Hän pysähtyi kuuntelemaan. Ne olivat vankien, hänen entisten uhriensa,
nykyisten toveriensa elonmerkkejä. Ne kohosivat kuin usva paksujen
kattojen, vankkojen muurien lävitse. Ne syyttivät vielä tuon melun
aiheuttajaa, kuten huokaukset ja kyyneleet epäilemättä kaikessa
hiljaisuudessa syyttivät heidän vankeutensa määrääjää. Riistettyään
vapauden niin monelta ihmiseltä saapui kuningas viemään heiltä unenkin.
Tämä ajatus uhkasi tehdä hänet hulluksi. Hän ponnisti voimansa tai
pikemmin tahtonsa kaksinkertaiseksi, janoten tietoa tai ratkaisua.
Tuolin selkänoja aloitti jälleen toimensa. Tunnin päästä Ludvig kuuli
jotakin käytävästä ovensa takaa, ja voimakas vastaisku ovelle hiljensi
hänen omansa.
"Hohhoo, oletteko hullu?" kysyi karkea ääni. "Mikä teitä tänä aamuna
riivaa?"
-- Tänä aamuna? -- ajatteli kuningas ihmeissään.
Sitten hän virkkoi ääneen kohteliaasti:
"Monsieur, oletteko Bastiljin kuvernööri?"
"Hyvä mies, vaikka aivonne ovatkin pilalla, ei teidän silti tarvitse
pitää tuollaista hirveätä melua. Olkaa hitossa hiljaa."
"Oletteko te kuvernööri?" kysyi kuningas uudestaan.
Joku ovi sulkeutui. Vanginvartija oli lähtenyt tiehensä viitsimättä
vastata sanaakaan.
Kun kuningas oli varmistunut hänen lähdöstään, ei hänen raivonsa enää
tuntenut rajoja. Ketteränä kuin tiikeri ponnahti hän pöydältä ikkunaan,
ravistaen sen rautaristikkoa. Hän puhkaisi ruudun, joka pirstaleina
helähti pihalle. Hän huusi niin että ääni kävi käheäksi: "Kuvernööri,
kuvernööri!" Tätä polttavan kuumeen kaltaista puuskaa kesti tunnin
ajan.
Tukka epäjärjestyksessä ja otsalle liimautuneena, puku revittynä ja
pölyisenä, liinavaatteet riekaleina kuningas pysähtyi vasta kun hänen
voimansa olivat lopen ehtyneet, ja nyt hän käsitti muurien
säälimättömän paksuuden ja sementti-iskoksen lujuuden, jota oli turha
yrittää särkeä, -- jonka vain tilittämätön ajanhammas saattoi hivuttaa.
Hän painoi otsansa ovea vasten ja antoi sydämensä vähitellen
rauhoittua; uusi, voimakas sykähdys olisikin sen pakahduttanut.
-- Tulee hetki, -- ajatteli hän --, jolloin minulle tuodaan ravintoa,
kuten kaikille vangituille. Silloin näen jonkun, puhun, ja minulle
vastataan.
Kuningas koetti muistella, milloin Bastiljin asujaimille tarjottiin
ensimmäinen ateria. Mutta hän ei edes sitä seikkaa tiennyt. Julmana,
jumottavana tikariniskuna koski häntä tunnonpisto siitä, että oli
elänyt viisikolmatta vuolta, ollut kuninkaana ja nauttinut onnea,
ajattelematta mitä kaikkea saa kärsiä onneton, jolta vapaus on
vääryydellä riistetty. Tätä miettiessään kuningas punastui häpeästä.
Hän tunsi, että Jumala salliessaan tämän kauhean nöyryytyksen vain
maksoi ihmiselle sen kidutuksen, jota tämä ihminen oli aiheuttanut
monille muille.
Mikään ei voinut olla vaikuttavampaa saattamaan uskonnon piiriin tätä
tuskien tunnon säikähdyttämää sielua. Mutta Ludvig ei uskaltanut edes
polvistua rukouksessa Jumalan eteen, anoakseen häneltä tämän
koettelemuksen loppua.
-- Jumala tekee hyvin, -- ajatteli hän, -- Jumala on oikeassa.
Menettelisin raukkamaisesti pyytäessäni Jumalalta mitä niin usein olen
lähimmäisiltäni kieltänyt.
Hän oli päässyt tähän kohtaan mietiskelyssään tai oikeammin
sieluntuskassaan, kun äskeinen melu uudestaan kuului hänen ovensa
takaa, mutta tällä kertaa sitä seurasi avainten kilinä ja salpojen
rauske sinkilöissään.
Kuningas ponnahti eteenpäin, mennäkseen sisääntulijaa vastaan. Mutta
äkkiä muistaen, että sellainen liike ei ollut kuninkaan arvon mukainen,
hän pysähtyi, otti ylevän ja tyynen asennon, joka olikin hänelle
helppoa, ja odotteli selin ikkunaan kääntyneenä, voidakseen hiukan
salata äskeistä kiihtymistään uudelta tulijalta.
Tämä oli ainoastaan vanginvartija, joka toi täytetyn ruokavasun.
Kuningas katseli miestä levottomasti, odottaen hänen puhuvan.
"Hei-hei", virkkoi mies, "te olette rikkonut tuolinne, sen hyvin
arvasin. Mutta ihanhan te olette villiintynyt kaistapääksi!"
"Monsieur", vastasi kuningas, "varokaa kaikkia puheitanne; asia on
teille perin vakava."
Vartija asetti vasunsa pöydälle, katsellen puhuttelijaan.
"Häh?" äännähti hän ihmeissään.
"Noutakaa kuvernööri tänne", lisäsi kuningas ylevästi.
"Kah, poikaseni", sanoi vanginvartija, "te olette aina ollut varsin
hyväntapainen; mutta hulluus tekee pahapäiseksi, ja me tahdomme teitä
varoittaa. Te olette rikkonut tuolin ja melunnut; se on rikos, joka
rangaistaan pimeällä kopilla. Luvatkaa minulle, ettette sellaista tee
toiste, niin en hiisku kuvernöörille mitään."
"Minä tahdon tavata kuvernöörin", vastasi kuningas silmäänsä
räpäyttämättä.
"Hän käskee viedä teidät pimeään koppiin, muistakaa se."
"Minä tahdon! Kuuletteko?"
"Hoh, nyt on taas hurja ilme silmissä! No, otanpa veitsenne pois!"
Ja vanginvartija teki niinkuin oli sanonut, sulki oven ja lähti,
jättäen kuninkaan hämmästyneemmäksi, onnettomammaksi, yksinäisemmäksi
kuin koskaan.
Turhaan hän alkoi uudestaan jyskyttää tuolinkappaleilla, turhaan
lennätti kulhot ja lautaset ulos ikkunasta; mitään vastausta ei enää
kuulunut.
Kahden tunnin perästä hän ei enää ollut kuningas, aatelismies, ihminen,
järkiolento. Hän oli hullu, joka raapi kyntensä verille oveen, koetti
repiä irti lattiansa kivilaattoja ja karjui niin kauheasti, että vanha
Bastilji tuntui vapisevan perustuksiaan myöten, kun oli tohtinut nousta
herraansa vastaan.
Kuvernööri ei ollenkaan häiriytynyt. Vanginvartijat ja vahdit olivat
esittäneet raporttinsa; mutta mitäpä siitä? Eivätkö mielipuolet olleet
sangen tavallisia vieraita linnoituksissa, ja eivätkö muurit olleet
heitä vahvemmat?
Aramiksen sanojen vaikutuksen alaisena, täydellisesti kuninkaansa
määräyksen kannalle asettuneena ei herra Baisemeauxilla ollut muuta
toivomusta kuin että riivaantunut Marchiali olisi kyllin mielenvikainen
hirttäytyäkseen vuodekatokseensa tai vaikkapa ikkunansa ristikkoon.
