Sitten hän lisäsi: "Käykää edellä, monseigneur."

D'Artagnan saattoi Aramista Fouquetin luo.

227.

Kuninkaan ystävä.

Fouquet odotteli ahdistunein mielin. Hän oli jo palauttanut oveltaan

useita palkollisia ja ystäviä, jotka olivat ehättäneet hänen

tavanmukaisten puhutteluhetkiensä edelle; mainitsematta mitään asemansa

mullistumisesta hän vain kysyi jokaiselta, missä Vannesin piispa

saattoi olla tavattavana.

Nähdessään d'Artagnanin ja piispan saapuvan kumppanuksina hän

ilahtui yhtä rajattomasti kuin oli viimeksi tuskitellut tilanteen

toivottomuutta. Aramiksen näkeminen oli yli-intendentille ikäänkuin

korvaus vangitsemisen onnettomuudesta.

Kirkkoruhtinas oli vaitelias ja totinen; d'Artagnanin sävy ilmaisi

ääretöntä ihmettelyä asiain uskomattoman kehityksen johdosta.

"No, kapteeni, tehän toittekin herra d'Herblayn?"

"Ja vielä parempaakin, monseigneur."

"Mitä muka?"

"Vapauden."

"Olenko vapaa?"

"Olette. Kuninkaan määräys."

Fouquet tyynnyttäysi kysymään katseellaan Aramikselta.

"Niin vainkin, ja voitte kiittää Vannesin piispaa", jatkoi d'Artagnan,

"sillä hän se varmastikin on saanut aikaan kuninkaan mielenmuutoksen."

"Oh!" äännähti Fouquet enemmän nöyryytettynä palveluksesta kuin

kiitollisena hyvästä tuloksesta.

"Mutta kun suojelet herra Fouquetia", pitkitti d'Artagnan Aramikseen

kääntyen, "niin etkö tee jotakin myös minun suhteeni?"

"Mitä vain mielit, veikkonen", vastasi piispa levollisella äänellään.

"Haluan vain vastausta erääseen seikkaan, ollakseni tyytyväinen. Miten

on sinusta tullut kuninkaan suosikki, kun eläissäsi olet puhutellut

häntä vain kahdesti?"

"Sinunlaiseltasi ystävältä ei sovi mitään salata", vastaa Aramis

viekkaasti.

"Mainiota! Annahan tulla."

"No niin, luulet minun tavanneen kuninkaan vain kahdesti, mutta asia

onkin siten, että niin on tapahtunut hyvinkin sata kertaa. Me olemme

vain kätkeneet välimme, siinä kaikki."

Ja yrittämättäkään pohtia uutta punehdusta, jonka tämä paljastus

karahdutti d'Artagnanin hiusmartoon asti, Aramis kääntyi

yli-intendenttiin, joka hämmästeli yhtä paljon kuin muskettisoturikin.

"Monseigneur", sanoi hän, "kuningas on antanut toimekseni lausua

teille, että hän on teidän ystävänne enemmän kuin koskaan ja että niin

anteliaasti järjestetty, ihana juhlimisenne on syvästi liikuttanut

hänen sydäntään."

Hän kumarsi samassa Fouquetille niin kunnioittavasti, että tämä,

kykenemättä ollenkaan oivaltamaan näin voimallista valtioviisautta, jäi

mykäksi, ajatuksettomaksi ja hievahtamattomaksi.

D'Artagnan puolestaan luuli ymmärtävänsä, että näillä kahdella

miehellä oli jotakin erityistä sanottavaa toisilleen, ja hän oli

tottelemaisillaan sitä kohteliaisuuden vaistoa, joka sellaisessa

tapauksessa kiirehdyttää ovelle miehen, kun tämä tuntee läsnäolonsa

käyneen toisille kiusalliseksi; mutta toisaalta häntä pidätteli

tällaisen merkillisen salaperäisyyden yllyttämä kiihkeä uteliaisuus.

Silloin Aramis käännähti häneen päin ja sanoi säveästi:

"Ystäväiseni, muistanethan kuninkaan peruutuksen aamuvastaanotoistaan?"

Ne sanat olivat varsin selvät. Muskettisoturi älysi tarkoituksen,

kumarsi Fouquetille ja hieman ivallisen kunnioittavasti Aramikselle ja

katosi.

Yli-intendentin oli ollut maltittomuudessaan tukala odottaa tätä

hetkeä. Hän syöksähti sulkemaan oven ja sanoi palatessaan piispan luo:

"Rakas herra d'Herblay, onpa jo aika teidän selittää minulle, mitä on

tekeillä. Olen totisesti ihan ymmällä."

"Käymme nyt selittämään kaikkea", lupasi Aramis istuutuen ja viitaten

isäntäänsäkin asettumaan nojatuoliin. "Mistä on aloitettava?"

"Ennen kaikkea muuta merkillistä sanokaa minulle suoraa päätä,

minkätähden kuningas vapauttaa minut."

"Teidän olisi pikemmin pitänyt kysyä, minkätähden hän pidätytti

teidät."

"Minulla on siitä asti ollut aikaa ajatella, ja luullakseni tähän

äkilliseen toimenpiteeseen oli jonkunlainen kademielisyys

kannustamassa. Juhlani on sisuttanut Colbertia, ja hän on keksinyt

jonkun vehkeen minua vastaan, -- esimerkiksi käyttäen aiheenaan

vaikutustamme Belle-Islellä?"

"Ei, Belle-Islestä ei vielä ole ollut kysymystä."

"Mistä sitten?"

"Muistattehan tuon kolmentoista miljoonan kuittauksen, jonka herra de

Mazarin toimitti varastetuksi?"

"Hoo, kyllä! No?"

"Teidät on lausuttu varkaaksi."

"Hyvä Jumala!"

"Eikä siinä kaikki. Muistanette kirjeen, jonka lähetitte

la Vallièrelle?"

"Voi tosiaan!"

"Sen avulla teidät esitettiin luihuksi petturiksi ja viettelijäksi."

"No, kuinka hän siis onkaan antanut minulle anteeksi?"

"Niin pitkällä emme vielä ole selittelyssämme. Haluan saada koko aseman

valkenemaan teille täydellisesti. Ottakaa siis huomioon, että kuningas

tietää teidät syypääksi yleisten varojen kavaltamiseen. Oh, _pardieu_,

ettehän ole mitään kavaltanut, mutta kuningas ei voi olla pitämättä

teitä ilmeisenä rikollisena, kun todisteet näyttävät vääjäämättömiltä."

"Suokaa anteeksi, en näe..."

"Näette piankin. Lisäksi kuningas, luettuaan tarjouskirjelmänne la

Vallièrelle, luulee olevansa varmasti selvillä aikeistanne tämän

kaunottaren suhteen, eikö niin?"

"Epäilemättä. No, loppuun."

"Tulen siihen. Kuningas on siis verivihollisenne, leppymätön kuolemaan

asti."

"Sen käsitän. Mutta olenko minä siis niin mahtava, että hän ei

vimmaisessa vihassaankaan rohjennut syöstä minua tuhoon niillä

keinoilla, joita heikkouteni tai kova onneni oli hänelle antanut

aseiksi?"

"Olemme todenneet", jatkoi Aramis omaansa, "että teidän välinne ovat

auttamattomasti rikkoutuneet Ludvigin kanssa."

"Joskin hän silti säästää minut."

"Niinkö luulette?" virkahti piispa luoden yli-intendenttiin tutkivan

silmäyksen.

"Sydämen vilpittömyyteen uskomatta uskon itse tapahtuman."

Aramis kohautti olkapäitänsä.

"Miksi Ludvig muutoin olisi antanut teidän tuodaksenne äskeisen

sanoman?" kysyi Fouquet.

"Hän ei ole antanut mitään toimekseni."

"Eikö mitään!..." huudahti yli-intendentti tyrmistyneenä. "Mutta entä

tämä määräys?..."

"Kah, niin, onhan siinä määräys."

Aramis lausui tuon niin kummallisesti, että Fouquet ei voinut olla

hätkähtämättä.

"Kas, te salaatte minulta jotakin, sen näen", hän sanoi.

Aramis vain siveli leukaansa valkoisilla sormillaan.

"Karkoittaako kuningas minut maanpakoon?"

"Älkää kyselkö kuten lasten leikissä, jossa tavoitellaan kätkettyä

esinettä tiu'un mukaan, kun tämä soidessaan antaa epämääräistä vihiä

piilopaikan läheisyydestä."

"Puhukaa siis!"

"Arvatkaa."

"Te peloitatte minua!"

"Joutavia!... Silloin arvaatte ihan väärään suuntaan."

"Mitä Ludvig onkaan teille sanonut? Ystävyytemme nimessä, älkää

peitelkö mitään."

"Ludvig ei ole sanonut minulle mitään."

"Te ajatte minut kuolettavaan kärsimättömyyteen, d'Herblay. Olenko yhä

yli-intendentti?"

"Niin kauan kuin haluatte."

"Mutta mikä merkillinen vaikutusvoima teillä nyt näin äkkiä onkaan

hänen majesteettinsa mieleen?"

"Eipä erikoinen!"

"Te saatte hänet toimimaan mielenne mukaan."

"Niin kyllä luulen."

"Se on ihan luonnotonta."

"Niinkin sanottaneen."

"D'Herblay, meidän liitomme nimessä, ystävyytemme nimessä, kautta

kaiken, mitä teillä on maailmassa kalleinta, puhukaa avoimesti, minä

rukoilen. Mistä johtuu, että te olette siten edistynyt kuninkaan

suosiossa? Tiedänhän, että hän ei pitänyt teistä."

"Kuningas on _nyt_ kyllä kiintynyt minuun", sanoi Aramis.

"Teille on sattunut jotakin erityistä hänen kanssaan?"

"Niin."

"Kenties yhteinen salaisuus?"

"Salaisuus, niin."

"Sellainen salaisuus, joka muuttaa hänen majesteettinsa harrastukset?"

"Todellisella etevyydellänne olette oivaltanut aseman ihan sattuvasti,

monseigneur. Minä olen tosiaan saanut ilmi salaisuuden, joka kääntää

Ranskan kuninkaan harrastukset uusille urille."

"Ah!" äännähti Fouquet pidättyväisenä kuten hienostunut mies aina

karttaa utelua.

"Ja te saatte arvostella vakuutukseni pätevyyttä", jatkoi Aramis;

"voitte päättää, erehdynkö sen salaisuuteni merkityksestä."

"Kuuntelen innokkaasti, koska hyväntahtoisesti päästätte minut siitä

osalliseksi. Ottakaa kuitenkin huomioon, että minä en ole pyytänyt

teiltä avomielisyyttä niin pitkälle."

Aramis kokosi ajatuksiaan.

"Älkää puhukokaan", huudahti Fouquet. "Voitte vielä pitää sen

tallessanne."

"Muistatteko Ludvig XIV:n syntymän?" aloitti kuitenkin piispa, katse

luotuna alas.

"Kuten eilispäivän."

"Oletteko kuullut puhuttavan siitä mitään erityistä?"

"En, paitsi että kuningas ei muka ollutkaan Ludvig XIII:n todellinen

poika."

"Se ei merkitse mitään meidän eikä valtakunnan asioissa. On isänsä

poika, sanoo Ranskan laki, kellä on lainmukainen isä."

"Totta kyllä, mutta rodun laatuun nähden se on vakava seikka."

"Toisarvoinen kysymys. Ette siis ole tuosta tapauksesta tiennyt mitään

erityistä?"

"En mitään."

"No, siitä salaisuuteni alkaa."

"Ah!"

"Kuningatar ei synnyttänyt yhtä poikaa, vaan kaksoiset."

Fouquet kohotti päätänsä.

"Ja toinen on kuollut?" hän sanoi.

"Saattepa kuulla. Näistä kahdesta pojasta olisi tullut koitua äitinsä

ylpeys ja Ranskan toivo; mutta heikkona ja pahoihin aavistuksiin

luontuvana kuningas pelkäsi, että oikeuksiltaan tasa-arvoisten

veljesten kesken syntyisi selkkauksia, ja hän toimitti tieltä toisen

heistä."

"Toimitti tieltä, sanotte?"

"Malttakaahan... Molemmat lapset varttuivat: toinen valtaistuimella, ja

te olette hänen ministerinsä; toinen syrjässä ja eristettynä..."

"Ja hän?"

"On minun ystäväni."

"Hyvä Jumala, mitä haastattekaan, herra d'Herblay! Ja mitä se

prinssipoloinen tekee?"

"Kysykää ensiksikin, mitä hän on tehnyt."

"Niin, niin."

"Hänet kasvatettiin maaseudulla ja teljettiin sitten Bastiljiksi

nimitettyyn linnoitukseen."

"Onko mahdollista!" huudahti yli-intendentti ristissä käsin. "Toinen

oli kuolevaisista onnellisin, toinen kärsivistä onnettomin."

"Ja onko hänen äitinsä tietämätön siitä?"

"Itävallan Anna tietää kaikki."

"Entä Ludvig?"

"Kah, Ludvig ei tiedä siitä mitään."

"Sepä hyvä!" äännähti Fouquet.

Tämä huudahdus tuntui säpsähdyttävän Aramista. Hän loi huolestuneen

silmäyksen puhujaan.

"Suokaa anteeksi, keskeytin teidät", virkkoi Fouquet.

"Sanoin siis", jatkoi Aramis, "että tuo prinssiparka oli ihmisistä

onnettomin; mutta Jumala, joka ajattelee kaikkia luotujansa, päätti

tulla hänen avukseen."

"Haa, kuinka?"

"Se kuuluu kertomukseeni. Hallitseva kuningas... käsitättehän,

minkätähden nimitän häntä hallitsevaksi kuninkaaksi."

"En .. miksi?"

"Syystä että kumpaisenkin olisi pitänyt olla kuninkaita syntynsä

laillisella perusteella. Onko se teidänkin mielipiteenne?"

"On kyllä."

"Varmasti?"

"Se on ehdoton käsitykseni. Kaksoiset ovat kuin yksi olento kahdessa

ruumiissa."

"Olen hyvilläni siitä, että noin etevä ja taattu lainoppinut antaa

tämän lausunnon. Olemmehan siis aivan selvillä siitä, että heillä

molemmilla on samat oikeudet?"

"Se on selvää... Mutta, hyvä Jumala, mikä merkillinen juttu!"

"Ette ole vielä perillä. Kärsivällisyyttä!"

"Oh, maltan toki kuunnella."

"Jumala tahtoi nostattaa sorretulle kostajan, -- tuen, jos pidätte

sen sanan parempana. Sattui, että hallitsevalla kuninkaalla,

vallananastajalla... olettehan kai tässä minun kannallani --

vallananastukseksi lienee sanottava tyyntä, itsekästä asettumista

nauttimaan perintöä, josta oikeuden mukaan olisi korkeintaan puolet

käytettävänä?"

"Vallananastus on oikea sana."

"Jatkan siis. Jumala tahtoi, että vallananastaja sai ensimmäiseksi

ministerikseen lahjakkaan ja ylevämielisen miehen, joka lisäksi oli

urhea mies."

"Hyvä, hyvä", huudahti Fouquet. "Minä ymmärrän: te olette luottanut

siihen, että minä autan teitä korjaamaan Ludvig XIV:n onnettomalle

veljelle tehdyn vääryyden? Olette ajatellut oikein; minä annan

kannatukseni. Kiitos, d'Herblay, kiitos!"

"Siitä ei ole kysymystäkään. Te ette anna minun lopettaa", sanoi Aramis

järkkymättömänä.

"Minä olen ääneti."

"Olin selittämässä, että herra Fouquet hallitsevan kuninkaan

ministerinä joutui kuninkaan nurjamielisyyden alaiseksi; liian auliisti

kuunnellen katkeran vihamiehen juonia ja kuiskeita kuningas pahoin

uhkasi hänen taloudellista asemaansa, vapauttaan ja ehkä henkeänsäkin.

Mutta yhä tuon uhratun prinssin hyväksi Jumala salli, että herra

Fouquetilla vuorostaan oli harras ystävä, joka tiesi sen

valtiosalaisuuden ja tunsi olevansa kyllin voimakas saattamaan sen

julki, oltuaan siksi voimakas, että oli kyennyt kaksikymmentä vuotta

tallettamaan sitä sydämessään."

"Älkää menkö pitemmälle", puuttui Fouquet puheeseen ylevien aatosten

kuohuttamana; "nyt käsitän kaikki. Te olette käynyt tapaamassa

kuningasta saadessanne tiedon vangitsemisestani; olette rukoillut

häntä, hän on kieltäytynyt teitä kuuntelemasta; silloin olette uhannut

salaisuudella, uhannut paljastaa sen, ja säikkyen on Ludvig XIV:n

täytynyt puhumisenne pelosta myöntää, mitä hän jalomieliseltä

väliintuloltanne epäsi. Nyt oivallan, nyt oivallan! Te pidätte

kuningasta siten vallassanne, aivan niin!"

"Te ette oivalla laisinkaan", vakuutti Aramis, "ja taaskin katkaisitte

suotta selitykseni, hyvä ystävä. Ja sallikaa minun huomauttaa, että te

tuossa päätelmässänne ette ole johdonmukainenkaan ettekä kylliksi käytä

muistianne."

"Kuinka niin?"

"Tiedättehän, minkä otin keskustelumme pohjaksi?"

"Kyllä, hänen majesteettinsa vihan minua vastaan, -- talttumattoman

vihan; mutta mikä viha voisikaan vastustaa moisen paljastuksen uhkaa?"

"Moisen paljastuksen? Kah, siinähän juuri johdutte harhapäätelmään.

Mitä! Te oletatte, että jos olisin Ludvigille vihjannut tietojani, minä

vielä tällä hetkellä olisin elossa?"

"Tuskin on kymmentäkään minuuttia kulunut siitä kun olitte kuninkaan

luona."

"Vaikka! Hänellä ei olisi ollut aikaa surmauttaa minua, mutta

suukapulan hän olisi minulle saanut ja lähettänyt minut maanalaiseen

luolaan. Puhukaamme järkevästi, _mordioux_!"

