"Sanokaa", huudahti Baisemeaux nopeasti, "sanokaa vangille, että hänen

pyyntönsä täytetään."

Aliupseeri poistui.

"Oi, monseigneur, monseigneur!" änkytti Baisemeaux. "Kuinka olisin

saattanut arvata?... Kuinka olisin voinut aavistaa."

"Kuka teidän käski arvata? Kuka käski aavistaa?" vastasi Aramis

ylenkatseellisesti. "Veljeskunta aavistaa, veljeskunta tietää,

veljeskunta näkee. Eikö se riitä?"

"Mitä teidän kunnianarvoisuutenne määrää?" kysyi Baisemeaux.

"Minäkö? En mitään. Minä olen vain pappipoloinen, vain vaatimaton

ripittäjä. Käskettekö minun mennä sairaan luo?"

"Oi, monseigneur, minä en teitä siihen käske, vaan pyydän."

"Hyvä on. Viekää minut siis sinne."

207.

Vanki.

Senjälkeen kun Aramis näin omituisesti oli muuttunut veljeskunnan

lähettämäksi ripittäjäksi, Baisemeaux ei enää ollut sama mies.

Tähän asti oli Aramis arvoisalle vankilanpäällikölle ollut kirkonmies,

jolle hänen oli osoitettava kunnioitusta, ystävä, jolle hän oli

kiitollisuudenvelassa. Mutta mullistava paljastus oli hänelle tuottanut

esimiehen, jolle hän oli vain käskyläinen.

Hän sytytti itse lyhdyn, kutsui vanginvartijan ja kääntyi Aramiksen

puoleen.

"Olen monseigneurin käskettävänä", virkkoi hän.

Aramis vain nyökkäsi, viitaten sitten kuvernööriä astumaan edellä.

Baisemeaux siis lähti liikkeelle piispan saattamana.

Oli kaunis, seesteinen ilta. Näiden kolmen miehen askeleet kumahtelivat

pengermäin laakakivillä, ja vanginvartijan vyöstä riippuvien avainten

kilinä kuului tornikerroksiin asti, ikäänkuin muistuttaakseen niiden

asukkaille, että vapaus ei ollut heidän tavoitettavissaan.

Olisi voinut sanoa, että Baisemeauxissa tapahtunut muutos oli ulottunut

vanginvartijaan asti. Asianomaisen tornin avainten hoitaja oli piispan

ensimmäisen käynnin aikana osoittautunut uteliaaksi ja kyseliääksi,

mutta nyt hän esiintyi mykkänä ja kovin totisen näköisenä. Hän käveli

pää kumarassa ja näytti ihan tahtovan sulkea korvansa.

Täten saavuttiin Bertaudière-tornin juurelle, ja sen kaksi porrasjaksoa

noustiin ääneti ja jokseenkin verkalleen, sillä totellessaankaan ei

Baisemeaux suinkaan ollut innostuneen kuuliainen.

Viimein tultiin tyrmän ovelle. Vartijan ei tarvinnut etsiä avainta, se

oli hänellä valmiina. Ovi avattiin.

Baisemeaux aikoi astua vangin luo, mutta pidättäen hänet kynnykselle

Aramis virkkoi:

"Ei ole kirjoitettu, että kuvernöörin on kuultava vangin rippi."

Baisemeaux kumarsi ja päästi Aramiksen ohitsensa. Ottaen lyhdyn

vanginvartijan kädestä piispa astui sisälle ja viittasi sulkemaan oven

jälkeensä.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, heristäen korviansa kuunnellakseen,

poistuivatko Baisemeaux ja vanginvartija. Varmistuttuaan yhä heikommin

kuuluvista askelista, että nämä olivat lähteneet tornista, hän sitten

asetti lyhdyn pöydälle ja katseli ympärilleen.

Vihreällä sarssikankaalla päällystetyllä makuusijalla, aivan

samanlaisella kuin Bastiljin muutkin vuoteet, paitsi että se oli

uudempi, lepäsi leveiden, puoliksi suljettujen uutimien takana se nuori

mies, jonka luokse jo kerran ennen olemme piispan saattaneet. Vankilan

tavan mukaan ei pidätetyllä ollut valoa. Iltakellon soitua oli hänen

täytynyt sammuttaa kynttilänsä. Näemme, kuinka etuoikeutettu hän

sentään oli, koska hänelle oli myönnetty harvinainen lupa pitää valoa

iltasoittoon asti.

Lähellä vuodetta olevalle isolle, käyräjalkaiselle,

nahkapäällysteiselle nojatuolille oli laskettu ihmeen uusilta näyttäviä

vaatekappaleita. Pieni pöytä, jolla ei näkynyt kirjoja, ei papereita,

ei mustetta, ei kyniä, kyyhötti hylättynä ikkunan edessä. Moniaat vielä

täydet lautaset toisella pöydällä todistivat, että vanki oli tuskin

koskenutkaan viime ateriaan.

Aramis näki nuoren miehen vuoteelleen ojentuneena, kasvot puolittain

käsivarsien peitossa.

Vieraan tulo ei saanut häntä muuttamaan asentoansa; hän odotti tai

nukkui. Aramis sytytti kynttilän, työnsi nojatuolin hiljaa taammaksi ja

lähestyi vuodetta, sävyssään ilmaisten kunnioittavaa harrastusta.

Nuori mies kohotti päätänsä.

"Mitä minusta tahdotaan?" hän kysyi.

"Ettekö halunnut rippi-isää?"

"Kyllä."

"Syystä että olette sairas?"

"Niin."

"Oletteko pahoinkin sairas?"

Nuori mies loi Aramikseen läpitunkevan katseen ja vastasi vain:

"Kiitän teitä osanotostanne."

Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi:

"Olen nähnyt teidät jo ennen."

Aramis kumarsi. Tutkistelevalla tähystyksellään oli vanki varmaankin

lukenut Vannesin piispan kasvonpiirteistä, että tämän kävijän luonne

oli pohjaltaan kylmäkiskoinen, viekas ja vallanhaluinen, -- ja se ei

nuoren miehen asemassa juuri vaikuttanut rauhoittavasti. Hän

virkahtikin samassa:

"Jaksan jo paremmin."

"Siis?" kysyi Aramis.

"Kun vointini on parempi, en mielestäni enää erityisemmin tarvitsekaan

ripittäjää."

"Ettekö pidä tarpeellisena edes sitä jouhipaitaa, jota mainittiin

leivästänne löytämässänne kirjelapussa?"

Nuori mies säpsähti, mutta ennenkuin hän ehti myöntää tai kieltää

jatkoi Aramis:

"Ettekö myöskään välitä hengellisestä miehestä, jolta teillä oli tärkeä

tiedonanto odotettavana?"

"Jos niin on", lausui vanki, vaipuen takaisin päänaluselleen, "niin se

on toista. Minä kuuntelen."

Aramis katseli häntä nyt tarkemmin ja kummeksui tuota koruttoman ja

luontevan majesteettisuuden sävyä, jota ei koskaan saavuteta oppimalla,

ellei Jumala ole sitä istuttanut vereen tai sydämeen.

"Käykää istumaan, monsieur", kehoitti nuori mies.

Aramis totteli kumartaen.

"Miltä teistä tuntuu Bastiljissa?" kysyi piispa.

"Varsin hyvältä."

"Ettekö kärsi?"

"En."

"Ette kaipaa mitään?"

"En mitään."

"Ette vapauttakaan?"

"Mitä te nimitätte vapaudeksi, monsieur?" kysyi vanki taisteluun

aikovan miehen äänellä.

"Ymmärrän vapaudella kukkia, ilmaa, päivänvaloa, tähtiä, onnea saada

juoksennella, minne kaksikymmenvuotiaat, jäntevät jalkanne tahtovat

kantaa."

Nuori mies hymyili, mutta olisi ollut vaikea sanoa, johtuiko se

alistumisesta vai ylenkatseesta.

"Katsokaa", haastoi hän, "minulla on tuossa japanilaisessa maljakossa

kaksi ruusua, jotka eilen poimittiin umppuina kuvernöörin puutarhasta.

Ne puhkesivat tänä aamuna, avaten purppurateriönsä silmäini edessä.

Kunkin kukkalehtensä lauetessa ne levittivät hurmaavaa tuoksuaan;

kammioni on sitä aivan täynnä. Nämä kaksi ruusua, näettehän, ovat

lajinsa ihanimpia; ja ruusut ovat viehkeimmät kukkasien joukossa.

Miksikä siis toivoisin muita kukkia, kun minulla on kaikkein

kauneimmat?"

Aramis katseli nuorta miestä ihmetellen.

"Jos kukkaset tietävät vapautta", jatkoi vanki surumielisesti, "on

minulla siis vapaus, koska minulla on kukkia."

"Oi, mutta ilmaa", huudahti Aramis, "ilmaa, joka on niin välttämätön

elämälle?"

"Kah, monsieur, lähestykää ikkunaa", pitkitti vanki; "se on auki.

Taivaan ja maan välillä tuuli vierittelee jäisiä ja tulisia

pyörteitään, lauhkeita usviaan ja leppeitä leyhkiään. Sieltä henkäilevä

ilma hyväilee kasvojani, kun noustessani tuolini selkänojalle istumaan

-- etsien kädelläni tukea ristikosta -- kuvittelen uivani avaruudessa."

Mitä kauemmin nuori mies puhui, sitä enemmän piispan otsa synkkeni.

"Valoa?" selitti toinen edelleen. "Minulla on enemmänkin kuin valoa,

minulla on aurinkoa. Kuvernöörin lupaa kysymättä, ilman vanginvartijan

seuraa, se saapuu joka päivä minua ystävänä tervehtimään. Se pistäytyy

sisään ikkunasta, se muodostaa kammiooni pitkän suunnikkaan, joka

ulottuu ikkunasta aina vuodeverhojeni ripsuja hapuilemaan. Tämä

sädejuova kasvaa kello kymmenestä puoleenpäivään ja kutistuu kello

yhdestä kolmeen hitaasti, niinkuin sille tänne riennettyään olisi

ikävää minut jättää. Viimeisen säteen kadotessa olen nauttinut sen

läsnäolosta viisi tuntia. Eikö se riitä? Minulle on kerrottu, että on

onnettomia, jotka murtavat kiveä louhoksissa, työmiehiä, jotka

ahertavat maanalaisissa kaivoksissa näkemättä juuri koskaan aurinkoa."

Aramis kuivasi otsaansa.

"Mitä taasen tähtiin tulee, jotka ovat armaita katsella", jatkoi nuori

mies, "ovat ne kaikki toistensa kaltaisia, paitsi loistoltaan ja

suuruutensa puolesta. Minulla on siinä suhteessa hyvä onni: ellette

olisi sytyttänyt tätä kynttilää, olisitte voinut nähdä sen kauniin

tähden, jota katselin vuoteeltani ennen tuloanne ja jonka säteily

hyväili silmiäni."

Aramis painoi päänsä alas: hän tunsi tämän synkän filosofian --

vankeuden elämänkatsomuksen -- hulahtavan karvaana aaltona ylitseen.

"Minulta ei siis puutu kukkia, ilmaa, päivänvaloa eikä tähtiä", lausui

nuori mies yhä yhtä tyynesti. "Sitten on vielä liikunto. Enkö kävele

kaikin päivin kuvernöörin puutarhassa, jos on kaunis ilma, ja täällä,

jos sataa -- raikkaassa ulkoilmassa lämpimällä, kylmällä lämpimässä,

kun rautauunini häätää pakkasenkin tunnun talvella? Ah, uskokaa,

monsieur", lisäsi vanki äänenpainolla, joka ei ollut aivan vapaa

katkeruudesta, "ihmiset ovat tehneet hyväkseni kaikki, mitä voin

toivoa, kaiken, mitä ihminen saattaa haluta."

"Ihmiset, olkoon!" virkkoi Aramis kohottaen jälleen päänsä. "Mutta

minusta näyttää, että unohdatte Jumalan."

"Olen todellakin unohtanut Jumalan", vastasi vanki järkähtämättä.

"Mutta miksi minulle sitä sanotte? Mitä hyödyttää puhua vangeille

Jumalasta?"

Aramis katseli suoraan silmiin tätä omituista nuorta miestä, jossa

marttyyrin alistuminen yhtyi vapaa-ajattelijan hymyyn.

"Eikö Jumala ole kaikessa?" jupisi hän moittivasti.

"Sanokaa kaiken lopussa", vastasi vanki lujasti.

"Olkoon niin!" mukausi Aramis. "Mutta palatkaamme lähtökohtaamme."

"Hyvin kernaasti minun puolestani", vastasi nuori mies.

"Olen teidän rippi-isänne."

"Niin."

"Ja katumuksentekijänä olette te velvollinen sanomaan minulle

totuuden."

"Siihen ei minulla ole mitään muistuttamista."

"Jokainen vanki on tehnyt rikoksen, joka on aiheuttanut hänen

pidätyksensä. Minkä rikoksen te olette tehnyt?"

"Samaa kysyitte nähdessänne minut ensi kerran."

"Ja te vältitte vastausta silloin kuten nytkin."

"Ja miksi tänään luulette, että teille vastaisin?"

"Koska minä tänään olen teidän ripittäjänne."

"Jos tahdotte minun sanovan, minkä rikoksen olen tehnyt, selittäkää

siis minulle, mitä rikos on. Sillä kun en ole tietoinen mistään

omantuntoni nuhteesta, johdun sanomaan, etten ole rikollinen."

"Maailman suurten silmissä ei aina ole rikollinen vain siksi, että on

tehnyt rikoksia, vaan silläkin perusteella, että tietää sellaisia

tehdyiksi."

Vanki kuunteli hyvin tarkkaavasti.

"Niin", sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti, "minä käsitän. Niin, olette

oikeassa, monsieur, saatan kyllä sillä tavalla olla rikollinen suurten

silmissä."

"Ah, te tiedätte siis jotakin?" virkkoi Aramis luullen vilahdukselta

nähneensä panssarin sauman, vaikkakaan ei vikaa varuksessa.

"Ei, en tiedä mitään", vastasi nuori mies; "mutta ajattelen toisinaan

ja sanon itselleni noina hetkinä..."

"Mitä sanotte itsellenne?"

"Sanon, että jos tahtoisin ajatella enemmän, tulisin pian hulluksi tai

arvaisin monta asiaa."

"Ja silloin?" kysyi Aramis kärsimättömästi.

"Silloin minä pidätyn."

"Pidätytte?"

"Niin, pääni käy raskaaksi, ajatukseni synkistyvät, ja tunnen sortuvani

ikävään; toivottelen..."

"Mitä?"

"En oikein tiedä, sillä minä en tahdo päästää itseäni haluamaan

sellaista, mitä minulle ei ole, kun yleensä olen niin tyytyväinen

siihen, mitä minulla on."

"Pelkäättekö kuolemaa?" kysyi Aramis hiukan levottomana.

"Kyllä", hymähti nuori mies.

Aramis näki tuon hymyn kylmäkiskoisuuden ja vavahti.

"Oh, koska pelkäätte kuolemaa, tiedättekin enemmän kuin tahdotte

sanoa!" huudahti hän.

"Mutta", vastasi vanki, "mistä johtuu, että te, joka olette saanut

minut pyytämään teitä tänne, -- että te, joka pyydettyäni astutte

luokseni luvaten jotakin merkillistä paljastusta -- mistä johtuu, että

tällä hetkellä te puhuttelutattekin minua? Koska me kumpikin käytämme

naamiota, säilyttäkäämme se molemmin tai heittäkäämme se yhtaikaa

kasvoiltamme."

Aramis tunsi huomautuksen voiman ja oikeutuksen.

-- En ole tekemisissä tavallisen ihmisen kanssa, -- ajatteli hän.

"Kuulkaa, onko teillä kunnianhimoa?" hän kysyi ääneen, valmistelematta

vankia puheen uuteen käänteeseen.

"Mitä on kunnianhimo?" kysyi nuori mies.

"Se on", vastasi Aramis, "tunne, joka työntää ihmisiä toivomaan enemmän

kuin hänellä on."

