"Minulla on kiire; mutta jos minua moiti_Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista

kuluttanut aikaani rupattelemalla ystävän kanssa, niin vastaan, että

olen hankkinut hyvän tarjokkaan."

"Anteeksi, herra herttua", keskeytti Raoul, "älkää sanoko sitä

kuninkaalle, sillä minä en siinä palvele kuningasta."

"Heh, ystäväni, ketä sinä sitten palvelet? Ei ole enää se aika, jolloin

olisit voinut sanoa: 'Minä olen herra de Beaufortin miehiä.' Ei,

nykyisin kuulumme kaikki kuninkaalle, suuret ja pienet. Jos siis

palvelet minun laivoissani, ei ole epäilystäkään, rakas varakreivi,

ettet palvelisi kuningasta."

Atos odotti jonkunlaisella levottomalla ilolla, minkä vastauksen Raoul,

kuninkaan jyrkkä kilpakosija, antaisi tähän pulmalliseen seikkaan. Isä

toivoi, että vastus kukistaisi halun. Hän melkein kiitti herra de

Beaufortia, jonka kevytmielisyys tai jalomielinen harkinta oli

saattanut kyseenalaiseksi pojan -- hänen ainoan ilonsa -- lähdön.

Mutta pysyen yhä lujana ja tyynenä Raoul vastasi:

"Herra herttua, mainitsemanne hankaluuden olen jo mielessäni

selvittänyt. Minä palvelen laivoissanne, koska suvaitsette minut ottaa

mukaanne; mutta minä palvelen siellä mahtavampaa herraa kuin

kuningasta. Palvelen Jumalaa."

"Jumalaa! Mitä sillä tarkoitat?" huudahtivat Atos ja prinssi yhtaikaa.

"Tarkoitukseni on vannoutua valmistumaan Maltan ritariksi", ilmoitti

Bragelonne, lausuen sanansa yksitellen, ja ne tuntuivat hyisemmiltä

kuin talven myrskyjen jälkeen lehvättömistä puista putoilevat pisarat.

Tämä viime isku sai Atoksen horjumaan, ja prinssi itsekin kävi

epävarmaksi.

Grimaud päästi kumean voihkauksen, pudottaen pullon, joka särkyi

lattiaan kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.

Herra de Beaufort katsahti nuoren miehen kasvoihin ja näki hänen

piirteistään, vaikka silmät olivatkin alasluodut, päättäväisyyden

hehkun, jonka edestä kaiken täytyi väistyä.

Atos taasen tunsi hyvin tämän hellän ja taipumattoman sielun. Hän ei

otaksunut voivansa saada häntä kääntymään valitsemaltaan epätoivoiselta

tieltä. Hän puristi herttuan ojennettua kättä.

"Kreivi, minä matkustan kahden päivän päästä Touloniin", virkkoi herra

de Beaufort. "Tuletteko vielä Pariisiin minua tapaamaan, jotta saan

tietää päätöksenne?"

"Minulla on kunnia saapua sinne kiittämään teitä kaikesta

hyvyydestänne, prinssini", vastasi kreivi.

"Ja tuokaa joka tapauksessa varakreivi mukaan, joko hän sitten seuraa

minua matkalle tai ei", lisäsi herttua. "Hänellä on minun sanani, ja

minä en häneltä vaadi kuin omanne."

Siveltyään täten hiukan palsamia isällisen sydämen haavaan herttua

tyynnytti vanhaa Grimaudia, joka räpytteli silmiään enemmän kuin oli

luonnollista, ja yhtyi seurueeseensa pengermällä.

Levähtäneet ja kauniin yön virkistämät hevoset kiidättivät herransa

tuotapikaa loitolle linnasta. Atos ja Bragelonne jäivät yksikseen,

katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin.

Kello löi yksitoista.

Isä ja poika olivat vaiti keskenään, mutta jokainen älykäs katselija

olisi huomannut, että tuo äänettömyys sisälsi itkua ja nyyhkytystä.

Mutta nämä kaksi miestä olivat luonteeltaan niin terästyneitä, että

jokainen mielenliikutus hautautui iäksi heidän sydämeensä, jos he

kerran olivat päättäneet sen sinne kätkeä.

Ääneti ja melkein huohottaen he viettivät siten tunnin ennen puoliyötä.

Vain kello ilmoitti heille lyönneillään, kuinka monta minuuttia oli

kestänyt heidän sielujensa tekemää tuskallista matkaa menneisyyden

muistojen ja tulevaisuuden pelon äärettömyydessä.

Atos nousi ensimmäisenä, virkkaen:

"On myöhä... Huomiseen, Raoul!"

Raoul nousi vuorostaan, tullen syleilemään isäänsä.

Tämä piteli häntä rintaansa vasten ja virkkoi muuttuneella äänellä:

"Kahden päivän päästä olet siis minut jättänyt, jättänyt ainiaaksi,

Raoul?"

"Monsieur", vastasi nuori mies, "olin tehnyt suunnitelman, aioin

lävistää sydämeni miekallani. Mutta te olisitte pitänyt minua

raukkamaisena; luovuin siitä ajatuksesta, ja siten kävi

välttämättömäksi, että eroamme."

"Sinä lähdet ja jätät minut, Raoul."

"Kuunnelkaa minua vielä, monsieur, minä pyydän. Ellen matkusta, niin

kuolen täällä murheeseen ja rakkauteen. Minä tiedän, kuinka kauan

minulla vielä on elon aikaa kotosalla. Lähettäkää minut nopeasti pois,

monsieur, muutoin näette minun kurjasti kuolevan kotona silmienne

edessä. Tämä tuska on voimakkaampi kuin tahtoni, tuimempi kuin kykenen

kestämään. Näettehän, että kuukaudessa olen elänyt kolmekymmentä vuotta

ja että elämäni lähestyy loppuaan."

"Siis", vastasi Atos kylmästi, "matkustat aikomuksella surmauttaa

itsesi Afrikassa? Oh, sano se suoraan... Älä valehtele."

Raoul kalpeni ja oli vaiti kaksi sekuntia, jotka hänen isälleen olivat

kaksi kauheaan kärsimyksen tuntia. Sitten hän lausui äkkiä:

"Monsieur, olen luvannut antautua Jumalalle. Korvauksena uhraamastani

nuoruudesta ja vapaudesta pyydän Häneltä ainoastaan, että Hän säilyttää

minut teille, koska te olette side, joka vielä yhdistää minut tähän

maailmaan. Jumala yksin voi antaa minulle voimia muistamaan, että olen

teille kaikki velkaa ja että minun on ennen kaikkea ajateltava teitä."

Atos syleili hellästi poikaansa ja sanoi hänelle:

"Sinä vastasit minulle kelpo miehen tavalla; kahden päivän päästä

olemme herra de Beaufortin luona Pariisissa, ja silloin sinä teet

niinkuin sopivaksi katsot. Olet vapaa, Raoul. Hyvää yötä."

Ja hän astui verkalleen makuuhuoneeseensa.

Raoul meni alas puutarhaan, viettäen siellä yönsä lehmuskäytävällä.

234.

Kun kello seisoi.

Atos ei enää hukannut aikaa vastustaakseen tätä järkähtämätöntä

päätöstä. Hän käytti kaiken huolenpitonsa toimittaakseen herttuan

hänelle suomina kahtena päivänä kaikki Raoulin matkatarpeet kuntoon.

Tämä puuha kuului kunnon Grimaudille, ja hän antautui siihen heti perin

hartaasti ja älykkäästi, niinkuin tiedämme hänelle olleen luontaista.

Atos antoi kunnon palvelijalle määräyksen ohjata kuormaston Pariisiin,

kun tavarat saataisiin sälytetyiksi, ja jotta herttuan ei tarvitsisi

odottaa tai edes kaipailla Raoulia hän lähti heti seuraavana päivänä

herra de Beaufortin vierailun jälkeen poikansa kanssa matkalle

pääkaupunkia kohti.

Nuori mies tunsi helposti käsitettävää liikutusta palatessaan Pariisiin

kaikkien noiden henkilöiden keskuuteen, jotka olivat hänet tunteneet ja

häntä rakastaneet.

Kaikki kasvot muistuttivat tälle paljon kärsineelle jostakin vaivasta,

tälle paljon rakastaneelle jostakin hänen rakkauttaan koskevasta

seikasta. Pariisia lähestyessään Raoul luuli kuolevansa, ja sinne

päästyään häntä ei oikeastaan enää ollut olemassa. Kun hän saapui de

Guichen luo, ilmoitettiin hänelle, että kreivi oli Monsieurin luona.

Raoul riensi Luxembourgin tielle, ja perille päästyään hän muistamatta

saapuvansa paikkaan, missä la Vallière oli oleksinut, kuuli niin paljon

soitantoa, hengitti niin suloisia tuoksuja, eroitti niin heleätä ja

hilpeätä naurua ja näki niin paljon tanssivia varjoja, että ilman

armeliasta naista, joka huomasi hänet surumielisenä ja kalpeana erään

oviverhon suojassa, hän olisi jäänyt siihen muutamiksi minuuteiksi ja

sitten lähtenyt tiehensä koskaan palaamatta.

Mutta, kuten sanoimme, ensimmäisissä etuhuoneissa hän oli pysähtynyt

vain ollakseen sekoittumatta kaikkiin noihin onnellisiin ihmisiin,

joita hän kuuli liikkuvan viereisissä saleissa. Ja kun eräs Monsieurin

palvelija, tuntien hänet, oli häneltä kysynyt, tahtoiko hän tavata

Monsieuria vai Madamea, oli Raoul hänelle tuskin vastannut, vaan vaipui

penkille oven samettiverhojen viereen katsellen kelloa, joka oli tunti

sitten seisahtunut.

Palvelijan mentyä oli tullut toinen, joka tiesi paremmin, ja tämä oli

kysynyt Raoulilta, tahtoiko hän ilmoitettavan herra Guichelle. Tämäkään

nimi ei ollut ravistanut Raoul-parkaa hereille. Mutta perään antamatta

oli palvelija alkanut kertoa, että de Guiche oli juuri keksinyt uuden

arpajaisleikin, jota hän paraikaa opetti naisille.

Avaten silmänsä suuriksi kuin Teofrastoksen hajamielinen, Raoul ei

ollut enää vastannut; mutta hänen surunsa oli siitä lisääntynyt parilla

vivahduksella.

Pää kallellaan, jalat hervottomina, suu huokauksista raollaan Raoul oli

istunut täten unohdettuna eteisessä, kun äkkiä hame kahahti erään tähän

käytävään avautuvan salin ovissa.

Nuori, sievä ja naurava nainen saapui, toruen erästä palvelevaa

virkamiestä ja puhuen hyvin vilkkaasti. Virkailija vastasi tyynin,

mutta varmoin lausein. Oli pikemmin kysymyksessä rakastuneitten

sanakiista kuin hovilaisten väittely, joka loppuu naisen sormien

suutelemiseen. Huomatessaan Raoulin nainen vaikeni äkkiä ja työnsi

virkaherraa syrjään.

"Tiehesi siitä, Malicorne", sanoi hän; "en luullut täällä olevan

ketään. Olen sinulle silmittömästi suutuksissani, jos joku on meidät

kuullut tai nähnyt!"

Malicorne pakeni todellakin. Nuori nainen läheni takaapäin Raoulia,

kurkoittaen veitikkamaisia kasvojaan.

"Monsieur on hienotuntoinen mies", aloitti hän, "ja epäilemättä..."

Hän keskeytti puheensa päästääkseen huudahduksen.

"Raoul!" hän virkkoi punehtuen.

"Neiti de Montalais!" kummasteli Raoul kuolemaa valjumpana.

Hän nousi horjuen ja aikoi kävellä pois liukkaalla mosaiikilla. Mutta

tyttö oli ymmärtänyt tuon hurjan ja julman tuskan, hän tunsi, että

Raoulin paossa oli syytös tai ainakin epäluulo häntä kohtaan. Yhä

valppaana naisena hän ei mielestään voinut päästää käsistään

puolustautumisen tilaisuutta, mutta Raoul, jonka hän pysähdytti

keskellä tätä käytävää, ei näkynyt tahtovan taistelutta antautua.

Raoul kohteli häntä niin kylmällä ja hämmentyneellä sävyllä, että jos

jompikumpi heistä olisi tässä yllätetty, ei kukaan hovissa olisi enää

jäänyt epätietoiseksi neiti de Montalaisin kompastuksesta.

"Ah, monsieur", virkkoi hän ylenkatseellisesti, "menettelynne ei sovi

aatelismiehelle. Sydämeni vaatii minua puhumaan teille; te saatatte

minut häpeän vaaraan epäkohteliaalla käytöksellänne; siinä teette

väärin, monsieur, ja sekoitatte ystävänne vihollisiinne. Hyvästi!"

Raoul oli vannonut itselleen, että hän ei koskaan puhuisi Louisesta

eikä koskaan antautuisi niiden pariin, jotka ehkä olivat tytön nähneet.

Hän siirtyi toiseen maanosaan, ollakseen milloinkaan kohtaamatta

mitään, mitä Louise oli nähnyt, mitään, mitä hän oli koskettanut. Mutta

hänen ylpeytensä saaman ensimmäisen kolauksen jälkeen, kun hän oli

vilahdukselta nähnyt Montalaisin, tämän Louisen toverin, joka johti

hänen mieleensä Bloisin pikku tornin ja hänen nuoruutensa ilot, hänen

järkensä kokonaan himmeni.

"Anteeksi, mademoiselle; aikomukseni ei suinkaan ole eikä saata olla

käyttäytyä epäkohteliaasti."

"Haluatteko jutella kanssani?" virkkoi tyttö, myhäillen muinaista

hymyään. "No, tulkaa sitten muualle, sillä täällä meidät voitaisiin

yllättää."

"Minne?" kysyi Raoul.

Tyttö katsoi epäröiden kelloa. Mietittyään hän jatkoi:

"Minun huoneeseeni; meillä on tunti aikaa haastella."

Ja liidellen keijukaista keveämpänä hän nousi suojaansa Raoulin häntä

seuratessa. Siellä hän sulki ovensa ja sanoi jättäen kamarineidolleen

viitan, jota hän siihen asti oli pitänyt käsivarrellaan:

"Te etsitte herra de Guichea?"

"Niin mademoiselle."

"Minä menen kohta pyytämään häntä tänne, kun olen ensin puhellut

kanssanne."

"Olkaa niin hyvä, mademoiselle."

"Oletteko minulle vihoissanne?"

Raoul katseli häntä hetkisen, luoden sitten silmänsä alas.

"Olen", virkkoi hän.

"Te luulette, että sormeni ovat olleet mukana juonessa, josta aiheutui

suhteenne rikkoutuminen?"

"Rikkoutuminen!" toisti Raoul katkerasti. "Oi, mademoiselle, suhde ei

voi särkyä siellä, missä ei koskaan ole rakkautta ollutkaan."

"Erehdys", vastasi Montalais; "Louise rakasti teitä."

Raoul säpsähti.

"Ei lemmellä, sen tiedän; mutta hän rakasti teitä, ja teidän olisi

pitänyt naida hänet ennen Lontooseen lähtöänne."

Raoul puhkesi kolkkoon nauruun, joka pöyristytti Montalaisia.

"Te sanotte minulle tuon hyvin keveästi, mademoiselle!... Voiko naida

kenet vain tahtoo? Te unohdatte siis, että kuningas jo säilytti itseään

varten rakastajatartansa, josta puhumme."

"Kuulkaa", pyysi nuori nainen edelleen, puristaen Raoulin kylmiä käsiä

omissaan, "te olette ollut aivan väärässä. Teidän ikäisenne mies ei saa

jättää yksikseen hänen ikäistänsä naista."

"Maailmassa ei siis enää ole uskollisuutta", virkahti Raoul.

"Ei, varakreivi", vastasi Montalais tyynesti. "Kuitenkin minun täytyy

sanoa teille, että jos hänelle osoittamanne kylmän ja filosofisen

rakkauden asemesta olisitte herättänyt Louisessa hehkuvan lemmen

tunteet..."

"Riittää, mademoiselle, minä pyydän teitä", keskeytti Raoul. "Tunnen

teidän kaikkien, naisten ja miesten, kuuluvan toiseen vuosisataan kuin

itseni. Te osaatte herttaisesti nauraa ja laskea leikkiä. Mutta minä

rakastin neiti de..." Raoul ei voinut lausua hänen nimeään. "Minä

rakastin häntä; no niin, minä uskoin häneen! Tänään olen siitä päästyt,

kun en häntä enää rakasta."

"Oi, varakreivi!" huomautti Montalais, näyttäen hänelle kuvastinta.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mademoiselle: että olen kovin muuttunut,

niinkö? No, tiedättekö mistä syystä? Se johtuu siitä, että kasvoni ovat

sydämeni kuvastin: sisus on muuttunut niinkuin kuorikin."

"Oletteko löytänyt lohtua?" kysyi Montalais kirpeästi.

"En, minä en koskaan saa lohtua."

"Teitä ei voi ollenkaan ymmärtää, herra de Bragelonne."

"Siitä vähät välitän. Itse ymmärrän itseäni liiankin hyvin."

"Ettekö ole edes yrittänyt puhua Louiselle?"

"Minäkö!" huudahti nuori mies säkenöivin silmin. "Minäkö! Miksi ette

suoraa päätä neuvo minua häntä naimaan? Ehkäpä kuningas siihen tänään

suostuisikin!"

Hän nousi hyvin kuohuksissaan.

"Näen", lausui Montalais, "että te ette ole parantunut ja että

Louisella on yksi vihollinen lisää."

"Vihollinen lisää?"

"Niin, lemmikkejä ei suosita Ranskan hovissa."

"Oh, niin kauan kuin hänellä on rakastajansa häntä puolustamassa,

riittänee se toki? Hän on valinnut itselleen sellaisen, että viholliset

eivät mahda hänelle mitään. Ja sitten", hän lisäsi äkillisen

pysähdyksen jälkeen, "olettehan te, mademoiselle, Louisella

ystävättärenä."

Hänen sanoissaan oli vivahdus ivaa, joka ei kilpistynyt vastustajan

rintahaarniskasta.

"Minäkö?" sanoi Montalais. "Oh, ei! Minä en enää kuulu niihin, joita de

la Vallière suvaitsee katsellakaan, mutta..."

Tämä merkitsevä, uhkauksia ja myrskyjä sisältävä "mutta", tämä "mutta",

joka surujen ja murheiden enteenä hänen ennen niin hellästi

rakastamalleen tytölle rajusti sykähdytti Raoulin sydäntä, tämä

Montalaisin kaltaiselle naiselle niin paljon tietävä "mutta" keskeytyi

jokseenkin voimakkaasta rytinästä, jonka keskustelijat kuulivat

vuodekomerosta päin laudoituksen takaa.

Montalais heristi korviansa, ja Raoul oli jo nousemassa, kun nainen

astui esille aivan tyynenä salaovesta, jonka hän sulki jälkeensä.

"Madame!" huudahti Raoul, tuntien kuninkaan kälyn.

"Minua onnetonta!" kuiskasi Montalais, syöksähtäen -- vaikka liian

myöhään -- prinsessan eteen. "Minä olen erehtynyt kokonaisen tunnin!"

