"Niin", vahvisti Percerin, "olen nähnyt monsieurin tauluja ja pannut

merkille, että puvut olivat hyvin huolellisesti maalatut. Senvuoksi

olenkin heti suostunut tekemään hänelle vaatekerran, olkoon se sitten

herrojen epikurolaisten mallinen tai omaa kuosiaan."

"Me otamme vastaan tarjouksenne ja myöhemmin käytämme sitä hyväksemme,

monsieur. Mutta tällä hetkellä herra le Brun ei tarvitse pukuja, jotka

hänelle itselleen teette, vaan kuninkaalle valmistamianne."

Percerin ponnahti taaksepäin, eikä tyyni ja erittäin arvostelukykyinen

d'Artagnankaan pitänyt sitä liiallisena kiihkomielisyytenä, sillä

Aramiksen uskaltamaan ehdotukseen sisältyi niin paljon kummallisia ja

pöyristäviä mahdollisuuksia.

"Kuninkaan pukuja! Antaa kuninkaan pukuja kellekään?... Oh, totta

toisen kerran, herra piispa, teidän armonne on hullu!" huudahti

tyrmistynyt räätäli.

"Auta minua toki, d'Artagnan", virkkoi Aramis yhä hymyilevämpänä ja

tyynempänä, "auta minua suostuttaa monsieuria; sillä sinähän

ymmärtänet?"

"Hoh, hoh, enpä liioin, sen tunnustan."

"Mitä, ystäväni, etkö ymmärrä herra Fouquetin tahtovan toimittaa

kuninkaalle sen yllätyksen, että hän löytää muotokuvansa Vauxissa sinne

saapuessaan, -- ja muotokuvan yhtäläisyyden on oltava ihmeteltävän

sattuva, joten sen täytyy esittää hänen majesteettiaan juuri siinä

puvussa kuin hänellä kuvan paljastuspäivänä on?"

"Ah, niin", huudahti muskettisoturi melkein vakuuttuneena, sillä niin

todenmukainen oli selitys, "niin, rakas Aramis, olet oikeassa! Ja

onnellinen ajatus se onkin. Lyömmekö vetoa, että se on sinun keksimäsi,

Aramis?"

"En tiedä", vastasi piispa huolimattomasti, "onko se minun vai herra

Fouquetin..."

Sitten hän vilkaisten kysyvästi Percerinin kasvoihin, havaittuaan

d'Artagnanin epäröimisen, lausui:

"No, herra Percerin, mitä te siitä sanotte? Antakaa kuulla."

"Minä sanon, että..."

"Että teillä on vapaus evätä, aivan oikein, sen hyvin tiedän, enkä aio

teitä suinkaan pakottaa, paras herraseni. Vieläpä käsitän hyvin

hienotuntoisuutenne, kieltäytyessänne kannattamasta herra Fouquetin

päähänpistoa. Pelkäätte, että näyttäisi siltä kuin tahtoisitte

imarrella kuningasta. Sydämen jaloutta, herra Percerin, sydämen

jaloutta!"

Räätäli änkytti jotakin.

"Se olisi tosiaankin hyvin kaunista imartelua nuorelle ruhtinaalle",

jatkoi Aramis. "'Mutta', sanoi minulle herra yli-intendentti, 'jos

Percerin epää, vakuuttakaa hänelle, että se ei ollenkaan vahingoita

häntä minun silmissäni ja että häntä yhä kunnioitan. Silti...'"

"Silti...?" toisti Percerin levottomana.

"'Silti'", jatkoi Aramis, "'minun on pakko sanoa kuninkaalle' -- paras

herra Percerin, käsitätte, että tässä puhuu herra Fouquet, -- 'on pakko

sanoa kuninkaalle: -- Siro, minulla oli aikomus tarjota teidän

majesteetillenne kuvanne; mutta kunnioitettavasta, ehkäkin liiallisesta

hienotunteisuudesta herra Percerin oli sitä vastaan.'"

"Vastaan!" huudahti räätäli pelästyneenä tästä vastuunalaisuudesta.

"Minäkö vastustaisin, mitä herra Fouquet haluaa, mitä herra Fouquet

tahtoo, kun on kysymyksessä tehdä kuninkaalle mieliksi? Kyllä siinä

lausuitte häijyn sanan, herra piispa! Minäkö vastustaisin! Oi, minun

suustani ei se sana lähtenyt, Jumalan kiitos! Otan muskettisoturien

kapteenin todistajakseni. Eikö totta, herra d'Artagnan, että minä en

ole sanallakaan pannut vastaan?"

D'Artagnan teki kieltäytyvän merkin, ilmaisten haluavansa pysyä

puolueettomana. Hän aavisti juonta, huvi- tai murhenäytelmää, ja hän

sadatteli itseään, kun ei kyennyt sitä arvaamaan; mutta toistaiseksi

hän tahtoi pysyä asiasta erillään.

Mutta Percerin, sen ajatuksen ahdistamana, että saatettaisiin kertoa

kuninkaalle hänen vastustaneen tälle aiottua iloista yllätystä, oli jo

asettanut tuolin le Brunille ja ryhtyi kiireisesti ottamaan kaapista

neljää loistavaa pukua, viidennen vielä ollessa työntekijäin käsissä.

Mainitut mestariteokset hän vuoronsa jälkeen puki yhtä monen

bergamolaisen mallinuken ylle. Nämä vahakuvat oli tuotu Ranskaan

Concinin aikana, ja Percerin II oli saanut ne marski d'Ancrelta sen

jälkeen kun italialaiset räätälit olivat ammattikilpailussaan joutuneet

tappiolle.

Maalari ryhtyi piirtämään ja sitten värittämään pukuja. Mutta Aramis,

joka silmillään tarkkasi kaikkia työn vaiheita ja läheltä valvoi

taiteilijaa, pysähdytti hänet yhtäkkiä.

"Pelkään, että te ette ole tavannut oikeata vivahdusta, paras herra le

Brun", huomautti hän. "Värinne pettävät teidät, ja kankaalla häviää se

täydellinen yhtäläisyys, joka meille on aivan välttämätön. Pitäisi

käyttää enemmän aikaa hienojen vivahdusten tarkkaamiseen."

"Se on totta", sanoi Percerin; "mutta aikaa meiltä puuttuu, ja sille en

minä mitään mahda, sen myönnätte, herra piispa."

"Silloin koko homma menee pilalle", lausui Aramis tyynesti,

"värivivahdusten epätodellisuuden tähden."

Ja kuitenkin le Brun jäljensi kankaita ja koristuksia mitä

uskollisimmin, piispan kykenemättä oikein salaamaan kärsimättömyyttänsä

tämän tunnollisuuden johdosta.

-- Hei, hei, mitä penteleen sekasotkua täällä pelataan? -- ihmetteli

muskettisoturi yhä.

"Tosiaan, tuo ei käy", virkkoi Aramis. "Herra le Brun, sulkekaa

maalilaatikkonne ja käärikää kankaanne kokoon."

"Mutta täällä onkin, monsieur", huudahti maalari närkästyneenä, "aivan

viheliäinen valaistus."

"Hyvä ajatus, herra le Brun, hyvä ajatus! Jos saisi näytekappaleet

kankaista, niin kenties aikaa voittaen ja paremmassa valaistuksessa..."

"Oh", innostui le Brun, "silloin vastaan kaikesta!"

-- Kas niin! -- tuumi d'Artagnan. -- Siinä näkyykin olevan asian ydin.

Tarvitaan näyte joka kankaasta. _Mordioux!_ Hellinneeköhän niitä tuolta

Perceriniltä?

Viimeisissä varustuksissaan lyötynä ja sitäpaitsi Aramiksen

tekoherttaisuuden harhaannuttamana Percerin leikkasi viisi

näytetilkkua, antaen ne Vannesin piispalle käteen.

"Näin on parempi. Eikö sinunkin mielestäsi", virkkoi Aramis

d'Artagnanille, "häh?"

"Minun mielipiteeni, paras Aramis", vastasi d'Artagnan, "on se, että

sinä olet aina sama."

"Ja senvuoksi aina sinun ystäväsi", sanoi piispa miellyttävän

sointuvalla äänellä.

"Niin, niin", myönsi d'Artagnan ääneen. Sitten itsekseen: -- Vaikken

pääsekään metkujesi perille, kaksinkertainen jesuiitti, en ainakaan

tahdo olla rikostoverisi, ja jotta en siksi tulisi, on minun aika

lähteä täältä. "Hyvästi, Aramis", hän sanoi ääntänsä korottaen;

"hyvästi, minä menen Portoksen luo."

"Odotahan", pyysi Aramis pistäen näytteet taskuunsa; "minä olen

toimittanut tehtäväni, ja mielelläni vaihtaisin vielä sanasen ystävämme

kanssa."

Le Brun kääri kapineensa kokoon, Percerin pani puvut takaisin kaappiin,

Aramis painoi kädellään taskuaan, varmentuakseen näytetilkkujen

tallessaolosta, ja kaikki kolme lähtivät työpajasta.

211.

Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties saanut alkuaiheen.

D'Artagnan tapasi Portoksen viereisessä salissa, ei enää ärtyneenä, ei

enää karvaalla mielellä, vaan leveästi hymyilevänä, säteilevänä,

herttaisena. Hän jutteli Molièren kanssa ja tämä katseli häntä

jotenkuten kuin epäjumalaa, niinkuin ihminen, joka ei ole koskaan

nähnyt mitään oivallisempaa eikä edes mitään sen laatuista.

Aramis meni suoraan Portoksen luo, tarjoten hänelle hienon, valkoisen

kätensä, joka upposi vanhan ystävän jättiläiskouraan, -- tämä oli

toimitus, johon Aramis ei koskaan uskaltautunut eräänlaista

levottomuutta tuntematta. Mutia sitten kun ystävällinen kädenpuristus

oli suoritettu tuottamatta liian suurta tuskaa, Vannesin piispa kääntyi

Molièreen.

"No, monsieur, tuletteko kanssani Saint-Mandèhen?"

"Tulen kaikkialle, mihin te johdatte, monseigneur", vastasi Molière.

"Saint-Mandéhen!" huudahti Portos ihmeissään, kun näki ylpeän

kirkkoruhtinaan noin tuttavallisesti seurustelevan räätälinkisällin

kanssa. "Mitä, Aramis, vietkö sinä tämän hyvän miehen Saint-Mandéhen?"

"Vien", vastasi Aramis hymyillen, "aika on täpärällä."

"Eikä, rakas Portos", jatkoi d'Artagnan, "herra Molière muuten olekaan

aivan se, miltä hän näyttää."

"Mitä?" kysyi Portos.

"Ka, monsieur on mestari Percerinin ensimmäisiä apulaisia. Häntä

odotetaan Saint-Mandéhen koettamaan herra Fouquetin tilaamia

epikurolaisten juhlatamineita."

"Aivan niin", vahvisti Molière. "Niin, monsieur."

"Tulkaa siis, paras herra Molière", kehoitti Aramis, "jos nimittäin

olette päättänyt tehtävänne herra du Vallonin kanssa."

"Kaikki on valmista", vastasi Portos.

"Ja oletko tyytyväinen?" kysyi d'Artagnan.

"Täysin tyytyväinen", myönsi Portos.

Molière jätti hyvästi Portokselle monin kohteliain kumarruksin ja

puristi kättä, jonka muskettisoturien kapteeni hänelle salavihkaa

ojensi.

"Monsieur", varoitti Portos lopuksi muhoillen, "olkaa ennen kaikkea

täsmällinen."

"Huomenna saatte pukunne, herra parooni", takasi Molière. Ja hän lähti

Aramiksen kanssa.

Sitten d'Artagnan tarttui Portoksen käsivarteen ja kysyi:

"Mitä tuo räätäli sinulle oikeastaan teki, rakas Portokseni, kun olet

häneen niin tyytyväinen?"

"Mitäkö hän minulle teki, ystäväni? Mitäkö hän minulle teki?" huudahti

Portos innoissaan.

"Niin, minä kysyn, mitä hän sinulle teki."

"Ystäväni, hän kykeni tekemään, mitä kukaan räätäli ei ole ennen

tehnyt: hän otti mittani minua laisinkaan koskettamatta."

"Jopa nyt! Kerro se minulle, ystäväni."

"Ensiksikin, kunnon veikko, mistä lieneekään käyty noutamassa sarja

kaikenkokoisia mallinukkeja. Toivoivat löytävänsä minunkin kokoiseni,

mutta isoinkin niistä, joka esitti sveitsiläiskaartin portinvartijaa,

oli kaksi tuumaa liian lyhyt ja puoli jalkaa liian hoikka varreltaan."

"Vai niin?"

"Niin oli, kuten minulla on kunnia sinulle sanoa, paras d'Artagnan.

Mutta hän on suuri mies tai ainakin suuri räätäli, tuo herra Molière;

hän ei siitä joutunut vähääkään ymmälle."

"Ja mitä hän teki?"

"Oh, se kävi hyvin yksinkertaisesti. Onpa jumal'avita tavatonta

typeryyttä, että kukaan ei ole sitä keksintöä ennen älynnyt! Monen

monituiset vaivat ja nöyryytykset olisivat minulta silloin säästyneet!"

"Puhumattakaan puvuista, rakas Portokseni."

"Niin, hyvinkin kolmestakymmenestä hukkaan haaskatusta vaatekerrasta."

"No, hyvä Portos, selitähän nyt minulle herra Molièren menetelmä."

"Molièrenkö? Niinkö häntä nimität? Tahtoisin muistaa hänen nimensä."

"Niin, tai sano Poqueliniksi, jos pidät siitä paremmin."

"Ei, minusta on Molière mukavampi. Kun haluan johtaa mieleeni hänen

nimensä, ajattelen _volièreä_,[25] ja koska minulla on sellainen

Pierrefondsissa..."

"Sehän sopii hyvin, ystäväni. Entä se herra Molièren menetelmä?"

"Kas näin: sensijaan että olisi minut jäsennellyt, kuten kaikki muut

räätälin hölmöt tekevät, -- pakottanut minut koukistamaan lanteitani,

taivuttamaan niveliäni, alistumaan kaikenlaisiin halventaviin ja

siivottomiin temppuihin."

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"'Monsieur', hän virkkoi minulle, 'hienon miehen on itse mitattava

itsensä. Suvaitkaa astua tämän kuvastimen eteen.' Minä tein niin.

Täytyy tunnustaa, etten oikein ymmärtänyt, mitä se kunnon herra Volière

minusta tahtoi."

"Molière."

"Kah, niin, Molière, Molière. Mutta minä pelkäsin yhä mittaamista.

'Varokaa', sanoin hänelle senvuoksi, 'mitä minulle teette; minä olen

paha kutiamaan, sen teille sanon.' Mutta pehmeällä äänellään (hän on

hyvin säädyllinen räätälinkisälli, ystäväni, se täytyy myöntää), mutta

pehmeällä äänellään virkkoi hän vain: 'Monsieur, jotta takki istuisi

hyvin, on se tehtävä ääripiirteittenne mukaan. Ne taasen heijastuvat

tarkalleen kuvastimesta. Me otamme mitan teidän kuvastanne.'"

"Kah, lempo!" sanoi d'Artagnan. "Sinä siis peilailit! Mutta mistä

voitiin saada kuvastin, jossa sinä kykenit näyttäytymään kiireestä

kantapäähän?"

"Rakas ystävä, oli esillä sama kuvastin, joista kuningaskin itseään

katselee."

"Mutta hänen majesteettinsahan on puolitoista jalkaa sinua lyhyempi?"