Ja tästä muskettisoturien voimasanasta, sellaisen miehen

itseunohduksena, joka ei muuten koskaan unohtanut esiintymisensä

vaatimuksia, täytyi Fouquetin käsittää, millaiseen intoutumisen tilaan

Vannesin tyyni, umpimielinen piispa oli joutunut. Se värisytti häntä.

"Ja toisekseen", aloitti jälkimmäinen jälleen, hillittyään

mielenkuohunsa, "olisinko minä se mies, mikä olen, -- olisinko

todellinen ystävä, jos jo jouduttuanne kuninkaan vihoihin syöksisin

teidät alttiiksi vielä peloittavammalle nuoren hallitsijan tunteelle?

Tällöinhän ei häneltä varastaminen merkitsisi enää mitään, hänen

rakastajattarensakaan mielisteleminen ei painaisi paljon, mutta esittää

teidät pitelemässä hallussanne hänen kruunuaan ja kunniaansa -- hohoi,

omin käsin hän tuotapikaa raastaisi sydämen rinnastanne!"

"Ettekö ole ollenkaan antanut hänelle vihiä salaisuudesta?"

"Mieluummin olisin niellyt kaikki myrkyt, joilla Mithridates

kahdenkymmenen vuoden aikana karkaisi itseään kuolemalta."

"Mitä siis olette tehnyt?"

"Ah, nyt olemme päässeet siihen, monseigneur. Luulen piankin

herättäväni teissä jonkunmoista harrastusta. Tahdottehan vielä hiukan

kuunnella minua?"

"Tahdonko! Vapisenhan jännityksestä."

Aramis kiersi kertaalleen huoneen, varmistausi yksinäisyydestä ja

hiljaisuudesta ja palasi istuutumaan nojatuolin viereen, jossa Fouquet

yltyvää ahdistusta tuntien odotti hänen selityksiään.

"Olen unohtanut mainita teille", aloitti Aramis jälleen, rahaministerin

jännittäessä tarkkaavaisuutensa äärimmilleen, "olen unohtanut

merkillisen seikan, joka koskee noita kaksoisia: Jumala on tehnyt

heidät niin yhdennäköisiksi, että ainoastaan hän itse osaisi heidät

eroittaa toisistaan, jos kutsuisi heidät tuomiolleen. Heidän äitinsä ei

siihen pystyisi."

"Onko se mahdollista!" huudahti Fouquet.

"Samat ylväät kasvonjuonteet, sama käynti, sama ryhti, sama ääni!"

"Mutta ajatuskanta, älynlahjat, elämäntuntemus?"

"Oh, siinä kaikessa he ovat eri tasoilla, monseigneur. Niin,

sillä Bastiljin vangille on tunnustettava ehdoton ylemmyys

veljeensä verraten, ja jos tämä onneton uhri tyrmästään siirtyisi

valtaistuimelle, ei Ranska -- paitsi kenties historiansa alkupuolella

-- olisi vielä koskaan ollut henkisesti etevämmän ja luonteeltaan

jalomman valtiaan ohjattavana."

Fouquet antoi valtavan salaisuuden raskauttaman otsansa hetkiseksi

painua käsien varaan. Aramis vetäysi lähemmäksi.

"Eri tasoilla nuo Ludvig XIII:n kaksoispojat ovat teihin nähden,

monseigneur", hän sanoi kiusaajatointansa kehittäen, "jälkimmäinen ei

tunne Colbertia."

Fouquet nousi heti valjuin ja vääristynein kasvonpiirtein. Isku ei

ollut osunut vain sydämeen, vaan suoraan tunkeutunut älyyn.

"Minä ymmärrän", hän virkkoi, "te ehdotatte minulle salaliittoa."

"Siihen suuntaan."

"Sellaista yritystä, jotka muuttavat valtakuntain kohtalot kuten tämän

keskustelun alussa sanoittekin."

"Ja yli-intendenttien, -- niin, monseigneur."

"Suoraan lausuen te esitätte, että avustaisin Ludvig XIII:n nyt vankina

olevan pojan asettamisessa sen pojan sijalle, joka paraikaa lepää

Morfeus-salissa?"

Aramiksen sai kolkko tietonsa kamalasti hymyilemään.

"Olettakaamme niin!" myönsi hän.

"Mutta", jatkoi Fouquet kiusallisen äänettömyyden jälkeen, "te ette ole

tullut ajatelleeksi, että tällainen valtiollinen hanke mullistaisi koko

valtakunnan ja että kuningas on kuin epälukuisia juuria työntänyt puu,

jonka kiskaiseminen paikaltaan toisen istuttamiseksi sijalle ei antaisi

tilaisuutta maaperän lujittumiseen: uusi kuningas ei pääsisi turvatuksi

myrskyn jättämältä tuulahteluita, joka huojuttaisi runkoa haperilla

tiloilla."

Aramis hymyili yhä.

"Ottakaa huomioon", pitkitti Fouquet lämmeten tuollaisesta

hengenvoimasta, joka muutamassa silmänräpäyksessä oivaltaa jonkun

suunnitelman ja johtelee sen yksityiskohtiinsa asti, kaukonäköisesti

havaiten kaikki seuraamukset ja kooten yhteen tulokset, "ottakaa toki

huomioon, että meidän olisi kerättävä puolellemme koko aatelisto,

papisto ja kolmas sääty, -- syöstävä syrjään hallitseva ruhtinas,

häväistävä hirmuisella paljastuksella Ludvig XIII:n hautaa,

toimitettava kuolemaan ja kunniattomaksi Itävallan Anna, tuomittava

elinaikaiseen onnettomuuteen toinenkin nainen, nuori kuningatar, ja

että kaikesta tästä suoriuduttuamme, -- jos sellaiseen loppuun

mitenkään edes pääsisimme..."

"En käsitä teitä", keskeytti Aramis kylmäkiskoisesti. "Tuossa

puheessanne ei ole ainoatakaan tähän tilanteeseen osuvaa sanaa."

"Mitä!" äännähti yli-intendentti ihmeissään; "ettekö syvenny

käytännölliseen puoleen, -- teidänlaisenne mies? Rajoitutteko

valtiollisen harhaunelman lapsekkaaseen ihasteluun, punnitsematta

toimeenpanon mahdollisuutta, välittämättä todellisuudesta? Voinko uskoa

tätä?"

"Hyvä ystävä", virkkoi Aramis antaen sanalleen jonkunlaista

ylenkatseellisen tuttavallisuuden sävyä, "miten Jumala menettelee

asettaakseen kuninkaan sijalle toisen?"

"Jumala!" huudahti Fouquet; "Jumala antaa määräyksen välittäjälleen,

joka tempaa tuomitun, korjaa hänet pois ja jättää valtaistuimen

tyhjäksi seuraajalle. Mutta se välittäjähän on kuolema. Voi, taivas,

herra d'Herblay, olisiko ajatuksissanne...?"

"Sellaista ei ole kysymyksessä, monseigneur. Te ammutte tosiaan yli

maalin. Ludvig XIV:ko kuolemaan, Jumalan menettelyäkö seurattaisiin

äärimmäisillään? Ei. Tahdoin sanoa teille, että Jumala suorittaa

päätöksensä mullistuksitta, aiheuttamatta hälyä ja rynnistelyä, ja että

Jumalan innoittamat ihmiset voivat samaten suunnitella hankkeensa,

ryhtyä siihen ja panna sen täytäntöön."

"Mitä tarkoitattekaan?"

"Minä tarkoitan, hyvä ystävä", vastasi Aramis jälleenkin korostaen

viime sanaa samaan tapaan kuin äsken, "minä tarkoitan, että jos vangin

vaihtamisessa kuninkaan sijalle on tapahtunut mullistusta, häväistystä

tai mitään vastustelunkaan hälinää, en usko teidän kykenevän sitä

todistamaan."

"Mitä nyt?" huudahti Fouquet valkeampana kuin nenä, jolla hän pyyhki

ohimoitansa. "Sanotte...?"

"Käykää kuninkaan kamariin", jatkoi Aramis levollisesti, "vaikka

tiedätte salaisuuden, ette varmastikaan voi mistään omasta

havainnostanne päättää, että Bastiljin vanki lepää veljensä vuoteella."

"Mutta kuningas...?" änkkäsi Fouquet herpaantumaisillaan kauhusta.

"Mikä kuningas?" kysyi Aramis säveimmällä äänenpainollaan;

"vihaajanneko vai suosijanne?"

"E-eilinen...?"

"Eilispäivän valtias? Rauhoittukaa; hän on saanut Bastiljissa saman

kopin, jossa hänen uhrinsa oli jo liian kauan nääntynyt."

"Armias taivas! Ja kuka hänet sinne vei?"

"Minä."

"Te?"

"Niin, ja mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Korjasin hänet talteen

viime yönä, ja hänen vaipuessaan varjoon toinen kohosi valoon. Enpä

luule sen herättäneen melua. Salama ilman jyrähdystä ei ketään

valveuta."

Fouquet päästi kumean parahduksen ikäänkuin näkymättömän iskun saaneena

ja puristi päätänsä kouristunein käsin.

"Te olette tehnyt tuon?" sopersi hän.

"Varsin näppärästi. Mitä ajattelette tempusta?"

"Olette syössyt kuninkaan valtaistuimelta? Sulkenut vankilaan?"

"Tehty se on."

"Ja se pantiin toimeen täällä, Vauxissa?"

"Niin, täällä, Morfeus-salissa. Eikö se olekin ihan kuin rakennettu

sellaista kaappausta varten?"

"Ja tuo tapahtui...?"

"Viime yönä."

"Nyt yöllä?"

"Kello kahdentoista ja yhden välillä."

Fouquet liikahti ikäänkuin karatakseen Aramiksen kimppuun, mutta

pidätti itsensä.

"Vauxissa! Minun luonani!..." sanoi hän tukahtuneella äänellä.

"Niinhän tietenkin. Linna on teidän, olletikin nyt, kun Colbert ei voi

sitä teiltä enää riistää."

"Minun luonani piti sellaisen rikoksen tapahtua!"

"Rikoksen!" äännähti Aramis hämmästyen.

"Katalan rikoksen!" jatkoi Fouquet kiihtyen yhä enemmän. "Tihutyön,

joka on salamurhaa kurjempi, -- mustan petoksen, joka ainiaaksi

häpäisee nimeni ja tuomitsee minut jälkimaailman kammoamaksi!"

"Tehän houritte, monsieur", tokaisi Aramis, ja hänen äänessään

värähteli nyt rauhattomuutta; "puhutte liian kovaa: varokaa!"

"Minä huudan vielä niin äänekkäästi, että koko maailma kuulee."

"Herra Fouquet, varokaa!"

Fouquet käännähti tähystämään tiukasti kirkkoruhtinasta.

"Niin", hän sanoi, "te olette häväissyt minut panemalla toimeen

tuollaisen ilkityön vierastani vastaan, joka kavallusta aavistelematta

nukkui rauhallisesti kattoni alla! Voi, turma minulle!"

"Turma sille, joka kattonne alla hautoi omaisuutenne ja henkenne

hukkaa! Unohdatteko sen?"

"Hän oli vieraani, hän oli kuninkaani!"

Aramis nousi verestävin silmin ja vavahtelevin huulin.

"Olenko tekemisissä mielettömän kanssa?" virkahti hän.

"Olette tekemisissä kunniallisen miehen kanssa."

"Hullu!"

"Miehen, joka estää teitä täyttämästä rikostanne."

"Hullu!"

"Miehen, joka mieluummin kuolee, mieluummin surmaa teidät, kuin sallii

häpeänsä täyttyä."

Ja Fouquet syöksähti tarttumaan miekkaansa, jonka d'Artagnan oli

laskenut vuoteelle; päättäväisesti häilähti välkkyvä säilänterä

ilmassa.

Aramis rypisti kulmakarvojaan ja sujautti kätensä povelleen ikäänkuin

asetta tapaillen. Fouquet huomasi sen liikkeen, ylväänä ja ylevänä hän

heitti pois kalpansa, joka kieri seinän |a makuusijan väliin, ja

lähestyen Aramista hän laski aseettoman kätensä tämän olalle.

"Monsieur", hän lausui, "minulle olisi suloista kuolla tähän,

säästyäkseni näkemästä häpeääni, ja jos vielä tunnette mitään

ystävyyttä minua kohtaan, rukoilen teitä antamaan minulle kuoleman."

Aramis seisoi vaiti ja liikkumattomana.

"Ette vastaa mitään?"

Aramis nosti vitkaan päänsä, ja vielä kerran pilkahti toivon säde hänen

silmissään.

"Harkitkaa kaikkea, mikä meitä odottaa, monseigneur" pyysi hän. "On

vain tapahtunut oikeus, ja Ludvig elää, mutta hänen vankinaolonsa

pelastaa teidän henkenne."

"Niin", vastasi Fouquet, "te olette saattanut toimia minun hyväkseni,

mutta minä en ota vastaan palvelustanne. Silti en tahdo syöstä teitä

tuhoon. Teidän on lähdettävä linnasta."

Aramis tukahdutti särkyvästä sydämestä pyrkivän voihkauksen.

"Minulla on vieraanvaraisuuden velvoitus teitäkin kohtaan", jatkoi

Fouquet majesteettisesti; "teitä älköön perikö hukka sen paremmin kuin

sitäkään, jonka te olitte määrännyt tuhon omaksi."

"Mutta teidät perii", ennusti Aramis kumealla äänellä; "teidät perii,

teidät perii!"

"Myönnän enteet, herra d'Herblay; mutta mikään ei voi minua pidättää.

Teidän on poistuttava linnastani, ja poistuttava Ranskasta; suon neljä

tuntia laittautuaksenne suojaan kuninkaalta."

"Neljä tuntia?" äännähti Aramis pilkallisesti ja epäuskoisena.

"Fouquetin sanalla! Kukaan ei sitä ennen lähde ajamaan teitä takaa.

Saatte neljän tunnin etumatkan niistä, jotka kuningas tietysti heti

lähettää teitä tavoittamaan."

"Neljä tuntia!" toisti Aramis ärjähtäen.

"Se riittää yltäkyllin ehtiäksenne ajoissa rannikolle ja sieltä meritse

Belle-Islelle, jonka annan turvapaikaksenne."

"Aah!" jupisi Aramis.

"Olkoon Belle-Isle varattuna puolestani teille niinkuin omistan

kuninkaalle turvalliseksi Vauxin. Menkää, d'Herblay, menkää; niin kauan

kuin minä elän, ei hiuskarvaakaan katkea päästänne."

"Kiitos!" virkkoi Aramis synkeän ivallisesti.

"Lähtekää siis, ja antakaa minulle kätenne, jotta yhteisvoimin

rientäisimme -- te pelastamaan henkeänne ja minä kunniaani."

Aramis veti esiin kätensä, jonka oli kätkenyt poveensa. Se oli

punaisena verestä; hän oli raadellut ihoansa kynsillään ikäänkuin

kurittaakseen lihaansa itse ihmiselämää turhempien suuriluuloisten

suunnitelmien raukeamisesta. Fouquet tunsi kauhistusta ja sääliä; hän

avasi Aramikselle sylinsä.

"Minulla ei ollut asetta", mutisi tämä nurjamielisen ja kamalan

näköisenä kuin Didon[30] varjo.

Fouquetin käteen kajoamatta hän sitten käänsi kasvonsa toisaanne ja

peräytyi pari askelta. Hänen viimeinen sanansa oli sadatus; hänen

viimeinen liikkeensä oli manaus tuon käden viuhtaisemana, josta silloin

pirahti pari pisaraa hänen vertansa Fouquetin kasvoihin.

Ja molemmin he syöksähtivät kamarista salaportaille, jotka johtivat

sisäpihalle.

Fouquet käski tuoda esiin parhaat hevosensa. Aramis pysähtyi niiden

portaiden juurelle, jotka veivät Portoksen kamariin. Hän aprikoitsi

pitkän tovin, sillaikaa kun Fouquetin kaleesit vierivät täyttä vauhtia

liikkeelle pääpihan kiveykseltä.

-- Lähteäkö yksin? -- tuumi Aramis; -- ilmoittaako prinssille?... Haa,

kadotus!... Ilmoittaa prinssille ja sitten mitä?... Lähteäkö hänen

kanssaan?... Laahata kaikkialle mukanaan syyttävä todiste?... Sota...

hellittämätön kansalaissota?... Voi, ilman apukeinoja... mahdotonta!...

Mitä hän tehnee ilman minua?... Oh, kukistuu kuten minkin... Mutta ken

tietää?... Täyttyköön sallimus!... Hän oli tuomittu, jääköön

silleen!... Jumala!... Paholainen!... Sinä ihmisen neronhengeksi

sanottu kurjan ilveen mahti, sinä et ole muuta kuin vuoriston

tuulahdusta epävarmempi ja hyödyttömämpi hengähdys; sinä suljet

puuskuntasi piiriin kaikki, järkyttelet vaikka vuoriakin, ja äkkiä

murrut lahoon puuristiin, kun sen takana elää toinen näkymätön voima...

jonka sinä kenties kiellät ja joka kostaa sinulle, musertaen sinut edes

sitä kunniaa suomatta, että lausuisi sinulle nimensä!... Hukassa!...

Minä olen hukassa!... Mitä tehdä?... Mennäkö Belle-Islelle?... Niin. Ja

Portos jää tänne haastamaan kaikille siitä seikkailusta! Portos kenties

joutuu kärsimään!... Ei, sitä en siedä. Olen yhtä hänen kanssaan; hänen

tuskansa on minun. Portos lähtee kerallani, hän seuratkoon minun

kohtaloani, ei auta muu.

Ja Aramis kiirehti ylös kenenkään näkemättä, kuinka peloissaan hän oli

hätäisyytensä joutumisesta huomatuksi ja kenties epäillyksi.

Vastikään Pariisista palannut Portos nukkui vanhurskaan unta. Ruumis

oli unohtanut uupumuksensa niinkuin henki oli ajatuksista vapautunut.