Tästä vangista, näet, ei ollut juuri mitään tuloja, ja hän kävi
hankalammaksi kuin oli kohtuullista. Tämä Seldonin ja Marchialin
vaihtaminen toisiinsa, nämä vapauttamiset ja uudestaanvangitsemiset,
kaikki yhdennäköisyydestä johtunut sekaannus, koko juttu oli saanut
hyvin mukavan ratkaisun. Baisemeaux luuli huomanneensa, että herra
d'Herblaykään ei sitä kovin pahoitellut.
"Ja tosiaan", virkkoi Baisemeaux majurilleen, "tavallinenkin vanki on
jo kyllin onneton kopissaan; hän kärsinee siksi paljon, että voisimme
hänelle säälistä toivoa kuolemaa. Sitä suuremmalla syyllä, kun
tuollainen vanki tulee mielipuoleksi, reuhtoo kuin hullu koira ja
aiheuttaa melua Bastiljissa. Silloin ei totisesti ole enää
armeliaisuutta vain toivoa hänelle kuolemaa vaan olisi hyvä työ, jos
aivan hiljaa sammuttaisi häneltä elonkipinän."
Ja tämän päälle kelpo kuvernööri nautti toisen aamiaisensa.
225.
Fouquetin varjo.
Vielä huumeissaan kuninkaan kanssa sattuneesta keskustelustaan
d'Artagnan kyseli itseltään, oliko hän aivan täydellä järjellään, oliko
kohtaus todellakin tapahtunut Vauxissa, oliko hän muskettisoturien
kapteeni ja oliko herra Fouquet linnan omistaja, jonka
vieraanvaraisuutta Ludvig XIV oli nauttinut, Nämä mietiskelyt eivät
olleet päihtyneen ajatuksia. Kuitenkin oli Vauxissa reimasti juhlittu,
ja herra yli-intendentin viinit olivat ylenpalttisesti vuotaneet. Mutta
gascognelainen oli kylmäverinen mies; hän osasi teräksistä miekkaansa
koskettaessaan henkisesti haarniskoitua sen metallin kylmyydellä,
milloin suuret tilanteet sitä vaativat.
-- Kas niin, -- tuumi hän lähtiessään kuninkaan huoneesta, -- tässä
olen nyt aivan historiallisesti viskattuna kuninkaan ja ministerin
kohtaloihin. Saadaan kirjoittaa, että gascognelaiskuopus d'Artagnan on
laskenut kätensä herra Nicolas Fouquetin, Ranskan raha-asioiden
yli-intendentin kaulukseen. Jälkeläiseni, jos niitä saan, omaksuvat
tästä vangitsemisesta itselleen mainetta, kuten herrat de Luynes Ancren
marski-paran rippeistä. Kuninkaan tahto on sopivalla tavalla pantava
täytäntöön. Ken tahansa osaa kyllä sanoa herra Fouquetille: "Miekkanne,
monsieur!" Mutta kuka hyvänsä ei kykene säilyttämään herra Fouquetia
kenenkään parkaisematta. Miten on siis meneteltävä, jotta herra
yli-intendentti siirtyisi ylimmästä suosiosta alimpaan epäsuosioon, --
jotta hän näkisi Vauxin muuttuvan vankiluolaksi, jotta hän maistettuaan
Ahasveruksen suitsutusta hipaisisi Hamanin pylvästä, saisi uhakseen
Enguerrand de Marignyn[29] kohtalon?
Tässä d'Artagnanin otsa kävi surkean synkäksi. Muskettisoturilla oli
epäilyksensä. Hänen tuntoansa kaiveli jättää tuolla tavoin kuolemaan
(sillä varmaan Ludvig XIV vihasi Fouquetia) rehdiksi tunnustettu mies.
Niin, se oli todellakin omantunnon kysymys.
-- Minusta näyttää, että ellen tahdo olla raukka, -- tuumi d'Artagnan,
-- on minun ilmoitettava herra Fouquetille kuninkaan ajatus hänestä.
Mutta jos petän herrani salaisuuden, olen uskoton ja kavaltaja, ja se
rikos on sotalaeissa niin ankarasti rangaistava, että olen taistelussa
nähnyt kymmenittäin onnettomia ripustetuiksi puiden oksiin, kun ovat
tehneet vähässä, mitä omatuntoni käskee minun tehdä paljossa. Ei,
mielestäni täytyy älykkään miehen taitavammin suoriutua tästä
pälkäästä. No, olenko minä sitten älykäs? Sen saattaa asettaa,
väittelyn alaiseksi, koskapa neljänkymmenen vuoden ajalla olen hoitanut
asioitani sillä tavalla, että jos vielä omistan ainoankin kultarahan,
saan kiittää onneani.
D'Artagnan puristi päätänsä käsillään, nyhtäisi väkisinkin muutamia
haivenia viiksistään ja lisäsi:
-- Mistä syystä olisi herra Fouquet joutunut epäsuosioon? Voisi
ajatella kolmea seikkaa: ensiksi koska herra Colbert ei hänestä pidä;
toiseksi, koska hän on tahtonut mielistellä neiti de la Vallièrea;
kolmanneksi, koska kuningas rakastaa herra Colbertia ja neiti de la
Vallièrea. Mies on hukassa! Mutta astuisinko minä, miehinen mies, hänen
päänsä päälle, kun hän sortuu naisten ja virkasielujen juoniin? Hyi
toki! Jos siinä on vaaraa, niin torjun sen; jos häntä vain vainotaan,
pidän silmäni auki! Olen tullut siihen kohtaan, ettei kuningas eikä
ihminen voi vaikuttaa mielipiteeseeni. Jos Atos olisi täällä,
menettelisi hän kuten minä. Siis, sensijaan että menisin tylysti herra
Fouquetin luo pidättämään hänet ruumiillisesti ja korjaamaan hänet
talteen, koetan käyttäytyä kuten hyvätapaisen miehen tulee. Se
aiheuttaa puhetta, myöntäkäämme; mutta hyvää puhetta.
Ja kohottaen terhakalla liikkeellä hankkiluksensa hihnan olkapäälleen
d'Artagnan meni suoraa päätä herra Fouquetin luo, joka sanottuaan
naisille jäähyväiset valmistautui rauhallisesti nukkumaan päivän
voitoista.
Ilma oli vielä hyväntuoksuinen tai myrkytetty, miten päin sen käsittää,
ilotulitusten hajusta. Kynttiläin hohde oli riutumassa, köynnöksistä
kirvonneita kukkia putoili maahan, tanssijain ja hovilaisten ryhmät
harvenivat saleissa.
Ystäviensä keskellä, jotka onnittelivat häntä ja ottivat vastaan hänen
onnittelujaan, yli-intendentti jo puolittain sulki väsyneet silmänsä.
Hän halusi lepoa, hän oli sortumassa monen päivän laakereista
kasautuneelle kunniavuoteelle. Olisi saattanut sanoa, että hänen päänsä
painui tätä juhlaa varten otettujen uusien velkojen kuormasta.
Fouquet oli juuri vetäytynyt kammioonsa hymyilevänä ja miltei
näännyksissä. Hän ei enää nähnyt; vuode veti häntä puoleensa, tenhosi
häntä. Kupusalissa hallitseva Morfeus-jumala, jonka taiat Le Brunin
sivellin oli kuvittanut kattoon, oli laajentanut valtaansa
viereisiinkin suojamiin ja siroitellut voimakkainta valmutehoaan talon
herran silmiin.
Melkein yksikseen jääneenä oli herra Fouquet jo kamaripalvelijansa
riisuttavana, kun d'Artagnan näyttäytyi kynnyksellä.
Kapteeni ei ollut koskaan kyennyt yleistymään hovissa. Turhaan nähtiin
hänet aina ja kaikkialla, hän teki erikoisen vaikutuksensa aina ja
kaikkialla. Tämä on muutamien luonteiden etuoikeutena, he muistuttavat
siinä salamaa tai ukkosta. Jokainen tuntee heidät; mutta heidän
ilmestymisensä kummastuttaa ihan kuin oudon tulijan, joka ei kuulu
siihen paikkaan luonnollisesti.
"Kah, herra d'Artagnan!" huudahti Fouquet, toinen käsi jo hihasta
ulkona.