"No, miten nyt asian laita lieneekään, -- kaiketi on tahdottu imarrella

kuningasta, sillä minullekin se kuvastin oli liian tilava. Niinpä se

olikin liitetty korkeudeltaan kokoon kolmesta venetsialaisesta

lasilevystä, ja leveyttä oli saatu samanlaisista levyistä

klinkkerisaumauksella kiinnitettyinä."

"Voi, veikkonen, kuinka sinä käyttelet tietosanoja! Missä hitossa olet

tuollaiseen perehtynyt?"

"Belle-Islellä. Aramis puhui sellaisista seikoista arkkitehdille."

"Ah, niinkö! Palatkaamme kuvastimeen, ystäväni."

"Kunnon herra Volière siis..."

"Molière."

"Niin, oikein, Molière. Saat nähdä, rakas ystäväni, että tästälähin

muistan hänen nimensä liiankin hyvin. Se kunnon herra Molière ryhtyi

siis piirtämään ääriviivojani liidulla kuvastimeen, tarkoin seuraten

käsivarsieni ja olkapäitteni kaarevuutta, ja hän lausui siinä

mietelmän, jota pidän erinomaisena: 'Puku ei saa häiritä kantajansa

liikkeitä.'"

"Tosiaankin", myönsi d'Artagnan, "se on mainio periaate, jota

valitettavasti ei aina noudateta."

"Mutta sitten minä vasta hyvilleni tulin, kun hän alkoi sitä kehittää."

"Hei, kehittikö hän sitä ohjetta edelleen?"

"_Parbleu_!"

"Selitäppä sitä kehittämistä."

"'Edellytämme', jatkoi hän, 'että vaikeassa tilanteessa tai tukalassa

asemassa voi takki olla hartioilla, eikä miehellä ole halua sitä

riisua...'"

"Se on totta", sanoi d'Artagnan.

"'Niinpä', jatkoi herra Volière..."

"Molière!"

"Molière, niin. 'Niinpä', jatkoi herra Molière, 'teidän esimerkiksi

tarvitsee vetää miekkanne huotrasta, monsieur, ja teillä on takki

selässänne. Mitä silloin teette?'

"'Minä heitän takin pois', vastasin minä.

"'Se olisi tarpeetonta', intti hän vuorostaan.

"Mitä, kuinka niin?"

"'Sanon, että takin pitää olla hyvin tehty. Sen pitää olla niin hyvin

tehty, että se ei mitenkään teitä purista, edes miekkaa vetäessänne.'

"'Kah, kah!'

"'Heittäytykäähän asentoon', jatkoi hän. Minä tein sen niin rivakasti,

että kaksi ikkunaruutua helähti säpäleiksi.

"'Ei se mitään tee, ei se mitään', rauhoitti hän, 'pysykää vain

asennossanne'. Minä kohotin vasemman käsivarteni ilmaan, kyynärvarsi

sirosti kaartuneena, kalvosin alastyönnettynä ja ranne taivutettuna,

sillävälin kun oikea käsivarsi puoliksi ojennettuna tuki miehustaa

kyynärpäällä ja rintaa ranteella."

"Niin", virkkoi d'Artagnan, "oikea asento, akateeminen

miekkailuasento."

"Sinäpä sen sanoit, ystäväni. Sillävälin Volière..."

"Molière!"

"Ka, totisesti, ystäväni, nimitänkin häntä mieluummin... mikä se hänen

toinen nimensä olikaan, jonka mainitsit?"

"Poquelin."

"Nimitän häntä mieluummin Poqueliniksi."

"Ja miten muistat sen nimen paremmin kuin toisen?"

"Katsos... Nimihän on Poquelin, eikö niin?"

"On."

"No, minun tarvitsee vain muistaa madame Coquenard."

"Miksi hyväksi?"

"Muutan _Coquen Poqueksi, nardin liniksi_, ja Coquenardin asemesta

minulla on Poquelin."

"Mainiota!" huudahti d'Artagnan ällistyneenä... "Hei, ystäväni, minä

kuuntelen sinua ihmeissäni."

"Tuo Coquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen."

"Anteeksi, Poquelin."

"Miten minä sitten sanoin?"

"Sanoit Coquelin."

"Ah, aivan oikein! Se Poquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen.

Mutta hän käytti siihen aikaa, hän katseli minua paljon, sillä

kelpasihan katsellakin. 'Väsyttääkö tämä teitä?' kysyi hän. --

'Hiukan', vastasin minä nytkähdyttäen polvitaipeitani; 'mutta kyllä

vielä voin tunnin kestää'. -- 'Ei, ei, sitä en salli! Meillä on täällä

avuliaita poikia, jotka lukevat kunniakseen kannattaa käsivarttanne,

niinkuin ennen kannateltiin profeettain käsivarsia heidän rukoillessaan

Herraa.' -- 'Hyvä on!' vastasin minä. -- 'Eihän se tuntune teistä

nöyryyttävältä?' -- 'Ystäväni', sanoin hänelle, 'on luullakseni suuri

ero kannattelun ja mitanottamisen välillä.'"

"Peräti järkevästi havaittu eroitus", keskeytti d'Artagnan.

"Sitten", jatkoi Portos, "hän antoi merkin. Kaksi kisälliä tuli apuun;

toinen kannatti vasenta käsivarttani, sillaikaa kun toinen erinomaisen

sievästi piti ylhäällä oikeata.

"'Kolmas mies!' kutsui hän.

"Kolmas kisälli saapui.

"'Kannatelkaa monsieuria lanteista', käski hän.

"Mies kannatteli minua lonkilta."

"Ja niin sinä seisoit asennossa?" kysyi d'Artagnan.

"Aivan, ja Poquenard piirsi minut kuvastimen pintaan."

"Poquelin, ystäväni."

"Poquelin, olet oikeassa. Ka, tahtoisin häntä sittenkin mieluummin

nimittää Volièreksi."

"Niin, ja etkö jo voisi kertoa loppuun?"

"Sillävälin Volière hahmoitteli minut kuvastimeen."

"Se oli oiva tapa."

"Pidän todellakin erinomaisesti tästä menetelmästä. Se on niin

kunnioittavaa ja antaa jokaiselle arvonsa mukaisen osan."

"Ja homma päättyi...?"

"Kenenkään minua koskettamatta, ystäväni."

"Paitsi niitä kolmea poikaa, jotka sinua kannattelivat?"

"Niin tietenkin; mutta olen luullakseni sinulle jo selittänyt

kannattelun ja mittailun eroituksen."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan, tuumien sitten itsekseen: --

Totisesti, ellen pahoin erehdy, olen tässä toimittanut oivan makupalan

Molièren veitikalle, ja varmaan näemme tuon kohtauksen joskus luonnosta

siirrettynä johonkin huvinäytelmään.

Portos myhäili.

"Mikä naurattaa?" kysyi häneltä d'Artagnan.

"Tunnustanenko tuota? No, minä iloitsen onnestani."

"Oh, en tosiaankaan tunne onnellisempaa ihmistä kuin sinä olet. Mutta

mikä uusi onnenpotkaus sinulla taas on ollut?"

"Niin, niin, rakas ystävä, onnittele minua."

"En parempaa pyydä."

"Näyn olevan ensimmäinen, josta otettiin mittaa tällä uudella tavalla."

"Oletko siitä varma?"

"Melkein. Muutamat merkitsevät silmäniskut Volièren ja toisten

kisällien välillä ilmaisivat sitä minulle."

"No, veikkonen, en sitä Molièressä ihmettele."

"Volière, paras d'Artagnan!"

"Oh, ei, ei nyt toki! Sallin sinun kernaasti nimittää häntä Volièreksi,

mutta minä sanon häntä yhä Molièreksi. -- No niin, en sitä, sanoin,

Molièressä ihmettele, sillä hän on nerokas poika, ja sinä kai

herätitkin hänessä tuon mainion ajatuksen."

"Siitä on hänelle varmaan vastaisuudessa hyötyä."

"Totta kai! Luulen kyllä, että hänellä siitä hyötyä on, vieläpä

paljonkin! Sillä näetkös, ystäväni, Molière on kaikista tunnetuista

räätäleistämme se, joka parhaiten osaa pukea paroonimme, kreivimme ja

markiisimme... heidän mittansa mukaan."

Tämän lausuman jälkeen, jonka sattuvaisuutta ja syvämielisyyttä emme

tässä tarkastele, d'Artagnan ja Portos lähtivät mestari Percerinin

talosta ja palasivat vaunujensa luo. Lukijan luvalla jätämme heidät,

yhtyäksemme Molièreen ja Aramikseen Saint-Mandéssa.

212.

Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.

Äkäisenä d'Artagnanin osumisesta niin pahimmoikseen mestari Percerinin

luo palasi Vannesin piispa varsin huonolla tuulella Saint-Mandéhen.

Molière sitävastoin oli haltioissaan siitä, että oli saanut niin oivan

aiheen kehitelläkseen ja tiesi, mistä jälleen tapaisi alkuperäistä

tyyppiä, sitten kun ensi luonnoksesta oli kokonainen sarja kohtauksia

sommiteltava, mitä hilpeimmällä mielellä siis hän astui yli-intendentin

kotiin.

Koko keskikerran vasen puolisko oli Pariisin kuuluisimpien

epikurolaisten hallussa. Näillä talon likeisimmillä ystävillä oli

kullakin oma osastonsa, missä he nyt kennoissaan hyörivien mettiäisten

tavoin uurastivat valmistaakseen hunajaa siihen kuninkaalliseen

herkutteluun, jota herra Fouquet suunnitteli tarjottavaksi hänen

majesteetilleen Ludvig XIV:lle Vauxin juhlissa, jotta siinä henkinenkin

puoli tulisi ulkonaista loistoa vastaavaksi.

Leuka käteen tuettuna kaivoi Pélisson prologi-perustuksia

kolminäytöksiselle huvinäytelmälle nimeltä _Kiukustuneet_; tämän

esittämisestä vastasi näyttelijäseurueensa johtajana draamataituri

Poquelin-Molière, kuten d'Artagnan häntä nimitti, vaikka Portos

paremmin muisteli häntä Coquelin-Volièrenä.

Loret ammatillisena selostajana jo osoitti nykyaikaisen

sanomalehtimiehen yritteliästä eteensäkatsomista: hän kyhäsi taidokasta

kertomusta Vauxin juhlallisuuksista ennen kuin näihin oli päästykään.

La Fontaine harhaili kaikkien keskessä hämmentyneenä, hajamielisenä,

häiritsevänä, sietämättömänä haamuna, pörräten ja suristen jokaisen

olan takana kaikenmoisia runosepittelyn tyhmyyksiä. Hän tuli Pélissonin

kiusaksi niin monta kertaa, että tämä viimein suutahtaen nosti päätänsä

ja sanoi:

"Poimikaa minulle edes loppusointu, la Fontaine, koska kehutte

vaeltavanne Parnasson puutarhoissa."

"Minkä pariksi sitä haluatte?" kysyi satuseppo, kuten rouva de Sévigné

häntä muistelmissaan nimittää.

"Edellinen loppusana on _valkenee_."

"_Tarkenee_", vastasi la Fontaine.

"Ohoh, veikkonen, on mahdoton puhua tarkenemisesta, kun ylistelee

Vauxin hienouksia", huomautti Loret syrjästä.

"Sitäpaitsi se ei loppusointu olekaan", sanoi Pélisson.

"Mitä! Eikö se päde?" huudahti la Fontaine kummastuneena.

"Ei; teillä on paha tapa, ystäväiseni, ja se estää teitä koskaan

pääsemästä ensiluokkaiseksi runoilijaksi: te hyväksytte ihan laimeita

loppusointuja!"

"Haa, niinkö arvelette, Pélisson?"

"Niin vainkin, hyvä ystävä. Teidän tulisi ottaa huomioon, että

loppusointu ei ole koskaan hyvä, jos vain on saatavissa parempi."

"Sittenpä en enää ikänäni kirjoitakaan muuta kuin suorasanaista",

päätti la Fontaine, joka oli ottanut Pélissonin nuhteen vakavalta

kannalta. "Oi, olin kyllä itsekin jo usein johtunut epäilemään vain

patustelevani runoudessa! Niin se on totinen tosi."

"Älkää sanoko niinkään, hyvä ystävä; runomuodosta luopuminen tekisi

tuotantonne liian suppeaksi laadultaan, ja satusäkeenne sisältävät

paljon hyvää."

"Ja aluksikin", la Fontaine pitkitti omaa ajatusjuoksuaan, "minä poltan

satasen vastavalmistunutta pätkää."

"Missä ne sepitelmät ovat?"

"Päässäni."

"Mutta, hitossa, jos niitä ei ole vielä paperille pantu, niin ettehän

voi niitä polttaa?"

"Totta kyllä", älysi la Fontaine. "Kuitenkin, jollen polta niitä..."

"Niin, miten käykään, jos ette polta niitä?"

"Käy niin ikävästi, että ne jäävät mieleeni enkä voi niitä koskaan

unohtaa."

"Lempo!" äännähti Loret; "sehän on vaarallista! Sellaisesta tulee

hulluksi!"

"Kirottua! Mitä tehdä?" päivitteli la Fontaine.

"Minäpä keksin keinon", virkkoi Molière, joka oli juuri saapunut

kuulemaan.

"Millaisen?"

"Kirjoittakaa ne ensin ja pistäkää sitten tuleen."

"Sehän onkin yksinkertaista, ja sitä en sentään olisi ikinä oivaltanut!

Nerokas mies tämä peijakkaan Molière!" kiitteli la Fontaine, mutta

lisäsi sitten otsaansa lyöden: "Haa, sinusta ei ole koskaan muuksi kuin

aasiksi, Jean de la Fontaine."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä?" ihmetteli Molière lähestyen

runoilijaa, jonka syrjähuomautus oli osunut hänen korvaansa.

"Minä sanon pysyväni taitamattomana aasina, rakas ammattiveikko",

vastasi la Fontaine raskaasti huokaisten ja silmät murheen sumeessa.

"Niin, ystäväiseni", hän jatkoi yhä alakuloisempana, "minä kuulun

sepustavan viheliäisiä loppusointuja."

"Siinä ei ole perää."

"Niin on asia! Minä olen tolvana."

"Kuka sitä on sanonut?"

"Hitto, -- Pélisson. Ettekö sanonutkin, Pélisson?"

Jälleen sepittelyynsä syventyneenä Pélisson varoi enää puuttumasta

keskusteluun.

"Mutta jos Pélisson on sanonut teitä tolvanaksi", huudahti Molière,

"niin hän on pahasti loukannut teitä."

"Niinkö luulette?..."

"Tosiaankin, hyvä la Fontaine, neuvoni on, että te aatelismiehenä ette

jätä sellaista herjausta rankaisematta."

"Hohoi!" äännähti la Fontaine.

"Ettekö ole koskaan taistellut?"

"Kerran, ystäväiseni, erään jääkäriluutnantin kanssa."

"Mitä hän oli teille tehnyt?"

"Kuului vietelleen vaimoni."

"Ahaa", sanoi Molière hieman kalveten.[26]

Mutta kun la Fontainen tunnustus oli saanut toiset jälleen lähestymään,

Molière säilytti huulillaan veitikkamaisen hymyn, joka oli ollut niiltä

häipymäisillään, ja haastatteli satuseppoa edelleen:

"Ja mikä oli kaksintaistelun tuloksena?"

"Tulos oli sellainen, että kiistakentällä vastustajani löi aseen

kädestäni ja sitten esitti minulle anteeksipyynnön, luvaten olla enää

koskaan astumatta talooni."