Aramis astui sisälle keveänä kuin varjo ja laski jäntevän kätensä

jättiläisen olalle.

"Hei, Portos, hei", varoitteli hän.

Portos kohousi ja avasi silmänsä vielä ihan pökerryksissään.

"Me lähdemme", ilmoitti Aramis.

"Ah!" äännähti Portos.

"Lähdemme ratsain ja lasketamme vinhemmin kuin olemme konsaan

kiitäneet."

"Ah!" toisti Portos.

"Pukeudu, veikkonen."

Ja hän autteli jättiläistä kuntoon ja sulloi hänen taskuihinsa kullan

ja timantit. Siinä puuhassa herätti pikku rasahdus hänen huomiotansa.

D'Artagnan silmäili heitä ovelta.

Aramis hätkähti.

"Mitä lempoa te siinä niin hoppuisina touhuatte?" ihmetteli

muskettisoturi.

"Sht!" kuiskasi Portos.

"Lähdemme kuninkaan asialle", lisäsi piispa.

"Kylläpä teidän kelpaa!" sanoi muskettisoturi.

"Puh!" vastasi Portos; "minä olen väsyksissä, -- olisin mieluummin

vielä nukkunut. Mutta kuninkaan toimissa..."

"Näitkö herra Fouquetia?" kysyi Aramis d'Artagnanilta.

"Juurikään, -- vaunuissaan."

"Ja mitä hän sanoi sinulle?"

"Näkemiin!"

"Eikö muuta?"

"Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa? Enhän minä enää ole yhtään

mitään teikäläisten tultua suosioon!"

"Kuulehan", lausui Aramis syleillen muskettisoturia, "sinun hyvä aikasi

on palannut; sinun ei tarvitse enää kadehtia ketään."

"Vielä mitä!"

"Ennustan sinulle täksi päiväksi tapausta, joka erinomaisesti edistää

asemaasi."

"Niinkö!"

"Tiedäthän minun olevan selvillä asioista?"

"Ka, kyllä vainkin!"

"No, Portos, oletko valmis? Mennään!"

"Mennään, mennään!"

"Ja syleilkäämme d'Artagnania."

"Totisesti!"

"Ratsut?"

"Niistä ei ole täällä puutetta. Tahdotko minun hevoseni?" tarjosi

d'Artagnan.

"Minulla on tallissa omia", sanoi Portos.

"Hyvästi! Hyvästi!"

Pakolaiset nousivat ratsaille muskettisoturien kapteenin saattamina;

tämä piteli jalustinta Portokselle ja seurasi ystäviänsä katseellaan,

kunnes he hävisivät näkyvistä.

-- Jokaisessa muussa tilaisuudessa, -- ajatteli gascognelainen, --

luulisin noiden miesten olevan karkumatkalla; mutta tänään on

politiikka niin muuttunut, että tuollaista sanotaan kuninkaan tehtävän

toimittamiseksi. No, kernaasti minun puolestani! Minulla on omat

hommani.

Ja hän palasi miettiväisenä huoneeseensa.

228.

Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.

Fouquet ajoi niin että hevosten kaviot iskivät tulta. Tiellä häntä

kauhistutti kuulemaansa miettiessään.

-- Mitä olivatkaan, -- ajatteli hän, -- nuoruudessaan nuo ihmeelliset

miehet, jotka vielä raihnauden iässä kykenevät luomaan tuollaisia

suunnitelmia ja panemaan ne silmää räpäyttämättä täytäntöön?

Väliin hän kysyi itseltään, eikö kaikki, mitä Aramis hänelle oli

kertonut, ollut vain unta. Tai eikö tämä satu voinut olla juuri hänelle

viritetty ansa, ja eikö hän, Fouquet, Bastiljiin saapuessaan ehkä

kohtaisi vangitsemiskäskyä, joka lähettäisi hänet vallasta syöstyn

kuninkaan toveriksi?

Tässä mielessä hän jätti matkalla hevosia vaihdettaessa muutamia

suljettuja määräyksiä. Nämä hän osoitti d'Artagnanille ja kaikille

sotaväenosastojen päälliköille, joiden uskollisuutta ei voinut epäillä.

-- Tällä tavoin, -- tuumi Fouquet, -- vangittuna tai vangitsematta olen

tehnyt palveluksen, jonka olen velkapää kunnian asialle. Määräykset

saapuvat vasta minun jälkeeni, jos palaan vapaana eikä sinettejä ole

vielä ehditty murtaa. Sitten otan ne takaisin. Jos viivyn, on minua

kohdannut onnettomuus. Silloin saan apua itselleni ja kuninkaalle.

Näin valmistuneena hän saapui Bastiljin edustalle. Yli-intendentti oli

ajanut puolen kuudetta lieuen matkan tunnissa.

Mitä ei koskaan ollut sattunut Aramikselle Bastiljissa, se tuli

Fouquetin osaksi. Vaikka hän kuinkakin vetosi nimeensä, vaikka hän

todisteli, kuka hän oli, hän ei voinut mitenkään päästä sisälle.

Pyytämällä, uhkaamalla, käskemällä hän sai vahtisotamiehen ilmoittamaan

eräälle aliupseerille, joka vuorostaan vei tiedon majurille.

Kuvernööriä ei tämän vuoksi olisi rohjettu häiritä.

Vaunuissaan linnoituksen portilla Fouquet nieleskeli pahastustansa,

odotellen aliupseerin paluuta. Tämä saapui vihdoin jokseenkin nyrpeän

näköisenä.

"No", kysyi Fouquet kärsimättömänä, "mitä majuri sanoi?"

"Ka, _herraseni_", vastasi soturi, "majuri nauroi minulle vasten

naamaa. Hän sanoi, että herra Fouquet on Vauxissa ja että herra Fouquet

Pariisissakaan ollen ei nousisi vuoteeltaan tähän aikaan."

"_Mordieu_, te olette houkkioita kaikkityyni!" huudahti ministeri

hypäten ulos vaunuistaan.

Ja ennen kuin aliupseeri ehti sulkea porttia Fouquet pujahti sen raosta

sisälle, juosten pihaan sotilaan hälytyshuudoista huolimatta.

Fouquet riensi edelleen välittämättä miehen melusta, ja vihdoin

päästyään kintereille tämä huuteli seuraavan portin vahdille:

"Pitäkää varanne, pitäkää varanne siellä!"

Vahtisotilas laski peitsensä ministeriä kohti; mutta vantterana ja

vikkelänä sekä sitäpaitsi suuttumuksesta kiihdyksissään tämä tempasi

peitsen sotamiehen kädestä ja hyväili sillä hanakasti hänen

hartioitaan. Liian lähelle pyrkinyt aliupseeri sai hänkin osansa

löylystä. Molemmat kiljuivat raivoisasti, ja tähän hälyyn lähti

liikkeelle koko ensimmäinen etuvartio-osasto.

Näistä joku tunsi yli-intendentin ja huudahti:

"Monseigneur!... Voi, monseigneur!... Pysähtykää te muut!"

Ja hän pysäytti todellakin vartijat, jotka valmistautuivat kostamaan

toveriensa puolesta.

Fouquet käski, että hänelle avattaisiin ristikkoportti, mutta

ohjesääntöön vedoten siitä kieltäydyttiin.

Hän käski silloin ilmoittaa kuvernöörille; mutta tämä oli jo kuullut

melun portilta. Hän riensi paikalle kaksikymmenmiehisen vartio-osaston

etunenässä ja majurin seuraamana, luullen hyökättävän Bastiljia

vastaan.

Baisemeauxkin tunsi Fouquetin ja laski miekkansa, jota hän jo heilutti

kädessään.

"Ah, monseigneur!" änkytti hän. "Anteeksi, anteeksi!..."

"Monsieur", virkkoi yli-intendentti palavissaan, "minä onnittelen

teitä; täällä on erinomainen komento."

Baisemeaux kalpeni, luullen sanojen olevan vain ivaa raivokkaan

vihanpurkauksen enteenä. Mutta Fouquet oli jo ehtinyt hengähtää ja

kutsui viittaamalla vahtisotilasta ja aliupseeria, jotka hieroivat

selkäänsä.

"Kaksikymmentä pistolia vahtisotilaalle", virkkoi hän, "viisikymmentä

upseerille. Onnittelen virkainnostanne, messieurs, puhun siitä

kuninkaalle. Nyt me kahden kesken, herra Baisemeaux."

Ja yleisen tyytymyksen sorinassa hän seurasi kuvernööriä

hallintorakennukseen.

Baisemeaux vapisi häpeästä ja levottomuudesta. Piispan aamuisella

käynnillä näytti nyttemmin olevan seurauksia, joista virkamies saattoi

hyvällä syyllä säikkyä, sitäkin enemmän, kun Fouquet lyhyeen ja

käskevin katsein sanoi:

"Monsieur, te olette tänä aamuna tavannut herra d'Herblayn?"

"Kyllä, monseigneur."

"Heh, monsieur, ettekö kauhistu rikosta, johon olette antautunut

osalliseksi?"

-- Kas niin! -- ajatteli Baisemeaux, -- Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mitä rikosta, monseigneur?"

"On tapahtunut rikos, josta teidät voitaisiin revittää hevosilla

neljäksi kappaleeksi, monsieur, muistakaa se! Mutta nyt ei ole aika

kiihoittua. Viekää minut heti vangin luo."

"Minkä vangin?" virkkoi Baisemeaux väristen.

"Te ette ole tietävinänne! No, ettehän muuta voi. Sillä tosiaankin, jos

te tunnustaisitte osallisuutenne moiseen tihutyöhön, niin hukka teidät

perisi. Tahdon siis olla uskovinani tietämättömyyttänne."

"Minä pyydän, monseigneur..."

"Hyvä on. Viekää minut vangin luo."

"Marchialin luo?"

"Kuka se Marchiali on?"

"Se pidätetty mies, jonka herra d'Herblay tänne toi aamuin varhain."

"Nimitetäänkö häntä Marchialiksi?" kysyi yli-intendentti, jonka

varmuutta Baisemeauxin yksinkertaiset vakuuttelut alkoivat horjuttaa.

"Niin, monseigneur, sillä nimellä hänet on täällä merkitty kirjoihin."

Fouquet katsahti Baisemeauxin sydämen pohjaan. Hän luki sieltä

ihmistottumuksella, joka aikaa myöten muuttuu voimaksi, ehdotonta

vilpittömyyttä. Ja kun hetkisen tarkkasi noita kasvoja, miten

saattoikaan otaksua Aramiksen ottaneen moista luottamusmiestä?

"Hän on siis", virkkoi Fouquet kuvernöörille, "sama vanki, jonka herra

d'Herblay vei täältä toispäivänä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja toi takaisin tänä aamuna?" lisäsi Fouquet innokkaasti, käsittäen

heti Aramiksen suunnitelman koneiston.

"Niin on asia, monseigneur."

"Ja hänen nimensä on Marchiali?"

"Marchiali. Jos monseigneur on tullut tänne viedäksenne hänet pois,

sitä parempi; minä aioin hänestä vielä kirjoittaa."

"Mitä hän siis tekee?"

"Tästä aamusta asti hän tuottaa minulle tavatonta kiusaa; hänellä on

sellaisia raivokohtauksia, että luulisi hänen kukistavan koko

Bastiljin."

"Minä tosiaankin vapautan teidät hänestä", sanoi Fouquet.

"Ah, sepä hyvä!"

"Viekää minut hänen koppiinsa."

"Monseigneur kai antaa minulle määräyksen..."

"Minkä määräyksen?"

"Kuninkaan käskyn."

"Malttakaas, kyhään sen heti."

"Se ei riittäisi, monseigneur; tarvitaan kuninkaan oma allekirjoitus."

Fouquet näytti taaskin ärtyneeltä.

"Kun te olette niin tunnontarkka vankien ulospäästämisessä", virkkoi

hän, "niin näyttäkää minulle siis määräys, jolla hänet vapautettiin."

Baisemeaux näytti Seldonin vapauttamiskäskyä.

"Hm", äännähti Fouquet, "Seldon ei ole Marchiali."

"Mutta Marchialia ei ole vapautettu, monseigneur; hän on täällä."

"Sanoittehan, että herra d'Herblay hänet vei täältä ja toi tänne

takaisin."

"Minä en sitä sanonut."

"Te sanoitte sen niin selvään, että luulen sen vielä kuulevani."

"Se oli sitten kieleni lipsahdus."

"Olkaa varuillanne, herra Baisemeaux!"

"Minulla ei ole mitään pelättävää, monseigneur; kantani on oikea."

"Uskallatteko sitä väittää?"

"Vannoisin sen vaikka apostolin edessä. Herra d'Herblay toi minulle

määräyksen vapauttaa Seldon, ja Seldon vapautettiin."

"Minä sanon teille, että Marchiali on lähtenyt Bastiljista."

"Se olisi minulle todistettava, monseigneur."

"Sallitteko minun nähdä hänet?"

"Monseigneur, joka hallitsette tässä valtakunnassa, tietää sangen

hyvin, että kukaan ei pääse vankien luo ilman kuninkaan nimenomaista

määräystä."

"Pääsihän herra d'Herblay."

"Se olisi todistettava, monseigneur."

"Vielä kerran, herra Baisemeaux, varokaa sanojanne."

"Tosiasiat puhuvat."

"Herra d'Herblay on kukistettu."

"Herra d'Herblayko kukistettu? Mahdotonta!"

"Näettehän, minkä vaikutuksen hän on teihin tehnyt."

"Minuun vaikuttaa kuninkaan palvelus, monseigneur. Minä täytän

velvollisuuteni. Antakaa minulle määräys häneltä, niin pääsette

sisälle."

"Kah, herra kuvernööri, saatte sanani siitä, että jos ensin sallitte

minun päästä vangin luo, jätän teille heti kuninkaan määräyksen."

"Antakaa se nyt, monseigneur."

"Ja jos sen minulta kiellätte, vangitutan teidät paikalla kaikkine

upseereinenne."

"Ennen kuin ryhdytte sellaiseen väkivaltaisuuteen, monseigneur, ottakaa

huomataksenne", lausui Baisemeaux hyvin kalpeana, "että me tottelemme

vain kuninkaan käskyä ja että te voitte yhtä hyvin saada sellaisen

herra Marchialin tavataksenne kuin tehdäksenne minulle niin paljon

pahaa, viattomalle.".

"Se on totta", huudahti Fouquet raivoissaan, "se on totta! No, herra

Baisemeaux", jatkoi hän vakaalla äänellä, vetäen onnetonta lähemmäksi,

"tiedättekö, minkätähden niin kiihkeästi haluan puhutella tuota

vankia?"

"En, monseigneur, ja suvaitkaa huomata, miten te minua säikytätte; minä

vapisen, olen pyörtymäisilläni."

"Pian teitä pyörryttää vielä pahemminkin, herra Baisemeaux, kun palaan

tänne kymmenentuhannen miehen ja kolmenkymmenen tykin voimalla."

"Hyvä Jumala! Ihanhan teidän ylhäisyytenne tulee hulluksi!"

"Kun nostatan teitä ja kirottuja tornejanne vastaan koko Pariisin

väestön, kun murran porttinne ja hirtätän teidät Coin-tornin sakaraan!"

"Monseigneur, monseigneur, taivaan tähden!"

"Annan teille kymmenen minuutin miettimisajan", lisäsi Fouquet tyyneksi

pidättyen. "Istahdan tähän nojatuoliin odottamaan. Jos kymmenen

minuutin kuluttua vielä vastustatte, niin lähden, ja pitäkää minua niin

hulluna kuin vain haluttaa, mutta te saatte nähdä!"

Baisemeaux polki jalkaansa kuin epätoivoon joutunut mies, mutta hän ei

vastannut mitään.

Tämän nähdessään Fouquet sieppasi kynän, kastoi sen musteeseen ja

kirjoitti:

'Määräys herralle kauppiaskunnan esimiehelle kutsua kokoon

kansalliskaarti ja marssittaa se kuninkaan palveluksessa

Bastiljia vastaan.'

Baisemeaux kohautti olkapäitänsä; Fouquet kirjoitti:

'Määräys Bouillonin herra herttualle ja Condén herra prinssille

ryhtyä johtamaan sveitsiläisiä ja henkivartiojoukkoja sekä

marssia hänen majesteettinsa palveluksessa Bastiljia vasaan...'

Baisemeaux mietti. Fouquet kirjoitti:

'Määräys jokaiselle sotilaalle, porvarille tai aatelismiehelle

Pidättää ja vangita ritari d'Herblay, Vannesin piispa,

rikostovereinensa, jotka ovat: 1. herra Baisemeaux, Bastiljin

kuvernööri, epäilty maankavalluksesta, kapinasta ja

majesteettirikoksesta...'

"Pysähtykää, monseigneur", huudahti Baisemeaux. "En tästä ymmärrä

kerrassaan mitään. Mutta vaikkapa pelkkä järjettömyyskin tässä pitäisi

peliänsä, johtuisi siitä täällä kahdessa tunnissa niin suuria

onnettomuuksia, että kuningas minua tuomitessaan toki harkitsee, teinkö

väärin rikkoessani toimintaohjettani tuollaisen uhan alaisena.

Menkäämme vankitorniin, monseigneur; te saatte tavata Marchialin."

Fouquet syöksähti ulos huoneesta, ja Baisemeaux seurasi häntä,

kuivaillen otsastaan tihkuvaa kylmää hikeä.

"Tämäpä kauhea aamu!" päivitteli hän. "Tällainen häpeä!"

"Astukaa nopeasti!" hoputti Fouquet.

Baisemeaux antoi vanginvartijalle merkin kävellä heidän edellään. Hän

pelkäsi toveriansa. Tämä huomasi sen.

"Heittäkää jo lapsellisuutenne!" sanoi hän äkäisesti. "Jättäkää mies

tänne; ottakaa itse avaimet ja näyttäkää minulle tietä. Kukaan ei saa

olla kuulemassa, mitä täällä tapahtuu. Ymmärrättekö?"

"Ah!" huudahti Baisemeaux epäröiden.

