"Teistä tulee pääministerini."

"Ei heti, monseigneur. Se herättäisi liiaksi loukkaannusta ja

kummastusta."

"Isoäitini Maria Mediciläisen pääministeriksi tuli herra de Richelieu

vain Luçonin piispana, kuten te olette Vannesin piispa."

"Näen, että tiedonantoni ovat suuresti hyödyttäneet teidän

kuninkaallista korkeuttanne. Järkenne ihmeellinen terävyys täyttää

mieleni ilolla."

"Tiedän kyllä, että herra de Richelieusta kuningattaren turvissa pian

tuli kardinaali."

"On parempi", sanoi Aramis kumartaen, "että minusta tulee pääministeri

vasta sitten kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ensin on toimittanut

minulle kardinaalin nimityksen."

"Siksi pääsette ennen kuin kahta kuukautta on kulunut, herra d'Herblay.

Mutta se on hyvin vähän. Te ette loukkaa minua pyytämällä enemmän, vaan

saattaisitte minut murheelliseksi, jos tyytyisitte tuohon."

"Niinpä minulla onkin muutamia suurempia toivomuksia, monseigneur."

"Puhukaa, puhukaa!"

"Herra Fouquet ei ainiaan kykene asioiden johtoon, hän vanhenee pian.

Hän pitää huvittelusta; nykyään se vielä käy päinsä hänen työnsä

kärsimättä haittaa, hän kun on säilynyt hyvinkin nuorekkaana, mutta se

nuoruuden jäännös hupenee ensimmäiseen murheeseen tai sairauteen, mitä

hänelle sattuu. Me säästämme häneltä murheen, koska hän on kunnon mies

ja ylevä sielu. Me emme voi säästää häntä sairaudelta. Siinä kohden

olemme siis selvillä. Kun olette maksanut kaikki veikanne herra

Fouquetille ja saanut valtion raha-asiat järjestykseen, jääköön hän

kuninkaaksi runoilijoittensa ja maalariensa hoviin. Me olemme tehneet

hänet rikkaaksi. Tultuani sitten teidän kuninkaallisen korkeutenne

pääministeriksi voin hoitaa omiani ja teidän harrastuksianne."

Nuori mies katseli puhetoveriaan.

"Mainitsemamme herra de Richelieu", virkkoi Aramis, "erehtyi suuresti

pyrkiessään hallitsemaan ainoastaan Ranskaa. Hän antoi kahden

kuninkaan, Ludvig XIII:n ja itsensä, jakaa saman valtaistuimen, vaikka

hän olisi voinut heidät mukavammin sijoittaa kahdelle eri

valtaistuimelle."

"Kahdelle valtaistuimelle?" ihmetteli nuori mies haaveillen.

"Niin juuri", jatkoi Aramis tyynesti; "kardinaali, joka on Ranskan

pääministeri ja kaikkein kristillisimmän kuninkaan suosion tukena;

kardinaali, jonka käytettäväksi hänen herransa, kuningas, antaa

aarteensa, armeijansa, neuvoskuntansa, sellainen mies hoitaisi

asemaansa huonosti, käyttäessään apulähteitänsä vain Ranskan hyväksi.

Teistä muuten", lisäsi Aramis katsahtaen syvälle Filipin silmiin, "ei

tule isänne kaltainen hento, hidas ja kaikkeen väsynyt kuningas. Teistä

tulee lujatahtoinen hallitsija, jonka miekka on voimakas, ja

valtiutenne rajat eivät tyydyttäisi teitä: minä olisin silloin teidän

tiellänne. Mutta älköön mikään salainen ajatus koskaan hipaisko, saati

sitten horjuttako ystävyyttämme. Minä tulen teille antaneeksi Ranskan

valtaistuimen, te lahjoitatte minulle Pyhän Pietarin tuolin. Kun teidän

uskolliseen, lujaan ja aseistettuun mahtiinne liittyy sellaisen paavin

valta kuin minusta tulee, ei Kaarle V, joka omisti kaksi kolmannesta

sivistyneestä maailmasta, eikä Kaarle Suuri, joka omisti sen kokonaan,

ulotu edes vyötäisiinne. Minulla ei ole liittolaisia, minulla ei ole

ennakkoluuloja, minä en syökse teitä kerettiläisten vainoihin, en

jouduta teitä perhesotiin. Minä sanon teille: 'Meille molemmille kuuluu

maailma, minulle sielut ja teille ruumiit.' Ja koska minä kuolen

ensimmäisenä, jää perintöni teille. Mitä sanotte suunnitelmastani,

monseigneur?"

"Minä sanon, että teette minut onnelliseksi ja ylpeäksi, kun olen nyt

ymmärtänyt teidät, herra d'Herblay. Teistä tulee kardinaali, ja

kardinaalina olette minun pääministerini. Ja sitten te osoitatte

minulle, mitä on tehtävä, jotta teidät valitaan paaviksi. Minä teen

sen. Pyytäkää minulta vakuuksia."

"Se on tarpeetonta. En aio koskaan toimia teidän voittamatta siitä

jotakin. En koskaan nouse muutoin kuin nostaen teitä ylemmälle

askelmalle. Pysyttelen teistä aina kyllin etäällä säästyäkseni

kateudeltanne, ja olen aina kyllin lähellä kannattaakseni etuanne ja

hoidellakseni ystävyyttänne. Kaikki tämän maailman sopimukset

rikkoutuvat siksi, että niiden sisältämä etu kallistuu toiselle

puolelle. Meidän välillämme ei koskaan käy siten; minä en tarvitse

vakuuksia."

"Veljeni... siis... häviää?..."

"Aivan yksinkertaisesti. Me sieppaamme hänet vuoteeltaan sormen

painallusta tottelevan lattian avulla. Nukahdettuaan kruunu päässä hän

herää vankeudessa. Siitä hetkestä alkaen te yksin käskette, ja rakkain

pyrintönne on säilyttää minut lähellänne."

"Se on totta! Tuossa käteni, herra d'Herblay."

"Sallikaa minun, sire, mitä kunnioittavimmin polvistua eteenne. Me

syleilemme toisiamme sinä päivänä, kun kummallakin on vallanmerkki

otsalla: teillä kruunu, minulla tiara."

"Syleilkää minua tänäänkin, ja olkaa enemmän kuin suuri, enemmän kuin

älykäs, enemmän kuin ylevä nero, -- olkaa minulle hyvä, olkaa minun

isäni!"

Aramis oli heltymäisillään prinssin sanoista. Hän aavisti sydämessään

ennen tuntematonta liikutusta; mutta tämä vaikutelma haihtui hyvin

pian.

-- Hänen isänsä! -- ajatteli hän. -- Niin, _pyhä_ isä!

Ja he astuivat jälleen vaunuihin, jotka vierivät nopeasti

Vaux-le-Vicomten tielle.

217.

Vaux-le-Vicomten linna.

Penikulman päässä Melunista sijaitseva herraskartano Vaux-le-Vicomte

oli Fouquetin rakennuttama 1635. Silloin olivat Ranskassa rahat

vähissä. Mazarin oli kerännyt talteensa mitä vain saattoi kiskoa, ja

muut varat olivat Fouquetin käytettävinä. Mutta muutamilla ihmisillä on

hedelmällisiä heikkouksia ja hyödyllisiä paheita: syytäessään miljoonia

tähän palatsiin oli Fouquet tullut nostattaneeksi esiin kolme suurta

miestä: rakennuksen arkkitehdin Levaun, puutarhain suunnittelijan Le

Nôtren ja huoneiden taiteellisen sisustajan Le Brunin.

Jos tätä maalaislinnaa vastaan saattoi tehdä mitään muistutusta, niin

se huomautus kohdistui rakentelun tavattomaan suurpiirteisyyteen ja

muhkeuteen; sananlasku puhuu vieläkin auranaloissa sen katosta, jonka

kunnossapitäminen nielee meidänkin päivinämme pikku omaisuuksia, kuten

kaikkina aikoina. Astuessaan sisälle tilavasta karyatidien

kannattelemasta ristikkoportista näkee heti edessään avaran

linnanpihan, jonka taustalla varsinainen asuinrakennus kohoaa; pihan

ympäryskehäksi kaivetut syvät vallihaudat ovat suojatut komealla

kivisellä kaiteella. Ylen uljaana nousee kiviportailtaan keskustan

eturakennus vallitsemaan aluetta kuin kuningas valtaistuimella,

tukenaan neljä kulmarakennusta, joiden mahtavat joonilaiset pylväät

majesteettisina päättyvät korkealla kattoräystäisiin. Arabeskeilla

somistetut päätyveistokset ja pilarien otsikot tehostavat kaikkialla

upeutta ja soreutta, ja kaiken yli kaareutuvat kupulaet edustavat

juhlallista ylevyyttä.

Tämä alamaisen rakennuttama maahovi muistuttaa paljon suuremmassa

määrin kuninkaallista palatsia kuin ne loistorakennukset, jotka Wolsey

katsoi pakolliseksi luovuttaa valtiaallensa, pelätessään tämän

kateutta.

Mutta jos tässä palatsissa mikään erityinen kohta herättää aivan

poikkeuksellista ihailua uhkealla aistikkuudellaan, -- jos tällöin

sisäsuojienkaan loistelias järjestely ylellisine kultauksineen sekä

runsaine maalauksinensa ja veistokuvineen ei kenties tunnu suurimmalta

saavutukselta, niin parhaaksi ihmeeksi osoittautuu Vauxin puisto ja

puutarha-alue. Sikäläiset suihkulähteet, jotka v. 1653 herättivät

lumoutunutta hämmästystä, tenhoavat ainutlaatuisina merkillisyyksinä

vielä nykyään. Kuninkaat ja ruhtinaat ihastelivat noita ilmaputouksia,

ja mitä tulee sikäläiseen kuuluisaan luolaan, joka koitui niin monien

ikimuistoisten säkeiden aiheeksi, -- Pélissonin ja la Fontainen

haastelussa mainittujen luonnotarten olosijaan, niin sallittakoon

meidän olla yrittämättäkään kuvata sen kauneuksia, sillä me emme

haluaisi ilmeistä vajavuuttamme arvostelluksi. Vaikka puisto oli vasta

kahdeksan vuotta vanha, kohottelivat sen rungot jo tuuheita latvuksia

korkealle, kun Le Nôtre oli taitavasti jouduttanut raharuhtinaan

toivomusten toteutumista. Hän ei ainoastaan ollut siirrättänyt puita

taimitarhoista, joissa ne olivat päässeet kaksinkertaiseen kasvun

vauhtiin huolellisesti muokatussa ja voimakkaaksi höystetyssä mullassa;

vieläpä oli jokainen lähitienoilta tavattu lupaavan näköinen nuori puu

kaivettu maasta juurineen ja istutettu puistoon. Kannattihan Fouquetin

ostaa kasvavia puita tähän mielitekoonsa, kun hän oli lunastanut kolme

kylää tiluksinensa puiston perustamiseen.

Herra de Scudéry kertoo tätä palatsia kuvatessaan, että herra Fouquet

oli puiston ja puutarhain kastelemiseksi antanut jakaa erään joen

epälukuisiksi puroiksi ja yhdistää lähitienoon lähteensilmät

vesirikkaiksi vuolteiksi. Tuo herra de Scudéry jaarittelee tästä

Valterren palatsista paljonkin, yksityiskohtaisesti syventyessään

sen hauskuuksiin. Me menettelemme viisaammin, kun kehoitamme

uteliaita lukijoita mieluummin käymään Vauxissa kuin lukemaan tuon

_Clélie_-teoksen. Pariisista on Fouquetin entiseen loistokartanoon vain

yhtä monta penikulmaa kuin _Cléliessä_ niteitä.

Tämä muhkea maahovi oli nyt valmis vastaanottamaan _maailman suurimman

kuninkaan_. Herra Fouquetin ystävät olivat kuljettaneet sinne vaunuissa

hänen näyttelijänsä ja kulissinsa, hänen kuvanveistäjä- ja

maalaripiirinsä, kun taasen toiset olivat huolehtineet etevien

kynänkäyttäjien saapumisesta paikalle, koska täytyi olettaa, että

juhlallisuuksissa tarvittaisiin paljon ennakolta arvaamatontakin

kiireellistä sepittelyä. Luonnottarinakin suihkulähteet esiintyivät

vähäisessä määrin säveinä, pursuttaessaan ilmoille kristalliakin

kirkkaampaa vettä, valellen pronssisia tritoneja ja nereidejä auringon

säteissä kimmeltävillä vaahtolaineilla. Armeija palvelusväkeä

juoksenteli työkunnittain pihoilla ja avaroissa käytävissä, silloin kun

Fouquet, joka oli tullut vasta samana aamuna, asteli tyynenä ja

terävänäköisenä jakelemassa viimeisiä määräyksiään, toimitsijainsa

ensin suoriuduttua katselmuksestaan.

Oli elokuun 15 päivä, kuten sanottu. Aurinko kilotti suoraan alas

marmori- ja pronssijumalain hartioille; se kuumensi veden

kalalammikoissa ja kypsytti hedelmätarhassa nuo oivalliset persikat,

joita kuningas kaipasi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän

_suureksi valtiaaksi_ suenneena virkkoi jollekulle Marlyssa, huomaten

uhkeita lajeja puuttuvan puutarhoistaan, jotka olivat maksaneet

Ranskalle kaksin verroin enemmän kuin Vauxin komeuteen oli käytetty:

"Te olette liian nuori ollaksenne koskaan maistanut herra Fouquetin

persikoita!"

Oi jälkimuistoa, oi maineen kuuluisuutta, oi tämän maailman kunniaa!

Mies, joka osasi niin hyvin arvostella ansioita, -- valtias, joka oli

saanut haltuunsa Nicolas Fouquetin perinnön, ottanut häneltä

palvelukseensa Le Nôtren ja Le Brunin, lähettänyt hänet elinkautiseksi

valtiovankilaan, -- hän muisti nyt pelkästään persikoista tämän

voitetun, tukahdutetun, unohduksiin painuneen vastustajansa! Kyllä oli

kannattanut Fouquetin syytää kolmekymmentä miljoonaa vesisäiliöihinsä,

kuvanveistäjiensä sulattimoihin, runoilijainsa käsikirjoituksiin,

maalariensa salkkuihin, luullen pysyvänsä jälkimaailman mielessä.

Tulipunainen ja pakahtumaisilleen mehevä persikka säleikön lehvistä

vilkkuvana, suippojen lehtiensä vehmaasta suojasta hohtelevana, tämä

pienoinen kasvikunnan tuote riitti elvyttämään suuren kuninkaan

muistossa Ranskan viimeisen yli-intendentin surullisen varjon!

Varmana siitä, että Aramis oli jakanut työvoiman tehokkaalla tavalla

sekä huolehtinut ovien vartioimisesta ja asuntojen kuntoonpanemisesta

kuninkaan saattuetta varten, Fouquet kohdisti huomionsa vain

kokonaisvaikutukseen. Gourville näytteli hänelle ilotulitusten

sovittelua; Molière opasteli häntä teatterissaan, ja samaten tarkasteli

rahaministeri kappelin, juhlasalit ja lehterit. Ihan uupuneena laskeusi

linnanherra juuri alas portaita, kun näki Aramiksen, joka viittasi

hänelle.

Yli-intendentti kiirehti ystävänsä luo, joka pysähdytti hänet ison,

vastavalmistuneen taulun eteen. Hikipäässä uurastikin taidemaalari Le

Brun vielä kankaansa edessä, maalin tahrimana, kalpeana uupumuksesta ja

innostuksesta, nopealla siveltimellään antaen sille viimeisiä

kosketuksia. Se oli odotetun kuninkaan muotokuva siinä juhla-asussa,

jota Percerin oli suvainnut ennakolta näyttää Vannesin piispalle.

Fouquet asettui taulun eteen, joka vereksessä kosteudessaan tuntui ilmi

elävältä. Hän katseli muotoa, arvioitsi työtä, ihaili, ja kun ei

kyennyt keksimään tämän Herkules-saavutuksen arvoista palkkiota, hän

kiersi käsivartensa maalarin kaulaan ja syleili tätä. Yli-intendentti

tärveli siinä tuhannen pistolin puvun, mutta hän oli elähdyttänyt Le

Brunin mielen.

Se oli ylpeä hetki taiteilijalle, mutta karvas huomio herra

Percerinille. Tämä oli köpittänyt paikalle Fouquetin takana ja

ihastellut Le Brunin taulussa pukua, jonka hän oli valmistanut

hallitsijalle, -- taideteosta, hän sanoi, jolle ei ollut vertaa muualla

kuin herra yli-intendentin vaatetuskammiossa.