"Ja te piditte itseänne tyydytettynä?" kysyi Molière.

"En toki, päin vastoin! Sieppasin säiläni takaisin maasta ja sanoin:

'Suokaa anteeksi, monsieur, minä en ole taistellut kanssanne siitä

syystä, että olitte vaimoni rakastaja, vaan koska minulle sanottiin,

että minun piti taistella. Mutta kun minä en ole koskaan ollut

onnellinen ennen kuin siitä lähtein, niin suvaitkaahan ystävällisesti

edelleenkin käydä talossa, kuten ennen, taikka -- _morbleu!_ --

aloittakaamme uudestaan!' Sillä tavoin", lopetti la Fontaine, "hänen

oli pakko jäädä armastelemaan vaimoani ja minä olen edelleen pysynyt

maapallon onnellisimpana aviomiehenä."

Kaikki remahtivat nauruun. Molière vain pyyhkäisi silmiänsä kädellään.

Miksi? Kenties kuivatakseen kyyneleen, kenties tukahduttaakseen

huokauksen. Voi, tiedetään, että Molière kyllä oli siveyssaarnaaja,

mutta ei filosofi.

"Joka tapauksessa", hän huomautti palaten keskustelun lähtökohtaan,

"Pélisson on loukannut teitä."

"Kah, niin, se on totta; olin sen jo unohtanut."

"Ja minä vedän hänet siitä tilille teidän puolestanne."

"Se sopii, jos pidätte sitä välttämättömänä."

"En voi muuta, ja lujille hänet otan."

"Malttakaa", virkahti la Fontaine. "Tahdon kuulla mielipiteenne."

"Mistä?... Tästä loukkauksestako?"

"Ei, sanokaa minulle, eikö _valkenee_ toden teolla voi saada

loppusoinnukseen _tarkenee_?"

"Kyllä minä ne soinnuttaisin yhteen."

"Hitto, tiesinhän sen!"

"Ja minä olen eläissäni sepittänyt satatuhatta senkaltaista säettä."

"Satatuhatta?" huudahti la Fontaine. "Nelinkertaisesti enemmän kuin

herra Chapelain suunnittelee _Orléansin neitsyeen_. Tästä aiheestako

tekin olette ne satatuhatta säettä sepittänyt, hyvä ystävä?"

"Kuulkaa nyt sitä! Ainiaan hajamielinen!" sanoi Molière.

"On varmaa", jatkoi la Fontaine, "että esimerkiksi _valaistu_ ja

_lupaus_ ovat loppusointuja."

"Varsinkin monikossa."

"Niin, varsinkin monikossa, koska ne eivät silloin soinnu yhteen

ainoastaan kahdella kirjaimella, vaan ihan viidellä; samoin paranisivat

_valkenee_ ja _tarkenee_. Pankaapas _valkenee_ ja _tarkenee_ monikkoon,

hyvä Pélisson", kehoitti la Fontaine mennen lyömään ammattiveljeänsä

olalle, kokonaan unohtaneena kärsimänsä loukkauksen, "niin ei ole

vikaa loppusoinnuissa."

"Hä?" murahti Pélisson.

"Hitto! Molière sanoo niin, ja hän on pätevä asiassaan; hän vakuuttaa

itse sepittäneensä satatuhatta säettä."

"Hei, hän on kerran päässyt vauhtiin!" virkkoi Molière nauraen.

"Se on samaa kuin käyttäisi sointuparina _komeat_ ja _rauhaisat_, jotka

sopivat erinomaisesti, -- siitä panen pääni pantiksi."

"Mutta..." yritti Molière.

"Puhun tästä teille", jatkoi la Fontaine, "koska te lienette

sommitellut näytelmäesitystä juhliin, vai kuinka?"

"Kyllä, _Kiukustuneet_."

"Aivan oikein, -- niin olikin, _Kiukustuneet_; niin, nyt muistan. No,

luulisinpa, että kappaleellenne olisi jonkunlainen prologi perin hyvä

olemassa."

"Epäilemättä, erinomainen etu."

"Ah, te yhdytte käsitykseeni?"

"Siinä määrin, että olinkin pyytänyt juuri teitä kirjoittamaan sen

prologin."

"Olitteko pyytänyt minua kirjoittamaan prologin?"

"Olin, juuri teitä; vieläpä kieltäydyttyänne pyysin teitä hommaamaan

siihen työhön Pélissonia, joka parhaillaan sepittääkin sitä."

"Kah, sitäkö Pélisson on laatimassa? Totisesti, hyvä Molière, te voitte

väliin olla aivan oikeassa."

"Milloin niin?"

"Kun sanotte minua hajamieliseksi. Se on ilkeä vika; tahdon parantua

siitä, -- ja minä sepitän teille prologinne."

"Mutta Pélissonhan sen tekee!"

"Aivan oikein! Oh, minua epattoa! Täydellä syyllä Loret sanoi minua

tolvanaksi!"

"Ei sitä Loret ole sanonut, hyvä ystävä."

"No, sanoipa tuon kuka hyvänsä, se ei muuta asiaa! Kappaleenne nimi on

siis _Kiukustuneet_. No, kelpoittaisittehan te loppusoinnuksi

_pahaksuneet_?"

"Tarkkaan harkiten kyllä."

"Ja vieläpä _kummastuneet_!"

"Ka, en oikeastaan!"

"Se olisi uskallettua, niinkö? Mutta mikä siinä niin arveltaisi?"

"Päätteet olisivat niin samoja."

"Minä luulisin", muisti nyt la Fontaine, eläytyen Molièresta,

tavoittaakseen Loretia, "minä luulisin..."

"Mitä te luulisitte?" tokaisi Loret kesken lauselmansa. "No, sanokaa

joutuin."

"Tehän nimittäin sepitätte siinä _Kiukustuneiden_ prologia?"

"Äh, en, _mordieu!_ Se on Pélissonin puuhana!"

"Ahaa, niin, Pélisson!" huudahti la Fontaine siirtyen Pélissonin luo.

"Minä luulisin", hän jatkoi, "että Vauxin luonnotarten..."

"Hei mainiota!" kiljaisi Loret. "Vauxin luonnotarten! Kiitos, la

Fontaine; teiltä sain kaksi loppusäettä selostukseeni:

"Ja nähtiin Vauxin luonnotarten

parastaan panneen juhlaa varten."

"Kas sitä, -- siinä ponnekkaat loppusoinnut", arvosteli Pélisson; "jos

te rakentelisitte säkeenne siten, la Fontaine, niin kyllä kelpaisi!"

"Mutta niinhän tehnenkin, koska Loret juuri sanoi minulta saaneensa nuo

kaksi kehuttavaa säettä."

"No, jos pystytte sellaiseen sommitteluun, niin sanokaapa, millä tavoin

te aloittaisitte prologini?"

"Minä lausuisin esimerkiksi: _Oi luonnotar_... _niin_... Tähän

asettaisin jonkun teonsanan toisen partisiipin akkusatiiviin ja

jatkaisin: _nähdä saamme_."

"Mutta se teonsana, teonsana?" tiukkasi Pélisson.

"_Ihailuun mahtavimman kuninkaamme_", jatkoi vain la Fontaine.

"Mutta teonsana, teonsana?" vaati Pélisson itsepintaisesti. "Se toisen

partisiipin kaikkiratkaiseva akkusatiivi?"

"No, kah: _tulleen_.

"Oi luonnotar, min tulleen nähdä saamme

ihailuun mahtavimman kuninkaamme."

"Te panisitte: _min tulleen_, te?"

"Miksi en?"

685

"_Min_. _min_!"

"Voi, hyvä ystävä", pahoitteli la Fontaine, "te olette ylettömän

pikkumainen!"

"Siitä puhumattakaan", arvosteli puolestaan Molière, "että toinen säe

sisältää jo kuluneen määritelmän, hyvä la Fontaine."

"No, siitähän sitten näkee, että minä olen epäkelpo, tolvana, kuten

sanoitte."

"Minä en ole sellaista koskaan sanonut."

"No, niinkuin Loret sanoi."

"Ei sitä Loretkaan väittänyt, vaan kaiketi Pélisson."

"No niin, Pélisson oli satakertaisesti oikeassa. Mutta ennen kaikkea

olen nyt pahoillani eräästä seikasta, hyvä Molière: me emme taidakaan

saada epikurolaispukujamme."

"Toivoitte omaanne juhlaa varten?"

"Niin, juhlaa varten, ja sitten käyttääkseni juhlan jälkeen arkisenakin

asuna. Taloudenhoitajattareni vastikään huomautti minulle, että

nykyinen pukuni oli käynyt jo pahoin hauraaksi."

"Lempo soikoon, hänellä oli syytäkin: se alkaa jo näyttää rihmoilta!"

"Voi, katsokaas", selitti la Fontaine, "minä tulin unohtaneeksi sen

maalle työhuoneeseeni, ja kissani..."

"Mitä kissallanne oli sen kanssa tekemistä?"

"Kissani penikoitsi siihen, niin että se hautui kauhtuneeksi."

Molière puhkesi nauruun. Pélisson ja Loret noudattivat esimerkkiä.

Samassa ilmestyi esiin Vannesin piispa, pidellen kainalossaan

asemakartta- tai pergamenttikääryä.

Niinkuin kuoleman enkeli olisi jähmettänyt kaiken hupsutelevan ja

kepeän mielikuvittelun, -- niinkuin nuo kalpeat kasvot olisivat

säikähdyttäneet sulottaret, joille Ksenokrates uhrasi, -- työsuojamassa

syntyi heti hiljaisuus, jokaisen sulkeutuessa totiseksi ja tarttuessa

jälleen kynäänsä.

Aramis jakoi läsnäolijoille kutsukirjelmät ja lausui heille

kiitollisuuden sanoja herra Fouquetin puolesta. Hän huomautti, että

yli-intendentillä oli kiireellistä hommaa työhuoneessaan, joten hän ei

päässyt heitä nyt tapaamaan, vaan pyysi heitä lähettämään hänelle

hiukan näytteitä senpäiväisestä sepittelystään, jotta hän niiden

parissa saisi sitten unohtaa yötyönsä väsymyksen.

Kaikki otsat painuivat alas niistä sanoista. Itse la Fontaine asettui

erään pöydän ääreen ja pani kynän joutuisasti rapisemaan

veliinipaperilla; Pélisson kirjoitti puhtaaksi prologinsa; Molière

antoi osuudekseen viisikymmentä pikaisesti luonnosteltua säettä, joihin

oli saanut innoituksensa käynnistä Percerinin luona; Loret luovutti

selostuksensa noista ihmeellisistä juhlista, jotka hän oli ennakolta

loihtinut silmiensä eteen. Aramis sai siten saaliinsa kuin iso

mustapukuinen, purppura- ja kultakoristeinen kuhnuri, sitten poistuen

tästä mehiläispesästä omaan huoneeseensa, vaiteliaana ja omia

asioitansa pohtivana. Ovelta hän kuitenkin vielä huomautti:

"Muistakaa hyvät herrat, että me lähdemme kaikin huomis-iltana."

"Siinä tapauksessa minun on ilmoitettava kotiin", virkahti Molière.

"Voi, niin, Molière-poloinen!" huoahti Loret hymyillen; "hänen kotonaan

_rakastetaan_."

"_Rakastetaan_, niin", vastasi Molière säveästi ja kaihomielisesti

hymyillen, "mikä ei silti merkitse, että _häntä_ rakastetaan."

"Minua kyllä rakastetaan Chãteau-Thierryssä, siitä olen ihan varma",

tokaisi la Fontaine.

Aramis palasi samassa huoneeseen, oltuaan poissa vain hetkisen.

"Tuleeko ketään minun mukaani?" kysyi hän. "Lähden Pariisiin,

keskusteltuani herra Fouquetin kanssa neljännestunnin verran. Tarjoan

tilaa vaunuissani."

"Hyvä, minulle sopii!" sanoi Molière. "Otan vastaan, minulla on

kiireitä."

"Minä illastan täällä", päätti Loret. "Herra de Gourville on minulle

luvannut äyriäisiä.

"Hän on minulle luvannut äyriäisiä...

"Etsikääpä loppusointu, la Fontaine."

Aramis läksi nauraen niin sydämestään kuin hän aina osasi. Molière

seurasi häntä. He olivat portaiden juurella, kun la Fontaine raotti

ovea ja huusi:

"Kun vietämme kunnon läksiäisiä,

hän on sinulle luvannut äyriäisiä."

Epikurolaisten naurunpurkaukset yltyivät, kantautuen Fouquetin

kuuluviin, kun Aramis avasi hänen työhuoneensa oven. Molière oli

ottanut toimekseen käskeä valjastaa hevoset, Aramiksen mennessä

mainitsemaansa pikku puheluun yli-intendentin luo.

"Oh, kuinka tuolla naureskellaan!" sanoi Fouquet huoahtaen.

"Ja te ette naura mukana, monseigneur?"

"Minusta ei ole enää naurajaksi, herra d'Herblay."

"Juhlat lähenevät."

"Varat vähenevät."

"Enkö ole teille sanonut, että se on minun asiani?"

"Olette kyllä luvannut minulle miljoonia."

"Ne saatte seuraavana päivänä kuninkaan tultua Vauxin linnaan."

Fouquet tähtäsi Aramikseen syvän silmäyksen ja pyyhkäisi kosteata

otsaansa kylmällä kädellä. Piispa käsitti, että yli-intendentti epäili

hänen vakuutustansa ja tunsi raskaasti oman kykenemättömyytensä

hankkimaan tarvittavia rahoja. Miten saattoikaan Fouquet olettaa, että

vähäpätöinen piispa, entinen abbé, entinen muskettisoturi, voisi ne

hankkia?

"Miksi epäillä?" kysyi Aramis.

Fouquet hymyili pudistaen päätänsä.

"Vähäuskoinen mies!" lisäsi piispa.

"Rakas herra d'Herblay", vastasi Fouquet, "jos minä kukistun..."

"No, jos?"

"Niin kaadun ainakin niin korkealta, että muserrun lankeemuksessani."

Sitten hän ravisti päätänsä ikäänkuin irtautuakseen ajatuksistansa ja

kysyi:

"Mistä tulette, rakas ystävä?"

"Pariisista."

"Pariisista? Ah!"

"Niin, Percerinin luota."

"Ja mitä tekemässä olette itse käynyt Percerinillä, --. sillä enhän voi

otaksua, että te siinä määrin harrastaisitte runoilijaimme pukuja?"

"Ei, minä kävin valmistamassa yllätystä."

"Yllätystä?"

"Niin, teidän suodaksenne sen kuninkaalle."

"Onko se kalliskin?"

"Oh, teidän tarvitsee antaa siitä vain sata pistolia le Brunille."

"Maalaus? Kah, sepä hauskaa. Ja mitä se taulu esittää?"

"Sen selitän myöhemmin. Samalla kertaa myös tarkastin runoilijaimme

asuja, vaikkette olisi sitä luullut."

"Kas vain! Ja tuleeko niistä muhkeita, hienoja?"

"Komeita kerrassaan! Ei ole monellakaan ylimyksellä niin upeata pukua.

Saadaan nähdä, mikä ero on rikkauden ja ystävyyden hovisaattueen

välillä."

"Aina sukkela ja ylevämielinen, hyvä kirkkoruhtinaani!"

"Teidän koulussanne."

Fouquet puristi hänen kättänsä.

"Ja minne nyt olette menossa?" hän kysyi.

"Lähden Pariisiin, saatuani teiltä erään kirjelmän."

"Kirjelmän kelle?"

"Herra de Lyonnelle."

"Mitä te oikeusministeristä tahdotte?"