"Palvelukseksenne", vastasi muskettisoturi.
"Käykää toki sisään, rakas herra d'Artagnan."
"Kiitos!"
"Tuletteko esittämään minulle joitakin arvosteluja juhlasta? Te olette
nerokas mies."
"Oh, en."
"Häiritäänkö teitä palveluksessanne?"
"Ei ollenkaan."
"Asutteko ehkä epämukavasti?"
"Asun mainiosti."
"Sepä ystävällistä tyytyväisyyttä; olen kovin hyvilläni imartelevista
sanoistanne."
Tämä lause merkitsi epäilemättä: -- Paras d'Artagnan, menkää nukkumaan,
koska teillä on vuode, ja sallikaa minun tehdä samoin.
Kapteeni ei näkynyt ymmärtäneen.
"Menettekö te jo nukkumaan?" sanoi hän yli-intendentille.
"Kyllä. Olisiko teillä minulle jotakin ilmoitettavaa?"
"Ei mitään, monsieur, ei mitään. Te nukutte siis täällä?"
"Kuten näette."
"Monsieur, te olette tarjonnut kuninkaalle oikein komeat juhlat."
"Luuletteko niin?"
"Oh, loistavat!"
"Onko kuningas tyytyväinen?"
"Ihastunut."
"Olisiko hän pyytänyt teitä minulle siitä ilmoittamaan?"
"Hän ei valitsisi itselleen niin arvotonta sanansaattajaa,
monseigneur."
"Te teette itsellenne vääryyttä, herra d'Artagnan."
"Onko tuossa vuoteenne?"
"On. Miksi kysytte? Ettekö ole tyytyväinen omaanne?"
"Pitääkö puhua teille avomielisesti?"
"Varmaan."
"No, en ole."
Fouquet säpsähti.
"Herra d'Artagnan", virkkoi hän, "ottakaa minun huoneeni."
"Riistäisinkö sen teiltä? En koskaan!"
"Mitä sitten tehdä?"
"Sallikaa minun jakaa se kanssanne."
Herra Fouquet tuijotti muskettisoturiin.
"Ah, ah!" virkahti hän. "Te tulette kuninkaan luota?"
"Niin tulen, monseigneur."
"Ja haluaisiko kuningas, että nukkuisitte minun huoneessani?"
"Monseigneur..."
"Hyvä on, herra d'Artagnan, hyvä. Te olette täällä isäntänä. Niin,
monsieur."
"Minä vakuutan teille, monseigneur, etten tahdo käyttää väärin..."
Herra Fouquet kääntyi kamaripalvelijaansa päin.
"Jättäkää meidät", virkkoi hän.
Palvelija poistui.
"Teillä on minulle jotakin puhuttavaa, monsieur?" sanoi hän
d'Artagnanille.
"Minullako?"
"Teidänlaatuisenne mies ei tule juttelemaan minunlaiseni kanssa tähän
aikaan vuorokaudesta ilman painavia syitä."
"Älkää kyselkö minulta."
"Päinvastoin, mitä te minusta haluatte?"
"Ainoastaan teidän seuraanne."
"Menemmekö puutarhaan", virkahti yli-intendentti yhtäkkiä, "puistoon?"
"Ei", vastasi muskettisoturi innokkaasti, "ei."
"Mikä estää?"
"On viileätä..."
"No, myöntäkää toki, että tulette minua vangitsemaan", sanoi
yli-intendentti kapteenille.
"En suinkaan!" vakuutti tämä.
"Niinpä pidätte minua silmällä?"
"Kunniasananne varassa, niin, monseigneur."
"Kunniasanani?... Se on toista! Vai niin, minut pidätetään kotonani?"
"Älkää niin sanoko."
"Minä päin vastoin huudan sen julki!"
"Jos te huudatte, täytyy minun pakottaa teidät vaikenemaan."
"Oivallista! Väkivaltaa kodissani? Ah, hyvä on!"
"Me emme ollenkaan ymmärrä toisiamme. Kah, tuolla on shakkilauta;
pelatkaamme, jos teitä huvittaa, monseigneur."
"Herra d'Artagnan, olen siis epäsuosiossa?"
"Ette ollenkaan, mutta..."
"Mutta minua kielletään poistumasta teidän valvonnastanne?"
"Minä en käsitä sanaakaan puheestanne, monseigneur; ja jos tahdotte,
että poistun, ilmoittakaa vain minulle."
"Rakas herra d'Artagnan, teidän esiintymisenne tekee minut hulluksi.
Minä olin sortumaisillani uneen, te olette minut ravistanut valveille."
"Sitä en koskaan anna itselleni anteeksi, ja jos te tahdotte sovittaa
minut itseni kanssa..."
"Niin?"
"Niin nukkukaa tuossa minun nähteni; ihastuisin siitä ikihyväksi."
"Tarkastuksen alaisena?..."
"Niinpä lähdenkin siis."
"Nyt en käsitä teitä ollenkaan."
"Hyvää yötä, monseigneur!"
Ja d'Artagnan oli tekevinään lähtöä. Mutta Fouquet riensi hänen
perässään.
"Minä en mene nukkumaan", virkkoi hän. "Vakavasti puhuen, koska
kieltäydytte kohtelemasta minua miehenä ja koetatte kuka on ovelampi,
niin panenpa teidät tunnustamaan todellisen kantanne niinkuin
metsäkarju nostatetaan vastarintaan."
"Kyllä kai!" vastasi d'Artagnan väkinäisesti hymyillen.
"Käsken valjastaa hevoseni ja pistäydyn Pariisiin", uhkasi Fouquet,
luoden läpitunkevan katseen muskettisoturien kapteeniin.
"Kah, jos sen teette, monseigneur, niin se muuttaa asian."
"Te vangitsette minut?"
"En, mutta minä lähden mukananne."
"Riittää, herra d'Artagnan", sanoi Fouquet kylmästi. "Teillä ei turhaan
ole älykkään ja kekseliään miehen mainetta; mutta minun kanssani kaikki
tuo on tarpeetonta. Suoraan kohti! Pieni palvelus: minkätähden
vangitsette minut? Mitä olen tehnyt?"
"Oh, en tiedä mitään teoistanne; mutta minä en vangitsekaan teitä...
tänä iltana..."
"Tänä iltana!" huudahti Fouquet kalveten. "Mutta huomenna?"
"Ka, emmehän ole vielä huomisessa, monseigneur. Kuka voi mennä
takuuseen huomisesta?"
"Joutuin, joutuin, kapteeni! Sallikaa minun puhutella herra
d'Herblayta."
"Voi, se käy mahdottomaksi, monseigneur! Minulla on määräys valvoa,
että te ette puhuttele ketään!"
"Herra d'Herblayta, kapteeni, ystäväänne!"
"Monseigneur, kenties ystäväni herra d'Herblay ei olisi ainoa, jonka
kanssa minun pitäisi estää teitä haastelemasta?"
Fouquet punastui ja osoittaen kohtaloonsa alistumista virkkoi:
"Monsieur, olette oikeassa. Te annatte minulle läksyn, jota en olisi
saanut aiheuttaa. Kukistuneella ihmisellä ei ole oikeutta mihinkään, ei
edes niiden puolelta, joiden onnen hän on rakentanut, sitä vähemmän
niiltä, joille hän ei koskaan ole päässyt tekemään palvelusta."
"Monseigneur!"
"Se on totta, herra d'Artagnan: te olette minuun nähden aina asettunut
hyvään suhteeseen, -- asemaan, joka sopii minua vangitsemaan määrätylle
henkilölle. Te ette ole minulta koskaan mitään pyytänyt!"
"Monseigneur", vastasi gascognelainen tämän kaunopuheisen ja ylevän
murheen liikuttamana, "tahdotteko antaa minulle kunniasananne, että te
ette poistu tästä huoneesta?"
"Mitä se hyödyttää, paras herra d'Artagnan, koska te vartioitsette
minua täällä? Pelkäättekö, että ryhtyisin taistelemaan valtakunnan
uljainta miekkaa vastaan?"