Hänen päivittelynsä keskeytti palatsin harjalta annettu merkki.

Melunin takana, jo silloin metsättömällä lakeudella, olivat Vauxin

tähystäjät havainneet kuninkaan ja kuningatarten kulkueen: hänen

majesteettinsa oli saapumassa Melunin kaupunkiin pitkine vaunu- ja

ratsastajajonoineen.

"Tunnin päästä", virkkoi Aramis Fouquetille.

"Tunnin päästä", toisti tämä huoaten.

"Ja kansa vielä kysyy, mitä hyötyä kuninkaallisista juhlista on!"

jatkoi Vannesin piispa teennäisesti nauraen.

"Voi, ihmettelen sitä minäkin, vaikken kuulu yleisöön."

"Minä selitän sen teille neljänkolmatta tunnin kuluttua, monseigneur.

Omaksukaa nyt vain hilpein sävynne, kun on ilon päivä."

"No niin, uskokaa minua, jos tahdotte, d'Herblay", lausui

yli-intendentti liikuttuneena ja sormellaan viitaten näköpiirin

reunasta soluvaan kuninkaalliseen kulkueeseen, "hän ei pidä paljonkaan

minusta, enkä minä juuri paremmin hänestä, mutta ties mistä johtuukaan,

että hän nyt lähestyessään taloani..."

"Mitä niin?"

"Nyt lähestyessään hän on minulle pyhempi, enemmän kuningas, melkein

kallis."

"Kallis? Kyllä", tokaisi Aramis leikkien sanalla kuten myöhemmin abbé

Terray lausui kaksimielisesti Ludvig XV:sta.

"Älkää tehkö pilaa, d'Herblay; minä tunnen, että jos vain hän tahtoisi,

rakastaisin tuota nuorta miestä."

"Minulle sitä ei tarvitse sanoa", huomautti Aramis, "vaan mieluummin

herra Colbertille."

"Colbertille!" huudahti Fouquet. "Miksi?"

"No, hän voi sen johdosta toimittaa teille kuninkaan käsikassasta

apurahan, päästyään yli-intendentiksi."

Aramis kumarsi lähteäkseen, ammuttuansa tämän nuolen.

"Minne olette menossa?" kysyi Fouquet synkistyneenä.

"Huoneeseeni vaihtamaan pukua, monseigneur."

"Mihin olettekaan majoittunut, d'Herblay?"

"Toisen huonekerran siniseen kamariin."

"Juuri kuninkaan makuuhuoneen yläpuolelle?"

"Ihan."

"Kuinka asetuittekaan niin hankalasti? Tuomitsette itsenne aivan

hievahtamattomaksi!"

"Minä nukun tai luen vuoteellani kaiken yötä, monseigneur."

"Entä palvelijanne?"

"Oh, minulla on vain yksi mukanani."

"Eipä paljon!"

"Esilukijani riittää minulle. Näkemiin, monseigneur; älkää väsyttäkö

itseänne liiaksi. Säilyttäkää vointinne vireänä kuninkaan tuloksi."

"Saanhan taas pian nähdä teidät? Ja ystävänne du Vallonin?"

"Hän on saanut viereisen huoneen ja pukeutuu paraikaa."

Fouquet nyökkäsi hymyillen ja läksi liikkeelle kuin ylipäällikkö, joka

katsastaa etuasemia, saadessaan merkin vihollisen lähestymisestä.

218.

Melunin viini.

Kuningas oli todella saapunut Meluniin vain aikeissa matkata suoraa

päätä edelleen. Nuori hallitsija oli huvittelunhaluinen. Koko

taipaleella hän oli ainoastaan kahdesti nähnyt la Vallièren, ja

arvaten mahdottomaksi puhutella tätä nyt ennen kuin yöllä Vauxin

puutarhassa vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen, hän piti kiirettä

majoittumisellaan rahaministerinsä luokse. Mutta hän ei ottanut

laskelmassaan lukuun muskettisoturiensa kapteenia eikä myöskään

intendentti Colbertia.

Kalypson tavoin, joka ei kyennyt lohduttautumaan Odysseuksen lähdöstä,

gascognelaisemme mieltä yhä kaiveli, että hän ei voinut oivaltaa,

minkätähden Aramis oli pyytänyt Perceriniltä nähdäkseen kuninkaan uusia

pukuja.

-- Se vain on varma tosi, -- vakuutti tämä terävästi päättelevä sielu

itsekseen, -- että piispa-ystäväiselläni oli siinä joku erityinen

tarkoitus.

Turhaan hän kuitenkin vaivasi aivojaan. Hän oli kylläkin nokkela

käsittämään kaikkia hovijuonia, ja Fouquetin aseman hän tunsi paremmin

kuin tämä itse. Sentähden hän olikin saanut mieleensä mitä

kummallisimpia epäilyksiä, kun tuli tieto näistä juhlallisuuksista,

jotka olisivat köyhdyttäneet rikkaankin miehen, niin että koko hanke

häviön partaalle suistuneella esiintyi mahdottomana ja järjettömänä. Ja

lisäksi oli d'Artagnania pahasti kiusannut jo muutaman viikon ajan

Aramiksen salaperäinen toiminta, kun levoton piispa oli palannut

Belle-Isleltä ja tullut Fouquetin ylimmäksi järjestysmieheksi,

sekaantuen tämän kaikkiin asioihin ja alinomaa poiketen asioimaan

Bastiljin kuvernöörin kanssa.

-- Aramiksen kaltaisista miehistä, -- tuumi hän, -- pääsee paremmalle

puolelle ainoastaan miekka kädessä. Niin kauan kuin Aramis oli soturi,

oli toivoa hänen voittamisestaan, mutta hänen vedettyään költerinsä

päälle messukasukan ei maallikko mahda hänelle juuri tuon taivaallista.

Mitä hänellä voineekaan olla mielessään? Ja d'Artagnan pohti jälleen

tiukasti. "Mitäpä tuo lopultakaan minuun kuuluu, jos hän ainoastaan

tahtoo kukistaa herra Colbertin?" virkahti hän sitten. "Näinköhän tuo

nyt muuta hautoneekaan?"

D'Artagnan hieroi otsaansa, hedelmällistä seutua, josta hänen

hyppysensä olivat pusertaneet esiin niin monta kaunista ja hyvää

aatosta. Nytkin keinoksi tarjousi neuvotella Colbertin kanssa; mutta

vanha ystävyys kiinnitti häntä liiaksi Aramikseen, joten hän heti

hylkäsi ajatuksen liittoutumisesta piispan piirin katkerimman

vihamiehen kanssa. Sitäpaitsi hän itsekin oli karsas intendentille.

Olisi saattanut avata sydämensä kuninkaalle. Mutta kuningas ei

kaiketikaan olisi oivaltanut hänen epäluuloisuuttaan, kun se ei

perustunut ainoaankaan selvään tosiseikkaan.

Viimein hän päätti heti ensi kerralla tavatessaan käydä suoraan

puheisiin Aramiksen kanssa.

-- Minä otan hänet kahden kynttilän väliin, suorasukaisesti,

äkkiarvaamatta, -- suunnitteli muskettisoturi; -- panen hänet käsi

sydämellä vastaamaan minulle... mihin? No, jotakin hänen pitää minulle

selvitellä, _mordioux_, sillä tässä piilee juonta!

Hiukan tyyntyneenä oli d'Artagnan sitten suoriutunut

matkavalmistuksista, huolehtien siitä, että kuninkaan vielä jokseenkin

vähäinen sotilassaattue tuli hyvin johdelluksi ja järjestyneeksi.

Näistä kapteenin kohenteluista oli tuloksena, että kuningas

Melunin edustalle tultaessa suostui asettumaan muskettisoturien,

sveitsiläistensä ja ranskalaisen rakuunavartionsa etunenään, ikäänkuin

pikku armeijan päällikkönä. Colbert silmäili tätä aseväkeä hyvillä

mielin, mutta olisi suonut sitä olevan vielä kolmanneksen lisää.

"Miksi?" kysäisi kuningas.

"Osoittaaksemme yhä suurempaa kunniaa herra Fouquetille", vastasi

intendentti.

-- Syöstäksesi hänet häviöön sitä joutuisammin, -- ajatteli d'Artagnan.

Armeija ilmestyi siten Melunin luo, jonka arvohenkilöt toivat

kuninkaalle kaupungin avaimet, samalla ilmoittaen, että

kaupungintalolle oli kunniakäynnin virvokkeeksi varattu tienoon viiniä

maljan tyhjentämiseen.

Kuningas, joka oli odottanut pysähtymättä pääsevänsä kaupungin läpi

yhtämittaa perille asti, punehtui ärtymyksestä.

"Kuka tomppeli minulle on tuottanut tämän viivytyksen?" murisi hän

hampaittensa välistä, pormestarin pitäessä tervehdyspuhettaan.

"En minä vain", vastasi d'Artagnan; "mutta luulenpa, että ajatus on

lähtöisin herra Colbertista."

Colbert kuuli nimeänsä mainittavan.

"Mistä on kysymys, herra d'Artagnan?" hän tiedusti.

"Tekö olette järjestänyt, että kuninkaalle tarjotaan täällä Brien

viiniä?"

"Niin, monsieur."

"Teille siis kuuluu kuninkaan antama nimitys."

"Mikä nimitys, monsieur?"

"Mikä se nyt olikaan... Malttakaas... ääliö... ei, ei, tomppeli,

tomppeli, nauta, -- niin lausui hänen majesteettinsa siitä miehestä,

joka hänet pysähdytti maistelemaan Melunin viiniä."

Tämän laukauksen jälkeen d'Artagnan levollisesti taputti hevosensa

kaulaa. Colbertin iso pää karahti punaiseksi kuin kalkkunan heltta.

Nähdessään intendentin piirteet niin rumentuneiksi kiukusta ei

muskettisoturi heittänytkään vielä siihen; puhuja lasketteli yhä

lauseitaan, ja kuningas tulehtui silmin nähden.

"Hitto vieköön", virkkoi kapteeni tyynesti, "kuningas voi saada

aivohalvauksen. Mistä lemmosta saittekaan mokoman päähänpiston, herra

Colbert? Teillä on huono onni."

"Monsieur", sanoi intendentti suoristautuen, "se johtui innokkuudestani

palvelemaan kuningasta."

"Pyh!"

"Monsieur, Melun on hyvä kaupunki, joka maksaa säällisesti veronsa; sen

asukkaita olisi paha loukata."

"Kas sitä! Minä, joka en ole rahamies, olisin voinut havaita

aatoksessanne vain sen perusteen, että mielenne teki hiukan sapettaa

herra Fouquetia, joka tuolla linnassaan odottelee meitä hetimiten

saapuviksi."

Letkaus osui paikalleen. Colbert oli lyöty laudalta ja vetäytyi syrjään

korvat luimussa. Onneksi oli puhe nyt päättynyt. Kuningas tyhjensi

lasillisensa kaupungintalon edustalla, ja kulkue läksi jälleen

liikkeelle. Ludvig pureskeli huuliaan, sillä päivä oli kääntymässä

illaksi, kaikki toivo kävelystä la Vallièren keralla häviämässä.

Kuninkaan matkueen asettumiseksi Vauxin linnaan tarvittiin kaiken

ennakolta sovitun järjestelyn mukaan vähintään neljä tuntia.

Hytkähdyttelevän kärsimättömyyden vallassa Ludvig nyki ohjaksista,

päätyäkseen perille ennen pimeän tuloa; mutta uusi vastus ilmeni heti

kun oltiin jälleen jatkamassa kulkua.

"Eikö kuningas jää yöksi Meluniin?" kysyi Colbert herra d'Artagnanilta.

Intendentillä oli yhä senpäiväinen huono käsityskykynsä, kun hän siten

kääntyi nyt puhuttelemaan muskettisoturien päällikköä. Tämä oli

huomannut, että kuninkaan oli vaikea hillitä maltittomuuttaan. Mutta hän

ei halunnut antaa hallitsijansa saapua yli-intendentin vieraaksi

muutoin kuin kunnollisen saattueen keskessä, koko väkensä keralla; tämä

taasen merkitsi viivytystä, jonka täytyi vimmastuttaa jo ärsytettyä

valtiasta. Miten oli tämä ristiriita sovitettava? D'Artagnan käytti

hyväkseen Colbertin kysymystä ja esitti sen sellaisenaan kuninkaalle.

"Sire", hän virkkoi, "herra Colbert tiedustaa, eikö teidän

majesteettinne asetu yöksi Meluniin?"

"Yöksi Meluniin! Ja mitä varten?" kivahti Ludvig XIV. "Yöksi Meluniin!

Kuka lempo on voinut sellaista ajatellakaan, kun herra Fouquet odottaa

meitä tänä iltana?"

"Pelkäsin vain teidän majesteettinne kovin myöhästyvän", tokaisi

Colbert innokkaasti. "Hovisäännön mukaan ei kuningas voi ottaa

asuntoaan vieraassa paikassa ennen kuin miehistö on majoitettu ja

kaikki vartiot asetettu paikoilleen."

D'Artagnan kuunteli tarkkaavasti, viiksiänsä pureskellen. Kuningattaret

olivat niinikään huomaavaisina. He tunsivat väsymystä; he olisivat

tahtoneet päästä levolle ja ennen kaikkea pidättää kuningasta

lähtemästä illalla kävelylle Saint-Aignanin ja hovinaisten kanssa,

kuten kävi helposti laatuun, kun hovisääntö sulki heidät ensimmäisten

vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen lopuksi iltaa huoneisiinsa,

hovinaisten ollessa vapaita heti palvelustehtäviensä päätyttyä.

Kuningas tajusi nämä eri harrastukset ja tunsi aseman kiusallisuuden

kovin kipeästi, pureskellessaan ratsuraippansa kahvaa. Miten selviytyä

tästä? D'Artagnan oli tekeytynyt herttaisen puolueettomaksi, Colbert

seisoi pönäkkänä.

"Kuulkaamme kuningattaren mielipidettä siitä", päätti Ludvig XIV

vihdoin, lähestyen kuninkaallisia naisia.

Ja hänen ystävälliseen sävyyn sattunut huomaavaisuutensa tunkeusi

Marie-Thérèsen suopeaan ja jalomieliseen sydämeen; vapaasta

ratkaisuvallastaan kieltäytyen kuningatar vastasi kunnioittavasti:

"Minä aina mielelläni noudatan kuninkaan toivomusta."

"Missä ajassa ehtisimme linnaan?" tiedusti Itävallan Anna

vaivalloisesti puhuen ja kädellään painellen kipeätä poveaan.

"Teidän majesteettinne vaunuissa menisi näin hyvällä tiellä tunti",

vastasi d'Artagnan. Kuningas katsahti häneen. "Kuningas ratsastaa sinne

neljännestunnissa", kiirehti kapteeni lisäämään.

"Niin ollen pääsisi vielä perille päivänvalolla."

"Mutta kuninkaalla ei ole mitään hyötyä ajan voittamisesta", muistutti

Colbert säveästi, "kun kerran sotilassaattue on ensin majoitettava."

-- On siinä paksupäisyyttä! -- ajatteli d'Artagnan; -- jos minua

huvittaisi nolata sinut ihan mahdottomaksi olemaan paikassasi, niin

voisin sen tehdä muutamalla sanalla.

"Kuninkaan sijassa", hän lausui ääneen, "minä jättäisin saattueeni

taammaksi ja lähtisin ystävänä herra Fouquetin luo, joka on

ritarillinen arvohenkilö; ratsastaisin linnaan vain vartiopäällikön

kanssa, saaden tästä menettelystä yhä suurempaa ylevyyttä ja

loukkaamattomuuden kunnioitusta."

Ilahdus säihkyi kuninkaan silmissä.

"Siinäpä hyvä neuvo, mesdames", sanoi hän. "Lähtekäämme ystävänä

ystävän luo. Ajakaa rauhallisesti, herrat vaunujen ohjaajat; ja me,

messieurs, eteenpäin!"

Kaikki ratsumiehet kiirehtivät kuninkaan perässä taipaleelle. Colbert

kätki karvaan ilmeensä hevosensa kaulan taakse.

-- Suoriuduinpahan hänestä, -- tuumi d'Artagnan nelistäessään, --

saadakseni vielä tänä iltana puhella Aramiksen kanssa. Onhan sitäpaitsi

Fouquet kunniallinen mies, -- _mordioux_, kun minä sen sanoin, niin sen

täytyy olla totta.

Niin tapahtui, että kellon lähetessä seitsemää illalla kuningas

ilmestyi Vauxin ristikkoportin eteen ilman torvien toitotusta ja

etujoukkoja, ilman tiedustuspartioita tai muskettisoturien saattuetta.