"Tarvitsen hänen allekirjoitustaan vapautusmääräykseen."

"Mitä! Bastiljistako haluatte saada jonkun päästetyksi?"

"Niin, minun on käynyt säälikseni erästä nuorta miesparkaa, joka

melkein lapsukaisena teljettiin tyrmään jo pian kymmenen vuotta sitten,

kun oli sepittänyt latinankielisen säeparin jesuiittoja vastaan."

"Kahdesta latinankielisestä säkeestä! Onko se onneton istunut

vankilassa kymmenen vuotta sellaisesta?" ihmetteli Fouquet.

"On."

"Eikö hän ole rikkonut millään muulla tavoin?"

"Noita säkeitä lukuunottamatta hän on yhtä viaton kuin te ja minä",

sanoi Aramis.

"Te vakuutatte sen?"

"Kunniasanallani!"

"Mikä hänen nimensä on?"

"Seldon."

"Tuo on totisesti tavatonta! Te olette tiennyt tuon, ettekä ole puhunut

minulle siitä mitään?"

"Vasta eilen hänen äitinsä kääntyi puoleeni, monseigneur."

"Onko hän köyhä vaimo?"

"Äärimmäisessä kurjuudessa."

"Laupias Jumala", pahoitteli Fouquet. "Sinä sallit toisinaan sellaisia

vääryyksiä, että voin käsittää, miksi on onnettomia, jotka epäilevät

Sinua! Malttakaas, herra d'Herblay."

Fouquet otti kynän ja kirjoitti nopeasti muutamia rivejä

virkaveljelleen Lyonnelle.

Aramis otti kirjeen ja teki lähtöä.

"Odottakaa", pyysi Fouquet vielä.

Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja ojensi hänelle ne kymmenen

lappua, jotka sai sieltä käsiinsä. Ne olivat tuhannen livren seteleitä.

"Niin", sanoi hän, "toimittakaahan poika pois vankilasta ja antakaa

tämä avustus äidille; mutta älkää millään muotoa sanoko hänelle, että

hän on siten kymmenentuhatta livreä rikkaampi kuin minä, sillä silloin

hän arvelisi, että minä olen surkea rahaministeri. No, toivoakseni

Jumala siunaa niitä, jotka ajattelevat Hänen köyhiänsä."

"Sitä minäkin toivon", lausui Aramis suudellen Fouquetin kättä.

Hän riensi pois, taskussaan kirje Lyonnelle ja setelitukko Seldonin

äidille, ja otti mukaansa Molièren, joka oli jo alkanut käydä

kärsimättömäksi.

213.

Vieläkin illallinen Bastiljissa.

Bastiljin isotauluinen kello kumahdutti seitsemän lyöntiään illalla, --

tuo kuuluisa kello, joka kaikkien muiden valtiovankilaan kuuluvien

laitteiden tavoin oli kidutusvälineenä, muistuttaen vangituille

jokaisen kärsimyshetken tarkoitusta. Bastiljin kellotaulu, joka

useimpien silloisten ajannäyttäjäin tapaan oli kuvioilla koristettu,

esitti pyhää Pietaria kahleissa, Tämä oli vankiparkojen illallistunti.

Jyhkeillä saranoillaan vongahtelevat ovet avasivat pääsyn tarjottimille

ja vasuille. Nämä sisälsivät ruokalajeja, joiden herkullisuus, kuten

olemme herra Baisemeauxilta itseltään kuulleet, oli sovitettu tyrmään

teljetyn aseman mukaan. Tunnemme tässä kohden herra Baisemeauxin

teoriat, hänen, joka itse oli keittotaidon saavutusten ylimmäinen

jakelija, kuninkaallisen linnoituksen pääkokki, ja jonka täysiä vasuja

kannettiin jyrkkiä portaita ylös tuottamaan jotakin lohtua vangeille

ruoka-annoksillaan ja rehellisesti täytetyillä viinipulloillaan.

Samaan aikaan oli herra vankilanpäällikön ruokailuhetki. Hänellä oli

tänään pöytävieras, ja paistinvarras oli tavallista raskaampi

käännellä.

Viiriäisten reunustamia ja silavoitua nuorta jänistä reunustavia

paistettuja peltopyyn poikasia, lihaliemessä keitettyä kanaa, uunissa

kypsytettyä ja valkoviinillä kostutettua kinkkua, Guipuzcoan artisokkia

ja krapukeittoa -- siinä herra kuvernöörin ruokalista, liemiruokia ja

leikkeleitä mainitsematta. Pöydässä istuen Baisemeaux hykerteli käsiään

ja katseli Vannesin piispaa, joka ratsastussaappaissa, harmaassa

puvussa ja miekka kupeellaan lakkaamatta puhui nälästään ja osoitti

mitä kiihkeintä kärsimättömyyttä. Herra Baisemeaux de Montlezun ei

ollut tottunut hänen kunnianarvoisuutensa monseigneur de Vannesin

tuttavallisuuksiin, ja tänä iltana hilpeäksi käynyt Aramis uskoi

hänelle pikku kaskun toisensa jälkeen. Kirkkoruhtinaassa näkyi entinen

muskettisoturi hiukkasen elpyneen. Piispa lähenteli puheessaan

vallatonta leikkiä. Herra Baisemeaux taasen antautui joukkoihmisen

alttiudella kokonaan sen neljännestunnin tenhoon, minkä hänen vieraansa

huoleton avomielisyys hänelle soi.

"Monsieur", virkkoi hän, "sillä tosiaankaan en uskalla teitä tänä

iltana puhutella monseigneuriksi..."

"Eikä ole tarviskaan", sanoi Aramis; "sanokaa vain monsieuriksi, --

minulla on pitkävartiset saappaat."

"Ja tiedättekös, monsieur, kenestä te minua muistutatte tänä iltana?"

"En, _ma foi_", vastasi Aramis kaataen itselleen viiniä, "mutta

toivoakseni muistutan jotakuta kunnon pöytäkumppania."

"Muistutatte kahtakin. Monsieur François, sulkekaa tuo ikkuna,

ystäväni; veto saattaisi tuntua hänen kunnianarvoisuudestaan pahalta."

"Ja lähteköön hän täältä!" lisäsi Aramis. "Illallispöytä on valmiiksi

katettu, me aterioitsemme kyllä palvelijattakin. Tuttavusten kesken,

hyvän ystävän seurassa, minä mielelläni..."

Baisemeaux kumarsi kunnioittavasti.

"Minä mielelläni", jatkoi Aramis, "hyvin mielelläni palvelen itse

itseäni."

"Lähtekää, François", käski Baisemeaux. "Sanoin siis, että teidän

armonne johtaa mieleeni kaksi henkilöä: toinen on hyvin kuuluisa, hän

on edesmennyt kardinaali, tuo suuri kardinaali, la Rochellen

valloittaja, jolla oli samanlaiset saappaat kuin teilläkin. Onko

totta?"

"On vainkin", myönsi Aramis. "Entä toinen?"

"Toinen on eräs muskettisoturi, hyvin komea, hyvin uljas, hyvin rohkea

ja hyvin menestyvä, joka rupesi papista muskettisoturiksi ja

muskettisoturista papiksi."

Aramis suvaitsi myhäillä.

"Sitten", jatkoi Baisemeaux hänen kunnianarvoisuutensa hymyn

rohkaisemana, "hänestä tuli piispa, ja piispasta..."

"Ah, pysähtykäämme Herran tähden!" virkkoi Aramis.

"Sanoin teille, monsieur, että teette minuun kardinaalin vaikutuksen."

"Lakatkaamme, paras herra Baisemeaux. Te sen sanoitte, minulla on

ritarin saappaat, mutta silti en tahdo tänäkään iltana joutua

selkkaukseen kirkon kanssa."

"Teillä on kuitenkin pahoja aikeita, monseigneur."

"Oh, sen myönnän, pahoja, kuten kaikki, mikä on maallista."

"Te juoksentelette naamiossa kaupungilla ja katuloilla?"

"Niinkuin sanoitte, naamiossa."

"Ja käyttelette yhä miekkaa?"

"Niinpä kai, mutta ainoastaan kun minut siihen pakotetaan. Suvaitkaahan

kutsua François."

"Teillä on viiniä tuossa."

"En kaipaa nyt lisää viiniä, mutta täällä on kuuma, ja ikkuna on

suljettuna."

"Minä annan sulkea ikkunat illallista syödessä, jotta en kuulisi

vahtikiertoja ja lähettien töminää."

"Ah, niinkö...? Kuuluuko tänne, kun ikkuna on auki?"

"Liian hyvin, ja se häiritsee. Te käsitätte."

"Mutta täällä tukehtuu. François!"

François astui sisään.

"Avatkaa, pyydän, mestari François", virkkoi Aramis. "Te sallitte,

rakas herra Baisemeaux?"

"Monseigneur on täällä kotonaan", vastasi kuvernööri.

Ikkuna avattiin.

"Kuulkaahan", sanoi herra Baisemeaux, "nyt kai tunnette itsenne sentään

hiukan yksinäiseksi, kun herra de la Fère on palannut kotihaltiainsa

luo linnaansa? Hän on kai hyvin vanha ystävä?"

"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, Baisemeaux, koska olette ollut

muskettisoturina kanssamme."

"Pyh, ystävieni kanssa en laske pulloja enkä vuosia."

"Olettekin oikeassa. Mutta minä en herra de la Fèreä ainoastaan

rakasta, paras kuvernööri, vaan kunnioitan häntä."

"Hm, minä puolestani, omituista kyllä, myönnän ylemmyyden herra

d'Artagnanille. Siinä on mies, joka juo reimasti ja pitkään! Sellaiset

pojat antavat ainakin kuulla mitä ajattelevat."

"Baisemeaux, päihtykäämme tänä iltana, hummatkaamme kuten ennen

vanhaan. Ja jos sydämeni pohjassa jokin kirveltää, lupaan teille, että

saatte nähdä sen kirkkaasti kuin näkisitte lasiinne pudotetun

timantin."

"Oiva ehdotus!" innostui Baisemeaux.

Ja hän kaatoi runsaasti viiniä ja kulautti sen ilosta väristen, kun

hänelläkin oli jotakin osaa piispan suureen syntiin.

Juodessaan hän ei huomannut, kuinka tarkkaavasti Aramis kuunteli melua

isolta pihalta.

Linnaan tuli lähetti kellon lähestyessä kahdeksaa, kun François oli

tuonut viidennen pullon pöytään; ja vaikka tuo airut piti melkoista

rytäkkää, ei Baisemeaux kuullut mitään.

"Ah, lempo sen vieköön!" ärähti Aramis.

"Minkä sitten? Kuinka niin?" kysyi Baisemeaux. "Toivoakseni ette

tarkoita viiniä ettekä sen tarjoojaa?"

"En, vaan hevosta, joka yksinään pitää pihalla sellaista jytyä kuin

kokonainen ratsuväen osasto."

"Hoo! Joku sanantuoja", vastasi vankilanpäällikkö, kaataen lasinsa

uudelleen täpötäyteen. "Niin, lempo sen periköön ja niin väleen,

ettemme hänestä sen koommin kuule! Hip, hurei!"

"Te unohdatte minut, Baisemeaux! Lasini on tyhjä", virkkoi Aramis,

osoittaen häikäisevää kristallia.

"Kautta kunniani, te hurmaatte minut... François, lisää viiniä!"

François astui sisään.

"Viiniä, vintiö, ja parhainta!"

"Kyllä, monsieur; mutta... täällä on lähetti."

"Hiiteen hän! Johan sen sanoin."

"Mutta kuitenkin, monsieur..."

"Jättäköön hän kirjelmänsä kansliaan; tarkastamme sen huomenna.

Huomenna on aikaa, huomenna hyvä päivä", lasketteli Baisemeaux, laulaa

rallattaen näitä viime lauseitaan.

"Ah, monsieur", mutisi sotilas vastoin tahtoaankin, "monsieur..."

"Olkaa varuillanne", tokaisi Aramis, "olkaa varuillanne."

"Minkätähden, rakas herra d'Herblay?" uhmaili Baisemeaux

puolipäihtyneenä.

"Kuriirin tuoma kirje linnoituksen komendantille on toisinaan määräys."

"Melkein aina."

"Eivätkö määräykset tule ministereiltä?"

"Tietystikin, mutta..."

"Ja eivätkö nuo ministerit ainoastaan varmenna kuninkaan

nimikirjoitusta?"

"Saatatte olla oikeassa. Mutta silti se on kovin kiusallista, kun istuu

runsasvaraisessa pöydässä hyvän ystävän kanssa! Ah, anteeksi, monsieur,

unohdan, että te olettekin minun illallisvieraanani ja että puhun

tulevalle kardinaalille."

"Jättäkäämme kaikki tuo, rakas Baisemeaux, ja palatkaamme

käskyläiseenne."

"No niin, mitä hän teki, se François?"

"Hän nurisi."

"Se oli väärin."

"Joka tapauksessa hän nurisi, kuulkaa; on siis jotakin tavallisuudesta

poikkeavaa tekeillä. On mahdollista, että François ei nurkunutkaan

väärin, vaan että te erehdytte kieltäytyessänne häntä kuuntelemasta."

"Erehdynkö? Minäkö olisin väärässä Françoisin edessä. Sepä hittoa!"

"Tarkoitan säännöttömyyttä virallisen järjestyksen kannalta. Suokaa

anteeksi, että katsoin velvollisuudekseni tehdä teille tämän

huomautuksen, kun asia toki saattoi olla tärkeä."

"Hoo, voitte olla oikeassa", sammalsi Baisemeaux. "Kuninkaan käsky on

pyhä! Mutta määräykset, jotka saapuvat illallista syödessä, sanon sen

vieläkin, piru ne..."

"Jos olisitte tehnyt tuon suurelle kardinaalille, eh, paras herra

Baisemeaux, ja jos määräys olisi ollut kiireellinen..."

"Minä teen sen, jotta en häiritsisi piispaa. Eikö se riitä

puolustukseksi, _morbleu_!"

"Älkää unohtako, Baisemeaux, että olen kantanut soturin viittaa ja

tottunut kaikkialla kohtaamaan käskyjä."

"Te siis tahdotte...?"

"Tahdon, että täytätte velvollisuutenne, ystäväni. Niin, minä pyydän

teitä tekemään sen, ainakin tämän sotilaan esimerkiksi."

"Sopiihan niinkin", myöntyi Baisemeaux. François odotti yhä.

"Tuotakoon minulle se kuninkaan käsky", virkkoi Baisemeaux ojentautuen.

Ja hän lisäsi hiljaa: "Tiedättekö, mikä se on? Sanonpa sen teille;

jotakin mielenkiintoista, jotakin tähän tapaan: 'Varokaa tulta

ruutisäiliön läheisyydessä!' Tai: 'Pitäkää silmällä sitä tai sitä, hän

on taitava karkuri!' Hohoi, jospa tietäisitte, monseigneur, kuinka

monet kerrat minut ovat yhtäkkiä herättäneet makeimmasta, sikeimmästä

unestani nuo ratsastavat lähetit, jotka rientävät täyttä neliä minulle

sanomaan tai pikemminkin tuomaan minulle tämäntapaisen kirjelmän:

'Herra Baisemeaux, kuuluuko mitään uutta?' Näkee hyvin, että ne, jotka

tuhlaavat aikaansa sellaisten määräysten kirjoittelemiseen, eivät ole

koskaan Bastiljissa nukkuneet. Muutoin he tuntisivat paremmin muurien

paksuuden, virkailijaini valppauden, kiertovahtieni lukuisuuden. Mutta

minkäpä sille mahtaa, monseigneur! Heidän tehtävänsä on kirjoitella

minulle kiusatakseen minua, kun olen rauhassa, häiritäkseen minua, kun

olen onnellinen", lisäsi Baisemeaux, kumartaen Aramikselle. "Tehkööt he

siis, mitä heille kuuluu."