Hän ehti kuitenkin ilmoittaa Raoulia kohti astuvalle Henriettelle:

"Herra de Bragelonne, madame."

Nämä sanat kuullessaan prinsessa peräytyi, vuorostaan parahtaen.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", lateli Montalais liukaskielisesti,

"on siis armollisesti tahtonut ajatella noita arpajaisia ja..."

Prinsessa alkoi olla pahoin hämillään.

Raoul kiirehti lähtemään, arvaamatta vielä kaikkea, ja kuitenkin hän

tunsi häiritsevänsä.

Madame valmisteli jotakin välityslausetta, saadakseen aikaa

toipumiseen, kun samassa avautui kaappi vuodekomeroa vastapäätä ja

siitä astui sisälle herra de Guiche aivan säteilevänä. Kalpein näistä

neljästä, se täytyi myöntää, oli vieläkin Raoul. Ja kuitenkin prinsessa

oli pyörtymäisillään ja nojautui makuusijan patsaaseen.

Kukaan ei rohjennut häntä tukea. Näin kului kotvanen peloittavassa

äänettömyydessä.

Raoul käsitti; hän astui kreivin luo, jolla sanomaton liikutus sai

polvet vapisemaan, ja tarttui hänen käteensä.

"Rakas kreivi", hän virkkoi, "sano Madamelle, että olen kyllin onneton

ansaitakseni anteeksiannon; sano hänelle myöskin, että olen rakastanut

elämässäni ja että minulle tehdyn petoksen kammo saa minut

leppymättömäksi kaikkea muuta petosta kohtaan, mitä ympärilläni

tapahtuu. Siksipä, mademoiselle", hän lisäsi hymyillen Montalaisille,

"en koskaan ilmaise tätä salaisuutta, en koskaan mainitse ystäväni

käynneistä luonanne. Hankkikaa Madamelta, joka on niin lempeä ja

jalomielinen, hankkikaa häneltäkin anteeksianto, kun hän juuri yllätti

teidät. Olette kumpikin vapaita, rakastakaa toisianne, olkaa

onnellisia!"

Prinsessa tunsi hetkisen sanoin kuvaamatonta epätoivoa. Hänestä oli

Raoulin osoittamasta hienotuntoisuudesta huolimatta vastenmielistä

nähdä näin ajattelemattomasti jouduttautuneensa toisen armoille. Häntä

ärsytti myöskin pakko pujahtaa tämän huomaavaisen viekkauden tarjoamaan

piiloreikään. Vilkkaana ja herkkähermoisena hän taisteli näiden kahden

mielenkarvauden pistelyä vastaan.

Raoul ymmärsi hänet ja tuli vielä kerran avuksi.

"Madame", kuiskasi hän polvistuen hänen eteensä, "kahden päivän päästä

olen kaukana Pariisista, ja kun kaksi viikkoa on kulunut, olen kaukana

Ranskasta, eikä minua enää koskaan nähdä."

"Te matkustatte?" virkahti Madame ilahtuen. "Herra de Beaufortin

kanssa."

"Afrikkaan!" huudahti de Guiche vuorostaan. "Sinä, Raoul? Oi, ystäväni,

Afrikkaan kuolemaan!" Unohtaen kaikki, unohtaen, että hän tarjotun osan

muistamattomuudella paljasti prinsessan vielä pahemmin kuin

läsnäolollaan, hän lisäsi; "Kiittämätön, joka et edes ole kysynyt

mielipidettäni!"

Ja hän syleili ystäväänsä.

Tällävälin oli Montalais toimittanut Madamen pois ja itsekin hävinnyt.

Raoul laski käden otsalleen ja virkkoi hymyillen:

"Olen nähnyt unta." Sitten hän kääntyi de Guicheen, joka vähitellen

kiinnitti hänen huomionsa, ja sanoi vilkkaasti: "Ystäväni, en salaa

mitään sinulta, joka olet sydämeni valiotoveri. Minä menen sinne

kuolemaan, salaisuutenne ei elä vuottakaan rinnassani."

"Oi, Raoul! Olethan mies!"

"Tunnetko ajatukseni, de Guiche? Kas tässä: turpeen alle kätkettynä

minä elän todellisempaa elämää kuin viime kuukauden aikana. Olen

kristitty, ystäväiseni, ja jos tällaista kärsimystä jatkuisi, en

vastaisi enää sielustani."

De Guiche tahtoi tehdä vastaväitteitä.

"Ei sanaakaan enää", kielsi Raoul. "Annan sinulle neuvon, ystäväni. Se,

mitä sinulle aion lausun, on paljoa tärkeämpää."

"Miten niin?"

"Epäilemättä sinä panet alttiiksi paljon enemmän kuin minä, koska sinua

rakastetaan."

"Oh!..."

"Minulle tuottaa ihanaa iloa, että voin sinulle näin puhua! No niin, de

Guiche, varo Montalaisia."

"Hän on hyvä ystävätär."

"Hän oli... hänen ystävänsä... tiedäthän. Hän on ylpeydestä hänet

menettänyt."

"Sinä erehdyt."

"Ja nyt, kun hän on hänet menettänyt, tahtoo hän riistää häneltä sen

ainoan, millä tuota naista minun silmissäni voi puolustaa."

"Minkä sitten?"

"Hänen rakkautensa."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että on punottu salajuoni häntä, kuninkaan rakastettua

vastaan, salajuoni Madamen omassa talossa."

"Voitko sitä uskoa?"

"Olen siitä varma."

"Montalaisko sen on aikaansaanut?"

"Katsele häntä vähimmän vaarallisena vihollisista, joita pelkään... sen

toisen vuoksi."

"Selitähän paremmin, ystäväni, ja jos voin sinut käsittää..."

"Sanalla sanoen: Madame on ollut mustasukkainen kuninkaasta."

"Sen tiedän."

"Oh, älä pelkää mitään! Sinua rakastetaan, sinua rakastetaan, de

Guiche. Käsitätkö noiden kahden sanan arvon? Ne merkitsevät, että voit

kulkea pää pystyssä, voit nukkua yösi levollisesti, voit kiittää

Jumalaa joka hetki elämässäsi. Sinua rakastetaan, se merkitsee, että

voit kuulla kaikkea, vieläpä onnestasi huolehtivan ystävän neuvonkin.

Sinua rakastetaan, de Guiche, sinua rakastetaan! Sinä et vietä noita

kamalia, noita loppumattomia öitä, joiden kaameudessa muiden, kuolemaan

vihittyjen ihmisten silmät kirvelevät kuivina ja sydämet palavat

poroksi. Sinä elät kauan, jos noudatat saiturin esimerkkiä, kun hän

pala palalta, muru murulta hyväilee ja kerää timantteja ja kultaa.

Sinua rakastetaan! Salli minun sinulle sanoa, mitä on tehtävä, jotta

sinua alati rakastettaisiin."

De Guiche katseli jonkun aikaa tuota onnetonta, epätoivosta puolihullua

nuorta miestä, ja hän tunsi sydämessään ikäänkuin tunnonpistoksen oman

onnensa tähden. Raoul tyyntyi kuumeisesta innostuksestaan, ja hänen

kasvonsa ja äänensä saivat jäykistyneen sävyn.

"Tuotetaan kärsimystä sille", virkkoi hän, "jonka nimen soisin vielä

voivani lausua. Vanno minulle, ettet ainoastaan ole sitä edistämättä,

vaan että tilaisuuden tullen tyttöä vielä puolustatkin, kuten olisin

itse tehnyt."

"Minä vannon sen", vastasi de Guiche.

"Ja lupaa minulle, että jonakuna päivänä, kun olet hänelle tehnyt

jonkun suuren palveluksen, josta hän sinua kiittää, lausut hänelle nämä

sanat: 'Olen tehnyt teille tämän hyväntyön, madame, herra de

Bragelonnen kehoituksesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa.'"

"Minä vannon sen!" vakuutti de Guiche liikuttuneena.

"Siinä kaikki. Hyvästi! Matkustan huomenna tai ylihuomenna Touloniin.

Jos sinulla on joitakuita vapaita hetkiä, suo ne minulle."

"Kaikki, kaikki!" huudahti nuori ystävä.

"Kiitos!"

"Ja mihin nyt tästä lähdet?"

"Menen jälleen tapaamaan herra kreiviä Planchetin luo; siellä toivomme

näkevämme herra d'Artagnanin."

"Herra d'Artagnanin?"

"Tahdon syleillä häntä ennen lähtöäni. Hän on kunnon mies, ja hän piti

minusta. Hyvästi, rakas ystävä; sinua varmaan odotetaan. Kreivin

asunnossa tapaat minut, milloin sinua vain haluttaa. Hyvästi!"

Nuoret miehet syleilivät toisiaan. Ne, jotka heidät olisivat tässä

nähneet, olisivat varmaan Raoulia osoittaen virkkaneet:

"Tuo on onnellinen ihminen."

235.

Planchetin omaisuus arvioidaan.

Raoulin käydessä Luxembourg-palatsissa oli Atos tosiaan pistäytynyt

Planchetin luo, tiedustaakseen kuulumisia d'Artagnanista.

Rue des Lombardsille tullessaan kreivi havaitsi maustekauppiaan

myymälässä vilkasta tuoksinaa ja tavarain tungosta; mutta tämä ei

merkinnyt tavallista suurempaa ostelua tai uuden lähetyksen saapumista.

Planchet ei hallinnut säkkien ja tynnyrien valtiaana kuten ennen. Ei,

kynäänsä korvanjuuressa käyttävä apulainen ja toinen, muistikirjaan

merkitsevä kauppapalvelija kyhäsivät kiireisesti numeroita, sillaikaa

kun kolmas laski ja punnitsi. Oltiin laatimassa omaisuusarviota.

Atos, jossa ei ollut liikehenkeä, joutui hiukan hämilleen noista

tielläolevista tavarakasoista ja toimitsijain majesteettisesta sävystä.

Hän näki liiketuttavia lähetettävän ovelta takaisin tyhjin toimin ja

ajatteli, että hän millään kaupoilla tulematta tuntui varmaankin

vähimmin suotavalta kävijältä. Erityisen kohteliaasti hän

liikeapulaisilta kysyikin, miten voisi saada puhutella herra

Planchetia.

Jokseenkin huolimattomasti virketty vastaus kuului, että Planchet oli

sullomassa kirstujaan.

Atos heristi korviansa.

"Kirstujaan?" hän toisti. "Onko herra Planchet lähdössä matkalle?"

"On, monsieur, hetimiten."

"Niinpä suvaitkaa ilmoittaa hänelle, messieurs, että kreivi de la Fère

haluaisi häntä hetkiseksi puhutella."

Vieraan lausuessa nimensä muuan apulaisista, joka varmaankin oli

tottunut kuulemaan sitä mainittavan kunnioittavasti, läksi viemään

sanaa Planchetille.

Samassa ilmestyi ovelle Raoulkin, vapauduttuaan koettelevasta

kohtauksestansa Montalaisin kanssa.

Planchet jätti hommansa silleen ja juoksi alas portaita.

"Voi, herra kreivi", riemuitsi hän, "mikä ilo! Ja mikä onnellinen tähti

toikaan teidät tänne?"

"Rakas Planchet", sanoi Atos puristaessaan poikansa kättä,

syrjäsilmäyksellä havaiten hänen muotonsa suruisuuden, "tulimme

kysymään teidän vointianne... Mutta mistä hoppuisesta työstä teidät

keskeytinkään! Olette valkoisena kuin mylläri, -- mitä olette

pöyhimässä?"

"Kas, perhanassa, olkaa varuillanne, monsieur, älkääkä lähestykö minua

ennen kuin olen kunnollisesti ravistautunut."

"No, eipähän pikku jauhottumisesta ole haittaa."

"Helkkari, tämä tässä hihoissani on arsenikkia!"

"Arsenikkia?"

"Niin. Olen varustelemassa rottia vastaan."

"Ahaa! Tällaisessa laitoksessa rotat kyllä esiintyvätkin huomattavana

tekijänä."

"En enää myymälästä huolehdi, herra kreivi: täällä ovat rotat minulta

sen jyrsineet, minkä voivatkin jyrsiä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mutta olettehan jo saattanut nähdäkin, herra kreivi, että varastoani

parhaillaan arvioidaan."

"Te luovutte liikkeestä?"

"Ka, hyvä Jumala, niin; olen luovuttanut kaupunkiomaisuuteni eräälle

apulaiselleni."

"Vai niin! Olette siis jo koonnut kylliksi rikkautta?"

"Monsieur, minä olen kyllästynyt kaupunkiin. En tiedä, vanhuusko siinä

vaikuttaa, -- herra d'Artagnan tässä taannoin sanoi, että vanhetessaan

usein muistelee nuoruutensa harrastuksia; joka tapauksessa olen jo

jonkun aikaa tuntenut maaseudun ja puutarhanhoidon vetävän puoleensa:

minä olin ennen vanhaan talonpoika."

Ja Planchet säesti tunnustustaan naurahduksella, joka oli nöyräksi

asettuneelle miehelle hieman vaatelias.

Atos teki hyväksyvän liikkeen.

"Ostatte tilan?" virkahti hän sitten.

"Olen ostanut, monsieur."

"Kas vain! Hauskaa kuulla."

"Pienen talon Fontainebleausta ja parikymmentä auranalaa lähistöltä."

"Varsin sievää, Planchet; onneksi olkoon!"

"Mutta meidänhän on hankala haastella tässä, monsieur; kas, kirottu

pölyni jo yskittää teitä. _Corbleu_, enpä ota myrkyttääkseni

valtakunnan arvokkainta aatelismiestä."

Atos ei hymyillyt tälle leikkipuheelle, jolla Planchet yritteli matkia

hienoston sukkeluuksia.

"Niin", sanoi hän, "puhelkaamme syrjempänä, -- vaikkapa asunnossanne.

Onhan teillä yksityishuoneita?"

"Kyllä, herra kreivi."

"Tuolla ylhäällä ehkä?"

Ja nähdessään seisovansa Planchetin tiellä Atos aikoi astua edellä.

"Siellä vain..." virkkoi Planchet epäröiden.

Kreivi käsitti hänen empimisensä väärin, arvellen maustekauppiaan

pelkäävän joutuvansa tarjoamaan kovin keskinkertaista

vieraanvaraisuutta.

"Ei väliä, ei väliä", hän sanoi kävellen eteenpäin, "kauppiaan asunto

ei tässä kaupunginosassa suinkaan sovellu palatsiksi. Menkäämme vain."

Raoul siirtyi keveästi etummaiseksi ja astui sisälle.

Kuului yhtaikaa kaksi huudahdusta, tai oikeastaan kolmekin. Yksi niistä

vallitsi toisia, kimakkana naisen kirkaisuna. Toinen äännähdys ilmaisi

Raoulin ihmetystä, ja samassa hän pikaisesti löi oven kiinni. Kolmas

kumahti Planchetin kauhun ilmauksena.

"Anteeksi", lisäsi viimemainittu, "emäntä jäi juuri pukeutumaan."

Raoul oli epäilemättä todennut Planchetin huomautuksen, sillä hän

peräytyi takaisin portaille.

"Emäntä?..." kummeksui Atos.

"Ah, anteeksi, ystäväiseni, minä en tiennytkään, että teillä oli..."

"Siellä on Trüchen", selitti Planchet hiukan punastellen.

"Miten vain suvaitsette, hyvä Planchet; pahoittelen häirintäämme."

"Ei, ei, nouskaa nyt jo kamariin, messieurs."

"Emme millään muotoa", kieltäysi Atos.

"Oh, emäntäiseni on tällävälin ehtinyt..."

"Ei, Planchet. Hyvästi!"

"Mutta ettehän tahtone saattaa minua ikävälle mielelle näin jäädessänne

portaisiin tai poistuessanne ennen kuin edes hetkeksi istahdatte?"

"Jos olisimme tienneet, että teillä oli tuolla rouvasihminen", vastasi

Atos tottuneen tyynimielisesti, "niin olisimme ennakolta pyytäneet

saada tervehtiä häntä."

Planchet oli niin nolostuksissaan tästä hienosta ujostelemattomuudesta,

että hän tunkeusi itse etunenään ja avasi oven vierailleen. Trüchen

olikin jo suoriutunut kuntoon: hänellä oli yllään uhkea ja sievistelty

kauppiaanrouvan puku, jossa saksalainen maku oli koettanut parannella

ranskalaista kuosia.

Hän vetäytyi pois kahden arvokkaan niiauksen jälkeen siirtyen alas

myymälään. Ei kuitenkaan ennen kuin oli oven takana kuunnellut, mitä

vieraat aatelismiehet sanoisivat hänestä Planchetille; mutta Atos

aavisteli sitä eikä johtanut keskustelua tälle tolalle. Planchetilla

puolestaan oli hehkuva halu selityksiin, joita kreivi vältteli, ja kun

muutamanlainen itsepintaisuus on voimallisempaa kuin taitavakaan

pidättely, kävi Atokselle piankin pakolliseksi kuulla Planchetin

kertoilevan onnenidylleistään, siveämmin esitettyinä kuin Longoksen[34]

kuvailu. Planchet johtui siihen loppuvakuutukseen, että Trüchen oli

ollut hänen kypsyneen ikäkautensa viehäkkeenä ja tuonut menestystä

hänen asioihinsa, niinkuin Boakselle Rut.

"Onnellisuudestanne ei siis enää puutu muuta kuin perillisiä",

huomautti Atos.

"Niin, olisihan minulla kolmesataatuhatta jättää perilliselle", vastasi

Planchet.

"Pitää saada", virkkoi kreivi tyynesti, "vaikkapa vain säästääksenne

pikku omaisuuden joutumasta vieraille."

Sanat _pikku omaisuuden_ palauttivat Planchetin oikealle sijalleen,

niinkuin kersantin ääni siihen aikaan kun Planchet oli vain jääkärinä

Piemontin rykmentissä, johon Rochefort oli hänet toimittanut.

Atos käsitti, että maustekauppias oli menossa naimisiin Trüchenin

kanssa ja muodostamassa itselleen perheen kaikin mokomin. Se muutos

tuntui hänestä sitäkin varmemmalta, kun hän kuuli, että Planchetin

liikkeen ostaja oli Trüchenin serkku. Kreivi muisti, että tämä

apulainen oli punakka hipiältään, kiharatukkainen ja harteva.

Hän tiesi nyt kaikki, mitä voi tai sopii tietää jonkun maustekauppiaan

elämän ehtoopuolesta. Trüchenin kauniit pukineet eivät yksinään

korvanneet ikävystymistä, jota pyylevä naikkonen koki totuttautuessaan

maalaiselämään ja puutarhapuuhiin harmahtavan aviomiehen kumppanina.

Atos siis oivalsi aseman, kuten sanottu, ja kysyi äkkiä toiseen

aiheeseen mennen:

"Mitä herra d'Artagnan hommailee? Louvresta ei häntä saatu käsiin."

"Voi, herra kreivi, herra d'Artagnan on kadonnut."

"Kadonnut?" äännähti Atos kummastuen.

"Oh, monsieur, tiedämme, mitä se merkitsee."

"Minä en tiedä."

"Kadotessaan on herra d'Artagnan aina hoitamassa jotakin uskottua

tehtävää, luottamustointa."

"Olisiko hän puhunut teille siitä?"