"Sanoin olevani tyytyväinen, monsieur; mutta mahdollisesti erehdyn. En

tiedä, mitä kunnianhimo merkitsee, mutta kenties minulla on sitä.

Avatkaa sieluni, en pyydä parempaa."

"Kunnianhimoinen", sanoi Aramis, "on se, joka tavoittelee jotakin

asemansa yläpuolelta."

"Minä en tavoittele mitään asemani yläpuolelta", lausui nuori mies niin

varmasti, että se sai Vannesin piispan vielä kerran vavahtamaan.

Hän vaikeni. Mutta nähdessään vangin kiihkeät silmät, rypistyneen otsan

ja miettiväisen muodon huomasi kyllä, että hän ei suinkaan odottanut

äänettömyyttä. Tämän hiljaisuuden katkaisi Aramis.

"Te valehtelitte minulle teidät ensi kertaa nähdessäni", sanoi hän.

"Valehtelinko?" huudahti nuori mies kohoten vuoteellaan, sellainen sävy

äänessä ja sellainen salama silmissä, että Aramis ehdottomasti

peräytyi.

"Tarkoitin", oikaisi hän kumartaen, "että salasitte minulta, mitä

tiedätte lapsuudestanne."

"Ihmisen salaisuudet ovat hänen omiansa, monsieur", sanoi vanki,

"eivätkä ensimmäiselle kysyjälle kerrottavia!"

"Se on totta", myönsi Aramis, kumartaen syvempään kuin äskeisellä

kerralla, "aivan totta, suokaa anteeksi. Mutta olenko vielä tänäänkin

teille ensimmäinen tulokas? Minä pyydän teitä, vastatkaa,

_monseigneur_!"

Tämä arvonimi aiheutti vangissa lievää hämmennystä, mutta hän ei sen

kuullessaan silti näyttänyt ollenkaan kummastuneelta.

"En tunne teitä, monsieur", virkkoi hän.

"Oi, jos rohkenisin, tarttuisin käteenne ja suutelisin sitä."

Nuori mies liikahti ikäänkuin ojentaakseen hänelle kätensä. Mutta

salama, joka oli leimahtanut hänen silmistään, sammui luomien reunaan,

ja käsi vetäytyi takaisin kylmänä ja uhmaavana.

"Suudella vangin kättä!" epäsi hän päätänsä pudistaen. "Mitä se

kannattaisi?"

"Minkätähden", kysyi Aramis, "sanoitte viihtyvänne täällä? Miksi

sanoitte minulle, että te ette halua mitään? Miksi tosiaankin minulle

sillä tavoin puhumalla estätte minua olemasta avomielinen vuorostani?"

Sama salama välähti kolmannen kerran nuoren miehen silmissä; mutta,

kuten jo kahdesti ennen, se sammui mihinkään tulokseen johtamatta.

"Te epäilette minua?" sanoi Aramis.

"Miksi niin tekisin, monsieur?"

"Oh, hyvin yksinkertaisesta syystä: jos tiedätte, mitä teidän täytyy

tietää, on teidän epäiltävä koko maailmaa."

"Älkää silloin kummastelko, että epäilen, koska aavistelette minun

tietävän, mitä en tiedä."

Aramiksessa tämä tarmokas vastustus herätti ihmettelevää ihailua.

"Oi, te saatatte minut epätoivoon, monseigneur!" huudahti hän, lyöden

nyrkillään nojatuoliin.

"Ja minä en ymmärrä teitä, monsieur."

"No, koettakaa minua käsittää."

Vanki tarkkasi kiinteästi Aramista.

"Joskus minusta näyttää", jatkoi tämä, "että minulla on etsimäni mies

silmieni edessä... ja sitten..."

"Ja sitten... se mies häviää, niinkö?" sanoi vanki hymyillen. "Sitä

parempi!"

Aramis nousi.

"Tosiaan", virkkoi hän, "minulla ei ole mitään sanottavaa ihmiselle,

joka varoo minua siinä määrin kuin te epäilyssänne."

"Eikä minulla", lisäsi vanki samassa äänilajissa, "mitään sanottavaa

ihmiselle, joka ei tahdo käsittää, että vangin on varottava kaikkia."

"Vanhoja ystäviäänkin?" lausui Aramis. "Oi, se on liiallista

varovaisuutta, monseigneur!"

"Vanhoja ystäviäni? Olisitteko te vanhoja ystäviäni, monsieur?"

"Miettikäähän", kehoitti Aramis, "ettekö enää muista nähneenne muinoin

kylässä, jossa ensimmäisen lapsuutenne aika kului...?"

"Tiedättekö sen kylän niinen?" kysyi vanki.

"Noisy-le-Sec, monseigneur", vastasi Aramis varmasti.

"Jatkakaa", pyysi nuori mies kasvojen väreiden ilmaisematta myöntämistä

tai kieltämistä.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi Aramis, "jos ehdottomasti tahdotte tätä

peliä jatkaa, niin jääkäämme tähän. Minä tulin ilmoittaakseni teille

paljon asioita, se on totta. Mutta minun on saatava nähdä, että teillä

puolestanne on halua tulla ne asiat tietämään. Ennenkuin puhun,

ennenkuin ilmaisen niin tärkeitä seikkoja kuin nyt mielessäni kätken,

olisi minun tarvinnut -- sen myöntänette -- saada hiukan apua, ellei

avomielisyyttä, -- hiukan myötätuntoa, ellei luottamusta. No niin, te

sulkeuduttekin teeskenneltyyn tietämättömyyteen, joka herpaannuttaa

kieleni... oh, ei sillä tavoin kuin te luulette! Sillä olkaapa miten

tietämätön tahansa, tekeytykää kuinkakin välinpitämättömäksi, siitä

huolimatta olette yhtä hyvin, mikä olette, monseigneur, eikä mikään --

kuulkaa, ei mikään! -- voi teitä toiseksi tehdä."

"Lupaan teille", vastasi vanki, "kuunnella kärsivällisesi. Mutta

sittenkin minusta tuntuu, että minulla on oikeus toistaa teille jo

tekemäni kysymys: kuka te olette?"

"Muistatteko viisi- tai kahdeksantoista vuotta sitten nähneenne

Noisy-le-Seciin saapuneen ritarin, seurassaan nainen, joka oli

tavallisesti puettuna mustaan silkkiin ja piti tulipunaisia nauhoja

hiuksissaan?"

"Kyllä", vastasi nuori mies. "Kerran kysyin sen ritarin nimeä, ja

minulle sanottiin hänen olevan abbé d'Herblay. Kummastellessani

kirkonmiehen sotilaallista ulkomuotoa sain selitykseksi, että siinä ei

ollut mitään ihmeteltävää, hän kun oli ollut kuningas Ludvig XIII:n

muskettisotureita."

"No niin", sanoi Aramis, "tuo entinen muskettisoturi, tuo silloinen

abbé, sittemmin Vannesin piispa ja tänään teidän ripittäjänne, se olen

minä."

"Tiedän sen. Olin teidät tuntenut."

"No, monseigneur, jos tiedätte tuon, on minun lisättävä siihen eräs

seikka, jota ette tiedä, -- nimittäin että jos kuningas aavistaisi tuon

muskettisoturin, tuon abbén, tuon piispan, tuon rippi-isän täälläolon

tänä iltana, niin se, joka luoksenne saapuakseen on kaikki uskaltanut,

näkisi huomenna pyövelin kirveen välähtävän synkemmän ja toivottomamman

vankiluolan pohjalla kuin omanne."

Kuunnellessaan näitä voimakkaasti korostettuja sanoja oli nuori mies

noussut vuoteellaan ja tuijotti nyt yhä syvempään ja kiihkeämmin

Aramiksen silmiin.

Tämän tutkinnan tuloksena näkyi vanki käyvän vähän luottavaisemmaksi.

"Niin", mutisi hän, "niin, minä muistan täydellisesti. Nainen, josta

puhutte, tuli kerran teidän kanssanne ja kaksi muuta kertaa naisen

kanssa..."

Hän pysähtyi.

"Naisen kanssa, joka saapui teitä katsomaan kerran kuukaudessa, eikö

niin, monseigneur?"

"Niin."

"Tiedättekö, kuka se nainen oli?"

Salama näkyi olevan leimahtamaisillaan vangin silmistä.

"Tiedän, että hän oli hovin naisia", virkkoi hän.

"Muistatteko hyvin tuon naisen?"

"Oh, muistelmani eivät juuri voi olla sekavia siinä suhteessa", kertoi

nuori vanki. "Näin sen naisen kerran noin viidenviidettä ikäisen miehen

kanssa; näin hänet kerran teidän ja sen mustapukuisen naisen keralla,

jolla oli tulipunaisia nauhoja hiuksissa; näin hänet senjälkeen vielä

kaksi kertaa saman rouvasihmisen seurassa. Nuo neljä henkilöä sekä

opettajani eli hovimestarini ja vanha Perronnette, vanginvartijani ja

vankilanpäällikkö ovat ainoat, joita koskaan olen puhutellut, ja

melkein ainoat elolliset, mitä koskaan olen nähnyt."

"Mutta sittenhän te olitte vankeudessa?"

"Jos olen täällä vankeudessa, olin siellä verrattain vapaana, vaikka

vapauteni oli hyvin rajoitettu. Talo, josta en lähtenyt ulos, suuri

puutarha, jonka muurien yli en voinut kiivetä, sellainen oli asuntoni;

te tunnette sen, koska olette siellä käynyt. Tottuneena elämään noiden

muurien ja seinien sisällä ei minulla muuten ollut haluakaan sieltä

lähteä. Käsitätte siis, monsieur, että kun en ole tästä maailmasta

mitään nähnyt, en osaa mitään toivoa, ja minulle jotakin kertoessanne

on teidän kaikki selitettävä."

"Sen teenkin, monseigneur", virkkoi Aramis kumartaen, "sillä se on

velvollisuuteni."

"No, sanokaa sitten aluksi, kuka opettajani oli."

"Kunnon herrasmies, monseigneur, ennen kaikkea rehellinen mies, joka

samalla kertaa kasvatti sekä ruumistanne että sieluanne. Antoiko hän

teille koskaan valittamisen aihetta?"

"Oi, ei, monsieur, päinvastoin. Mutta tämä herrasmies sanoi minulle

usein, että vanhempani olivat kuolleet. Valehteliko hän vai puhuiko hän

totta?"

"Hänen oli pakko noudattaa saamiansa määräyksiä."

"Hän siis valehteli?"

"Osittain. Isänne on kuollut."

"Entä äitini?"

"Hän on kuollut teiltä."

"Mutta elääkö hän muille?"

"Kyllä."

"Ja minut" -- nuori mies katseli Aramista -- "on tuomittu elämään

vankilan pimennossa?"

"Ah, niin luulen!"

"Ja tämä senvuoksi", jatkoi nuori vanki, "että olemassaoloni tässä

maailmassa ilmaisisi suuren salaisuuden?"

"Suuren salaisuuden, niin kyllä."

"Suljettaakseen Bastiljiin sellaisen lapsen kuin minä olin siihen

aikaan täytyy viholliseni olla hyvin mahtava."

"Hän on."

"Siis mahtavampi kuin äitini?"

"Miksi niin?"

"Koska äitini olisi minua puolustanut."

Aramis epäröitsi.

"Mahtavampi kuin äitinne, niin, monseigneur."

"Jotta imettäjäni ja se herrasmies vietiin pois ja minut heistä siten

eroitettiin, olin siis, taikka he olivat, suurena vaarana

vihollisilleni?"

"Niin, vaarana, josta vihollisenne vapautui toimittamalla mainitun

herrasmiehen ja imettäjänne pois tieltä", vastasi Aramis tyynesti.

"Pois tieltä?" kysyi vanki. "Mutta millä tavalla heidät poistettiin?"

"Varmimmalla tavalla", vastasi Aramis; "he kuolivat."

Nuori mies kalpeni heikosti, nostaen vapisevan käden kasvoilleen.

"Myrkystäkö?" kysyi hän.

"Myrkystä."

Vanki mietti hetkisen.

"Jotta nuo kaksi viatonta olentoa", jatkoi hän, "minun ainoat

seuralaiseni, murhattiin samana päivänä, täytyy vihamieheni olla hyvin

julma tai välttämättömyyden ahdistama, sillä kunnon herrasmies ja tuo

naisparka eivät koskaan olleet tehneet kellekään pahaa."

"Välttämättömyys on ankara teidän suvussanne, monseigneur. Minuakin

pakottaa välttämättömyys suureksi mielipahakseni teille ilmoittamaan,

että opettajanne ja imettäjänne surmattiin."

"Oh, te ette minulle ilmoita mitään uutta", virkahti vanki rypistäen

kulmiaan.

"Kuinka niin?"

"Minä aavistin sitä."

"Miksi?"

"Tahdon sanoa sen teille."

Molempien kyynärpäittensä varaan kohoutuen lähestyi nuori mies

Aramiksen kasvoja ilmeeltään niin arvokkaana, lujana ja uhmaisenakin,

että piispa tunsi innostuksen sähkön nousevan kuihtuneesta sydämestä

kipinöimään kylmästi harkitsevissa aivoissaan.

"Puhukaa, monseigneur. Huomautin teille jo, että vaarannan henkeni

teille haastellessani. Niin halpa-arvoinen kuin se onkin, rukoilen

teitä ottamaan sen vastaan omanne lunnaiksi."

"No niin", jatkoi nuori mies, "syy, jonka perusteella päättelin, että

ne olivat surmanneet imettäjäni ja opettajani..."

"Jota te nimititte isäksenne."

"Niin, jota minä puhuttelin isäkseni, vaikka hyvin tiesin etten ollut

hänen poikansa..."

"Kuka on antanut teidän aavistaa...?"

"Samaten kuin te olette liian kunnioittava ystäväksi, oli hän liian

kunnioittava isäksi."

"Minulla", sanoi Aramis, "ei ole aikomusta tekeytyä toiseksi."

Nuori mies nyökäytti päätänsä ja jatkoi:

"Epäilemättä en ollut määrätty pysymään ikuisesti teljettynä, ja tätä

saa minut uskomaan -- varsinkin nyt -- se huoli jolla minusta

koetettiin kasvattaa mahdollisimman täydellistä ritaria. Herrasmies,

joka oli seurassani, opetti minulle kaikkea, mitä itse osasi:

matematiikkaa, hiukan mittausoppia, miekkailua, ratsastusta. Joka aamu

olin alhaalla eräässä salissa aseharjoituksissa ja ratsastelin

puutarhassa. Niin, eräänä aamuna kesällä, kun oli kovin helteinen

päivä, minä nukahdinkin siihen alakerran saliin. Kasvattajani

kunnioitusta lukuunottamatta ei siihen asti mikään ollut antanut

minulle vihiä oikeasta asemastani. Elin kuin lapset, kuin linnut, kuin

kasvit ilmasta ja päivänpaisteesta; olin juuri täyttänyt viisitoista."

"Siitä on siis kahdeksan vuotta?"

"Niin, niille vaihein; olen haipunut ajanlaskusta."

"Anteeksi, mutta mitä teille sanoi opettajanne, kannustaakseen teitä

työhön?"

"Hän sanoi, että ihmisen on koetettava luoda itselleen maan päällä

onni, jonka Jumala on häneltä syntyessä kieltänyt. Hän lisäsi, että

köyhänä, hylättynä orporukkana voin luottaa ainoastaan itseeni ja että

kukaan ei välittänyt tai koskaan välittäisi minusta. -- Olin siis

tuossa alakerran salissa, johon miekkailutunnistani väsyneenä nukahdin.

Opettajani oli yläkerran huoneessa juuri pääni kohdalla. Äkkiä kuulin

kuin opettajani olisi päästänyt pikku huudahduksen. Sitten hän kutsui:

'Perronnette, Perronnette!' Hän huuteli imettäjääni."

"Niin, kyllä tiedän", sanoi Aramis; "jatkakaa, monseigneur, jatkakaa."