"Ja tehkää te, mitä teille kuuluu", täydensi piispa hymyillen, mutta

hänen kiinteä katseensa oli leppoisasta äänensävystä huolimatta

käskevä.

François palasi. Baisemeaux otti hänen kädestään ministeristön

lähettämän määräyksen. Hän mursi verkalleen kuoren ja luki yhtä

vitkallisesti kirjeen. Aramis oli juovinaan ja tarkkasi isäntäänsä

kirkkaan lasin lävitse. Luettuaan lausahti Baisemeaux:

"Enkö sitä teille juuri sanonut?"

"Mitä niin?" kysyi piispa.

"Vapautuskäsky. Oliko tämä nyt hyväkin syy meitä häiritä!"

"Hyvä uutinen sille, jota se koskee, sen toki myöntänette, paras

kuvernööri."

"Ja kello kahdeksalta illalla!"

"Se on armeliaisuutta."

"Armeliaisuutta, kyllä kai; sitä se on tuolle veitikalle, joka

värjöttelee ikävissään, vaan ei minulle, joka huvittelen", murisi

Baisemeaux äkämystyneenä.

"Onko se teille tappio? Viedäänkö teiltä tuottoisa vanki?"

"Mitä vielä! Kurja rotta, viiden frangin muonituksella!"

"Näyttäkäähän", pyysi herra d'Herblay, "jollei se ole arkaluontoista?"

"Ei suinkaan; lukekaa."

"Ulkopuolelle on merkitty _kiireellinen_. Huomasittehan sen?"

"On sekin! _Kiireellinen!_... ja mies on istunut täällä kymmenen

vuotta! Nyt on muka kiire toimittaa hänet ulos, heti tänä iltana, kello

kahdeksalta!"

Ja kohauttaen äärimmäisen halveksivasti olkapäitänsä Baisemeaux

paiskasi määräyksen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa.

"Kyllä niillä on metkunsa", sopotti hän suu täynnä ruokaa; "jonakuna

kauniina päivänä pidättävät miehen, ruokkivat häntä kymmenen vuotta ja

kirjoittelevat: 'Pitäkää sitä veitikkaa tarkoin silmällä!' tai:

'Pitäkää häntä lujalla!' Ja sitten kun on tottunut katselemaan

vangittua vaarallisena henkilönä, kirjoittavat yhtäkkiä, ilman syytä,

ilman mitään edelläkäypää ilmoitusta: 'Laskekaa menemään.' Ja vielä

liittävät kirjeeseen: _kiireellinen!_ Myöntänette, monseigneur, että

tuommoinen ähmistyttää."

"Niin kylläkin! Se sapettaa", sanoi Aramis, "mutta määräys pannaan

täytäntöön."

"Ka, ka, pannaanhan se täytäntöön!... Mutta hiukan kärsivällisyyttä

sentään!... Ei minun tässä toki tarvitse orjanakaan liehtoa."

"Hyväinen aika, kaikkein paras herra Baisemeaux, kuka sitä väittää?

Tunnetaanhan teidän riippumattomuutenne."

"Jumalan kiitos!"

"Mutta tunnetaan myöskin hyvä sydämenne."

"No, paha en ole!"

"Ja teidän tottelevaisuutenne ylempiänne kohtaan. Kun on ollut soturi,

nähkääs, Baisemeaux, niin ei ikinä unohda kuuliaisuutta."

"Niinpä tottelenkin täsmällisesti, ja huomisaamuna tuo vanki päästetään

vapauteen."

"Huomenna?"

"Heti päivän valjetessa."

"Miksei tänä iltana, koska kerran kuninkaallinen vapauttamiskäsky on

nimenomaan merkitty kiireelliseksi?"

"Siksi, että me nyt illastamme ja että meilläkin on kiire."

"Rakas Baisemeaux, vaikka olenkin puettuna ratsusaappaisiin, tunnen

olevani pappi, ja armeliaisuuden käskyt velvoittavat minua enemmän kuin

nälkä ja jano. Se onneton on kärsinyt kyllin kauan, koska juuri äsken

sanoitte, että hän on ollut hoidokkinanne kymmenen vuotta. Lyhentäkää

hänen koettelemustaan. Onnellinen hetki odottaa häntä, suokaa se

hänelle pikimmiten. Jumala palkitsee sen teille paratiisissaan

vuosikausien autuudella."

"Te haluatte sitä?"

"Minä pyydän sitä."

"Näin kesken aterian?"

"Pyydän sitä; sellainen työ on kymmenen _benediciten_[27] arvoinen."

"Tapahtukoon niinkuin tahdotte. Mutta sitten saamme syödä jäähtyneitä

ruokia."

"Vähät siitä!"

Baisemeaux kumartui taaksepäin, soittaakseen Françoisia, Ja aivan

luonnollisesti hän tällöin kääntyi ovea kohti.

Määräys oli jäänyt pöydälle. Aramis käytti hyväkseen hetkeä, jolloin

kuvernööri katseli muualle, vaihtaakseen paperin toiseen, taskustaan

vetämäänsä ja samalla tavalla laskostettuun.

"François", huusi vankilanpäällikkö, "kutsuttakoon saapuville herra

majuri ja Bertaudièren avainten hoitaja."

François poistui kumartaen, ja pöytäkumppanukset jäivät jälleen kahden

kesken.

214.

Veljeskunnan suurmestari.

Miesten kesken syntyi tovin äänettömyys, jollaikaa Aramis ei päästänyt

vankilanpäällikköä silmistään. Tämä näytti vain puolittain taipuvaiselta

häiriytymään kesken illallisen, ja oli selvää, että hän etsi jotakin

veruketta, hyvää tai huonoa, viivytelläkseen ainakin jälkiruokiin asti.

Sellaisen tekosyyn hän äkkiä näkyi löytäneenkin.

"Ah", huudahti hän, "mutta sehän on mahdotonta!"

"Mitä, mahdotontako?" kysyi Aramis. "Katsokaammehan, hyvä ystävä, mikä

on mahdotonta."

"On mahdoton päästää vankia vapauteen tähän aikaan vuorokaudesta. Mihin

hän Pariisia tuntematta osaa mennä?"

"Hän menee minne voi."

"Näettekös, yhtä hyvin voisi päästää sokean liikkeelle."

"Minulla on vaunut, vien hänet minne hän haluaa."

"Teillä on vastaus valmiina kaikkeen... François, menkää sanomaan

linnanmajurille, että hän avauttaa herra Seldonin kopin, Bertaudièren

kolmosen."

"Seldonin?" virkkoi Aramis hyvin yksinkertaisesti. "Sanoitteko

Seldonin?"

"Sanoin Seldonin; sehän on vapautettavan nimi."

"Oh, te tarkoitatte Marchialia", sanoi Aramis.

"Marchialia? Vielä mitä! Ei, ei, Seldon hän on."

"Luullakseni te erehdytte, herra Baisemeaux."

"Minä luin vapautuskäskyn."

"Minä myös."

"Ja minä näin Seldonin nimen tuon kokoisilla kirjaimilla." Herra

Baisemeaux näytti sormeaan.

"Minä taas luin Marchialin tämän korkuisilla." Ja Aramis näytti kahta

sormea.

"Kah, ottakaamme asiasta selvä", ehdotti Baisemeaux, varmana itsestään.

"Paperi on tuossa, tarvitsee vain silmätä sitä."

"Minä luen: 'Marchiali'", vastasi Aramis avaten Paperin. "Katsokaa!"

Baisemeaux katseli, ja hänen käsivartensa herpaantuivat.

"Niin, niin", hän huudahti pelästyneenä, "niin, Marchiali. Siihen on

todellakin kirjoitettu Marchiali! Se on aivan totta!"

"Ah!"

"Mitä! Mies, joka on antanut niin paljon puheenaihetta? Mies, josta

minua joka päivä varoitettiin pitämään niin tarkkaa huolta?"

"Määräykseen on kirjoitettu Marchiali", toisti taipumaton Aramis.

"Se täytyy tunnustaa, monseigneur, mutta en tästä ymmärrä kerrassaan

mitään."

"Täytyy toki uskoa silmiään."

"_Ma foi_, -- että siinä tosiaankin on Marchiali!"

"Vieläpä hyvin selvästi kirjoitettuna."

"Se on tavatonta! Minä näen vielä sen määräyksen ja irlantilaisen

Seldonin nimen. Minä näen sen. Ah, ja muistanpa, että nimen alla oli

mustetahra."

"Ei, siinä ei ole mustetta; ei, siinä ei ole mitään tahraa."

"Oh, kyllä tosiaankin oli! Muistan sen siitäkin, että sormeni

hieraisivat läikän päälle siroitettua hiekkaa."

"No, olkoon miten hyvänsä, rakas herra Baisemeaux", huomautti Aramis,

"ja mitä tahansa lienettekin nähnyt, määräys on allekirjoitettu, ja

siinä käsketään vapauttamaan Marchiali, mustetahroin tai -tahroitta."

"Marchialin vapautuskäsky on allekirjoitettu", toisti Baisemeaux

koneellisesti, yrittäen selvittää ajatuksiaan.

"Ja te päästätte matkoihinsa tuon vangin. Jos sydämenne käskee teitä

vapauttamaan myöskin Seldonin, niin en sitä lainkaan tahdo vastustaa."

Aramis tehosti tätä lausetta hymyllä, jonka iva lopullisesti karkoitti

Baisemeauxin päihtymyksen, antaen hänelle rohkeutta.

"Monseigneur", virkkoi hän, "tuo Marchiali on kaiketikin juuri sama

vanki, jota taannoin eräs pappi, _veljeskuntamme_ lähettämä rippi-isä,

saapui niin käskeväisenä ja salaperäisesti tapaamaan?"

"Sitä en tiedä, monsieur", vastasi piispa.

"Siitä ei kuitenkaan ole pitkä aika, paras herra d'Herblay."

"Ehkäkään ei; mutta meidän keskuudessamme, monsieur, ei ole hyvä, että

ihminen tänään enää tietää, mitä eilinen ihminen on tehnyt."

"Joka tapauksessa", huomautti Baisemeaux, "jesuiittaripittäjän käynti

on tuottanut tuolle miehelle onnea."

Aramis ei vastannut mitään, vaan ryhtyi jälleen syömään ja juomaan.

Mutta Baisemeaux ei koskenut enää mihinkään pöydältä, vaan otti vielä

kerran vapautuskäskyn tarkoin tutkiakseen.

Tämä tutkistelu olisi tavallisissa olosuhteissa nostanut punan

kärsimättömän Aramiksen korviin; mutta Vannesin piispa ei niin vähästä

suuttunut, varsinkaan kun hän oli itselleen kuiskannut, että

kiivastuminen oli vaarallista.

"Menettekö vapauttamaan Marchialin?" kysyi hän. "Kah, onpa tämä sherry

ytimekästä ja hyvältä tuoksuvaa, paras kuvernööri!"

"Monseigneur", vastasi Baisemeaux, "minä vapautan vangitun Marchialin,

kun olen ensin kutsuttanut määräyksen tuoneen lähetin ja häneltä

kyselemällä päässyt asiasta varmuuteen..."

"Määräykset ovat sinetöidyt, eikä niiden sisältöä kuriiri tunne. Mistä

siis voitte varmistua, jos saan kysyä?"

"Olkoon, monseigneur; mutta minä lähetän kysymään ministeristöstä, ja

silloin herra de Lyonne joko pidättää määräyksen tai hyväksyy sen."

"Mitä se kaikki hyödyttää?" virkkoi Aramis kylmästi.

"Mitä hyödyttää?"

"Niin, kysyn, mitä hyötyä siitä on?"

"Siitä on se hyöty, ettei erehdy, monseigneur, -- ettei laiminlyö

kunnioitusta, johon alempi on velvollinen ylemmilleen -- ettei koskaan

jätä täyttämättä virkansa vaatimuksia, jotka on ottanut täyttääkseen."

"Hyvä, te sanoitte tuon niin kaunopuheisesti, että minun täytyy teitä

ihailla. On totta, että alempi on velvollinen kunnioittamaan ylempiään.

Hän on rikollinen, jos hän erehtyy, ja häntä rangaistaisiin, jos hän

laiminlöisi velvollisuutensa tai rikkoisi palveluksensa säännöt."

Baisemeaux katseli piispaa kummastuneena.

"Siitä johtunee", jatkoi Aramis, "että te ryhdytte kysymään neuvoa

tyynnyttääksenne omaatuntoanne?"

"Niin, monseigneur."

"Ja että te ylempänne teitä käskiessä tottelette?"

"Sitä ette voi epäillä, monseigneur."

"Tietysti tunnette kuninkaan nimikirjoituksen, herra Baisemeaux?"

"Tunnen, monseigneur."

"Eikö se ole tässä vapauttamiskäskyssä?"

"Totta kyllä, mutta se saattaisi..."

"Ollako väärennetty?"

"Sellaista on nähty, monseigneur."

"Olette oikeassa. Entä herra de Lyonnen nimikirjoitus?"

"Näen sen kyllä määräyksessä. Mutta koska voi väärentää kuninkaan

allekirjoituksen, voi vielä helpommin väärentää herra de Lyonnen, eikö

totta?"

"Te siirrytte johtopäätöksestä toiseen jättiläisaskelin, herra

Baisemeaux", lausui Aramis, "ja teidän perustelunne ovat eittämättömiä.

Mutta mihin sitten nojaatte otaksuessanne nämä allekirjoitukset

väärennetyiksi?"

"Siihen, että allekirjoittajat eivät ole saapuvilla. Mikään ei varmista

hänen majesteettinsa nimikirjoitusta, eikä herra de Lyonne ole täällä

minulle sanomassa, että hän on itse piirtänyt nimensä."

"Niinpä niin, herra Baisemeaux", myönsi Aramis, suunnaten

vankilanpäällikköön kotkankatseensa, "hyväksyn niin empimättä

epäilyksenne ja tapanne niitä selittää, että tartun heti kynään, jos

minulle sellaisen annatte."

Baisemeaux antoi kynän.

"Tyhjä paperi, mikä tahansa", lisäsi Aramis.

Baisemeaux antoi paperin.

"Ja että kirjoitan minäkin, joka olen kieltämättömästi saapuvilla --

eikö totta? -- määräyksen, jota tiedän teidän varmasti uskovan, vaikka

olettekin perin epäluuloinen."

Baisemeaux kalpeni tästä jäätävästä vakuutuksesta. Hänestä tuntui

piispan vastikään niin hymyilevä ja iloinen sävy käyneen niin synkäksi

ja turmaa uhkaavaksi, että huoneen vahakynttilät muuttuivat

kuolinkappelin tuohuksiksi ja laseissa päilyvä viini alkoi punoittaa

verenä.

Aramis otti kynän ja kirjoitti. Pelästynyt Baisemeaux luki hänen

olkansa yli.

"A.M.D.G.", kirjoitti piispa ja piirsi ristin näiden neljän kirjaimen

alle. Sitten hän jatkoi:

'Meidän tahtomme on, että herra Baisemeaux de Montlezun,

kuninkaan vankilanpäällikkö Bastiljin linnassa, pitää hänelle

tuotua määräystä lainvoimaisena ja panee sen heti täytäntöön.

Allekirjoittanut: d'Herblay,

veljeskunnan suurmestari Jumalan armosta.'