Fouquet oli jo puoli tuntia odotellut siellä avopäin huonekuntansa ja

ystäviensä ympäröimänä.

219.

Nektaria ja ambrosiaa.

Fouquet piteli jalustinta kuninkaalle, joka maahan laskeutuessaan

suoristausi sirosti ja armollisen suopeana ojensi isännälle kätensä.

Hallitsijan pikku vastustuksesta huolimatta toinen kohotti sen

kunnioittavasti huulilleen.

Kuningas tahtoi odottaa etupihalla vaunujen saapumista. Siihen ei

suurta kärsivällisyyttä tarvittukaan, kun tiet oli yli-intendentin

määräyksestä tasoitettu niin erinomaiseen kuntoon, että Melunin ja

Vauxin väliltä ei olisi löytänyt munan kokoista kiveä. Kuin matolla

vierien toivatkin ajopelit tärisyttämättä ja väsyttämättä kaikki naiset

kello kahdeksalta perille. Heidät otti vastaan ministerin puoliso, ja

heidän saapuessaan välähti päivänkirkas valo kaikista puista,

maljakoista ja marmoripatsaista. Tätä lumousta kesti, kunnes heidän

majesteettinsa olivat kadonneet palatsin sisäsuojamiin.

Kaikki nämä ihmeet, jotka kronikoitsija on kerännyt tai pikemmin

säilyttänyt selostuksessaan, uhaten kilpailla romaaninkirjoittajan

kanssa, -- tämän voitetun yön, parannetun luonnon häikäisevän loiston

kaikkine hupineen, kaikenlaatuisine ylellisyyksineen aistien ja hengen

tyydyttämiseksi laadittuna yhdistelmänä, kaiken tämän Fouquet

todellakin tarjosi kuninkaalleen tässä loihditussa sopukassa, jonka

vertaista ei kukaan Euroopan hallisija siihen aikaan voinut kehua

omistavansa.

Emme käy tässä puhumaan niistä suurista iltakemuista, joita kaikki

kuninkaalliset vieraat kunnioittivat läsnäolollaan, -- emme niiden

jatkona olleesta konsertista ja keijukaiskarkelosta. Kohdistamme

huomion kuninkaaseen, jonka kasvot alussa näyttivät hilpeiltä,

avomielisiltä ja onnellisilta, mutta pian saivat synkän, väkinäisen ja

ärtyneen ilmeen. Hän muisti oman asuntonsa ja tuon vaivaisen komeuden,

joka oli vain kuninkuuden väline olematta inhimillisesti puhuen

kuninkaan omaisuutta. Louvren upeat maljakot, Henrik II:n, Frans I:n,

Ludvig XI:n huonekalut ja pöytäkalustot olivat vain historiallisia

muistomerkkejä. Ne olivat pelkkiä taide-esineitä, kuninkaanviran

vanhoja peruja. Fouquetin komeus oli yksilöllistä ja esitti hänen omaa

aistikkuuttansa sekä tekotavaltaan että aineen valinnassa. Fouquet söi

kulta-astioista, joita taiteilijat olivat valaneet ja kaivertaneet

häntä varten. Fouquet joi viinejä, joiden nimetkin olivat Ranskan

kuninkaalle tuntemattomia, -- joi pikareista, joista jokainen oli

kallisarvoisempi kuin koko kuninkaallinen viinikellari.

Mitä sanoisimme saleista, seinäverhoista, tauluista, palvelijoista,

kaikenlaisista virkailijoista? Mitä sanoisimme palveluksesta,

jossa järjestys korvasi seurustelusäännöt, vieraitten hyvinvointi

ennakko-ohjeet, kun kestittävien hupi ja tyydytys oli ylimpänä lakina

kaikille isäntäänsä totteleville? Tuo kiirehtivien, meluamattomien

ihmisten parvi, tuo suuri vieraiden joukko, joka lukumäärältään silti

oli palvelusväkeä pienempi, nuo lukemattomat ruokalajit kulta- ja

hopea-astioissaan, säihkyvät valovirrat, peräti harvinaisten kukkien

paljous, joka oli vain esimakua luvatusta juhlanvietosta, hurmasi

kaikki läsnäolijat, ja nämä todistivat moneen kertaan ihailuaan, eivät

äänellä tai liikkeellä, vaan äänettömyydellä ja tarkkaavaisuudella --

noilla kahdella hovilaisten käyttämällä kielellä, joita valtiaan

läsnäolo ei pidättele.

Mutta kuninkaan silmät laajenivat mielenkarvaudesta; hän ei uskaltanut

enää katsahtaa kuningattareen. Ylpeydessään kaikkia muita luotuja

korskeampana Itävallan Anna koetti musertaa juhlien toimeenpanijan

osoittamalla halveksumista kaikelle, mitä hänelle tarjottiin.

Hyväsydäminen ja elämää ikävöivä nuori kuningatar sitävastoin ylisteli

Fouquetia, soi hyvällä ruokahalulla ja kyseli useiden tarjottujen

hedelmäin nimiä. Fouquet vastasi, että hän ei niitä itsekään

tiennyt, kertoen saavansa niitä ansareistaan, joissa hän usein itse

kokeili ulkomaisilla harvinaisuuksilla. Kuningas käsitti hänen

hienotunteisuutensa, ja se nöyryytti häntä vain yhä enemmän. Kuningatar

tuntui hänestä hiukan maalaiselta, ja Itävallan Anna muistutti

liiaksi Juno-jumalatarta. Itse hän koetti huolellisesti säilyttää

kylmäkiskoisuutensa, pidättyä sekä liiallisesta halveksimisesta että

yksinkertaisesta ihastelusta.

Mutta Fouquet oli ennakolta oivaltanut tämän kaiken: hän oli niitä

miehiä, jotka osaavat ottaa lukuun seurauksia edeltäkäsin. Kuningas oli

nimenomaan selittänyt haluavansa Fouquetin luona aterioidessaan jättää

silleen hovisäännön ja istua pöydässä koko juhlayleisön kanssa.

Ministeri oli kuitenkin saanut sovitetuksi, että kuninkaan päivällinen

tarjottiin tavallaan erikseen tässä yhteisessäkin tilaisuudessa.

Kokoonpanoltaan merkilliseen ateriaan kuului kaikkea, mistä kuningas

erityisesti piti, kaikkia hänen tavanomaisia mieliruokiaan, joten

Ludvigilla, valtakuntansa vankimmalla syömärillä, ei ollut mitään

aihetta verukkeeseen, että hänellä ei ollut ruokahalua, ja Fouquet meni

pitemmällekin: hän oli kuninkaan määräyksestä istuutunut itsekin

pöytään, mutta heti kun liemiruuat oli tarjoiltu, nousi hän omasta

kohdastaan palvelemaan hallitsijaa, hänen puolisonsa asettuessa

leskikuningattaren nojatuolin taakse seisomaan. Junon ylenkatse ja

Jupiterin nyrpeys eivät kyenneet vastustamaan tätä ylenpalttista

herttaisuutta. Leskikuningatar söi San-Lucarin viiniin kastetun

sokerileivoksen, ja kuningas maisteli kaikkea, virkkaen ministerille:

"Olisi mahdotonta, herra yli-intendentti, maukkaammin varustaa

ruokapöytää."

Silloin koko hovi ryhtyi ruokiin käsiksi niin innokkaasti kuin Egyptin

heinäsirkkaparvi hyökkää vihantaan laihoon.

Lopulta kuningas nälkänsä tyydytettyään jälleen synkistyi -- sitäkin

karvaammin, kun oli katsonut pakolliseksi osoittaa hyväntuulisuutta

välillä, ja hänen nurjamielisyyttään lisäsi sekin käsitys, että hänen

saattueensa ilmaisi mielihyväänsä isännälle muka liiaksi.

D'Artagnan, joka söi lujasti ja joi viininsä sekoittamattomana, vaikka

siltä ei näyttänyt, aterioitsi rauhassa edelleen, olematta mitään

huomaavinansa, mutta kuitenkin kaiken aikaa tehden hyödyllisiä

havaintoja.

Aterian päätyttyä kuningas ei tahtonut menettää iltakävelyään. Puisto

oli valaistu, ja ikäänkuin Vauxin herran käytettäväksi asettuen

hopeoitsi kuukin timanteillaan ja fosforihohteellaan tiheikköjä ja

lammikoita. Varjoisilla käytävillä tuntui virkistävä viileys, ja ne

olivat niin pehmeiksi hiekoitetut, että niitä asteli ihan

nautinnokseen. Juhlatunnelmasta ei enää puuttunut mitään, kun kuningas

osuikin tapaamaan la Vallièren erään lehdon mutkassa, saaden

tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kuiskata hänelle: "minä rakastan

sinua", kenenkään muun sitä kuulematta kuin saattelevan d'Artagnanin ja

edellä astuvan herra Fouquetin.

Lumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi

yleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen

sävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan

muskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja

kutsunut illalliselle.

D'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän

oli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta

todellisen kuninkaan luona.

-- Herra Fouquet, -- päätti hän, -- on minun mieheni!

Se unenjumalalle vihitty huone, johon kuningas johdettiin monin

juhlallisuuksin, ansaitsee lyhyen kuvauksen kertomuksessamme. Se oli

palatsin kaunein ja avarin suoja. Le Brunin sivellin oli sen

kupukatossa esittänyt ihania ja kaameita unelmia, joita Morfeus kutoo

kuninkaille yhtä hyvin kuin tavallisille kuolevaisille. Kaiken

suloisen, mitä uni tuottaa, kaikki, mitä sillä on tarjottavana

hunajanmakeata, hyväntuoksuista, kukkia ja nektaria, hekumaa tai

aistimusten lepoa, oli maalari käyttänyt freskojensa värittelyyn.

Sommittelu oli toiselta osaltaan yhtä viehkeä kuin se toisaalta oli

synkkä ja hirvittävä. Myrkkyjuomalla täytetyt maljat, nukkujan pään yli

välkkyvä miekka, kauheasti naamioidut noidat ja peikot, ilmiliekkiä tai

sysimustaa yötä pelättävämpi puolihämy olivat noiden ihanien taulujen

puitteina.

Kuningasta puistatti hänen astuessaan upeaan kamariin. Fouquet kysyi,

vaivasiko häntä jokin.

"Minua nukuttaa", vastasi Ludvig jokseenkin kalpeana.

"Haluaako teidän majesteettinne heti yöpukunne?"

"En, minun on vielä puhuteltava muutamia henkilöitä", virkkoi kuningas.

"Kutsuttakoon herra Colbert."

Fouquet kumarsi ja poistui.

220.

Viekas ja viekkaampi.

D'Artagnan ei ollut menettänyt aikaa; sellainen ei ollut hänen

tapojaan. Tiedusteltuaan Aramista hän oli juossut hakemaan, kunnes

tapasi tämän. Niin pian kun kuningas oli saapunut juhliin, oli Aramis

vetäytynyt huoneeseensa, kaiketi vielä miettimään jotakin uutta

kohteliaisuutta hänen majesteettinsa huvittamiseksi.

D'Artagnan ilmoitti tulostaan ja tapasi Vannesin piispan Portoksen ja

useiden uudenaikaisten epikurolaisten seurassa siinä toisen huonekerran

komeassa suojamassa, jota seinäverhojensa mukaan nimitettiin siniseksi

kamariksi.

Aramis tuli syleilemään ystäväänsä, tarjoten hänelle parhaan istuimen.

Ja kun kaikki muskettisoturin vaiteliaisuudesta huomasivat, että hän

halusi puhutella piispaa kahden kesken, lausuivat epikurolaiset

hyvästi. Portos jäi alalleen. Mutta runsaan aterian nautittuaan hän

olikin nukahtanut nojatuoliinsa. Tämä kolmas läsnäolija ei siis

häirinnyt haastelua. Hän kuorsasi kaikuvasti, ja tämän basson

poljennossa saattoi jutella kuin muinaisaikaisen lausuntalaulun

säestyksellä.

D'Artagnan tunsi, että hänen oli keskustelu aloitettava. Esitettävä

asia oli laatuaan hankala, ja hän katsoi paremmaksi ryhtyä siihen

mutkattomasti.

"No, nyt siis ollaan Vauxissa!" virkkoi hän.

"Niinpä vainenkin, d'Artagnan. Pidätkö tästä oleskelusta?"

"Paljon, ja myöskin herra Fouquetista."

"Eikö hän ole herttainen?"

"Herttaisempi ei voisi olla."

"Sanotaan, että kuningas esiintyi häntä kohtaan alussa

kylmäkiskoisesti, mutta hänen majesteettinsa kuuluu pehmenneen?"

"Etkö siis itse ollut näkemässä, kun mainitset niin sanotaan?"

"En, minulla oli puuhaa noiden herrojen kanssa, jotka täältä läksivät,

kun huomiseksi on ohjelmassa näyttämöesityksiä ja piiriratsastuksia."

"Kas, kas, sinäkö täällä olet juhlallisuuksien järjestäjänä -- sinä?"

"Minä olen aina suosinut haaveellisia huveja, tiedäthän; minussa on

ollut jonkun verran runoilijaa milloin millekin alalle."

"Niin, sepitithän viehättäviä säkeitäkin, joita kyllä vielä muistelen."

"Ne olen itse unohtanut. Mutta mielelläni opin muiden sepittämiä,

sellaisten kykymiesten kuin Molièren, Pélissonin la Fontainen."

"Tiedätkös, Aramis, mikä ajatus pälkähtikään päähäni äsken

juhla-aterialla?"

"En. Puhu pois. En sitä muutoin arvaisi; sinulla on niitä niin paljon!"

"Ka, juolahti mieleeni, että Ranskan oikea kuningas ei ole Ludvig XIV."

"Häh?" äännähti Aramis väkisinkin tähdäten muskettisoturiin merkillisen

katseen.

"Ei, vaan herra Fouquet."

Aramis hengähti ja hymyili.

"Sinä olet kateellinen kuten muutkin!" hän virkkoi. "Lyömmekö vetoa,

että tuon lauseen on herra Colbert kuiskannut korvaasi?"

Mielistelläkseen Aramista d'Artagnan kertoi Colbertin vastoinkäymiset

Melunin pysähdyksen aikana.

"Hylky miehekseen se Colbert!" tokaisi Aramis.

"On totisesti!"

"Ja ajatella", lisäsi piispa, "että se kehno neljän kuukauden kuluttua

on ministerisi!"

"Pyh!"

"Ja että sinä palvelet häntä kuin Richelieuta, kuin Mazarinia."

"Samaten kuin sinä palvelet Fouquetia", sanoi d'Artagnan.

"Se kuitenkin erona, rakas ystävä, että Fouquet ei ole Colbert."

"Se on totta."

Ja d'Artagnan tekeytyi murheellisen näköiseksi.

"Mutta", hän lisäsi tuokion kuluttua, "miksi sanoitkaan minulle, että

Colbertista tulee neljässä kuukaudessa ministeri?"

"Senvuoksi, että Fouquet ei pysy siinä asemassa", vastasi Aramis.

"Ollen joutumassa häviöön, vai mitä?" kysyi d'Artagnan.

"Kerrassaan."

"Miksi hän sitten panee toimeen suuria juhlia?" kysyi muskettisoturi

niin luonnollisen hyväntahtoisella äänellä, että se hetkiseksi eksytti

piispan. "Kas, kun et sinä ole neuvonut häntä luopumaan sellaisesta?"

Jälkimmäinen lause tuntui liialliselta. Aramis kävi jälleen

epäluuloiseksi.

"Hänen on hoideltava välejään kuninkaaseen", selitti piispa.

"Syöksemällä itsensä turmioon?"

"Niin, turmioon hänen tähtensä."

"Omituinen laskelma!"

"Välttämättömyys."

"En käsitä, rakas Aramis."

"Niin on asia; olethan huomannut herra de Colbertin kasvavan

vihamielisyyden."

"Ja että herra Colbert kannustaa kuningasta vapautumaan

yli-intendentistä."

"Se on päivänselvää."

"Ja että herra Fouquetia vastaan juonitellaan."

"Sekin tiedetään."

"Näyttääpä omituiselta, että kuningas liittyy miestä vastaan, joka

tulee tuhlanneeksi omaisuutensa häntä miellyttääkseen."

"Niin kyllä", myönsi Aramis verkalleen, yhä epäluuloisena, mutta

uteliaana kajoamaan puheenaiheeseen eräältä toiselta puolen.

"On monenlaista hullutusta", pitkitti d'Artagnan, "enkä minä pidä

kaikista niistä, joihin sinä antaudut."

"Millaisia ne ovat?"

