Hiukan hämmentyneenä kapteenin vakavasta sävystä kirjanpitäjä selitti,
että se oli kunnioitettava syy, mutta talon tapoja oli myös pidettävä
kunniassa. Senvuoksi hän kehoitti osoituksen omistajaa käväisemään
uudestaan huomenna.
D'Artagnan pyysi saada tavata herra Fouquetia. Virkailija vastasi, että
herra yli-intendentti ei ollenkaan sekaantunut tämänlaatuisiin
yksityisseikkoihin, ja vetäisi riuskasti ovensa kiinni d'Artagnanin
nenän edessä. Tämä oli edeltäpäin aavistanut tempun ja työntänyt
saappaansa oven ja pielen väliin, joten lukitseminen ei käynyt
päinsä ja kirjanpitäjä tapasi itsensä vielä kerran katselemassa
puhuttelijaansa kasvoista kasvoihin. Hän muuttikin sävyään ja sanoi
d'Artagnanille säikähtyneen kohteliaasti:
"Jos monsieur tahtoo puhutella herra yli-intendenttiä, olkaa hyvä ja
menkää odotushuoneisiin; tänne toimistoon ei monseigneur nyt tule."
"Hyvä on! Olisitte sen sanonut!" vastasi d'Artagnan.
"Pihan toisella puolella", neuvoi virkailija hyvillään, kun pääsi
rauhaan.
D'Artagnan astui pihan yli ja joutui palvelijain keskelle.
"Monseigneur ei tällä hetkellä ota vastaan", ilmoitti hänelle eräs
houkkio, joka kantoi päänsä päällä heleänpunaisella tarjottimella
kolmea fasaania ja kahtatoista viiriäistä.
"Sanokaa hänelle", virkkoi kapteeni, pysäyttäen palvelijan tarttumalla
hänen tarjottimensa syrjään, "että täällä on herra d'Artagnan, hänen
majesteettinsa muskettisoturien kapteenipäällikkö."
Palvelija päästi kummastuksen huudon ja hävisi.
D'Artagnan seurasi häntä verkalleen. Hän saapui juuri hyvään aikaan
kohdatakseen odotushuoneessa herra Pélissonin, joka oli hiukan kalpeana
rientänyt ruokasalista tiedustamaan tällaisen vieraan asiaa.
D'Artagnan hymyili.
"Ei mitään ikävää, herra Pélisson, pikku maksuosoitus vain
nostettavana."
"Ah", virkahti Fouquetin ystävä keventyneenä.
Ja hän tarttui kapteenin käteen ja veti hänet mukanaan saliin, missä
hyvä joukko läheisimpiä ystäviä ympäröi huoneen keskelle asetettuun
lepotuoliin vaipunutta yli-intendenttiä. Täällä olivat kokoontuneina
kaikki epikurolaiset, jotka äskettäin Vauxissa olivat tuottaneet
kunniaa herra Fouquetin talolle, älylle ja rahoille.
Ollen enimmäkseen hilpeitä ja helliä tovereita he eivät olleet paenneet
suojelijaansa myrskyn lähetessä, ja taivaan uhkaavista merkeistä
huolimatta, maaperän huojumisesta pelästymättä he olivat täällä
hymyilevinä, auliina, lujina vastoinkäymisessä, kuten olivat olleet
myötäkäymisessäkin mukana.
Yli-intendentin vasemmalla puolella istui rouva de Bellière, hänen
oikealla puolellaan rouva Fouquet, ikäänkuin miehen kahtena
suojelusenkelinä uhmaten maailman tapoja ja mykistäen kaikki
jokapäiväisen sovinnaisuuden vaatimukset, vaaran hetkellä tarjotakseen
hänelle yhtyneitten käsivarsiensa tuen.
Kalpealla ja vapisevalla madame de Bellièrellä oli pelkkiä
kunnioittavia aikeita yli-intendentin puolisoa kohtaan, joka miehensä
kättä pidellen katseli levottomasti ovelle, Pélissonin mentyä noutamaan
d'Artagnania.