Tämä teki kuvernööriin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä

jäykistyivät, huulet jäivät auki ja silmät tuijottivat. Hän ei

liikahtanut, ei edes äännähtänyt.

Suuressa salissa ei kuulunut muuta kuin pienen, kynttiläin ympärillä

lentelevän kärpäsen surina.

Viitsimättä edes vilkaista mieheen, jonka hän oli saattanut niin

kurjaan tilaan, Aramis veti taskustaan pienen kotelon, jossa oli mustaa

lakkaa. Hän taittoi kirjoituksensa kokoon, painoi siihen povellaan

ihokkaan alla riippuvalla sinetillä arvokirjaimensa, ja tämän tehtyään

hän yhä ääneti ojensi paperin herra Baisemeauxille.

Kädet säälittävästi vapisten tämä loi sumean ja villin katseen

sinettiin. Viimeinen liikutuksen välähdys kuvastui hänen piirteissään,

ja hän vaipui kuin salaman iskemänä tuolille.

"No, no", sanoi Aramis pitkän äänettömyyden jälkeen, jonka aikana

Bastiljin kuvernööri oli ehtinyt hiukan toipua, "älkää saattako minua

uskomaan, rakas Baisemeaux, että veljeskunnan suurmestarin läsnäolo

peloittaa teitä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt, ja että hänen

näkemisestään kuolee. Rohkeutta! Nouskaa, antakaa minulle kätenne ja

totelkaa."

Rauhoittuneena, elleipä tyydytettynä, Baisemeaux totteli, suuteli

Aramiksen kättä ja nousi.

"Hetikö?" jupisi hän.

"Oh, ei mitään liioittelua, isäntäni; asettukaa paikallenne ja

antakaamme tuon oivallisen jälkiruuan maistua."

"Monseigneur, minä en toivu sellaisesta iskusta, minä, joka olen

nauranut, laskenut leikkiä kanssanne, -- joka olen uskaltanut kohdella

teitä vertaisenani!"

"Vaiti, veikkonen", vastasi piispa, joka tunsi, kuinka tiukkaan jousi

oli jännitetty ja kuinka vaarallista olisi ollut sitä katkaista,

"vaiti! Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme: sinulle suojelukseni ja

ystävyyteni, minulle kuuliaisuutesi. Kun nämä kaksi veroa on täsmälleen

maksettu, saamme jatkaa iloamme."

Baisemeaux mietti. Hän tajusi heti, mitä seurauksia olisi siitä, että

häneltä täten väärän määräyksen nojalla kiristettiin vanki; mutta

ottaen samalla huomioon suurmestarin virallisen käskyn hänelle antaman

vakuuden hän ei tuntenut tuon kiristyksen painoa.

Aramis arvasi hänen ajatuksensa.

"Rakas Baisemeaux", virkkoi hän, "te olette hupsu. Luopukaa toki

miettimisistänne, kun kerran minä vaivaudun ajattelemaan puolestanne."

Ja hänen tehtyään uuden liikkeen Baisemeaux kumarsi vielä.

"Miten on minun siinä meneteltävä?" kysyi hän.

"Miten menettelette vapauttaessanne vangin?"

"Minulla on ohjesääntö."

"No, seuratkaa ohjesääntöänne, ystäväiseni."

"Minä menen majurini kanssa vangin kammioon ja tuon hänet ulos, milloin

hän on tärkeä henkilö."

"Mutta tuo Marchiali ei liene tärkeä henkilö?" sanoi Aramis

huolettomasti.

"Enpä tiedä", vastasi vankilanpäällikkö. Tuntui kuin hän olisi sanonut:

Teidän asianne on se minulle ilmoittaa.

"No, ellette sitä tiedä, olen minä oikeassa. Toimikaa siis tuon

Marchialin suhteen niinkuin hän olisi niitä vähäpätöisiä."

"Hyvä, ohjesääntö on selvä."

"Ah!"

"Ohjesääntö sanoo, että vanginvartija tai joku alemmista virkailijoista

tuo vangin kuvernöörin luokse kansliaan."

"Sepä viisaasti järjestettyä. Entä sitten?"

"Sitten vangille annetaan takaisin ne arvoesineet, jotka hänellä oli

vankilaan suljettaessa, vaatteet ja paperit, jos ministerin käsky ei ole

toisin määrännyt."

"Mitä sanoo ministerin käsky tähän Marchialiin nähden?"

"Ei mitään, sillä tuolla onnettomalla ei ollut tänne saapuessaan

jalokiviä, ei papereita, tuskin vaatteitakaan."

"Katsokaa, kuinka yksinkertaista tämä on! Tosiaankin, Baisemeaux, te

luotte kaikesta hirviöitä. Jääkää siis tänne ja tuottakaa vanki

virkahuoneeseenne."

Baisemeaux totteli. Hän kutsui apulaisensa ja ojensi käskykirjeen,

jonka soturi silmää räväyttämättä vei asianomaiselle.

Puoli tuntia myöhemmin kuultiin pihalla oven jälleen sulkeutuvan. Se

oli vankitornin ovi, joka oli päästänyt saaliinsa vapauteen.

Aramis sammutti huonetta valaisevat kynttilät, jättäen palamaan vain

yhden, oven taakse. Tämä värähtelevä valo ei sallinut silmien tarkasti

eroittaa esineitä. Epävarmuudellaan ja liikkuvaisuudellaan se sai

muodot ja varjot näkymään kaksinkertaisina.

Askeleet lähenivät.

"Menkää miehiänne vastaan", kehoitti Aramis Baisemeauxiä.

Vankilanpäällikkö totteli. Upseeri ja vanginvartijat poistuivat.

Baisemeaux astui sisään vapaaksi päästetyn seuraamana.

Aramis oli asettunut varjoon; hän näki kenenkään häntä itseään

näkemättä.

Liikuttuneella äänellä Baisemeaux ilmoitti nuorelle miehelle

määräyksen, joka hänelle palautti vapauden. Tämä kuunteli

hievahtamatta, sanaa virkkamatta.

"Teidän on vannottava, ohjesääntö niin määrää", lisäsi

vankilanpäällikkö, "että te ette koskaan ilmaise mitään Bastiljissa

näkemäänne tai kuulemaanne."

Vanki huomasi ristiinnaulitun kuvan; hän ojensi kätensä ja vannoi

huulillaan.

"Nyt, monsieur, olette vapaa. Mihin aiotte mennä?"

Vanki käänsi päätänsä kuin etsiäkseen takaansa jotakin turvaa, mihin

hänen olisi ollut luotettava. Silloin Aramis astui esille varjosta.

"Olen täällä", virkkoi hän, "tarjoamassa monsieurille palvelusta, jota

suvaitsette minulta pyytää."

Vanki punastui heikosti ja astui empimättä Aramiksen luo tarttuen hänen

käsivarteensa.

"Antakoon Jumala teille pyhän suojansa!" lausui ääni, jonka lujuus sai

vankilanpäällikön säpsähtämään yhtä paljon kuin sanamuoto häntä

hämmästytti.

Puristaen Baisemeauxin käsiä virkkoi Aramis hänelle:

"Kiusaako määräykseni teitä? Pelkäättekö, että se löydettäisiin

luotanne, jos tultaisiin etsimään?"

"Minä haluan sen säilyttää, monseigneur", vastasi Baisemeaux. "Jos se

löydettäisiin luotani, olisi se kyllä varma merkki, että turmani on

tullut, mutta siinä tapauksessa te olisitte minulle voimakas ja

viimeinen auttaja."

"Koska olisin rikostoverinne, tarkoittanette?" vastasi Aramis,

kohauttaen olkapäitään. "Hyvästi, Baisemeaux!"

Hevoset odottivat, kärsimättöminä nytkäytellen vaunuja.

Baisemeaux saattoi piispaa alas portaita. Aramis antoi toverinsa nousta

vaunuihin edellä, astui niihin sitten itse ja sanoi ilman enempää

kyytimiehelle:

"Ajakaa!"

Vaunut pyörivät jymisten pihojen kiveyksellä. Lyhtyä kantava kersantti

riensi hevosten edellä, antaen jokaiselle vartiolle määräyksen päästää

ajopelit menemään.

Sinä aikana, joka tarvittiin kaikkien telkien avaamiseen, Aramis ei

vetänyt henkeänsäkään, ja olisi voinut kuulla hänen sydämensä lyönnit

rinnan seinämiä vasten. Vaunujen toisessa nurkassa kyyristelevä vanki

ei myöskään antanut mitään elonmerkkiä.

Edellisiä voimakkaampi tärskähdys ilmaisi vihdoin, että oli kuljettu

viimeisenkin vallihaudan sillan yli. Sen takana vaunut vielä

pysähtyivät uloimmalle portille, josta päästi Saint-Antoinen kadulle.

Ei enää muureja oikealla eikä vasemmalla; kaikkialla avoin taivas,

vapaus ja elämä vastassa. Tarmokkaan käden hillitsemät hevoset kulkivat

käyden esikaupungin keskukseen asti. Siellä ne alkoivat ravata.

Vähitellen -- joko ne sitten kuumenivat liikunnosta tai niitä

kiihoitettiin -- hevoset alkoivat kiitää yhä nopeammin ja Bercyyn

saavuttua oli eläinten tulisuus niin yltynyt, että ajopelit tuntuivat

lentävän. Näin ne juoksivat Villeneuve-Saint-Georgesiin, jossa oli

varattu hevosten vaihto. Kahden sijaan valjastettiin vaunujen eteen

neljä, jotka kiidättivät niitä Melunia kohti, kunnes pysähdyttiin

hetkiseksi Sénartin metsään. Määräys oli epäilemättä edeltäkäsin

annettu kyytimiehelle, sillä Aramiksen ei tarvinnut hänelle tehdä

viittaustakaan.

"Mikä on?" kysyi vanki ikäänkuin heräten pitkästä unesta.

"On siten, monseigneur", vastasi Aramis, "että ennenkuin ajamme

edemmäksi meidän on juteltava, teidän korkeutenne ja minun."

"Odotan siihen tilaisuutta, monsieur", vastasi nuori prinssi.

"Parempaa emme voisi saada, monseigneur. Olemme täällä keskellä metsää,

missä kukaan ei voi meitä kuulla."

"Entä ajomies?"

"Tämän aseman kyytimies on kuuromykkä, monseigneur."

"Luotan täydellisesti teihin, herra d'Herblay."

"Suvaitsetteko jäädä tänne vaunuihin?"

"Kyllä, täällä istumme mukavasti, ja minä rakastan näitä ajopelejä; ne

ovat minut tuottaneet vapauteen."

"Odottakaa, monseigneur... Vielä yksi varokeino. Olemme isolla

valtatiellä. Voisi kulkea ratsastajia tai ajopelejä, matkalla kuten

mekin, ja jos nähdään meidät pysähtyneinä, saatettaisiin luulla meidän

olevan pulassa. Välttäkäämme avun tarjouksia, jotka häiritsisivät

meitä."

"Käskekää kyytimiehen piiloittaa vaunut jollekulle sivukujalle."

"Juuri sitä halusinkin, monseigneur."

Koskettaen kuuromykkää Aramis antoi hänelle merkin. Mies astui maahan,

tarttui kahta ensimmäistä hevosta suitsista ja talutti ne

sametinpehmeään kanervikkoon ruohoittuneella ja sammaltuneena

polveilevalla kujalla, jonka perukkaan pilvet tänä kuuttomana yönä

loivat mustetahroja tummemman varjon.

Tämän tehtyään mies heittäytyi pitkäkseen penkereelle lähelle

hevosiaan, jotka oikealta ja vasemmalta hapuilivat terhometsän nuoria

vesoja.

"Minä kuuntelen teitä", sanoi nuori prinssi piispalle; "mutta mitä

siinä puuhailette?"

"Puran panoksia pistooleista, joita emme enää tarvitse, monseigneur."

215.

Kiusaaja.

"Prinssini", virkkoi Aramis kääntyen vaunuissa seuralaisensa puoleen,

"niin heikko ihminen kuin olenkin, keskinkertainen hengenlahjoiltani,

vähäpätöinen ajattelevien olentojen joukossa, ei minulle koskaan ole

sattunut, että olisin keskustellut jonkun henkilön kanssa näkemättä

hänen ajatuksiaan sen elävän naamion lävitse, joka levittäytyy järkemme

yli sen ilmautumista pidättämään. Mutta tänä iltana, tässä tummennossa

ja ollessanne noin varovaisen hillityssä mielentilassa, en voisi mitään

lukea piirteistänne, ja jokin sanoo minulle, että minun on työläs saada

teitä avomieliseen haasteluun. Rukoilen teitä siis, -- en itseni

tähden, sillä alamaiset eivät saa painaa mitään ruhtinaitten vaa'assa,

vaan rakkaudesta teihin, -- että kätkette muistiinne jokaisen sanani,

jokaisen äänenväreilyni. Niissä vakavissa olosuhteissa, joihin olemme

joutuneet, niillä on kaikilla niin suurta merkitystä ja arvoa kuin

milloinkaan maailmassa lausutuilla sanoilla on ollut."

"Minä kuuntelen", vastasi nuori prinssi päättäväisesti, "mitään

toivomatta, mitään pelkäämättä siitä, mitä minulle sanotte."

Ja hän vaipui vielä syvemmälle vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei

ainoastaan koettaen estää kumppaniansa häntä näkemästä, vaan vieläpä

muistamasta hänen olemassaoloansakaan. Varjo lankesikin tummana ja

läpikuultamattomana oksistaan toisiinsa kietoutuneiden puiden latvoista

vaunujen päälle, mutta näiden leveä katos olisi tuskin päästänyt

sisälle ainoatakaan sädettä, vaikka joku valohiukkanen olisi

pujahtanutko metsäkujan sumupatsaiden väliin.

"Monseigneur", jatkoi Aramis, "te tunnette Ranskaa nykyisin ohjaavan

hallituksen historian. Kuningas on lähtöisin vangitusta lapsuudesta,

kuten teidän on ollut, syrjäytetystä, kuten teidän, ahtaalle

rajoitetusta, kuten teidän. Mutta sen sijaan, että hän teidän

tavallanne olisi kärsinyt vankilan orjuutta, yksinäisyyden

syrjäisyyttä, kätkössäolon ahtautta, on hänen täytynyt kokea kaikki

kurjuutensa, kaikki nöyryytyksensä, kaikki kiusansa päivänvalossa,

kuninkuuden säälimättömän auringon kirkkaudessa, valon huuhtelemassa

paikassa, missä jokainen pilkku näyttää likaiselta saastalta, missä

ihanuuskin voi himmentyä tahraksi. Kuningas on kärsinyt, hänessä on

katkeruutta, ja hän tahtoo kostaa. Hänestä tulee huono kuningas. En

sano, että hän vuodattaisi verta kuten Ludvig XI ja Kaarle IX, sillä

hänellä ei ole kuolettavia loukkauksia kostettavina; mutta hän kuluttaa

alamaistensa rahat ja omaisuuden, koska hän on kärsinyt vääryyttä

itsekkäiden pyyteiden ja rahallisten etujen taholta. Arvioidessani tuon

ruhtinaan ansioita ja vikoja omantuntoni mukaan minun täytyy

lopputulokseksi asettua tuomitsevalle kannalle."

Aramis pysähtyi. Hän ei tehnyt sitä kuunnellakseen, oliko metsässä yhä

yhtä hiljaista, vaan kootakseen ajatuksensa ja antaakseen sanoilleen

aikaa syöpyä kuuntelijansa tajuntaan.