"Siitä ei ole kysymys, monseigneur. Mutta minä menen hakemaan
puheillenne herra d'Herblayn ja jätän teidät tuokioksi yksin."
Fouquetilta pääsi riemun ja kummastuksen huudahdus.
"Hakemaan herra d'Herblayta! Jätättekö minut yksin!" ihmetteli hän
laskien kätensä ristiin.
"Missä herra d'Herblay asuu? Sinisessä kamarissako?"
"Niin, ystäväni, niin."
"Ystävänne! Kiitos siitä nimityksestä, monseigneur, jonka minulle
tänään suotte, ellette lienekään sitä minusta ennen käyttänyt."
"Ah; te pelastatte minut!"
"Tästä lienee hyvinkin kymmenen minuutin matka siniseen huoneeseen
edestakaisin?" kysäisi d'Artagnan.
"Niille vaihein."
"Ja herättääkseni piispan, joka nukkuu hyvin, milloin nukkuu, ja
ilmoittaakseni hänelle asian, tarvinnen viisi minuuttia. Viivyn siis
kaikkiaan neljännestunnin poissa. No, monseigneur, antakaa minulle
sananne, että te ette millään keinoin yritä paeta ja että palatessani
löydän teidät täältä."
"Sanani annan, monsieur", vastasi Fouquet puristaen muskettisoturin
kättä hartaan kiitollisesti.
D'Artagnan läksi.
Fouquet katsoi hänen jälkeensä, odotti ilmeisen maltittomana oven
sulkeutumista ja hyökkäsi sitten etsimään avaimiansa. Hän avasi
muutamia huonekaluihin kätkettyjä salalaatikoita, haki turhaan joitakin
arvattavasti Saint-Mandéhen jääneitä papereita, joita hän näkyi kovin
kaipaavan, ja ottaen sitten kiireisesti kirjeitä, sopimuksia ja muita
asiakirjoja hän kasasi ne yhteen tulisijan marmorilaatalle ja pisti ne
pikaisesti palamaan, välittämättä edes nostaa tiellä olevia
kukkaruukkuja pois.
Tämän tehtyään hän äärettömästä vaarasta pelastuneen ihmisen lailla,
jonka voimat jättävät hänet, kun tuhon pelko on ohi, lysähti uupuneena
nojatuoliin.
D'Artagnan astui sisälle, tavaten Fouquetin samassa asennossa. Kunnon
muskettisoturi ei ollut laisinkaan pelännyt, että Fouquet sanansa
annettuaan edes ajattelisi sen rikkomista. Mutta hän oli arvellut, että
tämä käyttäisi hänen poissaoloansa vapautuakseen kaikista papereista,
kaikista muistiinpanoista, kaikista sopimuksista, jotka voisivat tehdä
hänen jo kylläkin vakavan asemansa vielä arveluttavammaksi. Tuulta
ennustelevan vainukoiran tavoin nostaen päätänsä hän haistoikin
odottamansa savunkäryn ilmassa ja sen todettuaan nyökkäsi tyytyväisenä.
D'Artagnanin tullessa sisälle oli Fouquetkin puolestaan kohottanut
silmänsä, eikä mikään kapteenin ele ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
Miesten katseet osuivat yhteen; kumpainenkin näki, että he sanaa
vaihtamatta olivat ymmärtäneet toisensa.
"No", kysyi Fouquet ensimmäisenä, "entä herra d'Herblay?"
"_Ma foi_, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "herra d'Herblay
varmaankin pitää öisistä kuutamokävelyistä Vauxin puistossa ja
sommittelee siellä säkeitä joidenkuiden runoilijainne kanssa.
Asunnossaan hän ei ainakaan ollut."
"Mitä, eikö?" huudahti Fouquet, jolta viimeinenkin toivo sammui. Sillä
selittelemättä itselleen, millä tavoin Vannesin piispa voisi häntä
auttaa, hän käsitti, että hän toden teolla saattoi odottaa apua
ainoastaan häneltä.
"Tai jos hän on kotona", jatkoi d'Artagnan, "on hänellä ollut syynsä
olla vastaamatta."
"Mutta ettekö sitten kutsunut sillä tavalla, että hän kuulisi,
monsieur?"
"Ette otaksune, että jo poikettuani määräyksistäni, jotka kieltävät
minua hetkeksikään teitä jättämästä, niin, ette otaksune minua niin
hupsuksi, että olisin herättänyt koko talon, jolloin minut olisi voitu
nähdä Vannesin piispan käytävässä ja herra Colbert olisi saanut
todetuksi, että olen antanut teille aikaa paperienne polttamiseen?"
"Paperieni?"
"Tietysti; sen olisin ainakin minä teidän sijassanne tehnyt. Kun
minulle avataan ovi, käytän sitä hyväkseni."
"No niin, kiitos; minäkin käytin sitä."
"Ja siinä teitte hyvin, _morbleu!_ Jokaisella on pikku salaisuutensa,
jotka eivät koske muita. Mutta palatkaamme Aramikseen, monseigneur."
"No niin, sanon teille, te kutsuitte liian hiljaa, joten hän ei
kuullut."
"Kutsuttakoon Aramista kuinka hiljaa tahansa, monseigneur, hän kuulee
aina, milloin hän katsoo hyväksi kuulla. Toistan siis lauseeni: Aramis
ei ollut kotona, monseigneur, tai hänellä oli -- ollakseen ääntäni
tuntematta -- perusteita, joista minä en tiedä ja joista ehkä ette
itsekään tiedä, vaikka hänen korkea-arvoisuutensa Vannesin piispa onkin
teidän läänitysmiehenne."
Fouquet huoahti, nousi, astui kolme neljä askelta huoneessaan ja istahti
sitten syvän masennuksen ilme kasvoillaan upealle, hienoilla pitseillä
reunustetulle samettivuoteelleen.
D'Artagnan katseli häntä säälin vallassa.
"Olen eläissäni nähnyt vangittavan monta ihmistä", sanoi muskettisoturi
surumielisesti. "Olin saapuvilla herra de Cinq-Marsia, samaten herra de
Chalais'ta vangittaessa, kun vielä olin hyvin nuori. Näin herra de
Condén ja prinssien vangitsemisen, näin vangittavan herra de Retzin ja
herra Brousselin. Kah, monseigneur, ikävä sanoa, mutta kaikista noista
henkilöistä te tällä hetkellä enimmin muistutatte sitä kunnon
Brousselia. Ei paljon puutu, ettette hänen malliinsa pistä lautasliinaa
lompakkoonne ja kuivaa suutanne papereillanne. _Mordioux_,
teidänlaisellenne miehelle, herra Fouquet, ei sovi tuollainen
alakuloisuus. Jos ystävänne näkisivät teidät...!"
"Herra d'Artagnan", vastasi yli-intendentti murheellisesti hymyillen,
"te ette laisinkaan käsitä minua. Juuri siksi, että ystäväni eivät ole
saapuvilla, näette minut tällaisena. Minä en voi elää eristettynä! Minä
en ole mitään yksinäni. Muistakaa, että olen käyttänyt kaiken aikani
hankkiakseni ystäviä, joista toivoin saavani tukea. Myötäkäymisessä
kaikki nuo onnelliset -- ja minun kauttani onnelliset -- äänet yhtyivät
ylistys- ja kiitoskuoroon. Pienimmässäkin vastoinkäymisessä nuo
vähäpätöisemmät äänet säestivät sopusoinnussa oman sieluni napinaa.