Kapteeni astui sisään, aluksi hyvin kohteliaana ja sitten ihaillen, kun
hän pettämättömällä katseellansa sai heti oikean käsityksen tästä
seurueesta.
Fouquet kohottausi nojatuolissaan.
"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän, "etten ollut teitä
vastaanottamassa, vaikka tulette kuninkaan nimessä."
Ja hän korosti näitä viimeisiä sanoja jonkunlaisella surullisella
lujuudella, joka synnytti pelkoa hänen ystäväinsä sydämissä.
"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minä saavun luoksenne kuninkaan
nimessä vain pyytämään kahdensadan pistolin maksuosoituksen
suoritusta."
Kaikki katseet kirkastuivat; ainoastaan Fouquetin otsa pysyi pilvessä.
"Ah, monsieur", virkkoi hän, "tekin lähtenette Nantesiin?"
"En tiedä, minne minut lähetetään, monseigneur."
"Mutta ettehän lähde niin joutuin, herra kapteeni", sanoi rouva Fouquet
rauhoittuneena, "ettei teillä olisi aikaa istahtaa hetkiseksi
pöytäämme? Se olisi meille mieluisa kunnia."
"Minulle se olisi hyvin suuri kunnia, madame; mutta valitettavasti
minulla on tosiaan paha kiire, kuten huomaatte siitäkin, että minun on
täytynyt matkarahojeni takia tunkeutua teidän vieraspitojanne
häiritsemään."
"Siihen vastataan kullalla", sanoi Fouquet viitaten
taloudenhoitajalleen, joka heti läksi huoneesta, saatuaan d'Artagnanin
ojentaman maksuosoituksen.
"Oh, maksusta en ollut huolissani", lausui soturi; "tämä on vauras
talo."
Alakuloinen hymy häilähti Fouquetin valjuilla piirteillä.
"Tunnetteko kipua?" kysyi markiisitar.
"Tuleeko taas kohtaus?" huolestui rouva Fouquet.
"Ei mitään, kiitos!" vastasi yli-intendentti.
"Kohtaus?" virkkoi d'Artagnan. "Onko teidän ylhäisyytenne sairas?"
"Olen Vauxin juhlien seurauksena potenut vuorottelevaa kuumetta."
"Ehkä vilustuitte öiseen aikaan luolissa?"
"Ei, ei, sielullinen jännitys vain rasitti liiaksi."
"Liiallinen huolenpitonne kuninkaan hyvästä vastaanotosta", tokaisi la
Fontaine säveästi, ollenkaan aavistamatta, kuinka kipeään seikkaan hän
kajosi.
"Hallitsijansa kohdittelusta ei voi liiaksi huolehtia", huomautti
Fouquet hiljaisesti runoilijalleen.
"Monsieur tarkoitti liiallista innokkuutta", lausui d'Artagnan
suoraluontoisesti ja sydämellisesti. "On totinen tosi, monseigneur,
että vieraanvaraisuutta ei ole koskaan toteutettu niin rajattoman
hartaasti kuin Vauxissa."
Rouva Fouquet antoi kasvojensa selvästi ilmaista, että jos hänen
miehensä olikin kuningasta kohtaan esiintynyt hyvin, ei jälkimmäinen
ollut samalla mitalla palkinnut ministeriänsä. Mutta d'Artagnan tiesi,
mikä hirveä salaisuus tähän vielä kätkeytyi. Se oli tässä seurassa
tunnettu ainoastaan hänelle ja Fouquetille, ja näillä kahdella miehellä
ei ollut toisella valittamisen rohkeutta eikä toisella syyttämisen
oikeutta.
Kapteenille tuotiin rahat, ja hän teki lähtöä, kun Fouquet kohoutuen
otti lasin ja käski ojentaa toisen d'Artagnanille.