"Jumala tekee hyvin kaikki, mitä hän tekee", jatkoi Vannesin piispa;

"olen siitä niin varmasti vakuuttunut, että olen jo kauan onnitellut

itseäni, kun hän on minut valinnut tallettamaan salaisuutta, jonka

ilmisaamisessa olen teitä avustanut. Vanhurskaalle ja edeltäpäin

näkevälle Jumalalle oli tämän suuren työn toimeenpanemiseksi tarpeen

terävä, uupumaton ja asiaansa luottava välikappale. Se välikappale olen

minä. Minulla on terävyyttä, sitkeätä uupumattomuutta ja vakaumusta.

Minä hallitsen salaperäistä väkeä, jonka tunnuslause on sama kuin

Jumalasta sanotaan: _Patiens quia aeternus_!"[28]

Prinssi liikahti.

"Arvaan, monseigneur", lausui Aramis, "että kohotatte päätänne

kummastuneena tästä minun hallitsija-asemastani. Te ette tiennyt

olevanne tekemisissä valtiaan kanssa. Oi, monseigneur, hyvin halvan,

perinnöttä jätetyn kansan kuninkaan kanssa! Se on halpa, koska sillä on

voimaa vain ryömiessään; perinnötön, koska kansani ei milloinkaan, ei

juuri milloinkaan tässä maailmassa korjaa eloa kylvämästään siemenestä

tai nauti viljelemiään hedelmiä. Se tekee työtä ajatusperäisen

käsitteen puolesta, se kokoo yhteen kaikki voimahiukkasensa

muodostaakseen niistä _miehen_ ja otsansa hiessä kerätäkseen tämän

ympärille usvapilven, josta hänen neronsa tulee vuorostaan luoda

kaikkien kristikunnan kruunujen loiston kultaama sädekehä. Sellainen

mies istuu vieressänne, monseigneur. Näin ollen käsitätte, että hän on

suuressa tarkoituksessa vetänyt teidät syvästä kuilusta ja että hän

tässä valtavassa suunnitelmassaan tahtoo kohottaa teidät maanpiirin

mahtavien ja itsensäkin yläpuolelle."

Prinssi kosketti keveästi Aramiksen käsivartta.

"Te puhutte", hän virkkoi, "siitä uskonnollisesta ritarikunnasta, jonka

päällikkö te olette. Sanojenne mukaan on minulle seurauksena, että te

minä päivänä hyvänsä voitte kukistaa valtaan koroittamanne, tahtoen

pitää luomuksenne täydellisessä hallinnassanne."

"Ei, siinä teidän kuninkaallinen korkeutenne erehtyy", vastasi piispa;

"minä en antautuisi tähän hurjaan yritykseen teidän kanssanne, ellei

minulla olisi kaksinaista etua kaappauksen onnistumisesta. Kun teidät

kerran korotetaan, niin se tapahtuu ainiaaksi. Noustessanne te voitte

potkaista kumoon astinlaudan ja sinkauttaa sen kierimään niin

etäälle, että sen näkeminen ei teitä koskaan muistuta edes

kiitollisuudenvelasta."

"Oi, monsieur!"

"Teidän liikutuksenne, monseigneur, johtuu ylevästä luonnonlaadusta.

Kiitos! Uskokaa, että tavoittelen enempääkin kuin kiitollisuutta. Olen

varma siitä, että päästyänne valtanne kukkulalle te pidätte minua

entistä ansiollisempana olemaan ystävänne, ja silloin me kahden,

monseigneur, saamme aikaan niin suuria saavutuksia, että niistä

puhutaan vuosisatoja."

"Sanokaahan minulle, monsieur, sanokaa minulle peittelemättä, kuka olen

tänään ja mitä ajattelette tulevaiseksi asemakseni."

"Te olette kuningas Ludvig XIII:n poika, olette kuningas Ludvig XIV:n

veli, olette Ranskan valtaistuimen luonnollinen ja oikeutettu

perillinen. Pitäessään teidät luonansa, kuten on pidetty Monsieur,

nuorempi veljenne, kuningas olisi säilyttänyt itselleen oikeuden olla

laillinen hallitsija. Vain lääkärit ja Jumala voisivat väittää hänen

laillisuuttaan vastaan, lääkärit rakastavat aina enemmän olevaa kuin

olematonta kuningasta. Jumala menettelisi väärin vahingoittamalla

ruhtinaassa kunnon miestä. Mutta Jumala on tahtonut, että teitä

vainottaisiin, ja se vainoaminen pyhittää teidät nyt Ranskan

kuninkaaksi. Teille siis koitui oikeus valtaan, koska se tahdottiin

teiltä kokonaan evätä; teille tuli oikeus kruunuun, koska sen loiste

tyyten peitettiin teiltä, vaikka tunnustettiinkin teidän olevan

jumalaista verta, koska sitä ei uskallettu vuodattaa, kuten on

vuodatettu palvelijoiden. Nyt näette, mitä se Jumala on tehnyt

hyväksenne, jota niin usein olette syyttänyt siitä, että Hän muka on

ollut kaikessa teitä vastaan. Hän on lahjoittanut teille veljenne

piirteet, vartalon, iän ja äänen, ja kaikki vainonne syyt muuttuvat

teidän voitollisen ylennyksenne perusteiksi. Huomenna, ylihuomenna,

ensi tilassa, te kuninkaallisena aaveena, Ludvig XIV:n elävänä varjona

nousette hänen valtaistuimelleen, jolta ihmiskäden täytäntöönpantavaksi

uskottu Jumalan tahto on hänet palaamattomasti syössyt."

"Ymmärtääkseni", sanoi prinssi, "ei vuodateta veljeni verta."

"Te yksin ratkaisette hänen kohtalostaan."

"Tuota salaisuutta, jota on käytetty minua vastaan..."

"Te käytätte sitä häntä vastaan. Mitä teki hän sen kätkeäkseen? Hän

kätki teidät. Hänen ilmettynä kuvanaan te olisitte paljastanut

Mazarinin ja Itävallan Annan juonen. Teillä, prinssini, on sama syy

kätkeä se, joka vankina jää teidän muotoiseksenne, niinkuin te

kuninkaana olette hänen vastikkeensa."

"Mutta minun täytyy yhä kysyä: kuka saa hänet vartioitavakseen?"

"Se, joka piti teitä huostassaan."

"Te tunnette tuon salaisuuden ja olette käyttänyt tietoanne minun

hyväkseni. Kuka muu tuntee sen?"

"Leskikuningatar ja rouva de Chevreuse."

"Mitä he tekevät?"

"Eivät mitään, jos niin tahdotte."

"Kuinka niin?"

"Miten he tuntisivat teidät, jos menettelette sillä tavoin että teitä

ei tunneta?"

"Se on totta. Mutta on vakavampia vaikeuksia."

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Veljeni on naimisissa; minä en voi ottaa veljeni vaimoa."

"Minä toimitan niin, että Espanja suostuu avioliiton purkamiseen. Uuden

politiikkanne etu vaatii sitä kuten inhimillinen siveystunnekin.

Kaikki, mitä tässä maailmassa on todella jaloa ja todella hyödyllistä,

saa ansaitun osansa."

"Eristetty kuningas nostaa melun."

"Kehen hän vetoaa? Seiniin?"

"Pidätte hänen lähimmäksi ympäristökseen joutuvia henkilöitä siis niin

taattuina?"

"Näissä olosuhteissa, kyllä. Jumalan suunnitelmat eivät sitäpaitsi voi

pysähtyä näin kauniiseen alkuun. Koko hanke täydentyy itsestään kuin

matemaattinen laskelma. Eristetty kuningas ei koidu teille samaksi

haitaksi kuin te olette ollut hallitsevalle kuninkaalle. Jumala on

tehnyt hänen sielunsa korskeaksi ja luonnostaan kärsimättömäksi. Hän on

sitäpaitsi veltostuttanut hänet ja riisunut häneltä aseet, antamalla

hänen tottua kunniaan ja ylimmän vallan käyttöön. Jumala, joka on

tahtonut, että teille kunnioittavasti mainitsemani matemaattinen

laskelma päättyisi teidän astumiseenne valtaistuimelle ja teille

turmiollisen tuhoamiseen, on määrännyt, että voitetun kärsimykset pian

loppuvat omienne jälkeen. Hän on siis valmistanut tuon sielun ja tuon

ruumiin lyhyttä tuskaa varten. Suljettuna vankilaan, halpana

yksityishenkilönä, vain epäillen todellista asemaanne, kaikkea vailla,

olette te vakavaan elämään tottuneena kestänyt. Mutta veljenne ei

vangittuna, unohdettuna, pidätettynä kykene kestämään onnettomuuttaan,

ja Jumala ottaa hänen sielunsa omalla ajallaan, toisin sanoen piankin."

Kun Aramis oli synkässä erittelyssään päässyt tähän, kuului metsän

helmasta tuollainen huuhkajan kolkko ja pitkitetty huhuilu, joka saa

jokaisen muun elollisen säpsähtämään.

"Mieluummin määrännen kukistetun kuninkaan maanpakoon", virkkoi Filip

väristen; "se olisi inhimillisempää."

"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan", vastasi Aramis. "Olenko nyt

selvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän

kuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?"

"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään

kahta seikkaa."

"Ensimmäinen niistä?"

"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme

keskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat

tuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista."

"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat,

ellei -- kuten olen teille sanonut -- kaikki liittyisi tekemään niitä

tuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän

kuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin

se ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja

kuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia.

Tuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt

ymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta

järjettömänä ja tarpeettomana."

"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön

vaara, jonka te unohdatte."

"Ah!" virkahti Aramis.

"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska."

"Niin, se on totta", sanoi piispa; "on sydämen heikkous, josta te minua

muistutatte. Oh, olette oikeassa, se on todellakin arveluttava vastus.

Ratsu, joka pelkää vallihautaa, hyppää sen keskelle ja saa surmansa!

Ihminen, joka vapisten laskee säilänsä, paljastaa vihollisensa

miekanterälle aukkoja ja päästää kuoleman luokseen! Se on totta, se on

totta!"

"Onko teillä veljeä?" kysyi nuori mies Aramikselta.

"Minä olen yksinäni maailmassa", vastasi tämä liipaisimen rasahdusta

muistuttavalla kuivakiskoisella ja jämeällä äänellä.

"Mutta rakastattehan jotakuta maan päällä?" lisäsi Filip.

"En ketään! Kyllä tosiaankin, minä rakastan teitä."

Nuori mies vaipui min syvään äänettömyyteen, että oma hengitys kuulosti

Aramiksesta kovaääniseltä.

"Monseigneur", jatkoi hän, "en ole sanonut kaikkea, mitä minulla oli

teidän kuninkaalliselle korkeudellenne lausuttavana. En ole tarjonnut

ruhtinaalleni kaikkia niitä terveellisiä neuvoja ja hyödyllisiä

apulähteitä, joita minulla on. Ei ole annettava salaman välähtää varjoa

rakastavan silmiin; ei sovi antaa kanuunan juhlallisten pamahdusten

jyristä säyseän, levossa ja maaseudun rauhassa viihtyvän korvissa.

Monseigneur, teidän onnenne on aivan valmiina ajatuksissani; minä annan

sen kirvota huuliltani, poimikaa se kallisarvoisena itsellenne, joka

olette niin paljon rakastanut taivasta, viheriöiviä niittyjä ja

puhdasta ilmaa. Minä tiedän riemujen maan, aavistamattoman paratiisin,

maailman sopukan, missä te yksinänne, vapaana, tuntemattomana saatte

metsiköissä, kukkakentillä, lirisevien vesien partaalla unohtaa Jumalaa

kiusaavan inhimillisen hulluuden teille tällä hetkellä kasaaman

kurjuuden. Oi, kuunnelkaa minua, ruhtinaani, minä en laske leikkiä!

Minulla nähkääs on sielu, ja minä arvaan, mitä omanne pohjalla liikkuu,

arvaan ahdinkonne laadun. Minä en ota teitä epätäydellisenä,

heittääkseni teidät tahtoni sulatuspannuun, oikkuni tai kunnianhimoni

valinkauhaan. Kaikki tai ei mitään. Te olette masentunut, sairas,

melkein tukehtunut siitä liiallisesta ilmasta, jota tunnin ajan

kestäneen vapautenne on teille täytynyt antaa. Se on minulle varmana

merkkinä siitä, että te ette tahdo kauan hengittää runsain, pitkin

siemauksin. Tyytykäämme siis vaatimattomampaan, voimiimme paremmin

suhtautuvaan elämään. Jumala on todistajani, vakuutan hänen

kaikkivaltansa kautta, että tahdon rakentaa onnenne tästä

koettelemuksesta, johon olen teidät saattanut."

"Puhukaa, puhukaa!" virkkoi prinssi niin vilkkaasti, että se sai

Aramiksen miettimään.

"Minä tiedän", jatkoi kirkkoruhtinas, "Ali-Poitoussa kolkan, jonka

olemassaoloa ei kukaan ole loitompana aavistanut. Kymmenen

neliöpenikulmaa maata, eikö se ole mahtava alue? Kymmenen

neliöpenikulmaa, monseigneur, ja kaikki vesien saartelemaa, nurmien ja

kaislan peittämää. Nuo laajat rämeet lepäävät paksuun vihviläviittaan

puettuina, syvinä, äänettöminä, hymyilevän auringon alla. Kaikkialla

näkee metsää kasvavia pikku saaria. Jotkut kalastajaperheet elelevät

siellä laiskasti isoilla raidasta ja lepästä tehdyillä lautoillaan,

joiden lattialle on levitetty kaislakerros ja katto punottu tukevista

ruo'oista. Nuo alukset, nuo uivat asunnot liikkuvat tuulen varassa

minne sattuu. Kun ne joutuvat koskettamaan rantaa, tapahtuu se niin

pehmeästi, että uinaileva kalastaja ei sysäyksestä herää. Hänellä

syntyy halu nousta maalle vain hänen nähdessään rantakana- tai

hyyppäparvia, kuikka- tai kurmitsajoukkueita, tavisorsia tai kurppia,

joita hän saalistaa ansalla tai muskettinsa luodilla. Hopeanhohtavat

järvisillit, jättimäiset ankeriaat, jäntevät hauet, harmaanpunervat

ahvenet täyttävät joukoittain hänen verkkonsa. Hänen tarvitsee vain

valita lihavimmat ja päästää loput menemään. Kaupunkilainen tai sotilas

ei kuuna päivänä ole tuohon seutuun tunkeutunut. Ilmanala on siellä

leppeä. Muutamain kukkulain rinteillä viihtyvät siellä viiniköynnökset,

joille mehevä maaperä tarjoo ravintoa, kypsyttäen niiden mustanpuhuvat

ja valkoiset rypäleet kauniin täyteläisiksi. Kerran viikossa lähtee

ruuhi noutamaan yhteisestä uunista lämpimän, kellervän leivän, jonka

tuoksu jo kaukaa hyväilee nenää. Siellä elelette kuin muinaisaikain

patriarkka, mahtavana herrana villakoirinenne, onkinenne, pyssyinenne

somassa kaislamajassanne, nauttien yltäkyllin metsän antimista ja

tuntien täyttä turvallisuutta. Täten vietätte vuodet, kunnes

tuntemattomaksi muuttuneena olette pakottanut Jumalan luomaan

kohtalonne uudestaan. Tässä kukkarossa on tuhannen pistolia,

monseigneur; se on enemmän kuin tarvitsette ostaaksenne koko tuon

rämetienoon, josta olen teille puhunut; se riittää teille elääksenne

siellä niin monta vuotta kuin teillä on päiviä elettävinä; se riittää

runsaasti tekemään teistä mainitun alueen rikkaimman, vapaimman,

onnellisimman ihmisen. Ottakaa pastaan avomielisesti ja arvelematta

niinkuin tarjoankin. Riisumme heti valjaista kaksi hevosta; kuuromykkä

palvelijani vie teidät -- yöt vaeltaen, päivät nukkuen -- seudulle,

josta teille puhuin, ja minulle jää ainakin se tyydytys, että tiedän

tehneeni ruhtinaalleni palveluksen, jota hän itse toivoi. Minä olen

silloin luonut onnellisen ihmisen. Jumala katselee sitä suuremmalla

mielihyvällä kuin jos olisin nostattanut voimakkaan miehen. Tässähän ei

liene mitään vaikeutta tiellä. -- No, mitä vastaatte, monseigneur?