"Illalliskemut, tanssiaiset, konsertit, huvinäytelmät,

piiriratsastukset, keinotekoiset vesiputoukset, raketit ja

ilotulitukset, juhlavalaistukset ja lahjat, -- kaikki tuo kyllä lienee

asianmukaista; mutta eivätkö nuo melkoiset kustannukset jo olisi

riittäneet? Tarvitsiko...?"

"Mitä?"

"Tarvitsiko esimerkiksi sisustaa uudestaan kokonainen talo?"

"Oh, se on totta! Huomautin siitä herra Fouquetille, mutta hän vastasi,

että jos hän olisi kyllin rikas, tarjoaisi hän kuninkaalle uuden

linnan, uuden uutukaisen tuuliviireistä kellareihin asti, uuden

kaikkine kalustuksineen, ja että hän kuninkaan lähdettyä polttaisi koko

komeuden, jotta mitään ei jäisi muiden nautittavaksi."

"Tuo on silkkaa espanjalaissuurellisuutta!"

"Sitä hänelle sanoin, mutta silloin hän lisäsi: 'Ken minua neuvoo

säästäväisyyteen, on viholliseni.'"

"Se on mielettömyyttä, sanon sinulle, niinkuin se muotokuvakin."

"Mikä muotokuva?" virkahti Aramis.

"Kuninkaan muotokuva, se yllätys..."

"Yllätys?"

"Niin, jota varten sinä otit mallitilkkuja Perceriniltä."

D'Artagnan pysähtyi. Hän oli sinkauttanut nuolen. Nyt oli enää vain

mitattava sen kantavuus.

"Se on pieni kohteliaisuus", vastasi Aramis.

D'Artagnan astui suoraan ystävänsä luo, tarttui hänen molempiin

käsiinsä ja katsoi häntä silmiin.

"Aramis", kysyi hän, "vieläkö minusta hiukan pidät?"

"Vieläkö pidän!"

"Hyvä! Teeppä silloin mielikseni. Miksi otit Perceriniltä näytetilkkuja

kuninkaan puvuista?"

"Tule kanssani kysymään sitä Le Brun-poloiselta, joka on ahertanut

niiden parissa kaksi päivää ja kaksi yötä."

"Aramis, tuo on totta maailmalle; mutta minulle..."

"Tosiaankin, d'Artagnan, sinä kummastutat minua!"

"Ole hyvä minulle. Sano minulle totuus. Ethän kai tahtoisi, että

joutuisin ikävyyksiin?"

"Rakas ystävä, sinä käyt käsittämättömäksi. Mitä hiton epäluuloja

oikeastaan haudot?"

"Uskotko vaistoihini? Ennenhän niihin luotit. No niin, vaistoni sanoo

minulle, että sinulla on joku salattu suunnitelma."

"Minullako suunnitelma?"

"En ole siitä varma."

"_Pardieu_!"

"En ole siitä varma, mutta valalle menisin."

"Kuulehan, d'Artagnan, sinä tuotat minulle raskasta mielipahaa. Jos

minulla tosiaan on suunnitelma sinulta kätkettävänä, niin teen

velvollisuuteni, eikö niin? Jos minun taasen tulisi ilmaista sinulle

joku suunnitelma, niin enhän toki kiertelisi."

"Ei, Aramis, ei, on suunnitelmia, jotka paljastetaan vasta otollisella

hetkellä."

"Sitten, ystäväiseni", vastasi piispa nauraen, "se otollinen hetki ei

ole vielä tullut."

D'Artagnan pudisti surumielisesti päätänsä.

"Ystävyys, ystävyys", pahoitteli hän, "tyhjä sana! Siinä mies, joka

sitä häneltä pyytäessäni antaisi hakata itsensä palasiksi minun

tähteni."

"Se on totta", myönsi Aramis ylevästi.

"Ja tuo mies, joka vuodattaisi puolestani jokaisen veripisaransa, ei

avaa minulle pienoista sopukkaa sydämestään. Ystävyys, sen toistan, on

vain varjo ja houkutin, kuten kaikki muukin, mikä maailmassa

kimmeltää!"

"Älä haasta tuohon tapaan meidän ystävyydestämme", vastasi piispa

lujalla ja vakuuttavalla äänellä. "Se ei ole sitä lajia, josta puhut."

"Katso minua, Aramis. Meitä on nyt kolme neljän asemesta. Sinä eksytät

minua, minä epäilen sinua, ja Portos nukkuu. Kaunis ystäväkolmikko,

eikö olekin? Kaunis jäännös!"

"Voin sinulle sanoa vain yhden seikan, d'Artagnan, ja sen vakuutan

sinulle evankeliumin kautta. Minä olen kiintynyt sinuun kuten ennenkin.

Jos koskaan olen osoittamatta sinulle luottamusta, se tapahtuu muiden

eikä sinun tai itseni tähden. Kaikesta, mitä teen ja missä onnistun,

tulee sinullekin osasi. Lupaa minulle sama suosio, puhu!"

"Ellen erehdy, Aramis, niin nuo sanat ovat tällä hetkellä lausuttuina

täynnä jalomielisyyttä."

"Mahdollista kyllä."

"Sinulla on salahankkeita herra Colbertia vastaan. Jos vain siitä on

kysymys, _mordioux_, niin sano se minulle! Minulla on pihdit, joilla

voi vetää hampaan ulos."

Aramis ei voinut pidättää halveksivaa hymyä, joka vilahti hänen

ylväillä piirteillään.

"Ja jos haudon salajuonia herra Colbertia vastaan, mitä pahaa siinä

olisi?"

"Se on sinulle liian vähän, etkä sinä Colbertia kukistaaksesi ole

käynyt pyytämässä näytetilkkuja Perceriniltä. Oi, Aramis, me emme ole

vihollisia, me olemme veljiä. Sano minulle, mihin aiot ryhtyä, ja saat

d'Artagnanin sanan siitä, että ellen voi sinua auttaa, vannon pysyväni

puolueettomana."

"Minä en aio ryhtyä mihinkään", intti piispa.

"Aramis, ääni puhuu minulle, se valaisee minua; se ääni ei ole minua

koskaan pettänyt. Sinulla on hankkeita kuningasta vastaan!"

"Kuningasta?" huudahti Aramis pahastusta teeskennellen.

"Sinun kasvosi eivät saa minua harhaantumaan. Kuningasta vastaan,

toistan."

"Auttaisitko minua?" virkkoi Aramis, naurunsa ivallinen värähdys vielä

äänessään.

"Aramis, tekisin enemmän. Minä en ainoastaan auttaisi sinua, en pysyisi

ainoastaan puolueettomana, vaan minä pelastaisin sinut."

"Sinä olet hullu, d'Artagnan."

"Minä olen viisaampi meistä kahdesta."

"Sinä, joka epäilet minun tahtovani salaa murhata kuninkaan!"

"Kuka siitä puhuu?" virkkoi muskettisoturi.

"No, ymmärtäkäämme toki toisiamme; en käsitä, mitä voi tehdä

lailliselle kuninkaalle, kuten meidän, ellei häntä murhaa."

D'Artagnan ei vastannut mitään.

"Sinulla on sitäpaitsi vartijasi ja muskettisoturisi täällä", huomautti

piispa.

"On kyllä."

"Te ette ole herra Fouquetin luona, vaan kotona."

"Se on totta."

"Ja tälläkin hetkellä on herra Colbert antamassa kuninkaalle kaikkia

niitä neuvoja herra Fouquetia vastaan, joita sinä ehkä itse tahtoisit

hänelle antaa, ellen minä olisi pelissä."

"Aramis, Aramis! Jumalan tähden, ystävän sana!"

"Ystävän sanalla, tämä on totuus. Jos aion sormellanikaan koskea

Itävallan Annan poikaan, tämän maan oikeaan kuninkaaseen; ellei minulla

ole vakava aikomus langeta maahan hänen valtaistuimensa juureen, ellei

ajatuksissani huomispäivä täällä Vauxissa ole kuninkaani päivistä

kunniakkain, iskeköön minut salama kuoliaaksi, sen sanon."

Aramis oli valaansa lausuessaan kääntänyt kasvonsa huoneensa

vuodekomeroon päin, jossa d'Artagnan -- muutenkin istuen selin siihen

-- ei voinut aavistaa ketään olevan kätkettynä. Piispan vakuutuksen

hartaus, sanojen tarkoituksellinen hitaus, vannomisen juhlallisuus

antoivat muskettisoturille mitä täydellisintä tyydytystä. Hän tarttui

Aramiksen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti.

Aramis oli kalpenematta kestänyt nuhteet, mutta ylistyksiä kuullessaan

hän punastui. Petetty d'Artagnan oli hänelle kunniakas saavutus.

Luottavainen d'Artagnan saattoi hänet häpeämään.

"Lähdetkö jo?" kysyi hän syleillen ystävää punastuksensa salaamiseksi.

"Kyllä, virkani kutsuu minua. Minun on kuulusteltava yön tunnussana."

"Missä sinä nukut?"

"Kuninkaan eteishuoneessa kaiketikin. Entä Portos?"

"Vie sinä hänet täältä, sillä hän pauhaa kuin kanuuna."

"Ah... eikö hän asukaan luonasi?" kysyi d'Artagnan.

"Ei suinkaan. En tiedä, missä hänen huoneensa on."

"Hyvä on!" virkkoi muskettisoturi, jolta tämä kumppanusten ero poisti

viimeisetkin epäluulot.

Ja hän tönäisi Portosta olkapäähän. Tämä mörisi vastaukseksi.

"Tule!" kehoitti kapteeni.

"Kah, d'Artagnan, rakas veikkonen! Mikä merkillinen sattuma sinut on

tänne tuonut? Ah, se on totta, minähän olen Vauxin juhlilla!"

"Komeassa puvussasi."

"Siinä menetteli herra Coquelin de Volière hyvin herttaisesti, eikö

totta?"

"Sh!" hillitsi Aramis. "Sinähän astut permannot puhki."

"Se on totta", vahvisti muskettisoturi. "Tämä huone on kupulaen

yläpuolella."

"Enkä minä ole ottanut sitä asesaliksi", lisäsi piispa. "Kuninkaan

huoneessa on unen viihdykkeitä lakena. Älä unohda, että minun

parkettini on sen päällystyksenä. Hyvää yötä ystäväni, kymmenen

minuutin kuluttua olen unen helmoissa."

Ja Aramis saattoi heitä hiljaa nauraen ulos huoneestaan. Sitten hän

lukitsi nopeasti salvat, tukki ikkunat ja kutsui:

"Monseigneur, monseigneur!"

Filip tuli esille vuodekomerosta, työntäen makuusijan taakse asetetun

verho-oven syrjään.

"Kylläpä se d'Artagnan on kovin epäilevällä kannalla", virkkoi hän.

"Ah, te tunsitte d'Artagnanin, eikö totta?"

"Ennenkuin hänen nimeänsäkään mainitsitte."

"Hän on muskettisoturienne kapteeni."

"Hän on _minulle_ hyvin uskollinen", vastasi Filip, korostaen sanaa.

"Uskollinen kuin koira, puree joskus. Ellei d'Artagnan tunne teitä

ennenkuin _toinen_ on poistettu, voitte iäti luottaa häneen, sillä jos

hän ei ole nähnyt mitään, pysyy hän uskollisuudessaan, ja jos hän näkee

liian myöhään, ei hän gascognelaisena koskaan tunnusta joutuneensa

petetyksi."

"Sitä ajattelin. Mitä nyt teemme?"

"Te asetutte tähystyspaikalle tarkkaamaan kuninkaan levollemenoa,

nähdäksenne mitä pikku muodollisuuksia teidän on vuoteeseen

laskeutuessanne noudatettava."

"Hyvä on. Mihin asetun?"

"Istuutukaa tälle telttatuolille. Minä siirrän parkettia. Te katsotte

tästä aukosta, joka vastaa kuninkaan huoneen kupulakeen laitettuja

valeikkunoita. Näettekö?"

"Näen kuninkaan."

Ja Filip säpsähti kuin vihollisen ilmestymisestä.

"Mitä hän tekee?"

"Hän on aikeissa pyytää jotakuta miestä istuutumaan lähelleen."

"Herra Fouquetia?"

"Ei, ei se hän ole; malttakaas..."

"Muistiinpanot, ruhtinaani, muotokuvat!"

"Mies, jota kuningas pyytää istuutumaan luoksensa, on Colbert."

"Colbertko kuninkaan luona?" huudahti Aramis. "Mahdotonta!"

"Katsokaa."

Aramis vajotti katseensa parketin uurteeseen.

"Niin", myönsi hän, "Colbert itse. Oi, monseigneur, mitä saammekaan

kuulla ja mihin tuo tuttavallisuus johtaa?"

"Ei se ainakaan tietäne hyvää herra Fouquetille!"

Prinssi ei erehtynyt. Olemme nähneet, että Ludvig XIV oli kutsuttanut

Colbertin ja että tämä oli saapunut. Keskustelu oli alkanut sellaisella

erikoisella suosiollisuudella, jota kuningas hyvin harvoin osoitti.

Tosin hallitsija oli yksinään alamaisensa kanssa.

"Istuutukaa, Colbert."

Ilonsa innossa intendentti, joka oli pelännyt virkaeroa, kieltäytyi

tästä tavattomasta kunniasta.

"Ottaako hän tarjouksen vastaan?" kysyi Aramis.

"Ei, hän jää seisomaan."

"Kuunnelkaamme, ruhtinaani."

Ja tuleva kuningas ja tuleva paavi kuuntelivat kiihkeästi noita

yksinkertaisia kuolevaisia, jotka olivat heidän jalkainsa alla ja

valmiina heidän muserrettavikseen, mikäli he tahtoivat.

"Colbert", virkkoi kuningas, "te olette tuottanut minulle tänään paljon

ikävyyksiä."

"Sire... minä tiesin sen."

"Hyvä! Pidän tuosta vastauksesta. Niin, te tiesitte sen. Se oli

rohkeata menettelyä."

"Alistuin vaaraan saattaa teidän majesteettinne tyytymättömäksi, mutta

minun täytyi myöskin uskaltaa salata teiltä totinen etunne."

"Entä sitten? Pelkäsittekö jotakin puolestani?"

"Vaikkapa vain ruuansulatushäiriöitä, sire", virkkoi Colbert. "Sillä

kukaan ei tarjoa kuninkaalleen moisia juhlia muuta kuin näännyttääkseen

hänet herkkuihin."

Tämän karkean leikkipuheen jälkeen Colbert odotteli hyvillä mielin sen

vaikutusta. Ludvig XIV, valtakuntansa turhamaisin ja herkkätuntoisin

mies, antoi vielä tämänkin sukkeluuden Colbertille anteeksi.

"Tosiaankin", myönsi hän, "herra Fouquet on tarjonnut minulle liian

uhkean aterian. Sanokaahan, Colbert, mistä hän ottaa noiden tavattomien

kulujen peittämiseen tarvittavat rahat? Tiedättekö?"

"Kyllä sen tiedän, sire."

"Selittäkäähän minulle hiukan."

"Se on helppoa, ihan pennilleen."

"Tiedän teidät tarkaksi laskuissa."

"Se on ensimmäinen ominaisuus, jota voi vaatia raha-asiain

intendentiltä."

"Kaikilla ei sitä ole."

"Kiitän teidän majesteettianne niin imartelevan ylistyksen

lausumisesta."

"Herra Fouquet on siis rikas, hyvin rikas, ja sen, monsieur, tietävät

kaikki."

"Kaikki, sekä elävät että kuolleet."

"Mitä tuo tarkoittaa, herra Colbert?"

"Elävät näkevät herra Fouquetin varallisuuden; he ihmettelevät sen

vaikutusta ja paukuttavat käsiään. Mutta kuolleet, jotka ovat meitä

viisaammat, tietävät syyt ja syyttävät."

"No, johtuuko herra Fouquetin rikkaus erityisistä syistä?"

"Intendentin virka suosii usein niitä, jotka sitä hoitavat."

"Teidän on minulle puhuttava luottavaisemmin; älkää pelätkö mitään,

olemmehan aivan yksin."

"Omantuntoni kannattamana ja kuninkaani turvissa minä en koskaan pelkää

mitään, sire", vakuutti Colbert kumartaen.

"No, jos siis kuolleet puhuisivat..."

"Ne puhuvat toisinaan, sire. Lukekaa."

"Ah", kuiskasi Aramis prinssille, joka kuunteli hänen vieressään,

tarkaten jokaista tavua, "koska olette täällä kuninkuuttanne oppimassa,

monseigneur, niin kuunnelkaa oikein ruhtinaallista kehnoutta. Pääsette

todistajaksi näytelmään, jonka laatuisia vain Jumala yksin tai

pikemminkin perkele keksii ja panee toimeen. Kuunnelkaa tarkkaan, siitä

on teille hyötyä."