"Vieläkö nyt!" tiuskaisi Fouquet. "No, kieltäytykää vain, niin lähden

Bastiljista tuodakseni toisen viestin."

Baisemeaux painoi päänsä alas, otti avaimet ja nousi yksinään

ministerin kanssa tornin portaille.

Mikäli he astuivat ylemmäksi näitä mutkikkaita kiertoportaita, sikäli

alussa hillitysti kuulunut sorina muuttui äänekkäiksi huudoiksi ja

kamaliksi sadatuksiksi.

"Mitä tuo on?" kysyi Fouquet.

"Siellä on teidän Marchialinne", selitti kuvernööri, "sillä tavalla

mielipuolet mekastavat!"

Hän säesti vastausta silmäyksellä, joka sisälsi pikemmin loukkaavia

vihjauksia kuin kohteliaisuutta herra Fouquetille.

Tätä puistatti. Edellisiä kauheammasta kiljahduksesta hän tunsi

kuninkaan äänen. Hän pysähtyi porrassillakkeelle, ottaen avainkimpun

Baisemeauxin kädestä. Tämä luuli, että uusi mielenvikainen aikoi

murskata hänen kallonsa.

"Kah", esteli hän, "herra d'Herblay ei minulle laisinkaan puhunut

tästä!"

"No, avaimet tänne vain!" sanoi Fouquet, temmaten ne hänen kädestään.

"Mikä on sen oven avain, jota etsin?"

"Tämä."

Kammottava huuto, jota seurasi hirvittävä isku oveen, kajahdutti

porraskäytävää.

"Vetäytykää pois!" virkkoi Fouquet uhkaavalla äänellä Baisemeauxille.

"En parempaa pyydäkään", jupisi tämä. "Siinä on kaksi raivohullua

joutumassa vastatusten. Varmaan heistä toinen syö toisen."

"Lähtekää", toisti Fouquet. "Jos astutte jalallanne tähän

porraskäytävään ennen kuin teitä kutsun, niin muistakaa, että joudutte

Bastiljin kurjimman vangin sijalle."

"Minä kuolen tästä, siitä ei epäilystäkään!" murisi Baisemeaux

hoippuessaan pois.

Vangin huudot kajahtelivat yhä peloittavampina. Varmistauduttuaan

siitä, että Baisemeaux oli ehtinyt portaitten alimmalle askelmalle,

Fouquet työnsi avaimen ensimmäiseen lukkoon.

Tällöin hän kuuli selvästi kuninkaan käheän äänen raivoisana parkuvan:

"Apuun! Minä olen kuningas! Apuun!"

Toisen oven avain ei ollut sama kuin ensimmäisen. Fouquetin täytyi

etsiä kimpusta.

Sillävälin kuningas huumaantuneena, hulluna, vimmaantuneena kiljui

täyttä kurkkua:

"Fouquet on minut tänne saattanut! Apuun Fouquetia vastaan! Minä olen

kuningas! Kuninkaan avuksi Fouquetia vastaan!"

Tämä karjunta raateli ministerin sydäntä. Kirkumista säestivät

hirvittävät iskut oveen tuolilla, jota kuningas jälleen käytti

muurinmurtimena. Fouquet onnistui löytämään avaimen. Kuninkaan voimat

olivat uupuneet, hän ei enää puhunut ymmärrettäviä sanoja, hän mylvi.

"Kuolema Fouquetille!" ulvoi hän. "Kuolema konnalle!"

Ovi avautui.

229.

Kuninkaan kiitollisuus.

Nuo kaksi miestä, jotka olivat syöksymässä vastakkain, pysähtyivät

äkkiä toisensa nähdessään ja päästivät kauhun huudon.

"Tuletteko minua surmaamaan, monseigneur?" kysyi kuningas tuntiessaan

Fouquetin.

"Kuningas tuossa tilassa?" kuiskasi ministeri.

Tosiaan ei olisi voinut kuvitella kauheampaa ilmestystä kuin kuninkaan

ulkonäkö oli sillä hetkellä, jolloin Fouquet hänet yllätti. Hänen

pukunsa riippui repaleina; avoin ja rikkirevitty paita imi itseensä

hikeä ja verta, jota tiukkui hänen rinnastaan ja raavituista

käsivarsistaan.

Villinä, kalpeana, suu vaahdossa, tukka pystyssä Ludvig XIV esitti kuin

yhteen ainoaan patsaaseen koottuna epätoivon, nälän ja pelon ilmetyn

kuvan. Fouquet oli niin järkkynyt, niin murheissaan, että hän riensi

avoimin sylin ja kyyneleet silmissä kuningasta kohti.

Ludvig uhkasi pölkyntyngällä, jota hän oli niin raivokkaasti käyttänyt.

"Oi", huudahti Fouquet väräjävällä äänellä, "ettekö tunne uskollisinta

ystäväänne?"

"Ystävä, tekö?" toisti Ludvig hammasta purren vihassa ja kiireistä

kostoa janoten.

"Kunnioittava palvelija", lisäsi Fouquet langeten polvilleen.

Kuningas pudotti aseensa. Lähestyen häntä Fouquet suuteli hänen

polviaan ja otti hänet hellästi käsivarsiensa väliin.

"Kuninkaani, lapsukaiseni", pahoitteli hän, "teidän on täytynyt

hirveästi kärsiä!"

Tilanteen muutoksesta tointuen jälleen tajulleen katsahti Ludvig

itseään, ja häpeissään epäjärjestyksestään, häpeissään hullusta

raivostaan, häpeissään toisen osoittamasta suojeluksesta hän peräytyi.

Fouquet ei ensinkään käsittänyt tätä liikettä. Hän ei oivaltanut, että

kuninkaan ylpeys ei koskaan antaisi anteeksi niin suuren heikkouden

todistajaksi osumista.

"Tulkaa, sire, te olette vapaa", sanoi hän.

"Vapaa?" toisti kuningas. "Te päästätte minut vapaaksi rohjettuanne

tehdä minulle väkivaltaa?"

"Ette suinkaan usko", huudahti Fouquet loukkaantuneena, "ette suinkaan

usko, että minä olen syypää tähän tihutyöhön?"

Ja nopeasti, kiihkeästi hän kertoi hallitsijalle koko salahankkeen,

jonka yksityiskohdat ovat meille tunnetut.

Kertomuksen aikana Ludvig kärsi mitä suurinta levottomuutta, ja kun

Fouquet oli lopettanut, teki uhanneen vaaran suuruus häneen vielä

paljon valtavamman vaikutuksen kuin hänen kaksoisveljeään koskeva

tärkeä salaisuus.

"Monsieur", virkkoi hän äkkiä Fouquetille, "tuo kaksoissynnytys on

valhe; on mahdotonta, että teidätkin olisi siinä petetty."

"Sire!"

"On mahdotonta, sanon teille, epäillä äitini kunniaa ja kuntoa. Ja

pääministerini ei siis vielä ole rangaissut rikollisia?"

"Miettikää tarkoin, sire, ennenkuin kiivastutte", vastasi Fouquet.

"Veljenne syntymä..."

"Minulla on vain yksi veli: se on Monsieur. Te tunnette hänet yhtä

hyvin kuin minäkin. On olemassa salaliitto, sanon teille, Bastiljin

kuvernööristä alkaen."

"Älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä, sire; tuo mies on

harhaantunut prinssin yhdennäköisyydestä."

"Yhdennäköisyydestä? Mitä joutavia!"

"Tuon Marchialin täytyy kuitenkin olla hyvin teidän majesteettinne

näköinen, koska kaikkien silmät siinä erehtyvät", väitti Fouquet.

"Järjettömyyttä!"

"Älkää sanoko niin, sire. Ihmisten, jotka ryhtyvät uhmaamaan

ministerienne, äitinne, upseerienne, koko huonekuntanne katseita,

täytyy olla hyvin varmoja yhdennäköisyydestä."

"Tosiaan", jupisi kuningas; "missä ne henkilöt sitten ovat?"

"Vauxissa tietenkin."

"Vauxissa! Sallitteko heidän yhä olla siellä?"

"Kiireellisintä oli mielestäni vapauttaa teidän majesteettinne. Sen

velvollisuuden olen täyttänyt. Nyt teemme mitä kuningas käskee. Minä

odotan."

Ludvig mietti hetkisen.

"Kootkaamme joukkoja Pariisissa", sanoi hän.

"Siitä on määräykset jo annettu", vastasi Fouquet.

"Oletteko antanut määräyksiä?" huudahti kuningas.

"Tätä varten kyllä, sire. Teidän majesteettinne saa tunnin päästä

johdettavakseen kymmenentuhannen miehen armeijan."

Vastauksen asemesta kuningas tarttui Fouquetin käteen niin kiihkeästi,

että oli helppo nähdä, kuinka epäluuloisena hän tähän asti oli pysynyt

ministeriänsä kohtaan tämän väliintulosta huolimatta.

"Ja näillä joukoilla", jatkoi kuningas, "menemme piirittämään teidän

talossanne kapinallisia, jotka varmaan ovat sinne jo järjestäytyneet ja

varustaneet asemaansa."

"Se hämmästyttäisi minua", vastasi Fouquet.

"Minkätähden?"

"Siksi, että paljastettuani heidän päällikkönsä, yrityksen sielun, koko

hanke näyttää minusta rauenneen."

"Oletteko paljastanut valeprinssin?"

"En, en ole nähnyt häntä."

"Kenet sitten?"

"Yrityksen johtaja ei olekaan tuo onneton. Hän on vain välikappale,

joka näkyy koko iäkseen olevan tuomittu kurjuuteen."

"Ehdottomasti!"

"Salahankkeen järjestäjä on abbé d'Herblay, Vannesin piispa."

"Teidän ystävänne?"

"Hän _oli_ ystäväni, sire", vastasi Fouquet ylevästi.

"Se on teille onnetonta", sanoi kuningas vähemmän jalomielisesti.

"Sellaisessa ystävyydessä ei ollut mitään häpeällistä, niin kauan kun

hänen rikoksensa oli minulle tuntematon, sire."

"Olisi pitänyt nähdä se ennakolta."

"Jos minussa on vikaa, jättäydyn teidän majesteettinne käsiin."

"Ah, herra Fouquet, en suinkaan sitä tarkoittanut!" vastasi kuningas

suuttuneena itselleen, kun oli noin paljastanut ajatustensa

katkeruuden. "No, naamiosta huolimatta, jolla tuo kurja peitti

kasvonsa, aavistelinkin kyllä hämärästi, että ilkityön toimeenpanija

saattoi olla hän. Mutta tuolla salahankkeen johtajalla oli apumies. Hän

uhkasi minua Herkules-voimillaan. Kuka hän on?"

"Epäilemättä hänen ystävänsä parooni du Vallon, entinen

muskettisoturi."

"D'Artagnanin kumppani? Kreivi de la Fèren toveri? Haa", huudahti

kuningas viime nimen lausuttuaan, "älkäämme unohtako salaliittolaisten

ja herra de Bragelonnen suhdetta!"

"Sire, sire, älkää menkö liian pitkälle. Herra de la Fère on Ranskan

kunniallisin mies. Tyytykää siihen, mitä teille tarjoan."

"Mitä minulle tarjoatte? Hyvä, sillä tehän tarjonnette minulle

syylliset?"

"Mitä teidän majesteettinne sillä käsittää?" kysyi Fouquet.

"Tarkoitan", vastasi kuningas, "että kun saavumme sotavoimin Vauxin

linnaan, teemme puhdasta jälkeä kyykäärmeiden pesässä, niin että mitään

ei säästy sikiämään. Eikö niin?"

"Surmauttaako teidän majesteettinne heidät?" huudahti Fouquet.

"Viimeiseen mieheen!"

"Oi, sire!"

"Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, herra Fouquet", sanoi kuningas

korskeasti. "En elä enää siinä ajanjaksossa, jolloin omavaltainen murha

oli kuninkaitten ainoa, viimeinen keino. En, Jumalan kiitos! Minulla on

parlamenttini, jotka tuomitsevat minun nimessäni! Minulla on

mestauslavoja, joilla korkein tahtoni pannaan täytäntöön!"

Fouquet kalpeni.

"Rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne", virkkoi hän, "että

kaikki oikeudenkäynti näistä asioista tuottaisi ikuista häpeää

valtaistuimen arvolle. Ei käy päinsä, että Itävallan Annan ylhäinen

nimi joutuisi rahvaan hammastettavaksi."

"Oikeuden täytyy tapahtua, monsieur."

"Niin, sire; mutta kuninkaallinen veri ei saa vuotaa mestauslavalla!"

"Kuninkaallinen veri! Uskotteko te sitä?" huudahti kuningas

raivostuneena, polkien jalkaa permannon kivilaakaan. "Tuo

kaksoissynnytys on keksitty juttu. Varsinkin siinä sepityksessä näen

herra d'Herblayn rikoksen. Sen konnuuden rankaisemisen katson vielä

välttämättömämmäksi kuin heidän väkivaltaisuutensa, heidän

loukkauksensa kostamisen."

"Kuolemalla rankaisemisen?"

"Niin, kuolemalla, monsieur."

"Sire", haastoi yli-intendentti lujasti, ja hänen kauan kumarruksissa

ollut päänsä kohosi ylpeänä, "teidän majesteettinne katkaisuttakoon

pään veljeltänne Ranskan Filipiltä, jos tahdotte. Se koskee teitä, ja

kysynette tässä äitinne, Itävallan Annan, mieltä. Mitä hän säätää, on

hyvin säädetty. Minä en siis tahdo asiaan enää sekaantua, en edes

kruununne kunnian tähden. Mutta minulla on teiltä armo pyydettävänä, ja

minä pyydän sitä."

"Puhukaa", virkkoi kuningas ministerin viime sanoista hämmentyneenä.

"Mitä tahdotte?"

"Herra d'Herblayn ja herra du Vallonin armahdusta."

"Murhamiesteni?"

"Kahden kapinoitsijan vain, sire."

"Oh, minä ymmärrän, että pyydätte armoa ystävillenne."

"Ystävilleni!" toisti Fouquet syvästi pahoillaan.

"Ystävillenne, niin; mutta valtakuntani turvallisuus vaatii varoittavaa

rangaistusta syyllisille."

"En tahdo huomauttaa teidän majesteetillenne, että juuri olen

toimittanut teille takaisin vapautenne, pelastanut elämänne."

"Monsieur!"

"En tahdo muistuttaa, että jos herra d'Herblay olisi tahtonut esittää

salamurhaajan osaa, olisi hän ilman muuta voinut riistää teidän

majesteetiltanne hengen tänä aamuna Sénartin metsässä, ja kaikki olisi

päättynyt siihen."

Kuningas säpsähti.

"Päähän tähdätyllä pistoolinlaukauksella", jatkoi Fouquet, "olisivat

Ludvig XIV:n kasvot ruhjoutuneet muodottomiksi, ja se olisi ainiaaksi

vapauttanut herra d'Herblayn."

Kuningas vaaleni pelosta, vältettyä vaaraa ajatellessaan.

"Jos herra d'Herblay", pitkitti yli-intendentti, "olisi ollut

salamurhaaja, ei hänen olisi suunnitelmassaan onnistuakseen tarvinnut

kertoa sitä minulle. Hänen toimitettuaan oikean kuninkaan pois tieltä

olisi käynyt mahdottomaksi aavistaa väärää. Jos Itävallan Anna olisikin

tuntenut vallananastajan, olisi tämä sittenkin ollut hänen poikansa.

Herra d'Herblayn omantunnon mukaan oli vallananastaja yhtä hyvin

kuningas, jonka suonissa virtasi Ludvig XIII:n veri. Sitäpaitsi

olisi salaliittolainen nauttinut turvallisuutta, salassaoloa,

rankaisemattomuutta. Pistoolinlaukaus olisi hänelle kaiken tuon

antanut. Kiitos hänelle teidän pelastuksenne nimessä, sire!"

Sensijaan, että kuningasta olisi liikuttunut tämä hyvin todenmukainen

esitys Aramiksen jalomielisyydestä, hän tunsi julmaa nöyryytystä. Hänen

hillitön ylpeytensä ei voinut tottua ajatukseen, että joku oli pitänyt

käsissään, sormensa päästä riippuvana, kuninkaallisen elämän lankaa.

Jokainen Fouquetin sanoista, jotka tämä uskoi tehokkaiksi armahduksen

hankkimisessa ystävilleen, vuodatti uuden myrkkypisaran Ludvig XIV:n

muutenkin raadeltuun sydämeen. Mikään ei siis voinut häntä taivuttaa,

ja kiihtyneenä kääntyen Fouquetin puoleen hän sanoi:

"En toden totta oivalla, monsieur, miksi pyydätte noille miehille

armoa! Mitä hyödyttää pyytää sellaista, minkä voi anomattakin saada!"

"Minä en käsitä teitä, sire."

"Se on kuitenkin helppoa. Missä minä olen?"

"Bastiljissa, sire."

"Niin, vankiluolassa. Minuahan pidetään hulluna?"

"Se on totta, sire."

"Eikä kukaan voi tuntea minua täällä muuna kuin Marchialina?"

"Varmasti ei."

"No niin, älkää muuttako mitään tilanteesta! Jättäkää mielipuoli

Bastiljin tyrmään lahoamaan, niin herrat d'Herblay ja du Vallon eivät

tarvitse armahdustani. Heidän uusi kuninkaansa pitää heitä

palkittavina."

"Teidän majesteettinne loukkaa minua, sire, ja te olette väärässä",

vastasi Fouquet kuivasti. "Minä en ole sellainen lapsi, eikä herra

d'Herblay ole niin älytön, että olisimme unohtaneet kaiken tuon. Ja jos

olisin tahtonut tunnustaa uuden kuninkaan, kuten te sanotte, ei minun

suinkaan olisi tarvinnut tulla murtamaan Bastiljin portteja teidät

täältä riistääkseni. Se on itsestään selvää. Viha hämmentää teidän

majesteettinne järkeä. Ette muuten aiheetta loukkaisi sitä

alamaistanne, joka on teille tehnyt suurimman palveluksen."