Yksinäisyyttä en ole koskaan tuntenut. Köyhyys, aave, jonka olen
toisinaan vilahdukselta nähnyt ryysyissään viittovan tieni päässä, --
köyhyys on peikko, jonka kanssa useat ystäväni jo vuosikausia ovat
leikkineet, -- jota he runoissaan ylistävät, jota he hyväilevät, jonka
he tekevät minulle rakkaaksi! Köyhyys, siihen kyllä suostun, sen
tunnustan, sen lausun tervetulleeksi kuten perinnöttömän siskon; sillä
köyhyys ei tiedä yksinäisyyttä, karkoitusta, vankilaa! Voisinko koskaan
olla onnettomasti köyhä sellaisten ystävien seurassa kuin Pélissonin,
la Fontainen, Molièren, ja kun minulla on sellainen rakastajatar
kuin...? Oi, mutta yksinäisyys minulle, meluavan maailman miehelle,
pitojen ja nautintojen miehelle, minulle, joka elän vain muiden
kautta!... Ah, jospa tietäisitte, kuinka yksinäinen olen tällä hetkellä
ja miten te, joka eroitatte minut kaikesta, mitä rakastin, näytätte
minusta yksinäisyyden, tyhjyyden ja kuoleman airuelta!"
"Mutta sanoinhan jo teille, herra Fouquet", vastasi d'Artagnan
sydämensä pohjasta liikuttuneena, "sanoinhan jo teille että
liioittelette. Kuningas pitää teistä."
"Ei", virkkoi Fouquet, pudistaen päätänsä, "ei!"
"Herra Colbert teitä vihaa."
"Colbert? Mitä minä hänestä!"
"Hän saattaa teidät häviöön."
"Oh, siinä uhmaan häntä: olen jo häviöllä."
Yli-intendentin tehdessä tämän omituisen tunnustuksen d'Artagnan
katseli merkitsevästi ympärilleen. Vaikka hän ei avannut suutansa,
ymmärsi Fouquet hänen ajatuksensa niin hyvin, että lisäsi:
"Mitä tehdä tällä upeudella, kun ei enää kykene sitä kannattelemaan?
Tiedättekö, mitä hyötyä meille varakkaille on suurimmasta osasta
rikkauttamme? Loistollaan se saa meidät vain inhoamaan kaikkea, mikä ei
ole yhtä loistavaa. Vaux! sanotte te, Vauxin ihmeihanuudet, eikö niin?
No, entä sitten? Mitä tehdä näillä ihmeillä? Millä voin häviön
partaalle jouduttuani juoksuttaa vettä aallotarteni uurniin, millä
sytyttää tulta salamanterieni sisuksiin, millä lietsoa ilmaa
merenhaltioitteni rintaan? Ollakseen kyllin rikas, herra d'Artagnan,
tarvitsisi olla liian rikas."
D'Artagnan pudisti päätänsä.
"Oh, arvaan hyvin ajatuksenne", vastasi Fouquet innokkaasti. "Jos teillä
olisi Vaux, niin te myisitte sen ja ostaisitte maakartanon. Sen
tiluksilla olisi metsiä, hedelmätarhoja, viljavainioita; maa elättäisi
isäntänsä. No, neljästäkymmenestä miljoonasta saisitte kai kokoon..."
"Kymmenen miljoonaa", keskeytti d'Artagnan.
"Ette miljoonaakaan, hyvä kapteeni. Ei kukaan Ranskassa ole kyllin
rikas maksaakseen Vauxista miljoonaa ja pitääkseen sen siinä kunnossa
kuin se on. Kukaan ei voisi, kukaan ei sitä osaisikaan."
"Peijakas!" huudahti d'Artagnan. "Tottahan nyt miljoonan..."
"Entä sitten?"
"Ei sekään ole kurjuutta."
"Mutta tulee sitä hyvin lähelle."
"Kuinka?"
"Oh, te ette käsitä. Ei, minä en tahdo myydä Vauxin linnaa. Minä
lahjoitan sen teille, jos haluatte."
Ja Fouquet säesti sanojaan omituisella olkapäiden kohautuksella.
"Lahjoittakaa se kuninkaalle, niin teette paremman kaupan."
"Kuningas ei kaipaa sitä lahjaa", virkkoi Fouquet. "Hän ottaa sen
varsin sievästi ilman mitään kursailua, jos hänen mielensä tekee.
Siksipä mieluummin soisinkin sen häviävän. Kah, herra d'Artagnan, jos
kuningas ei olisi kattoni alla, ottaisin tämän kynttilän, menisin
kupoolin alle pistämään tulen kahteen säästettyyn laatikolliseen
raketteja ja ilotulitusaineita ja polttaisin palatsini tuhaksi."
"Pyh!" hymähti muskettisoturi huolimattomasti. "Ette kuitenkaan voisi
polttaa puutarhoja, ja ne täällä ovat oivallisinta."
"Muuten", jatkoi Fouquet kolkosti, "mitä minä sanoinkaan, hyvä Jumala!
Polttaa Vaux! Hävittää palatsini! Mutta Vaux ei ole minun; sen
rikkauksiin, sen ihmeisiin on tosin nautinto-oikeus sillä, joka ne on
maksanut. Mutta oleellisesti nämä ihanuudet kuuluvat niille, jotka ne
ovat luoneet. Vaux kuuluu Le Brunille, Vaux kuuluu Le Nôtrelle,
Pélissonille, Levaulle, la Fontainelle, Vaux kuuluu Molièrelle, joka
täällä on esityttänyt _Kiusanhenget_-ilveilynsä. Sanalla sanoen Vaux
kuuluu jälkimaailmalle. Näette hyvin, herra d'Artagnan, että minulla ei
enää ole linnaani."
"Kas", virkkoi d'Artagnan, "tuota ajatusta minä rakastan ja siitä
tunnen jälleen herra Fouquetin. Se saa minut unohtamaan Broussel-paran
enkä näe enää vanhan frondelaisen vetistelyä. Jos olette vararikon oma,
monseigneur, niin suhtautukaa asiaan tyynesti; tekin, _mordioux_,
kuulutte tulevaisuudelle, eikä teillä ole oikeutta itseänne
pienentää! Katselkaahan minua, joka muka olen teitä ylempi, koska
teidät vangitsen. Kohtalo, joka jakelee osat tämän maailman
huvinäyttelijöille, on minulle antanut vähemmän kauniin, vähemmän
hauskan kuin teillä oli. Minä näettekös kuulun niihin, joiden mielestä
kuningasten ja mahtimiesten osat ovat arvokkaampia kuin kerjäläisten ja
lakeijain. Parempi on näyttämölläkin, muuallakin kuin maailman
näyttämöllä, esiintyä komeassa puvussa ja märehtiä kaunista kieltä kuin
höylätä lattiaa ruojukengällä tai hyväilyttää selkärankaansa rohtimiin
käärityillä kepeillä. Sanalla sanoen, te olette yltäkyllin käytellyt
kultaa, olette käskenyt, olette nauttinut. Minä olen laahannut
kammitsaani, totellen ja kärsien. No niin, vaikka olenkin vähäarvoinen
teidän rinnallanne, monseigneur, vakuutan teille, että tekojeni muisto
on minulle kiihoittimena, joka estää minua liian pian taivuttamasta
vanhaa päätäni. Minä pysyn loppuun asti hyvänä ratsuhevosena ja kaadun
suorana, aivan ehjänä ja elävänä, huolellisesti valittuani paikkani.
Tehkää te kuten minäkin, herra Fouquet; siitä ei asianne pahene.
Sellaista tapahtuu vain kerran teidänlaisillenne miehille. Kaikki
riippuu siitä, että silloin säilyttää vain tanakan ryhdin. On
latinankielinen sananlasku, jonka muodon olen unohtanut, mutta sisällön
muistan, sillä useammin kuin kerran olen sitä miettinyt; se kuuluu:
'Loppu työn kaunistaa.'"
Fouquet nousi, laski käsivartensa d'Artagnanin kaulaan ja painoi hänet
rintaansa vasten, samalla kun hän toisella kädellään puristi hänen
kättänsä.
"Se oli kaunis saarna", kiitti hän hetkisen vaitiolon jälkeen.
"Muskettisoturin saarna, monseigneur."
"Te olettekin kiintynyt minuun, koska sanotte minulle kaiken tuon."
"Kukaties."
Fouquet kävi jälleen miettiväiseksi. Kotvasen kuluttua hän kysyi:
"Mutta missä lieneekään herra d'Herblay?"
"Niin, tosiaankin!"
"En rohkene pyytää teitä häntä etsimään."