Prinssi jännitti huomaavaisuuttansa ja näki Ludvig XIV:n ottavan

Colbertin kädestä tämän ojentaman kirjeen.

"Kardinaalivainajan käsialaa!" virkahti kuningas.

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi Colbert kumartaen;

"on mainio ominaisuus työhön määrätylle kuninkaalle, että hän noin

tuntee käsialat ensi näkemällä."

Ludvig luki Mazarinin kirjeen, jonka lukijamme tuntevat rouva

Chevreusen ja Aramiksen kiistasta, niin että se ei ilmaisisi mitään

uutta, jos sen tässä esittäisimme.

"En oikein käsitä", lausui kuningas hyvin innostuneena.

"Teidän majesteettinne ei vielä tunne rahaministeriön virkailijain

tapoja."

"Näen, että on kysymys herra Fouquetille annetuista varoista."

"Kolmestatoista miljoonasta. Sievä summa!"

"Niin todellakin... No, puuttuvatko nuo kolmetoista miljoonaa yleisistä

tileistä? En tätä oikein ymmärrä, sanon. Miksi ja miten olisi tuo

vaillinki mahdollinen?"

"En sano mahdollinen; sanon todellinen."

"Väitätte kolmetoista miljoonaa puuttuvan tileistä?"

"Minä en sitä sano, vaan tilikirjat."

"Ja tämä herra Mazarinin kirje ilmoittaa tuon summan käytön ja

vastaanottajan nimen?"

"Kuten teidän majesteettinne voi vakuuttautua."

"Niin, tosiaankin, siitä ilmenee, että herra Fouquet ei ollut

palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa."

"Ja se puutos ilmenee yhä tileissä, sire."

"No, niinpä...?"

"Niinpä, sire, koska herra Fouquet ei ole palauttanut noita

kolmeatoista miljoonaa, on hän ne siirtänyt omiin varoihinsa, ja

sellaisella summalla voi kustantaa hyvinkin nelinkertaisesti saman

komeuden kuin teidän majesteettinne kykeni hankkimaan Fontainebleaussa,

missä emme tuhlanneet kuin kaikkiaan kolme miljoonaa, kuten

muistanette."

Oli kömpelön miehen suussa hyvin taitava mustaaminen vedota juhliin,

joissa kuningas Fouquetin vihjauksesta ensi kertaa huomasi hänen

alemmuutensa. Colbert maksoi Vauxissa, mitä Fouquet oli hänelle tehnyt

Fontainebleaussa, ja kelpo rahamiehenä hän suoritti sen korkoineen.

Saatettuaan kuninkaan tähän mielentilaan ei Colbertilla enää ollut

paljonkaan tehtävänä. Hän tunsi sen; kuningas oli käynyt synkäksi,

Colbert odotti hallitsijansa ensi sanaa yhtä kärsimättömänä kuin Filip

ja Aramis sitä vartosivat korkealta tähystyspaikaltaan.

"Tiedättekö, mitä kaikesta tuosta seuraa, herra Colbert?" virkkoi

kuningas hiukan mietittyään.

"En, sire, sitä en tiedä."

"Siitä seuraa, että jos tuo kolmentoista miljoonan anastaminen

voitaisiin näyttää toteen..."

"Mutta se on toteen näytetty."

"Tarkoitan, että jos se tehtäisiin julkiseksi, herra Colbert..."

"Luullakseni julkaistaisiin se huomenna, jos teidän majesteettinne..."

"Jos en olisi herra Fouquetin vieraana", täydensi kuningas varsin

arvokkaasti.

"Kuningas on kaikkialla kotonaan, sire, ja varsinkin asumuksissa,

joiden rakentaminen on maksettu hänen varoillaan."

"Minusta tuntuu", huomautti Filip hiljaa piispalle, "että arkkitehdin,

joka on tämän kupulaen rakentanut, on täytynyt sen tarkoitusta

aavistaen laittaa se niin, että sen voi syöstä herra Colbertin

kaltaisten mustien heittiöiden niskaan."

"Minäkin ajattelin sitä", vastasi Aramis; "mutta herra Colbert on niin

lähellä kuningasta tällä hetkellä!"

"Se on totta, siitä seuraisi uusi vallanperimys."

"Ja nuorempi veljenne korjaisi kaikki hedelmät, monseigneur. No,

olkaamme hiljaa ja kuunnelkaamme edelleen."

"Meidän ei tarvitse kauan kuunnella", sanoi nuori prinssi.

"Miten niin, monseigneur?"

"Siksi, että minä en kuninkaana vastaisi enää mitään."

"No, mitä tekisitte?"

"Odottaisin huomisaamuun miettiäkseni."

Ludvig XIV kohotti vihdoin silmänsä, ja huomaten Colbertin vielä

tarkkaavaisena odottavan hän sanoi äkkiä muuttaen puheenainetta:

"Herra Colbert, huomaan ajan käyvän myöhäiseksi; menen nukkumaan."

"Ah", virkahti Colbert, "minä saan..."

"Huomiseen. Aamulla olen tehnyt päätökseni."

"Hyvä on, sire", vastasi Colbert vimmoissaan, vaikka hän kuninkaan

edessä hillitsi itsensä. Ludvig viittasi kädellään, ja intendentti

poistui takaperin ovea kohti.

"Palvelusväkeni!" huudahti kuningas.

Tultiin laittamaan kuningasta vuoteeseen. Filip aikoi poistua

tähystyspaikaltaan.

"Vielä hetkinen", pyysi Aramis tavanmukaisen säveästi; "se, mikä nyt

tapahtui, on vain yksityisseikka, emmekä siitä enää huomenna mitään

välitä. Mutta kuninkaan riisuutuminen, makuullemenon pikku järjestelmä,

-- kah, monseigneur, se on tärkeätä! Oppikaa, oppikaa asettumaan

vuoteeseenne, sire. Katsokaa, katsokaa!"

221.

Colbertin hätävara.

Historia kertoo kyllin yksityiskohtaisesti seuraavan päivän julkiset

tapaukset, yli-intendentin loistavan juhlaohjelman lukuisat numerot.

Kaksi suurta kirjoittajaa on kuvannut _Vesiputouksen ja Ryöppysuihkun_

suuren kiistan sekä _Kruununlähteen ja Luomakunnan_ mahtavan kuvaelman

niin selkeästi, että siihen ei ole mitään lisättävänä. Päivä oli siis

lyhyeen sanoen omistettu huvituksiin ja ilakoimiseen; käytiin

huviajelulla, nautittiin virvokkeita, katseltiin huvinäytelmää, jossa

Portos suureksi ihmetyksekseen tunsi herra Coquelin de Volièren

esittämässä osaa _Kiusanhengissä_, "hupsussa kurielussa", kuten parooni

du Vallon tätä nykyään sillä nimellä annettua kappaletta arvosteli.

La Fontainella oli siitä varmastikin parempi käsitys, -- kirjoittihan

hän ystävälleen Maucroulle:

"Se näytelmä on Molièren,

ja hän ei saanut suinkaan väärin

kiitosta kuulla koko hovin;

tuo nimi kuuluu kukaties

viel' yli Roomankin, ja kovin

halusta suon sen: siin' on mies!"

Tuosta näkee, että la Fontaine oli ottanut varteen Pélissonin

kehoituksen ja alkanut pitää huolta sattuvammista loppusoinnuista.

Portos oli kyllä muuten samaa mieltä la Fontainen kanssa siitä, että

Molière oli mies kerrassaan -- mutta vaatturit mittausapulaisena,

jotavastoin parooni ei teatterialalla havainnut häntä muuksi kuin

ilvehtijäksi.

Mutta vielä hautoen edellisenä iltana näkemäänsä ja tuntien Colbertin

valaman myrkyn vaikutusta osoittausi kuningas kylmäkiskoiseksi,

pidättyväksi ja vaiteliaaksi koko tämän päivän, joka niin loistavan

rikkaana kaikenlaisista yllätyksistä tuntui nostattavan _Tuhannen ja

yhden yön_ ihmeitä hänen askelistaan. Mikään ei saanut hänen

katsantoansa kirkastumaan; hänen sielunsa pohjalla ilmeisesti paisui

karvautta, joka sai lisiä syrjäisistäkin seikoista, niinkuin lähde

epälukuisista pikkupuroista laajentuu joeksi. Vasta puolenpäivän aikaan

hänen sävynsä hiukan selkisi; epäilemättä hän oli päässyt päätökseen.

Aramis saatteli häntä askel askelelta sekä hänen ajatuksissaan että

kävelyssään ja varmistui nyt siitä, että hänen odottamansa tapaus ei

enää lykkäytyisi pitkällekään.

Tällä kertaa Colbert oli ihan kuin yhteistoiminnassa Vannesin piispan

kanssa, ja jos hänen jokainen neulanpistonsa kuninkaan sydämeen olisi

tapahtunut Aramiksen käskysanasta, ei hän olisi voinut toimia sen

tehokkaammin.

Arvattavasti tuntien tarvetta synkän aikeen hetkelliseen unohtamiseen

kuningas näytti kaiken päivää yhtä ahkerasti tavoittelevan neiti de la

Vallièren seuraa kuin hän koetti kartella haastelua sekä Colbertin että

Fouquetin kanssa.

Tuli ilta. Kuningas oli lausunut haluavansa lähteä kävelylle vasta

pelierän jälkeen. Illallisen jatkoksi hän siis ensin istuutui

pelipöytään, voitti tuhannen pistolia, pisti nämä taskuunsa ja nousi

sanoen:

"Lähtekäämme puistoon, hyvät herrat."

Siellä hän tapasi naiset. Sanoimme kuninkaan voittaneen tuhannen

pistolia ja korjanneen ne saaliikseen. Mutta herra Fouquet oli osannut

menettää kymmenentuhatta, niin että hovilaisillekin oli jakaantunut

melkoinen määrä taskurahoja, saaden heidän kasvonsa kuvastamaan pelkkää

mielihyvää ja hyväntuulisuutta. Samaa ei voinut sanoa kuninkaasta,

jonka otsa yhä pysyi varsin pilvistyneenä, vaikka hänkään ei ollut

välinpitämätön pelivoitostaan. Erään kujan mutkassa odotteli häntä

Colbert, varmaankin sovitussa kohtauksessa, sillä Ludvig, joka oli

häntä vältellyt, teki hänelle merkin ja tunkeusi intendentin keralla

syvemmälle puistoon.

Mutta myöskin la Vallière oli pannut merkille kuninkaan synkkinä

hehkuvat katseet, ja kun hänen rakkaudelleen ei ollut mitään

läpitunkematonta valtiaan sielussa, oli hän tajunnut, että tämä

pidätelty äkäisyys uhkasi jotakuta. Hän asettui koston tielle niinkuin

laupeuden enkeli. Kovin murheellisena, sekavalla mielellä ja puolittain

suunniltaan tuskaannuksesta, kun oli joutunut niin pitkäksi aikaa eroon

rakastajastaan, rauhattomana tuon aavistelemansa sisäisen kuohumuksen

johdosta, hän ensin näyttäysi kuninkaalle hämmentynein ilmein, joita

Ludvig pahantuulisuudessaan tulkitsi epäedullisesti. Kun he sitten

olivat kahden kesken -- tai melkein yksinään, sillä nähdessään nuoren

tytön oli Colbert kunnioittavasti pysähtynyt kymmenen askeleen päähän,

-- lähestyi kuningas la Vallièrea ja tarttui hänen käteensä.

"Mademoiselle", hän virkkoi, "voinko ilman hienotunteisuuden loukkausta

kysyä teiltä, mikä teitä vaivaa? Povenne kohoilee, silmänne ovat

kosteat."

"Voi, sire, jos olen murheissani, niin se on teidän majesteettinne

suruisuudesta tarttunutta."

"Minäkö suruissani? Oh, te näette nyt huonosti, mademoiselle."

"Ei, suru ei ole mieltäni painamassa."

"Mikä siis, sire?"

"Nöyryytys."

"Nöyryytys? Oi, mitä sanottekaan?"

"Minä tarkoitan, mademoiselle, että missä minä olen, siellä ei kukaan

muu saisi esiintyä valtiaana. Mutta katsokaahan vain, eikö tämän alueen

kuningas pimitä varjoon minua, Ranskan hallitsijaa. Haa", hän jatkoi

hammasta purren ja kädet nyrkissä, "kun vielä ajattelen, että tämä

mahtimies..."

"Niin?" äännähti la Vallière peloissaan.

"Että tämä mahtimies on epärehellinen palvelija, joka korskeilee

minulta varastamillaan varoilla... Mutta minä muutankin moisen

häpeämättömän virkanousukkaan juhlan sellaiseksi nolaukseksi hänelle,

että nuo hänen runoilijainsa laulamat Vauxin luonnottaret vielä kauan

säilyttävät sen muistissaan."

"Oi, teidän majesteettinne..."

"Kas, mademoiselle, aiotteko te käydä herra Fouquetin puolelle?"

kivahti Ludvig.

"En, sire, kysyn teiltä vain, oletteko saanut varmoja tietoja, Teidän

majesteettinne on usein tullut tuntemaan hovikanteluiden arvon."

Ludvig viittasi Colbertia lähestymään.

"Puhukaa, herra Colbert", käski nuori hallitsija, "sillä luulenpa

tosiaan, että neiti de la Vallière tässä tarvitsee teidän sanaanne,

uskoakseen kuninkaan sanaa. Ilmoittakaa neidille, mitä herra Fouquet on

tehnyt. Ja te, mademoiselle, -- oh, se ei käy pitkälliseksi, --

suvaitkaa hyväntahtoisesti kuunnella, minä pyydän."

Minkätähden Ludvig niin hartaasti vaati sitä? Selitys on aivan

yksinkertainen: hänen sydämensä ei ollut levollinen, hän uumoili tässä

kolmentoista miljoonan jutussa jotakin rumaa ja salaperäistä vehjettä

ja olisi suonut, että la Vallièren puhdas sydän olisi varkauden

ajatuksen vieraannuttamana yhdellä sanalla hyväksynyt sen päätöksen,

jonka hallitsija oli tehnyt, vaikka epäröitsikin panna sitä täytäntöön.

"Puhukaa, monsieur", kehoitti la Vallière Colbertia, joka oli astunut

esiin; "puhukaa, koska kuningas tahtoo, että kuulen selityksenne. No,

sanokaa, mikä rikos on ilmennyt herra Fouqetista?"

"Kah, ei kovinkaan vakava, mademoiselle", vastasi musta juonittelija;

"pelkkä luottamuksen väärinkäyttö..."

"Sanokaa, sanokaa se, Colbert, ja sitten jättäkää meidät ja menkää

ilmoittamaan herra d'Artagnanille, että minulla on määräyksiä

annettavina hänelle", lausui kuningas.

"Herra d'Artagnanille!" huudahti la Vallière; "ja mihin herra

d'Artagnania tarvitaan, sire? Rukoilen teitä sanomaan sen minulle."

"_Pardieu_, vangitsemaan tuo mahtaileva havittelija, joka pyrkii

kohottautumaan minun taivaalleni."

"Vangitsemaan herra Fouquet, sanotte?"

"Kas, se hämmästyttää teitä?"

"Omassa talossaan?"

"Miksei? Jos hän on rikollinen, niin hän ei kotonansakaan ole syytön."

"Herra Fouquet, joka juuri käyttää viimeiset varansa kunnianosoituksiin

kuninkaallensa?"

"Uskon teidän tosiaankin puolustavan kavaltajaa, mademoiselle."

Colbert puhkesi hiljaiseen nauruun. Ludvig käännähti katsomaan, mistä

se sihinä kuului.

"Sire", sanoi la Vallière, "herra Fouquetia en puolusta, vaan teitä

itseänne."

"Minuako?... Te puolustatte minua?"

"Sire, te häpäisette itseänne sellaisella määräyksellä."

"Häpäisenkö?" mutisi kuningas kalveten kiukusta. "Totisesti,

mademoiselle, te ilmaisette omituista kiihkoa käsityksenne

lausumisessa."

"En omaksu kiihkoa sanoihini, sire, vaan teidän majesteettinne

palvelemiseen", vastasi ylevä nuori tyttö. "Yhtä kiihkeästi omistaisin

siihen tarpeen tullen henkenikin."

Colbert tahtoi murista. Silloin la Vallière -- tämä lakea olento --

kääntyi häntä vastaan ja pakotti intendentin katseensa leimahduksella

vaikenemaan.