"Epäilemättä hän oli puutarhassa, sillä opettajani astui kiireellisesti

portaita alas. Minä nousin levottomana, kuullessani hänen sävyssään

rauhattomuutta. Hän avasi eteisestä puutarhaan johtavan oven, yhä

huhuten: 'Perronnette, Perronnette!' Alasalin ikkunat antoivat pihalle,

niiden luukut olivat suljetut, mutta eräässä niistä oli rakonen, josta

näin opettajani lähestyvän isoa, melkein työhuoneensa ikkunain alla

sijaitsevaa kaivoa. Hän kumartui arkun yli, katsahti kaivoon ja päästi

uuden huudahduksen, samalla säikähtyneesti liikehtien. Paikaltani

saatoin sekä nähdä että kuulla."

"Jatkakaa, monseigneur, pyydän", virkkoi Aramis.

"Emäntä Perronnette riensi opettajani huudoista paikalle. Opettajani

astui häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja talutti häntä

kiihkeästi kaivon arkulle. Sitten he molemmin kumartuivat kaivon yli ja

opettajani valitti:

"'Katso, katso, mikä onnettomuus!'

"'No, no, tyyntykää', sanoi Perronnette. 'Mikä on hätänä?'

"'Tuo kirje', huusi opettajani, 'näetkö kirjettä?'

"Ja hän ojensi kätensä kaivon pohjaa kohti.

"'Mikä kirje?' kysyi imettäjäni.

"'Kirje, jonka näet tuolla alhaalla; se on kuningattaren viime kirje!'

"Sen sanan kuullessani säpsähdin. Opettajaniko, hän, joka muka oli

isäni ja lakkaamatta neuvoi minulle vaatimattomuutta ja nöyryyttä,

hänkö kirjeenvaihdossa kuningattaren kanssa!

"'Kuningattaren viime kirjekö?' huudahti emäntä Perronnette,

osoittamatta kummastusta muusta kuin että kirje oli kaivon pohjalla.

'Ja miten se sinne joutui?'

"'Sattuma, Perronnette, omituinen sattuma! Olin astumassa huoneeseeni;

kun silloin avasin ovea, ja ikkunakin oli auki, syntyi äkillinen

ilmavirta. Näin paperin lentävän ulos, tunsin sen kuningattaren viime

kirjeeksi ja juoksin parahtaen ikkunan luo. Paperi leijaili hetkisen

ilmassa ja putosi sitten kaivoon.'

"'No, sanoi Perronnette, 'kun kirje on pudonnut kaivoon, on se samaa

kuin poltettu, ja koska kuningatar itse polttaa kaikki kirjeensä joka

käynnillään...'

"Joka käynnillään! -- Tuo nainen siis oli kuningatar?" keskeytti vanki

puheensa.

Aramis nyökkäsi myöntävästi.

"'Epäilemättä, epäilemättä', jatkoi vanha herra, 'mutta tämä kirje

sisälsi toimintaohjeita. Miten nyt tiedän niitä noudattaa?'

"'Kirjoittakaa nopeasti kuningattarelle, kertokaa hänelle asia niinkuin

se tapahtui, niin että kuningatar kirjoittaa hukkuneen sijaan uuden.'

"'Voi, kuningatar ei uskoisi tätä tapaturmaa', sanoi miespoloinen

päätänsä ravistellen. 'Hän luulisi, että olen tahtonut pidättää tämän

kirjeen itselleni, sensijaan että antaisin sen takaisin hänelle kuten

muutkin, ja että käyttäisin sitä aseena häntä vastaan. Hän on niin

epäluuloinen, ja herra de Mazarin niin... se italialainen hirmuhenki

kykenisi ensimmäisestä epäluulosta myrkyttämään meidät!'"

Aramis hymyili, liikuttaen melkein huomaamattomasti päätänsä.

"'Tiedät, Perronnette, kuinka pelokkaita ja valonarkoja he molemmat

ovat Filipin suhteen!'

"Minuahan nimitettiin Filipiksi", keskeytti vanki.

"'No, sitten ei ole aikaa tuumiskella', päätti emäntä Perronnette,

'täytyy hinauttaa joku alas kaivoon.'

"'Niin, jotta paperin noutaja lukisi kirjoituksen noustessaan!'

"'Etsikäämme kylästä joku lukutaidoton. Silloin voitte olla

rauhallinen.'

"'Olkoon, mutta eikö kaivoonlaskettava aavistaisi paperin tärkeyttä,

kun senvuoksi pannaan ihmishenki alttiiksi? Kuitenkin sain sinulta

tuuman, Perronnette. Niin, joku laskeutuu kaivoon, ja se olen minä!'

"Mutta tästä ehdotuksesta emäntä Perronnette alkoi kovin itkeä ja

parkua. Hän rukoili kyynelsilmin vanhaa herraa niin hartaasti, että

tämä lupasi mennä noutamaan kylliksi pitkät, kaivon pohjaan ulottuvat

tikapuut, sillävälin kun Perronnette itse lähtisi vuokratilalle asti

etsimään päättäväistä nuorukaista, jolle uskotettaisiin, että kaivoon

oli pudonnut paperiin kääritty jalokivi, ja koska -- huomautti

opettajani -- paperi vedessä laukeaa taitteistaan, ei olisi

ihmeellistä, että löydettäisiin vain avoin kirje.

"'Sillävälin on kirjoitus ehkä jo ehtinyt liueta', huomautti emäntä

Perronnette.

"'Vähät siitä, kunhan vain saamme kirjeen. Antaessamme sen takaisin

kuningattarelle näkee hän kyllä, ettemme ole häntä pettäneet, ja kun

näin ollen emme herätä herra de Mazarinin epäluuloa, ei meillä ole

mitään häneltä pelättävänä.' Tämän päätöksen tehtyään he erkanivat.

Työnsin ikkunaluukkua, ja nähdessäni opettajani hankkiutuvan sisälle

heittäydyin pieluksilleni. Pääni humisi kaikesta kuulemastani.

Opettajani raotti ovea heti jälkeenpäin, ja luullen minun nukkuvan

sulki sen jälleen hiljaa. Samassa minä nousin uudelleen kuuntelemaan

ja eroitin poistuvien askelten ääntä. Silloin menin takaisin

ikkunaluukulleni ja näin opettajani lähtevän ulos emäntä Perronnetten

kanssa. Olin yksin talossa.

"Heti kun he olivat sulkeneet portin jälkeensä, hyppäsin ikkunasta

ulos, vaivautumatta kiertämään eteisen kautta, ja juoksin kaivolle.

"Sitten kumarruin minäkin vuorostani, kuten olin nähnyt opettajani

tekevän. Jotakin vaaleata värähteli vihertävän veden karehtivissa

renkaissa. Se valoisa täplä tenhosi silmiäni ja veti minua puoleensa.

Huohottaen tuijotin siihen. Kaivo imi minua laajan suunsa hyisellä

huolinnalla puoleensa. Kuvittelin vedenkalvosta eroittavani

tulikirjaimia tuolla kuningattaren käsien koskettamalla paperilla.

"Silloin, tietämättä mitä tein ja tuollaisen vaistomaisen sysäyksen

kiihoittamana, joka ajaa vaarallisille vieruille, kiersin köyden toisen

pään kaivonpylvään tyveen ja annoin sangon laskeutua veteen noin kolmen

jalan syvyydelle, suurella vaivalla vältellen koskettamasta tärkeätä

paperia. Sen valkeahko väri alkoi jo vaihtua vihertäväksi, osoittaen

sen olevan likoamassa upuksiin. Ottaen siekaleen kostutettua palttinaa

käsiini luisuin köyttä myöten kuiluun.

"Nähdessäni riippuvani tumman lähteensilmän yläpuolella, nähdessäni

taivaan pienenevän ylläni alkoivat kylmät väreet karmia selkäpiitäni,

minua huimasi, ja hiukset nousivat päässäni pystyyn. Mutta tahtoni

voitti kaikki -- pelästyksen ja pahoinvoinnin tunteen. Saavutin veden

ja syöksähdin siihen, pitäen toisella kädelläni kiinni, samalla kun

toisella kurkoittausin ottamaan kallisarvoista paperia, joka lohkesi

sormissani kahtia.

"Kätkin molemmat kappaleet ihokkaani poveen, ja kavuten jaloillani ylös

seiniä, kannattaen itseäni käsillä, ponnistelin ketteränä ja kiireisenä

kaivonarkulle, jonka aivan huuhtelin alaruumiistani valuvalla vedellä.

"Päästyäni siten saaliineni kaivosta riensin juoksujalkaa

auringonpaisteeseen ja saavuin puutarhan perälle, missä oli pikku

metsikön tapainen. Sinne tahdoin paeta.

"Astuessani piilopaikkaani soi suuren portin avaamista ilmoittava

kello. Opettajani oli tulossa takaisin. Ei ollut aikaa tuhlata!

"Laskin olevan kymmenen minuuttia käytettävänäni, ennenkuin hän

saavuttaisi minut, jos hän, arvaten olopaikkani, tulisi suoraan minua

kohti; kaksikymmentä minuuttia, jos hänen pitäisi etsiä minua

pitemmälti.

"Se riitti lukeakseni tuon tärkeän kirjeen, ja minä kiirehdin

sovittamaan yhteen sen molempia kappaleita. Kirjaimet olivat jo

alkaneet hävitä. Siitä huolimatta onnistuin kuitenkin saamaan

sisällöstä selvän."

"Mitä siitä ilmeni, monseigneur?" kysyi Aramis hyvin uteliaana.

"Kyllin paljon, monsieur, uskoakseni että kasvattajani oli aatelismies

ja että Perronnette, olematta ylhäinen nainen, oli enemmän kuin

palvelijatar. Vieläpä havaitsin, että minulla oli jotakin syntyperää,

koska Anna-kuningatar ja pääministeri Mazarin minusta niin

huolehtivat."

Nuori mies pysähtyi aivan liikuttuneena.

"Ja miten sitten kävi?" kysyi Aramis.

"Opettajani kutsuma työmies ei löytänyt kaivosta mitään, vaikka

myllersi sen perin pohjin. Opettajani taasen huomasi kaivonarkun

märäksi. Sitäpaitsi en minäkään ollut niin hyvin kuivanut

päivänpaisteessa, että Perronnette ei olisi havainnut vaatteitteni

nihkeyttä. Kylmän veden vaikutuksesta ja ilmitulon pelosta sain vielä

ankaran kuumeen, jonka tuottamassa houriossa kerroin kaikki. Oman

tunnustukseni opastamana kaitsijani päällepäätteeksi löysi

kuningattaren kirjeen palaset pielukseni alta."

"Ah", huudahti Aramis, "nyt käsitän!"

"Siitä lähtien on kaikki arvailua. Onneton herrasmies ja naisparka

eivät kaiketikaan uskaltaneet pitää tapahtumaa salassa vaan

kirjoittivat siitä kuningattarelle ja lähettivät hänelle revityn

kirjeen."

"Ja senjälkeen", virkkoi Aramis, "teidät vangittiin ja tuotiin

Bastiljiin?"

"Kuten näette."

"Sitten teidän molemmat palvelijanne hävisivät?"

"Ah, niin!"

"Älkäämme haastelko kuolleista", jatkoi Aramis, "vaan ajatelkaamme,

mitä voimme tehdä eläväin hyväksi. Te sanoitte minulle olevanne

alistunut kohtaloonne?"

"Ja minä toistan sen teille."

"Ettekä välitä vapaudesta?"

"Niin sanoin."

"Olette ilman kunnianhimoa, ette kaipaa mitään, ette ajattele mitään?"

Nuori mies oli vaiti.

"No", kysyi Aramis, "te vaikenette?"

"Mielestäni olen puhunut kylliksi", vastasi vanki, "ja nyt olisi teidän

vuoronne. Minä olen väsynyt."

"Teen tahtonne mukaan", sanoi Aramis.

Hän mietti, ja syvän juhlallisuuden ilme levisi hänen kasvoilleen. Hän

oli ilmeisesti päässyt tärkeimpään kohtaan sen osan esittämisessä, jota

varten hän oli vankilaan tullut.

"Ensin vielä kysymys..." hän virkkoi.

"Mikä? Puhukaa."

"Talossa, missä asuitte, ei kaiketi ollut minkäänlaista kuvastinta?"

"Mitä se nimitys merkitsee?" kysyi nuori mies. "Minä en sitä edes

tunne."

"Kuvastimella tarkoitetaan välinettä, joka heijastaa esineet, tehden

mahdolliseksi nähdä esimerkiksi omat kasvonpiirteensä erityisesti

valmistetussa lasissa, kuten te näette minun kasvoni välittömästi

silmillänne."

"Ei, siinä talossa ei ollut mitään kuvastinta", vastasi nuori mies.

Aramis katseli ympärilleen.

"Ei ole täälläkään", virkkoi hän; "samoihin varokeinoihin on ryhdytty

täälläkin."

"Missä tarkoituksessa?"

"Sen saatte pian tietää. Mutta, suokaa anteeksi, te kerroitte minulle,

että teille oli opetettu matematiikkaa, tähtitiedettä, miekkailua ja

ratsastusta. Ette maininnut mitään historiasta."

"Toisinaan opettajani kertoi kuningas Ludvig Hurskaan, Frans I:n ja

Henrik IV:n suurteoista."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä jokseenkin."

"No niin, minä käsitän, sekin on tapahtunut laskelman mukaan. Kuten

teiltä oli poistettu nykyisyyttä heijastavat kuvastimet, samaten on

teidät jätetty tietämättömäksi historiasta, joka kuvastaa menneisyyttä.

Vangitsemisenne jälkeen teiltä on kielletty kirjat. Näin ollen teiltä

on jäänyt paljon seikkoja tuntemattomiksi, joiden avulla olisitte

voinut täydentää muistojanne tai saada valaisevampaa käsitystä

olostanne."

"Se on totta", myönsi nuori mies.

"Kuunnelkaa, kun kerron teille muutamin sanoin, mitä Ranskassa on

tapahtunut näinä kolmenakolmatta tai neljäskolmatta vuonna eli

otaksutusta syntymäpäivästänne asti, -- sanalla sanoen, siitä hetkestä

saakka, joka on kohtalonne alkuna."

"Puhukaa."

Ja nuori mies kävi jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi.

"Tiedättekö, kuka kuningas Henrik IV:n poika oli?"

"Ainakin tiedän, kuka häntä seurasi valtaistuimella."

"Miten sen tiedätte?"

"Eräästä kuningas Henrik IV:ttä esittävästä rahasta, jossa oli

vuosiluku 1610, sekä toisesta, Ludvig XIII:n kuvalla leimatusta

vuodelta 1612. Otaksuin, että kun oli vain kaksi vuotta näiden rahojen

välillä, täytyi Ludvig XIII:n olla Henrik IV:n seuraaja."

"Tiedätte niin ollen", virkkoi Aramis, "että viimeksi hallinnut

kuningas oli Ludvig XIII?"

"Sen tiedän", vastasi nuori mies hiukan punehtuen.

"No, tuolla ruhtinaalla oli paljon hyviä aatteita, paljon suuria

suunnitelmia, mutta ne jäivät aina toistaiseksi silleen onnettomien

aikojen ja niiden taistelujen vuoksi, joita hänen ministerillään

Richelieullä oli kestettävänä Ranskan aatelistoa vastaan. Hän itse

(minä puhun kuningas Ludvig XIII:sta) oli heikkoluontoinen. Hän kuoli

jo nuorena ja surullisesti."

"Minä tiedän sen."

"Häntä oli kauan pahoin huolestuttanut se seikka, että hänellä ei ollut

jälkeläisiä. Tämä on hyvin tuskallista ruhtinaille, joiden on jätettävä

maan päälle muutakin kuin muisto, jotta heidän aatteensa kehittyisivät,

jotta heidän työnsä jatkuisi."

"Kuoliko kuningas Ludvig XIII lapsettomana?" kysyi nuori vanki

hymyillen.

"Ei, mutta pitkään aikaan ei hänellä ollut onnea saada perillistä.

Kauan hän uskoi kuolevansa kokonaan. Ja tämä ajatus oli suistanut hänet

syvään epätoivoon, kun sitten yhtäkkiä hänen puolisonsa, Itävallan

Anna..."