"Jos pyytäisittekin, en sitä enää tekisi, herra Fouquet. Se olisi
varomatonta. Se saattaisi tulla tiedoksi, ja Aramis, jolla ei ole
mitään osaa kaikkeen tähän, voisi joutua ikävyyksiin ja tulla vedetyksi
kanssanne samaan onnettomuuteen."
"Niinpä odotan päivää", virkkoi Fouquet.
"Niin, se on parasta."
"Mitä teemme kunnes aamu valkenee?"
"En ollenkaan osaa sanoa, monseigneur."
"Tehkää minulle palvelus, herra d'Artagnan."
"Hyvin mielelläni."
"Te vartioitsette minua, minä pysyn paikoillani; silloin toimitte
täydellisesti ohjeittenne mukaan, eikö niin?"
"Tietenkin."
"No niin, jääkäähän minun varjokseni! Minä rakastan enemmän sitä varjoa
kuin mitään muuta."
D'Artagnan kumarsi.
"Mutta unohtakaa olevanne muskettisoturien kapteeni d'Artagnan;
unohtakaa, että minä olen raha-asiain yli-intendentti Fouquet, ja
puhukaamme minun asioistani."
"Peijakas, se on okaista!"
"Todellako?"
"Niin; mutta teidän tähtenne, herra Fouquet, olen valmis
mahdottomiinkin."
"Kiitos. Mitä kuningas sanoi teille?"
"Ei mitään."
"Ah, noinko te juttelette?"
"Lempo!"
"Mitä ajattelette asemastani?"
"En mitään."
"Kuitenkin, jos vain tahdotte..."
"Teidän asemanne on vaikea."
"Missä suhteessa?"
"Siksi että olette kotonanne."
"Olkoon se kuinka vaikea tahansa, käsitän sen hyvin."
"_Pardieu_, luulotteletteko, että kellekään muulle osoittaisin niin
suurta avomielisyyttä?"
"Mitä, -- avomielisyyttäkö? Oletteko te ollut minulle avomielinen, kun
kieltäydytte ilmoittamasta pienintäkään seikkaa?"
"No, niin huomaavaista mutkittelua sitten."
"Sen uskon paremmin."
"Ka, monseigneur, kuulkaahan, miten olisin menetellyt jonkun toisen
kanssa kuin teidän. Olisin saapunut ovellenne palvelijainne poistuttua,
tai elleivät ne olisi olleet poissa, olisin odottanut heidän lähtöään
ja kaapannut heidät yksitellen kuin pesästään karkoitetut kaniinit;
olisin pistänyt heidät putkaan, ojentautunut käytävänne matolle ja
aavistamattanne pidellen teitä toisella kädelläni olisin säilyttänyt
teidät herrani aamiaiseksi. Siten olisi välttynyt kaikki juoruilu,
kaikki vastustus, kaikki melu; mutta myöskään ei herra Fouquet olisi
saanut asiasta edeltäpäin tietää, ei olisi tullut kysymykseen mitään
pidättyväisyyttä, mitään sellaisia myönnytyksiä, joita hienotuntoiset
miehet ratkaisevalla hetkellä tekevät toisilleen. Olisitteko
tyytyväinen sellaiseen menetelmään?"
"Se saa minut vapisemaan."
"Eikö totta? Olisi ollut surullista ilmestyä huomenna äkkiarvaamatta
vaatimaan miekkaanne."
"Oi, monsieur, silloin olisin kuollut häpeästä ja vimmasta!"
"Te esitätte kiitollisuutenne liian kaunopuheisesti; minä en ole
suinkaan tehnyt kylliksi, uskokaa minua."
"Totisesti, monsieur, ette saa minua koskaan sitä tunnustamaan."
"No niin, monseigneur, jos olette tyytyväinen minuun, jos olette
toipunut kolauksesta, jota olen parhaani mukaan koettanut lieventää,
antakaamme ajan lentää. Te olette lopen uuvuksissa, teidän on
mietiskeltävä. Pyydän teitä hartaasti, nukkukaa tai olkaa nukkuvinanne
vuoteellanne tai vuoteessanne. Minä nukahdan tähän nojatuoliin, ja
uneni on niin sikeätä, että kanuunanlaukauksetkaan eivät minua
herättäisi."
Fouquet hymyili.
"Teen kuitenkin poikkeuksen", jatkoi kapteeni, "sen tapauksen varalta,
että avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista -- mentäisiin ulos tai
tultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä!
Pieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta
vastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin
lattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki,
polttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko
ovenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se
ärsyttäisi hirveästi hermojani."
"Tosiaankin, herra d'Artagnan", virkkoi Fouquet, "te olette älykkäin ja
kohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin
että olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään."
D'Artagnan päästi huoahduksen, joka merkitsi:
-- Ah, ehkä olette saanut sen kokemuksen liian aikaisin!
Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, Fouquetin puolittain makaavassa
asennossa tukiessa itseään kyynärpäällään ja mietiskellessään
seikkailuaan.
Ja jättäen kynttilän palamaan odottelivat molemmat täten aamun koittoa,
ja milloin Fouquet huokaili liian äänekkäästi, d'Artagnan kuorsasi sitä
kovemmin.
Ei kukaan, ei edes Aramis tullut heidän lepoaan häiritsemään; mitään
melua ei kuulunut suuressa talossa.
Ulkona kunniavahdit ja muskettisoturien partiot narskuttivat hiekkaa
saappaillaan; se tiesi nukkuville sitä turvallisempaa lepoa. Tähän on
enää vain lisättävä tuulen humina ja suihkulähteiden suhina, jotka
jatkavat keskeytymätöntä leikkiään välittämättä niistä pikkuseikoista,
jotka muodostavat ihmisen elämän ja kuoleman.
226.
Aamu.
Bastiljiin suljetun ja siellä epätoivoissaan telkiä ja ristikkotankoja
vastaan ponnistelevan kuninkaan surullisen kohtalon vastapainoksi ei
muinaisten kronikoitsijain kaunopuheisuus jättäisi asettamatta
kuninkaallisen vuodeteltan alla uinailevaa Filipiä. Eipä niin, että
tuollainen retooristen vaikutusten etsiminen aina olisi hylättävää tai
aina harhaan siroittelisi niitä kukkia, joilla tahdotaan historiaa
koristaa. Mutta meille suotaneen anteeksi, että tässä siloitamme
vastakohdan ja esitämme oman harrastuksemme mukaan toisen taulun, joka
muodostuu edellisen täytteeksi.
Nuori prinssi laskeutui alas piispan suojasta, kuten kuningas oli
laskeutunut unenjumalan kammiosta. Herra d'Herblayn painalluksesta
kupukatto hiljaa vaipui, ja Filip joutui kuninkaallisen sängyn eteen,
joka oli jälleen kohotettu ylös, senjälkeen kun se oli sijoittanut
vankinsa maanalaisten holvien uumeniin.
Yksinään tässä loistossa, yksinään kaikessa mahtavuudessaan, yksinään
astumassa esitettäväkseen säädettyyn osaan Filip tunsi sielunsa ensi
kertaa aukenevan niille tuhansille liikutuksille, jotka ovat
kuninkaansydämen elonsykähdyksiä.
Mutta hän kävi kalpeaksi katsellessaan tuota tyhjää, veljensä ruumiista
vielä rutistunutta vuodetta.
Tämä mykkä rikostoveri oli palannut pantuaan työnsä täytäntöön. Sen
kanssa palasivat rikoksen jäljet; se haastoi syylliselle avomielistä ja
karkeata kieltä, jota rikokseen osallinen ei koskaan häikäile käyttää
kumppanilleen. Se puhui totta.
Kumartuessaan paremmin nähdäkseen huomasi Filip veljensä kylmästä
hiestä vielä kostean nenäliinan, hiestä, joka oli tihkunut Ludvig XIV:n
otsasta. Tuo merkki peloitti Filipiä niinkuin Abelin veri hirmustutti
Kainia.