"Monsieur", virkkoi hän, "kuninkaan terveydeksi, _mitä tapahtuukin_!"
"Ja teidän terveydeksenne, _mitä tapahtuukin_!" vastasi d'Artagnan
kulauttaen pohjaan..
Näiden pahaenteisten sanojen jälkeen hän tervehti koko seuruetta, joka
nousi jalkeille hänen kannuksiensa kilistessä saappaiden tömisyttämillä
portailla.
"Hetkiseksi luulin, että hän pyrki käsiksi minuun eikä rahoihini",
sanoi Fouquet yrittäen nauraa.
"Teihin!" huudahtivat ystävät; "ja minkätähden, hyvä Jumala?"
"Oh, älkäämme erehtykö asemasta, rakkaat epikurolaisveljet", lausui
yli-intendentti; "minä en tahdo mitään vertailua maailman vaivaisimman
syntisen ja palvelemamme Vapahtajan kesken, mutta tarjosihan hänkin
eräänä päivänä ystävilleen Ehtoolliseksi nimitetyn aterian, joka
muodostui sellaiseksi jäähyväistilaisuudeksi kuin meillekin nyt tämä
hetki."
Joka taholta kuului murheellisen vastaväitteen huudahduksia.
"Sulkekaa ovet", käski Fouquet, ja palvelijat poistuivat. "Hyvät
ystävät", jatkoi ministeri ääntänsä alentaen, "mitä minä olin ennen ja
mitä olen tänään? Ajatelkaa eroa. Minunlaiseni mies vaipuu alas jo
yksinään sillä, että hän ei enää nosta ylös päätänsä; mutta mitä
sanotaankaan, jos joudun suoranaisesti halvennettavaksi? Minulla ei ole
enää varoja, ei luottoa, ei enää muuta kuin voimallisia vihamiehiä ja
voimattomia ystäviä, ja tunnen tuhoni uhkaavan ihan lähellä."
"Hei", huudahti Pélisson kiivaasti, "koska paljastatte asemanne noin
avoimesti, niin meidänkin tulee olla suorapuheisia. Niin, te olette
syöksymässä perikatoon, mutta vielä voitte pahimman välttää.
Ensiksikin, paljonko meillä vielä kaikkiaan on rahoja jäljellä?"
"Seitsemänsataatuhatta livreä", ilmoitti taloudenhoitaja.
"On leipään", jupisi rouva Fouquet.
"Hevosia vain", sanoi Pélisson, "ja paetkaa."
"Minne lähtisin?"
"Sveitsiin, Savoijiin, minne hyvänsä Ranskan rajan taakse."
"Jos hänen ylhäisyytensä pakenee", huomautti markiisitar, "niin hänen
sanotaan säikkyneen syyllisyyttään."
"Sanotaan enemmänkin, -- väitetään minun vieneen mukanani vähintään
kaksikymmentä miljoonaa."
"Me kirjoitamme muistelmia maineenne puhdistamiseksi", lupasi la
Fontaine; "paetkaa."
"Minä jään", päätti Fouquet; "enkähän toki ole ihan vailla turvaa."
"Sinulla on Belle-Isle!" huudahti abbé Fouquet.
"Ja sinne minun sopiikin mukavasti poiketa Nantesin matkalta", sanoi
yli-intendentti; "malttia siis, malttia!"
"Mutta mitä vaaroja onkaan väijymässä sitä ennen!" huoahti rouva
Fouquet.
"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi ministeri; "mutta minkä sille mahtaa?
Kuningas on antanut minulle kutsun säätykokoukseen. Tietysti hän siten
suunnittelee häviötäni; mutta minun ei sovi ilmaista mitään
levottomuutta."