Vanki säpsähti.

"Tiesittekö", pitkitti Aramis, "että sen kuningattaren nimi oli

Itävallan Anna?"

"Jatkakaa", virkkoi nuori mies vastaamatta.

"Yhtäkkiä", jatkoi Aramis, "Itävallan Anna ilmoitti olevansa siunatussa

tilassa. Tämä uutinen aiheutti suurta iloa, ja kaikki merkit ennustivat

onnellista synnytystä. Vihdoin, syyskuun 5 päivänä v. 1638, hän sai

pojan."

Aramis katseli puhetoveriaan ja luuli huomaavansa tämän kalpenevan.

"Te saatte kuulla", sanoi Aramis, "asian, jonka harvat ihmiset voivat

tällä hetkellä kertoa. Sillä se on salaisuus, jonka luullaan joutuneen

kuolleiden kanssa hautaan tai uponneen rippituolin syvyyteen."

"Ja te aiotte ilmaista minulle sen salaisuuden?" kysyi nuori mies.

"Oh", virkkoi Aramis äänenpainolla, jota ei voinut käsittää väärin, "en

luule vaarantavani salaisuutta uskoessani sen vangille, jolla ei ole

mitään halua lähteä Bastiljista."

"Kuuntelen, monsieur."

"Kuningatar synnytti siis pojan. Mutta kun koko hovi oli kajautellut

riemuhuutoja tämän uutisen johdosta, kun kuningas oli näyttänyt

vastasyntyneen kansalleen ja aatelistolleen, kun hän oli iloisena

asettunut pitopöytään tätä onnellista syntymää juhlimaan, silloin

kuningatar yksinänsä kammiossaan sai toistamiseen kivut ja saattoi

maailmaan toisen pojan."

"Oh", virkahti vanki, ilmaisten tietävänsä enemmän kuin oli myöntänyt,

"luulin, että Monsieur syntyi vasta..."

Aramis kohotti sormensa.

"Malttakaa, minä jatkan", sanoi hän.

Vanki päästi kärsimättömän huokauksen ja odotti.

"Niin", pitkitti Aramis, "kuningatar sai toisen pojan -- toisen pojan,

jonka kätilö Perronnette otti syliinsä."

"Perronnette!" jupisi nuori mies.

"Riennettiin heti saliin, missä kuningas söi päivällistä, ja

kuiskattiin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän nousi pöydästä ja saapui

puolisonsa luo. Mutta tällä kertaa hänen kasvonsa eivät enää

osoittaneet riemua, vaan niissä kuvastui kauhunsekainen tunne. Kaksoset

muuttivat katkeruudeksi ilon, jonka yhden ainoan pojan syntyminen oli

aiheuttanut, kun nähkääs (mitä nyt sanon, on teille varmaan

tuntematonta) Ranskassa vanhin poika seuraa isäänsä valtaistuimella."

"Kyllä senkin tiedän."

"Ja kun lääkärit ja oikeusoppineet väittävät olevan syytä epäillä,

tokko lapsi, joka ensimmäisenä lähtee äitinsä kohdusta, on Jumalan ja

luonnon lain mukaan todella aikaisempi..."

Vangilta pääsi hillitty huudahdus, ja hän kalpeni vaaleaksi kuin

palttina, jolla hän lepäsi.

"Käsitätte nyt", pitkitti Aramis, "että kuningas, joka niin

riemastuneesti oli nähnyt sukunsa jatkuvan, luonnollisesti joutui

epätoivoon. Hän ajatteli, että kun hänellä nyt oli kaksi poikaa,

kenties vielä julistamaton vastasyntynyt kiistelisi esikoisoikeutta

toiselta, joka oli tullut maailmaan kaksi tuntia aikaisemmin ja silloin

tunnustettu perintöruhtinaaksi. Näin tämä myöhempi poika, käyttäen

hyväkseen jonkun puolueen pyyteitä tai oikkuja, voisi kerran kylvää

valtakuntaan eripuraisuutta ja nostattaa kansalaissotaa, tällä tavoin

kukistaen juuri sen hallitsijasuvun, jota hänen olisi pitänyt

vahvistaa."

"Oh, minä käsitän, minä käsitän!..." jupisi nuori mies.

"Niin", jatkoi Aramis, "ja senvuoksi toinen Itävallan Annan pojista

arvottomaan tapaan eroitettiin veljestään, pantiin häpeälliseen

takavarikkoon, syöstiin mitä syvimpään unhoon. Senvuoksi tämä toinen

poika on hävinnyt, ja hävinnyt niin täydellisesti, että Ranskassa tätä

nykyä ainoastaan hänen äitinsä tietää hänen olemassaolostaan."

"Niin, hänen äitinsä, joka on hylännyt hänet!" huudahti vanki

epätoivoisesti.

"Ja sitäpaitsi", puhui Aramis edelleen, "se mustapukuinen ja

punanauhainen nainen, ja vihdoin..."

"Vihdoin te, niinkö? Teillä, joka tulette minulle kaiken tämän

kertomaan, joka saavutte herättämään sielussani uteliaisuutta, vihaa,

kunnianhimoa ja ehkä kostonhaluakin; teillä, monsieur, joka olette

odottamani mies, kirjelapun minulle lupaama mies, niin, teillä, jonka

Jumala lienee lähettänyt luokseni, täytyy olla mukananne..."

"Mitä?" kysyi Aramis.

"Ludvig XIV:n muotokuva, hänen, joka nykyään on Ranskan

valtaistuimella."

"Tässä on kuva", vastasi piispa, antaen vangille mitä oivallisimman

emaljimaalauksen, jossa Ludvig XIV esiintyi ylväänä, komeana ja

ikäänkuin ilmi elävänä.

Vanki sieppasi kiihkeästi muotokuvan ja tuijotti siihen kuin olisi

tahtonut sen syödä silmillään.

"Ja tässä, monseigneur", lisäsi Aramis, "tässä on kuvastin."

Aramis antoi vangille aikaa vertailunsa tekemiseen.

"Niin korkealla, niin korkealla!" jupisi nuori mies, ahmien katseellaan

Ludvig XIV:n muotokuvaa ja omia kuvastimen heijastamia kasvojaan.

"Mitä siitä ajattelette?" sanoi Aramis.

"Ajattelen, että olen hukassa", vastasi vanki, "että kuningas ei

koskaan anna minulle anteeksi."

"Ja minä", lausui piispa, luoden vankiin innostusta hehkuvan,

painokkaan katseen, "ihmettelen, kumpi näistä kahdesta on kuningas, --

sekö, jota muotokuva esittää, vai sekö, jonka piirteet tämä peililasi

heijastaa."

"Kuningas, monsieur, on se, joka on valtaistuimella", vastasi nuori

mies surumielisesti; "se, joka ei viru vankilassa, vaan päinvastoin

lähettää sinne muita. Kuninkuus on valtaa, ja näette hyvin, että minä

olen voimaton."

"Monseigneur", vastasi Aramis osoittaen aivan erikoista kunnioitusta,

"kuningas, tarkatkaa sanojani, on, jos niin tahdotte, se, joka astuen

ulos vankilasta osaa pysyttäytyä ystäviensä hänelle tarjoamalla

valtaistuimella."

"Monsieur, älkää johdattako minua kiusaukseen", virkkoi vanki

katkerasti.

"Monseigneur, älkää lannistuko", jatkoi Aramis itsepintaisen

tarmokkaasti. "Olen tuonut teille kaikki syntymänne todisteet;

tarkastakaa niitä, varmistukaa siitä, että olette kuninkaan poika, ja

sitten toimikaamme."

"Ei, ei, se on mahdotonta."

"Ei muutoin", vastasi piispa ivallisesti, "paitsi jos sukunne kohtalona

on, että valtaistuimelta pois suljetut prinssit kaikki ovat pelkureita

ja kunnottomia, kuten setänne, Orléansin Gaston, joka kymmenen kertaa

ryhtyi salaliittoon veljeään Ludvig XIII:tta vastaan."

"Ryhtyikö setäni, Orléansin herttua, salahankkeisiin veljeänsä

vastaan?" huudahti prinssi pelästyneenä. "Tahtoi sysätä hänet

valtaistuimelta?"

"Kyllä, monseigneur, niin on asia."

"Mitä minulle sanottekaan, monsieur?"

"Totuuden."

"Ja oliko hänellä ystäviä .. hartaita kannattajia?"

"Niinkuin minä teillä."

"No, mitä hän sai aikaan? Hänen yrityksensähän raukesivat?"

"Kyllä, mutta se oli aina hänen oma vikansa. Ja lunastaakseni -- ei

elämäänsä, sillä kuninkaan veljen henki on pyhä ja loukkaamaton, --

vaan vapautensa, teidän setänne uhrasi kaikkien ystäviensä hengen,

toisen toisensa perään. Nykyisin hän onkin tämän valtakunnan historian

häpeätahra, ja hyvinkin sata aatelissukuamme kiroaa hänen nimeänsä."

"Käsitän, monsieur", hymähti prinssi. "Ja heikkoudesta vai

petollisuudestako setäni antoi surmata ystävänsä?"

"Heikkoudesta, ja se on ruhtinaissa aina samaa kuin petos."

"Eikö voi olla onnistumaton myöskin tietämättömyydestä ja

kykenemättömyydestä? Luuletteko, että minunlaiselleni ei ainoastaan

kaukana hovista, vaan loitolla maailmasta kasvatetulle vankiraukalle

kävisi mahdolliseksi auttaa niitä ystäviään, jotka koettaisivat häntä

palvella?"

Ja kun Aramis aikoi vastata, huudahti nuori mies äkkiä niin kiihkeästi,

että se ilmaisi hänen suonissaan virtaavan veren voiman:

"Puhumme täällä ystävistä, mutta minkä ihmeellisen sattuman kautta

minulla olisi ystäviä, minulla, jota kukaan ei tunne ja jolla ei

sellaisten hankkimiseen ole vapautta, rahoja eikä valtaa?"

"Mielestäni on minulla kunnia tarjoutua teidän kuninkaalliselle

korkeudellenne."

"Oi, älkää nimittäkö minua niin! Se kuulostaa ivalta, se on julmaa.

Älkää johtako minua uneksimaan muusta kuin vankilan muureista, jotka

sulkevat minut sisäpuolelleen. Sallikaa minun vielä rakastaa tai edes

sietää orjuuttani ja unhoitettua tilaani."

"Monseigneur, monseigneur! Jos te vielä toistatte noita toivottomia

sanoja, jos nähtyänne todistukset syntyperästänne yhä jäätte henkisesti

vaivaiseksi, tarmottomaksi ja tahdottomaksi, niin noudatan

toivomustanne, poistun ja luovun palvelemasta isäntää, jolle niin

hartaana tahdoin vihkiä elämäni ja tarjota apuni."

"Monsieur", vastasi prinssi, "eikö ennenkuin sanoitte minulle kaikki,

minkä olette sanonut, olisi pitänyt ajatella, että nyt olette ainiaaksi

särkenyt sydämeni?"

"Olen sitäkin ajatellut, monseigneur."

"Puhuaksenne minulle suuruudesta, vallasta, jopa kuninkuudestakin,

monsieur, ette olisi saanut valita vankilaa! Tahdotte saada minut

uskomaan loistoon, ja me lymyämme yössä. Te ylistelette minulle

kunniaa, ja sanamme tukahtuvat tämän viheliäisen vuoteen uutimiin! Te

annatte minun vilahdukselta nähdä kaikkivaltiutta, ja minä kuulen

käytävästä vanginvartijan askeleet, jotka saavat teidät itsenne

vapisemaan enemmän kuin minut! Tehdäksenne minut hiukan vähemmän

epäuskoiseksi toimittakaa minut ulos Bastiljista, antakaa ilmaa

keuhkoilleni, kannukset jalkoihini, miekka käteeni. Silloin alamme

ymmärtää toisiamme."

"Aikomukseni onkin teille antaa kaikki tuo ja vielä enemmänkin,

monseigneur. Mutta tahdotteko te?"

"Kuulkaa vielä, monsieur", keskeytti prinssi. "Minä tiedän, että täällä

on vartijoita jokaisessa käytävässä, salpoja joka ovessa, kanuunia ja

sotamiehiä joka portilla. Millä voitatte nuo vartijat, millä naulaatte

umpeen tykit? Millä murratte salvat ja puomit?"

"Monseigneur, miten saitte kirjelapun, jolla teille ilmoitettiin minun

tuloni?"

"Vanginvartijan voi lahjoa tuomaan kirjettä."

"Jos voi lahjoa yhden vartijan, voi niitä lahjoa kymmenen."

"No niin, minä myönnän, että on mahdollista toimittaa vankipoloinen

ulos Bastiljista, mahdollista kätkeä hänet kuninkaan väen ulottuvista,

mahdollista mukavasti elättää onnetonta jossakin tuntemattomassa

turvapaikassa."

"Monseigneur!" virkahti Aramis hymyillen.

"Myönnän, että ken tuon minulle tekisi, olisi jo enemmän kuin ihminen.

Mutta kun sanotte minua prinssiksi, kuninkaan veljeksi, niin mitenkä

voitte hankkia minulle arvon ja vallan, jonka äitini ja veljeni ovat

minulta riistäneet? Miten voisitte tehdä minusta voittajan niissä

taisteluissa ja puoluesodissa, joita tällöin koituisi osakseni, --

varjella minut vihollisteni nuolilta? Ah, ajatelkaa sitä, monsieur!

Heittäkää minut huomenna johonkin mustaan luolaan vuoren onkalossa,

mutta kunhan hankitte minulle ilon vapaana kuunnella virran kohinaa ja

kedon surinaa, vapaana katsella seestä sinitaivasta tai myrskyn

ukkospilviä, on siinä jo kylliksi. Älkää luvatko enempää, sillä

tosiaankaan ette voisi minulle enempää antaa, olisi rikos pettää minut,

koska nimitätte itseänne ystäväksi."

Aramis kuunteli yhä äänettömänä.

"Monseigneur", sanoi hän hetkisen mietittyään, "minä ihailen suoraa ja

lujaa järkevyyttä, joka ilmenee sanoissanne. Olen onnellinen, kun olen

aavistanut kuninkaani."

"Vielä, vielä!... Oi, Jumalan tähden", huudahti prinssi puristaen

jääkylmillä käsillään polttavan hien peittämää otsaansa, "älkää tehkö

minulle vääryyttä! Minun ei tarvitse tulla kuninkaaksi, monsieur,

ollakseni onnellisin ihmisistä."

"Ja minä, monseigneur, tarvitsen teidät kuninkaaksi ihmiskunnan onnen

vuoksi."

"Ah", virkkoi prinssi uuden epäluulon herätessä, "mitä moittimista siis

ihmiskunnalla on veljeäni vastaan?"

"Unohdin sanoa, monseigneur, että jos suvaitsette antautua minun

johdettavakseni ja suostutte tulemaan maailman mahtavimmaksi

ruhtinaaksi, silloin olette palvellut kaikkien niiden ystävien etuja,

joita olen asianne puolelle hankkinut. Ja niitä ystäviä on paljon."

"Paljon?"

"Ja ennen kaikkea he ovat vaikutusvaltaisia."

"Selittäkää."

"Mahdotonta! Minä selitän, sen vannon meitä kuulevan Jumalan edessä,

oikeana päivänä, silloin kun näen teidät Ranskan valtaistuimella."

"Entä veljeni?"

"Te määräätte hänen kohtalostaan. Säälittekö häntä?"

"Häntäkö, joka näännyttää minut vankiluolassa? Ei, minä en sääli

häntä!"

"Hyvä sitten!"

"Hän olisi voinut itse tulla tänne vankilaan, tarttua käteeni ja sanoa

minulle: 'Veliseni, Jumala on luonut meidät toisiamme rakastamaan eikä

taistelemaan toisiamme vastaan. Minä saavun luoksesi. Julma

ennakkoluulo tuomitsi sinut unohdettuna menehtymään kaukana ihmisten

parista ilman mitään elämän riemuja. Tahdon ottaa sinut viereeni

istumaan, tahdon vyöttää kupeellesi isämme miekan. Käytätkö tätä

lähestymistä tukehduttaaksesi minut tai pakottaaksesi minua? Tartutko

tuohon miekkaan vuodattaaksesi vereni?...' -- 'Oi, en', olisin hänelle

vastannut; 'katson sinut pelastajakseni ja tahdon kunnioittaa sinua

herranani. Sinä annat minulle paljon enemmän kuin Jumala on minulle

antanut. Sinulta sain vapauden, sinulta sain oikeuden rakastaa ja

nauttia rakkautta tässä maailmassa.'"

"Ja olisitteko pitänyt sananne, monseigneur?"

"Oi, niin totta kuin elän!"

"Jotavastoin nyt...?"

"Jotavastoin nyt tunnen, että minulla on syyllisiä rangaistavina..."

"Millä tavoin, monseigneur?"

"Mitä sanotte tästä yhdennäköisyydestä, jonka Jumala on antanut minulle

ja veljelleni?"

"Sanon, että siinä yhdennäköisyydessä oli salliman viittaus, jolle

kuningas ei olisi saanut ummistaa silmiään. Sanon, että äitinne teki

rikoksen, jakaessaan erilaista onnea ja erilaista hyvyyttä niille,

jotka luonto hänen kohdussaan oli muodostanut niin yhtäläisiksi. Ja

minä päättelen, että rangaistuksena voi olla ainoastaan tasapainon

palauttaminen."

"Mitä se merkitsee?"

"Tarkoitan, että kun hankin teille takaisin paikkanne veljenne

valtaistuimella, astukoon veljenne teidän tilallenne vankiluolaan."

"Ah, vankilassa kärsii paljon, varsinkin kun on niin täysin siemauksin

juonut elämän maljasta!"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina vapaa tekemään niinkuin

tahdotte. Rangaistuanne voitte antaa anteeksi, jos hyväksi näette."

"Hyvä. Ja nyt yksi asia, monsieur!"

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Se on, että minä en kuuntele teiltä enää mitään paitsi Bastiljin

ulkopuolella."

"Olin juuri sanomassa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että

minulla on kunnia käydä täällä luonanne vain kerran vielä."

"Milloin sitten?"

"Päivänä, jona ruhtinaani lähtee näiden synkkien muurien sisältä."

"Kuulkoon Jumala sananne! Miten siitä minulle ilmoitatte?"

"Tulemalla tänne teitä noutamaan."

"Te itsekö?"

"Ruhtinaani, älkää lähtekö tästä huoneesta muutoin kuin minun

seurassani, tai jos joku poissaollessani teitä siihen pakottaa,

muistakaa, että se ei tapahdu minun tahdostani."

"Siis ei sanaakaan kenellekään paitsi teille?"

"Ei kenellekään muulle kuin minulle."

Aramis kumarsi syvään. Prinssi ojensi hänelle kätensä.

"Monsieur", hän virkkoi sydämestä haastavalla äänellä, "minulla on

teille vielä sananen lausuttavana. Jos olette kääntynyt puoleeni

saattaaksenne minut turmioon, jos toimitte vihollisteni kätyrinä, jos

keskustelustamme, jonka aikana olette tutkinut sydämeni aivoitukset,

seuraa minulle jotakin vankeutta pahempaa eli kuolema, niin olkaa

siunattu, kun olette lopettanut kärsimykseni ja muuttanut tyyneksi

rauhaksi ne kuumeiset, vihlovat tuskat, jotka ovat minua kahdeksan

vuoden ajan raadelleet."

"Monseigneur, odottakaa, niin saatte nähdä, miten teidän on minua

tuomittava."

"Sanoin, että siunaisin teitä ja antaisin teille anteeksi. Mutta jos

päinvastoin olette saapunut antamaan minulle takaisin aseman, jonka

Jumala oli minulle määrännyt onnen ja kunnian päivänpaisteessa, -- jos

teidän avullanne voin elää ihmisten muistossa ja tuottaa suvulleni

kunniaa mainetöillä tai kansalleni tekemilläni palveluksilla, -- jos

tästä kaikkein alhaisimmasta tilasta, missä nyt riudun, teidän

jalomielisen kätenne tukemana kohoan kunnian kukkuloille, niin silloin

teille tulkoon siunausteni ja kiitosteni ohella puolet vallastani ja

kunniastani! Sekin on teille liian pieni palkka; te ette koskaan saa

täyttä osaanne, sillä minä en koskaan kykenisi jakamaan kanssanne

kaikkea sitä onnea, jonka te minulle tuottaisitte."

"Monseigneur", sanoi Aramis nuoren miehen kalpeuden ja innostuksen

liikuttamana, "teidän ylevyytenne täyttää mieleni ilolla ja ihailulla.

Teidän asianne ei ole minua kiittää, vaan ennen kaikkea niiden

kansojen, jotka te onnellistutatte, jälkeläistenne, jotka te teette

maineikkaiksi. Niin, silloin minä olen lahjoittanut teille enemmän kuin

elämän, olen antanut teille kuolemattomuuden."

Nuori mies ojensi kätensä piispalle. Tämä suuteli sitä polvistuen.

"Oi!" huudahti prinssi viehättävän kainosti.

"Tämä on ensimmäinen kunniatervehdys, ensimmäinen uskollisuudenvala

tulevalle kuninkaallemme", virkkoi Aramis. "Kun näen teidät jälleen,

saan sanoa: 'Hyvää huomenta, sire!'"

"Siihen asti", huudahti nuori mies painaen valkoiset ja laihtuneet

sormensa sydämelleen, "siihen asti ei enää unelmia, ei enempää

mielenjärkytystä! Sydämeni murtuisi siitä. Oi, monsieur, kovin on tämä

vankityrmäni pieni, kovin matala tuo ikkuna, kovin ahtaat ovat ovet!

Mitenkä niin paljon ylpeyttä, loistoa, onnea on tänne päässyt ja tänne

mahtunut?"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne saa sydämeni paisumaan ylpeydestä

väittäessänne, että minä olen tuon kaiken tuonut."

Hän kolkutti samassa ovea.

Vanginvartija tuli Baisemeauxin kera avaamaan; levottomuuden ja pelon

vallassa olikin viimemainittu jo alkanut kuunnella ovella. Onneksi ei

kumpikaan puhujista ollut innostuksen ylimmilleenkään kuohahtaessa

unohtanut vaimentaa ääntänsä.

"Olipa se rippi!" ihmetteli vankilanpäällikkö, yrittäen nauraa. "Kuka

uskoisi, että erakko, melkein kuollut ihminen, olisi tehnyt niin

monilukuisia ja niin pitkää tunnustusta kaipaavia syntejä?"

Aramis ei vastannut mitään. Hän kiirehti lähtemään Bastiljista, sillä

hänen säilyttämänsä salaisuuden taakka teki sen muurien painostuksen

kaksin verroin raskaammaksi.

"Puhukaamme liikeasioista, paras kuvernööri", virkkoi hän, kun he

olivat ehtineet Baisemeauxin asuntoon.

"Ah!" voihkaisi virkamies.

"Teidänhän tulee saada minulta kuittaus siinä

sadanviidenkymmenentuhannen livren asiassa?" sanoi piispa.

"Ja suorittaa summan ensimmäinen kolmannes", lisäsi onneton

vankilanpäällikkö huokaisten ja astui kolme askelta rautakaappiaan

kohti.

"Tässä on kuitti", sanoi Aramis.

"Ja tässä ovat rahat", vastasi herra Baisemeaux kolminkertaisesti

huoahtaen.

"Määräyksenäni oli ainoastaan jättää kuitti

viidestäkymmenestätuhannesta livrestä; rahojen vastaanottamisesta

ei ollut puhetta. Hyvästi, herra kuvernööri."

Aramis poistui, jättäen Baisemeauxin kummastuksesta ja ilosta

tukehtumaisilleen tuon ruhtinaallisen lahjan vuoksi, jonka Bastiljin

ylimääräinen rippi-isä oli niin auliisti luovuttanut.

208.

Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja

mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui.

Atoksen lähdettyä Pariisista olivat d'Artagnan ja Portos tavanneet

toisiaan harvoin. Toinen oli ollut väsyttävässä palveluksessa kuninkaan

palatsissa ja toinen tehnyt suuria huonekalujen ostoksia. Nämä hän

aikoi viedä kartanoihinsa, toivoen niiden avulla hankkivansa eri

asumuksiinsa hiukan sitä hovin ylellisyyttä, jonka häikäisevästä

loistosta hän oli nähnyt vilahduksen kuninkaan luona.

Eräänä aamuna aina uskollinen d'Artagnan saadessaan hiukan lomaa

virkatoimiltaan ajatteli Portosta, ja levottomana, kun ei ollut kuullut

hänestä kahteen viikkoon, hän suuntasi kulkunsa paroonin hotelliin,

missä yllätti ystävänsä vuoteesta nousemassa.

Arvoisa parooni näytti miettiväiseltä, jopa surulliseltakin. Hän istui

puolialastomana vuoteellaan koivet riipuksissa katsellen lattialle

kasailtuja pukimia monenlaisille ripsuineen, nauhoineen, kirjailuineen

ja räikeine, epäsointuisine väreineen. Alakuloisissa unelmissa kuin la

Fontainen jänis Portos ei nähnyt d'Artagnanin sisääntuloa, varsinkaan

kun tämän sillä hetkellä verhosi välissä seisova herra Mouston, jonka

laajaruhoisuuden -- vaikka se jo yksistäänkin olisi riittänyt kätkemään

hänen taakseen miehen -- vielä teki kaksin verroin tehokkaammaksi

tulipunaisen takin levittäminen esille. Tätä taloudenhoitaja paraikaa

näytti isännälleen, pitäen sitä hihoista, jotta sitä voisi paremmin

tarkastella kaikilta puolin. D'Artagnan pysähtyi kynnykselle,

silmäillen miettiväistä Portosta. Kun näiden lattialla viruvien

epälukuisten pukujen katseleminen nostatti tuon kelpo herrasmiehen

rinnasta raskaita huokauksia, ajatteli muskettisoturi, että oli jo aika

herättää hänet tuskallisesta tarkastelustaan, ja rykäisi ilmoittaakseen

läsnäolonsa.

"Ah", huudahti Portos, jonka kasvot kirkastuivat ilosta, "ah, sinäkö,

d'Artagnan! Nyt saan vihdoin jonkun aatoksen!"

Nämä sanat kuullessaan ja aavistaen, mitä takanaan tapahtui, Mouston

vetäytyi syrjään, hymyillen herttaisesti isäntänsä ystävälle. Siten

tämä vapautui mahtavasta esteestä, joka oli sulkenut häneltä pääsyn

peremmälle. Nousten pystyyn, niin että hänen tukevat polvensa

nauskahtivat, riensi samassa Portos kahdella harppauksella lattian yli,

pysähtyen d'Artagnanin eteen ja puristaen häntä sydäntään vasten; se

hellyys näkyi päivä päivältä kasvavan.

"Hei", sanoi hän, "olet aina tervetullut, rakas ystävä! Mutta tänään on

tulosi minulle mieluisampi kuin koskaan."

"Kah, kah, miksi täällä noin murhemielin ollaan?" virkkoi d'Artagnan.

Portos vastasi apealla katseella.

"No, kerrohan toki, Portos, veikkoseni, ellei se ole salaisuus."

"Ensiksikin tiedät, hyvä ystävä", sanoi Portos, "että sinulta ei

minulla ole mitään salaisuuksia. Ilmoitan sinulle mielipahani syyn."

"Maltas, Portos, salli minun ensin vapautua näistä veran, satiinin ja

sametin röykkiöistä."

"Oh, astu päälle vain", rohkaisi Portos surkeasti. "Se on roskaa

kaikkityyni."

"Älä peijakas, roskaako, Portos? Verkaa, joka maksaa kaksikymmentä

livreä kyynärä, uhkeata satiinia, ruhtinaallista samettia!"

"Nuo asut ovat siis sinusta...?"

"Loistavia, Portos, loistavia! Lyön vetoa, että kellään Ranskassa ei

ole tällaista vaatekertain paljoutta, ja edellyttäen, että sinä et enää

teettäisi ainoatakaan, vaikka eläisit sata vuotta -- mikä ei minua

kummastuttaisi, -- olisit vielä kuolinpäivänäsi uusissa pukimissa,

tarvitsematta nähdä räätälin varjoakaan tästä päivästä hamaan siihen

asti."

Portos ravisti päätänsä.

"Kuulehan, ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "tuo luonteellesi vieras

synkkämielisyys pelästyttää minua. Rakas Portokseni, poistakaamme se

surun aihe, mitä pikemmin, sitä parempi."

"Niin, ystäväni, poistakaamme se", yhtyi Portos, "jos se vain käy

päinsä."

"Oletko saanut ikäviä uutisia Bracieuxista, ystäväni?"

"Ei, siellä on hakattu metsää, ja se tuotti kolmanneksen yli arvion."

"Ovatko sitten kalalammikkojesi padot Pierrefondsissa särkyneet?"

"Ei, ystäväni, niistä on toimitettu pyydystys, ja myynnin ylijäämä

riitti kaloittamaan kaikki lähiseudun lammikot."

"Olisiko Vallon luhistunut maanjäristyksestä?"

"Ei, veikkonen, päinvastoin: ukkonen iski sadan askeleen päähän

linnasta ja puhkaisi lähteen maasta paikalla, joka kärsi täydellistä

vedenpuutetta."

"No, mitä sitten on tapahtunut?"

"Ka, olen saanut kutsun Vauxin juhliin", ilmoitti Portos kolkosti.

"No, syytä kyllä valitella! Kuningas on hovinsa piirissä aiheuttanut

sata kuolettavaa riitaa hylkäämällä kutsuehdotuksia. Ah, rakas ystävä,

sinä lähdet siis mukaan Vauxin juhliin? Kas, kas, kas!"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Saat siellä nähdä jotakin oikein komeata, ystäväni."

"Hm, komeata siellä kaiketi on."

"Kaikki, mikä on suurta Ranskassa, kokoontuu sinne."

"Voi!" oihkaisi Portos riuhtaisten epätoivoissaan hyppysellisen hiuksia

päästänsä.

"Hyväinen aika", huudahti d'Artagnan, "oletko sairas, ystäväni?"

"Minä olen vankassa kunnossa kuin Pont-Neuf, lempo soikoon! Ei siinä

vikaa."

"Mutta missä sitten?"

"No, kun minulla ei ole vaatteita."

D'Artagnan oli kuin kivettynyt.

"Ei vaatteita, Portos, ei vaatteita", oudoksui hän, "vaikka näen tuossa

lattialla hyvinkin viisikymmentä pulskaa pukua!"

"Viisikymmentä kylläkin, mutta yksikään ei sovi minulle."

"Mitä, eikö yksikään sovi sinulle? Mutta tottahan ne on tehty mitan

mukaan?"

"Tietysti", vastasi Mouston; "mutta minä olen onnettomuudeksi lihonut."

"Vai olette lihonut?"

"Siinä määrin, että olen tullut paksummaksi, heh, paljon paksummaksi

kuin herra parooni. Uskoisitteko moista, monsieur?"

"_Parbleu_, kyllähän sen näkee!"

"Kuuletko, hölmö?" sanoi Portos. "Sen näkee!"

"Mutta, hyvä Portos", huomautti d'Artagnan hiukan kärsimättömästi, "en

sittenkään ymmärrä, miksi pukusi eivät sopisi yllesi, vaikka Mouston

onkin lihonut."

"Selitän sen sinulle, ystäväiseni", virkkoi Portos. "Muistanet

kertoneesi minulle eräästä roomalaisesta sotapäälliköstä,

Antoniuksesta, jolla aina oli seitsemän metsäsikaa paistinvartaissa eri

asteisiin kypsennettyinä, jotta hän voisi pyytää päivällistään mihin

aikaan vuorokaudesta hänen vain teki mielensä syödä. No niin, koska

minä millä hetkellä tahansa voisin saada kutsun hoviin ja viipyä siellä

viikon päivät, päätin aina pitää seitsemän vaatekertaa valmiina

sellaista tilaisuutta varten."

"Oivallisesti harkittu, Portos; mutta sellaisia seikkoja noudattaakseen

täytyy miehellä ollakin sinun äveriäisyytesi, puhumattakaan ajasta,

jonka menettää mittaa otettaessa, muodit vaihtuvat niin usein."

"Siinä suhteessa juuri", virkkoi Portos, "luulinkin voivani kehua

jotakin perin nerokasta keksineeni."

"Annahan kuulua. _Pardieu_, en sinun nerokkuuttasi epäile."

"Muistanet, että Mouston on ollut heiverö?"

"Niin, siihen aikaan kun häntä nimitettiin Mousquetoniksi."

"Mutta muistatko myöskin ajankohdan, jolloin hän alkoi lihota?"

"En täsmälleen. Pyydän teiltä anteeksi, paras Mouston."

"Oh, ei monsieurissa ole vikaa", sanoi Mouston herttaisesti, "monsieur

oli Pariisissa, ja me olimme Pierrefondsissa."

"No niin, rakas Portokseni, on siis ollut joku ajankohta jolloin

Mouston alkoi lihoa. Sitä kai tahdoit sanoa?"

"Niin, ystäväiseni, ja siihen aikaan olin siitä hyvin mielissäni."

"Sen, lempo soikoon, kyllä uskon!" myönsi d'Artagnan.

"Sinä käsität", jatkoi Portos, "että se säästi minulta paljon vaivaa?"

"En, rakas ystävä, en vielä käsitä; mutta kunhan selität..."

"Asia on näin, ystäväni. Kuten sanoit, mittojen otattaminen tuottaa

ensiksikin ajanhukkaa, vaikka se tapahtuisi ainoastaan kahdesti

kuukaudessakin. Ja sitten voi sattua olemaan matkoilla, ja kun tahtoo

aina pitää seitsemän pukua varattuina... Ja, ystäväni, minua kammottaa

antaa jonkun mittailla itseäni. On herrasmies tai ei ole sitä, tuhat

tulimmaista! Antautua jonkun veitikan mitattavaksi, joka arvioi sinua

jaloissa, tuumissa ja linjoissa, on nöyryyttävää. Ne huomaavat sinut

liian ontevaksi täältä, liian ulkonevaksi tuolta; ne tuntevat vahvat ja

heikot puolesi. Kun pääsee mittaajan käsistä, muistuttaa linnoituksia,

joiden kulmaukset ja muurien paksuuden joku vakoilija on käynyt

nuuskimassa."

"Tosiaan, hyvä Portos, sinulla on perin omintakeisia mielipiteitä."

"No, ymmärräthän, kun on insinööri..."

"Ja kun on linnoittanut Belle-Islen, aivan oikein, ystäväni."

"Mieleeni juolahti siis ajatus, joka ilman herra Moustonin

laiminlyöntiä olisi varmasti ollut oivallinen."

D'Artagnan loi silmänsä Moustoniin, mutta tämä vastasi katseeseen

keveällä ruumiinsa liikahduksella, jolla hän tahtoi sanoa: -- Saatte

nähdä, onko tässä minun syytäni.

"Onnittelin siis itseäni", jatkoi Portos, "nähdessäni Moustonin

lihovan, ja vieläpä kaikin voimin avustinkin hänen vaurastumistaan

ravitsevalla ruualla, yhä toivoen, että hän ympärysmitaltaan paisuisi

minun tukevuuteeni ja että hän silloin voisi otattaa mittaa itsestään

minun asemestani."

"Haa, _corboeuf_!" huudahti d'Artagnan. "Minä käsitän... Se säästi

sinulta aikaa ja nöyryytystä."

"_Parbleu!_ Arvaat siis iloni, kun puolentoista vuoden hyvin

järjestetyllä ruokinnalla -- sillä minä vaivauduin itse ruokkimaan sitä

vietävää..."

"Oh, kylläpä minä siinä parhaani mukaan autoin, monsieur", huomautti

Mouston kainosti.

"Ka, onhan se totta. Arvaat siis iloni, kun eräänä aamuna huomasin,

että Moustonin täytyi, aivan kuin minun itsenikin, litistyä kulkeakseen

pienestä salaovesta, jonka ne pahuksen rakennusmestarit ovat tehneet

rouva du Vallon-vainajan kamariin Pierrefondsin linnassa. Tuosta ovesta

puhuen muuten, ystäväiseni, kysyisin sinulta, joka tiedät kaikki, miksi

nuo arkkitehdin hölmöt, joilla virkansa puolesta pitäisi olla varma

silmämitta, saavat päähänsä tehdä ovet niin ahtaiksi, että niistä

voivat kulkea vain laihat henkilöt."

"Nuo pikku ovet", vastasi d'Artagnan, "ovat aiotut rakastelijoille, ja

rakastajahan on tavallisesti sorja ja hentovartaloinen."

"Rouva du Vallonilla ei ollut armastajia", keskeytti Portos

majesteettisesti.

"Aivan oikein, veikkonen", vastasi d'Artagnan; "mutta arkkitehdit ovat

ajatelleet sitä tapausta, että sinä kenties menisit uusiin naimisiin."

"Ah, se on mahdollista!" sanoi Portos. "Ja nyt, kun olen saanut

selityksen liian kaitaisiin oviin, palatkaamme Moustonin lihomiseen.

Mutta huomaa, että nämä kaksi asiaa koskettavat toisiaan, ystäväni.

Olen aina pannut merkille, että aatokset yhdistyvät pareiksi. Ihmettele

siis tätä ilmiötä, d'Artagnan: puhuin sinulle Moustonista, joka oli

lihava, ja tulimme rouva du Valloniin..."

"Joka oli laiha."

"Hm, eikö se ole tavatonta?"

"Rakas ystävä, eräs oppinut tuttavani, herra Costar, on tehnyt saman

huomion kuin sinäkin ja nimittää sitä kreikankielisellä sanalla, jonka

olen unohtanut."

"Haa, huomioni ei siis olekaan uusi?" huudahti Portos hämmästyneenä.

"Minä luulin sen totuuden keksineeni."

"Hyvä ystävä, se oli jo Aristoteleen aikana tunnettu tosiasia, toisin

sanoen lähes kaksituhatta vuotta sitten."

"No, kyllä se silti on yhtä oikea", virkkoi Portos ihastuneena, kun oli

sattunut yhteen vanhanajan viisasten kanssa.

"On tietenkin. Mutta palatkaamme Moustoniin. Olemme jättäneet hänet

aivan silmin nähden lihomaan."

"Niin, monsieur", myönsi Mouston.

"Ka niin", sanoi Portos. "Mouston kostui siis niin mainiosti että hän,

saavuttamalla minun ympärysmittani, täytti rohkeimmatkin toivomukseni,

ja siitä saatoin eräänä päivänä varmistua nähdessäni tuon veijarin yllä

yhden ihokkaistani jota hän käytti takkinaan, -- nuttua, jonka pelkkä

kirjaus oli sadan pistolin arvoinen!"

"Minä vain koetin, monsieur", tokaisi Mouston.

"Siitä hetkestä lähtien", jatkoi Portos, "päätin siis, että Mouston

ryhtyisi neuvotteluihin kaikkien vaatturieni kanssa ja otattaisi mittaa

minun nimessäni ja sijastani."

"Mainiosti harkittu, Portos; mutta Mouston on puolitoista jalkaa

lyhyempi sinua."

"Aivan niin. Mutta mitta otettiin maahan asti, jolloin lieve ulottui

minulle juuri polven yläpuolelle."

"Olipa se oiva onni sinulle, Portos! Sellaista ei satu kellekään

muulle!"

"Voi lempo, kannattaa tuosta nyt onnitella! Se tapahtui juuri

siihen aikaan -- noin puolikolmatta vuotta sitten, jolloin lähdin

Belle-Isleen. Silloin kehoitin Houstonia teettämään itselleen puvun

joka kuukausi, jotta minulla aina tarpeen tullen olisi jokaisen muodin

mukainen vaatekerta."

"Ja olisiko Mouston laiminlyönyt noudattaa ohjeitasi? Ai, ai, se olisi

pahasti, Mouston!"

"Päinvastoin, monsieur, päinvastoin!"

"Ei, hän ei ole unohtanut teettää pukuja, mutta hän unohti ilmoittaa

minulle lihomisestaan."

"_Dame_, se ei ole minun vikani, monsieur, räätälinne ei siitä minulle

ilmoittanut."

"Joten", jatkoi Portos, "tuo veijari on kahden vuoden aikana varttunut

kahdeksantoista tuumaa miehustaltaan, ja kaksitoista viimeksi tehtyä

pukua ovat asteittain jalasta puoleentoista jalkaan liian väljät."

"Mutta ne toiset, läheltä sitä aikaa, jolloin vyötärysmittanne oli

sama?"

"Ne eivät enää ole muodissa, rakas ystävä, ja jos ne pukisin ylleni,

näyttäisin saapuvan Siamista ja olleen hovista poissa kaksi kokonaista

vuotta."

"Ymmärrän pulasi. Sinulla on uusia pukuja -- montako niitä onkaan? --

kolmekymmentäkuusi? Ja kuitenkaan ei sinulla ole ainoatakaan

vaatekertaa! No, täytyy teettää seitsemäsneljättä; ne kuusineljättä saa

Mouston."

"Ah, monsieur", sanoi Mouston tyytyväisenä, "totta on, että monsieur on

aina ollut hyvin antelias minua kohtaan."

"_Parbleu_, luuletko, etten olisi sitä itse hoksannut tai että menot

olisivat minua pidättäneet? Mutta ei ole enää kuin kaksi päivää Vauxin

juhliin. Eilen sain kutsun, tuotin Moustonin tänne pikakyydillä

pukuvarastoni kanssa, vasta tänä aamuna sain tietää minua kohdanneen

onnettomuuden, eikä ole ainoatakaan vähääkään ajanmukaista vaatturia,

joka ottaisi valmistaakseen minulle puvun tästä ylihuomiseen."

"Kullalla kirjaillun asun tietenkin?"

"Sellaisen tarvitsen ehdottomasti!"

"Me järjestämme sen. Sinä matkustat vasta kolmen päivän päästä. Kutsut

ovat keskiviikoksi, ja nyt on sunnuntaiaamu."

"Se on totta; mutta Aramis kehoitti minua olemaan Vauxissa

neljäkolmatta tuntia aikaisemmin."

"Mitä, Aramisko?"

"Niin, Aramis minulle kutsun toi."

"Ah, oivallista, minä käsitän. Sinä sait kutsun herra Fouquetilta."

"Enpä, vaan kuninkaalta, hyvä ystävä! Kutsukirjeessä sanotaan

nimenomaan: 'Herra parooni du Vallonille annetaan tiedoksi, että

kuningas on suvainnut asettaa hänet kutsulistalleen..."

"Hyvä on; mutta herra Fouquetin kanssa sinä matkustat."

"Ja kun ajattelen", huudahti Portos polkaisten parketin puhki, "kun

ajattelen, että minulla ei ole pukua! Ihan pakahdun kiukusta! Tahtoisin

totisesti kuristaa jonkun tai repiä jotakin siekaleiksi!"

"Älä kurista ketään, äläkä revi mitään, Portos. Minä järjestän kaiken

tuon. Ota yllesi joku kuudestaneljättä nutustasi ja tule kanssani

räätäliin."

"Pyh, palvelijani on jo tänä aamuna juossut niiden kaikkien luona."

"Myöskin herra Percerininkö?"

"Kuka herra Percerin on?"

"Hän on kuninkaan räätäli, _parbleu_!"

"Ah, niin, niin", sanoi Portos, joka tahtoi näyttää tuntevansa

kuninkaan vaatturin ja ensi kerran kuuli tätä nimeä mainittavan; "herra

Percerinillä, kuninkaan räätälillä, hitto, ajattelin, että ainakin

hänellä olisi liian kiire."

"Epäilemättä onkin. Mutta ole sinä huoletta, Portos. Hän tekee minun

tähteni mitä ei tekisi jonkun toisen mieliksi. Mutta sinun täytyy antaa

ottaa mittasi, ystäväni!"

"Huh", huoahti Portos, "se on ikävää, mutta minkäpä sille sitten voi!"

"Peijakas, teethän vain kuten muutkin, ystäväni! Niinkuin kuningaskin."

"Mitä, otetaanko kuninkaastakin mitta? Ja hän sietää sitä?"

"Kuningas on keikaileva, rakas ystävä, ja sinä olet sitä myöskin, sano

mitä sanot."

Portos hymyili voitokkaasti.

"Menkäämme siis kuninkaan räätälin luo!" virkkoi hän. "Ja koska hän

ottaa mittaa kuninkaasta, _ma foi_, voinen mielestäni minäkin antaa

hänen mitata runkoni."

209.

Mestari Jean Percerin.

Hoviräätäli Jean Percerinillä oli jokseenkin iso talo

Saint-Honoré-kadun varrella lähellä Rue de l'Arbre-Seciä. Siinä oli

mies, jolla täytyi olla hyvä aisti kauniiden kankaitten, sirojen

kirjausten ja vaikuttavien kuosien käyttelyssä, sillä suku oli isästä

poikaan toiminut kuninkaitten vaattureina Kaarle IX:n päiviltä asti. Se

olikin ollut pätevä alku, sillä tämän hallitsijan tiedetään usein

saaneen varsin vaikeasti tyydytettäviä hienostelun oikkuja.

Senaikuinen Percerin oli hugenotti kuten Ambroise Paré, ja hänet oli

säästänyt vainolta Navarran kuningatar, ihana Margot -- kuten tätä

nimitettiin -- sillä perusteella, että ainoastaan hän oli kyennyt aivan

moitteettomasti sommittelemaan niitä ihmeellisiä ratsastuspukuja, joita

valtiatar mielellään käytti peitelläkseen erinäisiä salattaviksi

katsomiansa ruumiillisia virheitä.

Pelastettu Percerin oli sitten kiitollisena valmistellut sieviä

ihonmukaisia mustia asuja, Katarina-kuningattaren säästeliäisyyteen

soveltuvina, ja tämä hallitsijatar osoitti lopulta mieltymystä

pitempiinkin haasteluihin hugenotin kanssa, jolle hän oli jo kauan

näyttäytynyt armolliseksi. Mutta Percerin oli ymmärtäväinen mies: hän

oli kuullut sanottavan, että hugenotille ei mikään ollut vaarallisempaa

kuin Katarina-kuningattaren hymyily, ja huomattuaan tämän myhäilevän

hänelle useammin kuin tavallisesti hän kiirehti kääntymään

katolilaiseksi koko perheensä keralla. Siten laittauduttuaan

nuhteettomalle kannalle hän pääsi Ranskan kruunun mestarivaatturin

korkeaan asemaan.

Keikarikuningas Henrik III:n hallitessa tämä asema kohosi Kordillerien

korkeimpien huippujen tasalle. Percerin oli ollut nokkela mies kaiken

ikänsä, ja säilyttääkseen tämän maineensa haudankin taakse hän varoi

viivyttelemästä kuoleman kanssa; sentähden hän sievästi muutti manalle

juuri parahiksi, kun hänen mielikuvituksensa alkoi väsähtää.

Häneltä jäi poika ja tytär, kumpikin perimänsä nimen arvoisia: poika

oli rohkea ja tarkkakätinen leikkaaja, tytär kunnostausi kirjailussa ja

koristuksien suunnittelussa.

Tämän toisen Percerin-polven menestys vakaantui Henrik V:n ja Marie de

Medicisin häistä sekä edellämainitun kuningattaren muhkeista

hautajaisista, kun sitä vielä auttoi joku sen ajan hienostelijain

johtotähden herra de Bassompierren kehaiseva lauselma.

Herra Concini ja hänen puolisonsa Galigai, jotka sittemmin loistivat

Ranskan hovissa, tahtoivat saada italialaisia kuoseja käytäntöön ja

kutsuivat vaattureita Firenzestä. Mutta isänmaallisuus ja itserakkaus

kannustivat Percerinin kilpasille, ja hän työnsi varjoon nämä

muukalaiset _brocatelle en application_-sommitelmillaan ja

verrattomilla solmuneuleillaan, -- siinä määrin, että Concini itse

ensimmäisenä kääntyi pois maanmiehistään eikä enää huolinut kenenkään

muun kuin ranskalaisen hovivaatturin valmistamista puvuista. Hänen

taidokkaista käsistään lähtenyt ihokas siis olikin hovisuosikilla

yllänsä sinä päivänä, kun Vitry pistoolinlaukauksellaan lävisti häneltä

pään Louvren pikkusillalla. Se mestari Percerinin pukimon taideteos

niin ollen oli pariisilaisten huvina silloin repiä tuhansiksi palasiksi

niiden maallisten jäännösten ohella, joiden somistukseksi se oli

valmistettu.

Siitä suosiollisuudesta huolimatta, jota Percerin oli saanut Concino

Concinin taholta osakseen, kuningas Ludvig XIII jalomielisyydessään ei

tuntenut mielenkarvautta vaatturiansa kohtaan, vaan piti häntä

vakinaisessa palveluksessaan. Ludvig Oikeamielisen juuri antaessa tämän

suurenmoisen osoituksen mielenlaadustaan oli Percerin saanut

kasvatetuksi ammattialalleen kaksi poikaa. Näistä toinen suoritti

ratkaisevan kokeensa Itävallan Annan häissä, keksien kardinaali de

Richelieulle sen muhkean espanjalaisen asun, jossa hän silloin tanssi

_sarabanden_; hän valmisti sittemmin puvut _Mirame_-draamaan[23] ja

ompeli vanhemman Buckinghamin viittaan ne kuuluisat helmet, joiden

kohtalona oli joutua siroitelluiksi Louvren juhlasalin permannolle.

Ihminen nousee helposti maineeseen, saadessaan toimittaa

vaatetustarpeet sellaisille historian loistokuville kuin Buckinghamin

herttualle, herra de Cinq-Marsille, neiti Ninonille, Beaufortin

herttualle ja Marion de Lormelle. Isänsä kuollessa olikin Percerin III

kohonnut korkeimmalle kunnian kukkulalle.

Tämä samainen Percerin III, elähtäneenä, mainehikkaana ja äveriäänä,

piti vielä Ludvig XIV:ttä vaatteissa. Hänellä ei enää ollutkaan poikaa,

ja se oli hänelle suurena mielipahan aiheena, kun valtakunnan

voimallisin vaatturisuku siis oli sammumassa; mutta hän oli kyllä

hankkinut useita oppilaita, joista saattoi toivoa hyvää. Hänellä oli

omat kuomivaunut, maakartano, lakeijoita, jotka esiintyivät koko

Pariisin upeimmissa livreijoissa, ja Ludvig XIV:n erityisellä

valtuutuksella ajokoiraparvikin. Jonkunlaista suojelevaisuutta

osoittaen hän vaatetti herroja de Lyonnea ja Letellieriä; mutta --

valtion salaisuuksiin perehtyneenä ja valtioviisaana miehenä -- hän ei

ollut koskaan saanut herra Colbertin tilaamia pukuja onnistumaan.

Tällainen ilmiö ei ole selitettävissä, mutta sen saattaa tajuta. Suuret

sielut saavat kaikilla aloilla elähtelynsä näkymättömistä ja

nimeämättömistä aistimuksista; ne toimivat itsekään oikein tietämättä

kaikkia vaikuttimiansa. Percerin Suuri -- sillä vastoin tavallisuutta

ansaitsi Percerineistä juuri viimeinen nimen kantaja tällaisen

lisämaineen -- leikkasi sisäisen innoituksen johtelemana hameen

kuningattarelle tai housut kuninkaalle; hän keksi erikoisen levätin

Monsieurille, irtolaahuksen Madamelle; mutta kaikessa nerokkuudessaan

hän ei kyennyt noudattamaan herra Colbertin mittasuhteita.

"Se mies", hän usein hymähteli, "on minun kykyjeni ulkopuolella, ja

minä en saisi häntä katselluksi tämän työpajani pynttäyksessä."

On siten sanomattakin selvää, että Percerin oli herra Fouquetin

vaatturi ja että yli-intendentti ylisteli häntä suuresti.

Percerin oli lähes kahdeksankymmenen vanha; kuitenkin hän oli vielä

vireä -- ja samalla niin kuiva, sanoivat hovilaiset, että hän ihan

ritisi. Hänen maineensa ja varallisuutensa on niin suuri, että näiden

teikarien johtoasemaan joutunut Condén prinssi antoi hänelle

käsivartensa, puhellessaan mestarin kanssa puvuista, ja että

vähimminkään maksuhaluiset hovin herrasmiehet eivät koskaan rohjenneet

aivan pahoin vitkastuttaa hänen laskujaan, sillä mestari Percerin

valmisti puvun velaksi kerran, mutta toista vaatekertaa oli turha

tilata ennen kuin edellisestä oli suoritus selvänä.

On käsitettävää, että tuollaisen vaatturin ei tarvitse tavoitella

asiakkaita ja että hänen on päinvastoin vaikea vastaanottaa uusia.

Percerin kieltäysikin laittamasta pukuja porvareille tai kovin

verekseltään aateloiduille. Kerrottiinpa, että kardinaali Mazarin

olikin eräänä kauniina päivänä sujauttanut aateliskirjan itse mestarin

taskuun, kun tämä oli ilmaiseksi pannut aivan erityistä huolta

täydellisen kardinaali-juhlapuvun valmistamiseen.

Percerinillä oli melkoisesti sukkeluutta ja häijynkurisuutta ja

korkeasta iästään huolimatta hän vielä lujalla kädellä otti mittaa

naisten vyötäröistä, niin että hänessä sanottiin olevan veitikkaakin.

Tämän taituriylimyksen taloon siis d'Artagnan vei murhemielisen

Portoksen. Matkalla parooni haastoi ystävälleen:

"Varo saattamasta minunlaiseni miehen arvokkuutta vaaraan, hyvä

d'Artagnan, tuon Percerinin julkeuden tähden, hän kun kuuluu olevan

kovin töykeä mies; minä sanon sinulle ennakolta, veikkonen, että jos

hän ei ota kohditellakseen minua, annankin hänelle kuritusta."

"Minun esittelemänäni", takasi d'Artagnan, "ei sinun tarvitse pelätä

mitään, hyvä ystävä, vaikkapa olisit... mitä et ole."

"Ka, minä vain..."

"Mitä nyt? Onko sinulla ehkä jotakin Perceriniä vastaan? sano."

"Minä luulen, että tässä äsken..."

"No, mitä äsken?"

"Taisin lähettää Mousquetonin tuonnimisen veijarin luokse."

"Noh, entä sitten?"

"Ja se hyväkäs kieltäysi laittamasta minulle juhlapukua."

"Oh, tietenkin joku väärinymmärrys, joka heti selviää, Mouston on ollut

sekaannuksissa."

"Kenties."

"Hän on tietenkin erehtynyt nimestä."

"Se on mahdollista. Tuo Moustonin vietävä ei ole koskaan kunnollisesti

muistanut nimiä."

"Minä otan koko homman huolekseni."

"Mainiota."

"Pysähdytä vaunut, Portos; olemme perillä."

"Tässäkö se on?"

"Niin."

"Mitä, tässäkö? Olemmehan vasta hallien kohdalla, ja sinä sanoit talon

olevan Rue de l'Arbre-Secin kulmassa."

"Totta kyllä, mutta ethän tahtone, että hevosemme nousevat edellämme

olevien vaunujen päälle?"

"En kylläkään."

"Tai että nuo vaunut ajavat niiden yli, jotka ovat lähinnä edellä?"

"En, en."

"Etkä myöskään vaatine, että nuo toiset vaunut kaivautuisivat niiden

kolmen- tai neljänkymmenen valjakon alitse, jotka ovat saapuneet

paikalle ennen meitä?"

"Kah, kautta kunniani, sinä olet oikeassa! Onpa siinä hitonmoinen jono,

veikkoseni!"

"On niinkin."

"Ja mitä peijakasta ne täällä tekevät?"

"Yksinkertainen juttu: odottavat vuoroansa."

"Joutavia! Olisivatko muka Bourgogne-hotellin näyttelijät muuttaneet

tänne?"

"Ei, pääsyvuoroansa herra Percerinille."

"Mutta sittenhän meidänkin on odotettava?"

"Olkaamme me älykkäämpiä ja vähemmän ylpeitä kuin he! Me astumme

maahan, tunkeudumme paashien ja lakeijain välitse ja suoriudumme

tuotapikaa räätälin luokse, -- sen takaan, olletikin jos sinä astelet

edellä."

"Lähdetään", mukausi Portos.

Ja laskeutuen vaunuista ystävykset samosivat jalkaisin taloa kohti.

Tungos johtui siitä, että Percerinin katuovi oli lukossa ja tämän

edessä seisoi lakeija, joka selitteli ylhäisen vaatetaiteilijan

ylhäisille asiakkaille, että herra Percerin ei tällähaavaa voinut

vastaanottaa ketään. Mahtava palvelija oli erästä suurta herraa kohtaan

niin suosiollinen, että ilmaisi tälle kaikessa luottamuksessa

yksityiskohtiakin, joita sitten toisteltiin pitkin katua: herra

Percerinillä oli puuhanaan viisi pukua kuninkaalle, ja näin täpärässä

tilanteessa hän oli sentähden sulkeutunut työhuoneeseensa tuumimaan

niiden kuosia väriä ja koristelua.

Siihen selitykseen monet tyytyivätkin ja pyörsivät takaisin hyvillään

siitä, että toki saivat tällaisen uutisen kerrottavakseen. Mutta

sitkeämpinä pysyivät toiset vain itsepintaisesti karttamassa, että ovi

avautuisi heille. Jälkimmäisten joukossa oli kolme Pyhän Hengen

ritaria, joiden piti esiintyä tanssikuvaelmassa; tämä oli

auttamattomasti tärveltymässä, elleivät nuo kolme suuruutta saaneet

asujansa suuren Percerinin omakätisesti leikkaamina.

Työntäen edellään Portosta, joka raivasi tien auki ihmisryhmien läpi,

d'Artagnan pääsi pitkien pöytien ääreen, joiden takana räätälinkisällit

ahkeroitsivat ja antoivat selityksiä parhaansa mukaan. Unohdimme

mainita, että katuovella oli tahdottu torjua Portos kuten muutkin;

mutta d'Artagnan oli noussut portaita ja lausunut lyhyeen: "Kuninkaan

nimessä!" Hänelle oli pääsy mutkaton, ja hän oli tuonut ystävänsä

kerallaan.

Niin, noilla miespoloisilla oli kova urakka, kun he yrittivät

soveliaimmalla tavalla vastailla poissaolevan mestarinsa puolesta

niiden liiketuttavien vaatimuksiin, jotka syyllä tai toisella olivat

selviytyneet konttorihuoneeseen asti; alituiseen piti heidän

pysähdyttää neulansa, saadakseen kielensä paremmin käyntiin, ja milloin

loukattu ylpeys tai pettynyt odotus syyti jonkun silmille liian tuiman

soimausryöpyn, sukelsi ahdistettu tuskaannuksissaan ihan näkymättömiin

pöydän alle. Yrmeiden ylimysten jono esiintyi monia mielenkiintoisia

yksityiskohtia tarjoavana kuvaelmana.

Nopea- ja varmakatseinen muskettisoturien kapteeni sai yhdellä

silmäyksellä käsityksen asemasta. Mutta hipaistuaan kaikkia ryhmiä tämä

katse pysähtyi erääseen mieheen, joka oli vastapäätä istuutunut

jakkaralle, niin että vain pää ulottui näkyviin häntä suojaavan

myymäläpöydän takaa. Tämä henkilö oli noin neljänkymmenen ikäinen ja

raskasmielinen katsannoltaan; kasvot olivat kalpeat, silmät säteilivät

sydämellisesti. Nojaten leukaansa käteen hän uteliaana ja tyynenä

harrastajana tarkkasi aatelista yleisöä. Mutta nähdessään ja ilmeisesti

tuntiessaan d'Artagnanin hän veti hattunsa silmilleen. Kenties juuri

tämä liike veti muskettisoturin katseen puoleensa, jossa tapauksessa

asianomainen saavutti sillä aivan päinvastaisen tuloksen kuin oli

tarkoittanut. Mies oli muuten hyvin yksinkertaisessa asussa ja saattoi

vähemmän tarkkanäköisten liiketuttavien silmissä hyvinkin käydä

pelkästä vaatturinapulaisesta, joka ompelupöydän takana kyyrötellen

pisteli täsmällisiä neuleita verkaan tai samettiin. Joka tapauksessa

oli miehellä liian usein nenä pystyssä, hänen kyetäkseen tehokkaasti

työskentelemään sormillansa.

D'Artagnan ei ollut eksytettävissä; hän näki hyvin, että jos mies

tekikin työtä, se varmastikaan ei koskenut kankaita.

"Hei", sanoi hän kääntyen tätä puhuttelemaan, "onko teistä siis

räätälinkisälli sukeutunut, herra Molière?"[24]

"Sh, herra d'Artagnan", vastasi toinen säveästi; "taivaan tähden, te

annatte minut ilmi!"

"No, mitä pahaa siinä olisi?"

"Ei tosin pahaa, mutta..."

"Mutta siitä ei nähtävästi koituisi hyvääkään, niinkö?"

"Ei vainkaan, sillä hommanani on saada rauhassa tarkkailla oivallisia

henkilökuvia."

"Tehkää niin, tehkää, herra Molière. Käsitän kyllä, mitä harrastusta

tällainen piiri herättää teissä, ja... ja minä en tahdo häiritä

tutkimuksianne."

"Kiitos!"

"Mutta asetanpa ehdoksi, että sanotte minulle, missä herra Percerin

toden teolla on."

"Kah, mielelläni: työhuoneessaan. Mutta..."

"Mutta sinne ei ole menemistä?"

"Luoksepääsemätön!"

"Kaikilleko?"

"Jokainoalle. Hän johdatti minut tänne, saadakseni mukavasti tehdä

havaintoja, ja sitten hän poistui pyhäkköönsä."

"No niin, parahin herra Molière, tehän käytte ilmoittamassa hänelle,

että minä olen täällä, -- niinhän?"

"Minäkö?" huudahti Molière, sävyltään kuin urheana koirana, jolta

tahdotaan kiskaista laillisesti saatu luu; "minäkö hievahtaisin

tähystyspaikaltani? Voi, herra d'Artagnan, kuinka kova te voittekaan

olla!"

"Ellette hetikohta käy ilmoittamassa tuloani herra Percerinille, rakas

herra Molière", sanoi d'Artagnan hiljaa, "niin tietäkää, että silloin

minä en toimitakaan katseltavaksenne ystävää, jonka olen tuonut

mukanani."

Molière viittasi huomaamattomalla liikkeellä Portokseen.

"Tuo mies, eikö niin?" hän kysyi.

"Aivan."

Molière tähtäsi vantteraan parooniin tuollaisen katseen, jotka penkovat

sydämiä ja munaskuita. Tutkimus kaiketi näytti hänestä lupaavan hyviä

tuloksia, sillä hän nousi heti ja pujahti viereiseen huoneeseen.

210.

Pukunäytteet.

Sillävälin väenpaljous vähitellen poistui, jättäen jokaiseen

leikkauspöydän kulmaan nurkuvan murahduksen tai uhkauksen, kuten

valtameren hiekkasärkillä laineet jättävät hiukan vaahtoa tai

murskautuneita leviä, kuohahtaessaan pakovedellä takaisin rannasta.

Kymmenen minuutin kuluttua näyttäytyi Molière jälleen, viitaten

oviverhon takaa d'Artagnanille. Tämä riensi esille, vetäen Portoksen

mukanaan ja kuljettaen hänet jokseenkin monimutkaisten käytävien kautta

Percerinin työhuoneeseen. Hihat ylöskäärittyinä vanhus pöyhi isoilla

kultakukkasilla kirjailtua kangasta, löytääkseen siitä kauniita

heijastuksia.

D'Artagnanin huomatessaan hän laski kankaan käsistään ja tuli vastaan,

ei säteilevänä eikä liehakoivana, mutta silti jotensakin kohteliaana.

"Herra kaartinkapteeni", virkkoi hän, "suonette minulle anteeksi, mutta

minulla on kova kiire."

"Niin kai, kuninkaan pukujen valmistamisessa? Minä tiedän sen, paras

herra Percerin. Kuulutte tekevän hänelle kolme?"

"Viisi, hyvä herraseni, viisi!"

"Kolme tai viisi, siitä en käy levottomaksi, mestari Percerin ja tiedän

teidän tekevän niistä maailman komeimmat."

"Se tiedetään, totta kyllä. Kun ne kerran ovat tehdyt, ovat ne maailman

komeimmat, sitä en kiellä. Mutta sitä ollakseen täytyy niiden ensin

olla olemassa, ja siihen, herra kapteeni, minä tarvitsen aikaa."

"Pyh, vielä kaksi päivää, se on paljon enemmän kuin teiltä niihin

menee, herra Percerin", virkkoi d'Artagnan perin levollisena.

Percerin kohotti päänsä kuin mies, joka ei ole tottunut

vastaväitteisiin, edes oikkusanojensa vastustamiseen. Mutta d'Artagnan

ei kiinnittänyt mitään huomiota kuuluisan kirjokangasmuovailijan

synkkenevään muotoon.

"Hyvä herra Percerin", jatkoi hän, "minä tuon teille liiketuttavan."

"Ah, ah!" äännähti Percerin nyrpeänä.

"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin", jatkoi

d'Artagnan.

Percerin yritti tervehdystä, kohtaamatta mitään myötätuntoista yrmeässä

Portoksessa, joka huoneeseen astumisestaan asti oli katsellut vaatturia

alta kulmain.

"Hyviä ystäviäni", lopetti d'Artagnan.

"Minä palvelen monsieuria", vastasi Percerin, "mutta myöhemmin."

"Myöhemmin? Ja milloin sitten?"

"No, kun saan aikaa."

"Niin sanoitte jo palvelijalleni", keskeytti Portos tyytymättömänä.

"Se on mahdollista", myönsi Percerin, "minulla on melkein aina kiire."

"Hyvä mies", virkkoi Portos mielevästi, "aina on aikaa, kun vain

tahtoo."

Percerin karahti aivan tummanpunaiseksi, ja iän vaalentamilla

vanhuksilla se on vaarallinen enne.

"Monsieur", hän ärähti, "saa kernaasti teettää pukunsa muualla,

totisesti!"

"No, no, Percerin", lepytteli d'Artagnan, "tänään ette ole tavallinen.

Malttakaas, virkan teille sanasen, joka saa teidät syleilemään

polviamme. Monsieur ei ole ainoastaan minun ystäväni, vaan myöskin

herra Fouquetin likeisiä seuralaisia."

"Ahaa", hymähti räätäli, "se on toista! Onko herra parooni herra

yli-intendentin miehiä?" kysyi hän sitten Portokseen kääntyen.

"Minä olen mies omasta takaa", tiuskaisi Portos, kun juuri samassa

verho kohosi päästämään näyttämölle kolmannen henkilön.

Molière teki havaintoja. D'Artagnan nauroi. Portos noitui.

"Paras Percerin", kehoitti d'Artagnan, "tehkää asu herra paroonille;

minähän sitä teiltä pyydän."

"Teidän tähtenne en kiellä, herra kapteeni."

"Mutta ei sillä hyvä. Teidän on valmistettava se puku heti"

"Mahdotonta ennen kuin viikon kuluttua."

"Se olisi samaa kuin kieltäytyä sitä laisinkaan valmistamasta, hänen

kun on niissä vaatteissa esiinnyttävä Vauxin juhlissa."

"Sanon vieläkin, että se on mahdotonta", toisti itsepäinen vanhus.

"Ei toki, paras herra Percerin, varsinkaan kun minä teitä pyydän",

virkkoi vieno, metallinheleä ääni ovelta, saaden d'Artagnanin

heristämään korviansa.

Se oli Aramiksen ääni.

"Herra d'Herblay!" huudahti räätäli.

"Aramis", jupisi d'Artagnan.

"Kah, piispamme!" sanoi Portos.

"Hyvää päivää, d'Artagnan! Hyvää päivää, Portos! Hyvää päivää, rakkaat

ystävät!" tervehti Aramis. "Kas niin, Paras herra Percerin, valmistakaa

puku monsieurille, ja takaan, että silloin teette herra Fouquetille

mieluisan työn."

Ja hän antoi näitä sanojaan seurata liikkeen, joka merkitsi: "Suostukaa

ja antakaa heidän mennä!" -- Piispalla näkyi olevan mestari Perceriniin

enemmän vaikutusvaltaa kuin itse d'Artagnanillakin, sillä räätäli

kumarsi myöntymisen merkiksi.

"Käykää tuonne antamaan mittanne", määräsi hän tylysti, kääntyen

jälleen Portokseen.

Portos punastui uhkaavasti.

D'Artagnan aavisti myrskyä ja kutsui Molièreä.

"Hyvä herraseni", virkkoi hän tälle puoliääneen, "mies jonka näette,

pitää itselleen häpeällisenä, että mitataan sitä lihaa ja niitä luita,

jotka Jumala on antanut hänen osakseen. Tutkikaahan tuota tyyppiä,

mestari Aristofanes, ja käyttäkää hyväksenne."

Molière ei kaivannut kehoitusta; hän ahmi silmillään parooni Portosta.

"Monsieur", hän sanoi tälle, "jos suvaitsette tulla minun kanssani,

otatan teistä puvun mitan, mittaajan teihin ollenkaan koskematta."

"Ah", virkkoi Portos, "mitä sanottekaan, ystäväni?"

"Ei kyynärpuuta eikä jalanmittaa lasketa saumoillenne. Tämä on

keksimämme uusi menettelytapa, ottaaksemme mittaa arvohenkilöistä,

joiden herkkätuntoisuudelle halpasäätyisten käsien kosketus on

vastenmielistä. On hienoluontoisia henkilöitä, jotka eivät voi sietää

mittausta, ja minunkin mielestäni se toimitus loukkaa ihmisen

luontaista majesteettia, ja jos te, monsieur, osutte olemaan sitä

lajia..."

"Luulenpa olevani, hitto soikoon!"

"No, se sattuu mainiosti, herra parooni, te saatte uuden keksintömme

mukaan puvun."

"Mutta miten hiidessä siinä menetellään?" ihastui Portos.

"Monsieur", virkkoi Molière kumartaen, "jos tahdotte minua seurata,

niin saatte nähdä."

Aramis katseli jännittyneesti tätä näytelmää. Hän luuli d'Artagnanin

eloisuudesta huomaavansa, että tämä lähtisi Portoksen kanssa, ollakseen

mukana niin lupaavasti alkaneen huvinäytelmän loppusuorituksessa. Mutta

terävänäköisyydestään huolimatta Aramis erehtyi. Portos ja Molière

lähtivät kahden. D'Artagnan jäi Percerinin luo. Minkätähden? Tietenkin

vain pelkästä uteliaisuudesta, muka nauttiakseen vielä muutamia

minuutteja hyvän ystävänsä Aramiksen seurasta.

Kun Molière ja Portos olivat hävinneet näkyvistä, d'Artagnan lähestyi

Vannesin piispaa, mutta se näkyi tälle olevan erityisen vastenmielistä.

"Sinäkin olet kai pukua teettämässä?"

Aramis hymyili.

"En ole", vastasi hän.

"Mutta menethän Vauxin juhliin?"

"Menen kyllä, mutta ilman uutta asua. Unohdat, rakas d'Artagnan, että

poloinen Vannesin piispa ei ole kyllin rikas teettääkseen pukua joka

juhlaan."

"Pyh!" virkahti muskettisoturi hymyillen. "Entä runot, emmekö niitä

enää sepittele?"

"Oi, d'Artagnan", sanoi Aramis, "siitä on jo pitkä aika, kun olen

sellaisia turhanpäiväisyyksiä ajatellut."

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan uskomattomana.

Sillä välin oli Percerin uudestaan syventynyt kirjokankaitten

tarkasteluun.

"Etkö huomaa", kysyi Aramis hymyillen, "että pahoin häiritsemme tätä

kunnon miestä, rakas d'Artagnan?"

"Haa, haa", tuumi muskettisoturi itsekseen, "siispä minä häiritsen

sinua, ystäväiseni!" Sitten hän jatkoi kuuluvasti: "No niin,

lähtekäämme; minulla ei ole täällä enempää tekemistä, ja jos sinä olet

yhtä vapaa kuin minäkin, rakas Aramis..."

"Ei, minä halusin..."

"Ah, sinulla on jotakin erityistä sanottavaa Percerinille? Kas, kun et

minua siitä heti varoittanut!"

"Erityistä kylläkin", myönsi Aramis, "mutta ei sinulta salattavaa,

d'Artagnan. Minulla ei koskaan, sen voit uskoa, ole mitään niin

yksityistä asiaa, ettei sinunlaisesi ystävä saisi sitä kuunnella."

"Ah, ei, ei, minä lähden", intti d'Artagnan, vaikka hänen äänessään

tuntui selvä uteliaisuuden sävy. Sillä toisen hyvinkin peitelty

hermostus ei ollut välttänyt hänen huomiotansa, ja hän tiesi, että

tuossa tutkimattomassa sielussa kaikki, jopa näennäisesti

vähäpätöisimmätkin seikat, tavallisesti tähtäsivät päämäärään --

tuntemattomaan päämäärään, jonka muskettisoturi tietoisena ystävänsä

luonteesta kuitenkin käsitti ehdottomasti tärkeäksi.

Aramis puolestaan näki d'Artagnanin epäluulon ja pyysi hartaasti:

"Jäähän toki, asia on aivan yksinkertainen." Sitten hän kääntyi

räätälin puoleen. "Paras herra Percerin..." virkkoi hän. "Olenpa hyvin

mielissänikin, että olet täällä, d'Artagnan."

"Ah, todellako?" ihmetteli gascognelainen kolmannen kerran entistä

vähemmän eksyttävänä.

Percerin ei hievahtanut. Vetämällä hänen kädestään kankaan, jota hän

miettiväisenä katseli, Aramis herätti hänet rajusti.

"Paras herra Percerin", sanoi hän tälle, "minulla on täällä lähellä

herra le Brun, herra Fouquetin maalareita."

-- Ah, mainiota! -- ajatteli d'Artagnan; -- mutta miksi le Brun?

Aramis silmäili d'Artagnania, joka oli katselevinaan seinälle

ripustettuja kuparipiirroksia.

"Tahdotte hänelle teettää puvun, sellaisen kuin epikurolaiset

käyttävät?" kysyi Percerin.

Sanoessaan tämän hajamieliseen tapaan arvoisa räätäli yritti siepata

kirjokankaansa kappaletta takaisin.

"Epikurolais-asunko?" kysyi d'Artagnan tutkivasti.

"Niin, niin", virkkoi Aramis, herttaisin hymynsä huulillaan; "on

kirjoitettu, että tämä rakas d'Artagnan saa tietää kaikki salaisuutemme

tänä iltana; niin, ystäväni, niin. Olet kai kuullut puhuttavan herra

Fouquetin epikurolaisista?"

"Tietysti. Eikö se ole jonkunlainen runoilijain seura, johon kuuluvat

la Fontaine, Loret, Pélisson, Molière ja keitä ne kaikki lienevätkään?

Sillähän on akatemiansa Saint-Mandéssa?"

"Juuri niin. No, me annamme runoilijoillemme univormut ja järjestämme

heidät rykmentiksi kuhinkaan palvelukseen."

"Oh, oivallista, minä arvaan. Herra Fouquet aikoo yllätystä

kuninkaalle. No, olkaa vain huoletta! Jos tuo on herra le Brunin

salaisuus, en siitä hiisku."

"Aina viehättävä, ystäväni. Ei, herra le Brunilla ei ole tässä asiassa

mitään tekemistä. Häntä koskeva salaisuus on vielä paljon tärkeämpi!"

"Jos se on tätä tärkeämpi, silloin tahdon olla mieluummin sitä

tietämättä", virkkoi d'Artagnan, ollen lähtevinään.

"Astukaa sisälle, herra le Brun, astukaa sisälle", kutsui Aramis avaten

oikealla kädellään sivuoven ja vasemmalla pidättäen d'Artagnania.

"_Ma foi_, en käsitä tästä mitään!" sanoi Percerin.

Aramis piti paussin, kuten sanotaan teatterikielessä.

"Paras herra Percerin", virkkoi hän, "te teette viisi pukua

kuninkaalle, eikö niin? Kullalla kirjaillun nutun, verkaisen

metsästystäkin, samettisen vaatekerran, satiinipuvun ja viidennen

vaatekerran firenzeläisestä silkistä?"

"Niin. Mutta mistä tuon kaiken tiedätte, monseigneur?" kysyi Percerin

hämmästyneenä.

"Se on hyvin yksinkertaista, monsieur. Esiintyyhän siellä metsästys,

juhla-ateria, konsertti, huvimatka ja iltaseura. Nuo viisi kangaslajia

määrää siis hovisääntö."

"Te tiedätte kaikki, monseigneur!"

"Ja paljon muutakin vielä, hohei", jupisi d'Artagnan.

"Mutta", huudahti räätäli voitonriemuisena, "ettepä tiedä, monseigneur,

vaikka olettekin kirkkoruhtinas, eikä kukaan muukaan saa sitä tietää --

sen tietää vain kuningas ja neiti de la Vallière ja minä, -- minkä

väriset nuo kankaat ovat ja millaisia koristuksia käytetään, mikä on

leikkausmalli, kokonaisvaikutus ja kuosi tässä kaikessa."

"Heh", virkkoi Aramis, "sitä varten juuri tulinkin pyytääkseni teitä

sen minulle ilmoittamaan, paras herra Percerin."

"Hi vähä mitään!" huudahti räätäli pelästyneenä, vaikka Aramis oli

lausunut kertomamme sanat vienoimmalla, hunajaisimmalla äänellään.

Vaatimus tuntui herra Percerinistä tarkemmin ajateltuna niin

tavattomalta, niin naurettavalta, että hän ensin hihitti aivan hiljaa,

sitten ääneen, ja lopuksi hohotti. D'Artagnan matki häntä, ei siksi,

että asia hänestä näytti niin hullunkuriselta, vaan jotta Aramis ei

pääsisi kylmenemään. Tämä antoi heidän nauraa kahden. Vasta heidän

tyynnyttyään hän jatkoi:

"Ensi kuulemalla", sanoi hän, "tuntuu kai siltä kuin antautuisin

järjettömyyksiin? Mutta d'Artagnan, joka on itse viisaus, sanoo teille,

että minä en voisi olla tuota tietoa pyytämättä."

"Saammehan nähdä", virkkoi muskettisoturi tarkkaavaisena ja

ihmeellisellä vainullaan haistaen, että tähän asti oli ollut vain

pikkukahakoita ja että taistelun hetki lähestyi.

"Saamme nähdä", mukasi Percerin epäuskoisesti.

"Minkätähden", jatkoi Aramis, "herra Fouquet pitää juhlat kuninkaalle?

Eikö hän tee sitä miellyttääkseen hänen majesteettiansa?"

"Epäilemättä", myönsi Percerin.

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"Kaikenlaisella kohteliaisuudella? Muutamilla sukkelilla keksinnöillä?

Valmistamalla sarjan samanlaisia yllätyksiä kuin äsken puheena ollut

epikurolaistemme muodostaminen rykmentiksi?"

"Aivan oikein!"

"No niin, parhaaksi yllätykseksi on nyt suunniteltu hanketta, johon

tarvitaan ensiksikin hyvää ystävääni herra le Brunia: hän on mies, joka

piirustaa hyvin täsmällisesti."