-- No, tässä nyt katselen kohtaloani suoraan silmiin, -- tuumi Filip
itsekseen, silmät hehkuen tulta ja kasvot kalmankalpeina. -- Tuleeko
siitä peloittavampi kuin vankeuteni on ollut surullinen? Muistanko aina
kuunnella sydämeni arastelua, kun ajatukseni pyrkivät joka askeleella
valtaan... No niin, kuningas on levännyt tässä vuoteessa; tuon kuopan
on hänen päänsä painanut pielukseen, tämä nenäliina on hänen
katkeruutensa kyynelistä pehminnyt, ja minä epäröin laskeutua tälle
vuoteelle, puristaa kädelläni tätä kuninkaan vaakunalla ja
nimikirjaimilla merkittyä nenäliinaa...! No, seuratkaamme herra
d'Herblayta, joka tahtoo, että työ olisi jo astetta ylempänä kuin
ajatus; seuratkaamme herra d'Herblaytä, joka aina ajattelee itseään ja
nimittää itseään rehelliseksi mieheksi, kun ei ole närkästyttänyt tai
pettänyt muita kuin vihollisiansa. Tässä vuoteessa olisin minä
levännyt, ellei Ludvig XIV olisi äitimme rikoksen perusteella sitä
minulta riistänyt. Tämä Ranskan vaakunalla kirjailtu nenäliina olisi
kuulunut minun käytettäväkseni, jos, kuten herra d'Herblay on
huomauttanut, minut olisi jätetty paikalleni kuninkaalliseen kehtoon.
Filip, Ranskan poika, asetu jälleen vuoteeseesi! Filip, Ranskan ainoa
kuningas, ota takaisin vaakunakilpesi! Filip, Ludvig XIII:n ainoa
mahdollinen perillinen, älä tunne sääliä anastajaa kohtaan, jota
tälläkään hetkellä ei kaivele katumus kaikesta, mitä olet saanut
kärsiä!
Näin pääteltyänsä Filip ruumiinsa vaistomaisen vastahakoisuuden uhalla,
tahtoaan painostavasta puistatuksesta ja kauhusta huolimatta asettui
kuninkaalliseen vuoteeseen, pakottaen lihaksensa painumaan Ludvig XIV:n
vielä lämpimälle sijalle, samalla kun hän laski hiestä kostean
nenäliinan otsalleen.
Kun Filipin pää vaipui taaksepäin pehmoiseen patjaan, huomasi hän
otsansa yläpuolella Ranskan kruunun, jota tiedämme kultasiipisen
enkelin kannatelleen.
Kuvitelkaamme nyt mielessämme tämä synkkäkatseinen ja ruumiiltaan
värisevä kuninkaallinen tungettelija. Hän muistuttaa myrsky-yönä
eksynyttä tiikeriä, joka kaislikon ja tuntemattoman rotkon kautta on
harhaantunut etsimään suojaa poissaolevan jalopeuran luolasta.
Kissansukuinen haju viettelee sitä puoleensa, tuo sen tavallisen
asumuksen haalea huuru. Se löytää kuivan ruohovuoteen, murskattuja,
ytimestä tahmeita luita. Se saapuu, tirkistelee leimuavalla ja
terävällä katseellansa varjoon; se ravistaa vettä valuvia jäseniään,
liejun ryvettämää turkkiaan ja kyyristyy raskaasti, paksu kuono
valtavien käpälien päällä, valmiina nukkumaan, mutta yhtä valmiina
taisteluun. Tuon tuostakin luolan rakosista välähteli salama,
vastakkain iskevien oksien jyty, vinkuen putoava kivet, epämääräinen
vaaran aavistus vavahduttaa sen tästä uupumuksen tuottamasta
horrostilasta.
Jalopeuran makuusijalla nukkuminen saattaa kutkuttaa kunnianhimoa,
mutta makaaja ei voi toivoa nukkuvansa sillä rauhallisesti..
Filip tarkkasi kaikkia ääniä, hän antoi sydämensä ailahdella
kaikkinaisten peloitusten henkäyksissä. Mutta luottaen suurenmoisen
päätöksensä moninkertaiseksi tekemään voimaansa hän odotti heikkoutta
tuntematta, että joku ratkaiseva seikka osoittaisi hänelle, mihin hän
kelpasi. Hän toivoi, että joku suuri vaara valaisisi häntä, kuten
myrskyn fosforiheijastukset näyttävät purjehtijoille, kuinka korkeina
ne aallot kuohuvat, joita vastaan he kamppailevat.
Mutta mitään ei sattunut. Äänettömyys, levottomien sydämien
verivihollinen, kunnianhimoisten kammottavin mörkö, kietoi kaiken yötä
varastetun kruunun alla lepäävän Ranskan vastaisen kuninkaan paksuun
usvaansa.
Aamuyöstä livahti kuninkaalliseen kammioon olento, joka pikemmin
muistutti varjoa kuin ruumiilla varustettua ihmistä. Filip odotti sitä
eikä siis kummastunut.
"No, herra d'Herblay?" virkkoi hän.
"Niin, sire, kaikki on päättynyt!"
"Mitenkä?"
"Aivan niinkuin odotimme."
"Vastustusta?"
"Vimmattua: parkua, huutoja."
"Sitten?"
"Sitten huumaantunutta ällistystä."
"Mutta lopuksi?"
"Lopuksi täydellinen voitto ja ehdoton äänettömyys."
"Aavistaako Bastiljin kuvernööri mitään?..."
"Ei ollenkaan. Yhdennäköisyys on menestyksemme takeena."
"Mutta ajatelkaahan, että vanki tietysti selittelee. Sainhan minäkin
siihen tilaisuuden, vaikka oli taisteltava paljon vankempaa valtaa
vastaan kuin omani."
"Siitä kaikesta olen jo huolehtinut. Muutaman päivän päästä, ehkä
pikemminkin, jos tarvis tulee, toimitamme pidätetyn vankilastansa ja
karkoitamme hänet niin etäiseen maahan..."
"Maanpaosta voi tulla takaisin, herra d'Herblay."
"Niin kauaksi, sanoin, että ihmisen ruumiilliset voimat ja hänen
elämänsä mitta eivät riittäisi paluuseen."
Taaskin nuoren kuninkaan ja piispan katseet liittyivät kylmässä
yhteisymmärryksessä.
"Entä herra du Vallon?" kysyi Filip kääntääkseen puheen toisaalle.
"Hän esittäytyy luonanne tänään ja onnittelee teitä salavihkaa siitä,
että pelastuitte vallantavoittelijan vehkeestä."
"Mitä hänestä tehdään?"
"Herra du Vallonista?"
"Herttua, eikö niin?"
"Herttua kyllä", vastasi Aramis omituisesti hymyillen.
"Miksi nauratte, herra d'Herblay?"
"Nauran teidän majesteettinne ennakkonäkemystä."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Teidän majesteettinne kaiketi pelkää, että tuosta Portos-parasta
tulisi kiusallinen todistaja, ja tahdotte hänestä päästä."
"Nimittämällä hänet herttuaksi?"
"Varmaan. Te tapatte hänet; hän kuolee ilosta, ja salaisuus hautautuu
hänen kanssaan."
"Oh, hyvä Jumala!"
"Minä menetän hänessä peräti hyvän ystävän", virkkoi Aramis tyynesti.
Tällä hetkellä ja kesken näitä joutavia pakinoita, joihin molemmat
salaliittolaiset kätkivät ilonsa ja ylpeytensä menestyksestä, Aramis
kuuli jotakin, mikä sai hänet heristämään korviansa.
"Mitä nyt?" kysyi Filip.
"Aamu valkenee: tulee ensimmäisen toimenpiteenne hetki, sire."
"Miten?"
"No, ennen kuin eilen illalla laskeuduitte levolle tähän vuoteeseen,
olitte luultavasti päättänyt tehdä jotakin tänä aamuna päivän
koittaessa?"
"Minä sanoin muskettisoturieni kapteenille", vastasi nuori mies
vilkkaasti, "että odotan häntä."
"Jos hänelle niin sanoitte, niin hän on tulossa, sillä hän on
täsmällinen mies."