"No, hei, minä olen keksinyt apukeinon", huudahti Pélisson. "Te
lähdette tosiaan Nantesiin, mutta ystävien keralla, omissa vaunuissanne
Orléansiin asti ja sieltä omalla jokialuksella Nantesiin, aina valmiina
puolustautumaan hyökkäykseltä ja väistämään, jos teitä uhataan. Te
otatte siis mukaan käteiset rahanne kaikkien mahdollisuuksien varalta,
ja pakoretkelläkin ollen te vain noudatatte kuninkaan tahtoa. Tämän
matkasuunnitelman varassa te pääsette jokisuuhun milloin haluatte,
siitä merelle, Belle-Islelle, ja sieltä teillä on vapaa pääsy edelleen
kuten kotkalla, joka pesästään häirittynä häipyy avaruuteen."
Pélissonin sanoja tuettiin yksimielisellä hyväksymisellä.
"Niin, tee siten", sanoi rouva Fouquet miehelleen.
"Tehkää niin", kehoitti rouva de Bellière.
"Tehkää! Tehkää!" huusivat kaikki ystävät.
"Kyllä teenkin", myöntyi Fouquet.
"Tänä iltana!"
"Tunnin kuluessa!"
"Aivan heti", lupasi ministeri.
"Seitsemälläsadallatuhannella livrellä luot muualla uuden omaisuuden",
arveli abbé Fouquet. "Mikä meitä estää varustamasta kuntoon
kaappaaja-aluksia Belle-Islellä?"
"Ja tarpeen tullen retkeilemme keksimään uuden maanosan", lisäsi la
Fontaine innostuttavien suunnitelmani päihdyttävänä.
Koputus ovelta keskeytti tämän ilahtuneen ja toiveikkaan hälinän.
"Kuninkaan sanansaattaja!" huusi juhlamenojen ohjaaja.
Syntyi syvä hiljaisuus, ikäänkuin tuo tietymätöin sanoma olisi tuntunut
vastaukselta äsken heränneihin suunnitelmiin. Jokainen odotti, mitä
talon isäntä tekisi; tämä kärsi parhaillaan kuumekohtauksesta,
helmeilevä hiki otsallaan.
Fouquet siirtyi työhuoneeseensa vastaanottamaan hänen majesteettinsa
viestiä. Pitosalissa oli hiljaisuus niin hisahtamaton, että
rahaministerin kuultiin vastaavan lähetille:
"Hyvä on, monsieur."
Ääni oli kuitenkin väsymyksestä sorruksissa ja värähteli liikutuksesta.
Kotvasen kuluttua Fouquet kutsutti Gourvilleä, joka yleisen jännityksen
tarkkaamana poistui salista.
Viimein ilmestyi ministeri itse takaisin ystäväpiiriinsä, mutta
vastikään kalpeat ja riutuneet kasvot olivat nyt käyneet harmahtaviksi
ja vääristyneet piirteiltänsä. Elävänä aaveena hän asteli esiin
ojennetuin käsivarsin, kuivunein huulin, niinkuin haamu, joka tulee
tervehtimään elämässään tuntemiansa kumppaneita.
Tämä ilmestys sai jokaisen nousemaan, ja parahtaen he riensivät
Fouquetin luo. Pélissoniin katsoen tämä nojasi puolisoonsa ja puristi
markiisitar de Bellièren kylmää kättä.
"No niin!" kuului hänen huuliltaan ääni, jossa ei ollut mitään
inhimillistä.
"Mitä on tapahtunut, hyvä Jumala?" hätäiltiin.
Fouquet avasi oikean kätensä, joka oli kosteana puristunut nyrkkiin;
kammostuneena Pélisson sieppasi siitä paperin ja luki kuninkaan
käsialalla kirjoitetut rivit:
'Rakas herra Fouquet, antakaa meille hallussanne olevista
jäännösvaroistamme seitsemänsataatuhatta livreä, jonka
summan tarvitsemme tänään matkaamme varten.
Ja kun tiedämme, että te ette ole hyvässä voinnissa,
rukoilemme Jumalaa tervehdyttämään teidät ja pitämään
teidät pyhässä suojeluksessaan.
Tämä kirje käy kuitista.