Ludvig huomasi menneensä liian pitkälle; hän muisti, että Bastiljin

portit olivat yhä suljetut hänen jälkeensä, samalla kun vähitellen

avautuivat ne sulut, joiden takana jalomielinen Fouquet pidätteli

suuttumustaan.

"En sanonut niin teitä nöyryyttääkseni, Jumala varjelkoon, monsieur!"

selitti hän. "Mutta kun käännytte puoleeni armonanomuksella, vastaan

teille omantuntoni mukaan. Ja minun omantuntoni mukaan nuo rikolliset

eivät ansaitse mitään armahdusta."

Fouquet ei vastannut.

"Minun kantani on ylevä kuten teidänkin", jatkoi kuningas, "sillä minä

olen teidän vallassanne. Sanonpa, että se on ylevämpikin, koska te

asetatte minut asemaan, josta voi riippua vapauteni ja elämäni, --

koska epääminen voisi merkitä niiden uhraamista."

"Olin tosiaankin väärässä", myönsi Fouquet. "Niin, näytti siltä, että

tahdoin kiristää armahduksen. Minä kadun sitä ja pyydän teidän

majesteetiltanne anteeksi."

"Ja anteeksi saattekin, rakas herra Fouquet", virkkoi kuningas, ja hymy

kirkasti jälleen hänen kasvojaan, joita niin monet tapaukset olivat

eilisestä saakka synkistäneet.

"Minulla on armahdukseni", jatkoi ministeri itsepäisesti; "mutta herrat

d'Herblay ja du Vallon...?"

"Eivät sitä milloinkaan saa, niin kauan kuin minä elän", vastasi

kuningas taipumattomana. "Tehkää minulle se palvelus, ettette siitä

enää puhu."

"Teidän majesteettianne totellaan."

"Ja ettekö kanna siitä minulle mitään kaunaa?"

"Oh, en, sire! Minähän arvasin sen ennakolta."

"Te uskoitte ennakolta, että kieltäytyisin noita herroja armahtamasta?"

"Olin siitä varma, ja olen toiminutkin sen mukaisesti."

"Mitä sillä tarkoitatte?" huudahti kuningas kummastuneena.

"Herra d'Herblay saapui, niin sanoakseni, jättäytymään minun käsiini.

Herra d'Herblay tuotti minulle onnen pelastaa kuninkaani ja maani. Minä

en voinut tuomita herra d'Herblaytä kuolemaan. En myöskään voinut

jättää häntä teidän majesteettinne hyvin oikeutetulle vihalle

alttiiksi. Se olisi ollut samaa kuin surmata hänet itse."

"No, mitä olette tehnyt?"

"Sire, annoin herra d'Herblaylle parhaat hevoseni, ja heillä on neljän

tunnin etumatka kaikilta niiltä, jotka teidän majesteettinne saattaa

lähettää heidän jälkeensä."

"Olkoon!" jupisi kuningas. "Mutta maailma on kyllin laaja, jotta minun

pikajuoksijani kykenevät saavuttamaan hevosenne jonkun tunnin

etumatkasta huolimatta."

"Suomalla hänelle nuo neljä tuntia, sire, olen hänelle lahjoittanut

henkensä. Hän jää elämään."

"Miten niin?"

"Ratsastettuaan rivakasti, yhä kulkien neljän tunnin matkan teidän

muskettisoturienne edellä, hän saapuu linnaani Belle-Islelle, missä

olen luvannut hänelle turvapaikan."

"Olkoon! Mutta unohdatte antaneenne Belle-Islen minulle."

"En ystävieni vangituttamista varten."

"Siis otatte sen minulta takaisin?"

"Siihen kylläkin, sire."

"Muskettisoturini valtaavat sen, ja sillä hyvä."

"Sitä eivät tee muskettisoturinne, eikä edes armeijanne, sire", vastasi

Fouquet jämeästi. "Belle-Isleä on mahdoton valloittaa."

Kuningas kävi kalmankalpeaksi, salama leimahti hänen silmistään.

Fouquet tunsi olevansa hukassa; mutta hän ei ollut niitä, jotka

väistyvät, kun kunniantunto kutsuu. Hän kesti kuninkaan sisukkaan

katseen. Tämä nieli raivonsa ja oli tovin vaiti.

"Lähdemmekö Vauxin linnaan?" virkahti hän sitten.

"Olen teidän majesteettinne käskettävänä", vastasi Fouquet> kumartaen

syvään; "mutta en luule, että kuningas voi laiminlyödä pukunsa

muuttamista ennen kuin esiinnytte hovin edessä."

"Me ajamme Louvren kautta", sanoi Ludvig. "Lähtekäämme."

Ja he astuivat ulos pelästyneen Baisemeauxin silmäin edessä, joka

taaskin näki Marchialin poistuvan ja riuhtaisi loputkin niistä vähistä

hiuksista, jotka hänellä vielä oli päässänsä. Tosin Fouquet antoi

hänelle vangista kuittauksen, jonka alle kuningas piirsi: "_Nähty ja

hyväksytty_, LUDVIG." -- ja sen mielettömyyden Baisemeaux --

kykenemättömänä sovittamaan kahta ajatusta yhteen -- otti vastaan

sankarillisella nyrkiniskulla, jonka hän paukautti omiin leukaperiinsä.

230.

Valekuningas.

Sillävälin anastajakuningas näytteli rohkeasti osaansa Vauxissa.

Filip antoi määräyksen, että hänen aamuvastaanottoonsa[31]

päästettäisiin arvohenkilöt, jotka jo olivat valmiina esittäytymään

kuninkaalle. Hän päätti ryhtyä tähän herra d'Herblayn poissaolosta

huolimatta. Lukijamme jo tietävät syyn tämän viipymiseen; mutta

prinssi, joka ei luullut tätä poissaoloa pitkälliseksi, tahtoi

huimapäitten tavoin koetella kuntoaan ja onneansa kaukana kaikesta

varjelusta ja ohjauksesta.

Toinenkin syy pakotti häntä siihen. Itävallan Anna oli saapumassa,

syyllinen äiti astuisi uhratun poikansa eteen. Ja Filip ei tahtonut

saada mahdollisen heikkoutensa todistajaksi miestä, jonka silmissä

hänen tästedes oli pyrittävä esiintymään hyvin voimakkaana.

Filip avasi oven molemmat puoliskot, ja moniaita henkilöitä astui

äänettöminä sisään. Kamaripalvelijainsa häntä pukiessa Filip ei

liikahtanutkaan. Hän oli eilen tarkannut veljensä eleitä. Hän näytteli

kuningasta niin hyvin, ettei herättänyt mitään epäluuloja.

Täysissä tamineissaan, metsästystakkiinsa puettuna, otti hän sitten

vierailijat vastaan puhuttelulla. Hänen muistinsa ja Aramiksen

tiedonannot ilmoittivat hänelle kaikkein ensiksi Itävallan Annan, jota

Monsieur piti kädestä, ja sitten Madamen herra de Saint-Aignanin

seuraamana. Hän hymyili nähdessään näiden henkilöiden kasvot, ja häntä

värisytti tuntiessaan äitinsä.

Nämä jalomuotoiset ja vaikuttavat, kärsimysten riuduttamat kasvot

puhuivat hänen sydämelleen sen kuuluisan kuningattaren puolesta, joka

oli uhrannut lapsensa valtakunnan aatteelle. Hänen äitinsä oli hänestä

kaunis. Hän tiesi Ludvig XIV:n häntä rakastavan ja teki itselleen

lupauksen myöskin rakastaa häntä, eikä tulla julmaksi vitsaukseksi

hänen vanhuudessaan.

Hän katsahti veljeensä hyvin käsitettävällä hellyydellä, Tämä ei ollut

mitään anastanut, ei mitään hänen elämässään turmellut. Sivuhaarana

kohotti hän runkoaan, huolehtimatta ylennyksestä tai elämän

majesteetista. Filip lupasi olla hyvä veli tälle prinssille, jolle

riitti nautintojen ostamiseen kelpaava kulta.

Hän tervehti ystävällisesti Saint-Aignania, joka hymyili ja kumarteli,

kumarteli ja hymyili, ja ojensi vapisevan käden kälylleen Henriettelle,

jonka kauneus häntä ihmetytti. Mutta hän näki tämän prinsessan silmissä

kylmyyden häivettä, joka miellytti häntä heidän vastaisia suhteitaan

huojentavana enteenä.

-- Kuinka paljon helpompi minun tuleekaan, -- ajatteli hän, -- olla

tuon naisen veljenä kuin hänen rakastajanaan, jos hän osoittaa minulle

kylmäkiskoisuutta, jota veljelläni ei saattanut olla häntä kohtaan ja

joka minulle on velvollisuutena.

Ainoastaan kuningattaren puhuttelua hän tällä hetkellä pelkäsi. Hänen

sydäntään ja sieluaan oli niin raju koettelemus horjuttanut, että ne

lujasta karkaisustaan huolimatta eivät ehkä kestäisi uutta järkkymystä.

Onneksi ei Maria Teresia saapunutkaan.

Sitten Itävallan Anna aloitti poliittisen haastelun siitä

vastaanotosta, jonka herra Fouquet oli tarjonnut Ranskan

kuningashoville. Hän sekoitti vihollisuuksiinsa kuninkaalle omistettuja

korulauseita, huolenpitoa hänen terveydestään, pieniä äidillisiä

imarruksia ja valtioviisasta viekkautta.

"No, poikani", virkkoi hän, "oletteko lähemmin ajatellut suhdettanne

yli-intendenttiin?"

"Saint-Aignan", kehoitti Filip, "menkäähän tiedustamaan kuningattaren

vointia."

Nämä sanat olivat ensimmäiset, jotka Filip lausui aivan äänekkäästi, ja

heikko ero Ludvig XIV:n ja hänen äänensä välillä tuntui äidin herkissä

korvissa. Itävallan Anna loi tuijottavan katseen poikaansa.

De Saint-Aignan läksi. Filip jatkoi:

"Madame, kuten tiedätte, en pidä siitä, että herra Fouquetista puhutaan

pahaa, ja te olette itsekin lausunut hänestä minulle hyvää."

"Se on totta; ja kysynkin vain teidän mielialaanne hänen suhteensa."

"Sire", huomautti Henriette, "minä olen aina pitänyt herra Fouquetista.

Hänellä on hyvä aisti, ja hän on kunnon mies."

"Yli-intendentti, joka ei koskaan kitsastele", lisäsi Monsieur, "ja

maksaa kullassa kaikki saatavat, mitä minulla on häneltä perittäviksi

sattunut."

"Täällä arvostelee jokainen liian paljon omien harrastustensa

kannalta", sanoi vanha kuningatar. "Kukaan ei katso valtakunnan etua.

Tosiasia on, että herra Fouquet syöksee valtion vararikkoon."

"Kah, äitiseni", vastasi Filip hiljemmin, "asetutteko tekin herra

Colbertin kilveksi?"

"Miten niin?" ihmetteli vanha kuningatar.

"Sitä vain", vastasi Filip, "että kuulen teidän puhuvan niinkuin

haastaisi vanha ystävättärenne rouva de Chevreuse."

Tämän nimen kuullessaan Itävallan Anna kalpeni ja puristi huulensa

yhteen. Filip oli ärsyttänyt naarasleijonaa.

"Mitä puhuttekaan rouva de Chevreusesta", virkkoi hän, "ja millä

tuulella tänään olettekaan minua kohtaan?"

Filip jatkoi:

"Eikö rouva de Chevreuse aina haudo salajuonia jotakin vastaan? Eikö

rouva de Chevreuse ole käynyt teitä tapaamassa, äitini?"

"Monsieur, nyt haastatte minulle sillä tavalla", vastasi vanha

kuningatar, "että luulen kuulevani isänne puhuvan."

"Isäni ei pitänyt rouva de Chevreusesta, ja hän oli oikeassa", sanoi

prinssi. "Minäkään en häntä siedä, ja jos hän saa päähänsä saapua

muinaisen tapansa mukaan kylvämään eripuraisuutta ja vihaa rahan

kerjuun varjolla, niin..."

"Niin?" kysäisi Itävallan Anna ylpeästi, itse lietsoen myrskyä.

"Niin silloin", vastasi nuori mies päättäväisesti, "karkoitan rouva de

Chevreusen valtakunnastani ja hänen kanssaan kaikki salavehkeilijät ja

juonien punojat."

Hän ei ollut laskenut näiden kauheiden sanojen kantavuutta tai ehkä hän

tahtoi koettaa niiden vaikutusta, kuten pitkäaikaista jumotusta potevat

yrittävät keskeyttää tuskansa yksitoikkoisuuden puristamalla haavaansa,

aiheuttaakseen itselleen hetkiseksi tuimemman kivistyksen.

Itävallan Anna oli pyörtymäisillään; hänen avonaiset, mutta elottomat

silmänsä eivät tovin aikaan nähneet mitään. Hän ojensi käsivartensa

toiselle pojalleen, joka heti syleili häntä, pelkäämättä ärsyttävänsä

kuningasta.

"Sire", jupisi leskikuningatar, "te kohtelette julmasti äitiänne."

"Missä suhteessa, madame?" vastasi tämä. "Minä puhun ainoastaan rouva

de Chevreusesta, ja asettaako äitini tuon markiisittaren valtakuntani

ja oman henkilökohtaisen turvallisuuteni edelle? No niin, sanon teille,

että rouva de Chevreuse on saapunut Ranskaan lainatakseen rahaa, ja hän

on kääntynyt herra Fouquetin puoleen myydäkseen tälle erään

salaisuuden..."

"Salaisuuden?" huudahti Itävallan Anna.

"Jonka mukaan herra yli-intendentin tileissä on kavalluksia. Mutta se

on valetta", lisäsi Filip. "Herra Fouquet suuttui ja ajoi hänet

tiehensä, pitäen kuninkaan kunnioitusta kaikenlaisten salavehkeilijäin

juoniin yhtymistä parempana. Silloin rouva de Chevreuse myi salaisuuden

herra Colbertille, mutta koska hän on täyttymätön ja kun hänelle eivät

riitä tuolta virkamieheltä kiristämänsä satatuhatta écua, on hän

tunnustellut korkeammalta, löytäisikö syvemmistä hetteistä pulppuavia

lähteitä... Onko se totta, madame?"

"Te tiedätte kaikki, sire", myönsi kuningatar pikemmin levottomana kuin

ärtyneenä.

"Näin ollen", pitkitti Filip, "on minulla kylläkin syytä pahastukseen

tuota syöjätärtä kohtaan, joka on hovissani kutonut salavehkeitä

toisten häpäisemiseksi ja toisten saattamiseksi turmioon. Jos Jumala on

sallinut joitakuita rikoksia tapahtuvan, jotka Hän on kätkenyt

laupeutensa varjoon, en myönnä rouva de Chevreusella olevan valtaa

Jumalan suunnitelmien vastustamiseen."

Filipin puheen loppuosa oli niin suuresti kiihdyttänyt

leskikuningatarta, että hänen poikansa tuli häntä sääli. Hän tarttui

äidin käteen ja suuteli sitä hellästi. Äiti ei tuntenut, että tähän

sydämen kapinoimisen ja katkeruuden uhalla annettuun suudelmaan

sisältyi todellinen anteeksianto kahdeksan vuoden kauheista

kärsimyksistä.

Filip salli hetkisen äänettömyyden kätkeä syntyneen liikutuksen. Sitten

hän jatkoi tavallaan hilpeästi:

"Emme matkusta vielä tänään; minulla on suunnitelmia."

Ja hän kääntyi ovea kohti, toivoen siellä näkevänsä Aramiksen, jonka

viipyminen alkoi häntä painostaa.

Leskikuningatar tahtoi sanoa hyvästi.

"Viipykää, äitini", virkkoi prinssi; "tahdon sovittaa teidät herra

Fouquetin kanssa."

"Mutta enhän minä ole herra Fouquetille vihoissani; pelkäsin vain hänen

tuhlaavaisuuttaan."

"Me järjestämme sen ja otamme huomioon ainoastaan yli-intendentin hyvät

puolet."

"Mitä teidän majesteettinne oikeastaan etsii?" kysyi Henriette

nähdessään kuninkaan yhä katselevan ovelle päin ja haluten lennättää

nuolen hänen sydämeensä; sillä hän otaksui kuninkaan odottavan la

Vallièrea tai kirjettä tältä.

"Sisareni", vastasi nuori mies, arvaten hänen ajatuksensa sen

tarkkanäköisyyden avulla, jota hän tästedes sai tilaisuuden näytellä,

"sisareni, minä odotan erittäin arvossapidettävää miestä, mitä

taitavinta neuvonantajaa, jonka tahdon esitellä teille kaikille ja

sulkea teidän kaikkien suosioon. Ah astukaa toki sisälle, d'Artagnan!"

D'Artagnan ilmestyi esille.

"Mitä teidän majesteettinne tahtoo?"

"Sanokaahan, missä Vannesin piispa, teidän ystävänne, on."

"Mutta, sire..."

"Odotan häntä enkä näe hänen tulevan. Mentäköön häntä hakemaan."

D'Artagnan jäi hetkiseksi hämilleen. Mutta ajatellen, että Aramis oli

lähtenyt kenenkään tietämättä Vauxista kuninkaan asialle, teki hän pian

sen johtopäätöksen, että kuningas halusi johtaa muita harhaan.

"Sire", vastasi hän, "tahtooko teidän majesteettinne ehdottomasti, että

herra d'Herblay kutsutaan tänne?"

"En sano ehdottomasti", vastasi Filip; "en häntä niin kovin tarvitse.

Mutta jos hänet tavattaisiin..."

-- Oikein arvasin, -- päätteli d'Artagnan.

"Se Vannesin piispako?" kysyi Itävallan Anna.

"Niin, madame."

"Herra Fouquetin ystäviä?"

"Niin, madame; entinen muskettisoturi."

Itävallan Anna punehtui.

"Hän kuuluu niihin neljään urhoon, jotka ennen tekivät niin paljon

ihmeitä."