"Monsieur", hän virkkoi, "kun kuningas toimii hyvin, en lausu mitään,

vaikka toimenpide olisikin kolaus minulle tai omaisilleni; mutta

kuninkaan huonosta toiminnasta muistutan, joskin hän sillä edistäisi

minun tai niiden etua, jotka ovat minulle rakkaita."

"Mutta kaiketi minäkin olen hartaasti kiintynyt kuninkaaseen,

mademoiselle", rohkeni Colbert huomauttaa.

"Niin, monsieur, me olemme kumpikin kiintyneet omalla tavallamme",

vastasi la Vallière sellaisella äänenpainolla, että se tunki nuoren

kuninkaan sydämeen. "Mutta minä rakastan häntä niin lujasti, että koko

maailma sen tietää, niin puhtaasti että itse kuningaskaan ei epäile

rakkaudessani mitään itsekkyyttä. Hän on minun kuninkaani ja herrani,

minä olen hänen nöyrä palvelijansa; mutta ken koskee hänen kunniaansa,

hän kajoaa minun elämääni. Ja vakuutan vieläkin, että kuninkaan

neuvominen vangituttamaan herra Fouquet täällä kotonansa häpäisee

kuningasta."

Colbert painoi päänsä alas, sillä hän tunsi kuninkaan luopuvan

puoleltansa. Mutta samalla hän kuitenkin jupisi:

"Mademoiselle, minun tarvitsisi lausua vain sananen."

"Älkää sitä lausuko, monsieur, sillä minä en ottaisi sitä kuullakseni.

Mitä se hyödyttäisikään? Te tarkoitatte, että herra Fouquet on tehnyt

rikoksia? No, senhän tiedän, koska kuningas on sen sanonut; kun kerran

kuningas on lausunut uskovansa syytöksen, niin en siihen tarvitse

vahvistusta toisen suusta. Mutta vaikkapa herra Fouquet olisi ihmisistä

kehnoinkin, niin lausun suoraan julki, että hän on nyt loukkaamaton

kuninkaan taholta, koska kuningas on hänen vieraanansa. Vaikka tämä

palatsi olisi rahan väärentäjäin ja rosvojen tyyssija, niin hänen

kotinsa on turvattu, koska täällä on hänen vaimonsa, -- ja sitä

suojapaikkaa ei sovi pyövelien raastaa!"

La Vallière vaikeni. Vastoin tahtoaankin kuningas ihaili hänen

esiintymistään; tuon äänen lämpö ja puolustuksen ylväys voittivat

hänet. Colbert taipui tappioon epätasaisessa taistelussa. Viimein

kuningas hengähti, pudisti päätänsä ja ojensi kätensä la Vallièrelle.

"Mademoiselle", hän sanoi säveästi, "miksi puhuttekaan minua vastaan?

Tiedättekö, mitä tuo kurja tekee, jos annan hänelle toiminnan aikaa?"

"Mutta, hyvä Jumala, eikö hän ole saalis, joka aina pysyy vallassanne?"

"Entä jos hän livistääkin pakoon?" huudahti Colbert.

"No, kuninkaan ikuiseksi kunniaksi jäisi sen tilaisuuden myöntäminen

näissä oloissa herra Fouquetille; ja mitä rikollisemmaksi hän

paljastuu, sitä suuremmaksi käy kuninkaan ylemmyys tähän kehnouteen ja

häpeään verraten."

Ludvig suuteli la Vallièren kättä, vaipuen hiljaa polvilleen.

-- Olen hukassa, -- ajatteli Colbert.

Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat.

-- Hei, en, enpä vielä! -- hän päätti itsekseen.

Ja sillaikaa kun kuningas jättimäisen lehmuksen katveen suojassa

syleili la Vallièrea kaikella hellittämättömän rakkauden kiihkolla,

Colbert tyynesti penkoi lompakkoaan ja otti sieltä kirjeen muotoon

taitetun paperin. Tämä oli kenties jo hiukan kellahtava, mutta sen

täytyi olla hyvin kallisarvoinen, koska intendentti myhäili sitä

katsellessaan. Sitten hän siirsi vihaa säihkyvän silmäyksensä

viehättävään ryhmään, jonka nuori tyttö ja kuningas loivat varjokseen

puun siimeksessä, kun lähestyvien soihtujen hohde jo alkoi levitä

tummentoon.

Ludvig huomasi soihtujen loisteen heijastumassa la Vallièren valkoiseen

hameeseen.

"Lähdetään, Louise", hän kehoitti; "tuolta tullaan."

"Mademoiselle, mademoiselle, -- tullaan", lisäsi Colbert jouduttaakseen

nuoren tytön poistumista.

Louise katosi nopeasti puiden väliin. Kun sitten kuningas suoristausi,

polvistuttuaan nuoren tytön edessä, huomautti Colbert:

"Kah, neiti de la Vallière on pudottanut jotakin."

"Mitä niin?" kysyi kuningas.

"Jonkin paperin, kirjeen, -- tuossa näkyy jotakin valkoista, sire."

Kuningas kumartui kiireesti ottamaan paperin, rypistäen sen käteensä.

Samassa ilmestyi kaikkialle sainioita, muuttaen koko näyttämön ihan

kuin päivänpaisteeksi.

222.

Mustasukkaisen vimmaa.

Tämä kirkas valo, kaikkien osoittama into, Fouquetin uusi

kunnianosoitus kuninkaalle saivat hänet siirtämään päätöksensä

toimeenpanon toistaiseksi, varsinkin kun la Vallière oli sitä jo

melkoisesti horjuttanut Ludvig XIV:n sydämessä. Kuningas katseli

Fouquetia jotenkuten kiitollisena siitä, että tämä oli hankkinut

la Vallièrelle tilaisuuden näyttäytyä niin jalomielisenä ja niin

voimakkaasti vaikuttaa hänen sydämeensä.

Nyt oli viimeisten ihmeitten hetki. Tuskin oli rahaministeri vienyt

kuninkaan linnaa kohti, kun Vauxin kupukatolta välähti majesteettisesti

jyristen tulimeri, joka häikäisevän aamuruskon lailla valaisi

kukkasarkojen pienimmätkin piirteet, Ilotulitus alkoi. Kahdenkymmenen

askeleen päässä Vauxin isäntäväen ympäröimästä ja juhlimasta

kuninkaasta koetti Colbert synkkäin mietteittensä itsepäisyydellä

kiinnittää Ludvigin huomiota jälleen niihin ajatuksiin, jotka näytelmän

komeus oli jo liian loitolle karkoittanut.

Yhtäkkiä kuningas, aikoessaan ojentaa kätensä Fouquetille, tunsi siinä

sen paperin, jonka la Vallière kaiketikin oli palatessaan pudottanut

hänen jalkojensa juureen. Lemmenajatuksen vastustamaton magneetti veti

nuorta ruhtinasta rakastetun muistoon. Tämän tulituksen yhä ihanammaksi

käyvässä hohteessa, joka sai ihastuksen huutoja kohoamaan lähiseudun

kylistäkin, kuningas luki kirjelapun, otaksuen sen olevan la Vallièren

hänelle tarkoittama lemmenlehtinen.

Lukiessa alkoivat hänen kasvonsa kalveta, ja tuo tuhatväristen

heijastusten valaisema mykkä viha oli kauhea katsella ja olisi saanut

kaikki läsnäolijat vapisemaan, jos he vain olisivat voineet katsahtaa

mitä kamalimpien intohimojen raatelemaan sydämeen. Hänelle ei

mustasukkaisuutensa ja raivonsa enää suonut lepoa. Siitä hetkestä asti,

jolloin hän oli päässyt selville kolkosta totuudesta, katosi kaikki

sääli, leppeys, vieraanvaraisuuden pyhyys. Ei paljon puuttunut, ettei

hän sydäntään vihlovassa tuimassa tuskassa, vielä liian heikkona

salaamaan kärsimystään, päästänyt hätähuutoa ja kutsunut vartijoitansa

ympärilleen.

Tuon kirjeen, jonka Colbert oli heittänyt kuninkaan jalkoihin, lukija

lienee jo arvannut samaksi, joka oli kadonnut graubündeniläisen

Tobiaksen mukana Fontainebleaussa, Fouquetin tehtyä yrityksensä la

Vallièren sydämen voittamiseksi puolelleen.

Fouquet näki kalpeuden, aavistamatta sen syytä; Colbert näki vihan ja

riemuitsi lähestyvästä myrskystä.

Fouquetin ääni herätti nuoren ruhtinaan jurosta haaveilusta.

"Mikä teidän majesteettianne vaivaa?" kysyi yli-intendentti

herttaisesti.

Ludvig teki ponnistuksen, voimakkaan ponnistuksen.

"Ei mikään", virkkoi hän.

"Pelkään teidän majesteettinne kärsivän."

"Kärsivän todellakin, kuten jo sanoin, monsieur; mutta se ei tee

mitään."

Ja odottamatta ilotulituksen loppua kuningas suuntasi askeleensa linnaa

kohti. Fouquet seurasi hallitsijaa. Kaikki muut lähtivät heidän

perässään.

Viimeiset raketit paloivat surullisesti kenenkään katselematta.

Yli-intendentti yritti vielä kysellä Ludvig XIV:ltä, mutta ei saanut

mitään vastausta. Hän otaksui jotakin kahnausta sattuneen Ludvigin ja

la Vallièren välillä puistossa, -- että siitä oli johtunut epäsopu ja

että kuningas, muutenkin äreänlaisena luonteeltaan, mutta hartaana

intohimoisessa rakkaudessaan, vihoitteli kaikille läsnäolijoille, koska

hänen rakastajattarensa oli hänelle nyrpeänä. Tämä ajatus riitti

Fouquetia rauhoittamaan, vieläpä hän sydämellisesti ja lohduttavasti

hymyili nuorelle kuninkaalle, kun tämä toivotti hänelle hyvää yötä.

Eikä siinä kaikki, mitä kuninkaan oli kestettävä. Hänen täytyi alistua

jäähyväismuodollisuuksiin oikein siihen juhlalliseen tapaan, jolla hän

hovissaan kävi levolle. Olihan lähtö sovittu seuraavaksi päiväksi;

vieraiden oli kiitettävä isäntänsä ja lausuttava kohteliaisuuksia hänen

kahdestatoista miljoonastaan. Ludvig ei keksinyt mitään muuta

ystävällistä Fouquetin hyvästelyksi kuin nämä sanat:

"Herra Fouquet, te saatte vielä kuulla minusta; lähettäkää noutamaan

tänne herra d'Artagnan, pyydän."

Ja Ludvig XIII:n veri, joka oli niin kauan pysynyt hillittynä, kiehui

silloin melkein talttumattomana hänen suonissaan, ja hän oli aivan

valmis katkaisuttamaan Fouquetilta kaulan niinkuin hänen edeltäjänsä

oli surmauttanut Ancren marskin. Hän peitti kamalan päätöksensä vain

hymyllä, tuollaisella kuninkaallisella hymyllä, jotka ovat

valtiokaappausten salamoita.

Fouquet tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Ludvigin koko ruumis

värähti, mutta hän sieti rahaministerin huulten kosketuksen. Viisi

minuuttia myöhemmin d'Artagnan, jolle oli toimitettu kuninkaan käsky,

astui Ludvig XIV:n huoneeseen.

Aramis ja Filip olivat omassa suojassaan, yhä tarkkaavaisina, yhä

kuunnellen.

Kuningas ei antanut muskettisoturien kapteenille aikaa astua hänen

nojatuolinsa luo, vaan riensi häntä vastaan.

"Pitäkää huolta", huudahti hän, "että kukaan ei pääse tänne."

"Hyvä, sire", vastasi soturi, jonka tarkka silmä oli jo aikaa sitten

huomannut hallitsijan kasvojen kolkkouden.

Annettuaan määräyksen ovella hän palasi kuninkaan luo.

"Kuuluuko jotakin uutta, sire?" kysyi hän.

"Paljonko miehiä teillä on täällä?" tiedusti kuningas antamatta muuta

vastausta kysymykseen.

"Mihin tarpeeseen, teidän majesteettinne?"

"Paljonko miehiä teillä on?" toisti kuningas jalkaansa polkien.

"Minulla on muskettisoturit."

"Ja sitten?"

"On kaksikymmentä vahtisotilasta ja kolmetoista sveitsiläistä."

"Paljonko väkeä tarvitaan..."

"Mihin?..." kysyi veteraani, jonka isot silmät säilyttivät tavallisen

tyyneytensä.

"Herra Fouquetin vangitsemiseen."

D'Artagnan astahti taaksepäin.

"Herra Fouquetin vangitsemiseeni" kertasi hän ihmeissään.

"Aiotteko tekin sanoa, että se on mahdotonta?" huudahti kuningas kylmän

ja vihaisen vimmaisesti.

"Minä en koskaan sano, että mikään on mahdotonta", vastasi d'Artagnan

kovin loukkaantuneena.

"No, työhön siis!"

D'Artagnan kiepahti leveillä koroillaan ja astui ovea kohti. Matka ei

ollut pitkä; hän eteni sen kuudella askeleella. Mutta ovella hän

pysähtyi.

"Anteeksi, sire", virkkoi hän.

"Mitä?" kysyi Ludvig.

"Tätä vangitsemista varten haluaisin kirjallisen käskyn."

"Miksi niin? Eikö kuninkaan sana teille enää riitä?"

"Siksi että kuninkaan vihapäissään lausuma sana voi muuttua

suuttumuksen talttuessa."

"Ei mitään lörpöttelyä, monsieur! Teillä on toinen ajatus."

"Oh, minulla on aina ajatuksia, ja ajatuksia, joita muilla

valitettavasti ei ole", vastasi d'Artagnan nenäkkäästi.

Vimmastuksensakin kuohahduksessa kuningas taipui tämän miehen edessä

niinkuin hevonen notkistaa kinnerjänteensä vankan taltuttajan

tempaisusta.

"Teidän ajatuksenne?" huudahti hän.

"Se on tämä, sire", vastasi d'Artagnan. "Te vangitutatte miehen

ollessanne vielä hänen vieraanansa; se johtuu suuttumuksesta. Vihanne

lauhduttua kadutte sitä. Tahdon, että silloin voin näyttää teille

allekirjoituksenne. Ellei se autakaan asiaa, osoittaa se ainakin, että

kuninkaan ei sopisi kiukustua."

"Ei sopisi kiukustua?" karjaisi Ludvig vimmoissaan. "Eikö isävainajani,

eikö isoisäni, jotka myöskin olivat kuninkaita, koskaan tulistunut,

kuolema ja kirous?"

"Teidän isänne, teidän isoisänne kiivastuivat ainoastaan kotonaan."

"Kuningas käskee kaikkialla niinkuin kotonaan."

"Se on imartelijain lause ja varmaankin herra Colbertin keksimä; mutta

se ei ole totta. Kuningas on kotonaan joka asunnossa häädettyään sieltä

omistajan."

Ludvig puri huultansa.

"Mitä!" jatkoi d'Artagnan. "Miehen, joka teitä miellyttääkseen syöksee

itsensä perikatoon, tahdotte te vangituttaa! _Mordioux_, sire, jos

minun nimeni olisi Fouquet ja minulle tehtäisiin tuo, niin sytyttäisin

yhtaikaa kymmenen ilotulituslaitetta, lennättääkseni ilmaan itseni ja

kaiken muun. Mutta sama se, minä tottelen käskyänne."

"Tehkää niin!" virkkoi kuningas. "Mutta onko teillä kylliksi väkeä?"

"Luuletteko, sire, että minä ottaisin edes korpraalia mukaan? Herra

Fouquetin vangitseminen, senhän voi lapsikin suorittaa. Herra Fouquetin

vangitseminen on samaa kuin absinttilasin kulautus. Irvistyttää, siinä

kaikki."

"Entä jos hän puolustautuu?..."

"Hänkö? Älkäähän nyt! Hänkö puolustautuisi, kun tällainen jyrkkä

toimenpide tekee hänestä kuninkaan ja marttyyrin? Ka, jos hänellä on

miljoonakin jäljellä, jota epäilen, löisin vetoa, että hän maksaisi sen

tällaisesta lopusta. No niin, sire, minä menen."

"Malttakaas!" virkkoi kuningas.

"Ah, mikä on?"

"Älkää saattako hänen vangitsemistaan julkiseksi."

"Se on vaikeampaa, se."

"Minkätähden?"