"Sellaisista asioista hän ei koskaan haasta minulle."

"Aikanaan silti tiesitte ennakolta hänen lähtönsä Englantiin?"

"Niin, keinottelumme takia", tuli Planchet tokaisseeksi.

"Te keinottelitte?"

"Tahdoin sanoa..." aloitti Planchet hämillään.

"No, no, emme tässä aio tunkeutua teidän tai ystävämmekään

yksityisasioihin; pelkästä tapaamisen harrastuksesta vain tiedustin

hänen olinpaikkaansa teiltä. Koska muskettisoturien kapteeni ei ole

täällä eikä teiltä ole saatavissa mitään opastusta hänen nykyisestä

osoitteestansa, niin lausummekin teille jo hyvästi. Näkemiin, Planchet,

näkemiin! Lähdetään, Raoul!"

"Herra kreivi, kovin mielellänihän soisin voivani sanoa teille..."

"Ei mitenkään, ei mitenkään; minä en suinkaan moiti palvelijaa

varovaisuudesta."

_Palvelija_ sorahti pahasti pohatan korvissa, mutta luontainen

kunnioitus ja sävyisyys voittivat ylpeyden loukkauksen.

"Ei ole mitenkään varomatonta sanoa herra kreiville ainoana tietonani,

että herra d'Artagnan toispäivänä kyllä kävi täällä."

"Ahaa!"

"Ja että hän parin tunnin ajan tutkisteli maantieteellistä karttaa."

"Olette oikeassa, ystäväni, kun ette ilmaise sen enempää."

"Ka, tuossa se kartta onkin todisteena", lisäsi Planchet käyden

noutamassa sen viereiseltä seinältä, jossa se riippui nauhapunoksella

vaarnaan kiinnitettynä. Hän toi siten kreivin nähtäväksi Ranskan

kartan, jolla tämän harjaantunut silmä heti keksi pikku nuppineuloilla

merkityn matkasuunnan, missä nuppineula puuttui, siinä raapaisu antoi

ohjausta.

Näiden tienviehkain ja rastien opastamana Atos näki että d'Artagnanin

oli täytynyt matkata etelää kohti, ihan Välimeren rannikolle asti.

Viitoittelu päättyi Cannesin edustalle.

Kreivi vaivasi vielä tovin aivojaan pohtimalla, mitä tekemistä

muskettisoturilla saattoi olla Cannesissa ja missä mielessä hän oli

ottanut seuratakseen Varin rantoja. Hän ei kyennyt keksimään mitään

selittävää oletusta. Hänen tavallinen terävyytensä jäi tehottomaksi,

eikä Raoulkaan voinut avustaa isäänsä.

"Eipä väliä", virkkoi nuori mies kreiville, kun tämä oli äänettömänä

sormellaan näyttänyt d'Artagnanin taipaleen, "onhan sallimus toki

ilmeisesti lähentämässä meitä toisiimme. Hän on siis Cannesin

tienoilla, ja te saatatte minua ainakin Touloniin asti. Olkaa varma

siitä, että löydämme hänet paljon helpommin matkallamme kuin tältä

kartalta."

Aatelismiehet jättivät sitten hyvästi Planchetille, joka oli ryhtynyt

touhukkaasti pärmänttäämään apulaisille ja itse seuraajalleenkin,

Trüchenin serkulle, omien matkahommiensa jouduttamiseksi. Isä ja poika

lähtivät sitten yhdessä pistäytymään Beaufortin herttuan puheille.

Maustekauppiaan myymälästä ulos astuessaan he näkivät vaunut valmiina

vastaanottamaan mamselli Trüchenin sulot ja herra Planchetin

kultapussit.

"Kukin taivaltaa omaa tietänsä onneen", sanoi Raoul alakuloisesti.

"Fontainebleaun tielle!" komensi samassa Planchet ajajaansa.

236.

Herttuan omaisuus arvioidaan.

Puheltuaan Planchetin kanssa d'Artagnanista ja nähtyään edellisen

poistuvan Pariisista maaseudun rauhaisaan lepoon Atos ja hänen poikansa

olivat ikäänkuin viimeisen kerran hyvästelleet kaikkea pääkaupungin

humua, joka oli entiseen aikaan kuulunut heidän elämäänsä.

Mitä tosiaan jättivätkään taaksensa nuo miehet, joista toinen oli

ehdyttänyt koko menneen sukupolven kunnian ja toinen kokenut uuden ajan

kaiken onnettomuuden? Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut mitään

tavoitettavaa aikalaisiltansa.

Oli vain enää puhuteltava Beaufortin herttuaa lähdön järjestämiseksi.

Herttualla oli kaupungissa muhkea asunto. Hänellä oli sellaisten

suurten omaisuuksien keräämä saattue, joita jotkut vanhukset muistivat

nähneensä muodostettavan siihen aikaan kun avokätinen Henrik III

hallitsi. Silloin moniaat ylimykset olivat todella rikkaampia kuin

kuningas. He olivat siitä tietoisia eivätkä varojensa käytössä

kieltäytyneet siitä huvista, että saivat hiukan nöyryyttää hänen

kuninkaallista majesteettiaan. Samaisen itsekkään ylimystön oli

sittemmin Richelieu pakottanut maksamaan verellä, kukkarolla ja

kunnioituksella veronsa niin sanottuun kuninkaan palvelukseen.

Kuinka monet suvut olivatkaan nostaneet päänsä isoisten kamalan

niittomiehen Ludvig XI:n päivistä Richelieun nousuun asti! Ja kuinka

monet jälleen siitä saakka Ludvig XIV:n hallitukseen asti olivat

painaneet sen alas, enää yrittämättäkään sitä kohottaa! Mutta herra de

Beaufort oli syntyään prinssi ja sellaista verta, jolla ei pirskoitella

mestauslavoja, ellei se tapahdu kansojen tuomiosta.

Tämä prinssi oli niin ollen säilyttänyt suurelliset elämäntavat. Miten

hän maksoi lukuisat hevosensa, runsaan seurueensa ja ylelliset

pitopöytänsä? Kukaan ei sitä tiennyt, hän vielä vähemmin kuin muut.

Olihan kuninkaan pojalla kyllä se etuus, että kukaan ei kieltäytynyt

rupeamasta hänen saamamiehekseen, joko kunnioituksesta tai

uskollisuudesta taikka siinä luulottelussa, että suorituksen täytyi

tulla aikanaan.

Atos ja Raoul tapasivat prinssin asunnon mullisteltuna samalla tavoin

kuin Planchetin myymälän. Herttuakin nimittäin arvioitsi omaisuuttansa,

-- toisin sanoen hän jakeli ystävilleen ja saamamiehilleen mitä talossa

vain oli minkään arvoista.

Jo kahden miljoonan verran velkaantuneena, mikä siihen aikaan oli

huikea summa, herra de Beaufort oli harkinnut, että hän ei voinut

lähteä Afrikkaan sievoisetta matkakassatta, ja sen tarpeen

täyttämiseksi hän jakeli saamamiehilleen muistolahjoiksi pöytäkalustoa,

aseita, jalokiviä ja huonekaluja. Se menettely oli muhkeampaa kuin

suoranainen rahaksimuutto ja -- tuotti kaksin verroin. Miten esim.

olisikaan mies, jolla oli kymmenentuhannen saatava, kieltäytynyt

vastaanottamasta kuuteentuhanteen livreen arvioitua lahjaa, joka vielä

sai lisää arvoa siitä, että se oli kuulunut Henrik IV:n jälkeläiselle?

Ja miten hän tuollaisen lahjan otettuaan olisi evännyt antamasta

jalomieliselle ylimykselle kymmenentuhannen livren lisälainaa, kun tämä

tarvitsi sitä matkarahoiksi?

Näin siis oli käynyt. Prinssillä ei enää ollut omaa taloa, koska

sellainen oli käynyt tarpeettomaksi amiraalille, jolla on laiva

asuntonaan. Hänellä ei enää ollut liikanaisia aseita, hän kun olikin

majoittumassa kanuunainsa keskeen, -- ei enää jalokiviä, jotka meri

olisi voinut niellä, mutta kirstuissaan hänellä oli lähemmä

neljäsataatuhatta écua.

Ja kaikkialla talossa hyöri iloissaan ihmisiä, jotka luulivat

riistävänsä puille paljaille hänen korkeutensa. Prinssillä oli mitä

suurimmassa määrässä taito tehdä onnellisiksi mitä säälittävimmätkin

velkojat, kun nämä kiireissään saapuivat paikalle, kuultuaan ylimyksen

sotaretkestä. Jokainen hätistelijä sai osakseen mitä suopeimman

vastaanoton. "Minulla ei ole muuta kuin tämä hopeinen vesikannu", hän

saattoi virkkaa lopuksi surumielisesti hymyillen; "se on toki hyvinkin

viidensadan livren arvoinen, -- ottakaa edes se tällä kertaa

lahjanani." Kun sydämelliset ilmeet yleensäkin käyvät käteismaksusta,

kykeni prinssi tällä kohdittelullaan ehtymättömästi hankkimaan vain

lisää lainoja noilta saamamiehiltään, kuten sanottu; hän antoi pois

ihan kaikkensa, aivan surkeilematta, ja sai siten aikaan sen

vaikutuksen, että hän oli auttamattomasti kynittävänä.

Prinssin luona oli toteutunut itämainen satu köyhästä arabialaisesta,

joka palatsin ryöstössä korjaa pataranin, piilotettuaan sen pohjaan

kultamassin, kenenkään estelemättä häntä viemästä talteensa näin vähän

kadehdittavaa kapinetta. Suuri joukko tavaranhankkijoita sai täten

tyydytyksensä herttuan irtaimesta. Niinpä ruokatalouden toimitsijat

eivät osanneet antaa suurtakaan arvoa vaatekammioiden ja

valjaskomeroiden aarteille, joille räätälit ja satulasepät kyllä olivat

persoja; mutta edellinen parvi oli innokas kiidättämään kotiin

vaimoväelleen hänen korkeutensa lahjoittamia makeistavaroita, ja heidän

nähtiin hypähtelevän iloissaan, kun siinä kanniskelivat kulhoja ja

tölkkejä, jotka oli upeasti leimattu prinssin vaakunalla.

Herra de Beaufort lahjoitti lopuksi pois kaikki hevosensa ja aittojensa

rehuvarat. Kolmisenkymmentä miekkosta onnellistettiin hänen

keittiökapineillaan, hyvinkin kolmellesadalle riitti viinikellarin

sisältö. Ja kaikki nämä asianomaiset läksivät siinä vakaassa uskossa,

että herttua ei olisi menetellyt täten, ellei hänellä olisi ollut

varmaa tietoa arabialaisten telttojen kätkemästä uudesta omaisuudesta.

Hänen loistoasuntoansa siten riisuttaessa pakistiin, että kuningas

lähetti hänet korvaamaan menetettyä äveriäisyyttänsä, -- että Afrikan

aarteet jaettaisiin tasan amiraalin ja kuninkaan kesken, että ne

aarteet olivat timanttikaivoksia tai muita satumaisten jalokivien

kätköjä. Atlasin hopea- ja kultakaivokset eivät tässä yhteydessä

saaneet edes mainitsemisen kunniaa. Noiden jalokiviaarteiden lisäksi,

joiden penkominen luonnollisesti tapahtuisi vasta sotaretken päätyttyä,

huomattiin ottaa lukuun armeijan hankkima sotasaalis. Herra de Beaufort

korjaisi haltuunsa kaikki, mitä rikkaat merirosvot olivat

kristikunnalta ryöstäneet Lepanton taistelusta asti. Niiden miljoonien

määrää ei voinut laskeakaan. Miksi siis noin suuria saavuttava mies

olisikaan säästellyt menneen elämänsä vaivaisia kapistuksia? Ja

samaten, miksi toiselta puolen olisi kursailtu käyttää sellaisen miehen

anteliaisuutta hyväkseen ihan ahnehtienkin?

Tällä kannalla siis olivat asiat herttuan luona, kun Atos heti

ensimmäisellä tutkivalla silmäyksellään sai selvän tilanteesta. Hän

tapasi Ranskan amiraalin hiukan päästään pyörällä, sillä herttua tuli

viidenkymmenen pitovieraan pöydästä, jossa oli tyhjennetty

moninkertaiset maljat retken menestykseksi; jälkiruokaan päästyä oli

jäännökset annettu palvelijoille ja tyhjät lautaset katsojille. Prinssi

oli päihdyksissään yhtaikaa häviöstänsä ja saavuttamastaan suosiosta.

Hän oli juonut vanhan viininsä uuden viininsä kunniaksi.

Atoksen ja Raoulin nähdessään hän huudahti:

"Hei, minulle tuodaan adjutanttini! Käykäähän tänne, kreivi; käykää

tänne, varakreivi."

Atos tunnusteli tietänsä liinavaatteiden ja astioiden sekamelskassa.

"Kiivetkää yli vain", kehoitti herttua ja tarjosi sitten täyden

lasillisen Atokselle. Tämä kulautti pohjaan, Raoul hädin kostutti

huuliaan. "Tässä on valtuuskirjanne", sanoi prinssi Raoulille.

"Toimitin sen kuntoon, pitäen tuloanne varmana. Te riennättekin edellä

Antibesiin asti."

"Kyllä, monseigneur."

"Tästä saatte toimintaohjeen", lausui herttua ojentaen Bragelonnelle

toisen paperin. "Tunnetteko merenkulkua?"

"Olen kyllä purjehtinut hänen korkeutensa Condén prinssin kanssa,

monseigneur."

"Hyvä. Kaikki lotjat ja pikku alukset ovat minun käytettävissäni

saattueeksi ja muonavarojen kuljettamiseen. Armeijan tulee kyetä

lähtemään merelle siitä noin kahden viikon kuluttua. Tällä määräyksellä

saatte oikeuden käydä tarkastamassa jokaista rannikon saarta,

pestataksenne miehistöä ja kiinnittääksenne aluksia minun tarpeisiini

mikäli havaitsette tehokkuuden vaativan."

"Teen parhaani, herra herttua."

"Ja rivakkana ja työteliäänä miehenä te tietenkin kulutatte paljon

rahaa."

"Toivoakseni en, monseigneur."

"Toisin minä toivon. Taloudenhoitajani on hommannut etelän kaupungeissa

suoritettavia tuhannen livren maksuosoituksia. Teille annetaan niitä

sata. Menkäähän, varakreiviseni."

Atos puuttui puheeseen:

"Säästelkää varojanne, monseigneur; arabialaisten keskuudessa käydään

sotaa yhtä paljon kullalla kuin lyijylläkin."

"Minä tahdon yrittää päinvastoin", selitti herttua; "ja tunnettehan

ajatuskantani tästä retkestäni: paljon melua, paljon tulta, ja sen

savuun hupenen, jos niikseen on."

Näin lausuttuaan herra de Beaufort tahtoi puhjeta nauruun, mutta

huomasikin samassa, että Atoksen ja Raoulin ilmeet eivät sovittautuneet

hilpeyteen.

"Haa", virkahti hän kohteliaan itsekkäästi kuten hänen arvoonsa ja

ikäänsä kuului, "te olette sitä lajia miestä, jota ei sovi tavata

päivällisen jälkeen, -- kylmäkiskoisia, kankeita, kuivia, kun minä olen

pelkkää tulta, kimmoisuutta ja viinin vilkkautta. Ei, hitto vieköön,

ainoastaan tyhjin vatsoin ollessani minä tästälähtein puhuttelen

varakreiviämme, ja teitä en ota tavatakseni enää ollenkaan, kreivi, jos

pysytte noin totisena."

Samassa hän kuitenkin puristi Atoksen kättä, ja kreivi vastasi hänelle

hymyillen:

"Monseigneur, älkää pahoin tulistuko kolikkojenne yltäkylläisyydessä.

Ennustan teille, että ennen kuin on kuukauttakaan kulunut, te seisotte

kuivana, kankeana ja kylmänväreitä tuntien rahakirstunne ääressä ja

että silloin, Raoulin ollessa vierellänne, te ihmeeksenne huomaatte

hänet iloisena, innokkaana ja avomielisenä, kun hänellä on uusia

kultarahoja teille säästettyinä."

"Jumala teitä kuulkoon!" huudahti herttua mielissään. "No, pidätänkin

teidät tänne, kreivi."

"Ei, minä lähden Raoulin kanssa: teidän antamanne tehtävä on

suuripuuhainen ja vaikea, ja hänen kävisi tukalaksi suoriutua siitä

yksinään. Ette ota huomioon, monseigneur, että te valtuutitte hänet

ensiluokkaiseen johtoasemaan."

"Joutavia!"

"Ja vielä meriväessä!"

"Kyllähän, mutta eikö tuollainen jäntevä ja vakaa voimasielu saa

toimeen mitä hyvänsä?"

"Monseigneur, te ette missään tapaa niin aulista intoa ja virkeätä

älyä, niin suurta todellista kuntoa kuin Raoulilla on, mutta jos hän

silti järjestää laivastonne lähdön vajavasti, ei se arveluttava vastus

ole muuta kuin mitä ansaitsettekin."

"Kas, minä saan nuhteita!"

"Monseigneur, tottunut amiraali tarvitsisi vuoden jonkunlaisen

laivaston varustamiseen muonatarpeilla, apualuksien kuntoonsaamiseen,

meripalveluksen hankkimiseen ja järjestämiseen. Raoul on ratsuväen

kapteeni, ja te myönnätte hänelle kaksi viikkoa aikaa."

"Sanonhan teille, että hän suoriutuu siitä."

"Olen taipuisa uskomaan samaa; mutta minun on auteltava häntä

tehtävässään."

"Minä olenkin luottanut tukeenne, vieläpä olen varma siitäkin, että

kerran Touloniin asti matkattuanne ette päästäkään häntä retkelle

yksin."

"Oh!" äännähti Atos päätänsä pudistaen.

"Malttakaahan vain!"

"Monseigneur, sallikaa meidän jättää hyvästi."

"Menkää siis, ja avittakoon teitä minun onneni!"

"Hyvästi, monseigneur, ja auttakoon onnenne teitäkin!"

"Siinäpä oivasti aloitettu sotaretki", sanoi Atos ulkona pojalleen.

"Ei elintarpeita, ei muita varastoja, ei apulaivuetta vielä

kuulusteltunakaan; mitä sellaisella hommalla saa toimeen!"

"Kah", jupisi Raoul, "jos kaikki tekevät perillä kuten minä, ei

ruokavaroista tule puutetta."

"Kuulepas", vastasi Atos ankarasti, "älä ole kohtuuton ja hupsu

itsekkyydessäsi tai murheeksesiko sitä vain olisi sanottava. Ei

kannattanut suosittaa sinua herra de Beaufortille, jos ajattelit, että

sinun ei tarvitse välittää toisista, kun muka lähdet sotaan nimenomaan

kuoleman aikeissa. Mutta nyt olet ylipäälliköltäsi vastaanottanut

luottamusaseman armeijassa, ja ainakin nyt on sinun oivallettava, ettei

kysymys ole sinusta, vaan kaikista noista sotilaspoloisista, joilla on

sydän ja ruumis kuten sinullakin, -- jotka kaipaavat isänmaatansa ja

kärsivät kaikista inhimillisen elämän puutteista. Muista, Raoul, että

upseeri on yhtä tähdellinen hoivaaja kuin pappikin ja että häneltä

vaaditaan armeliaampaakin huolenpitoa kuin hengenmieheltä."