Vanhaa kuningatarta kadutti, että oli pyrkinyt puraisemaan; hän lopetti

keskustelun säilyttääkseen mitä hampaita hänellä vielä oli jäljellä.

"Mikä tahansa valintanne onkin, sire", hän virkkoi, "pidän sitä

oivallisena."

Kaikki kumarsivat.

"Joudutte hänessä näkemään", jatkoi Filip, "herra de Richelieun

syvällisyyden ilman herra de Mazarinin ahneutta."

"Pääministerikö, sire?" kysyi Monsieur peljästyneenä.

"Kerron sen teille, veljeni; mutta kummallista, että herra d'Herblay ei

ole jo täällä!" Hän kutsui: "Ilmoitettakoon herra Fouquetille, että

minulla on hänelle puhuttavaa... Oh, teidän kuultenne, teidän

kuultenne; älkää menkö pois."

Herra de Saint-Aignan palasi, tuoden tyydyttäviä uutisia

kuningattarelta, joka pysyi vuoteessaan vain varovaisuussyistä ja jotta

hänellä olisi voimia kaikessa noudattaa kuninkaan tahtoa.

Sillävälin kun kaikkialta etsittiin herra Fouquetia ja Aramista, nuori

kuningas jatkoi rauhallisesti kokeitaan, ja kaikki, perheen jäsenet,

upseerit, palvelijat tunsivat kuninkaan hänen eleistään, äänestään ja

tavoistaan. Filip sovitti kaikkien kasvoihin rikostoverinsa Aramiksen

toimittamat uskolliset tiedonannot ja piirustukset ja käyttäytyi niin

virheettömästi, ettei herättänyt pienintäkään epäluuloa häntä

ympäröivien mielessä.

Piankaan ei mikään voinut saattaa vallananastajaa levottomaksi.

Ihmeellisen helposti oli Kaitselmus kukistanut maailman korkeimman

onnenlapsen, asettaakseen sijalle halvimman!

Filip ihmetteli tätä Jumalan hänelle osoittamaa hyvyyttä ja käytti sitä

merkillisen luonteensa kaikilla apulähteillä edukseen. Mutta hänestä

tuntui kuin toisinaan olisi varjo häilähtänyt himmentämään hänen

kunniansa sädekehää: Aramista ei kuulunut.

Keskustelu kuninkaallisen perheen kesken oli vaimennut. Mietiskelyynsä

vaipuneena kuningas unohti hyvästellä veljeänsä ja madame Henrietteä.

Nämä oudoksuivat ja alkoivat vähitellen tuskastua. Itävallan Anna

kumartui poikaansa kohti, lausuen hänelle muutamia sanoja

espanjankielellä.

Filip ei laisinkaan osannut tätä kieltä; hän kalpeni odottamattomasta

vastoinkäymisestä. Mutta ikäänkuin järkkymättömän Aramiksen henki olisi

verhonnut hänet erehtymättömyydellään, Filip ymmälle joutumisen

asemesta nousi.

"No, mitä? Vastatkaa", kehoitti Itävallan Anna.

"Mitä melua se on?" kysyi Filip, kääntyen salaportaitten ovea kohti.

Samassa kuultiin äänen huutavan:

"Tätä tietä, tätä tietä! Vielä muutama askelma, sire!"

"Herra Fouquetin ääni?" sanoi d'Artagnan, joka oli lähellä

leskikuningatarta.

"Herra d'Herblay ei voine olla kaukana", lisäsi Filip.

Mutta hän näki mitä hän ei ollenkaan aavistanut näkevänsä niin lähellä

itseään.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet ovea kohti, mistä herra Fouquet oli

tulossa. Mutta hän ei sieltä nyt astunutkaan sisälle.

Hirvittävä huuto kajahti huoneen kaikista nurkista, kuninkaan ja

läsnäolijain päästämä tuskallinen parahdus.

Harvoin saavat ihmiset, edes nekään, joiden kohtalo sisältää mitä

omituisimpia aineksia ja ihmeellisimpiä tapahtumia, nähdä sellaista

näytelmää, joka tällä hetkellä esiintyi kuninkaallisessa salissa.

Puoleksi suljetuista ikkunaluukuista virtaavaa valoa himmensivät

leveät, paksulla silkillä sisustetut samettiverhot epävarmaksi. Tässä

pehmoisessa puolihämyssä silmät vasta vähitellen laajenivat, ja kukin

läsnäolija näki toiset pikemmin aavistamalla kuin katseillaan.

Kuitenkin johtuu tällöin huomio kiintymään jokaiseen ympäröivään

yksityiskohtaan, ja ilmaantuva uusi esine näyttää kirkkaalta kuin olisi

auringon valaisema.

Näin tapahtui myöskin Ludvig XIV:lle, kun hän kalpeana ja otsa rypyssä

ilmestyi salakäytävän oviverhon alta. Hänen takanaan näyttäytyivät

Fouquetin ankaruutta ja murhetta kuvastavat kasvot.

Leskikuningatar piti Filipiä kädestä; Ludvig XIV:n huomatessaan hän

kiljahti niinkuin olisi kohdannut kummituksen. Monsieur tunsi huimausta

ja käänsi päänsä edessään näkemästään kuninkaasta siihen, jonka

vieressä hän seisoi. Madame astahti eteenpäin luullen näkevänsä

lankonsa heijastuvan kuvastimesta, -- hyvinkin luonnollinen harhaluulo.

Molemmat ruhtinaat, kumpikin voipuneina -- sillä me jätämme

kuvailematta Filipin hirvittävän mielenjärkytyksen -- ja puristaen

kätensä kouristuneesti nyrkkiin, mittasivat toisiansa katseillaan ja

syöksivät silmänsä terävinä kuin tikarit toistensa sieluun. Mykkinä,

läähättävinä, kumartuneina näkyivät he olevan valmiit ponnahtamaan

vihollisen niskaan.

Tuo tavaton yhtäläisyys, joka ilmeni kasvoissa, eleissä, vartalossa,

kaikessa, jopa sattuman määräämässä vaatetuksessakin (sillä Ludvig XIV

oli käynyt Louvresta noutamassa sinipunervan samettipuvun),

tämä täydellinen molempien prinssien samankaltaisuus saattoi

leskikuningattaren sydämen aivan sekaannuksiin.

Hän ei kuitenkaan vielä aavistanut totuutta. On onnettomuuksia, joita

kukaan ei suostuisi elämässä vastaanottamaan sellaisinansa. Uskotaan

mieluummin yliluonnollista, mahdotonta.

Ludvig ei ollut ottanut lukuun mitään vastuksia. Hän odotti sisään

astuessaan ilman muuta tulevansa tunnustetuksi. Elävänä aurinkona hän

ei sietänyt ajatustakaan yhtäläisyydestä kenenkään kanssa. Hän ei

myöntänyt, että mikään tulisoihtu ei olisi jäänyt pimeydeksi

himmentymättä, niin pian kun hän antoi voitokkaan säteensä valaista.

Filipin nähdessään pelästyikin hän ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen

ympärillään, ja hänen äänettömyytensä ja hievahtamattomuutensa olivat

sinä ajatusten kokoamisen ja tyyneyden asteena, joka käy voimakkaiden

vihanpurkausten edellä.

Mutta kuka voisi kuvailla Fouquetin mielenliikutusta ja hämmästystä,

kun hän katseli tätä hallitsijansa elävää muotokuvaa? Fouquet

ajatteli, että Aramis oli oikeassa, että tämä uusi tulokas oli yhtä

puhdasrotuinen kuningas kuin toinenkin, ja että hylätäkseen kaiken

osallisuuden jesuiittien suurmestarin niin taitavasti toimeenpanemaan

valtiokaappaukseen täytyi olla hullu kiihkoilija, arvoton koskaan

ryhtymään mihinkään poliittiseen tekoon.

Ja Ludvig XIII:n verenhän Fouquet uhrasi Ludvig XIII:n verelle;

itsekkäälle kunnianhimolle hän uhrasi ylevän kunnianhimon;

säilyttämisen oikeudelle hän uhrasi omistamisen oikeuden. Hänen

kompastuksensa koko laajuus selvisi hänelle, kun hän vain loi silmänsä

vallantavoittelijaan.

Kaikki, mitä Fouquetin sielussa liikkui, jäi läsnäolevilta huomaamatta.

Hänellä oli viisi minuuttia keskittääkseen ajatuksiansa tähän

omantunnon kysymykseen; viisi minuuttia, -- viisi vuosisataa, joiden

kuluessa molemmat kuninkaat omaisineen tuskin ehtivät hengähtää kauhean

mielenjärkytyksensä jälkeen.

Selkä seinää vasten, seisten vastapäätä Fouquetia, nyrkki otsallaan,

katse tuijottavana d'Artagnan kyseli itseltään selitystä näin

ylettömään ihmeeseen. Hän ei olisi heti voinut sanoa, minkätähden hän

epäili; mutta hän tiesi varmasti että hän ei ollut aiheetta epäillyt ja

että tähän kahden Ludvig XIV:n kohtaukseen sisältyi koko pulmallisuus,

joka viime päivinä oli tehnyt Aramiksen käytöksen muskettisoturille

niin epäiltäväksi.

Mutta näitä ajatuksia verhosivat paksut hunnut. Tämän näytöksen

esittäjät ikäänkuin uivat raskaan unestaheräämisen usvissa.

Äkkiä Ludvig XIV kärsimättömämpänä ja käskemään tottuneempana riensi

erään ikkunaluukun luo, jonka hän paiskasi selki selälleen, reväisten

verhot pois. Kirkas valovirta tulvahti huoneeseen ja sai Filipin

peräytymään vuodekomeroon asti.

Tätä liikettä Ludvig kiihkeästi käytti hyväkseen ja kääntyi

kuningattaren puoleen virkkaen:

"Äitini, ettekö tunne poikaanne, kun täällä jokainen on erehtynyt

kuninkaastansa?"

Itävallan Anna säpsähti ja kohotti käsivartensa taivasta kohti,

kykenemättä lausumaan sanaakaan.

"Äitini", sanoi Filip tyynellä äänellä, "ettekö tunne poikaanne?"

Ja nyt Ludvig vuorostaan peräytyi.

Itävallan Anna taasen menetti tasapainonsa omantunnon survaisujen

sattuessa hänen sydämensä ja tajuntaansa. Kenenkään tukematta, sillä

kaikki olivat kuin kivettyneinä, hän vaipui nojatuoliinsa päästäen

heikon huokauksen.

Ludvig ei voinut kestää tätä näytelmää ja häväistystä. Hän syöksähti

d'Artagnanin luo, jota alkoi huimata, niin että hän horjui hapuillen

ovenpieltä tuekseen.

"Tänne, muskettisoturi!" käski hän. "Tarkatkaa meidän kasvojamme ja

sanokaa, kumpi meistä, hänkö vai minä, on kalpeampi."

Tämä huudahdus havahdutti d'Artagnanin ja sai hänen sydämessään

tottelevaisuuden kielen värähtämään. Hän ravisti päätänsä ja enempää

epäröimättä astui Filipin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Monsieur, olette vankini!"

Filip ei kohottanut silmiään taivaaseen, hän ei liikahtanut paikaltaan,

missä hän seisoi kuin lattiaan naulittuna, kiinteästi tuijottaen

kuninkaalliseen veljeensä. Hän syytti tätä ylvään äänettömänä kaikesta

entisestä onnettomuudestaan, kaikista vastaisista kärsimyksistään.

Tämän sielusta nousevan haasteen edessä kuningas tunsi voimainsa

pettävän; hän loi silmänsä maahan ja vei nopeasti pois veljensä ja

kälynsä, unohtaen äitinsä liikkumattomana nojailemaan kolmen askeleen

päähän pojastaan, jonka hän toistamiseen antoi tuomita kuolemaan. Filip

lähestyi Itävallan Annaa ja virkkoi tälle lempeällä ja ylevän

liikuttuneella äänellä:

"Ellen olisi teidän poikanne, kiroisin teitä, äitini, kun olette tehnyt

minut näin onnettomaksi."

D'Artagnan tunsi väristyksen ytimissään. Hän tervehti kunnioittavasti

nuorta prinssiä ja lausui tälle puolittain kumartaen:

"Anteeksi, monseigneur, minä olen vain sotilas, ja uskollisuudenvalani

olen tehnyt sille, joka lähti tästä huoneesta."

"Kiitos, herra d'Artagnan. Mutta miten on herra d'Herblayn käynyt?"

"Herra d'Herblay on turvassa, monseigneur", vastasi ääni heidän

takaansa, "ja niin kauan kuin minä elän ja olen vapaa, ei kukaan

katkaise hiuskarvaakaan hänen päästänsä."

"Herra Fouquet!" huudahti prinssi surumielisesti hymyillen.

"Antakaa minulle anteeksi, monseigneur", pyysi Fouquet polvilleen

langeten; "mutta se, joka täältä juuri lähti, oli minun vieraani."

"Siinä", hymähti Filip huoahtaen, "kunnon ystäviä ja jaloja sieluja. Ne

saavat minut ikävöimään tätä maailmaa. Käykää edellä, herra d'Artagnan,

minä tulen."

Juuri kun muskettisoturien kapteeni oli lähtemäisillään, saapui

Colbert, ojensi d'Artagnanille kuninkaan käskyn ja poistui.

Luettuaan d'Artagnan rypisti raivoissaan paperin.

"Mitä siinä on?" kysyi prinssi.

"Lukekaa, monseigneur", vastasi muskettisoturi.

Filip luki Ludvig XIV:n käden hätäisesti piirtämät sanat:

'Herra d'Artagnan vie vangin Sainte-Margueriten saarille.

Hän peittää hänen kasvonsa rautanaamiolla, jota vanki

kuoleman uhalla ei saa kohottaa.'

"Se on paikallaan", sanoi Filip alistuvasti, "Olen valmis."

"Aramis oli oikeassa", kuiskasi Fouquet muskettisoturille, "tämä on

kuningas aivan yhtä hyvin kuin toinenkin."

"Paremminkin!" vastasi d'Artagnan. "Häneltä puutumme vain minä ja te."

231

Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.

Käyttäen hyväkseen Fouquetin myöntämää aikaa Aramis ja Portos tuottivat

nopeudellaan kunniaa ranskalaiselle ratsastustaidolle.

Portos ei kylläkään käsittänyt, mitä tehtävää varten häntä pakotettiin

moiseen vauhtiin; mutta koska hän näki Aramiksen raivokkaasti

kannustavan ratsuaan, iski hän itsekin vimmatusti nirkot hevosensa

kupeisiin.

Täten he olivat nopsasti jättäneet kahdentoista lieuen taipaleen

itsensä ja Vauxin välille. Sitten täytyi vaihtaa hevosia ja järjestää

jonkunlaiset kyytivuorot. Eräässä vaihtopaikassa Portos jo

rohkaistuikin varovasti kysymään Aramikselta.

"Hst!" vastasi tämä. "Tyydy siihen tietoon, että menestyksemme riippuu

joutuisuudestamme."

Ikäänkuin Portos olisi vielä ollut vuoden 1626 muskettisoturina ilman

ropoa taskussa ponnisti hän eteenpäin. Menestyksen taikasana merkitsee

aina jotakin ihmisen korvaan. Se kuiskaa _kylliksi_ niille, joilla ei

ole mitään, ja _liiemmälti_ niille, joilla on riittämiin.

"Nyt minusta tehdään herttua", virkkoi Portos ihan ääneen puhuen

itsekseen.

"Se on mahdollista", vastasi Aramis hymyillen omalla tavallaan,

Portoksen hevosen porhaltaessa hänen edelleen.

Sillävälin Aramiksen aivot hehkuivat; ruumiillisen ponnistelun ei vielä

ollut onnistunut taltuttaa sielun toimintaa. Kaikkinainen mylvivä viha,

pureva, vihlova tuska, kuolettava uhka myllersi ja kalvoi ja riehui

voitetun kirkkoruhtinaan mielessä.

Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvin näkyviä merkkejä tästä hurjasta

kamppailusta. Vapaana suurella valtatiellä antautumaan edes hetken

vaikutusten valtaan Aramis ei häikäillyt sadatella jokaista hevosen

syrjähyppäystä, jokaista tien epätasaisuutta. Kalpeana, toisinaan

kuumaa hikeä valuen, toisinaan kuivana ja jääkylmänä hän ruoski hevosia

ja raateli niiden kyljet verille.

Portoksenkin, jonka pääheikkoutena ei ollut tunnonherkkyys, se hurjuus

sai voihkimaan. Täten he kiitivät kahdeksan pitkää tuntia ja saapuivat

Orléansiin.

Kello oli neljä iltapäivällä. Vedoten muistoihinsa Aramis ajatteli,

että mikään ei osoittanut kiinnijoutumista mahdolliseksi.

Olisi ollut ennenkuulumatonta, että Portosta ja häntä vangitsemaan

pystyvä ratsastajajoukkue olisi voinut hankkia riittävästi

vaihtohevosia, edetäkseen neljänkymmenen lieuen[32] matkaa kahdeksassa

tunnissa. Vaikka siis ottikin lukuun takaa-ajon, mikä ei sekään ollut

ehdottoman varmaa, olivat pakolaiset hyvinkin viisi tuntia edellä

tavoittajistaan.

Aramiksen mielestä ei levähtäminen ollut varomattomuutta, mutta matkan

viivyttelemätön jatkaminen tuotti täydellisen turvan. Tosiaankin, vielä

kahdenkymmenen lieuen ratsastus samalla vauhdilla, viimeisenä rajuna

ponnistuksena, -- silloin ei kukaan, ei edes d'Artagnan, kykenisi

saavuttamaan kuninkaan vihollisia.

Portoksen mielipahaksi päätti siis Aramis jälleen noustavaksi

ratsaille. Kiidettiin kello seitsemään illalla; yhden ainoan

kievarinvälin takana enää oli Blois.

Mutta siinä tulikin eteen pirullinen vastus, joka sai Aramiin

hätääntymään. Kievarissa ei ollut hevosia.