"Kuulen astuntaa eteishuoneesta."
"Se on hän."
"Hei, aloittakaamme hyökkäys!" huudahti nuori kuningas päättäväisenä.
"Varokaa", hillitsi Aramis. "Hyökkäyksen aloittaminen d'Artagnanista
olisi mielettömyyttä. D'Artagnan ei tiedä mitään, d'Artagnan ei ole
mitään nähnyt, d'Artagnanilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta
salaisuudestanne. Mutta jos hän tunkeutuu tänne nyt ensimmäisenä, niin
hän vainuaa tapahtuneen jotakin, mistä hänen on otettava vaari.
Katsokaas, sire, ennen kuin päästätte tänne d'Artagnanin, täytyy meidän
hyvin tuulettaa huone tai laskea tänne niin paljon väkeä, että
valtakunnan herkkävainuisin ajokoira hämääntyy kaksienkymmenien
erilaisten jälkien harhaannuttamana."
"Mutta miten lähettää hänet pois, kun kerran olen luvannut hänelle
puhuttelun?" huomautti prinssi, kärsimättömänä mittelemään voimiansa
noin pelättävän vastustajan kanssa.
"Minä otan sen huolekseni", tarjousi piispa, "ja aluksikin aion antaa
iskun, joka pökerryttää miehemme."
"Hänkin voi sitten iskeä", lisäsi kuningas vilkkaasti.
Samassa kuuluikin ulkoa koputusta. Aramis ei ollut erehtynyt.
D'Artagnan siellä ilmoitti tulostaan.
Näimme hänen viettävän yönsä filosofoiden herra Fouquetin kanssa; mutta
muskettisoturi oli sitten melko lailla väsynyt nukkumisen
teeskentelystä, ja heti kun aamun kajo ilmestyi sinervällä hohteellansa
valaisemaan yli-intendentin huoneen uhkeita kattoreunuksia, nousi
d'Artagnan nojatuolistaan, kohensi miekkaansa, siveli pukuaan hihalla
ja harjasi hattuaan kuten vartioväen sotilas, joka on menossa
korpraalinsa tarkastettavaksi.
"Te lähdette?" kysyi Fouquet.
"Niin, monseigneur; entä te?"
"Minä jään."
"Kunniasanallanne?"
"Kunniasanallani."
"Hyvä. Minä muuten menenkin vain saamaan vastauksen, tiedättehän."
"Kuulemaan tuomioni, tarkoitatte."
"Ka, minussapa on vähän vanhaa roomalaista: tänä aamuna noustessani
huomasin, että miekkani ei ollut tarttunut mihinkään kurenauhaan ja
että olkavyö oli hyvässä asennossa. Se on pettämätön merkki."
"Menestystä ennustava?"
"Niin, ajatelkaahan: joka kerta kun tämä kirottu puhvelinnahka takertui
selkääni, tiesi se rangaistusta herra de Trévillelle tai rahojen
epäämistä herra de Mazarinin kassasta. Jos taas miekka takertui itse
olkavyöhön, ennusti se kiusallista tehtävää, jollaisia minulle on
sattunut kautta elämäni. Joka kerta kun miekka tanssi huotrassaan,
odotti minua onnellinen kaksintaistelu. Aina kun se havahtumisen
hetkellä lipsahti pohkeitten väliin, sain lievän haavan, ja jos se
kokonaan luiskahti huotrasta, tiesin tuotapikaa jääväni lepäämään
taistelutantereelle ja saavani parin, kolmen kuukauden ajan tyytyä
haavuriin ja kääreisiin."
"En totisesti aavistanut teidän hankkivan niin valaisevia tietoja
säilältänne", virkkoi Fouquet heikolla hymyllä taistellen masennustansa
vastaan. "Onko teillä pistin- vai lyömämiekka? Onko sen kärki loihdittu
vai teräkö taiottu?"
"Miekkani, näettekös, on osa omaa ruumistani", haastoi vain soturi
edelleen. "Olen kuullut sanottavan, että jotkut ottavat osviittaa
säärensä jumotuksesta tai ohimonsa jyskytyksestä. Minä saan ennemerkit
miekastani. No niin, se ei ole ilmoittanut minulle mitään tänä aamuna.
Kah, tosiaankin, solahtihan se juurikään aivan itsestään hankkiluksen
mutkanpohjaan. Tiedättekö, mitä se ennustaa?"
"En."
"No, se tietää, että tänään saan toimittaa vangitsemisen."
"Ah", virkkoi yli-intendentti pikemmin kummastuneena kuin
pahastuksissaan tästä suorapuheisuudesta, "ellei miekkanne kuitenkaan
ole ennustanut teille mitään ikävää, niin vangitsemiseni siis
tyydyttääkin mieltänne?"
"Teidän vangitsemisenne! Teidän?"
"Tietysti... jos enteenne..."
"Eihän se koske teitä, kun kerran jo eilen toimitin tämän pidätyksen.
Sentähden olen huoletta tämän päivän hommista."
Ja ihan hellän herttaisesti lausuttuaan nämä sanat kapteeni jätti
hyvästi herra Fouquetille, mennäkseen kuninkaan luo.
Hän oli astumassa huoneen kynnyksen yli, kun Fouquet virkkoi:
"Viimeinen suopeuden osoitus."
"Olkoon menneeksi, monseigneur."
"Herra d'Herblay, -- sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä."
"Minä toimitan hänet luoksenne."
D'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että
hänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.
Hän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä
mainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen
sitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen
jälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig
XIV:n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään
kuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän
tyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, -- niin
yletön oli hänen ihmetyksensä.
"Aramis!" huudahti hän.
"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.
"Täällä?" änkytti muskettisoturi.
"Hänen majesteettinsa", virkkoi piispa, "pyytää ilmoittamaan, että hän
lepää rasittavan yön jälkeen."
"Ah!" äännähti d'Artagnan, kykenemättä käsittämään, miten eilen niin
karsaasti katseltu Vannesin piispa oli kuudessa tunnissa ylennyt
suurimmaksi onnen kantamoiseksi, mitä kuninkaallinen vuodekomero oli
konsaan nostattanut.
Tosiaankin, välittääkseen hallitsijan kammion kynnyksellä kuninkaan
tahdon, toimiakseen Ludvig XIV:n puhemiehenä, käskeäkseen hänen
nimessään parin askeleen päässä hänestä, tyytyi apurin merkitä paljon
enemmän kuin itse Richelieu oli koskaan ollut Ludvig XIII:lle.
D'Artagnanin ilmeikäs silmä, hänen raolleen jäänyt suunsa ja pystyssä
harittavat viiksensä sanoivat tämän kaiken mitä kaunopuheisimmin
ylväälle suosikille, joka ei siitä ollut millänsäkään.
"Suvaitkaakin, herra muskettisoturien kapteeni", jatkoi piispa, "olla
tänä aamuna päästämättä sisälle muita kuin korkeimpia henkilöitä heidän
vastaanottoajallaan. Hänen majesteettinsa tahtoo vielä nukkua,
pidättyen ensimmäisistä aamupuhutteluista."
"Mutta, herra piispa", huomautti d'Artagnan valmiina vastustelemaan ja
ennen kaikkea ilmaisemaan epäluuloja, joita kuninkaan äänettömyys
hänessä herätti, "hänen majesteettinsa on määrännyt minulle varhaisen
esittelyn."
"Siirtäkäämme se, siirtäkäämme", lausui vuodekomeron perältä kuninkaan
ääni, joka sai muskettisoturin säpsähtämään.
Hän kumarsi ällistyneenä, hölmistyneenä ja Aramiksen musertavan hymyn
tyrmistyttämänä, sitten kun nuo sanat olivat lausutut.
"Ja sitten", jatkoi piispa, "vastauksena siihen, mitä tulitte
tiedustamaan kuninkaalta, hyvä herra d'Artagnan, tässä on määräys, joka
teidän on heti luettava. Se koskee herra Fouquetia."
D'Artagnan otti ojennetun paperin.
"Vapauttamiskäsky?" mutisi hän. "Ah!"