"Monsieur, tuon kyllä käsitän ja olen siten menetellyt käytännössäkin,

ja samoin teen edelleen mikäli..."

"Unohdat ehkä myös, että kuulut kansaan, joka on ylpeä sotaisesta

kunniastaan; mene kuolemaan, jos tahdot, mutta älä kuole siten, että

siitä ei koidu Ranskalle kunniaa ja hyötyä. No, Raoul, älähän käy

pahoillesi sanoistani; minä rakastan sinua ja soisin sinut

täydelliseksi."

"Minä pidän moitteistanne, monsieur", virkkoi nuori mies säveästi; "ne

parantavat minut, ne muistuttavat minulle, että joku vielä rakastaa

minua."

"Ja nyt matkalle, Raoul; on mainio sää, ja taivas kaareutuu

puhtaimmillaan, -- tuo taivas, jonka näet vielä kuulaampana

Djidgellissä, missä se haastaa sinulle minusta, niinkuin se täällä

minulle puhuu Jumalasta."

Tästä kohdasta sovittuaan nuo kaksi aatelismiestä vielä keskustelivat

herttuan hupsuttelusta, olivat yhtä mieltä siitä, että tämän sotaretken

henki ja valmistelu vain vaillinaisesti vastasivat maan etuja, ja

määriteltyään moisen politiikan lyhytnäköiseksi turhamaisuudeksi he

lähtivät taipaleelle enemmän oman tahtonsa voimasta kuin sallimuksen

ohjausta tuntien.

Uhri oli täytetty.

237.

Hopealautanen.

Matka oli ihana. Atos ajoi poikansa keralla koko Ranskan halki, edeten

viidentoista lieuen verran päivässä, joskus enemmänkin, sitä mukaa kuin

Raoulin suru yltyi tuimemmaksi.

He käyttivät viisitoista päivää matkatakseen Touloniin ja haipuivat

Antibesissa kokonaan d'Artagnanin jäljiltä.

Arvattavasti muskettisoturien kapteeni oli tahtonut pysyä

tuntemattomana näillä seuduilla kulkiessaan, sillä tiedustelulla

selvisi Atokselle, että hänen kuvailemansa ratsastajan oli nähty

Avignonista lähtiessään vaihtavan hevosensa hyvin suljettuihin

kuomivaunuihin.

Raoul joutui epätoivoon pelosta, että hän ei ollenkaan kohtaisi

d'Artagnania. Hänen hellä sydämensä kaipasi tämän terässydämen

jäähyväisiä ja lohdutusta.

Atos tiesi kokemuksesta, että d'Artagnan kävi tutkimattomaksi, milloin

hän oli ryhtynyt johonkin vakavaan hankkeeseen joko omasta puolestaan

tai kuninkaan palveluksessa. Vieläpä hän pelkäsi pahoittavansakin

ystäväänsä tai vahingoittavansa häntä, jos liiaksi kuulustelisi. Mutta

kun Raoul aloitti työnsä laivueen luokittamisessa, Touloniin

lähetettävien lastiveneiden ja lotjien kokoamisessa, ilmoitti eräs

kalastaja kreiville, että hänen purtensa oli korjattavana matkan

jälkeen, -- hän oli tehnyt sen aatelismiehen vuoksi, jolla oli ollut

hyvin kiire lähteä satamasta.

Luullen miehen valehtelevan jäädäkseen vapaaksi ja ansaitakseen enemmän

rahaa kalastamisella, sitten kun kaikki hänen toverinsa olisivat

lähteneet, Atos vaati yksityiskohtaisempia tietoja.

Kalastaja kertoi hänelle, että noin kuusi päivää sitten eräs mies oli

saapunut hänen luokseen vuokratakseen yöllä hänen veneensä

Saint-Honoratin saarella käyntiä varten. Hinnasta sovittiin, mutta kun

herrasmies toi mukanaan ison vaunukopan, jonka hän kaikista

hankaluuksista huolimatta tahtoi saada veneeseen, kalastaja oli

tahtonut peruuttaa kaupan. Vieras oli uhannut ja vihdoin pannut

uhkauksensa täytäntöönkin jakamalla hänelle runsaalla kädellä navakoita

kepiniskuja. Herrasmies oli hosunut rajusti ja kauan. Noituen ja

kiroillen oli kalastaja kääntynyt ammattikuntansa esimiehen puoleen,

jonka johdolla hänen virkaveljensä Antibesissa ratkaisivat keskinäiset

riitansa ja suojelivat itseään. Mutta aatelismies oli esittänyt jonkun

paperin, ja tämän nähdessään oli uskottumies kumartanut maahan asti,

velvoittanut kalastajan tottelemaan ja nuhdellut häntä niskoittelusta.

Sitten oli lähdetty viemään tätä lastia.

"Mutta kaikesta tuosta", vastasi Atos, "ei käy meille selväksi, miten

aluksenne särkyi."

"Näin se kävi. Suuntasin Saint-Honoratin saarta kohti, kuten tuo

aatelismies oli käskenyt; mutta hän muutti mieltänsä ja väitti, etten

voisi laskea apottiluostarin eteläpuolitse."

"Minkätähden?"

"Sentähden, monsieur, että vastapäätä benediktiinien nelikulmaista

tornia eteläisimmän kärjen kohdalla on Munkkisärkkä."

"Kariko?" kysyi Atos.

"Osittain vedenkalvossa ja osittain veden alla, -- vaarallinen

kulkuväylä kylläkin; mutta olen siitä tuhannenkin kertaa onnellisesti

purjehtinut. Herrasmies vaati, että veisin hänet maihin

Sainte-Margueritelle."

"Entä sitten?"

"No niin, monsieur", huudahti kalastaja murtaen provençaliksi, "on

merimies tai ei ole sitä, tuntee väylänsä tai on vain maakrapu. Minä

tahdoin tiukasti kulkea edelleen. Silloin aatelismies tarttui kurkkuuni

ja ilmoitti tyynesti aikovansa minut kuristaa. Apulaiseni tarttui

kirveeseen ja minä myös. Meillä oli yöllinen loukkaus kostettavana.

Mutta mies sieppasi miekkansa niin vikkelästi, että kumpikaan meistä ei

päässyt lähelle. Olin paiskaamaisillani kirveeni hänen päähänsä, ja

siihen oli minulla oikeus, eikö ollutkin, monsieur? Sillä merimies on

aluksensa kannella herra, kuten porvari talossaan. Puolustuksekseni

olin siis huitaisemassa tuon herrasmiehen kahdeksi kappaleeksi, kun --

uskotte tai ette, monsieur, se vaunukoppa käsittämättömällä tavalla

aukesi ja sieltä tuli ulos jonkunlainen mustamyssyinen, mustanaamioinen

peikko, ihan kauhistava nähdä, ja uhkasi meitä nyrkillään."

"Mikä se oli?" ihmetteli Atos.

"Se oli pahahenki, hyvä herra! Sillä hänet nähdessään aatelismies

iloisena huudahti: 'Ah, kiitos, teidän korkeutenne!'"

"Kummallista!" jupisi kreivi katsahtaen Raouliin.

"Mitä te silloin teitte?" kysyi jälkimmäinen kalastajalta.

"Käsitätte hyvin, monsieur, että kaksi meidänlaistamme miesparkaa

olisivat jo olleet voimattomia kahta aatelismiestä vastaan; mutta itse

pimeyden ruhtinasta vastaan, ah, uh, voi! me emme enempää arvelleet,

toverini ja minä, vaan hyppäsimme päätähavin mereen. Olimme

seitsemän- tai kahdeksansataa jalkaa rannasta."

"Ja sitten?"

"Sitten, monsieur, koska kävi vieno lounaistuuli, vene lipui yhä ja

ajautui Sainte-Margueriten hiekkasärkille."

"Oh!... Mutta ne kaksi matkustajaa?"

"Pyh, olkaa heistä huoleti! Se juuri todistaakin, että toinen oli piru,

joka suojeli toista. Sillä kun me uimalla saavuimme takaisin veneen

luo, niin: kaukana siitä, että nuo kaksi olisivat törmäyksestä

musertuneet, emme enää löytäneet mitään, emme edes vaunukoppaa."

"Kummallista, kummallista!" toisteli kreivi. "Mutta sitten, ystäväni,

mitä sitten teitte?"

"Tein valituksen Sainte-Margueriten kuvernöörille, joka heristäen

sormeaan nenäni edessä ilmoitti minulle, että jos yritin hänelle

mokomia jaaritella, antaisi hän minun maistaa hihnasta."

"Kuvernöörikö?"

"Niin, monsieur; ja kuitenkin alukseni oli särkynyt, aivan särkynyt,

sen kokka kun oli jäänyt Sainte-Margueriten niemen kärkeen, ja

salvumies vaatii satakaksikymmentä livreä korjauksesta."

"Hyvä on", vastasi Raoul, "te saatte olla vapaana palveluksesta.

Menkää."

"Lähdemmekö Sainte-Margueritelle?" kysyi Atos sitten Bragelonnelta.

"Lähtekäämme, monsieur; sillä tässä on jotakin selvitettävää, ja

minusta tuntuu, että tuo mies ei puhunut totta."

"Niin minustakin, Raoul. Kertomus naamioidusta herrasmiehestä ja

hävinneestä kuomista viittaa siihen, että tuo kolho kenties tahtoi

sillä peitellä keskellä merta tekemäänsä väkivaltaa; mies on saattanut

villiytyä kostonhankkeeseen matkustajaansa vastaan siitä, että tämä

niin häikäilemättä oli pakottanut hänet laivurikseen."

"Minussa on herännyt epäluulo, että vaunukoppa pikemmin sisälsi

arvoesineitä kuin miehen."

"Otamme siitä selvän, Raoul. Aivan varmasti tuo herrasmies muistuttaa

d'Artagnania; tunnen hänet menettelystään. Voi, emme enää ole samat

nuoret voittamattomat kuin ennen! Kuka tietää, vaikka tuon pahuksen

rannikkolaivurin kirves tai airo olisi onnistunut tekemään sen,

mihin Euroopan osuvimmat miekat, luodit ja tykinkuulat eivät

neljässäkymmenessä vuodessa pystyneet."

Samana päivänä he matkustivat Sainte-Margueritelle Toulonista

saapuneella saaristoaluksella.

Maihin päästessä heidän vaikutelmanaan oli omituinen vaurauden tuntu.

Saari oli täynnä kukkia ja hedelmiä; viljellyltä osaltaan se oli

kuvernöörille puutarhana. Oranssit, granaattiomenapuut ja viikunapuut

taipuivat kullanväristen ja taivaansinisten hedelmiensä painosta.

Yltympäri tätä puutarhaa, saaren viljelemättömässä osassa, punaiset

turkinpyyt juoksentelivat parvittain karhunvattupensaissa ja

katajistossa, ja joka askeleellaan Raoul ja kreivi näkivät pelästyneen

kaniinin rientävän meiramista ja kanervikosta, luolaansa paeten.

Tämä onnen saari olikin oikeastaan asumaton. Laakeana, tarjoten vain

lahdenpoukaman saapuville aluksille, ja kuvernöörin suojassa, joka

jakoi saaliin heidän kanssaan, salakuljettajat käyttivät sitä

tilapäiseksi varastopaikakseen sillä ehdolla, etteivät millään muotoa

tappaisi metsänriistaa eivätkä raastaisi puutarhaa. Tämän sopimuksen

vuoksi kuvernööri tyytyi kahdeksan miehen varusväkeen linnoituksessaan,

jossa homehtui kaksitoista kanuunaa. Tämä kuvernööri oli siis

onnellinen maanviljelijä, joka korjasi viiniä, viikunoita, öljyä ja

appelsiineja ja kuivasi sitruunoitansa ja sedraattejaan kasemattien

päivänpaahteessa.

Linnoitus, jota ainoana suojana saarsi syvä vallihauta, kohotti kolmen

pään tavoin ilmaan kolmea pientä torniaan, joita sammaleen peittämät

pengermät yhdistivät toisiinsa.

Atos ja Raoul kulkivat jonkun aikaa puutarhan aitoviertä, tapaamatta

ketään, joka olisi heidät toimittanut kuvernöörin puheille. Vihdoin he

astuivat puutarhaan. Oli päivän kuumin hetki, jolloin kaikki elämä

kätkeytyy ruohon ja kivien alle. Taivas levitti tulipurjeensa ikäänkuin

vaimentaakseen kaiken melun, kietoakseen poimuihinsa kaiken hyörinän.

Turkinpyyt värihernepensaissa, kärpäset lehvien alla, kaikki nukkuivat

lämpöä aaltoilevan auringon raukaisemina.

Atos huomasi ainoastaan toisen ja kolmannen tornin välisellä

pengermällä sotamiehen, joka kantoi muonavasulta näyttävää esinettä

päänsä päällä. Mies palasi melkein heti ilman vasuaan, häipyen

vahtikojun varjoon.

Atos käsitti, että hän oli vienyt jollekulle päivällistä ja että mies

tehtävänsä toimitettuaan itse palasi syömään.

Äkkiä hän kuuli huudon ja kohottaessaan päänsä huomasi erään ikkunan

ristikossa jotakin valkoista, ikäänkuin liikkuvan käden heiluttamassa

jotakin auringon säteissä hohtavaa aseen tapaista. Ja ennen kuin hän

oli itselleen selvittänyt, mitä oli nähnyt, välähti suhiseva valojuova

ilmassa, johtaen hänen huomionsa vankitornista maahan.

Toinen ääni, matala jysähdys, kuului vallihaudan taholla, ja Raoul

riensi ottamaan hopealautasen, joka oli vierinyt kuivuneelle

hiekkareunalle.

Käsi, joka oli lautasen sinkauttanut, viittasi herrasmiehille ja katosi

sitten.

Silloin Raoul ja Atos lähestyen toisiaan alkoivat tarkoin katsella

pölyn tahraamaa lautasta ja keksivät sen pohjassa veitsenkärjellä

kaiverrettuja kirjaimia:

"Minä olen", sanottiin kirjoituksessa, "Ranskan kuninkaan veli, tänään

vanki, huomenna mielipuoli. Ranskalaiset aatelismiehet ja kristityt,

rukoilkaa Jumalaa hallitsijainne pojan sielun ja järjen puolesta!"

Lautanen putosi Atoksen käsistä, sillävälin kun Raoul koetti oivaltaa

näiden kaameiden sanojen salaperäistä merkitystä.

Samalla hetkellä kuului huuto ylhäältä linnantornista. Nopeana kuin

salama Raoul taivutti päänsä ja pakotti isänsäkin kumartumaan. Musketin

piippu oli välähtänyt muurin harjalla. Valkoinen savu tuprahti töyhtönä

pyssyn suusta, ja luoti litistyi kiveä vasten kuuden tuuman päässä

aatelismiehistä. Toinenkin musketti näyttäytyi ja painui heitä kohti.

"_Cordieu_!" huudahti Atos; "surmataanko täällä ihmisiä? Tulkaa alas,

lurjukset, keitä olettekin!"

"Niin, alas!" huudahti Raoul raivostuneena, puiden nyrkkiään linnaa

kohti.

Toinen hätyyttäjistä, se joka oli laukaisemaisillaan musketin, vastasi

kummastuksen huudahduksella, ja kun hänen toverinsa tahtoi jatkaa

hyökkäystä ja taas tarttui panostettuun muskettiin, kolhaisi huutaja

asetta ja luoti lensi ilmaan.

Nähdessään miesten poistuvan parvekkeelta Atos ja Raoul päättelivät

näiden tulevan heidän luokseen ja odottivat väistymättä paikaltaan.

Viittä minuuttia ei ollut kulunut, kun rummunpärähdys kutsui

kahdeksanmiehisen varusväen jalkeille. Sotilaat näyttäytyivät

musketteineen vallihaudan toisella reunalla. Näiden miesten edellä

astui upseeri, jonka Bragelonnen varakreivi tunsi ensimmäisen

laukauksen ampujaksi. Mies komensi sotilaita ojentamaan aseensa.

"Meidät ammutaan!" huudahti Raoul. "Miekka käteen ainakin ja

rynnistäkäämme vallihaudan yli. Me kyllä surmaamme jokainoan noista

roistoista, jahka he ovat laukaisseet muskettinsa tyhjiksi."

Ja antaen teon seurata sanoja Raoul jo hyökkäsi Atoksen kanssa, kun

hyvin tuttu ääni kajahti heidän takaansa.

"Atos! Raoul!" huusi tämä.

"D'Artagnan!" vastasivat molemmat herrasmiehet.

"Aseet alas, _mordioux_!" huudahti kapteeni sotilaille. "Olin aivan

varma siitä mitä sanoin!"

Sotamiehet laskivat aseet jälleen olalleen.

"Mitä tässä tapahtuukaan?" kysyi Atos. "Mitä, ammutaanko meitä näin

ilman varoitusta?"

"Minä teidät olin ampumaisillani", vastasi d'Artagnan; "ja vaikka

kuvernööri osasikin harhaan, minun luotini ei olisi teitä väistänyt,

rakkaat ystävät. Onpa onni, että olen tottunut tähtäämään kauan,

sensijaan että laukaisisin ensi hetkessä! Luulin tuntevani teidät. Voi,

rakkaat ystävät, mikä onni!"

Ja d'Artagnan pyyhki otsaansa, sillä hän oli juossut nopeasti eikä

hänen liikutuksensa ollut teeskenneltyä.

"Mitä!" huudahti kreivi. "Onko herrasmies, joka meitä ampui,

linnoituksen kuvernööri?"

"Hän itse."

"Ja miksi hän ampui? Mitä me olemme hänelle tehneet?"

"Pardieu, te otitte vastaan vangin heittämän esineen."

"Se on totta!"

"Tuon lautasen... johon vanki kaiketi on jotakin kirjoittanut?"

"Niin on."

"Sen arvasin. Oi, hyvä Jumala!"

Ja osoittaen kuolettavaa levottomuutta d'Artagnan sieppasi lautasen

lukeakseen siitä kirjoituksen. Kun hän oli lukenut, kalpenivat hänen

kasvonsa kauttaaltaan.

"Oi, hyvä Jumala!" toisti hän. "Vaiti! Tuolla tulee kuvernööri."

"Ja mitä hän meille tekee? Onko meissä syytä...?" virkahti Bragelonne.

"Se on siis totta?" sanoi Atos puoliääneen. "Se on siis totta?"

"Vaiti, sanon teille, vaiti! Jos luultaisiin teidän osaavan lukea, jos

epäiltäisiin teidän ymmärtäneen, niin, rakkaat ystävät, kiintymyksestä

teihin, surmauttaisin itseni puolestanne... mutta..."

"Mutta...?" tiukkasivat Atos ja Raoul.

"Mutta minä en voisi pelastaa teitä elinkautisesta vankeudesta, vaikka

ehkäkin kuolemasta. Hiljaa siis, vaiti vielä!"

Kuvernööri saapui vallihaudan yli lautaporrasta pitkin.

"No", sanoi hän d'Artagnanille, "mitä vitkastelette?"

"Te olette espanjalaisia, ette ymmärrä sanaakaan ranskaa", kuiskasi

kapteeni nopeasti ystävilleen. "Niin", jatkoi hän kääntyen kuvernöörin

puoleen, "olin oikeassa, nämä herrat ovat espanjalaisia merikapteeneja,

jotka tulin tuntemaan Ypresissä viime vuonna... he eivät osaa sanaakaan

ranskaa."

"Ah!" huudahti kuvernööri tarkkaavaisena.

Hän yritti lukea kirjoitusta lautasesta.

D'Artagnan sieppasi sen hänen kädestään, hävittäen kirjaimet

hakkaamalla sitä miekkansa kärjellä.

"Mitä!" huudahti kuvernööri. "Mitä te teette? Enkö minä saa lukea?"

"Se on valtiosalaisuus", vastasi d'Artagnan ripeästi, "ja koska

kuninkaan määräyksen mukaan sen tietäminen on kuoleman uhalla kaikilta

kielletty, sallin teidän lukea, jos niin tahdotte, ja ammutan teidät

heti jälkeenpäin."

Tämän puolittain vakavan, puolittain ivallisen puheen aikana Atos ja

Raoul pysyivät kylmäverisesti äänettöminä.

"Mutta onhan mahdotonta", väitti kuvernööri, "että nämä herrat eivät

ymmärrä edes joitakuita sanoja."

"Entäpä sitten, vaikka he ymmärtäväisivätkin puhuttua eivät he silti

osaisi kirjoitettua lukea. Eivät he lukisi edes espanjankielistä

kirjoitusta. Täysverinen espanjalainen, muistakaa, pitää lukutaitoa

aina itselleen alentavana."

Kuvernöörin täytyi tyytyä näihin selityksiin; mutta hän oli sitkeä.

"Kutsukaa herrat linnoitukseen", virkkoi hän.

"Sen teen mielelläni ja aioin juuri sitä ehdottaa", vastasi d'Artagnan.

Todellisuudessa kapteenilla oli aivan toinen ajatus, ja hän olisi

tahtonut lähettää ystävänsä sadan penikulman päähän. Mutta hän ei

saanut menettää ryhtiään. Hän lausui herrasmiehille espanjaksi kutsun,

jonka nämä ottivat vastaan. Käännyttiin linnoituksen porttia kohti, ja

kun selkkaus nyt oli ohitse, lähtivät nuo kahdeksan sotamiestä, joita

tämä tavaton tapaus oli hetkiseksi häirinnyt, verkalleen takaisin.

238.

Vanki ja vartijat.

Kerran päästyään linnoitukseen, ja sillävälin kun kuvernööri teki

joitakin valmistuksia vieraittensa vastaanottamiseksi, sanoi Atos:

"Kuulehan, selitä toki hiukan, nyt kun olemme yksinämme."

"Asia on aivan yksinkertaisesti näin", vastasi muskettisoturi. "Toin

saarelle vangin, jota kuningas on kieltänyt kenenkään näkemästä. Teidän

tullessanne hän heitti teille jotakin ikkuna-aukostaan. Olin silloin

päivällisellä kuvernöörin kanssa, näin tuon esineen ilmassa ja huomasin

Raoulin ottavan sen ylös. Minä olen nopea käsittämään, minä käsitin, ja

luulin teidän olevan yksissä juonissa vankini kanssa. Silloin..."

"Silloin käskit ampua meitä."

"_Ma foi_, sen myönnän. Mutta vaikka ensimmäisenä sieppasinkin

musketin, olin onneksi viimeisenä tähtäämässä."

"Jos olisit minut surmannut, d'Artagnan, olisi osakseni tullut onni

kuolla Ranskan kuningashuoneen puolesta, ja olisi kunniakasta kuolla

sinun kätesi kautta, joka olet sen ylevin ja uskollisin esitaistelija."

"Kah, mitä siinä latelet kuningashuoneesta, Atos?" sopersi d'Artagnan.

"Heh, sinäkö, kreivi, joka olet järkevä ja älykäs mies, uskot noita

mielipuolen kirjoittamia hullutuksia?"

"Uskon vainkin."

"Sitä suuremmalla syyllä, rakas ritarini, kun teillä on määräys surmata

kaikki, jotka niitä uskovat", jatkoi Raoul.

"Se johtuu siitä", vastasi muskettisoturien kapteeni, "että jokainen

parjaus, jos se on oikein järjetön, melkein varmasti menee rahvaaseen."

"Eipä niin, d'Artagnan", vastasi Atos aivan hiljaa, "vaan siksi että

kuningas ei tahdo perheensä salaisuuden joutuvan kansan tietoon ja

peittävän Ludvig XIII:n pojan pyövelit häpeällä."

"No, no, älä lörpöttele mokomia lapsellisuuksia, Atos, tai kiellän,

että olet järkimies. Ja selitähän, miten Ludvig XIII:lla olisi poika

Sainte-Margueriten saarilla?"

"Poika, jonka sinä olet tuonut tänne naamioituna kalastajan veneessä",

sanoi Atos, "miksikä ei?"

D'Artagnan pysähtyi.

"Ah, ah!" virkkoi hän. "Mistä tiedät, että kalastajavene...?"

"On tuonut sinut Sainte-Margueritelle vaunukoppinesi, jonka sisällä oli

hänen korkeudekseen puhuttelemasi vanki? Oh, tiedänhän vain", vastasi

kreivi.

D'Artagnan puri viiksiään.

"Jos olisikin totta", sanoi hän, "että olen saattanut tänne veneessä ja

vaununkuomiin suljettuna naamioidun vangin, ei mikään todista, että se

mies on prinssi... Ranskan kuningashuoneen prinssi."

"Oh, kysy sitä Aramikselta", huomautti Atos tyynesti.

"Aramikselta?" huudahti muskettisoturi ällistyneenä. "Oletko nähnyt

Aramiksen?"

"Kyllä, hänen Vauxissa kokemansa vastoinkäymisen jälkeen. Näin hänet

pakosalla, vainottuna, perikadon omana, ja hän kertoi minulle kylliksi,

uskoakseni mitä tuo onneton oli hopealautaseen kaivertanut."

D'Artagnan painoi päänsä alas lannistuneena.

"Tästä näemme", hän sanoi, "miten Jumala leikkii luulotellulla

viisaudellamme! On sekin kaunis salaisuus, jonka sirpaleet tällä

hetkellä ovat kymmenkunnan henkilön huostassa!... Atos, kirottu olkoon

sattuma, joka tässä asiassa on saattanut sinut tielleni! Sillä nyt..."

"No", lausui Atos ankaran säveästi, "onko salaisuutesi hukassa siksi

että minä sen tiedän? Enkö ole elämässäni säilyttänyt yhtä raskaita

muita? Muistele toki, ystäväiseni."

"Et ole koskaan tiennyt näin vaarallista", vastasi d'Artagnan

surumielisesti. "Minulla on jonkunlainen kamala aavistus, että kaikki,

jotka ovat koskeneet tähän salaisuuteen, kuolevat -- ja onnettomalla

tavalla."

"Tapahtukoon Jumalan tahto, d'Artagnan! Mutta tuollapa tulee

kuvernöörisi."

D'Artagnan ja hänen ystävänsä asettuivat heti osiinsa jälleen.

Epäluuloinen ja yrmeä linnoituksen päällikkö osoitti D'Artagnanille

aivan matelevaa kohteliaisuutta. Hän tyytyi kestitsemään vieraita hyvin

ja katselemaan heitä tiukasti.

Atos ja Raoul huomasivat, että hän äkillisillä hyökkäyksillä usein

yritti saattaa heidät ymmälle tai aavistamatta yllättää heidät. Mutta

kumpikaan ei hämmentynyt. D'Artagnanin selitys oli toki todennäköinen,

elleipä kuvernööri sitä ottanutkaan täydestä.

Pöytäkumppanit nousivat mennäkseen levähtämään.

"Mikä tuon miehen nimi on? Hänellä on häijy naama", kysyi Atos

d'Artagnanilta espanjankielellä.

"De Saint-Mars", vastasi kapteeni.

"Hänestä siis tulee nuoren prinssin vanginvartija?"

"Ka, mistäpä sen tiedän? Kenties minä jään Sainte-Margueritelle

ainiaaksi!"

"Ohoh, sinä?"

"Ystäväni, olen kuin mies, joka löytää aarteen erämaasta. Hän tahtoisi

sen viedä mukanaan, vaan ei voi; hän tahtoisi sen jättää sinne, vaan ei

uskalla. Kuningas ei määrää minua palaamaan, peläten että joku toinen

ei vartioitsisi sitä yhtä hyvin kuin minä; hän katuu, että on

lähettänyt minut luotansa, tuntien että kukaan ei palvele häntä

lähellään yhtä hyvin kuin minä. Tapahtuu muuten niinkuin Jumala

tahtoo."

"Mutta", huomautti Raoul, "juuri siksi, että te ette tiedä mitään

varmaa, on asemanne täällä väliaikainen, ja te palaatte Pariisiin."

"Kysykäähän näiltä herroilta", keskeytti Saint-Mars, "mitä varten he

ovat tulleet Sainte-Margueritelle?"

"He tulivat, kun tiesivät Saint-Honoratissa olevan

benediktiiniluostarin, ollen uteliaat sitä näkemään, ja koska

Sainte-Margueritella on runsaasti metsänriistaa."

"Olen heidän käytettävissään, kuten teidänkin."

D'Artagnan kiitti.

"Milloin he lähtevät?" lisäsi kuvernööri.

"Huomenna", vastasi d'Artagnan.

Herra de Saint-Mars meni kierrolleen, jättäen d'Artagnanin yksikseen

luuloteltujen espanjalaisten kanssa.

"Oh", huudahti muskettisoturi, "tämäpä on elämää ja seuraa, joka ei

minulle sovellu. Minä olen tuon miehen käskijä, ja sittenkin hän on

minulle kiusallinen, _mordioux!_... Kah, tahdotteko, että

pamauttelisimme hiukan kaniineja? Kävelystä tulee hauska, eikä se juuri

väsytäkään. Saari on vain puolentoista lieuen pituinen, ja leveyttä on

siitä kolmannes; oikea puisto. Huvitelkaamme."

"Menkäämme, minne tahdot, d'Artagnan, ei huvitellaksemme, vaan

saadaksemme vapaasti jutella."

D'Artagnan antoi merkin sotamiehelle, joka ymmärsi ja toi

metsästyspyssyjä herroille, palaten sitten linnoitukseen.

"Ja nyt", sanoi muskettisoturi, "vastatkaahan jotakin tuon mustan

linnun kysymykseen: Mitä varten olette tulleet Lérinsin saarille?"

"Sanomaan sinulle hyvästi."

"Sanomaan minulle hyvästi? Miten niin? Matkustaako Raoul?"

"Matkustaa."

"Herra de Beaufortin kanssa, panenpa vetoa?"

"Herra de Beaufortin kanssa. Oh, sinä arvaat aina, rakas ystävä."

"Tottumus..."

Sillävälin kun ystävykset aloittivat keskustelun, Raoul oli pää

raskaana ja sydän täynnä istahtanut sammaltuneille kallioille musketti

polvilla, ja katsellen merta, tähyillen taivasta, kuunnellen sielunsa

ääntä hän antoi metsästäjäin vähitellen loitontua.

D'Artagnan huomasi hänen poissaolonsa.

"Hän potenee yhä saamaansa iskua?" hän virkkoi Atokselle.

"Hän on kuolemansairas."

"Oh, luullakseni sinä liioittelet! Raoul on hyvin lujaluontoinen.

Kaikilla tuollaisilla jaloilla sydämillä on toinen kehys, joka

muodostaa rintahaarniskan. Edellinen vuotaa verta, jälkimmäinen

kestää."

"Ei", vastasi Atos, "Raoul kuolee siitä."

"_Mordioux_!" murahti d'Artagnan synkästi.

Eikä hän tähän huudahdukseen lisännyt sanaakaan. Vasta hetkisen päästä

hän virkkoi:

"Miksi sallit hänen lähteä?"

"Sentähden että hän tahtoo."

"Ja miksi et lähde hänen mukanaan?"

"Siksi etten halua nähdä hänen kuolemaansa."

D'Artagnan katseli ystäväänsä suoraan silmiin.

"Tiedät", jatkoi kreivi nojaten kapteenin käsivarteen, "tiedät, että on

ollut hyvin vähän sellaista, mitä elämässäni olen pelännyt. Mutta nyt

minulla on alituinen, kalvava, voittamaton pelko; minä pelkään päivää,

jolloin saisin pitää tämän lapsukaisen kuollutta ruumista sylissäni."

"Oi", vastasi d'Artagnan, "oi!"

"Hän kuolee, sen tiedän, olen siitä varma, enkä tahdo nähdä hänen

kuolemaansa."

"Mitä, sinäkö, Atos, saavut rohkeimman miehen luo, minkä sanot

tunteneesi, d'Artagnanisi luo, miehen, joka on vertaansa vailla, kuten

sinä ennen vanhaan häntä nimittelit, ja kerrot hänelle käsivarret

ristissä, että sinua peloittaa nähdä poikaasi kuolleena, -- sinua, joka

olet nähnyt kaikkea, mitä tässä maailmassa saattaa nähdä? Ja miksi sitä

pelkäät, Atos? Ihmisen täytyy maan päällä odottaa kaikkea, olla

valmiina kaikkeen."

"Kuuntele, ystäväiseni: kulutettuani itseni tämän maan päällä, josta

puhut, minulle on jäänyt enää vain kaksi uskontoa. Toinen on elämän,

ystävieni, isänvelvollisuuteni uskonto, toinen on iäisyyden, Jumalan

rakkauden ja kunnioituksen. Nyt minulla on sisällinen ilmoitus, joka

sanoo, että jos Jumala sallisi ystäväni tai poikani minun silmieni

nähden vetää viimeisen henkäyksensä... Oh ei, minä en tahdo sinullekaan

siitä mainita, d'Artagnan!"

"Sano, sano!"

"Minä olen vahva kaikkea vastaan, paitsi rakastettujeni kuolemaa

näkemään. Vain tähän ei ole mitään lääkettä. Ken kuolee, voittaa; mutta

kuolemisen näkijä menettää. Ei. Näetkös, tietoisuus, että en

milloinkaan, en milloinkaan tässä maailmassa näkisi häntä, jota täällä

iloiten katselin, tietoisuus, että missään ei enää olisi d'Artagnania,

ei missään Raoulia, oi!... Olen vanha, näetkös, minulla ei enää ole

karskiutta. Minä rukoilen Jumalaa säästämään minua heikkoudessani;

mutta jos Hän tuolla tavoin antaisi minulle iskun vasten kasvoja,

kiroaisin Häntä. Kristitty aatelismies ei saa kirota Jumalaansa,

d'Artagnan; on jo kylliksi, että on kironnut kuninkaan!"

"Hm!..." äännähti d'Artagnan hiukan häkeltyneenä tästä rajusta murheen

myrskystä.

"D'Artagnan, ystäväni, joka rakastat Raoulia, katsele häntä", lisäsi

kreivi osoittaen poikaansa; "katso tuota murhetta, joka ei häntä

koskaan jätä. Tunnetko mitään kauheampaa kuin hetki hetkeltä olla tuon

sydänparan alituisen kuolettavan tuskan todistajana?"

"Salli minun puhua hänelle, Atos. Kuka tietää?"

"Koeta; mutta olen varma, että sinä et onnistu."

"En tarjoa hänelle lohdutuksia, vaan autan häntä."

"Sinäkö?"

"Juuri niin. Olisiko tämä ensimmäinen kerta, kun nainen katuisi

uskottomuuttaan? Menen hänen luokseen, kuten sanottu."

Atos pudisti päätänsä ja jatkoi kävelyä yksinään. Tunkeutuen varvikon

lävitse d'Artagnan palasi Raoulin luo ja ojensi hänelle kätensä.

"No", hän sanoi Raoulille, "sinulla on siis minulle puhuttavaa?"

"Minulla on teiltä palvelus pyydettävänä", vastasi Bragelonne.

"Pyydä pois."

"Palaatte kai jonakuna päivänä Pariisiin?"

"Toivoakseni."

"Pitäisikö minun kirjoittaa neiti de la Vallièrelle?"

"Ei, se ei ole tarpeellista."

"Mutta minulla olisi niin paljon hänelle sanottavaa!"

"Mene se sitten hänelle sanomaan."

"En koskaan!"

"No, minkä taikavoiman otaksut olevan kirjeellä, mitä ei olisi

suullisella sanallasi?"

"Olette oikeassa."

"Hän rakastaa kuningasta", sanoi d'Artagnan karkeasti; "hän on

rehellinen tyttö." Raoul säpsähti. "Ja sinua, jonka hän hylkää, hän

rakastaa ehkä enemmän kuin kuningasta, vaikka toisella tavalla."

"Uskotteko todellakin, d'Artagnan, että hän rakastaa kuningasta?"

"Epäjumaloimiseen asti. Hänen sydämensä on saavuttamaton kaikille

muille tunteille. Mutta jos edelleen elelisit hänen lähellään, niin

sinä saisit olla hänen paras ystävänsä."

"Haa!" huudahti Raoul intohimoisesti ponnahtaen tätä tuskallista

toivetta kohti.

"Tahdotko?"

"Se olisi halpamaista."

"Siinäpä tuhma sana, joka saattaisi minut halveksimaan älyäsi. Kuule,

Raoul, ei ole koskaan halpamaista noudattaa voimakkaamman pakotuksen

käskyjä. Jos sydämesi sanoo sinulle: 'mene sinne ja kuole', niin mene.

Onko hän ollut halpamainen vai uljas, joka rakasti sinua, mutta asetti

edellesi kuninkaan, jota hänen sydämensä voimakkaasti käski pitää

parempana? Ei, hän on ollut naisten urhein. Tee siis niinkuin hän,

tottele itseäsi. Tiedätkös, minä olen varma siitä, että katsellessasi

häntä läheltä mustasukkaisen miehen silmillä..."

"Niin?"

"Niin, silloin lakkaisit häntä rakastamasta."

"Te vahvistatte minua päätöksessäni, rakas d'Artagnan."

"Matkustaaksesi takaisin hänen luokseen?"

"Ei, vaan matkustaakseni pois, jotta en häntä enää koskaan näkisi.

Tahdon häntä ainiaan rakastaa."

"Tosiaan", vastasi muskettisoturi, "sellaista päätöstä en olisi

suinkaan odottanut."

"Kuulkaa, ystäväni. Kun taasen näette hänet, antakaa hänelle tämä

kirje, jos pidätte sopivana. Se selittää hänelle, kuten teillekin, mitä

tunteita sydämessäni liikkuu. Lukekaa se. Laadin sen tänä yönä. Jokin

sanoi minulle, että tapaisin teidät tänään."

Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille, joka luki:

'Mademoiselle, te ette mielestäni tee väärin, kun ette rakasta

minua. Te olette syypää ainoastaan siihen, että jätitte minut

uskomaan rakkauteenne. Tämä erehdys maksaa minulle elämäni. Minä

annan sen teille anteeksi, mutta en anna sitä itselleni anteeksi.

Sanotaan, että onnelliset rakastavaiset ovat kuuroja hylättyjen

rakastajain valituksille. Näin ei tule olleeksi teidän osaltanne,

joka ette minua rakastanut tai rakastitte vain levottomasta

arkatuntoisuudesta. Olen varma, että jos olisin rukoillut teitä

muuttamaan tuon ystävyyden rakkaudeksi, olisitte myöntynyt pelosta,

että surmaisitte minut tai heikontaisitte kunnioitusta, jota tunsin

teitä kohtaan. Minun on hyvin suloista kuolla, kun tiedän teidän

olevan vapaa ja tyytyväinen.

Ja kuinka paljon minua rakastattekaan, kun ette enää pelkää

katsettani ja nuhteitani! Johdutte minua rakastamaan, koska,

näyttäköönpä teille uusi rakkautenne kuinka hurmaavalta tahansa,

Jumala ei missään suhteessa ole tehnyt minua valittuanne

huonommaksi ja koska hartauteni, uhraukseni, surullinen loppuni

takaa minulle teidän silmissänne varman etevämmyyden hänen

rinnallaan. Sydämeni yksinkertaisessa ja luottavaisessa

herkkäuskoisuudessa päästin käsistäni jo omistamani aarteen.

Monet ihmiset sanovat minulle, että te rakastitte minua kylliksi,

alkaaksenne rakastaa minua paljon. Tämä ajatus poistaa minulta

kaiken katkeruuden ja saattaa minut katsomaan vihollisekseni

vain oman itseni.

Te otatte vastaan tämän jäähyväistervehdykseni ja siunaatte

minua siitä, että olen paennut loukkaamattomaan turvapaikkaan,

jossa kaikki viha sammuu, jossa kaikki rakkaus kestää.

Hyvästi, mademoiselle. Jos tarvitsisi verelläni ostaa onnenne,

olisin valmis vuodattamaan sen viimeiseen pisaraan. Uhraan sen

kumminkin kurjuudelleni!

Raoul,

Bragelonnen varakreivi.'

"Kirje on hyvä", sanoi kapteeni. "Moittisin siinä vain yhtä seikkaa."

"Sanokaa mitä", huudahti Raoul.

"Sitä, että se kertoo kaikesta paitsi siitä, mikä kuolettavana myrkkynä

uhkuu silmistäsi, sydämestäsi, -- mielettömästä rakkaudestasi, joka

sinua yhä polttaa."

Raoul kalpeni ääneti.

"Miksi et kirjoita ainoastaan näin:

"Mademoiselle: Sensijaan että teitä kiroisin, minä rakastan teitä ja

kuolen."

"Se on totta", myönsi Raoul synkän iloisesti. Ja repien kirjeen, jonka

hän oli ottanut takaisin, hän piirsi muistikirjansa lehdelle seuraavat

sanat:

"Saadakseni onnen sanoa teille vielä, että teitä rakastan, lähetän --

raukkamaisesti kyllä -- teille nämä rivit ja rangaistakseni itseäni

siitä minä kuolen."

Ja hän piirsi nimensä.

"Annatteko hänelle tämän lehden, kapteeni?" hän sanoi d'Artagnanille.

"Milloin?"

"Sinä päivänä", virkkoi Bragelonne, näyttäen viimeistä lausetta, "sinä

päivänä, jolloin voitte kirjoittaa päivämäärän noiden sanojen alle."

Hän pujahti äkkiä tiehensä, rientäen Atosta vastaan, joka palasi hitain

askelin.

Heidän kävellessään takaisin linnoitukseen alkoi ulapalla kuohuta, ja

Välimerta myllertävien vihurien äkillinen rajuus yllytti elementtien

häiriön pikaiseksi myrskyksi.

Jotakin muodotonta ja keikkuvaa näkyi heidän silmiinsä rannikolta.

"Mikä tuo on?" kysyi Atos. "Murskaantunut alusko?"

"Se ei ole alus", vastasi d'Artagnan.

"Anteeksi", huomautti Raoul, "se on alus, joka nopeasti lähenee

satamaa."

"Lahdenpoukamassa on tosiaankin alus, ja viisaasti se tekeekin

etsiessään täältä suojaa; mutta se mitä Atos näyttää tuolla...

hiekkasärkälle paiskautuneena..."

"Niin, niin, minä näen."

"Se on vaunukoppa, jonka heitin mereen astuessani maihin vangin

kanssa."

"Kuulehan", sanoi Atos, "jos noudatat neuvoani, niin poltat tuon

kuomin, jotta siitä ei jää jälkeäkään. Muutoin Antibesin kalastajat,

jotka uskoivat olleensa tekemisissä paholaisen kanssa, koettavat

todistella, että vankisi olikin vain ihminen."

"Kiitos neuvostasi, Atos; vielä tänä yönä käsken toimia sen mukaan tai

pikemminkin toimin itse. Mutta palatkaamme katon alle, sillä kohta

saamme sateen, ja salamat iskevät kamalasti."

Kun he saapuivat valliparvekkeelle, jonka oveen d'Artagnanilla oli

avain, he näkivät herra de Saint-Marsin suuntaavan askeleensa vangin

asumaan huoneeseen.

D'Artagnanin viittauksesta he kätkeytyivät portaitten kulmaukseen.

"Mikä on?" kysyi Atos.

"Saatte nähdä. Katsokaa. Vanki palaa kappelista."

Ja punaisten salamain valossa nähtiin sinipunervassa, tuulen

värisyttämässä usvassa, johon taivaan kajo himmeni, vakavasti

astelevana kuuden askeleen päässä kuvernöörin takana mustapukuinen

mies, kiiltävä teräsnaamio kasvoilla. Naamio oli juotettu kiinni

samasta metallista tehtyyn lakkiin, joka peitti koko hänen päänsä.

Taivaan tuli heitti kellerviä kimalluksia kiilloitettuun pintaan,

ja nämä oikullisesti välähtelevät heijastukset näyttivät

vihansilmäyksiltä, joita onneton sadatusten asemesta sinkautteli

ympärilleen.

Keskellä parveketta pysähtyi hetkiseksi vanki katselemaan ääretöntä

taivaanrantaa, hengittämään ukkosen tulikivihuuruja, ahnaasti juomaan

lämmintä sadetta, ja hän päästi kiljahdusta muistuttavan huokauksen.

"Tulkaa, monsieur", tiuskaisi de Saint-Mars vangille, sillä hän kävi jo

levottomaksi nähdessään tämän kauan silmäilevän muurien tuolle puolen.

"Monsieur, tulkaa toki!"

"Sanokaa monseigneur", huudahti Atos loukostaan Saint-Marsille niin

juhlallisella ja niin peloittavalla äänellä, että kuvernööriä puistatti

kiireestä kantapäähän.

Atos vaati aina kunnioitusta kukistuneelle majesteetille.

Vanki kääntyi.

"Kuka puhui?" kysyi Saint-Mars.

"Minä", vastasi d'Artagnan näyttäytyen heti. "Tiedättehän, että

sellainen on määräys."

"Älkää nimittäkö minua monsieuriksi eikä monseigneuriksi", lausui vanki

äänellä, joka järkytti Raoulia sydämen pohjaan asti; "sanokaa minua

_kirotuksi_!"

Ja hän astui edelleen.

Rautaovi vongahti hänen jälkeensä.

"Siellä vasta on onneton ihminen!" jupisi muskettisoturi, osoittaen

Raoulille kammiota, missä prinssi asui.

Tuskin oli d'Artagnan astunut huoneeseen ystävinensä, kun eräs

linnoituksen sotamiehistä tuli pyytämään häntä kuvernöörin puheille.

Alus, jonka Raoul oli nähnyt merellä niin kiireellisesti pyrkivän

satamaan, oli tuonut muskettisoturien kapteenille tärkeän sanoman.

Avatessaan kuoren d'Artagnan tunsi kuninkaan käsialan.

"Luullakseni", sanoi Ludvig XIV, "olette jo pannut toimeen määräykseni,

herra d'Artagnan. Palatkaa siis heti Pariisiin tapaamaan minua

Louvressa."

"Jopa maanpakoni loppui!" huudahti muskettisoturi iloisena. "Jumala

olkoon kiitetty, lakkaan olemasta vanginvartijana!"

Ja hän näytti kirjeen Atokselle.

"Sinä siis jätät meidät?" vastasi tämä surumielin.

"Tavataksemme toisemme jälleen, rakas ystävä, edellyttäen että Raoul on

reipas poika, joka matkustaa yksinään herra de Beaufortin kanssa ja

mieluummin antaa isänsä palata herra d'Artagnanin seurassa kuin

pakottaa hänet toveritta ratsastamaan kaksisataa lieuea la Fèren

linnaan. Eikö niin, Raoul?"

"Tietysti", änkytti tämä hellän kaihon ilmein.

"Ei, ystäväni", keskeytti Atos, "minä jätän Raoulin vasta kun hänen

laivansa on kadonnut näköpiiristä. Niin kauan kun hän on Ranskassa, en

hänestä eroa."

"Sinun tapaistasi, ystäväni; mutta ainakin lähdemme yhdessä

Sainte-Margueritelta. Käyttäkää hyväksenne alusta, joka vie minut

takaisin Antibesiin."

"Hyvin mielellämme; emme pääse kyllin pian loitolle tästä

linnoituksesta ja näytelmästä, joka sai äsken sydämemme

murheellisiksi."

Nuo kolme ystävystä lähtivät pieneltä saarelta, sanottuaan hyvästi

kuvernöörille, ja etääntyvän rajuilman loppuvälähdyksissä he viimeisen

kerran näkivät linnoituksen muurien hohtavan.

D'Artagnan hyvästeli ystävänsä vielä samana yönä, nähtyään

Sainte-Margueriten rannalta palavan vaununkuomin lieskan. Kapteenin

kehoituksesta oli herra de Saint-Mars käskenyt sytyttää sen tuleen.

Ennen kuin kapteeni nousi ratsaille hän Atoksen käsivarresta

irroittautuessaan sanoi:

"Rakkaat ystävät, te kovin muistutatte kahdesta vartiopaikkansa

jättävästä sotilaasta. Aavistus sanoo minulle, että sinun olisi

tuettava Raoulia arvossaan. Tahdotko, että pyydän päästä Afrikkaan

sadan musketin kanssa? Kuningas ei sitä minulta kieltäisi, ja minä

veisin sinut mukanani."

"Herra d'Artagnan", vastasi Raoul puristaen sydämellisesti hänen

kättänsä, "kiitos tästä tarjouksesta, joka meille antaisi enemmän kuin

tahdommekaan, kreiville ja minulle. Minä, joka olen nuori, tarvitsen

sielun toimintaa ja ruumiin rasitusta; herra kreivi kaipaa mitä

täydellisintä lepoa. Te olette hänen paras ystävänsä, jätän hänet

teidän haltuunne. Valvoessanne hänen puolestaan pidätte meidän

molempain sielut hoivassanne."

"Täytyy lähteä; kas, hevoseni käy jo levottomaksi", tokaisi d'Artagnan,

jonka kiihkeän liikutuksen selvimpänä merkkinä oli puheenaineen

vaihtaminen. "No, kreivi, montako päivää Raoulin on täällä vielä

viivyttävä?"

"Enintään kolme."

"Ja paljonko aikaa tarvitset kotiin palataksesi?"

"Oh, paljon aikaa!" vastasi Atos. "En tahdo kovin joutuin eritä

Raoulista. Aika työntää häntä kyllin nopeasti omalle taholleen, enkä

tahdo auttaa välimatkamme pitentymisessä. Minä palailen ainoastaan

puolin päivämatkoin."

"Miksi niin, ystäväiseni? Vitkaan matkustaminen tekee mielen

alakuloiseksi, eikä elämä majatalossa enää sovellu sinunlaisellesi

miehelle."

"Veikkonen, olen saapunut tänne kyytihevosilla, mutta nyt aion ostaa

kaksi jalorotuista ratsua. Ja että ne saisin virmassa kunnossa kotiin,

ei olisi viisasta ajaa niillä enempää kuin seitsemän tai kahdeksan

lieuen verran päivässä."

"Missä Grimaud on?"

"Hän saapui eilen aamulla tuoden Raoulin matkakapineet kanssaan, ja

minä jätin hänet nukkumaan."

"Turha haastella enempää siitä", sanoi d'Artagnan pikaisesti. "Näkemiin

siis, rakas Atos, ja jos kiirehdit, niin saanpa sinua sitä pikemmin

jälleen syleillä."

Tämän lausuttuaan hän astahti jalustimeen, jota Raoul hänelle piteli.

"Hyvästi!" virkkoi nuori mies, syleillen häntä.

"Hyvästi!" vastasi d'Artagnan, heittäytyen satulaan. Hänen hevosensa

kääntyi sivulle, eroittaen ratsastajan hänen ystävistään.

Tämä kohtaus tapahtui Atoksen valitseman talon edustalla Antibesin

portilla, jonne d'Artagnan illallisen jälkeen oli käskenyt tuoda

hevosensa. Maantie alkoi siitä, häipyen valkoisena ja mutkittelevana

yön usviin. Hevonen hengitti keuhkojensa täydeltä kirpeätä, rämeistä

nousevaa suolantuoksua. D'Artagnan antoi ratsunsa ravata, ja Atos

kääntyi kaihomielin takaisin Raoulin kanssa.

Yhtäkkiä he kuulivat kavioiden kapsetta, luullen aluksi sen johtuvan

omituisesta äänen takaisinkimmahtamisesta, mikä jokaisessa tienmutkassa

pettää korvaa.

Mutta ratsastaja palasi todellakin. D'Artagnan lasketti täyttä laukkaa

ystäviään kohti. Nämä huudahtivat iloisesta hämmästyksestä, ja hypäten

maahan kuin nuorukainen kapteeni kahmaisi Atoksen ja Raoulin rakkaat

päät kainaloihinsa.

Hän piti heitä kauan ja sanaa hiiskumatta syleilyssään, päästämättä

ilmoille edes huokausta, joka oli pakahduttaa hänen rintansa. Sitten,

yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän hyppäsi jälleen satulaan, iskien

molemmat kannuksensa raisun kylkiin.

"Ah", kuiskasi kreivi, "ah!"

"Paha enne!" mutisi puolestaan d'Artagnan, voittaen takaisin menetetyn

ajan. "En voinut heille hymyillä. Paha enne!"

239.

Lupaukset.

Aamulla Grimaud oli jälleen jalkeilla. Herra de Beaufortin käskemät

työt suoritettiin onnellisesti. Raoulin toimesta Touloniin meneväksi

koottu laivue lähti liikkeelle, laahaten perässään pienissä, melkein

näkymättömissä ruuhissa laivaston palvelukseen värvättyjen kalastajain

ja salakuljettajain vaimoja ja ystäviä.

Isälle ja pojalle jäänyt lyhykäinen yhdessäolon aika näkyi rientävän

kaksinkertaisella vauhdilla, kuten kasvaa kaiken sellaisen nopeus, joka

on putoamassa iäisyyden kuiluun.

Atos ja Raoul palasivat Touloniin, joka oli täynnä kärryjen kolinaa,

aseiden kalsketta ja hevosten hirnuntaa. Torvet toitottivat marsseja,

rummut pärryttelivät tarmokkaasti merkkejään, kadut olivat tulvillaan

sotilaita, palvelijoita ja kauppamiehiä.

Beaufortin herttua hyöri kaikkialla, toimittaen sotilaiden asettamisen

laivoihin kelpo päällikön innolla ja harrastuksella. Hän hyvitteli

vähäpätöisimpiäkin tovereitaan, hän torui arvokkaimpiakin

alipäälliköitään.

Tykit, muonavarat, matkatarpeet, kaikki hän tahtoi omin silmin nähdä.

Hän tarkasti jokaisen sotilaan varusteita, varmistautui jokaisen

hevosen terveydestä. Nähtiin, että tuo kotonaan kevytmielinen,

kerskaileva, itsekäs aatelismies oli jälleen muuttunut soturiksi,

suuresta herrasta oli tullut omaksumansa vastuun edessä päällikkö.

Täytyy kuitenkin sanoa, että siitä uutteruudesta huolimatta, jolla hän

johti lähtövalmistuksia, oli havaittavissa sitä huoletonta hoppuakin ja

kaiken varovaisuuden puutetta, mikä tekee ranskalaisesta sotamiehestä

maailman ensimmäisen, hän kun on enimmin jätettynä omien ruumiillisten

ja henkisten apuneuvojensa varaan.

Kun kaikki oli tyydyttänyt tai näyttänyt tyydyttävän amiraalia, hän

kiitti siitä kohteliain sanoin Raoulia ja antoi viimeiset määräyksensä

seuraavan päivän koitteessa tapahtuvaa matkallelähtöä varten.

Hän kutsui kreivin poikinensa luokseen päivälliselle. Nämä esittivät

muutamia muka palvelustoimista johtuvia esteitä ja vetäysivät syrjään.

Saapuen suurta toria reunustavien puiden alla sijaitsevaan majataloonsa

he nauttivat kiireellisesti ateriansa, ja Atos vei Raoulin kallioille,

joilta oli laaja näköala kaupunkiin, -- mahtaville, harmaille vuorille,

joilta katse liiteli etäällä siintävään taivaanrantaan, niin

kaukaiseen, että se näkyi olevan itse vuorten tasalla.

Yö oli kaunis, kuten aina tässä onnellisessa ilmanalassa. Kuu kohosi

kallionhuippujen takaa, levittäen hopeisen liinansa meren siniselle

matolle. Sataman edustalla liikkuivat laivat hiljaisina, asettuen

niille kuuluvaan järjestykseen lastaamista helpoittaakseen.

Fosforihohteinen meri avautui emäpuiden halkomana, kun aluksiin

kuljetettiin muona- ja ampumavaroja. Jokaisesta etukeulan sysäyksestä

kovertui valkoliekkinen vesipyörre, ja jokainen aironveto tipahdutteli

valuvia timantteja. Amiraalin anteliaisuudesta riemastuneiden

merimiesten kuultiin hyräilevän hidastahtisia ja lapsellisen

yksinkertaisia laulujaan. Toisinaan sekaantui teräsköysien kitke

lastiruuman pohjalle putoavien tykinkuulien kumeaan kolinaan. Tämä

näytelmä ja nämä soinnut puristivat pelon tavoin sydäntä ja laajensivat

sitä kuin toivo. Kaikessa tässä eloisuudessa oli kuoleman tuntu.

Atos istahti poikansa kanssa kallioniemekkeen sammalelle ja kanerville.

Heidän yläpuolellaan leijui edestakaisin isoja yölepakkoja, jotka

sokean pyydystelynsä huimassa innossa poksahtelivat sinne tänne.

Raoulin jalat riippuivat rantatörmän reunan yli, kylpien huimausta

aiheuttavassa, olemattomuuteen kiihoittavassa tyhjyydessä.

Kun kuu oli täydelleen noussut, hyväillen säteillään läheisiä

vuorenkukkuloita, -- kun veden kalvo oli kauttaaltaan valostunut ja

pienet punaiset lyhdyt olivat puhkaisseet tuliaukkonsa jokaisen laivan

mustaan runkoon, keräsi Atos kaikki ajatuksensa ja kaiken rohkeutensa,

haastaen pojalleen:

"Jumala on tehnyt kaikki, minkä näemme, Raoul; Hän on luonut meidätkin,

kurjat atomit, siroittaen meidät tähän suureen maailmankaikkeuteen. Me

välkymme kuin nuo valot, tuikimme kuin nuo tähdet, me huokailemme kuin

nuo aallot, kärsimme kuin nuo mahtavat laivat, jotka kuluttavat itsensä

aaltoja halkomalla, totellessaan päämäärää kohti työntävää tuulta,

samoin kuin Jumalan henkäys meitä ajaa satamaan. Kaikki tahtoo elää,

Raoul, ja kaikki on kaunista siinä, missä on elämä."

"Monsieur", vastasi nuori mies, "meillä on tässä tosiaankin ihana

näytelmä."

"On se d'Artagnan hyvä!" keskeytti Atos äkkiä. "Ja mikä harvinainen

onni saada koko ikänsä nojata sellaiseen ystävään! Kah, sellaista ei

ole sinulla ollut, Raoul."

"Ystävääkö?" huudahti nuori mies. "Olenko minä ollut ystävättä?"

"Herra de Guiche on herttainen toveri", sanoi kreivi kylmästi. "Mutta

aikana, jona elämme, ihmiset luullakseni ajattelevat enemmän omia

asioitansa ja omaa huviaan kuin tekivät meidän aikanamme. Sinä olet

elämässäsi etsinyt yksinäisyyttä, se on onni, mutta olet siinä

menettänyt voimasi. Me neljä, jonkun verran vieroittuneina siitä elämän

sulosta, joka on teidän ilonne, olemme onnettomuuden tullen olleet

paremmin vastustuskykyisiä."

"Minä en suinkaan keskeyttänyt teitä sanoakseni, että minulla oli

ystävä ja että se ystävä oli herra de Guiche. Tosin hänkin on hyvä ja

jalomielinen, ja hän rakastaa minua. Mutta minä olen elänyt toisen

ystävyyden turvissa, yhtä kallisarvoisen ja yhtä voimakkaan kuin sekin,

josta mainitsitte, sillä se on teidän ystävyytenne."

"Minä en ollut sinulle ystävänä, Raoul!", virkkoi Atos.

"Ettekö, monsieur, -- miten niin?"

"Tulinhan johdattaneeksi sinut uskomaan, että elämällä on vain yksi

puoli; ah, surumielisenä ja ankarana olen aina -- tahtomattani, hyvä

Jumala -- karsinut sinulta ne ilon silmut, joita lakkaamatta puhkee

nuoruuden puusta. Sanalla sanoen, tällä nykyisellä hetkellä kadun,

etten ole kasvattanut sinusta hyvin avomielistä, huvittelunhaluista,

raisua miestä."

"Tiedän, miksi minulle noin puhutte, monsieur. Ei, te olette väärässä,

te ette ole minua tehnyt siksi, mikä olen. Sen vaikutti rakkaus,

vallatessaan minut hetkellä, jolloin lapsilla on vain mieltymyksiä;

luonteenomaista vakaisuuttani vastaa muilla olennoilla vain tapa. Minä

luulin, että elämäni ura pysyisi aina samana; luulin Jumalan asettaneen

minut valmiiksi raivatulle, aivan suoralle, hedelmien ja kukkien

reunustamalle tielle. Minulla oli tukenani teidän valppautenne, teidän

voimanne. Luulin itseni valppaaksi ja voimakkaaksi. Mikään ei ole minua

valmistanut: kaaduin kerran, ja tämä kerta vei rohkeuteni koko

elinajakseni. On oikein sanoa, että olen siinä murskautunut. Oh, ei,

monsieur, te olette menneisyydessäni vaikuttanut vain onnekseni, te

olette tulevaisuudessani vain toivonani. Minulla ei ole syytä moittia

elämää mistään sellaisena kuin te olette sen minulle luonut; siunaan

teitä ja rakastan teitä tulisesti."

"Rakas Raoulini, sanasi tekevät minulle hyvää. Ne todistavat, että

tulevana aikana toimit hiukan minun tähteni."

"Minä toimin ainoastaan teidän tähtenne, monsieur."

"Raoul, mitä en ole koskaan sinua kohtaan tehnyt, sen teen

tästälähtein. Olen vastedes ystäväsi, en enää isäsi. Me elämme mukana

maailmassa, sensijaan että eläisimme pysytellen vankeina, sitten kun

sinä olet palannut. Sehän tapahtunee pian?"

"Tietenkin, monsieur, sillä tällainen retki ei voi olla pitkällinen."

"Pian siis, Raoul, pian annan sinulle tiluksieni pääoman, sensijaan

että eläisit säästeliäästi tuotolla. Se pääoma riittää esiintyäksesi

julkisuuden miehenä kuolemaani asti, ja ennen sitä aikaa toivon sinun

tuottavan minulle sen lohdun, ettet salli sukuni sammua."

"Teen kaiken, mihin minua käskette", vastasi Raoul hyvin liikuttuneena.

"Ei ole tarpeellista, Raoul, että adjutantintoimesi veisi sinut kovin

uhkarohkeihin yrityksiin. Olet suorittanut kokeesi; tiedetään, että

sinä et pelkää tulta. Muista, että arabialaiset käyvät sotaa ansoin,

väijytyksin ja salamurhin."

"Niin sanotaan, monsieur."

"Loukkuun joutumisesta ei koskaan koidu suurta kunniaa. Sellainen

kuolema aina osoittaa hiukan yltiöpäisyyttä ja lyhytnäköisyyttä. Usein

ei siihen sortuvaa edes surra. Ja ne, joita ei itketä, Raoul, ovat

kuolleet hyödyttömästi. Päällepäätteeksi voittaja nauraa, ja me emme

saa sietää, että nuo typerät uskottomat iloitsevat meidän virheistämme.

Kai ymmärrät, mitä tahdon sinulle sanoa, Raoul? Jumala varjelkoon minua

kehoittamasta poikaani pysymään etäällä otteluista!"

"Olen luonnollisesti varovainen, monsieur, ja minulla on hyvä onni",

virkkoi Raoul, mutta hänen hymynsä hyydytti isäparan sydäntä; "sillä",

kiirehti nuori mies lisäämään, "kahdessakymmenessä taistelussa, joissa

olen ollut mukana, en ole vielä saanut kuin yhden ainoan naarmun."

"On lisäksi varottava ilmanalaa. Kuumeeseen sortuminen on huono loppu.

Ludvig Hurskas rukoili Jumalaa, että saisi kuolla nuolesta tai ruttoon

mieluummin kuin kuumeeseen."

"Oh, monsieur, kun elää kohtuullisesti ja järkevästi karkaise

ruumistaan..."

"Herra de Beaufort on minulle jo luvannut", keskeytti Atos, "lähettää

viestejään kahdesti kuukaudessa Ranskaan. Hänen adjutanttinaan on sinun

niistä huolehdittava. Ethän kaiketi unohda minua?"

"En, monsieur", sanoi Raoul tukahtuneella äänellä.

"Ja vihdoin, Raoul, koska olet hyvä kristitty ja minä myöskin, on

meidän odotettava erityisempää varjelusta Jumalalta tai

suojelusenkeleiltämme. Lupaa minulle, että jos sinua jossakin

tilaisuudessa kohtaisi onnettomuus, ajattelisit ennen kaikkea minua."

"Ennen kaikkea, -- oi, kyllä!"

"Ja että kutsuisit minut."

"Oh, heti paikalla."

"Uneksithan minusta joskus, Raoul?"

"Joka yö, monsieur. Aikaisimmassa nuoruudessani usein näin teidät

unissani, tyynenä ja lempeänä, käsi ojennettuna pääni yli, ja siksipä

minä aina nukuin niin hyvin... _entiseen aikaan_!"

"Me rakastamme toisiamme liiaksi", virkkoi kreivi, "jotta tästä eromme

hetkestä asti osa sielustamme ei matkustaisi toisen mukana ja asuisi

siellä, missä toinen meistä oleksii. Kun olet murheellinen, Raoul,

tunnen sydämeni uppoavan kaihoon, ja kun minua ajatellen tahdot

hymyillä, tiedä lähettäväsi minulle sieltä säteen omasta ilostasi."

"En lupaa teille olla iloinen", vastasi nuori mies, "mutta olkaa varma,

etten kuluta hetkeäkään teitä ajattelematta, en hetkeäkään, sen vannon,

ellen ole kuollut."

Atos ei voinut kauemmin pidättyä; hän kietoi käsivartensa poikansa

kaulaan ja puristi häntä kaikin voimin sydäntään vasten.

Kuutamo oli vaihtunut hämäräksi; kultainen juova kohosi

taivaanrannalla, ennustaen päivän valkenemista.

Atos heitti viittansa Raoulin hartioille ja vei häntä kaupunkiin päin,

missä taakkojen kantajia ja muuta väkeä jo kaikkialla kuhisi kuin

isossa muurahaispesässä.

Laskeutuessaan ylängöltä Atos ja Bragelonne näkivät mustan

epämääräisesti vaappuvan varjon, ikäänkuin se olisi hävennyt

näyttäytyä. Grimaud oli levottomana seurannut isäntänsä jälkiä ja

odotteli heitä.

"Oh, kunnon Grimaud", huudahti Raoul, "mitä etsit? Tulet kai meille

sanomaan, että on aika lähteä?"

"Yksin?" virkkoi Grimaud, osoittaen Raoulia Atokselle, ja hänen

nuhtelevasta äänensävystään ilmeni, että vanhuksen mieltä ahdisti.

"Hei, olet oikeassa!" huudahti kreivi. "Ei, Raoul ei matkusta yksinään;

ei, hän ei mene vieraaseen maahan ilman jotakuta ystävää lohdutuksenaan

ja muistutuksena kaikesta, mitä hän rakasti."

"Minua?" lausui Grimaud.

"Sinua? Niin, niin!" huudahti Raoul sydämensä pohjasta liikuttuneena.

"Voi", sanoi Atos, "sinä olet hyvin vanha, kelpo Grimaud!"

"Sitä parempi", vastasi tämä sanomattoman syvätunteisesti ja

nokkelasti.

"Mutta nythän ollaan jo lähdössä satamasta", huomautti Raoul, "etkä

sinä ole valmistautunut."

"Olen!" vakuutti Grimaud, näyttäen matkalaukkujensa avaimia, jotka

olivat sidotut yhteen hänen nuoren herransa kirstunavainten kanssa.

"Mutta", esteli Raoul vielä, "ethän voi näin jättää herra kreiviä

yksikseen; kreivin luota et ole koskaan poistunut?"

Grimaud käänsi samenneen katseensa Atokseen ikäänkuin mitatakseen

kumpaisenkin vetovoimaa. Kreivi ei vastannut mitään.

"Herra kreivi haluaa mieluummin tätä", sanoi Grimaud.

"Niin", myönsi Atos päätänsä nyökäyttäen.

Samassa kaikki rummut alkoivat yhtaikaa päristä ja merkkitorvet

täyttivät ilman riemukkailla sävelillä. Retkelle määrättyjen

rykmenttien nähtiin marssivan esille kaupungista. Niitä oli viisi,

kukin muodostettu neljästäkymmenestä komppaniasta. Etummaisena marssi

kuninkaallinen rykmentti, joka tunnettiin valkoisesta sinisaumaisesta

asustaan. Ordonanssilippujen ristit punasinervällä ja kuihtuneen lehden

värisellä pohjalla, jolle oli siroiteltu kultaliljoja, jättivät

ylipäällikön liljaristisen valkolipun kohoamaan muita korkeammalle.

Sivuilla marssi muskettisotureja haarasauvat kädessään ja musketit

olalla, keskustassa keihäsmiehiä neljäntoista jalan pituisine

peitsineen, kaikki rientäen hilpeästi kuljetusveneitä kohti, jotka

veivät heidät pikku erissä laivoihin. Sitten tulivat Picardien,

Navarran ja Normandian rykmentit sekä kuninkaallinen meriväki.

Herra de Beaufort oli osannut valita. Hänet itse nähtiin kaukana

päättämässä kulkue esikuntansa kanssa. Ennen kuin hän ehtisi rannalle,

olisi runsas tunti kulunut.

Raoul suuntasi Atoksen keralla verkalleen askeleensa rantaan,

asettuakseen paikalleen prinssin kulkiessa ohi. Nuorekkaasta

innostuksesta kuohuen Grimaud toimitti Raoulin matkatavarat

amiraalilaivaan. Käsikkäin poikansa kanssa, jonka hän kohta menettäisi,

Atos vaipui tuskalliseen mietiskelyyn, huumaantuen melusta ja

tuoksinasta.

Äkkiä eräs herra de Beaufortin upseeri tuli heidän luokseen

ilmoittamaan, että herttua halusi nähdä Raoulin vierellään.

"Olkaa hyvä ja sanokaa prinssille, monsieur", huudahti nuori mies,

"että pyydän häneltä vielä tätä tuntia nauttiakseni herra kreivin

seurasta."

"Ei, ei", puuttui puheeseen Atos, "adjutantti ei voi sillä tavoin

jättää kenraaliansa. Suvaitkaa sanoa prinssille, monsieur, että

varakreivi saapuu heti."

Upseeri nelisti pois.

"On yhdentekevää erota täällä tai tuolla", lisäsi kreivi, "kun erota

kuitenkin täytyy."

Kävellessään hän ravisti huolellisesti tomun poikansa puvusta ja

sipaisi hänen hiuksiaan.

"Kuule", hän sanoi Raoulille, "sinä tarvitset rahaa. Herra de Beaufort

elelee loisteliaasti, ja varmaankin sinua haluttaisi sieltä ostaa

hevosia ja aseita, jotka ovat kalliissa hinnassa meidän maassamme. Ja

koska sinä et palvele kuningasta etkä herra de Beaufortia, vaan

tottelet ainoastaan omaa vapaata harkintaasi, sinä et saa odottaa

palkkaa etkä lahjoja. Tahdon siis, että sinulta ei puuttuisi mitään

Djidgellissä. Kas tässä kaksisataa pistolia. Käytä ne, Raoul, jos

tahdot tehdä minulle mieliksi."

Raoul puristi isänsä kättä, ja eräässä kadunkulmassa he näkivät herra

de Beaufortin, joka ratsasti espanjalaisrotuisella, valkoisella

tasajuoksijalla. Ratsu vastasi siroilla hypähdyksillä kaupungin naisten

ihaileviin huutoihin.

Herttua kutsui Raoulia ja ojensi kreiville kätensä. Hän puhui tälle

kauan ja niin herttaisesti, että isärukan sydän siitä sai hiukan lohtua

ja vahvistusta.

Sekä isä että poika tunsivat kuitenkin, että heidän kulkunsa oli

päättymässä julmaan tuskaan. Tuli se kauhea hetki, jolloin sotilaat

jättääkseen rannan hietikon vaihtoivat perheittensä ja ystäviensä

kanssa viimeiset suudelmat, haikea eronhetki, jolloin taivaan puhtaasta

sinestä, auringon helteestä, ilman kiehtovista tuoksuista, suonissa

virtaavasta suloisesta elämästä huolimatta kaikki näyttää mustalta,

kaikki tuntuu karvaalta, kaikki saattaa epäilemään Jumalan olemassaoloa

Jumalasta puhuessaankin.

Oli tavallista, että amiraali seurueineen astui laivaan viimeisenä.

Kanuuna odotteli ilmoittaakseen peloittavalla mylvähdyksellä, että

päällikkö oli saapunut lippulaivan kannelle.

Unohtaen amiraalin, laivaston ja voimakkaalle miehelle sopivan

arvokkuutensa Atos levitti käsivartensa, puristaen poikaansa

kouristuneesti rintaansa vasten.

"Seuratkaa meitä laivaan", pyysi herttua liikuttuneena; "silloin

voitatte hyvinkin puoli tuntia."

"Ei", epäsi Atos, "olen hyvästellyt; en tahdo tehdä sitä toistamiseen."

"Sitten, varakreivi, astukaa, astukaa nopeasti veneeseeni", lisäsi

prinssi, tahtoen säästää näiltä kahdelta mieheltä kyyneleet, joista

heidän sydämensä paisui.

Ja isällisesti, hellästi, voimakkaasti kuin hän olisi ollut Portos, hän

nosti Raoulin käsivarsilleen, asettaen hänet purteen, jonka airot

annetusta merkistä heti alkoivat liikkua. Kaikki muodollisuudet

unohtaen hyppäsi hän itse aluksen perälaudalle ja työnsi sen

tarmokkaalla potkaisulla rannasta.

Atos vastasi vain merkillä; mutta hän tunsi jotakin polttavaa

kädellään. Se oli Grimaudin kunnioittava suudelma, uskollisen koiran

jäähyväisnuolaisu. Sen annettuaan Grimaud hyppäsi laiturin askelmalta

erään kaksiairoisen ruuhen kokkaan, joka asettui kahdentoista

kaleerivangin soutaman lotjan hinattavaksi.

Atos istahti rantalaiturille turruksissa, kuurona, hylättynä. Joka

sekunti riisti häneltä jonkun piirteen, jonkun vivahduksen poikansa

kalpeasta muodosta. Jalat riipuksissa, tuijottavin silmin, suu auki hän

jäi siihen sulaneena Raoulin kanssa samaan katseeseen, samaan

ajatukseen, samaan horrokseen.

Meri vei vähitellen alukset ja miehet siihen etäisyyteen, missä ihmiset

ovat enää vain pisteitä, rakkaus pelkkää muistoa.

Atos näki poikansa nousevan köysitikkaita amiraalilaivaan, näki hänen

nojautuvan kyynäspäillään vanttikaiteeseen ja asettuvan niin, että aina

oli isänsä katseen maalitauluna. Turhaan kanuuna jyrähti, turhaan

laivoista kumahti pitkällinen pauhina, johon huikea hurraus maalta

vastasi, turhaan tämä melu yritti tukkia isän korvaa ja savu kätkeä

hänen kaikkien pyrkimystensä päämäärää: Raoul näkyi hänelle viimeiseen

hetkeen asti, ja tuo pikkarainen rahtunen, muuttuen mustasta hallavaksi

ja hallavasta valkoiseksi, hävisi Atoksen silmistä vasta kauan

senjälkeen kun muut katselijat eivät enää eroittaneet mahtavia laivoja

eivätkä pullistuneita purjeita.

Puolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään

ulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta

hohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja

samassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli

antanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.

Mastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi

vaivalloisesti majataloonsa.

240.

Naisten parissa.

D'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin

hyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli

pahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle

muutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä

ja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi

lakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen

mitä joutuisimmin:

"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen

lieuen verran päivässä."

"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Rabaud.

Ja tästä hetkestä alkaen d'Artagnan -- todellisen kentaurin tavoin

luontuneena hevosen notkahteluun -- ei enää välittänyt mistään; toisin

sanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.

Hän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas

välillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään

hopealautasen Raoulin jalkoihin.

Edellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä

tiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin

tähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti

halukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen

kanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan

korkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään

tyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.

Sitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli

saanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä.

Ainiaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle,

missä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli

lopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden,

muskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta

huomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta

nähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta

mielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui

purkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa

paljastuksillaan edes kostajan.

Muskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä

surmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta

ikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen

tulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, --

kaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja

aavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.

Näistä mietteistä muskettisoturi siirtyi muistelemaan henkipatoiksi

joutuneita Portosta ja Aramista. He kuvastuivat hänen mielessään

pakolaisina, ahdisteltuina, kumpikin häviöön tuomittuna, kaiken

vaivannäkönsä hankkimasta menestyksestä auttamattomasti hukkateille

suistuneina; ja kun kuningas nyt kostonhalunsa ja vimmastuksensa

kuohuessa kiihkeimmillään kutsui luokseen varsinaisen toimintamiehensä,

vapisutti d'Artagnania väliin ajatus, että hän kenties lopultakin oli

saamassa elämänsä tuskallisimman tehtävän.

Toisinaan, vieruja noustessa, kun hengästyvän ratsun sieraimet

laajenivat ja kuvelihakset pingoittuivat, kapteeni sai vapaamman

tilaisuuden tuumitella ja mietti silloin Aramiksen hämmästyttävää

nerokkuutta, Fronden ja kansalaissodan kehittämää verratonta viekkautta

ja vehkeilytaitoa. Soturina, pappina ja valtiomiehenä, hienotapaisena,

ahnehtivana ja ovelasti harkitsevana Aramis oli ainiaan käyttänyt

elämän hyviä etuja vain astinlautana, kohottautuakseen pahoihin.

Ylevämielisenä, joskin sydämeltään kovettuneena, hän ei ollut koskaan

tehnyt pahaa muunlaisin pyytein kuin loistellakseen yhä hiukan enemmän.

Uransa lopulla, ollessaan juuri tavoittamaisillaan päämääränsä, hän oli

Fiescon tavoin horjahtanut yhteen harha-askeleeseen kapealla sillallaan

ja syöksynyt mereen.

Mutta Portos, sävyisä ja yksinkertainen Portos! Nähdä Portos

puutteessa, nähdä Mousqueton kultanauhaisen muhkeutensa menettäneenä,

kenties vankina; nähdä Pierrefonds ja Bracieux maan tasalle

jaoitettuina ja linnain loistokkaat ympäristöt raastamisella

häväistyinä, -- sellaiset tulevaisuuden kuvat olivat d'Artagnanille

vihlovia sielun survaisuja, jotka yllättäessään aina saivat hänet

hypähtämään niinkuin hänen hevosensa vastasi paarmanpuremiin metsän

lehväholveissa.

Henkevä mies ei ole koskaan ikävissään, jos väsymys painostaa hänen

ruumistaan; terveruumiinen mies taasen havaitsee aina elämän keveäksi,

jos jokin askarruttaa hänen ajatuksiaan. Lakkaamatta taivaltaen vinhaa

vauhtia ja herkeämättömästi mietiskellen asioita d'Artagnan saapuikin

Pariisiin virkkuna ja hellin lihaksin kuin näytäntöön valmistautunut

voimailija.

Kuningas ei ollut odottanut häntä saapuvaksi niin pian ja oli juuri

lähtenyt Meudonin seuduille metsästämään. Entiseen aikaan d'Artagnan

olisi suoraa päätä rientänyt hänen perässään, mutta nyt hän riisui

ratsusaappaansa, kävi kylpyyn ja vartosi sitten, kunnes hänen

majesteettinsa palaisi pölyttyneenä ja uuvuksissa. Viiden tunnin

väliajan hän käytti palatsin ilmakehän tunnustelemiseen, tahtoi

varustautua kaikkia hankalia mahdollisuuksia vastaan.

Hän kuuli, että kuningas oli näiden parin viikon ajan esiintynyt hyvin

synkkänä. Leskikuningatar sairasteli pahoin ja tuntui ihan murtuneelta.

Orléansin herttua oli kääntynyt harrasmieliseksi; Madame poti

heikkohermoisuutta, ja kreivi de Guiche oli matkustanut eräälle

maatilalleen.

Muskettisoturi sai edelleen tietää, että herra Colbert oli säihkyvällä

tuulella, että herra Fouquet joka päivä turhaan neuvotteli uuden

lääkärin kanssa ja että hänen varsinainen tautinsa ei ollut niitä,

joita lääkärit parantavat, paitsi ehkä valtiotaitoon syventyneet

tiedemiehet. Kuninkaan kerrottiin osoittavan rahaministeriänsä kohtaan

mitä suurinta suopeutta ja alituiseen pysyttelevän hänen lähellään;

mutta madonsyömän komean puun tavoin yli-intendentti kuitenkin sydämeen

iskettynä näivettyi kuninkaallisesta myhäilystä huolimatta, joka hovin

puita aurinkona elvytti.

Neiti de la Vallière kuului käyneen kuninkaalle ihan välttämättömäksi;

milloin kuningas ei ottanut häntä metsästysretkillekin mukaansa, hän

useaan kertaan kirjoitteli rakastetulleen, -- ei enää runosäkeitä, vaan

(ja se oli paljon arveluttavampaa) suorasanaista ihan sivumäärin.

Noissa tilaisuuksissa nähtiin _maailman ensimmäisen kuninkaan_, kuten

silloinen runoilijakoulu sanoi, _uljaasti laskeutuvan ratsultaan_ ja

hattunsa kupua vasten kyhäävän lennokkaita lauselmia, jotka herra de

Saint-Aignan ainaisena adjutanttina lennätti la Vallièrelle hevosensa

hengen uhalla. Sillävälin peurat ja fasaanit kirmailivat vapaudessaan

niin laimeasti hätisteltyinä, että metsästysurheilun jo pelättiin

joutuvan Ranskassa rappeutumisen vaaraan.

D'Artagnan tuli nyt ajatelleeksi Raoul-poloisen pyyntöä, toivotonta

kirjelappua naiselle, joka vietti päiviänsä ihanissa toiveissa, ja

mielellään järkeillen elämästä muskettisoturi päätti käyttää kuninkaan

poissaoloa pikku haasteluun neiti de la Vallièren kanssa. Se oli

helppoa: kuninkaallisen metsästyksen aikana Louise käveli muutamien

naisten seurassa eräällä Palais-Royalin lehterillä, missä kapteenilla

oli vartion katselmus toimitettavana. D'Artagnan piti varmana, että jos

hän vain saisi puhelun kääntymään Raouliin, Louise antaisi hänelle

jotakin aihetta rohkaisevan kirjeen sommittelemiseen maanpakolaiselle;

vähäinenkin toivo tai lohdutus Raoulille hänen nykyisessä tuskassaan

oli aurinko ja elämä kahdelle miehelle, joihin muskettisoturi oli

kaikesta sydämestään kiintynyt.

Hän tapasi neiti de la Vallièren suljettuna erityiseen piiriin.

Näennäisessä yksinäisyydessään kuninkaan lemmikki sai kuningattaren

tavoin -- ja kenties vielä kuninkaallisemmin -- osakseen palvomista,

josta Madame oli ollut niin ylpeä silloin kun kuningas ei katsellut

muita kuin häntä ja huomaavaisuudellaan käänsi häneen kaikkien

hovilaisten huomion.

D'Artagnania, joka ei ollut mikään teikari, kohtelivat naiset kuitenkin

järkijärjestään mielistellen ja erittäin herttaisesti; hän oli

hienostunut urho, ja hänen sotainen maineensa oli tuottanut hänelle

yhtä paljon ystävyyttä miesten keskuudessa kuin ihailua naisten

parissa. Nähdessään hänen lähestyvän puhuttelivatkin hovineidot häntä

omasta aloitteestaan, innostuen kyselemään, missä hän oli ollut, mitä

toiminut, miksi hänen ei ollut nähty komealla ratsullaan tekevän

palatsinpihalla tuollaisia uljaita hypähdyksiä, joita kuninkaan

ulokkeelle kokoontuneet uteliaat aina ihastelivat.

Soturi vastasi saapuvansa oranssien maasta.

Neitoset alkoivat tirskua. Siihen aikaan kyllä kaikki matkustelivat,

mutta sadankin lieuen matka tuntui silti vaaralliselta

seikkailuyritykseltä.

"Oranssien maasta?" huudahti neiti de Tonnay-Charente; "Espanjasta?"

"En sentään", vastasi muskettisoturi.

"Maltasta?" arvasi Montalais.

"Olette totisesti lähenemässä oikeata, mesdemoiselles."

"Joltakulta Välimeren saarelta siis?" kysyi la Vallière.

"Mademoiselle", sanoi d'Artagnan, "en tahdo arvautella teitä: tulen

rannikolta, mistä herra de Beaufort juuri parhaillaan on lähdössä

purjehtimaan Algieriin."

"Oletteko nähnyt armeijan?" tiedustivat useat sotaisuuden

harrastajattaret.

"Ja laivaston?"

"Kaikki."

"Onko meillä siellä ystäviämme?" uteli neiti de Tonnay-Charente

kylmäkiskoisesti, mutta saaden harkittua painoa viime sanalle.

"Onhan ainakin herra de la Guillotière, herra de Mouchy, herra de

Bragelonne", luetteli d'Artagnan.

La Vallière vaaleni.

"Herra de Bragelonne?" huudahti häijy Athénais. "Mitä ihmettä, hänkö

lähtenyt sotaretkelle... hän?"

Montalais polkaisi häntä jalalle, mutta turhaan.

"Tiedättekö, mitä siitä ajattelen?" hän säälimättömästi jatkoi

d'Artagnaniin kääntyen.

"En, mademoiselle, mutta haluaisin kuulla mielipiteenne."

"Minun käsitykseni on, että kaikki tuollaiselle matkalle lähteneet

miehet ovat rakkaudessaan epätoivoon joutuneita hurjapäitä, jotka

lähtevät etsimään sääliväisempiä mustia kuin täkäläiset julmat

valkoihoiset kaunottaret ovat olleet."

Jotkut naiset nauroivat; la Vallière horjui, Montalais yski

merkillisesti.

"Mademoiselle", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte puhuessanne

Djidgellin mustista naisista. Tosin eivät sikäläiset tenhottaret ole

valkoisiakaan, vaan keltaisia."

"Keltaisia!"

"No, älkää arvostelko heitä pahastikaan; en ole koskaan nähnyt

kauniimpaa väriä mustien silmien ja korallisuun täydennyksenä."

"Sitä parempi herra de Bragelonnelle!" virkahti hellittämätön neiti de

Tonnay-Charente; "poikaparka pääsee korvaamaan vahinkonsa."

Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa d'Artagnan ehti ajatella,

että naiset -- nämä säveät kyyhkyset -- kohtelevat toisiaan paljon

julmemmin kuin tiikerit ja karhut.

Athénaisille ei riittänyt la Vallièren pakottaminen kalpenemaan; tämän

piti vielä punastua. Sopimattomasti palaten puheenaiheeseen hän

virkkoi:

"Tiedätkös, Louise, että sinä olet siinä saanut raskaan rikoksen

tunnollesi?"

"Minkä rikoksen?" sopersi ahdistettu, turhaan etsien tukea ympäriltään.

"Olihan se nuorukainen sinun kihlattusi", pitkitti Athénais. "Hän

rakasti sinua, ja sinä hylkäsit hänet."

"Rehellisellä naisella on se oikeus", huomautti Montalais tekopyhästi.

"Parempi on hylätä mies silloin kun tietää velvollisuutensa kieltävän

tekemästä häntä onnelliseksi."

Louise ei kyennyt oivaltamaan, olisiko hänen ollut nuhdeltava vai

kiitettävä ystävätärtä, joka puolusti häntä siihen tapaan.

"Hylätä, hylätä! Kelpaa niin sanoa", vastasi Athénais; "mutta asia on

paljoa pahempi. Varsinaisena rikoksena oli lähettää Bragelonne-rukka

sotaan, jossa hän saa surmansa."

Louise pyyhkäisi kylmää otsaansa kädellään.

"Ja jos hän siis kuolee", jatkoi leppymätön, "niin sinä olet hänet

tappanut; se on kamala teko."

Louise hoippui tarttumaan muskettisoturin käsivarteen, itse

puolikuolleena. Kapteenin kasvot ilmaisivat harvinaista liikutusta.

"Teillä oli puhuttavaa minulle, herra d'Artagnan", lausui hän

pahastuksen ja tuskan muuttamalla äänellä. "Mitä aioitte sanoa?"

D'Artagnan asteli tuokion lehterillä, pidellen Louisen kättä

kainalossaan; sitten päästyään kyllin etäälle toisista hän vastasi:

"Mitä minulla oli teille lausuttavaa, mademoiselle, sen on neiti de

Tonnay-Charente juuri ilmaissut raakamaisesti, mutta täydelleen."

Tyttö parahti hiljaa, ja tämän uuden vamman murtamana hän menetteli

kuten kuolemaansa odottavat lintuparat, jotka kätkeytyvät pensastoon

vetämään viimeisen henkäyksensä: hän katosi eräästä sivuovesta, juuri

kun kuningas ilmestyi toisesta.

Hallitsijan ensimmäinen katse osui rakastajattarensa tyhjään istuimeen;

pettyneenä hän rypisti silmäkulmiaan, mutta huomasi samassa

d'Artagnanin, joka tervehti häntä.

"Haa, monsieur", hän sanoi, "te olette kunnostautunut hyvin, ja minä

olen teihin tyytyväinen."

Se oli tavaton kuninkaallisen mielihyvän ilmaisu. Sellaista lauselmaa

eivät monetkaan saaneet häneltä osakseen muutoin kuin syöksymällä

surman suuhun.

Hovineidot ja herrasmiehet, jotka kuninkaan tullessa olivat asettuneet

kunnioittavaksi kehäksi hänen ympärilleen, vetäytyivät syrjään

havaitessaan hänen pyrkivän kahdenkeskiseen haasteluun kapteeninsa

kanssa. Kuningas lähti kävelemään, vieden d'Artagnanin ulos suojamasta,

ensin vieläkin etsittyänsä katseillaan la Vallièrea, jonka poissaoloa

hän ei voinut käsittää.

Päästyään uteliailta korvilta turvaan hän virkahti:

"No, herra d'Artagnan, entä vanki?"

"Tallessaan, sire."

"Mitä hän puhui matkalla?"

"Ei mitään, sire."

"Mitä hän teki?"

"Sattui käymään niin, että kalastaja, jonka purressa läksin

Sainte-Margueritelle, nousi vastarintaan ja tahtoi surmata minut.

Hänen... tuota, vanki kävi puolelleni, pyrkimättä pakoon."

Kuningas kalpeni.

"Riittää", sanoi hän.

D'Artagnan kumarsi.

Ludvig mitteli työhuoneensa lattiaa.

"Te olitte Antibesissa", hän sitten virkkoi, "herra de Beaufortin

saapuessa sinne?"

"En, sire, läksin juuri ennen herttuan tuloa."

"Ahaa!"

Uusi äänettömyys.

"Mitä näitte siellä?"

"Paljon väkeä", vastasi d'Artagnan kylmästi.

Kuningas huomasi, että muskettisoturi ei tahtonut puhua.

"Kutsuin teidät takaisin, herra kapteeni, lähteäksenne järjestämään

kuntoon asuntoani Nantesissa."

"Nantesissa?" huudahti d'Artagnan.

"Bretagnessa."

"Niin, sire, siinä maakunnassa. Teidän majesteettinne lähtee niin

pitkälle matkalle?"

"Valtiosäädyt kokoontuvat siellä", selitti kuningas. "Minulla on kaksi

vaatimusta esitettävänä, joten tahdon olla paikalla."

"Milloin lähden?" kysyi kapteeni.

"Tänä iltana... huomenna... huomis-iltana -- tehän tarvitsette lepoa."

"Olen levännyt, sire."

"Se on hyvä... No, tämän illan ja huomisen välillä, halunne mukaan."

D'Artagnan kumarsi kuin poistuakseen, mutta lisäsi nähdessään kuninkaan

epäröivän:

"Ottaako teidän majesteettinne hovin mukaanne?"

"Luonnollisesti."

"Niin ollen tarvitsette tietenkin myös muskettisotureita?"

Ja kapteenin läpitunkeva silmäys sai kuninkaan katseen painumaan alas.

"Ottakaa heitä prikaati", vastasi Ludvig.

"Siinäkö kaikki?... Eikö kuninkaalla ole muita määräyksiä minulle

annettavana?"

"Ei... Kah!... On tosiaan!"

"Minä kuuntelen."

"Nantesin linnassa, joka kuuluu olevan kovin hankalan järjestelmän

mukaan rakennettu, ottakaa tavaksenne asettaa muskettisotureita

kaikkien huomattavimpien arvohenkilöiden ovelle, mitä saattueeseeni

kuuluu."

"Huomattavimpien?"

"Niin."

"Siis esimerkiksi herra de Lyonnen ovelle?"

"Niin."

"Herra Letellierin?"

"Niin."

"Herra de Briennen?"

"Niin."

"Ja herra yli-intendentin?"

"Tietenkin."

"Hyvä on, sire. Huomenna olen matkalla."

"Oh, vielä sana, herra d'Artagnan. Nantesissa tapaatte

Gesvresin herttuan, henkivartion kapteenin. Pitäkää huolta, että

muskettisoturinne ovat sijoitetut ennen kuin hänen väkensä saapuu.

Kunniatehtävä kuuluu ensimmäisinä ehtineille."

"Kyllä, sire."

"Ja jos herra de Gesvres kiistäisi etuoikeuttanne?"

"Johan nyt, sire! Hänkö ryhtyisi minulle mukisemaan?"

Muskettisoturi kiepahti rivakasti kannoillaan ja katosi.

-- Nantesiin! -- tuumi hän portaissa. -- Miksei hän uskaltanut suoraan

puhua Belle-Islestä?

Hänen lähtiessään pääportille muuan herra de Briennen apuri juoksi

hänen peräänsä.

"Herra d'Artagnan!" hän sanoi; "anteeksi..."

"Mitä nyt, herra Ariste?"

"Kuningas käski antaa teille tämän maksuosoituksen."

"Teidän kassastanneko nostan rahat?"

"Ei, monsieur, vaan herra de Fouquetin käsivaroista."

Hiukan ihmetellen d'Artagnan luki kahdensadan pistolin maksuosoituksen,

joka oli Ludvigin käsialaa.

-- Kas vain! -- hän tuumi kiitettyään kohteliaasti kirjuria; -- tämä

matka maksatetaan yli-intendentillä! _Mordioux_, siinä hän on ihan

Ludvig XI:n kaltainen! Mutta kyllähän Colbert olisi huikeasti

riemastuksissaan suorittanut nämä kulut omasta rahastostaan!

D'Artagnan ei koskaan jättänyt näytettäessä maksettavaa määräystä

väljähtymään; tälle periaatteelleen uskollisena hän siekailematta lähti

perimään matkavarojaan herra Fouquetilta.

241.

Ehtoollinen.

Yli-intendentti oli epäilemättä saanut kuulla, että oltiin lähiaikoina

lähtemässä Nantesiin, sillä hän antoi ystävilleen jäähyväis-illalliset.

Vilkas hyörinä oli vallannut koko talon, yläkerrasta alakertaan, ja

vateja ja lautasia kantavien palvelijain touhu ja kirjanpitäjäin

toimeliaisuus ennustivat kohdakkoin tapahtuvaa mullistusta rahastossa

ja keittiössä.

Maksuosoitus kädessään d'Artagnan saapui toimistoon, jossa sai sen

vastauksen, että oli myöhäistä nostaa rahoja, kun kassa oli jo

suljettu.

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista · 第 27 / 34 题

"Minulla on kiire; mutta jos minua moititaan siitä, että olen