Kirkkoruhtinas ihmetteli, millä lemmon vehkeillä hänen vihollistensa

oli onnistunut riistää häneltä keino rientää edelleen, -- häneltä, joka

ei tunnustanut sattumaa jumalaksi, häneltä, joka kaikessa näki syyn ja

seurauksen lain ja tahtoi mieluummin uskoa, että kievarinisännän epäys

sellaisena hetkenä ja sellaisella seudulla johtui korkeammalta taholta

tulleesta määräyksestä, -- määräyksestä, joka oli annettu pakenevan

kuninkaantekijän pidättämiseksi.

Mutta juuri kun hän oli pikaistumaisillaan joko saadakseen selityksen

tai hevosen, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän muisti, että kreivi

de la Fère asui niillä tienoin.

"En olekaan matkalla pitemmälle, en täyttä kyytiväliäkään", sanoi hän.

"Antakaa minulle kaksi hevosta käydäkseni tervehtimässä erästä

ystävääni, läänitysherraa, joka asuu tässä lähellä."

"Ketä läänitysherraa?" kysyi kievarinisäntä.

"Kreivi de la Fèreä."

"Ooh", vastasi mies paljastaen kunnioittavasti päänsä, "hyvin arvossa

pidettävä aatelismies. Mutta vaikka kovin kernaasti tekisinkin hänelle

mieliksi, en voi luovuttaa teille kahta hevosta edes hetkiseksi; kaikki

asemani hevoset on Beaufortin herttua tilannut."

"Ah!" huudahti Aramis pettyneenä.

"Mutta", jatkoi kyytiaseman hoitaja, "jos suvaitsette nousta pienille

rattaille, jotka minulla on, valjastutan niiden eteen vanhan, sokean

hevosen. Sillä on enää vain koipensa jäljellä, mutta se kuljettaa

teidät kreivin luo."

"Siitä kelpaa maksaa louisdori", virkahti Aramis.

"Ei, monsieur, se ei koskaan maksa muuta kuin écun. Sen hinnan

suorittaa minulle herra Grimaud, kreivin taloudenhoitaja, joka kerta

kun hän käyttää kärryjäni, enkä minä tahdo, että herra kreivillä olisi

syytä moittia minua liian kalliin maksun kiskomisesta ystäviltään."

"Olkoon niinkuin tahdotte", virkkoi Aramis, "varsinkin niinkuin on

mieluista kreiville, jota en suinkaan tahdo pahoittaa. Te saatte

écunne; mutta onhan minulla kai oikeus antaa teille louisdori hyvästä

tuumastanne."

"Epäilemättä", vastasi kärryjen omistaja hyvin mielissään.

Ja hän valjasti itse vanhan hevosensa naukuvien rattaiden eteen.

Sillävälin oli Portoksen tepastelua hupainen katsella. Hän kuvitteli

keksineensä salaisuuden ja kävi aivan levottomaksi odotuksesta,

ensiksikin koska vierailu Atoksen luona oli hänelle erittäin mieluinen

ja toiseksi koska hän toivoi saavansa sekä hyvän vuoteen että vankan

illallisen.

Kun kyytiaseman hoitaja oli saanut hevosensa valjaisiin, käski hän

erään renkinsä kyyditä vieraat la Fèreen.

Portos istuutui Aramiksen viereen kärryjen takaosaan ja kuiskasi tämän

korvaan:

"Minä ymmärrän."

"Ahaa!" vastasi Aramis. "Ja mitä ymmärrät, rakas ystävä?"

"Me menemme kuninkaan puolesta tekemään jonkun suuren ehdotuksen

Atokselle."

"Pyh!" hymähti Aramis.

"Älä sano mitään", lisäsi kunnon Portos koetellen ruumiinsa painolla

pysyttää kärryjä tasassa tärskähdysten välttämiseksi; "älä sano mitään,

-- minä arvailen."

"Niin, aivan niin, ystäväni, arvaile, arvaile!"

Kellon lähestyessä yhdeksää illalla saavuttiin Atoksen luo komeassa

kuutamossa.

Tämä ihmeellinen kirkkaus ilahdutti Portosta sanomattomasti; mutta

Aramista se näkyi melkein yhtä paljon häiritsevän. Hän mainitsi tästä

jotakin Portokselle, joka vastasi:

"Kas, minä arvailen vieläkin: käyntimme on salainen!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa ajopeleissä. Kyytimies keskeytti

heidät lausuen:

"Messieurs, olette perillä."

Portos astui tovereineen rattailta pikku linnan portilla.

Täällä tapaamme nyt Atoksen ja Bragelonnen, jotka kumpainenkin olivat

la Vallièren uskottomuuden tultua ilmi hävinneet näyttämöltä.

Jos mikään lause on totta, niin tämä: suuret murheet kätkevät itseensä

lohdutuksen siemenen. Raoulinkin kirvelevä haava oli lähentänyt isää

häneen, ja Jumala tietää, kuinka lempeitä ne lohdun sanat olivat, jotka

pulppusivat jalosydämisen Atoksen kaunopuheisilta huulilta.

Vamma ei ollut arvettunut, mutta juttelemalla poikansa kanssa,

sekoittamalla hiukan omaa elämäänsä nuoren miehet elämään, oli Atoksen

lopulta onnistunut saada hänet käsittämään, että tämä ensimmäisen

uskottomuuden tuottama tuska on välttämätön melkein jokaiselle

ihmiselle ja että tuskin kukaan on rakastanut saamatta sitäkin kokea.

Raoul kuunteli usein, mutta hän ei ottanut kuullakseen, Mikään ei

korvaa rakkauden todella lumoamalle sydämelle rakastetun muistoa ja

ajattelua. Silloin oli Raoulin tapana vastata isälleen:

"Monsieur, kaikki mitä sanotte on totta. En luule, että kukaan on

sydämessään niin paljoa kärsinyt kuin te; mutta te olette

sielunlahjoiltanne liian suuri, liian paljon onnettomuuksien

koettelema, ollaksenne sallimatta ensi kertaa kärsivälle sotilaalle

hänen heikkouttansa. Minä maksan veron, jota en suorita toistamiseen.

Sallikaa minun sukeltaa niin syvälle suruuni, että unohdan itseni, että

uppoan siihen, kunnes henkeni turtuu."

"Raoul, Raoul!"

"Kuulkaa, monsieur: koskaan en voi tottua ajatukseen, että Louise,

puhtain ja vilpittömin naisista, on voinut niin kevytmielisesti pettää

rehellisen ja rakkaudesta hehkuvan miehen. En koskaan voi karaistua

näkemään noiden lempeiden ja hyvien kasvojen muuttuvan tekopyhäksi,

irstaisuutta kätkeväksi naamioksi. Louise perikadossa! Louise

kunniattomana! Ah, monsieur, se on minulle paljon katkerampaa kuin

Raoulin hylkääminen, kuin Raoulin onnettomuus!"

Silloin Atos käytti voimalääkettä. Hän puolusti Louisea Raoulia

vastaan, koettaen todistaa tytön petollisuutta oikeaksi hänen

rakkautensa tähden.

"Nainen, joka olisi suostunut kuninkaaseen siksi, että hän on

kuningas", virkkoi hän, "ansaitsisi kunnottoman nimen, mutta Louise

rakastaa Ludvigia. Ollen kumpikin nuoria he ovat unohtaneet, kuningas

arvonsa, tyttö valansa. Rakkaus sovittaa kaikki, Raoul. Nuo kaksi

nuorta rakastavat toisiaan vilpittömästi."

Ja annettuaan tämän tikarinpiston Atos huokaisten näki Raoulin

hypähtävän haavansa kivistyksestä ja pakenevan metsän tiheikköön tai

etsivän turvaa kammiostaan, josta hän tunnin kuluttua saapui kalpeana,

vapisevana, mutta talttuneena. Siten hän palasi Atoksen luo hymy

huulilla, tarjoten hänelle kätensä, kuten kuritettu koira liehittelee

hyvälle isännälleen rikoksensa sovittamiseksi. Raoul kuunteli vain

heikkouttaan ja tunnusti vain murheensa.

Näin kuluivat päivät sen näytöksen jälkeen, jossa Atos oli niin

voimakkaasti kiihoittanut kuninkaan hillitöntä ylpeyttä. Poikansa

kanssa puhuessaan hän ei koskaan viitannut tähän kohtaukseen; koskaan

hän ei kertonut yksityiskohtia tästä tarmokkaasta hyökkäyksestä, joka

ehkä olisi lohduttanut nuorta miestä näyttämällä hänelle kilpailijansa

lannistettuna. Atos ei tahtonut, että loukattu rakastaja unohtaisi

kuninkaalle tulevan kunnioituksen.

Ja kun Bragelonne kiihkeänä, raivokkaana, synkkänä halveksivasti

mainitsi kuninkaan sanoja tai puhui ylimielisesti luottamuksesta, jolla

jotkut houkkiot uskoivat valtaistuimelta viskattuun lupaukseen, -- kun

Raoul kulkien kaksi vuosisataa linnun nopeudella, joka lentäen salmen

yli siirtyy maanosasta toiseen, päätyi ennustamaan aikoja, jolloin

kuninkaat osoittautuisivat ihmisiä pienemmiksi, Atos virkkoi hänelle

tyynen kirkkaalla, mutta vaikuttavalla äänellään:

"Olet oikeassa, Raoul. Kaikki se, mistä puhut, on tapahtuva: kuninkaat

menettävät arvovaltansa niinkuin aikansa tuikkineet tähdet kadottavat

loistonsa. Mutta kun se hetki koittaa, Raoul, olemme me maan tomua. Ja

paina mieleesi mitä sinulle sanon: tässä maailmassa täytyy kaikkien --

miesten, naisten ja kuninkaitten -- elää nykyisyydessä; me saamme elää

tulevaisuuden mukaan vain Jumalalle."

Tällaisia haastelivat tapansa mukaan Atos ja Raoul astellessaan puiston

pitkällä lehmuskujalla, kun äkkiä soi kello, jolla ilmoitettiin

ruokatunnit tai vierailut. Koneellisesti ja kiinnittämättä siihen

huomiota kreivi käänsi poikineen askeleensa päinvastaiseen suuntaan, ja

käytävän päähän päästyään he näkivät Portoksen ja Aramiksen.

232.

Viimeiset jäähyväiset.

Raoul huudahti ilosta ja puristi Portosta hellästi käsivarsillaan.

Aramis ja Atos syleilivät toisiaan vanhusten tapaan. Pelkkä tervehdys

tuntui kysymykseltä Aramikselle, joka heti virkkoi:

"Ystäväni, me emme viivy kauan luonasi."

"Ah!" äännähti kreivi.

"Ainoastaan sen aikaa", tokaisi Portos, "että ehdin sinulle kertoa

onneni."

"Hei", riemuitsi Raoul.

Atos vilkaisi ääneti Aramikseen, jonka synkkä sävy hänestä jo oli

näyttänyt olevan hyvin vähän sopusoinnussa Portoksen hyvien uutisten

kanssa.

"Millainen onni teitä on kohdannut? Antakaahan kuulla", kehoitti Raoul

hymyillen.

"Kuningas tekee minusta herttuan", supatti kunnon Portos

salamyhkäisesti nuoren miehen korvaan, "elinkautisen herttuan!"

Mutta Portoksen syrjähuomautukset olivat aina kyllin voimakkaita, jotta

kaikki kuulivat. Hänen kuiskauksensa saavuttivat äänivarain laajuudessa

tavallisen mörinän asteikon. Atos kuuli ja päästi huudahduksen, joka

sai Aramiksen säpsähtämään. Tämä tarttui Atoksen käsivarteen, ja

pyydettyään Portokselta lupaa puhua hetkisen kreivin kanssa kahden

kesken hän virkkoi:

"Rakas Atos, sinä näet minut murheen murtamana."

"Murheen?" huudahti kreivi. "Voi, rakas veikkonen!"

"Parilla sanalla kerrottuna on asia näin: olin tehnyt salaliiton

kuningasta vastaan; yritys meni myttyyn, ja tällähaavaa minua

epäilemättä etsitään."

"Sinua etsitään!... Salaliitto!... Eh, ystäväni, mitä sanotkaan?"

"Surullinen totuus. Olen kerrassaan hukassa."

"Mutta Portos... tuo herttuan arvonimi... mitä se merkitsee?"

"Siinä onkin mielenkarvauteni kipein aihe; juuri siltä kohdalta on

haavani syvin. Uskoen ehdottomaan menestykseen vedin Portoksen mukanani

salahankkeeseen. Hän lyöttäytyi siihen, kuten tiedät hänen ryhtyvän

hommiin, kaikin voimin ja mitään tietämättä, ja niinpä hän on nyt niin

sotkeutunut minun vaaraani, että hän on tuhon oma niinkuin minäkin."

"Hyvä Jumala!"

Ja Atos kääntyi jälleen Portokseen päin, joka myhäili heille

herttaisesti.

"Minun on selitettävä sinulle koko asema. Kuuntele minua", jatkoi

Aramis.

Ja hän selosti seikkailunsa. Atos tunsi kertomuksen aikana otsansa

useasti kostuvan hiestä.

"Se oli suurenmoinen tuuma", virkkoi hän sitten, "mutta se oli suuri

virhe."

"Josta olen saanut rangaistukseni, Atos."

"Enkä minä sanokaan sinulle koko ajatustani."

"Sano pois."

"Se oli rikos."

"Hengen asia, sen tiedän, -- majesteetinloukkaus!"

"Portos, Portos-parka!"

"Mitäpä tehdä? Menestys, kuten sanoin, näytti varmalta."

"Herra Fouquet on rehti mies."

"Ja minä olen hupsu, kun niin huonosti arvostelin häntä", myönsi

Aramis. "Voi ihmisviisautta! Voi myllynkiveä, joka rouhii valtavasti ja

jonka eräänä päivänä putoava hiekkajyvä käsittämättömällä tavalla

pysähdyttää pyörimisestään."

"Sano timantti, Aramis. No, onnettomuus on tapahtunut. Mitä nyt aiot

tehdä?"

"Minä vien Portoksen mukanani. Kuningas ei koskaan tahtoisi uskoa, että

tuo kunnon mies on toiminut kaikessa yksikertaisuudessaan; hän ei

koskaan uskoisi, että Portos tällä menettelyllään luuli palvelevansa

kuningasta. Hän saisi päällänsä maksaa minun virheeni, ja sitä en

tahdo."

"Mihin hänet viet?"

"Ensiksi Belle-Islelle. Se on valloittamaton turvapaikka. Sitten

minulla on meri ja alus purjehtiakseni joko Englantiin, missä minulla

on paljon suhteita..."

"Sinäkö Englantiin?"

"Niin, tai Espanjaan, missä minulla on niitä vielä enemmän."

"Viedessäsi Portoksen maasta saatat hänet häviölle, sillä kuningas

otattaa takavarikkoon hänen omaisuutensa."

"Kaikki on edeltäpäin ajateltua. Kerran Espanjaan päästyäni osaan saada

sovinnon aikaan itseni ja Ludvig XIV:n välillä ja toimittaa Portoksen

jälleen suosioon."

"Sinulla näkyy olevan vaikutusvaltaa, Aramis!" virkkoi Atos

varovaisesti.

"Paljon, ja sitä käytän ystävieni hyväksi, rakas Atos."

Näitä sanoja seurasi vilpitön kädenpuristus.

"Kiitos", vastasi kreivi.

"Ja tästä puheen tullen", sanoi Aramis, "myöskin sinä olet tyytymätön;

ja Raoulillakin on valituksen aiheita kuningasta vastaan. Noudattakaa

esimerkkiämme. Tulkaa Belle-Islelle, sitten saamme nähdä... Vakuutan

teille kunniasanallani, että kuukauden kuluttua on syttynyt sota

Ranskan ja Espanjan välillä tämän Ludvig XIII:n pojan tähden, joka

myöskin on infantti ja jota Ranskassa pidetään epäinhimillisesti

vangittuna. Mutta kun Ludvig XIV ei halua tästä syystä sotaa, takaan

teille sopimuksen, joka tuottaa grandin arvon Portokselle ja minulle

sekä tekee ranskalaisen herttuan sinusta, kun jo olet espanjalainen

grandi. Tahdotko?"

"En. Minä suon mieluummin, että minulla on syytä nuhdella kuningasta

jostakin. Sukuni luonteenomaisena ylpeytenä on pyrkimys esiintyä

kuningassukuja ylevämpänä. Jos suostuisin ehdotukseesi, joutuisin

kiitollisuudenvelkaan kuninkaalle. Voittaisin siten epäilemättä tässä

maailmassa, mutta menettäisin omassatunnossani. Kiitos vain."

"Myönnä sitten kaksi pyyntöäni, Atos. Anteeksiantosi..."

"Oh, sen kyllä saat, jos todellakin olet tahtonut kostaa sortajalle

heikon ja sorretun puolesta."

"Se riittää minulle", vastasi Aramis yöhön häipyvästi punehtuen. "Ja

anna nyt minulle kaksi parasta hevostasi, päästäksemme seuraavaan

kievariin, koska minulta äsken evättiin vaihtoratsut sillä syyllä, että

herra de Beaufort matkustaa näillä seuduin."

"Saat kaksi parasta hevostani, Aramis, ja minä pyydän sinua pitämään

huolta Portoksesta."

"Panen kaikkeni siihen. Vielä yksi sana: menettelenkö hänen suhteensa

sopivasti?"

"Kyllä, nyt kun paha on jo tehty. Kuningas ei antaisi hänelle anteeksi,

ja sitäpaitsi sinulla on aina, sanokoon hän siitä mitä tahansa,

tukenasi herra Fouquet, joka ei sinua hylkää, hän kun itsekin

sankarillisesta otteestaan huolimatta on suuressa vaarassa."

"Olet oikeassa. Senpävuoksi vältänkin purjehtimasta heti tieheni; sillä

ilmaisisin pelkoa ja tunnustautuisin syylliseksi. Juuri sentähden jään

ranskalaiselle maaperälle. Mutta Belle-Isle on oleva minulle mitä maata

vain haluan: englantilaista, espanjalaista tai roomalaista. Kaikki

riippuu lipusta, jonka kohotan."