Tässä rahat. Oh, älkää epäröikö! Poitoussa ei teitä uhkaa mikään vaara,

ellei rämetienoon horkka. Mutta sikäläiset viisaat kyllä parantavat

teidät sellaisista kohtauksista keltaisten kolikkojenne palkitsemina.

Jos sitävastoin valitsette sen toisen osan, tiedättehän, asetutte

alttiiksi salamurhaajalle valtaistuimella tai kuristamiselle

vankilassa. Kautta autuuteni, sanon sen nyt, kun olen punninnut

molempia vaihtoehtoja, kautta elämäni, minä horjuisin!"

"Monsieur", vastasi nuori prinssi, "sallikaa minun -- ennenkuin teen

päätökseni -- astua näistä vaunuista, kävellä maassa ja kysyä neuvoa

siltä ääneltä, jolla Jumala puhuu vapaassa luonnossa. Kymmenen minuutin

kuluttua vastaan."

"Olkaa hyvä, monseigneur", sanoi Aramis kunnioittavasti kumartaen,

sillä perin juhlalliselta ja ylevältä oli kajahtanut ääni, joka nuo

sanat lausui.

216.

Kruunu ja tiara.

Aramis oli astunut alas nuoren miehen edellä ja piteli hänelle

vaununovea avoinna. Laskiessaan jalkansa sammalelle vallantavoittelija

ilmeisesti vapisi koko ruumiissaan ja käveli vaunujen ympäri muutamin

kömpelöin, melkein horjuvin askelin. Näytti siltä kuin vankiparka olisi

ollut aivan tottumaton liikkumaan ihmisten polkemalla maankamaralla.

Oli elokuun 14 päivä, ja kello läheni yhtätoista illalla. Isot pilvet

olivat rajuilman enteinä peittäneet taivaan, ja niiden poimuihin katosi

kaikki valo, joten pimeys verhosi koko maiseman. Tuskin eroittausivat

kujan suut näreiköstä harmaalla, läpikuultamattomalla puolihämyllä,

jonka tarkemmin tähystäessään havaitsi tuon täydellisen pimeyden

keskellä. Mutta ruohosta kohoavat tuoksut ja vieläkin tuikeammat ja

tuoreemmat tammien lemut, haalea ja öljynpehmeä ilma, joka häntä ensi

kertaa ympäröitsi niin moneen vuoteen, sanomaton vapauden nautinto

paljaan taivaan alla, kaikki tuo haastoi prinssille niin tenhoavaa

kieltä, että hän äsken osoittamastaan pidättyväisyydestä tai melkein

tekeytymisestä huolimatta antautui liikutuksensa valtaan ja riemun

huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Sitten hän vähitellen nosti raskaaksi käynyttä päätänsä, hengittäen

keuhkoihinsa ilman leyhäyksiä, kun ne eri tuoksuilla kyllästettyinä

lehahtelivat hänen elostuneita kasvojaan vasten. Laskien kätensä

ristikkäin povelleen ikäänkuin estääksensä tämän uuden onnen

pakahduttamasta sydäntään, hän ahmi halukkaasti tätä outoa ilmaa, joka

öisin täyttää korkeiden metsien holvikatoksen. Tuo taivas, joka

häämöitti yläpuolella, vesi, jonka kohinan hän kuuli, eläimet, joiden

ääniä liikkui pimennossa, eikö tämä ollut ihanaa todellisuutta? Eikö

piispa ollut houkkio uskoessaan, että tässä maailmassa oli muutakin

unelmoitavaa?

Nämä maalaiselämän päihdyttävät, kaikista huolista, kaikesta pelosta ja

pakotuksesta vapaat kuvat, tämä onnellisten päivien valtameri, joka

lakkaamatta päilyy nuoressa mielikuvituksessa -- siinä oli todella

syötti, johon tyrmän kivilattian riuduttama, Bastiljin ohuen ilman

kalventama vankipoloinen olisi hyvin saattanut tarttua. Tätä muistamme

Aramiksen hänelle tarjonneen, luvatessaan hänelle vaunuihin varatut

tuhannen pistolia ja esittäessään hänelle, minkä maallisen paratiisin

Ali-Poitoun erämaat kätkivät maailman silmiltä.

Tällaisia ajatuksia liikkui Aramiksen mielessä hänen tarkatessaan

ahdistuneen levottomasti Filipin riemastusten hiljaista kulkua ja

nähdessään hänen vähitellen vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.

Niin, haltioitunut prinssi kuului maahan enää vain jalkojensa

kosketuksella, sillä hänen sielunsa oli lentänyt Jumalan jalkojen

juureen, rukoillen kaikkivaltiasta lähettämään valonpilkkeen tähän

epäröimiseen, jonka täytyi ratkaista hänen koko tulevaisuudekseen.

Hetki oli kauhea Vannesin piispalle. Hän ei ollut koskaan istunut niin

kohtalokkaan hetken todistajaksi. Tämä teräksinen sielu, tottuneena

leikkimään elämässä vain raukeavilla vastuksilla, tuntematta itseään

koskaan alemmaksi, sortumatta milloinkaan voitetuksi, jäisikö hän

onnistumattomaksi suuressa suunnitelmassaan senvuoksi, ettei ollut

aavistanut muutamien raikkaiden henkäysten ja kastepisaroista

kostuneiden puunlehvien vaikutusta ihmisruumiiseen?

Epäilyksensä tuskan naulitsemana liikkumattomaksi Aramis siis katseli

tätä murheellista temmellystä Filipin sielussa, josta kaksi

salaperäistä enkeliä keskenään taistelivat. Kärsimystä kesti ne

kymmenen minuuttia, jotka nuorukainen oli pyytänyt. Tämän iäisyyden

aikana Filip ei lakannut tähystelemästä taivasta rukoilevin, surullisin

ja kostein silmin. Aramis ei herjennyt tarkkaamasta Filipiä ahnain,

hehkuvin, tuimin katsein.

Yhtäkkiä nuoren miehen pää painui kumaraan. Hänen ajatuksensa

laskeutuivat jälleen maan päälle. Hänen katseensa näkyi jäykistyvän,

otsa rypistyi, suun seuduille muodostui hurjan rohkeuden piirre. Sitten

tuo katse kävi vielä kerran tuijottavaksi, mutta tällöin siinä kuvastui

maallisen loiston liekki, nyt se muistutti Saatanan katsetta vuorella,

kun hän Jeesusta vietelläkseen näytti tälle maailman valtakunnat ja

niiden kunnian.

Aramiksen silmä muuttui jälleen yhtä leppeäksi kuin se oli ollut

synkkä. Silloin Filip tarttui nopealla ja hermostuneella liikkeellä

hänen käteensä.

"Menkäämme", hän virkkoi, "menkäämme sinne, mistä voi tavoittaa Ranskan

kruunun!"

"Onko se teidän päätöksenne, ruhtinaani?" vastasi Aramis.

"Se on päätökseni."

"Peruuttamaton?"

Filip ei edes huolinut sitä vahvistaa. Hän tähysti tiukasti piispaa,

ikäänkuin kysyäkseen tältä, oliko mahdollista, että mies koskaan

peruutti tehtyä päätöstänsä.

"Nuo silmäykset ovat luonnetta kuvastavia tulinuolia", virkkoi Aramis

kumartuen Filipin käden yli. "Teistä tulee suuri, monseigneur, siitä

vastaan."

"Palatkaamme, jos suvaitsette, siihen keskustelumme kohtaan, mihin se

meiltä jäi. Luullakseni sanoin teille, että _tahdoin_ harkita kanssanne

kahta seikkaa, ensiksikin vaaroja ja vastuksia. Tämä kohta on

ratkaistu. Toisena kohtana ovat ne ehdot, jotka minulle asettaisitte.

Teidän vuoronne on puhua, herra d'Herblay."

"Ehdot, ruhtinaani?"

"Epäilemättä. Te ette pysäytä minua tielle minkään pikkuseikan tähden,

ettekä tee minulle sitä vääryyttä, että otaksuisitte minun uskovan

teidät aivan pyyteettömäksi tässä asiassa, paljastakaa siis minulle

kiertelyttä ja pelotta sisimmät ajatuksenne."

"Sen teen, monseigneur. Kun kerran tulette kuninkaaksi..."

"Milloin se tapahtuu?"

"Se tapahtuu huomenillalla, sanokaamme yöllä."

"Selittäkää minulle, millä tavalla."

"Tehtyäni ensin kysymyksen teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Olkaa hyvä."

"Minä olin lähettänyt teidän kuninkaallisen korkeutenne luo erään

miehistäni, antaen hänen toimekseen jättää teille vihkosen tiheään

kirjoitettuja ja huolellisesti laadittuja tiedonantoja, jotta teidän

korkeutenne saisi tarkan selvyyden kaikista nykyisen hovinne

muodostavista sekä siihen vastaisuudessa kuuluvista henkilöistä."

"Minä olen kaikki ne kuvaukset lukenut."

"Tarkkaavaisesti?"

"Osaan ne ulkoa."

"Ja oletteko ne myöskin ymmärtänyt? Anteeksi, minä voinen kysyä tätä

Bastiljiin suljetulta poloiselta. Sanomattakin on selvää, että viikon

päästä minulla ei enää ole mitään kyseltävä teidänlaiseltanne mieheltä,

joka kaikkivaltaisuudessaan nauttii vapauttansa."

"Kyselkää minulta siis. Tahdon olla oppilaana, jonka on kerrattava

viisaalle mestarilleen sovittu läksy."

"Ensiksikin perheestänne, monseigneur."

"Äidistäni, Itävallan Annastako? Kaikista hänen huolistaan ja

surullisesta taudistaan? Oi, minä tunnen hänet, minä tunnen hänet!"

"Toisesta veljestänne?" virkkoi Aramis kumartaen.

"Olitte liittänyt noihin tiedonantoihin niin oivallisesti piirrettyjä

ja väritettyjä muotokuvia, että minä niiden avulla tunnen henkilöt,

joiden luonne, tavat ja elämäkerta minulle ilmenevät selityksissänne.

Veljeni Monsieur on komea, tummanverevä, kalpeakasvoinen mies; hän ei

rakasta vaimoaan Henrietteä, jota minä, Ludvig XIV, olen hiukan

rakastellut ja jolle vieläkin keimailen, vaikka hän tahtoessaan

karkoittaa neiti de la Vallièren aiheutti minulle paljon kyyneliä."

"Varokaa sen tyttösen silmiä", virkkoi Aramis. "Hän rakastaa

vilpittömästi nykyistä kuningasta. On vaikea pettää rakastavan naisen

katsetta."

"Hän on vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja hänen hellyytensä kyllä

ilmaisee minulle, kuka hän on. Hän ontuu hiukan, hän kirjoittaa joka

päivä kirjeen, johon minä annan herra de Saint-Aignanin vastata."

"Tunnetteko hänet?"

"Aivan kuin hänet näkisin, ja minä tiedän hänen viimeiset minulle

sepittämänsä säkeet, samoin kuin oman runopukuisen vastaukseni."

"Hyvä on. Tunnetteko ministerinne?"

"Colbertilla on rumat ja synkät, mutta nerokkaat piirteet, otsalle

valuva tukka; iso, jykevä, täyteläinen pää. Hän on herra Fouquetin

verivihollinen."

"Hänen suhteensa ei meidän tarvitse olla huolissamme."

"Ei, koska teidän ehdottomasti täytyy minulta vaatia hänen

karkoittamistaan, eikö niin?"

Täynnä ihailevaa ihmettelyä Aramis tyytyi lausumaan:

"Teistä tulee hyvin mahtava, monseigneur."

"Näette", lisäsi prinssi, "että osaan läksyni mainiosti, Ja Jumalan ja

teidän avullanne välttänen kompastuksia."

"Hovissanne on vielä hyvin kiusallinen silmäpari, monseigneur?"

"Niin on, muskettisoturien kapteeni herra d'Artagnan, teidän

ystävänne."

"Minun ystäväni, se täytyy myöntää."

"Hän, joka saattoi la Vallièren Chaillotin luostariin, -- joka vei

Monkin kirstuun suljettuna kuningas Kaarle II:lle -- joka on perin

hyvin palvellut äitiäni ja jolle Ranskan kruunu on tavattoman suuressa

kiitollisuudenvelassa. Vaaditteko minua karkoittamaan hänetkin?"

"En koskaan, sire. D'Artagnan on mies, jolle otollisella hetkellä otan

ilmoittaakseni kaikki. Mutta olkaa varuillanne, sillä jos hän pääsee

jäljillemme ennen sitä paljastusta, niin teidät tai minut otetaan

kiinni ja surmataan. Hän on toimekas mies."

"Minä muistan neuvonne. Puhukaa minulle herra Fouquetista. Mitä hänestä

tahdotte tehdä?"

"Hetkinen vielä, pyydän, monseigneur. Anteeksi, jos minulta näkyy

puuttuvan kunnioitusta, kun teiltä yhä kyselen."

"Se on teidän velvollisuutenne ja myöskin oikeutenne."

"Ennenkuin käymme puhumaan herra Fouquetista, kieltää omatuntoni minua

unohtamasta erästä toista ystävääni."

"Herra du Vallonia, Ranskan Herkulesta? Hänen menestyksensähän on

varma."

"Ei, hänestä minä en aikonut puhua."

"Siis kreivi de la Fèresta?"

"Ja hänen pojastaan, meidän kaikkien neljän pojasta."

"Tuosta pojasta, joka riutuu rakkaudesta veljeni petollisesti

riistämään la Vallièreen! Olkaa huoletta, osaan kyllä toimittaa tytön

hänelle takaisin. Sanokaa minulle eräs asia, herra d'Herblay: Unohtaako

ihminen vääryydet rakastaessaan? Antaako mies anteeksi naiselle, joka

on pettänyt? Onko se ranskalaiselle hengelle ominaista? Onko se

ihmissydämen lakien mukaista?"

"Mies, joka rakastaa syvästi, niinkuin Raoul de Bragelonne, unohtaa

lopulta rakastettunsa rikkeen. Mutta minä en tiedä, unohtaako Raoul."

"Tässäkö kaikki, mitä halusitte puhua minulle ystävästänne?"

"Kaikki."

"Sitten herra Fouquetista. Mikä on minun hänestä tehtävä?"

"Yli-intendentti, kuten ennenkin, pyydän."

"Olkoon niin! Mutta tänään hän on pääministeri."

"Ei aivan."

"Tietämätön ja hämmentynyt kuningas, jollainen minusta tulee, tarvitsee

pääministeriä."

"Eikö teidän majesteettinne tarvitse ystävää?"

"Minulla on niitä vain yksi; se olette te."

"Myöhemmin saatte muita, vaikka ette koskaan yhtä hartaita, maineenne

kartuttamiseen yhtä kiihkeitä."