"Sentähden että mikään ei ole helpompaa kuin astua Fouquetia

piirittävien tuhatkunnan innostuneen ihmisen keskelle ja sanoa hänelle:

'Kuninkaan nimessä, monsieur, vangitsen teidät!' Mutta mennä hänen

luokseen, puljailla hänen kanssaan, saartaa hänet jollekin shakkilaudan

ruudulle, jotta hän ei pääse livahtamaan, riistää hänet kaikkien

vieraittensa parista ja pitää häntä vangittuna minkään pahoittelevan

huudahduksen kuulumatta ulommaksi, siinä on todellinen, oikea,

äärimmäinen vaikeus, ja sen toimen antaisin hyvin kernaasti

taitavampien tehtäväksi."

"Sanokaa vielä: 'Se on mahdotonta!', niin suoriudutte pikemmin. Ooh,

hyvä Jumala, onko ympärilläni ainoastaan henkilöitä, jotka estävät

minua täyttämästä tahtoani!"

"Minä en estä teitä mistään. Olkoon se sanottu."

"Vartioikaa herra Fouquetia, kunnes huomenna olen tehnyt päätökseni."

"Se tapahtuu, sire."

"Ja noustessani palatkaa saamaan uudet määräykseni."

"Kyllä."

"Nyt jätettäköön minut yksikseni."

"Ettekö tarvitse Colbertiakaan?" virkkoi muskettisoturi, sinkauttaen

lähtiessään viime nuolensa.

Kuningas säpsähti. Kostonajatuksensa vallassa hän oli unohtanut

sydämystymisensä aiheen.

"Ei", epäsi hän, "ei ketään tänne! Jättäkää minut!"

D'Artagnan lähti. Kuningas sulki itse ovensa ja alkoi mitellä

vimmatusti lattiaa kuin haavoitettu sonni, joka laahaa väkälippuja

perässään. Vihdoin hän alkoi lohduttaa itseänsä ulvahtelemalla:

"Haa, sitä kurjaa! Hän ei ainoastaan varasta rahojani, vaan tuolla

kullalla hän lahjoo kirjurini, ystäväni, kenraalini, taiteilijani,

vieläpä ryöstää rakastettuni! Ah, siksipä se kavala petturi häntä niin

urheasti puolusti!... Se oli kiitollisuutta!... Kuka tietää... ehkä

rakkauttakin?"

Hän vaipui hetkiseksi näihin tuskallisiin mietteisiinsä.

-- Himokas kuin satyyri! -- ajatteli hän syvässä vihassa, jota

ylvästelevä nuoriso tuntee ikämiehiä kohtaan, jos nämä vielä

haaveilevat rakkautta. -- Rakasteleva fauni, joka ei ole koskaan

tavannut vastahakoisia, -- tytöntylleröiden mielistelijä, joka

lahjoittelee kulta- ja timanttikukkia ja pitää taiteilijoita

maalailemassa hempukoitaan jumalattariksi puettuina!

Kuningas vapisi epätoivosta.

-- Hän ryvettää minulta kaikki, -- jatkoi hän. -- Hän hävittää minulta

kaikki! Hän tappaa minut! Tuo mies on minulle liikaa! Hän on

veriviholliseni! Hän kukistukoon! Minä vihaan häntä!... vihaan

häntä!... vihaan häntä!...

Hän takoi nyrkillään tuolinsa selkänojaa, kavahtaen koholle kuin

kaatumatautinen.

-- Huomenna, huomenna!... Oi sitä kaunista päivää! -- jytisi hän. --

Auringon noustessa, vain minun ollessani sen kilpailijana, tuo mies

suistuu niin alas, että vihaani sortuneita raunioita katseltaessa

vihdoinkin tunnustetaan minut häntä suuremmaksi!

Kykenemättä kauemmin hillitsemään itseänsä kuningas kaatoi nyrkkinsä

iskulla vuoteensa viereen asetetun pöydän, ja melkein itkien,

tuntemaansa tuskaan tukehtumaisillaan, hän syöksyi hursteillensa

täysissä tamineissaan, pureskellakseen kangasta ja etsiäkseen lepoa

ruumiillensa.

Vuode voihkaisi taakan painosta, ja muutamia kuninkaan läähättävästä

rinnasta kirvonneita huokauksia lukuunottamatta ei Morfeuksen kammiosta

enää kuulunut mitään.

223.

Majesteettirikos.

Se loveenlangenneen vimma, joka oli vallannut kuninkaan hänen

ajatellessaan Fouquetin kirjettä la Vallièrelle, vaimeni vähitellen

ankeaan uupumukseen. Terveyttä ja elämää uhkuvan nuoruuden tarvitsee

heti korvata voimankulutuksensa; se ei tunne sellaista loputonta

unettomuutta, joka saattaa myöhemmällä iällä syöstä onnettoman

samanlaiseen kidutukseen kuin tarun Prometeuksen kuvataan kokeneen

maksansa kasvaessa mikäli korppikotka sitä nokki. Miehuuden parhaissa

voimissa ollen tai vanhuuden heikkoudessa ihminen siten saa melkein

ehtymätöntä kannustusta sieluntuskilleen, mutta äkillisen surun

yllättämä nuori mies uuvuttaa itsensä huudahteluun ja suoranaiseen

riehumiseen nurjaa käännettä vastaan, kunnes tämä myötäämättömänä

sortaa hänet maahan, jolloin hän ei enää tunne kärsimyksensä pahinta

vihlomista.

Ludvig talttui neljännestunnissa; sitten hän herkesi puristelemasta

nyrkkejään ja korventamasta katseillaan vimmansa näkymättömiä

villitsijöitä. Hän ei enää hurjilla sanoilla sadatellut Fouquetia ja la

Vallièrea, vaan suistui raivosta epätoivoon ja tästä tylsään apeuteen.

Hänen jonkun aikaa vääntelehdittyään vuoteella käsivarret valahtivat

hervottomina sivulle, pää painui raskaasti pitsireunaiselle aluselle,

voimattomat jäsenet vavahtelivat lihaksien keveästä nytkymisestä, ja

rinnasta puhkesi enää harvakseltaan huokauksia. Kiukusta raukeat ja

kyynelistä verestävät silmät kääntyivät Morfeus-jumalan kuvaan, joka

kamarin somistelua vallitsevana oli antanut suojamalle nimensä, ja tämä

unen valtias siroitteli täysistä käsistään kuninkaan päälle

valmupölyänsä, niin että hallitsija hiljalleen ummisti silmänsä ja

nukahti.

Suloinen ja keveä ensi uinahdus useinkin kohottaa ruumiin ylös

vuoteelta ja sielun maanpinnalta, ja tässä tilassa tuntui kuninkaasta

sitten ikäänkuin lakeen maalattu Morfeus olisi katsellut häntä ihan

inhimillisillä silmillä. Jotakin kirkasta oli liikkuvinaan ylhäällä

kupukatossa, -- synkkä unikuvasikermä näytti siirtyneen hetkiseksi

päästämään näkyviin ihmisilmestyksen, joka piteli kättänsä suulla ja

miettivästi katseli häntä, ja ihmeellistä: tämä mies oli niin kuninkaan

näköinen, että Ludvig olisi luullut kuvastimeen heijastuvansa, ellei

noita kasvoja olisi syvällisen säälin tunne pilvistyttänyt.

Sitten hänestä tuntui kupulaki hiljalleen etääntyvän, häipyvän

näkyvistä, Le Brunin maalaamien kuvien hämärtyessä kaukaisuuteen.

Makuusijan hievahtamattomuus oli muuttunut verkalliseksi ja tasaiseksi

liikunnoksi, jossa oli eroittavinaan säännöllistä huojuntaa niinkuin

laivan levätessä leppeillä laineilla. Kuningas ajatteli luonnollisesti

näkevänsä unta, jossa vuodeuutimia yhteenkytkevä kultakruunu loittoni

kuten sen kiinnekohta kupulaessakin, niin että kruunua kaksin käsin

kannatteleva suojelushenki tuntui turhaan kutsuvan kuningasta tämän

vaipuessa pois sen turvista.

Makuusija painui yhäti alas. Silmät auki antausi Ludvig tämän julman

näköhäiriön valtaan. Viimein tummeni kuninkaallisen kamarin valaistus,

ja ilmaan tunkeusi jotakin selittämätöntä kylmyyden ja kaameuden

hönkää. Ei enää ollenkaan näkynyt maalauksia, kultakoristeita,

samettiverhoja, vaan tummanharmaiden muuriseinäin varjo vain tiheni

molemmin puolin. Makuusija laskeusi vieläkin, mutta minuutin kuluttua,

joka kuninkaasta tuntui vuosisadalta, se pysähtyi mustaan ja hyytävään

ilmakerrokseen. Valo pilkoitti nyt kamarista vain niinkuin päivä

häämöittää kaivon pohjalle.

-- Näen hirmuista unta! -- ajatteli Ludvig. -- On aika havahtua.

Hereille nyt! Jokainen on kokenut tällaista; ei ole ainoatakaan

ihmistä, joka tukehduttavan painajaisen ahdistamana ei ole vakuuttanut

itselleen näkevänsä vain unta, tukenaan se tajunnan rahtunen, joka

valvoo aivojen pohjukassa silloin kun kaikki muu inhimillinen

tietoisuus on sammuksissa.

Mutta valveille ponnistautuessaan Ludvig havaitsikin olevansa ihan

hereillä, avosilmin. Silloin hän katsahti ympärilleen.

Hänen kumpaisellakin sivullaan seisoi aseistettu mies, molemmat väljään

viittaan verhoutuneina, ja kasvoja peitti naamio.

Toinen mies piteli kädessään pientä lamppua, jonka punainen hohde loi

kajoansa kolkoimmalle näyttämölle, mitä kuningas saattaa nähdäkseen

saada.

Ludvig vakuutti sielussaan, että hänen untansa yhä kesti ja että sen

lopulliseksi hälventämiseksi tarvitsi vain liikuttaa käsiään tai saada

äänensä kuuluviin. Hän hypähti alas sängystä ja tunsi seisovansa

kostealla maaperällä. Silloin hän virkahti lampun pitelijälle:

"Mitä tämä on, monsieur? Mistä tällainen pila johtuu?"

"Tämä ei ole pilaa", vastasi kumea ääni.

"Oletteko herra Fouquetin väkeä?" kysyi kuningas hätkähtäen.

"Vähänpä on väliä, kenen väkeä olemme!" vastasi haamu. "Te olette

meidän vallassamme, sillä hyvä."

Enemmän kärsimättömänä kuin säikähtyneenä kuningas kääntyi toiseen

naamioituun.

"Jos tämä on ilveilyä", hän lausui, "niin ilmoittakaa heti herra

Fouquetille, että minä pidän sitä sopimattomana ja kiellän sitä

pitkittämästä."

Puhuteltu oli tavattoman kookas ja vanttera mies. Hän seisoi suorana ja

järkähtämättömänä kuin marmorimöhkäle.

"No niin", lisäsi kuningas jalkaa polkien, "ettekö vastaa?"

"Emme me vastaa, pikku herraseni", järäytti jättiläinen, "sillä mitäs

tässä on vastattavaa, paitsi että te olette oikea kiusankappale, jonka

herra Coquelin tai Volière on unohtanut äskeisen näytelmänsä

luettelosta."

"Mutta mitä minusta siis tahdotaan?" karjaisi kuningas kädet puuskassa.

"Sen saatte tietää myöhemmällä", ilmoitti lampunkantaja.

"Missä nyt olen?"

"Katsokaa!"

Ludvig tähysteli paikkaa, mutta naamioidun kohottaessa lamppuaan hän

näki vain kosteita seiniä, joilla siellä täällä kimmelsi etanain

hopeisia viiruja.

"Ohoh, vankiluola?" äännähti kuningas.

"Ei, maanalainen holvi."

"Joka johtaa...?"

"Suvaitkaa seurata meitä."

"En hievahda tästä!" ärjäisi Ludvig.

"Jos niskuroitsette, nuori ystäväni", varoitti vankempi vangitsija,

"niin sieppaan teidät viittaan kiedottuna kainalooni, ja oma on

vahinkonne, totisesti, jos siihen tukehdutte!"

Niin sanoen puhuja ojensi levättinsä alta uhkaavan kouran, ja itse

Krotonin Milo olisi mielellään suonut nyrkkinsä sellaiseksi nuijaksi

sinä päivänä kun hän sai onnettomaksi aatoksekseen murskata viimeisen

tammensa.

Kuningasta kammoksutti väkivalta, sillä hän käsitti, että nämä kaksi

miestä, joiden valtaan hän oli joutunut, eivät näin pitkälle mentyään

enää perääntyisi äärimäisyyksistäkään. Hän pudisti päätänsä.

"Olen nähtävästi joutunut salamurhaajien paulaan", hän sanoi.

"Lähtekäämme!"

Miehistä ei kumpikaan hiiskunut mitään tähän. Lampun pitelijä läksi

liikkeelle edellä, kuningas seurasi häntä, ja toinen naamioitu asteli

perässä. Siten samottiin pitkää ja mutkittelevaa holvikellaria myöten,

jonka monilla portailla kuningas useaan kertaan kuuli veden kohinaa

yläpuoleltaan. Lopuksi tultiin pitkään, rautaovella ummistettuun

käytävään. Etumies otti vyössään kilisseestä kimpusta avaimen, ja kun

ovi narahtaen päästi ilmaa sisälle, Ludvig tunsi sitä kyllästettyä

tuoksua, jota puut huokuvat helteisen kesäpäivän jälkeen. Hetkiseksi

hän pysähtyi epäröiden, mutta kintereillä kulkenut roteva vartija

työnsi hänet ulos.

"Vielä kerran", sanoi Ludvig käännähtäen henkilöön, joka ylettömässä

röyhkeydessään oli kajonnut hallitsijaansa, "mitä teillä on mielessä

Ranskan kuningasta vastaan?"

"Koettakaa nyt unohtaa se sana", varoitti lampun pitelijä sellaisella

äänellä, joka keskeytti kaiken väittelyn.

"Teilata teidät pitäisi moisesta puheesta", lisäsi jättiläinen

sammuttaessaan kumppaninsa ojentaman lampun; "mutta kuningas on liian

suopea."

Se uhkaus sai pidätetyn liikahtamaan niin rajusti, että olisi voinut

luulla hänen tahtovan paeta; mutta voimamiehen käsi kouraisi hänen

olkaansa ja naulitsi hänet alalleen.

"Mutta minne nyt olemmekaan menossa?" tuskastui kuningas.

"Tulkaa", vastasi edellä astunut mies jotenkuten kunnioittavasti,

johtaen vankinsa vaunuja kohti, jotka näkyivät odottavan. Ajopelit

olivat kokonaan puunlehvien kätkössä. Kaksi korvistaan kytkettyä

hevosta oli ohjasperillä sidottu ison tammen alimpiin oksiin.

"Nouskaa", määräsi sama mies avatessaan vaununoven ja laskiessaan alas

astinlaudan.

Kuningas totteli, istuutuen vaunujen perälle; paksuilla täytteillä

sisustettu ovi lyötiin heti lukkoon, kun hänen saattajansakin oli

hypännyt vaunuihin. Jättiläinen taasen päästi hevoset irti, valjasti ne

itse ja ponnahti tyhjälle ajopukille. Samassa vaunut vierivät täyttä

vauhtia liikkeelle, poikkesivat Pariisin valtatielle, saivat Sénartin

metsässä uudet vetäjänsä, jotka oli kytketty puuhun kuten edellisetkin.

Ajaja suoriutui nopsasti valjastuksesta, ja matkaa jatkettiin

joutuisasti Pariisia kohti, jonne tultiin kolmen tienoissa aamulla

Saint-Antoinen esikaupungin portista, sitten kun ajaja oli huutanut

vahtisotilaalle: "Kuninkaan määräys!" Kulku suunnattiin nyt Bastiljin

alueelle ja suoraan hallintotalon edustalle. Höyryten hevoset

seisahtuivat pääportaiden juurelle. Vartiokersantti riensi eteen.

"Herättäkää herra kuvernööri!" huusi ajaja ikkunoita täristävällä

äänellä.

Tätä ääntä lukuunottamatta, joka varmaan kajahti vielä kaupungin

ulkomuurista, oltiin sekä vaunuissa että linnassa hiirenhiljaa.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi herra Baisemeaux yökaavussaan

ulko-ovensa kynnykselle.

"Mitä nyt vielä?" hän kysyi. "Ketä siinä tuotte?"

Vaunuista astui mies, joka kuiskasi pari sanaa ajajalle. Tämä laskeusi

heti maahan, sieppasi jalkojensa juuressa olleen musketin ja ojensi sen

suun vankinsa rintaa vasten.

"Ja ammu paikalla, jos hän yrittää puhua!" lisäsi kumppani ääneen.

"Hyvä!" vastasi toinen yksikantaan.

Varoituksensa lausuttuaan vangin saattaja nousi ylös portaita, joiden

tasanteella kuvernööri odotti.

"Herra d'Herblay!" huudahti tämä.

"Sht!" hillitsi Aramis. "Käykäämme sisälle."

"Voi, hyvä Jumala! Mikä ajaakaan teidät tänne tämmöisellä hetkellä!"

"Hankala erehdys, hyvä herra de Baisemeaux", vastasi Aramis

levollisesti. "Kävi selville, että te tois-iltana olittekin oikeassa."

"Missä kohden?" kysyi kuvernööri.

"No, sen vapauttamismääräyksen suhteen, rakas ystävä."

"Selittäkää, monsieur... tuota, monseigneur", pyysi kuvernööri

ihmetyksen ja kauhun jännityksessä.

"Yksinkertainen juttu: muistattehan, hyvä herra de Baisemeaux, että

teille lähetettiin käsky erään vangin päästämisestä vapaalle jalalle?"

"Niin, Marchialin."

"Emmekö tosiaankin luulleet sen koskevan Marchialia?"

"Kyllähän, mutta muistakaa sentään, että minua epäilytti -- että minä

en tahtonut suostua, kunnes te pakotitte minut siihen."

"Oh, mitä sanaa käytättekään, rakas Baisemeaux!... suostutinhan vain."

"Vaikka nyt olisitte suostuttanutkin... ja te hänet veitte

vaunuissanne."

"No niin, se oli erehdys, hyvä herra de Baisemeaux. Se huomattiin

ministeriössä, niin että minä nyt tuonkin teille kuninkaan määräyksen

laskea vapaaksi Seldonin... miesparan... skotlantilaiseksiko häntä

sanoitte?"

"Seldonin? Oletteko tällä kerralla varma?"

"No, lukekaa itse", sanoi Aramis ojentaen hänelle määräyksen.

"Mutta tämähän on sama määräys, joka minulla olikin käsissäni!"

hämmästeli Baisemeaux.

"Mitä ihmettä!"

"Tämä on se lappu, jonka silloin illalla vakuutin nähneeni. Perhana,

tunnenhan mustetahran."

"Minä en tunne sitä seikkaa, mutta minä sen teille nyt tuon."

"Entä toinen?"

"Mikä toinen?"

"Marchiali?"

"Hänet toin takaisin."

"Mutta se ei riitä minulle. Palautukseen tarvitaan uusi määräys."

"Älkää nyt joutavia, rakas Baisemeaux; te puhutte kuin lapsi! Missä se

entinen vapautuskäsky on?"

Baisemeaux riensi ottamaan sen esille kaapista. Aramis sieppasi

paperin, repäisi sen kylmäkiskoisesti neljäksi siekaleeksi ja sytytti

nämä lampusta.

"Mutta mitä teettekään?" parkaisi Baisemeaux hirmustuneena.

"Miettikäähän hiukan asemaa, rakas kuvernööri", virkkoi Aramis

järkkymättömän tyynesti, "niin näette, kuinka mutkaton se on. Teillä ei

enää ole määräystä, joka myöntää Marchialille vapauden."

"Voi, hyvä Jumala, ei, ja minä olen hukassa!"

"Ettehän suinkaan, koska minä tuon Marchialin teille takaisin. Ja heti

kun hän on hallussanne, jää asia sille kannalle kuin hän ei olisi

kopistansa poistunutkaan."

"Ah!" äännähti kuvernööri hölmistyneenä.

"Selvästi. Te suljetatte hänet paikalla lukkojen taakse."

"Sen uskon!"

"Ja luovutatte minulle tuon Seldonin, jonka tämä uusi määräys

vapauttaa. Täten on vastuunne korjattu. Käsitättehän?"

"Minä... minä..."

"Te käsitätte", täydensi Aramis. "Hyvä on!"

Baisemeaux liitti kätensä ristiin.

"Mutta lopultakin, minkätähden tuotte tuon Marchialin tänne uudestaan,

kun kerran nimenomaan tahdoitte saada juuri hänet hoivaanne?" huudahti

onneton kuvernööri mitä surkeimman tuskaannuksen vallassa.

"Teidänlaiseltanne ystävältä", sanoi Aramis, "teidänlaiselta auliilta

palvelijalta ei sovi salata mitään." Ja alentaen ääntänsä hän supatti

vankilanpäällikön korvaan: "Te tiedätte mitä yhdennäköisyyttä saattaa

havaita tuon onnettoman ja..."

"Ja kuninkaan välillä, kyllä."

"No niin, arvatkaapa, mihin Marchiali heti ensimmäiseksi käyttikään

vapauttansa?"

"Mistä minä sellaisia tietäisin?"

"Hän yritti esiintyä Ranskan kuninkaana."

"Varjelkoon!" hämmästyi Baisemeaux.

"Hän ryhtyi hankkimaan kuninkaallista vaatetusta ja ilmaisi pyrkivänsä

valtaan."

"Taivasten tekijä!"

"Siksi minä hänet tuon takaisin, hyvä ystävä. Hän on hullu ja haastaa

hulluutensa koko maailmalle."

"Miten hänen suhteensa nyt menetellä?"

"Se on yksinkertaista: älkää antako hänen päästä yhteyteen kenenkään

kanssa. Ymmärrättehän, että kun hänen mielettömyytensä on nyt tullut

kuninkaan korviin, hänen majesteettinsa on raivostuksissaan; hän oli

säälitellyt vangin kovaa kohtaloa ja näki saaneensa suopeuden palkaksi

katalaa kiittämättömyyttä. Painakaa siis nyt mieleenne, hyvä herra

de Baisemeaux, että teille on vastuu lisääntynyt; nyt uhkaa

kuolemanrangaistus niitä, jotka antavat hänen joutua puheisiin muiden

kuin minun tai itse kuninkaan kanssa. Kuulettehan, Baisemeaux,

kuolemanrangaistus!"

"Kuulen toki, _morbleu_!"

"Ja menkää nyt alas ja saattakaa tuo riivaantunut raukka takaisin

tyrmäänsä, ellette katso sopivammaksi toimittaa häntä ensin tänne

ylös."

"Mitä se kannattaisi?"

"Niin, parempi kaiketi on saada hänet suoraa päätä korjuuseen."

"On totisesti!"

"No niin, lähtekäämme sitten."

Baisemeaux käski pärryttää rumpua ja läpätä kelloa varoitukseksi, että

kukaan ei saanut astua pihalle vankia kuljetettaessa. Paikkojen tultua

turvallisiksi hän meni noutamaan vaunuista vankia, jota Portos

ohjeelleen uskollisena yhä hallitsi musketillaan.

"Siinäkö sinä hylky nyt olet!" ärjäisi Baisemeaux nähdessään kuninkaan.

"Hyvä on, hyvä on!"

Ja pakottaen vangin astumaan maahan hän vei saaliinsa Bertaudièren

kakkoseen, saattueenansa Portos, joka ei ollut luopunut naamiostansa,

ja Aramis, joka oli asettanut omansa jälleen kasvoilleen. Perillä

vankilanpäällikkö avasi oven siihen kammioon, jossa Filip oli kuusi

vuotta voihkinut.

Kuningas astui tyrmään sanaakaan hiiskumatta. Hän oli kalpea ja

riutuneen näköinen.

Baisemeaux sulki oven hänen jälkeensä, kiersi avainta kahdesti lukossa

ja palasi Aramiksen luo.

"On totinen tosi", hän virkkoi tälle hiljaa, "että hän muistuttaa

kuningasta, -- mutta vähemmän sentään kuin te sanotte."

"Ei hän siis teitä saisi kannattajakseen", vastasi Aramis hymyillen.

"Eipä jumaliste!"

"Te olette oivallinen ihmistuntija, hyvä Baisemeaux", kiitti Aramis.

"Päästäkää nyt Seldon vapaaksi."

"Aivan oikein; minä unohdin... Menen antamaan määräyksen."

"Oh, huomenna on aikaa."

"Huomennako? Ei, ei, ihan heti sen pitää tapahtua. Jumala varjelkoon

minua siekailemasta hetkeäkään!"

"No, käykää sitten hommiinne käsiksi; minä lähden omille asioilleni.

Mutta se on siis selvää?"

"Mikä on selvää?"

"Että kukaan ei pääse vangin luo muutoin kuin kuninkaan määräyksestä,

jonka minä itse tuon?"

"Siihen saatte luottaa. Hyvästi, monseigneur!"

Aramis kääntyi kumppaniinsa.

"No, niin, Portos veikkoseni, nyt takaisin Vauxin linnaan, ja joutuin!"

"Se on keveä ponnistus, kun on uskollisesti palvellut kuningastaan ja

siinä pelastanut maansa", sanoi Portos. "Meidän kevennyksemme huojentaa

hevosiakin. Taipaleelle!"

Ja vapautuneina vangista, joka tosiaan oli saattanut tuntua piispasta

raskaalta, vaunut vierivät Bastiljin nostosillan yli, joka jälleen

vedettiin ylös heidän takanaan.

224.

Yö Bastiljissa.

Kärsimys tässä elämässä suhtautuu ihmisen voimiin. Emme väitä, että

Jumala aina mittaa olennoille tuskaa sen mukaan kuin ne voivat kestää;

se ei olisi täsmällisesti sanottu, koskapa Jumala sallii kuoleman, ja

toisinaan se onkin ainoa turva sieluille, jotka ruumiissaan kärsivät

liian tuimaa ahdistusta. Kärsimys suhtautuu voimiin siinä

merkityksessä, että heikko tuntee saman onnettomuuden suurempana kuin

vahva. Mistä alkuaineksista siis on ihmisen voima kokoonpantu? Eikö se

johdu etupäässä harjoituksesta, tottumuksesta ja kokemuksista? Tätä

emme vaivaudu edes todistelemaan, se kun on sekä henkinen että

fyysillinen selviö, jonka totuutta kukaan ei epäile.

Kun nuori kuningas tyrmistyneenä ja murtuneena näki joutuvansa

Bastiljin koppiin, kuvitteli hän aluksi, että kuolema oli unen

kaltainen, että silläkin oli näkynsä. Hän kuvitteli, että sänky oli

syöksynyt makuuhuoneen lattian läpi, murskaten nukkujan hengettömäksi,

ja jatkaen kuninkuusunelmaansa. Ludvig XIV-vainaja näki unta

sellaisista elämässä mahdottomista kauhuista kuin valtaistuimelta

syöksemisestä, vankilaan sulkemisesta ja äsken kaikkivaltiaan

hallitsijan loukkaamisesta.

-- Olla aistittavana aaveena saapuvilla omassa tuskallisessa

kärsimyksessään, häilyä käsittämättömässä olotilassa todennäköisyyden

ja todellisuuden rajamailla, nähdä kaikki, kuulla kaikki ainoankaan

tuollaisen tuskanaiheen hämärtymättä, eikö se ole, -- mietti kuningas

itsekseen, -- kauhea rangaistus, sitäkin kauhistavampi, kun se saattaa

olla ikuinen?

-- Tämäkö nyt on sitä, jota sanotaan iäisyydeksi, manalaksi? -- jupisi

Ludvig XIV, kun ovi Baisemeauxin omin käsin työntäisemänä sulkeutui

hänen jälkeensä.

Hän ei edes katsahtanut ympärilleen, ja tässä kammiossa, selkä jotakin

muuria vasten, hän antautui kamalan kuolemanotaksumansa valtaan,

sulkien silmänsä, säästyäkseen näkemästä jotakin vielä pahempaa.

-- Mitenkä minä kuolin? -- hän ihmetteli puolittain tajuttomana. --

Olisiko makuusija saatu keinotekoisesti sortumaan? Mutta ei, minä en

muista mitään ruhjoutumista, mitään kolahdusta... Ehkä minut

pikemminkin aterialla myrkytettiin tai levätessäni tukehdutettiin vahan

huuruihin, kuten kävi isoisäni äidille Jeanne d'Albretille?

Yhtäkkiä tämän huoneen kylmyys ikäänkuin vaippana valahti Ludvigin

hartioille.

-- Olen nähnyt, -- jatkoi hän, -- isäni asetettuna kuninkaallisessa

puvussaan ruumispaareilleen. Tuo kalpea, perin tyyni ja riutunut muoto,

nuo ennen niin näppärät, tunnottomiksi muuttuneet kädet, nuo

kangistuneet sääret, kaikki tuo ei todistanut unennäköjen täyttämää

tilaa. Ja kuinka paljon unia Jumalan kuitenkin olisi pitänyt lähettää

vainajalle... tuolle kuolleelle, jonka edellä niin monet hänen itsensä

ikuiseen uneen syöksemät uhrit olivat joutuneet tuonelan tielle... Ei,

hän oli yhä kuningas: hän esiintyi valtiaana vielä kuolinvuoteellaan

niinkuin ennen samettipäällyksisessä nojatuolissaan. Hän ei ollut

mitään luovuttanut majesteetistaan. Kun Jumala ei häntä rangaissut, Hän

ei saata rangaista minuakaan, joka en ole mitään tehnyt.

Omituinen melu kiinnitti nuoren miehen huomiota. Hän katsahti ja näki

rautauunin kamanalla, kömpelöllä freskomaalauksella suoritetun

jättimäisen ristiinnaulitunkuvan alapuolella, kamalan ison rotan

jyrsimässä kovaa leivänkannikkaa, samalla tutkistellen majan uutta

asukasta älykkäällä ja uteliaalla katseella.

Kuningasta peloitti ja ellotti; kimakasti parahtaen hän peräytyi ovea

kohti, ja ikäänkuin olisi tarvittu tuo täydestä sydämestä puhjennut

huuto, jotta hän jälleen tuntisi itsensä, Ludvig käsitti olevansa

elävä, järjillään ja luonnollisen tietoisuutensa säilyttänyt.

"Vankina", huudahti hän, "minä, minä olen vankina!"

Hän etsi silmillään kelloa, soittaakseen.

-- Bastiljissa ei ole pöytäkelloja, -- hän ajatteli sitten, -- ja minut

on suljettu Bastiljiin. Mutta miten minut vangittiin? Se on tietysti

Fouquetin juoni. Minut on Vauxissa vietelty ansaan. Fouquet ei voi olla

yksinään tässä hankkeessa. Hänen kätyrinsä... tuo ääni... oli herra

d'Herblay; minä tunsin hänet. Colbert oli oikeassa. Mutta mitä Fouquet

tahtoo? Tuleeko hänestä hallitsija minun sijaani? Mahdotonta! Tai

kuinka lienee?... -- mietti kuningas yhä synkemmin. -- Veljeni,

Orléansin herttua, hankkii kenties minua vastaan samaa, mitä setäni

kaiken ikänsä yritteli isääni vastaan. Mutta kuningatar, äitini, la

Vallière? Oi, la Vallière, hänet jätettäisiin Madamen käsiin! Rakas

lapsi, niin, niin, hänet ne ovat varmaan sulkeneet tyrmään niinkuin

minutkin! Meidät on iäksi eroitettu toisistamme!

Vain ajatellessaankin tätä eroa rakastaja puhkesi huokauksiin,

nyyhkytyksiin ja vaikerrukseen.

-- Onhan täällä kuvernööri, -- aloitti hän taas raivoissaan. Minä puhun

hänelle. Kutsukaamme.

Hän kutsui. Mikään ääni ei vastannut hänen omaansa. Hän otti tuolin,

käyttäen sitä aseena tukevan tammioven kolkutukseen. Puu kumahteli

puuta vasten, synnyttäen synkkiä kaikuja syvässä porraskäytävässä;

mutta mikään elävä olento ei vastannut, ei ainoakaan.

Tämä oli kuninkaalle uusi todistus siitä kunnioituksen puutteesta,

jolla häntä Bastiljissa kohdeltiin. Sitten huomattuaan ensimmäisen

vihanpuuskansa jälkeen ristikkoikkunasta pistäytyvän kultasuunnikkaan,

joka varmaan merkitsi kirkasta aamunkoittoa, Ludvig alkoi huutaa, ensin

hiljaa, sitten voimakkaasti. Mitään vastausta ei kuulunut.

Parikymmentä muuta peräkkäistä yritystä jäi yhtä tuloksettomiksi.

Kapinallisesti kuohuva veri nousi kuninkaan päähän. Tämä käskemään

tottunut luonne vapisi tottelemattomuutta kohdatessaan. Hänen vimmansa

paisui. Vanki murskasi tuolin, joka oli liian raskas hänen käsilleen,

ja käytti sitä muurinmurtimena ovea vastaan. Hän huiteli niin

voimakkaasti, että hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Meteli pauhasi

yltyvänä ja hellittämättömänä. Jotkut tukahdutetut huudot vastasivat

siihen sieltä täältä.