"Miten niin?"

"Minähän olen Belle-Islen linnoittanut, eikä kukaan valtaa Belle-Isleä

minun sitä puolustaessani. Ja sitten, kuten äsken sanoit, minulla on

puolellani herra Fouquet. Belle-Isleä vastaan ei voida hyökätä ilman

Fouquetin allekirjoittamaa suostumusta."

"Se on totta. Mutta ole sentään varovainen. Kuningas on ovela ja

voimakas."

Aramis hymyili.

"Suljen Portoksen suojaasi", toisti kreivi eräänlaisella kylmällä

hellittämättömyydellä.

"Kohtalomme on yhteinen, kreivi", vastasi Aramis samaan sävyyn.

Atos kumarsi puristaen Aramiksen kättä ja meni syleilemään Portosta

kiihkeän sydämellisesti.

"Enkö minä syntynyt onnellisena?" höpisi tämä riemuisaan,

kääriytyessään viittaansa.

"Tule, rakas ystäväni", kehoitti Aramis.

Raoul oli mennyt edellä antamaan määräyksiä ja satuloittamaan hevoset.

Ryhmä oli jo jakautunut. Atos näki molempien ystäviensä olevan

lähtemäisillään. Jokin sumun tapainen välähti hänen silmiensä eteen ja

painoi hänen sydäntään.

-- Omituista! -- ajatteli hän. -- Mistä johtuu tämä haluni syleillä

Portosta vielä toisen kerran?

Samassa olikin Portos pyörähtänyt takaisin, tullen levitetyin

käsivarsin vanhaa ystäväänsä vastaan.

Tämä viimeinen syleily oli hellä kuin nuoruudessa, kuin niinä aikoina,

jolloin sydän oli lämmin ja elämä uhkui auvoa.

Sitten Portos nousi ratsaille.

Aramis saapui myöskin kietomaan käsivartensa Atoksen kaulaan.

Viimemainittu näki heidän valtatiellä häipyvän varjoon valkoisine

viittoineen. Kahden aaveen lailla he suurenivat etääntyen maasta,

eivätkä he hävinneet sumuun tai notkoon: silmänkantaman päässä näkyivät

molemmat ponnahtaneen ylös ja ikäänkuin haihtuvan usvana pilviin.

Silloin Atos tuntien kouristusta sydämessään kääntyi kartanoa kohti ja

virkkoi Bragelonnelle:

"Raoul, en tiedä, mikä aavistus minulle sanoo, että näin nuo kaksi

miestä viimeisen kerran."

"Minua ei ihmetytä, monsieur, että teillä on sellainen aavistus",

vastasi nuori mies, "sillä samaa tunnen itsekin tällä hetkellä; minäkin

ajattelen, etten enää koskaan näe herra du Vallonia enkä herra

d'Herblayta."

"Oh, sinä", sanoi kreivi, "sinä puhut muiden seikkojen murehduttamana,

sinä näet kaikki mustana. Mutta sinä olet nuori, ja jos niin käy, ettet

enää tapaa noita vanhoja ystäviä, niin se merkitsee, että heitä ei enää

ole tässä maailmassa, jossa sinulla itselläsi vielä on monta vuotta

elettävänä. Mutta minä..."

Raoul pudisti säveästi päätänsä, nojautuen kreivin olkaa vasten, eikä

kumpikaan enää löytänyt sanoja sydämensä ylitsevuotaville tunteille.

Yhtäkkiä kavioiden kapse ja jotkut äänet Bloisin tien äärimmäisestä

päästä saivat heidän huomionsa kiintymään sille taholle.

Ratsastavat soihdunkantajat heiluttivat iloisesti valojaan puiden

lomissa, kääntyen tuon tuostakin takaisin, ollakseen etääntymättä liian

loitolle seurueesta. Nuo liekit, tuo melu, tuo tusinan upealoimisen

hevosen nostama tomupilvi yön helmassa omituisena vastakohtana

Portoksen ja Aramiksen varjojen hiljaiselle ja kaamealle katoamiselle.

Atos palasi kotiin. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt porraspengermälle,

kun ristikkoportti alkoi leimuta. Kaikki soihdut pysähtyivät punaten

tien. Kuului huuto: "Beaufortin herttua!"

Atos ryntäsi edustalle. Herttua oli jo astunut alas ratsultaan,

katsellen etsivästi ympärilleen.

"Tässä olen, monseigneur", virkkoi Atos.

"Kah, hyvää iltaa, rakas kreivi!" tervehti prinssi sillä avomielisellä

sydämellisyydellä, jolla hän voitti kaikki puolelleen. "Onko liian

myöhä ystävälle?"

"Ah, prinssini, astukaa sisälle!" kehoitti kreivi.

Ja herra de Beaufortin nojatessa Atoksen käsivarteen he astuivat

Raoulin seuraamina huoneisiin. Tämä kulki kunnioittavasti ja kainosti

prinssin upseerien parissa, joiden joukossa hänellä oli moniaita

ystäviä.

233.

Beaufortin herttua.

Prinssi kääntyi juuri kun Raoul, jättääkseen hänet yksin Atoksen

kanssa, sulki oven ja aikoi siirtyä upseerien mukana viereiseen saliin.

"Tässä on kaiketi se nuorukainen, jota olen herra prinssin kuullut niin

paljon kiittelevän?" kysyi herra de Beaufort.

"Hän juuri, monseigneur."

"Hän on soturi! Hän ei ole täällä liikaa, pyytäkää häntä jäämään,

kreivi."

"Jää, Raoul, koska monseigneur sen sallii", virkkoi Atos.

"Onpa hän kookas ja komea, _ma foi_!" jatkoi herttua. "Antaisitteko

hänet minulle, monsieur, jos häntä teiltä pyytäisin?"

"Mitä tarkoitatte, monseigneur?" sanoi Atos.

"Niin, minä tulin tänne lausumaan teille jäähyväiseni."

"Jäähyväisenne, monseigneur?"

"Niin, oikein totta. Ette aavistanekaan, mitä minusta tulee?"

"No, se, mitä olette aina ollut, monseigneur, urhoollinen prinssi ja

oivallinen aatelismies."

"Minusta tulee afrikkalainen ruhtinas, beduiiniylimys. Kuningas

lähettää minut valloitusretkelle arabialaisten maahan."

"Mitä sanottekaan, monseigneur?"

"Se on kummallista, eikö olekin? Minä, koko olemukseltani

pariisilainen, joka olen hallinnut esikaupungeissa ja jota nimitettiin

kauppahallien kuninkaaksi, matkustan Maubertin torilta Djidgellin

minareettien juurelle; muutun frondelaisesta seikkailijaksi!"

"Oh, monseigneur, ellette te kertoisi minulle tuota..."

"Se ei tietenkään olisi uskottavaa? Uskokaa minua kuitenkin, ja

jättäkäämme hyvästi. Sellaista on, kun pääsee suosioon jälleen."

"Suosioon?"

"Niin. Te hymyilette? Ah, rakas kreivi, tiedättekö, miksi minä

suostuin? Tiedätteköhän sitä?"

"Siksi, että teidän korkeutenne rakastaa kunniaa yli kaiken."

"Oh, ei, ei ole kunniakasta, nähkääs, lähteä paukuttelemaan muskettia

noita villejä vastaan. Kunniaa en siitä toivo ja luultavammin löydän

sieltä jotakin aivan muuta... Mutta olen tahtonut ja tahdon --

kuuletteko, rakas kreivi? -- että elämäni saisi tämän viimeisen särmän

kaikkien niiden eriskummaisten kimaltelujen jälkeen, joita näiden

viidenkymmenen vuoden kuluessa olen nähnyt siinä heijastuvan. Sillä

täytyyhän teidän tunnustaa, että on jokseenkin omituista kuninkaan

poikana synnyttyään, sodittuaan kuninkaita vastaan, kuuluttuaan

aikakautensa mahtajiin, kannateltuaan hyvin arvoansa, tunnettuaan

Henrik IV:ntensä ja oltuaan Ranskan suuramiraalina, mennä Djidgelliin

tapettavaksi, kaikkien noiden turkkilaisten, saraseenien ja maurien

keskuuteen."

"Monseigneur, te tehostatte tavattomasti tuota asiaa", lausui Atos

levottomana. "Kuinka saatatte otaksua, että niin kurja kynttilänhattu

sammuttaisi niin loistavan elämän liekin?"

"Ettekö luule, te oikeamielinen ja vaatimaton mies, etten lähdettyäni

Afrikkaan tätä naurettavaa tarkoitusperää varten koettaisi siitä

suoriutua ilman naurettavuutta? Enkö antaisi puheenaihetta itsestäni?

Ja onko minulla nykyään, herra Linssin, herra de Turennen ja useiden

muiden maanmiesteni aikaan, onko, sanon, minulla, Ranskan amiraalilla,

Henrik IV:n pojalla, Pariisin kuninkaalla, muuta keinoa tulla

mainituksi kuin antaa surmata itseni? _Cordieu_, siitä puhutaan, sen

vakuutan! Minut surmataan taistellessani kaikkia vastaan. Ellei siellä,

niin muualla."

"No, monseigneur", vastasi Atos, "siinäpä liioittelua, ja sitä ette ole

koskaan osoittanut muussa kuin urheudessa."

"Peijakas, rakas ystävä, onhan se urheutta, että lähtee uhmaamaan

keripukkia, punatautia, heinäsirkkoja, myrkytettyjä nuolia, kuten

isoisäni Ludvig Hurskas! Tiedättekö, että niillä veitikoilla on vielä

myrkytettyjä nuolia? Ja sitten, te tunnette minut luullakseni jo hyvin

ja tiedätte, että kun jotakin tahdon, niin tahdon sitä todella."

"Te tahdoitte lähteä Vincennesin vankasta vankilasta, monseigneur."

"Oh, te autoitte minua siinä, mestarini. Ja tästä puhuen, minä

silmäilen sinne ja käännyn tänne huomaamatta vanhaa ystävääni, herra

Vaugrimaudia.[33] Miten hän jakselee?"

"Herra Vaugrimaud on yhä teidän korkeutenne mitä kunnioittavin

palvelija", virkkoi Atos hymyillen.

"Minulla on tuolla sata pistolia, jotka tuon hänelle perinnöksi.

Testamenttini on tehty, herra kreivi."

"Ah, monseigneur, monseigneur!"

"Ja käsitätte, että jos nähtäisiin Grimaudin nimi testamentissani..."

Herttua räjähti nauruun. Kääntyen sitten Raoulin puoleen, joka tämän

keskustelun alusta oli vaipunut syvään haaveiluun:

"Nuori mies", virkkoi hän, "tunnen täkäläisestä kellarista erään

vouvray-viinin, -- luulenpa..."

Raoul hyökkäsi huoneesta palvellakseen herttuaa. Tällävälin herttua

tarttui Atoksen käteen.

"Mitä tahdotte hänestä tehdä?" hän kysyi.

"En mitään nykyisin, monseigneur."

"Ah, niin, minä tiedän; siitä asti kun kuningas rakastaa...

la Vallièrea."

"Niin, monseigneur."

"Se kaikki on siis totta?... Luulen hänet tunteneeni, sen pikku

Vallièren. Hän ei ole mielestäni kaunis..."

"Ei, monseigneur", myönsi Atos.

"Tiedättekö, ketä hän minusta muistuttaa?"

"Muistuttaako hän teidän korkeuttanne jostakusta?"

"Hän johtaa mieleeni nuoren, varsin viehättävän tytön, jonka äiti asui

halleissa."

"Ahaa!" virkkoi Atos hymyillen.

"Siihen vanhaan hyvään aikaan!" lisäsi herra de Beaufort. "Niin,

Vallière muistuttaa tuota tyttöä."

"Joka sai pojan, eikö niin?"

"Luulen niin", vastasi herttua teeskentelemättömän huolettomasti,

herttaisella lyhytmuistisuudella, jonka sävyä ja äänenvärettä ei mikään

voisi tulkita. "No, tuossa on nyt Raoul-parka, joka tietenkin on teidän

poikanne, häh?"

"Hän on minun poikani, niin, monseigneur."

"Kah, poikaparan on kuningas syrjäyttänyt, ja siitä ollaan

nyrpeillään?"

"Paremmin, monseigneur, -- pysytään erossa."

"Aiotteko sallia pojan tuolla tavoin nääntyä? Se on väärin. Kas,

antakaa hänet minulle."

"Tahdon pitää hänet luonani, monseigneur. Minulla ei ole maailmassa

muita kuin hänet. Ja niin kauan kun hän tahtoo viipyä..."

"Hyvä, hyvä", vastasi herttua. "Kuitenkin olisin hänet pian

reipastuttanut entiselleen. Vakuutan teille, että hän on sitä ainesta,

josta Ranskan marskit leivotaan, ja olen nähnyt useitakin sellaisia

sukeutuvan samanlaisesta taikinasta."

"Paljon mahdollista, monseigneur; mutta kuningas nimittää Ranskan

marskit, eikä Raoul koskaan ota vastaan mitään kuninkaalta."

Raoulin tulo katkaisi keskustelun. Hänen edellään asteli Grimaud,

kantaen vielä varmoin käsin tarjotinta, jolla oli lasi ja pullo

herttuan mieliviiniä. Nähdessään vanhan turvattinsa tämä huudahti

mielihyvästä.

"Grimaud! Hyvää iltaa, Grimaud", virkkoi hän; "miten hurisee?"

Palvelija kumarsi syvään, yhtä onnellisena kuin jalo puhuttelijansakin.

"Olemmehan ystävyksiä!" sanoi herttua, ravistaen tarmokkaasti kunnon

Grimaudin olkapäätä.

Toinen, vielä syvempi ja riemukkaampi kumarrus Grimaudilta.

"Mitä näen, kreivi? Ainoastaan yksi lasi!"

"Minä en juo teidän korkeutenne kanssa, paitsi jos teidän korkeutenne

kutsuu", sanoi Atos ylevän vaatimattomasti.

"_Cordieu_, olittekin oikeassa antaessanne tuoda vain yhden lasin!

Juomme siitä molemmat, kuten kaksi aseveljeä. Te ensiksi, kreivi."

"Osoittakaa minulle suosio täydellisenä", virkkoi Atos, työntäen lasin

hiljaa takaisin.

"Te olette herttainen ystävä", vastasi Beaufortin herttua, tyhjentäen

ja antaen sitten kultapikarin toverilleen. "Mutta ei siinä kaikki",

jatkoi hän; "minulla on vielä jano, ja tahdon juoda tuon komean pojan

maljan. Minä tuon onnea, varakreivi", virkkoi hän Raoulille; "toivokaa

jotakin juodessanne lasistanne, ja rutto minut periköön, ellei

toivomuksenne toteudu."

Hän ojensi pikarin Raoulille, joka kiirehti kostuttamaan huuliaan ja

sanoi yhtä ripeästi:

"Minä toivoin jotakin, monseigneur."

Hänen silmissään paloi synkkä tuli, veri oli noussut hänen poskiinsa.

Hymyillessäänkin hän säikähdytti Atosta.

"Ja mitä te toivoitte?" jatkoi herttua vaipuen nojatuoliinsa, samalla

kun hän antoi takaisin pullon ja ojensi kukkaron Grimaudille.

"Monseigneur, lupaatteko myöntää minulle, mitä toivoin?"

"_Pardieu_, johan sen sanoin!"

"Minä toivoin, herra herttua, pääseväni kanssanne Djidgelliin."

Atos kalpeni eikä voinut salata levottomuuttaan. Herttua katsahti

ystäväänsä ikäänkuin auttaakseen tätä väistämään odottamattoman iskun.

"Se on vaikeata, rakas varakreivi, hyvin vaikeata", virkkoi hän

jokseenkin hiljaa.

"Anteeksi, monseigneur, minä olin varomaton", vastasi Raoul lujalla

äänellä; "mutta kun te itse kehoititte minua toivomaan..."

"Toivomaan, että jättäisit minut?" sanoi Atos.

"Oi, monsieur... voitteko sitä uskoa?"

"No niin, _mordieu_!" huudahti herttua. "Pikkuinen varakreivi on

oikeassa. Mitä hän täällä tekee? Näivettyy mielenkarvauteen."

Raoul punehtui; prinssi jatkoi innostuneena:

"Sota on hävitystä. Siinä on kaikki voitettavissa, ainoastaan henki

menetettävissä, -- paha kyllä silloin!"

"Sen mukana muisti", tokaisi Raoul vilkkaasti, "ja hyvä on silloin!"

Nähdessään Atoksen nousevan ikkunaa avaamaan hän katui, että oli

puhunut niin pikaisesti. Tuolla liikkeellä kreivi epäilemättä salasi

liikutustaan. Raoul syöksähti hänen luokseen. Mutta Atos oli jo niellyt

surunsa, sillä kääntyessään takaisin valoihin hän näytti kirkkaat,

tyynet kasvot.

"No", virkkoi herttua, "lähteekö hän siis vai eikö hän lähde? Jos hän

lähtee, kreivi, tulee hänestä minun adjutanttini, poikani."

"Monseigneur!" huudahti Raoul notkistaen polvensa.

"Monseigneur", huudahti kreivi, tarttuen herttuan käteen, "Raoul tekee

mitä hän tahtoo."

"Oh, ei, monsieur, vaan mitä te tahdotte!" keskeytti nuori mies.

"Tuhat tulimmaista!" innostui prinssi vuorostaan. "Ei tässä aja kreivi

eikä varakreivi tahtoaan perille, vaan minä. Otan pojan mukaani.

Sotalaivastossa odottaa loistava tulevaisuus, ystäväni."

Raoul hymyili vielä niin murheellisesti, että se tällä kertaa koski

kipeästi Atoksen sydämeen, ja kreivi vastasi hänelle ankaralla

katseella.

Raoul käsitti kaikki; hän palautti tyyneytensä ja varoi itseään niin

hyvin, että häneltä ei enää luiskahtanut sanaakaan.

Herttua nousi huomatessaan ajan jo myöhäiseksi ja lausui nopeasti: