Heu, miser![22]

"Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan

hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä

säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.

Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut

yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä

riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen

meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen

pettäessä.

-- Oi, valitteli hän, -- kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään

elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi

minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki

tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani

tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden

ja onnen elämä oli tyhjää!

-- Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni

nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset

nauravat murheilleni!... Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi

häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten

osoitetaan sormella!

Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui

hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi hän, -- jos nimeni olisi de Wardes ja jos

minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo,

niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen

rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, -- että

ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti

minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun

kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle,

rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani

kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.

-- Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua

siitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä

nyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein

on hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta

nautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin,

kenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin

toisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän

surullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä

valitushuuto.

-- Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii?

Lieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme?

Tyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta?

Vähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei,

jokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa

kanssa, itkee omia kyyneliään.

-- Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner,

jolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin

kuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt,

nainen hylännyt. Voi minua onnetonta... Naiset! Enkö siis voisi antaa

kaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen

tarvittaisiin?... Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa;

olla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin

uhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta,

kauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki

tuo.

-- Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää

omalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto,

jota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme

osoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan

sanoisivat: 'Kunnia on kuninkaansa halujen ja mielitekojen

palvelemista.' kunnia on helppoa ja tuottavaa. Sellaisen kunniantunnon

avulla voin säilyttää paikkani hovissa, tulla kuninkaan kamariherraksi,

saada uljaan rykmentin komennettavakseni, kunnia kohottaa minut vielä

herttuaksi ja pääriksi.

-- Tahra, jonka tuo nainen on minuun painanut, murhe, jolla hän on

särkenyt lapsuudenystävänsä Raoulin sydämen, ei koske vähääkään herra de

Bragelonnea, hyvää upseeria, uljasta kapteenia; hän niittää kunnian

laakereita ensimmäisessä ottelussa, ja hänestä tulee sata kertaa

enemmän kuin neiti de la Vallière kuninkaan jalkavaimona tänään on.

Sillä kuningas ei nai neiti de la Vallièrea, ja mitä julkisemmin Ludvig

hänet julistaa rakastajattarekseen, sitä paksummaksi kutoo sen häpeän

otsarivan, jonka hän viskaa seppeleeksi hänen ohimoilleen. Ja samassa

määrässä kuin häntä halveksitaan, kuten itse häntä halveksin, saan minä

kerskailla.

-- Ah, olimme kulkeneet yhdessä, hän ja minä, ensimmäisen, kauneimman

kolmanneksen elämäämme, käyneet käsi kädessä nuoruuden ihanaa,

kukitettua polkua, ja nyt me saavumme tienhaaraan, missä hän eroaa

minusta, ja lähdemme kumpikin eri suuntaan, etääntyen yhä loitommaksi

toisistamme. Ja saavuttaakseni matkani pään, oi Herra, olen yksinäni,

toivotonna, menehtyneenä! Voi minua onnetonta!...

Raoul oli ehtinyt näin pitkälle synkissä mietteissään, kun hänen

jalkansa koski koneellisesti hänen asuntonsa kynnystä. Hän oli saapunut

tänne näkemättä katuja, joita kulki, tietämättä, miten oli osannut

perille. Hän työnnälsi ovea, alkaen nousta portaita.

Kuten useimmissa asumuksissa siihen aikaan oli porraskäytävä pimeä ja

välitasanteet hämäriä. Raoulin asuntoon oli noustava yksi askelmajakso.

Hän pysähtyi soittamaan. Olivain tuli vastaan, ottaen hänen käsistään

miekan ja päällysviitan. Raoul avasi itse eteisestä pieneen saliin

johtavan oven. Huone oli nuoren miehen asunnoksi varsin rikkaasti

sisustettu ja täynnä kukkia, joita Olivain herransa maun tuntien oli

kiirehtinyt hänelle hankkimaan siitä välittämättä, kiinnittäisikö tämä

siihen huomiotaan vai eikö.

Salissa oli la Vallièren muotokuva, jonka tyttö itse oli piirtänyt ja

antanut Raoulille. Tämä tummalla damastilla päällystetyn suuren

leposohvan yläpuolelle ripustettu kuva oli ensimmäinen esine, jota

kohden Raoul suuntasi askeleensa, ensimmäinen esine, johon hän loi

katseensa. Raoul muuten noudattikin tässä vanhaa tottumustaan; aina

hänen kotiin tullessaan tämä kuva ennen muita veti hänen silmänsä

puoleensa. Nyt, kuten aina, hän meni suoraan muotokuvan luo ja nostaen

polvensa leposohvalle pysähtyi sitä surumielisesti katselemaan.

Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla, pää hieman koholla, katse

tyyni ja verhottu, suupielet katkerassa hymyssä. Hän silmäili

jumaloitua kuvaa. Sitten kaikki äskeiset mietteet muistuivat hänen

mieleensä, kaikki hänen kärsimyksensä kouristivat hänen sydäntään, ja

pitkän tuskantovin jälkeen hän äännähti kolmannen kerran: "Voi minua

onnetonta!"

Tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun kuuli huokauksen ja voihkaisun

takanaan.

Nopeasti kääntyen hän huomasi huoneen nurkkaan kumartuneena seisomassa

hunnutetun naisen, jonka hän sisään astuessaan oli kätkenyt avaamansa

oven taakse, eikä sittemmin selin seisten ollut häntä havainnut.

Hän astui naista kohden, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut ilmoittanut,

tervehtiäkseen ja tiedustaakseen vieraan asiaa. Mutta yhtäkkiä

alaspainunut pää kohosi, sivulle heitetty linnikko paljasti kasvot, ja

hän näki edessään valkoisen, murheellisen olennon.

Raoul peräytyi kuin aaveen edestä.

"Louise!" huudahti hän niin epätoivoisesti, ettei luulisi ihmisäänen

sellaista parahdusta soinnuttavan sydämen kaikkien säikeitten

katkeamatta.

200.

Viimeinen isku.

Neiti de la Vallière, sillä hän se oli, astahti lähemmäksi.

"Niin, -- Louise", kuiskasi tyttö.

Mutta tällä perin lyhyellä väliajalla oli Raoul ehtinyt toipua

hämmästyksestään.

"Te, mademoiselle?" kysyi hän, lisäten sitten sanoin kuvaamattomalla

äänensävyllä: "Te täällä?"

"Niin, Raoul" toisti nuori tyttö; "niin, minä odotin teitä."

"Anteeksi; sisälle tullessani en tiennyt..."

"Niin, olin pyytänyt Olivainia olemaan teille mainitsematta..."

Hän epäröitsi, ja kun ei Raoulkaan kiirehtinyt hänelle vastaamaan,

syntyi hetkisen äänettömyys -- äänettömyys, jonka kestäessä olisi

voinut kuulla näiden kahden sydämen tykytykset. Ne eivät enää sykkineet

yksiäänisesti, mutta kumpikin yhtä rajusti.

Louisen oli puhuttava.

"Minun täytyi teidät tavata", hän ponnistausi lausumaan, "oli aivan

välttämätöntä, että tulisin puheillenne... itse... yksinäni... En ole

kavahtanut toimenpidettä, jonka täytyy jäädä salaiseksi, sillä

ainoastaan te, herra de Bragelonne, sen ymmärtäisitte."

"Tosiaan, mademoiselle", sopersi Raoul aivan säikähtyneenä ja

huohottaen, "siitä hyvästä käsityksestä huolimatta, joka teillä on

minusta, täytyy minun tunnustaa, etten minäkään..."

"Tahdotteko osoittaa minulle sen suosion, että istahdatte minua

kuuntelemaan?" keskeytti hänet Louise lempeimmällä äänellään.

Bragelonne katseli häntä hetkisen. Sitten hän surullisesti pudistaen

päätänsä istuutui tai pikemmin lysähti tuolille.

"Puhukaa", sanoi hän.

Tyttö vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Tämä katse oli rukous, joka anoi

salassapitämistä paljon kaunopuheisemmin kuin hänen vastikään

lausumansa sanat.

Raoul nousi, astui ovelle, avasi sen ja huusi: "Olivain, en ole

kenenkään tavattavissa."

Sitten hän kääntyi takaisin, tullen la Vallièren luo.

"Tätäkö halusitte?" virkahti hän.

Mikään ei voi kuvata vaikutusta, jonka tämä lause teki Louiseen,

tarkoittaessaan: -- Näette, että minä vielä ymmärrän teitä.

Hän otti nenäliinansa pyyhkäistäkseen kapinallisen kyynelen

silmänurkastaan. Hetkisen perästä hän reipastausi puhumaan.

"Raoul" hän virkkoi, "älkää kääntäkö minusta noita hyviä ja rehellisiä

silmiänne. Te ette kuulu niihin miehiin, jotka halveksivat naista

siksi, että hän on lahjoittanut sydämensä, kun tämä rakkaus tietää

heille onnettomuutta tai loukkaa heidän ylpeyttänsä."

Raoul ei vastannut mitään.

"Ah!" jatkoi la Vallière. "On liiankin totta, että asiani on huono, ja

vaikea on minun löytää sopivaa lausetta alkaakseni. No, koetanhan tehdä

parastani, kertoakseni teille koristamatta kaikki. Kun puhun totta,

löydän aina suoran tien pimeydessä, epäröimisessä ja vastuksissa, jotka

minun täytyy voittaa huojentaakseni ylivuotavaa sydäntäni, kun se

tahtoo tyhjentää tunteensa jalkojenne juureen."

Raoul pysyi yhä ääneti.

La Vallière katseli häntä ilmeellä, joka näkyi haastavan: -- Rohkaiskaa

minua! Lausukaahan sananen, taivaan tähden!

Mutta Raoul oli yhä vaiti, ja tytön täytyi jatkaa.

"Juuri äsken", virkkoi hän, "herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan

puolesta luonani."

Hän loi silmänsä alas. Raoul taasen käänsi katseensa poispäin, jottei

näkisi mitään.

"Herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani", toisti tyttö,

"ja ilmoitti minulle, että te tiedätte kaikki."

Ja hän koetti katsoa kasvoihin häntä, joka niin monien iskujen lisäksi

sai vielä tämän; mutta hänelle oli mahdotonta kohdata Raoulin silmiä.

"Hän sanoi minulle, että teissä on noussut minua vastaan oikeutettu

viha."

Tällä kertaa Raoul katsahti tyttöön, ja halveksiva hymy värähti hänen

huulillaan.

"Oi", jatkoi Louise, "pyydän, älkää sanoko, että olette tuntenut minua

kohtaan muuta kuin vihaa. Odottakaa, Raoul, kunnes olen sanonut kakki,

odottakaa, kunnes olen puhunut loppuun."

Tahtonsa voimalla Raoul pakotti otsansa kirkastumaan; poimu hävisi

hänen suupielestään.

"Ja ensiksikin", sanoi la Vallière, "ensiksi pyydän teiltä

jalomielisimmältä ja ylevimmältä mieheltä -- anteeksi, rukoilen sitä

kädet ristissä, kumartunein otsin. Vaikka jätinkin teidät

tietämättömäksi siitä, mitä minussa tapahtui, en toki koskaan olisi

suostunut teitä pettämään. Oi, minä rukoilen teitä, Raoul, pyydän sitä

polvillani, vastatkaa minulle, vaikkapa sananne olisi herjaus.

Mieluummin solvaus huuliltanne kuin epäily sydämestänne!"

"Ihmettelen teidän ajatustenne ylevää hienoutta, mademoiselle", vastasi

Raoul, yritellen pysyä tyynenä. "Ja petetty tietämättömyyteen on siis

rehellistä; mutta pettäminen näkyy olevan väärin, ja sitä te ette

tekisi."

"Monsieur, kauan luulin, että rakastin teitä yli kaiken, ja niin kauan

kuin tähän rakkauteeni uskoin minä tunnustin teitä rakastavani.

Bloisissa minä rakastin teitä. Kuningas kävi Bloisissa; luulin teitä

vielä rakastavani. Olisin vannonut sen alttarilla. Mutta päivä tuli,

jolloin huomasin erehdykseni."

"No niin, sinä päivänä, mademoiselle, koskapa minä teitä yhäti

rakastin, olisi oikeudenmukaisuus vaatinut teitä minulle ilmoittamaan,

että oma rakkautenne oli sammunut."

"Sinä päivänä, Raoul, päivänä, jolloin näin sydämeni sisimpään,

päivänä, jolloin tunnustin itselleni, että te ette ollut ajatusteni

ainoa esine, päivänä, jolloin silmieni eteen aukeni toinen tulevaisuus

kuin olla ystävättärenne, lemmittynne, puolisonne, ah, sinä päivänä,

Raoul, ette enää ollut lähelläni."

"Te tiesitte olinpaikkani, mademoiselle. Olisi pitänyt kirjoittaa."

"Raoul, minä en uskaltanut. Raoul, olin kurja pelkuri. Mitäpä saatoin

tehdä, Raoul! Minä tunsin teidät niin hyvin, tiesin niin hyvin, että

rakastitte minua, ja tämä tietoisuus sai minut vapisemaan, kun vain

ajattelinkin murhetta, jonka teille aiheuttaisin. Ja se on niin totta,

Raoul, kuin että tällä hetkellä teille puhuessani, teidän eteenne

kumartuneena, sydän pakahtumaisillaan, ääni uupuen nyyhkytyksistä,

kyyneleet silmissä, minulla ei ole muuta puolustusta kuin

avomielisyyteni, ei muuta murhetta kuin se, jonka luen teidän

silmistänne."

Raoul yritti hymyillä.

"Ei", lausui nuori tyttö syvällä vakaumuksella, "ei, te ette saa tehdä

minulle sitä vääryyttä, että teeskentelisitte edessäni. Te kyliä

rakastitte minua, te olitte varma rakkaudestanne, te ette pettänyt

itseänne, ette valehdellut omalle sydellenne, kun sitävastoin minä,

minä...!"

Ja aivan kalpeana, käsivarret ojennettuina pään yli hän hervahti

polvilleen.

"Kun sitävastoin te", täydensi Raoul, "sanoitte minua rakastavanne ja

rakastitte toista!"

"Ah, niin!" huudahti poloinen lapsi. "Ah, niin, minä rakastan toista;

ja tätä toista... hyvä Jumala! -- sallikaa minun se sanoa, koska se on

ainoa puolustukseni, Raoul -- tätä toista minä rakastan enemmän kuin

elämääni, enemmän kuin rakastan Jumalaa. Antakaa rikokseni anteeksi tai

rangaiskaa petokseni, Raoul. En ole tullut tänne puolustautumaan, vaan

sanomaan teille: Te tiedätte, mitä rakastaminen on! No niin, minä

rakastan! Rakastan siinä määrin, että antaisin henkeni, antaisin

sieluni rakastettuni edestä! Jos hän koskaan lakkaa minua rakastamasta,

kuolen murheeseen, ellei Jumala minua vahvista, ellei Herra minua

armahda. Raoul, olen tullut tänne alistuakseni tahtoonne, olkoon se

millainen tahansa; kuollakseni, jos vaaditte kuolemaani. Surmatkaa

minut siis, Raoul, jos sydämessänne uskotte, että ansaitsen kuoleman."

"Varokaa, mademoiselle", sanoi Raoul; "naisella, joka pyytää kuolemaa,

ei ole petetylle rakastajalleen enää muuta annettavaa kuin verensä."

"Olette oikeassa", vastasi tyttö.

Raoul huokasi syvään.

"Ja te rakastatte voimatta unohtaa?" huudahti Raoul.

"Minä rakastan tahtomatta unohtaa, haluamatta rakastaa ketään muuta",

vastasi la Vallière.

"Hyvä!" virkkoi Raoul. "Olette todellakin sanonut minulle kaikki, mitä

teillä oli sanottavaa, kaikki, mitä saatoin toivoa tietäväni. Ja nyt,

mademoiselle, on minun vuoroni pyytää teiltä anteeksi. Minä olin

vähällä tulla esteeksi elämänne tiellä; minä olinkin väärässä,

pettäessäni itseäni minä autoin teitä itseänne pettämään."

"Oi", äännähti la Vallière, "en teiltä niin paljon pyydä, Raoul."

"Kaikki on ollut minun syyni, mademoiselle", jatkoi Raoul. "Tuntien

elämän ongelmat paremmin kuin te olisi minun asiani ollut teitä

valaista. Minun ei olisi sopinut rakentaa epävarmalle pohjalle; minun

olisi pitänyt saattaa sydämenne puhumaan, kun sitävastoin tuskin olen

huulianne puhuttanut. Toistan, mademoiselle, että pyydän teiltä

anteeksi."

"Se on mahdotonta, mahdotonta!" huudahti Louise. "Te laskette minusta

leikkiä!"

"Miksikä mahdotonta?"

"Niin, on mahdotonta olla noin hyvä, noin jalo, noin täydellinen."

"Pitäkää varanne!" virkkoi Raoul katkerasti hymyillen. "Sillä kohta

sanotte ehkä, etten ole teitä rakastanutkaan."

"Oi, te rakastatte minua hellänä veljenä! Sallikaa minun sitä toivoa,

Raoul."

"Hellänä veljenä? Luopukaa siitä erehdyksestä, Louise. Minä rakastin

teitä rakastajana, puolisona, hellimpänä teitä rakastavista miehistä."

"Raoul, Raoul!"

"Veljenäkö? Oi, Louise, minä rakastin teitä niin, että olisin uhrannut

teille kaiken vereni pisara pisaralta, kaiken lihani pala palalta, koko

iäisyyteni hetki hetkeltä."

"Raoul, Raoul, Jumalan tähden!"

"Minä rakastin teitä niin paljon, Louise, että sydämeni on kuollut,

uskoni horjuu ja silmäni sammuvat. Rakastin teitä niin paljon, etten

enää näe mitään maan päällä enkä taivaassa."

"Raoul, Raoul, ystäväni, rukoilen teitä säästämään minua!" huudahti la

Vallière. "Oi, jospa olisin tiennyt!..."

"On myöhäistä, Louise. Te rakastatte, olette onnellinen. Luen ilonne

kyyneltenne välistä. Oikeudentuntonne juoksuttamien kyynelten takaa

tunnen rakkautenne aiheuttamat huokaukset. Louise, Louise, te olette

tehnyt minusta ihmisten kurjimman. Poistukaa, minä vannotan teitä.

Hyvästi, hyvästi!"

"Antakaa minulle anteeksi, minä rukoilen!"

"Ah, enkö ole tehnyt enemmänkin? Enkö ole teille sanonut, että yhä

rakastan teitä?"

Louise kätki kasvot käsiinsä.

"Ja sanoa teille tämä -- ymmärrättekö, Louise? -- sanoa se teille

tällaisella hetkellä, sanoa se teille niinkuin minä sen sanon, on

ilmoittaa teille kuolemantuomioni. Hyvästi!"

La Vallière aikoi ojentaa kätensä häntä kohti.

"Me emme enää saa nähdä toisiamme tässä maailmassa", sanoi Raoul.

Tyttö tahtoi huudahtaa. Hän sulki kädellään hänen suunsa. Louise

suuteli tätä kättä ja meni tainnuksiin.

"Olivain", kutsui Raoul, "ottakaa tämä nuori nainen ja kantakaa hänet

vaunuihinsa, jotka odottavat portilla."

Olivain nosti hänet ylös. Raoul liikahti rynnätäkseen la Vallièreä

kohti ja antaakseen hänelle ensimmäisen ja viimeisen suutelon. Sitten

hän äkkiä pysähtyen virkkoi:

"Ei, se onni ei ole minua varten. En ole Ranskan kuningas, en tahdo

varastaa!"

Ja hän astui takaisin huoneeseensa, sillävälin kun lakeija kantoi yhä

tainnuksissa olevan la Vallièren vaunuihin.

201.

Mitä Raoul oli aavistanut.

Kun Raoul oli lähtenyt, kun häntä saattavat kaksi huudahdusta olivat

värähtäneet ilmaan, jäivät Atos ja d'Artagnan kahden kesken.

Atoksen kasvot saivat heti saman odottavan ilmeen, joka niillä oli

ollut d'Artagnanin saapuessa.

"No, rakas ystävä", virkkoi hän, "mitä tulit minulle ilmoittamaan?"

"Minäkö?" kysyi d'Artagnan.

"Niin tietysti. Ei sinua noin ilman aikojaan lähetettäne?"

Atos hymyili.

"Peijakas!" murahti d'Artagnan.

"Autan sinua alkuun, rakas ystävä. Kuningas on raivoissaan, eikö niin?"

"No, täytyypä myöntää, että hän ei ole tyytyväinen."

"Ja sinä tulet...?"

"Hänen käskystään, aivan oikein."

"Siis minua vangitsemaan?"

"Iskit naulaa kantaan, rakas veikkonen."

"Sitä odotinkin. Lähtekäämme!"

"Oh, lempo soikoon!" huudahti d'Artagnan. "Kovinpa sinulla on kiire!"

"Pelkään viivyttäväni sinua", sanoi Atos hymyillen.

"Minulla on aikaa. Etkö muuten ole utelias tietämään mitä tapahtui

kuninkaan ja minun kesken?"

"Jos viitsit sen kertoa, ystäväni, kuuntelen mielelläni."

Ja hän osoitti d'Artagnanille suurta nojatuolia, johon tämä heittäysi

mukavaan asentoon.

"Minä todella haluan selostaa keskusteluamme, tiedätkös", jatkoi

d'Artagnan, "sillä se oli mielenkiintoinen kylläkin."

"Puhu pois."

"No niin, kuningas kutsutti minut luokseen."

"Heti lähtöni jälkeenkö?"

"Sinä olit vielä portaiden alimmilla askelmilla, kuten muskettisoturit

minulle sanoivat. Minä saavuin. Ystäväni, hän ei ollut punehduksissa,

hän oli sinervä. En vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Mutta lattialla

näin kahdeksi kappaleeksi taitetun miekan.

"'Kapteeni d'Artagnan!' huudahti kuningas minut nähdessään. 'Sire',

vastasin minä.

"'Täältä juuri läksi herra de la Fère, ja hän oli hävytön!' 'Hävytön?'

huudahdin sellaiseen äänensävyyn, että kuningas äkkiä pysähtyi.

"'Kapteeni d'Artagnan', huomautti hän hammasta purren, 'te kuuntelette

ja tottelette minua'. 'Se on velvollisuuteni, sire.'

"'Olen tahtonut säästää tältä herrasmieheltä, josta minulla on muutamia

hyviä muistoja, solvauksen vangituttaa hänet luonani.'

"'Ah, ah!' virkahdin minä tyynesti. 'Mutta', pitkitti hän, 'teidän on

otettava vaunut.'

"Minä liikahdin.

"'Jos teistä on vastenmielistä itse vangita hänet', jatkoi kuningas,

'lähettäkää tänne henkivartioni kapteeni.'

"'Sire', vastasin minä, 'ei ole tarvis henkivartion kapteenia, koska

minä olen palvelusvuorolla.'

"'En tahtoisi tuottaa teille ikävää mieltä', sanoi kuningas suopeasti,

'sillä te olette aina palvellut minua hyvin, herra d'Artagnan.'

"'Tässä ei ole kysymystä minun mieliteoistani, sire', vastasin minä.

'Olen palvelusvuorolla, siinä kaikki.'

"'Mutta', kummeksui kuningas, 'minun tietääkseni kreivi on ystävänne?'

"'Vaikka hän olisi isäni, sire, olisin yhtä valmis tottelemaan.'

"Kuningas katseli minua; tarkattuaan järkkymättömiä kasvojani hän

näytti tyytyväiseltä.

"'Te vangitsette siis kreivin?' kysyi hän.

"'Tietysti, sire, jos annatte minulle siihen määräyksen.'

"'Hyvä on, annan teille määräyksen.'

"Minä kumarsin.

"'Missä kreivi on, sire?'

"'Te etsitte hänet.'

"'Ja vangitsen hänet siis missä vain tapaan?'

"'Niin... mutta koettakaa tavata hänet kotonaan. Jos hän on

paluumatkalla tiluksilleen, lähtekää Pariisista ja ottakaa hänet tiellä

kiinni.'

"Minä tein kunnioittavan kumarruksen.

"'Noh?' kysyi kuningas, kun jäin paikalleni.

"'Minä odotan, sire.'

"'Mitä odotatte?'

"'Vangitsemiskäskyn allekirjoittamista.'

"Kuningas näytti vastahakoiselta. Olikin uusi mahtitemppu

kysymyksessä, oli vahvistettava mielivaltainen oikku varmaksi

toiminnaksi. Hän otti verkalleen ja nyreästi kynän ja kirjoitti:

"'Määräys chevalier d'Artagnanille, muskettisoturieni

päällikkökapteenille, vangita herra kreivi de la Fère,

missä vain hänet tapaa.'

"Sitten hän kääntyi minuun päin. Minä odotin silmää räpäyttämättä.

Epäilemättä hän luuli tyyneydessäni näkevänsä uhmailua, sillä hän

piirrälsi nimensä alle rivakasti, antaen paperin sitten minulle.

"'Menkää!' huudahti hän.

"Minä tottelin ja tässä nyt olen."

Atos puristi ystävänsä kättä.

"Lähtekäämme!" virkkoi hän.

"Oh", sanoi d'Artagnan, "sinulla on varmaan joitakuita pikku asioita

järjestettävinä, ennenkuin lähdet asunnostasi!"

"Minullako? Ei ensinkään."

"Mitä!..."

"Hyvä Jumala, ei. Tiedäthän, d'Artagnan, että olen aina ollut

vaatimaton matkustavainen maan päällä, valmis lähtemään kuninkaani

käskystä maailman ääriin, valmis muuttamaan tästä maailmasta Jumalani

käskystä. Mitä tarvitsee valmistaunut ihminen? Matkalaukun tai

ruumiskirstun. Olen valmis tänään, kuten aina, rakas ystävä. Vie minut

siis."

"Mutta Bragelonne?..."

"Olen kasvattanut hänet samoissa periaatteissa, jotka olen itselleni

omaksunut, ja huomasithan, miten hän sinut nähdessään heti arvasi

tulosi syyn. Olemme hänet hetkeksi eksyttäneet jäljiltä; mutta ole

huoletta, hän aavistaa kylliksi epäsuosioni, jotta hän ei ylenmäärin

säikähdä. Lähtekäämme."

"Lähtekäämme", säesti d'Artagnan tyynesti.

"Ystäväni", sanoi kreivi, "kun olen taittanut miekkani kuninkaan edessä

ja heittänyt palaset hänen jalkojensa juureen, olen kai vapautunut sitä

sinulle jättämästä."

"Olet oikeassa; ja mitä hittoa sinun miekallasi tekisinkään?"

"Kävelenkö edessäsi vai takanasi?"

"Käsikynkässäni", vastasi d'Artagnan. Ja hän tarttui kreivin

käsivarteen, astuakseen alas portaita.

Grimaud, joka oli kohdannut heidät eteisessä, katseli levottomana

heidän lähtöään. Hän tunsi kylliksi elämää, aavistaakseen tässä olevan

jotakin kätkettynä.

"Kah, sinäkö siinä, kunnon Grimaud!" virkkoi Atos. "Me lähdemme..."

"Ajelemaan vaunuissani", keskeytti d'Artagnan ystävällisellä pään

nyökäytyksellä.

Grimaud kiitti d'Artagnania irvistyksellä, joka nähtävästi oli aiottu

hymyilyksi, ja saattoi ystävyksiä vaunujen ovelle. Atos nousi

ajopeleihin ensimmäisenä, d'Artagnan seurasi häntä lausumatta ajajalle

sanaakaan. Tämä vaatimaton ja hiljainen lähtö ei herättänyt mitään

huomiota naapuristossa. Kun vaunut olivat ehtineet rantakaduille, sanoi

Atos.

"Näyt vievän minut Bastiljiin?"

"Minäkö?" virkkoi d'Artagnan. "Minä vien sinut mihin tahdot mennä, en

minnekään muualle."

"Miten niin?" ihmetteli kreivi.

"_Pardieu_!" huudahti d'Artagnan. "Käsittänethän, että olen ottanut

tehtävän vain saadakseni sinut toimimaan vapaasti. Ethän odota, että

noin vain tunnottomasti ja häikäilemättä veisin sinut vankilaan! Jos

minulla ei olisi ollut muuta mielessä, olisin jättänyt homman

henkivartion kapteenille."

"Siis...?" kysyi Atos.

"Siis, toistan sinulle, me menemme minne tahdot."

"Rakas ystävä", sanoi Atos syleillen d'Artagnania, "tästä tunnen sinut

hyvin."

"Peijakas, asia näyttää minusta aivan yksinkertaiselta. Ajaja vie sinut

Cours-la-Reinen tulliportille. Sieltä löydät hevosen, jota olen

käskenyt pitää varalla. Sillä hevosella ajat kolme vuoroa perätysten,

ja minä pidän huolta, etten saavu kuninkaan luo kertomaan lähdöstäsi

ennen kuin on mahdoton sinua tavoittaa. Tällä välin ehdit le Havreen ja

sieltä Englantiin. Siellä sinua odottaa sievä talo, jonka ystäväni

herra Monk on minulle lahjoittanut, puhumattakaan kestiystävyydestä,

jota Kaarle-kuningas ei suinkaan ole sinulle tarjoamatta. No, mitä

sanot tästä suunnitelmasta?"

"Vie minut Bastiljiin", lausui Atos hymyillen.

"Tyhmää itsepintaisuutta!" sanoi d'Artagnan.

"Ajattele toki."

"Mitä?"

"Että sinä et enää ole kahdenkymmenen korvilla. Usko minua, veikkonen,

puhun ihan vakavasti: vankila on surma meidän ikäisillemme. Ei, ei,

minä en salli, että riudut vankihuoneessa. Pelkkä sen ajatteleminenkin

viipoittaa päätäni!"

"Ystävä", vastasi Atos, "Jumala on onneksi antanut minulle yhtä

kestävän ruumiin kuin sielunkin. Usko minua, pysyn lujana viimeiseen

hengenvetooni asti."

"Mutta tuo ei ole lujuutta, rakas ystävä, vaan hupsuttelua."

"Ei, d'Artagnan, tämä on korkeinta järkeä. Älä luule, että rahtuakaan

pohdin kanssasi kysymystä, saatatko minut pelastamalla itsesi turmioon.

Olisin tehnyt sen, minkä sinä teet, jos pako olisi minulle sopinut.

Olisin siis vastaanottanut sinulta, minkä sinä epäilemättä

samanlaisessa tilaisuudessa olisit ottanut minulta vastaan. Ei, tunnen

sinut liian hyvin viitatakseni siihen kohtaan."

"Ah, kunpa noudattaisit neuvoani", sanoi d'Artagnan, "kyllä minä

juoksuttaisin kuningasta perässäsi!"

"Hän on kuningas, rakas ystävä."

"Oh, samantekevää minulle! Olkoon vainkin kuningas, mutta minä

vastaisin hänelle surkeilematta: 'Sire, vangituttakaa, karkoittakaa,

surmauttakaa ken tahansa Ranskassa ja Euroopassa; käskekää minun

vangita tai lävistää tikarilla ken hyvänsä, vaikkapa oma veljenne,

mutta älkää ikinä koskeko kehenkään neljästä muskettisoturista, tai

_mordioux_..,"

"Hyvä ystävä", vastasi Atos tyynesti, "tahtoisin saada sinut

varmistumaan eräästä seikasta, nimittäin että haluan tulla vangituksi,

-- että ennen kaikkea toivon vangitsemista."

D'Artagnan kohautti olkapäitään.

"Mitäpä siitä haastella!" jatkoi Atos. "Asia on niin, että jos

päästäisit minut menemään, palaisin itse tarjoutumaan pidätettäväksi.

Tahdon osoittaa tuolle nuorelle miehelle, jota hänen kruununsa loisto

häikäisee, tahdon osoittaa hänelle, että hän on ihmisistä ensimmäinen

vain olemalla myöskin jalomielisin ja viisain. Hän rankaisee minua,

vangitsee minut, rääkkää minua, olkoon niin! Hän käyttää valtaansa

väärin, ja minä tahdon tutustuttaa hänet tunnontuskiin, --

odottaessani, että Jumala opettaa hänelle, mitä rangaistus on."

"Tiedän liian hyvin, veikkoseni", vastasi d'Artagnan, "että kieltosi on

kielto. En enää yritä vakuutella. Sinä tahdot joutua Bastiljiin?"

"Niin tahdon."

"Menkäämme sinne!... Bastiljiin!" lisäsi d'Artagnan ajajalle.

Ja heittäytyen takakenoon vaunuissa hän pureskeli viiksiään niin

kiihkeästi, että se Atokselle ilmaisi jonkun päätöksen syntyneen tai

olevan syntymässä ystävän aivoissa.

Puhe taukosi vaunuissa, ja ne vierivät edelleen yhtä nopeasti eli yhtä

verkalleen. Atos tarttui muskettisoturin käteen.

"Ethän ole minulle suutuksissa, d'Artagnan?" tiedusti hän.

"Suutuksissa? Oh, _pardieu_, en! Minkä sinä teet sankaruudesta, sen

olisin minä tehnyt itsepäisyydestä."

"Mutta uskothan, että Jumala kostaa puolestani, d'Artagnan?"

"Ja tunnen maan päällä henkilöitä, jotka siinä auttavat jumalaa",

vastasi kapteeni.

202.

Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.

Vaunut olivat saapuneet Bastiljin ensimmäiselle portille, missä

vahtisotilas pysähdytti tulijat. Mutta d'Artagnanin tarvitsi virkkaa

vain sananen, ja ajopelit päästettiin sisälle. Hallintopihalle johtavaa

katettua pääkujaa ajettaessa d'Artagnan -- jonka ilveksensilmä huomasi

kaikki, vieläpä tunkeusi muurienkin läpi -- huudahti yhtäkkiä:

"Hei, mitä minä näenkään?"

"No", virkkoi Atos tyynesti, "kenet näet, ystäväni?"

"Katsohan tuonne päin!"

"Pihaanko?"

"Niin, mutta nopeasti, joudu."

"Siellä on vaunut."

"Aivan!"

"Tuodaan jotakuta onnetonta vankiraukkaa, kuten minutkin."

"Olisipa se hullunkurista...!"

"Minä on käsitä."

"Kiirehdi vielä katsahtamaan nähdäksesi, kuka noista vaunuista astuu

ulos."

Samassa tuli toinen vahtisotilas pysähdyttämään d'Artagnania.

Virallisista muodollisuuksista suoriuduttaessa Atos saattoi nähdä sadan

askeleen päässä miehen, jota ystävä oli hänelle osoittanut. Tämä

henkilö astui juuri vaunuista hallintorakennuksen portaiden edessä.

"No", kysyi d'Artagnan, "näetkö hänet?"

"Kyllä; harmaapukuinen mies."

"Mitä siitä sanot?"

"Enpä oikein tiedä. Harmaapukuinen mies astumassa ulkovaunuista, siinä

kaikki."

"Atos, löisin vetoa, että se on hän."

"Kuka hän?"

"Aramis."

"Aramisko vangittu? Mahdotonta!"

"En sano, että hänet on vangittu, koska näemme hänet yksinään

vaunuissa."

"Mitä hän sitten täällä tekee?"

"Oh, hän tuntee Baisemeauxin, vankilanpäällikön", vastasi

muskettisoturi salamielisesti. "_Ma foi_, saavumme juuri hyvään

aikaan!"

"Miten niin?"

"Nähdäksemme."

"Olen hyvin pahoillani tästä kohtauksesta, joka on hänelle kiusallinen

ensiksikin siksi, että hän näkee minut, ja toisekseen syystä että hänet

nähdään."

"Viisaasti päätelty."

"Valitettavasti ei Bastiljin kohtauksissa auta mikään; vaikka

yhteentörmäystä välttääkseen tahtoisikin peräytyä, se ei käy laatuun."

"Kuulehan, Atos, minulla on tuuma. On säästettävä Aramikselta

mainitsemasi mielipaha."

"Mitä tehdä?"

"Kas näin... tai selittääkseni paremmin, anna minun kertoa asia omalla

tavallani. En kehoita sinua valehtelemaan, se kun olisi sinulle

mahdotonta."

"No niin?"

"Ka, minä valehtelen kahden edestä; se on ylen helppoa gascognelaisen

luonteelle ja tottumukselle!"

Atos hymyili. Vaunut pysähtyivät minne edellisetkin olivat

seisahtuneet, ihan hallintorakennuksen eteen.

"Sovittu siis?" kuiskasi d'Artagnan ystävälleen.

Atos nyökkäsi myöntymyksen merkiksi. He nousivat portaita. Jos

lukijamme ihmettelevät, että he niin helposti olivat päässeet

Bastiljiin, on muistettava, että d'Artagnan ulkoportilla, joka oli

ankarimmin vartioitu, oli ilmoittanut tuovansa valtiovankia. Mutta

kolmannella portilla, koska he kerran jo olivat sisällä, hän virkkoi

vahtisotilaalle vain: "Herra Baisemeauxin luo."

Pian he olivat vankilanpäällikön ruokasalissa, jossa d'Artagnanin

silmät ensinnä kiintyivät Aramiksen kasvoihin. Tämä istui Baisemeauxin

vieressä, odotellen hyvää ateriaa, jonka tuoksu jo leijui kautta

huoneiston.

Jos d'Artagnan teeskentelikin ihmetystä, niin Aramis ei sitä

teeskennellyt. Hän säpsähti nähdessään molemmat ystävänsä, ja hänen

mielenliikutuksensa oli ilmeinen.

Sillävälin Atos ja d'Artagnan tervehtivät, ja kummastunut Baisemeaux,

hämillään näiden kolmen vieraansa yhtymisestä, alkoi tuhansin elein

kierrellä ja kaarrella heidän ympärillään.

"Kas vain!" virkahti Aramis. "Mikä sattuma...?"

"Samaa kysymme sinulta", vastasi d'Artagnan.

"Olemmeko kaikin saapuneet tyrmään teljettäviksi?" huudahti Aramis,

tekeytyen hilpeäksi.

"Hehheh", naurahti d'Artagnan, "kyllähän nämä seinät hitonmoisesti

haiskahtavat vankilalta. Herra Baisemeaux, tehän tuonnoin kutsuitte

minut illalliselle?"

"Minä?" huudahti Baisemeaux.

"Kah, näytätte kuin pilvistä pudonneelta! Ettekö enää muista?"

Baisemeaux kalpeni, punastui, tarkkasi häntä silmäilevää Aramista ja

änkytti lopuksi:

"Kyllä... kovin mielissäni... mutta... kuolemakseni... minä en... voi

kurjaa muistia!"

"Noh, minä olen väärässä", sanoi d'Artagnan muka närkästyneenä.

"Mitenkä väärässä?"

"Muistan nähtävästi päin honkia."

Baisemeaux ryntäsi hänen luokseen.

"Älkää välittäkö muotoseikoista, hyvä kapteeni", lepytteli hän,

"minulla on huonoin pää koko kuningaskunnassa. Kun olen poissa

kyyhkysteni parista ja niiden lakan ulkopuolella, en ole kuusi viikkoa

palvelleen sotamiehen arvoinen."

"Nyt siis kuitenkin muistatte!" virkkoi d'Artagnan pontevasti.

"Niin, niin", vastasi vankilanpäällikkö epäröiden, "minä muistan."

"Olimme silloin kuninkaan luona; te kerroitte minulle kaikenlaisia

juttuja asioistanne herrojen Louvièresin ja Tremblayn kanssa."

"Ah, aivan niin!"

"Ja herra d'Herblayn hyväntahtoisuudesta teitä kohtaan."

"Oo!" huudahti Aramis katsahtaen onnetonta vankilanpäällikköä aivan

suoraan silmiin. "Sanoitte, että teillä oli huono muisti, herra

Baisemeaux!"

Tämä keskeytti muskettisoturin äkkiä.

"Aivan niin, olette oikeassa! Minusta tuntuu kuin olisin siellä vielä.

Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi! Mutta tietäkää, paras herra

d'Artagnan, että te millä hetkellä tahansa, kutsuttuna tai kutsumatta,

olette isäntä talossani, te ja ystävänne herra d'Herblay", sanoi hän

kääntyen Aramiksen puoleen, "sekä monsieur", hän lisäsi kumartaen

Atokselle.

"Olenkin ajatellut tätä", vastasi d'Artagnan. "Syy tulooni on seuraava:

kun minulla tänä iltana ei ollut mitään tehtävää kuninkaallisessa

palatsissa, tahdoin tulla koettelemaan arkiruokaanne, ja tiellä tapasin

sitten herra kreivin."

Atos kumarsi.

"Herra kreivi, joka saapui hänen majesteettinsa luota, jätti minulle

määräyksen, joka vaatii nopeata toimeenpanoa. Kun olimme täällä

lähellä, tahdoin kuitenkin edes tulla puristamaan kättänne ja

esittelemään teille tämän herrasmiehen, josta puhuitte minulle niin

edullisesti kuninkaan luona samana iltana kun..."

"Mainiota, mainiota! Kreivi de la Fère, luullakseni?"

"Aivan niin."

"Herra kreivi on tervetullut."

"Ja hän illastaa teidän molempien kanssa, eikö niin? Minä, poloinen

vainukoira, juoksen sillävälin virkatoimessani. Teitä onnellisia

kuolevaisia!" hän lisäsi huoahtaen kuten Portos olisi saattanut tehdä.

"Te lähdette siis?" huudahtivat Aramis ja Baisemeaux samaan iloisen

kummastuksen tunteeseen yhtyneinä.

D'Artagnan huomasi vivahduksen.

"Jätän tilalleni", hän virkkoi, "ylevän ja oivallisen pöytäkumppanini",

ja hän löi Atosta hiljaa olkapäälle. Tämäkin oli ihmeissään eikä voinut

olla sitä hiukan osoittamatta. Mutta sen huomasi ainoastaan Aramis,

sillä herra Baisemeaux ei ollut yhtä terävä kuin nuo kolme ystävystä.

"Mitä! Menetämmekö me teidät?" toisti kelpo vankilanpäällikkö.

"Pyydän teiltä tuntia tai puoltatoista. Minä palaan jälkipöytään."

"Oh, me odotamme", ehdotti Baisemeaux.

"Siinä ette tekisi mielikseni."

"Palaatko sinä?" virkkoi Atos epäilevästi.

"Varmasti", vastasi ystävä, puristaen merkitsevästi hänen kättään.

"Odota minua, Atos", hän lisäsi matalammalla äänellä; "ole hilpeä,

äläkä Jumalan tähden puhu asioista!"

Uusi luottamuksellinen kädenpuristus sai kreivin varmistumaan siitä,

että oli välttämätöntä pysyä varovaisena ja tutkimattomana.

Baisemeaux saattoi d'Artagnania ovelle.

Monin sukoilevin sanoin kävi Aramis nyt Atokseen käsiksi, Päättäneenä

saada tämän puhumaan. Mutta Atoksella oli kaikki sielunlahjansa

korkeimmassa asteessa. Tarpeen tullen hän oli maailman ensimmäinen

puhuja; mutta hän olisi ennen kuollut kuin hiiskahtanut sanaakaan, jos

asiat vaativat vaitioloa.

Kymmenen minuutin kuluttua d'Artagnanin lähdöstä nämä kolme

herrasmiestä siis asettuivat aivan erinomaisen keittotaidon herkuilla

runsaasti katettuun pöytään. Lämpimät ruokalajit suurissa astioissa,

säilykkeet ja mitä erilaisimmat viinit esiintyivät vuoronsa jälkeen

tällä kuninkaan kustannuksella tarjoillulla aterialla, jonka

menoarviosta herra Colbert olisi helposti voinut säästää kaksi

kolmannesta, silti ketään Bastiljissa laihduttamatta. Kuitenkin

ainoastaan Baisemeaux söi ja joi vankasti. Aramis ei hylkinyt mitään,

vaan maisteli kaikkea. Liemen ja kolmannen väliruokalajin jälkeen Atos

ei enää nauttinut mitään.

Keskustelu oli sellaista kuin se saattoi olla kolmen luonteeltaan ja

tarkoituksiltaan niin erilaisen henkilön välillä. Aramis ei lakannut

kyselemästä itseltään, mistä merkillisestä syystä Atos oli jäänyt

Baisemeauxin luo, vaikka d'Artagnan oli sieltä poistunut, ja miksi

d'Artagnan oli lähtenyt vaikka Atos oli jäänyt. Atos koetti tutkia

Aramiksen sielun koko syvyyttä, -- mitä tuo verukkeista ja salajuonista

elävä mies mielessään hautoi. Tarkkaavaisesti tätä tähyillessään kreivi

nimenomaan haistoi hänellä olevan jotakin tärkeätä hankkeissa. Sitten

hänkin keskittyi omiin asioihinsa, kysellen itseltään, miksi d'Artagnan

oli niin omituisen äkkiä lähtenyt Bastiljista, jättäen sinne niin

huonosti esitellyn, niin epävirallisesti luovutetun vangin.

Mutta me emme pysähdy näitä henkilöitä tutkistelemaan. Jätämme heidät

runsaan aterian tähteiden ääreen -- leikeltyjen salvukukkojen,

peltopyyn viipaleiden ja herra de Baisemeauxin vieraanvaraisen veitsen

silpomien kalojen pariin, seurataksemme d'Artagnania.

Hypäten vaunuihin, jotka olivat hänet tuoneet, huusi muskettisoturi

ajajan korvaan:

"Kuninkaan palatsiin, niin että kaviot iskevät tulta!"

203.

Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.

Herra de Saint-Aignan oli toimittanut tehtävänsä neiti de la

Vallièren luona, kuten on edellä ilmennyt. Mutta parhaallakaan

kaunopuheisuudellaan hänen ei onnistunut saada nuorta tyttöä

varmistumaan siitä, että hänellä oli kyllin voimakas suojelija

kuninkaassa ja että hän ei tarvinnut ketään muuta maailmassa, kun

hallitsija oli häntä puolustamassa. Itkettynyt Louise päinvastoin jo

ensi sanasta, jolla kuninkaan uskottu mainitsi suuren salaisuuden

ilmitulon, päästi äänekkäitä parahduksia ja antautui niin kokonaan

murheen valtaan, että kuningas ei olisi pitänyt sitä itselleen

mairittelevana, jos hän johonkin huoneen nurkkaan piiloutuneena olisi

voinut olla todistajana. Lähettinä de Saint-Aignan pahastui siitä kuten

hänen herransa olisi saattanut tehdä, ja saapui kuninkaalle

ilmoittamaan näkemänsä ja kuulemansa. Me siis tapaamme hänet hyvin

kiihtyneenä Ludvigin luona, joka itse oli vieläkin kiihtyneempi.

"Mutta", virkkoi kuningas hovimiehelleen, kun tämä oli lopettanut

kertomuksensa, "mitä hän on sitten päättänyt? Näenkö hänet edes heti

ennen illallista? Tuleeko hän, vai onko minun mentävä hänen luokseen?"

"Luulen, sire, että jos teidän majesteettinne tahtoo hänet nähdä, on

välttämätöntä, että te ette ota ainoastaan ensi askelta, vaan kuljette

vastaan koko tien."

"Ei mitään minulle! Hänen sydämensä riippuu siis vielä niin paljon

Bragelonnessa?" jupisi Ludvig XIV hampaittensa välistä.

"Oi, sire, se ei ole mahdollista, sillä teitä neiti de la Vallière

rakastaa, ja rakastaa kaikesta sydämestään. Mutta te tiedätte, että

herra de Bragelonne kuuluu tuohon jäykkään rotuun, joka näyttelee

roomalaisia sankareita."

Kuningas hymyili heikosti. Hän tiesi, mistä oli kysymys. Atos oli juuri

lähtenyt hänen luotaan.

"Mitä neiti de la Vallièreen tulee", jatkoi de Saint-Aignan, "hänet on

kasvatettu leskiherttuattaren perheessä, siis hyvin ankaratapaisessa

kodissa. Nuo kaksi kihlattua ovat vannoneet muodollisia pikkuvaloja

kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, ja katsokaas, sire, niitä on nyt

hiton vaikea äkkipäätä ratkoa!"

De Saint-Aignan luuli vielä voivansa naurattaa kuningasta, mutta

Ludvigin heikko hymyily vaihtuikin päinvastoin mitä täydellisimmäksi

vakavuudeksi. Hän tunsi jo esimakua niistä omantunnon kaiveluista,

joita kreivi de la Fère oli d'Artagnanin kanssa haastellessaan luvannut

hänelle tuottaa. Hän ajatteli, että nuo kaksi nuorta ihmistä olivat

tosiaankin toisiaan rakastaneet ja vannoneet toisilleen uskollisuutta,

että toinen heistä oli pitänyt sanansa ja toinen oli liian rehellinen

säästyäkseen valansa rikkomisen aiheuttamilta sieluntuskilta.

Ja tunnonvaivojen yhteydessä kalvoi mustasukkaisuus ankarasti kuninkaan

sydäntä. Hän ei virkkanut enää sanaakaan ja sensijaan että olisi mennyt

äitinsä, kuningattaren tai Madamen luo hiukan ilostuakseen ja

naurattaakseen naisia kuten hänellä oli tapana sanoa, heittäytyi hän

avaraan nojatuoliin, jossa hänen maineikas isänsä Ludvig XIII niin

monet päivät ja vuodet oli tuntenut ikävää Baradasin ja Cinq-Marsin

seurassa.

De Saint-Aignan ymmärsi, että kuningas ei tällä hetkellä ollut

huvitettavissa. Viimeisenä apulähteenään hän rohkaistui lausumaan

Louisen nimen. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä teidän majesteettinne tekee tänä iltana? Pitääkö ilmoittaa neiti

de la Vallièrelle?"

"_Dame_, mielestäni hänelle on ilmoitettu!" vastasi kuningas.

"Lähdetäänkö ajelemaan?"

"Ajelemastahan juuri on tultu", vastasi kuningas.

"Siis, sire?"

"Siis mietiskelkäämme, de Saint-Aignan, mietiskelkäämme kukin

kohdastamme. Kun neiti de la Vallière on murehtinut murheensa" --

tunnonpistokset tekivät työtään, -- "suvainnee hän antaa meille tietoja

itsestään!"

"Ah, sire, voitteko käsittää sen hartaan ja uskollisen sielun noin

väärin?"

Kuningas nousi punaisena kiukusta; mustasukkaisuus puri vuorostaan. De

Saint-Aignanista alkoi asema näyttää tukalalta, mutta silloin oviverho

kohosi. Kuningas teki äkillisen liikkeen; hänen ensimmäinen ajatuksensa

oli, että hänelle saapui kirje de la Vallièreltä. Mutta lemmenviestin

tuojan asemesta hän näki muskettisoturiensa kapteenin mykkänä seisovan

ovensuussa.

"Herra d'Artagnan!" virkahti kuningas. "Ah!... Mitä kuuluu?"

D'Artagnan katsahti de Saint-Aignaniin. Kuninkaan silmät kääntyivät

samaan suuntaan. Näiden katseiden tarkoitus olisi ollut jokaiselle

selvä, saati de Saint-Aignanille. Hovimies kumarsi ja lähti. Kuningas

ja d'Artagnan jäivät kahden kesken.

"Onko tehtävänne täytetty?" kysyi kuningas.

"On sire", vastasi muskettisoturien kapteeni vakavalla äänellä, "olen

pannut toimeen käskynne."

Kuningas ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Mutta ylpeys kielsi häntä

jäämästä siihen. Kun kuningas on tehnyt päätöksen, vaikka vääränkin,

täytyy hänen todistaa kaikille tekonsa näkijöille ja ennen kaikkea

itselleen, että hän niin menetellessään on ollut oikeassa. Tätä varten

on olemassa keino, melkein pettämätön keino, nimittäin vikojen

etsiminen uhrista.

Mazarinin ja Itävallan Annan kouluttama Ludvig tiesi paremmin kuin

kukaan ruhtinas on koskaan tiennyt, mitä kuninkaan alaan kuului. Ja hän

yritti koetella tuota tietämystään tässä tilaisuudessa. Hetkisen

vaitiolon jälkeen, ja tuumiskeltuaan itsekseen, mitä tässä olemme

ääneen lausuneet, jatkoi hän huolettomasti:

"Mitä kreivi sanoi?"

"Ei mitään, sire."

"Mutta ei suinkaan hän antanut vangita itseään sanaa hiiskumatta?"

"Hän sanoi odottaneensa vangitsemista, sire."

Kuningas kohotti ylväästi päänsä.

"Otaksun, että kreivi de la Fère ei jatkanut kapinallisuuttaan",

virkkoi hän.

"Ensiksikin, sire, mitä te nimitätte kapinallisuudeksi?" kysyi

muskettisoturi tyynesti.

"Onko kuninkaan silmissä kapinallinen se henkilö, joka ei ainoastaan

anna sulkea itseään Bastiljiin, vaan vielä vastustaa niitä, jotka

kieltäytyvät häntä sinne viemästä?"

"Jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?" huudahti kuningas. "Mitä

minä kuulen, kapteeni? Oletteko hullu?"

"En luule, sire."

"Puhutte henkilöistä, jotka eivät tahtoneet vangita herra de la

Fèreä?..."

"Niin, sire."

"Ja keitä ne henkilöt ovat?"

"Tietenkin ne, joiden tehtäväksi teidän majesteettinne sen oli

antanut", sanoi muskettisoturi.

"Mutta teidänhän toimeksenne minä sen annoin", huudahti kuningas.

"Niin, sire, minun."

"Ja te sanotte, että määräyksestänne huolimatta aioitte jättää

vangitsematta henkilön, joka oli minua solvaissut?"

"Se kyllä oli ehdottomasti aikomukseni, sire."

"Haa!"

"Vieläpä hänelle ehdotin, että hän nousisi hevosen selkään, jonka olin

hänelle varannut Conférencen tulliportille."

"Ja missä tarkoituksessa olitte varannut sen hevosen?"

"No, sire, jotta kreivi pääsisi le Havreen ja sieltä Englantiin."

"Te siis kavalsitte minut, monsieur?" huudahti kuningas säkenöiden

hurjaa ylpeyttä.

"Aivan."

Ei ollut mitään vastattavaa tuolla sävyllä lausuttuihin sanoihin.

Kuningas tunsi niin jäykän vastarinnan, että häntä tyrmistytti.

"Niin menetellessänne oli teillä ainakin joku syy, herra d'Artagnan?"

kysyi hän majesteettisesti.

"Minulla on aina peruste, sire."

"Se teko ei ainakaan johtunut ystävyydestä, siitä ainoasta syystä, jota

saattaisitte pitää pätevänä, ainoasta, jolla voisitte puolustautua,

sillä olinhan teitä tässä suhteessa tahtonut säästää."

"Minuako, sire?"

"Enkö ollut antanut teille ehdon valtaa pidättää kreivi de la Fère tai

olla pidättämättä?"

"Kyllä, sire; mutta..."

"Mutta mitä?" kiivaili kuningas.

"Mutta ilmoittaen, sire, että ellen minä häntä vangitse, niin

henkivartionne kapteeni tekisi sen."

"Enkö kohdellut teitä kyllin ritarillisesti, kun en pakottanut teitä

itseänne ryhtymään asiaan?"

"Minua kyllä, sire; ette ystävääni."

"Enkö?"

"Ette suinkaan, koskapa ystäväni joka tapauksessa olisi vangittu,

teinpä sen sitten minä tai vartion kapteeni."

"Ja tuo on teidän uskollisuuttanne, monsieur? Uskollisuutta, joka

järkeilee, joka valitsee? Te ette ole soturi, monsieur!"

"Odotan teidän majesteettinne sanovan, mikä olen."

"Te olette frondelainen!"

"Senjälkeen siis kun Frondea ei enää ole, sire..."

"Mutta jos puheenne on totta..."

"Minä puhun aina totta, sire."

"Mitä varten tulitte tänne? Sanokaa!"

"Tulin lausumaan kuninkaalle: sire, kreivi de la Fère on

Bastiljissa..."

"Se ei suinkaan ole teidän ansiotanne, kuten näkyy."

"Totta, sire. Mutta sittenkin hän on siellä, ja koska hän on siellä, on

tärkeätä, että teidän majesteettinne sen tietää."

"Haa, herra d'Artagnan, te uhmailette kuningastanne!"

"Sire..."

"Herra d'Artagnan, ilmoitan teille, että käytätte kärsivällisyyttäni

väärin."

"Päinvastoin, sire."

"Mitenkä päinvastoin?"

"Minäkin tulin vangituttamaan itseni."

"Tekö vangituttamaan itsenne?"

"Tietysti. Ystävälleni tulee siellä ikävä, ja minä olen saapunut

ehdottamaan teidän majesteetillenne, että sallisitte minun olla hänen

seuranaan. Sanokoon teidän majesteettinne vain sanan, niin vangitsen

itse itseni; en siihen tarvitse henkivartion kapteenia, siitä menen

takuuseen."

Kuningas hyökkäsi pöydän luo ja sieppasi kynän kirjoittaakseen

d'Artagnanin vangitsemiskäskyn.

"Muistakaa, että tämä tapahtuu iäksi, monsieur", huudahti hän

uhkaavalla äänellä.

"Sen kyllä arvaan", vastasi muskettisoturi; "sillä kerran tehtyänne

tämän kauniin tekosen ette enää uskaltaisi katsoa minua silmän."

Kuningas viskasi kynän kiivaasti kädestään.

"Menkää tiehenne!" ärjäisi hän.

"Oh, en, sire, -- suvaitkoon teidän majesteettinne minun vielä

kieltäytyä."

"Mitä, ettekö mene?"

"Sire, minä tulin puhuakseni säveästi kuninkaalle. Kuningas on

valitettavasti kuohuksissa, mutta siitä huolimatta sanon

hallitsijalleni kaikki, mitä minulle on hänelle sanottavaa."

"Eronpyyntönne, monsieur", huudahti kuningas, "eronpyyntönne!"

"Sire, te tiedätte kyllä, että virkaeroni ei ole minulle

vastenmielinen, koskapa Bloisissa sinä päivänä, jolloin teidän

majesteettinne epäsi kuningas Kaarlelta ystäväni kreivi de la Fèren

hänelle antaman miljoonan, esitin eronpyyntöni kuninkaalle."

"No, kiirehtikää sitten."

"Ei, sire; sillä tässä ei ole kysymys eronpyynnöstäni. Teidän

majesteettinne oli tarttunut kynään, lähettääksenne minut Bastiljiin.

Miksi muutitte mielenne?"

"D'Artagnan, itsepäinen gascognelainen! Kumpi meistä on kuningas, tekö

vai minä? Sanokaa."

"Te, sire, valitettavasti."

"Mitä, valitettavasti?"

"Niin, sire; sillä jos minä olisin..."

"Jos te olisitte kuningas, hyväksyisitte herra d'Artagnanin

kapinallisuuden, niinkö?"

"Aivan varmasti!"

"Todellakin?"

Kuningas kohautti olkapäitään.

"Ja minä sanoisin muskettisoturieni kapteenille", jatkoi d'Artagnan,

"sanoisin hänelle, katsellen häntä leppeillä silmillä enkä tulisilla

hiilillä -- niin, sanoisin hänelle: 'Herra d'Artagnan, unohdin olevani

kuningas. Astuin alas valtaistuimeltani solvaamaan aatelismiestä.'"

"Monsieur", huudahti kuningas, "luuletteko olevan ystävällenne

puolustukseksi, että viette hänestä hävyttömyydessä voiton?"

"Oh, sire, minä menen kyllä pitemmälle kuin hän", virkkoi d'Artagnan,

"mutta se on teidän syynne. Minä sanon teille, mitä tuo perin

hienotuntoinen mies ei ole haastanut, sanon: Sire, te olette uhrannut

hänen poikansa, ja hän puolusti poikaansa. Te olette uhrannut hänet

itsensä; kun hän puhui teille kunnian, uskon ja hyveen nimessä,

työnsitte te hänet luotanne, ajoitte pois, toimititte vankityrmään.

Minä olen kovempi kuin hän, sire, ja sanon teille: Valitkaa, sire!

Haluatteko ystäviä vai lakeijoita, sotilaita vai kumarrustaitureita,

todellisia miehiä vai narreja? Tahdotteko, että teitä rakastetaan vai

että teitä pelätään? Jos mieluummin haluatte halpamielisyyttä,

juonittelua, pelkurimaisuutta, sire, niin sanokaa se. Silloin me

lähdemme, me, jotka olemme muinaisen kunnon viimeisiä jäännöksiä, jopa

sen ainoita esikuvia; me, jotka olemme palvelleet ja samalla kenties

rohkeudessa ja ansioissa voittaneet monia jälkimaailmalle tunnettuja

suuria miehiä. Valitkaa, sire, ja tehkää valintanne nopeasti.

Säilyttäkää, mitä teillä vanhassa aatelistossanne vielä on suuria ja

yleviä miehiä; hovikeikareita teille aina on kylliksi tarjolla.

Kiirehtikää lähettämään minut Bastiljiin ystäväni luo. Sillä ellette

ole osannut kuunnella kreivi de la Fèreä, kunnian säveintä ja jalointa

ääntä; ellette osaa kuunnella d'Artagnania, vilpittömyyden

suorapuheisinta ja tuiminta tulkkia, niin olette huono kuningas, ja

huomenna olette kuningasparka. Huonoja kuninkaita kammotaan; heikot

kuninkaat syöstään vallasta. Tämä oli minulla teille sanottavaa, sire;

oma syynne, että pakotatte minut menemään näin pitkälle."

Kuningas heittäytyi kylmänä ja kalmankalpeana taaksepäin

nojatuolissaan. Oli ilmeistä, että jos ukkonen olisi iskenyt hänen

jalkojensa juureen, ei se olisi häntä enemmän kummastuttanut. Näytti

siltä kuin hänen hengityksensä olisi salpautunut ja hän ollut

kuolemaisillaan. Tuo vilpittömyyden tuima ääni, kuten d'Artagnan oli

sitä nimittänyt, oli lävistänyt hänen sydämensä kuin terävä miekka.

D'Artagnan oli sanonut kaikki mitä hänellä oli ollut lausuttavaa.

Ymmärtäen kuninkaan vimmastuksen hän veti miekan huotrastaan, ja

lähestyen kunnioittavasti Ludvig XIV:ttä hän asetti sen pöydälle.

Mutta raivostuneella eleellä kuningas työnsi säilän pois, ja se putosi

pöydältä, vierien d'Artagnanin jalkoihin. Kaikesta kylmäverisyydestään

huolimatta ei muskettisoturi voinut hillitä itseään. Hän vaaleni

vuorostaan ja virkkoi suuttumuksesta kuohuen:

"Kuningas voi syöstä sotilaan epäsuosioon, voi ajaa hänet maanpakoon,

voi tuomita hänet kuolemaan. Mutta olkoonpa hän vaikka satakertaisesti

kuningas, hänellä ei ole oikeutta solvaista häntä hänen miekkaansa

häpäisemällä. Sire, Ranskan kuningas ei ole koskaan halveksuen

työntänyt pois minunlaiseni miehen kalpaa. Tälle tahratulle miekalle,

muistakaa se, sire, ei tästälähin ole muuta huotraa kuin oma sydämeni

tai teidän. Minä valitsen omani, sire; kiittäkää siitä Jumalaa ja

pitkämielisyyttäni."

Sitten hän syöksähti miekkaansa kohden.

"Langetkoon vereni teidän päällenne, sire!" huudahti hän.

Ja tukien miekan kahvaa lattiaan hän ojensi nopealla liikkeellä terän

rintaansa vasten.

Mutta vielä joutuisammin ehätti kuningas kietaisemaan oikean

käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja vasemmallaan tarttumaan

miekkaan keskeltä terää, pistäen sen ääneti huotraan.

Jäykkänä, kalpeana ja yhä vapisten salli d'Artagnan apuaan antamatta

kuninkaan tehdä tämän kaiken.

Sitten Ludvig heltyneenä palasi pöydän luo, otti kynän, piirsi muutamia

rivejä, varusti ne allekirjoituksellaan ja ojensi paperin d'Artagnanin

käteen.

"Mikä tämä on, sire?" kysyi kapteeni.

"Määräys herra d'Artagnanille heti päästää vapaaksi kreivi de la Fère."

D'Artagnan tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Sitten hän käänsi

paperin kokoon, pisti sen nahkakölterinsä poveen ja läksi.

Ei kuningas eikä kapteeni virkkanut sanaakaan.

-- Oi, ihmissydän, kuninkaitten kompassi! -- huoahti Ludvig yksin

jäätyään. -- Milloin opin lukemaan sinun poimuistasi kuin avoimen

kirjan lehdiltä? Mutta minä en ole huono kuningas, en heikko kuningas;

olen vain vielä lapsi.

204.

Grimaud tuumii.

D'Artagnan oli luvannut herra Baisemeauxille palata jälkiruokien

maisteluun, ja hän piti sanansa. Oli juuri esillä hienoja viinejä ja

liköörejä, joista vankilanpäällikön kellarin ihmeellisen runsas varasto

oli kuuluisa, kun muskettisoturin kapteenin kannukset kilahtivat

käytävässä ja hän itse ilmentyi kynnykselle.

Atos ja Aramis olivat näytelleet umpimielistä, eikä kumpikaan ollut

päässyt toisensa perille. Oli aterioitu, haasteltu paljon Bastiljista,

kuninkaan viime käynnistä Fontainebleaussa, juhlista, jotka herra

Fouquet aikoi panna toimeen Vauxissa. Ylimalkaisista asioista oli

juteltu ylenpalttisesti, mutta kukaan muu kuin Baisemeaux ei ollut

kajonnut yksityisiin.

D'Artagnan tulla tuoksahti keskelle keskustelua. Hän oli vielä kalpea

ja kuohuksissa kohtauksestaan kuninkaan kanssa, Baisemeaux kiirehti

asettamaan hänelle tuolin. Kapteeni otti täytetyn lasin ja kulautti sen

pohjaan. Atos ja Aramis huomasivat kumpikin ystävänsä kiihtymyksen.

Baisemeaux sitävastoin näki ainoastaan hänen majesteettinsa

muskettisoturien kapteenin, jota hän kiirehti juhlimaan. Miehellä, joka

oli lähellä kuningasta, oli kaikki oikeudet herra Baisemeauxin

huomaavaisuuteen. Mutta vaikka Aramis oli nähnyt tämän järkkymyksen, ei

hän voinut arvata sen syytä. Vain Atos luuli hänet ymmärtävänsä.

Hänelle d'Artagnanin paluu ja varsinkin tämän hätääntymättömän miehen

hämmennys merkitsi: "tulen pyytämästä kuninkaalta jotakin, mutta hän on

minulta evännyt", ja hän uskoi varmasti olevansa oikeassa. Atos

hymyili, nousi pöydästä ja iski silmää d'Artagnanille, ikäänkuin

muistuttaakseen hänelle, että heillä oli muuta tehtävää kuin ruokailla

yhdessä.

D'Artagnan ymmärsi, vastaten toisella merkillä. Tämän mykän haastelun

nähdessään Aramis ja Baisemeaux loivat toisiinsa kysyvän silmäyksen, ja

Atos otaksui, että hänen oli selvitettävä tilanne.

"Seikka on sellainen, ystäväni", virkkoi kreivi hymyillen, "että sinä,

Aramis, olet syönyt illallista valtiollisen pahantekijän ja te,

Baisemeaux, vankinne kanssa."

Herra Baisemeauxilta pääsi kummastuksen, melkeinpä ilon huudahdus.

Kunnon Baisemeaux oli ylpeä linnoituksestaan. Hän oli aina hyvillään

tulojensa lisääntymisestä, mutta vielä enemmän hän pani arvoa vankiensa

yhteiskunnalliselle asemalle.

Aramis taasen omaksui tilanteeseen soveltuvan katsannon ja sanoi:

"Ah, paras Atos, suo anteeksi, mutta minä melkein aavistin tätä.

Kaiketi joku Raoulin tai la Vallièren selkkaus?"

"Ah", virkahti Baisemeaux.

"Ja", jatkoi Aramis, "sinunlaisesi ylhäinen aatelisherra on unohtanut,

että on enää olemassa vain liehittelijöitä; olet käynyt kuninkaan luona

ja sanonut hänelle mitä kuuluu?"

"Oikein osattu, ystäväni."

"Siis", sopersi Baisemeaux vapisten havainnosta, että oli niin

tuttavallisesti aterioinut hänen majesteettinsa epäsuosioon joutuneen

miehen kanssa; "siis, herra kreivi...?"

"Niin, hyvä herra kuvernööri", vastasi Atos, "ystäväni herra d'Artagnan

esittää teille tuon paperin, joka pistää esiin hänen költerinsä aukosta

ja varmastikin on minun vangitsemiskäskyni."

Baisemeaux ojensi kätensä tavanmukaisen joustavasti. Mutta d'Artagnan

vetikin esille kaksi paperia, antaen niistä toisen vankilanpäällikölle.

Baisemeaux levitti sen auki ja luki puoliääneen, samalla katsellen

Atosta arkin ylitse ja keskeytellen itseään:

"'Määräys chevalier d'Artagnanille...' hyvä on... 'vangita herra kreivi

de la Fère'. Oi, monsieur, mikä tuskallinen kunnia minulle saada teidät

hoitooni!"

"Te saatte kärsivällisen vangin, monsieur", virkkoi Atos lempeällä ja

tyynellä äänellään.

"Ja vangin, joka ei jää luoksenne kuukaudeksikaan, paras herra

kuvernööri", sanoi Aramis, sillävälin kun Baisemeaux vangitsemiskäskyä

pidellen merkitsi kuninkaallista tahtoa rekisterikirjaansa.

"Eikä edes päiväksikään tai oikeammin yöksikään", lisäsi d'Artagnan,

esittäen kuninkaan toisen määräyksen, "sillä teidän on nyt

jäljennettävä myöskin tämä, jossa käsketään heti päästää kreivi

vapaaksi."

"Haa", huudahti Aramis, "siinä säästät minulla homman d'Artagnan!"

Ja hän puristi merkitsevästi kapteenin ja samalla Atoksen kättä.

"Mitä!" ihmetteli jälkimmäinen. "Antaako kuningas minulle vapauteni

takaisin?"

"Lue, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.

Atos otti paperin ja luki.

"Se on totta", sanoi hän.

"Oletko pahoillasi?" kysyi d'Artagnan.

"Oi, en, päinvastoin. Minä en suo pahaa kuninkaalle, ja suurimpana

onnettomuutena saattaisi kuninkaille toivoa, että he tekisivät jonkun

vääryyden. Mutta sinulla on täytynyt olla siitä paljon ikävyyttä, eikö

niin? Kas, myönnä pois, ystäväni."

"Ikävyyttä! Eikä mitä!" vakuutti muskettisoturi hymyillen. "Kuningas

tekee kaikkea, mitä vain haluan."

Aramis katsahti d'Artagnaniin ja näki hyvin, että tämä valehteli. Mutta

Baisemeaux ei nähnyt mitään muuta kuin d'Artagnanin mahdin, tuntien

mitä syvintä kunnioitusta miestä kohtaan, joka teetti kuninkaalla mitä

tahtoi.

"Ja kuningas vain karkoittaa Atoksen?" kysyi Aramis.

"Ei, eipä oikeastaan; kuningas ei ole siinä suhteessa mitään

virkkanutkaan", selitti d'Artagnan. "Mutta matkustaminen on mielestäni

parasta, mitä kreivi saattaa tehdä, ellei hän välttämättömästi tahdo

mennä kuningasta kiittämään."

"En tosiaankaan", tokaisi Atos myhäillen.

"Niin, mielestäni on kreiville parasta", toisti d'Artagnan, "vetäytyä

linnaansa. Muuten, rakas Atos, puhu, pyydä; jos joku olinpaikka on

sinulle mieluisampi kuin toinen, teen kaikkeni sen sinulle

hankkiakseni."

"Ei, kiitos", lausui Atos; "mikään ei voi olla minulle mieluisampaa,

rakas ystävä, kuin palata yksinäisyyteeni, istua puitteni siimekseen

Loire-virran rannoille. Niinkuin Jumala on sielun kärsimysten korkein

parantaja, on luonto paras lääke. Olen siis vapaa, monsieur?" hän

lisäsi kääntyen Baisemeauxin puoleen.

"Niin, herra kreivi, uskoakseni ja toivoakseni, ellei", virkkoi

vankilanpäällikkö hypistellen ja käännellen noita kahta paperia

kädessään, "ellei vain herra d'Artagnanilla ole vielä kolmatta

paperia."

"Ei, hyvä herra Baisemeaux, ei", vakuutti muskettisoturi, "teidän on

pidettävä kiinni toisesta. Siihen meidän on tyydyttävä."

"Voi, herra kreivi", sanoi Baisemeaux Atokselle, "ettepä tiedä, mitä

menetätte! Minä olisin asettanut teidät kolmenkymmenen livren

muonitukselle kuin kenraalit. Mitä sanonkaan! Viidenkymmenen livren

päivärahalle, kuten ruhtinaat, ja joka ilta olisitte aterioinut

niinkuin tänään."

"Sallikaa, monsieur", sanoi Atos, "että pidän keskinkertaisuuteni." Ja

d'Artagnaniin kääntyen hän kehoitti: "Lähtekäämme, ystäväni."

"Mennään", vastasi d'Artagnan.

"Onko minulla ilo saada sinut matkatoveriksi, veikkoseni?" kysyi Atos.

"Ainoastaan portille, rakas ystävä", selitti d'Artagnan, "ja senjälkeen

sanon sinulle, kuten sanoin kuninkaalle: 'Olen palvelusvuorolla.'"

"Mutta sinä, rakas Aramis", virkkoi Atos hymyillen, "seurannet minua?

La Fère on Vannesin tiellä."

"Minulla, ystäväni", sanoi prelaatti, "on tänä iltana kohtaus

Pariisissa, enkä voisi jäädä pois tärkeitä etuja haittaamatta."

"Sitten, rakas ystävä", lausui Atos, "salli minun ennen lähtöäni

syleillä sinua. Ja suuri kiitos teille, paras herra Baisemeaux,

hyväntahtoisuudestanne ja ennen kaikkea siitä näytöstä, jonka annoitte

minulle Bastiljin jokapäiväisestä ruokajärjestyksestä."

Ja syleiltyään Aramista ja puristettuaan herra Baisemeauxin kättä sekä

saatuaan kummankin onnentoivotukset matkalle Atos läksi d'Artagnanin

kanssa.

Sillävälin kun loppusuoritus Palais-Royalin näytökseen esitettiin

Bastiljissa, palatkaamme kertomaan, mitä tapahtui Atoksen ja

Bragelonnen asunnoissa.

Kuten olemme nähneet, oli Grimaud seurannut herraansa Pariisiin; kuten

olemme sanoneet, oli hän ollut saapuvilla Atoksen lähtiessä. Hän oli

nähnyt d'Artagnanin pureskelevan viiksiään, nähnyt herransa nousevan

vaunuihin ja tarkannut kummankin kasvonilmeitä. Hän oli tuntenut

molemmat kyllin kauan nähdäkseen heidän levollisuudennaamionsa lävitse,

että jotakin vakavaa oli tekeillä.

Heti kun Atos oli lähtenyt, alkoi hän miettiä. Silloin hän muisti,

kuinka omituiseen tapaan isäntä oli hänelle sanonut hyvästi, -- tuon

kaikille muille paitsi hänelle huomaamattoman hämin hänen

tyynimielisessä ja suoratahtoisessa herrassaan. Hän tiesi, että Atos ei

ollut ottanut mukaansa muuta kuin mitä hänellä oli päällään, ja

kuitenkin hän luuli havainneensa, että hän ei poistunut tunniksi,

eikäpä päiväksikään. Äänenpaino, jolla Atos Grimaudista erotessaan oli

lausunut sanan "hyvästi", ennusti pitkää poissaoloa.

Kaikki tämä palasi mieleen vanhukselle, joka oli niin hartaasti

kiintynyt ylevään kreiviin, ja se toi mukanaan tyhjyyden ja

yksinäisyyden kammon, joka aina valtaa rakastavien henkilöiden sydämen.

Kaikki tämä, sanomme, saattoi kunnon Grimaudin hyvin murheelliseksi ja

olletikin kovin levottomaksi.

Selvittämättä itselleen menettelyään kreivin lähdön jälkeen hän

harhaili pitkin huoneistoa ikäänkuin etsien herransa jälkiä ja

muistuttaen tässä -- kaikella hyvällä on yhtäläisyyttä -- uskollista

koiraa, joka osaamatta olla huolissaan isäntänsä poissaolosta

ikävöitsee häntä. Mutta kun Grimaudissa eläimen vaistoon yhtyi ihmisen

ymmärrys, tunsi Grimaud samalla kertaa sekä ikävää että huolestusta.

Löytämättä mitään johtolankaa, näkemättä mitään tai keksimättä mitään

varmennusta epäluulolleen, Grimaud ryhtyi _kuvittelemaan_, mitä kaikkea

oli saattanut tapahtua, mielikuvitus on hyvien sielujen apulähde tai

pikemmin rangaistus. Tosiaankaan ei koskaan tapahdu, että jalo sielu

kuvittelee poissaolevan ystävän onnelliseksi tai hilpeäksi. Matkalle

lentänyt kyyhkynen herättää kotiin jääneessä toverissaan aina

pelontunteita. Grimaudin levottomuus muuttui siis peloksi. Hän kertasi

mielessään kaikki, mitä oli tapahtunut: d'Artagnanin kirjeen Atokselle,

jonka kirjeen saatuaan viimemainittu oli näyttänyt niin murheelliselta;

Raoulin vierailun Atoksen luona ja miten tämä senjälkeen oli pyytänyt

tuomaan kunniamerkit ja juhlapukunsa; käynnin kuninkaan puheilla ja

Atoksen synkän muodon sieltä palatessa; sitä seuranneen selvittelyn

isän ja pojan välillä, jonka jälkeen Atos oli niin surumielisesti

syleillyt Raoulia ja Raoul niin alakuloisena lähtenyt kotiinsa; sekä

vihdoin d'Artagnanin, joka saapui viiksiään pureskellen ja jonka kanssa

kreivi sitten oli astunut vaunuihin. Kaikki tämä muodostui hyvin

selväksi viisiosaiseksi murhenäytelmäksi, varsinkin niin terävälle

erittelijälle kuin Grimaud oli.

Ja Grimaud ryhtyi varsin häikäilemättömiin keinoihin. Hän meni etsimään

isäntänsä jättämän ihokkaan taskusta herra d'Artagnanin kirjeen. Se oli

vielä siellä ja kuului näin:

'Hyvä veliseni: Raoul tuli minulta pyytämään tietoja neiti

de la Vallièren käytöksestä nuoren ystävämme oleskellessa

Lontoossa. Minä olen poloinen muskettisoturien kapteeni, jonka

korvissa kaiken päivää kaikuvat kasarmin ja katujen juorut.

Jos olisin sanonut Raoulille, mitä luulin tietäväni, olisi

poikaparka siitä kuollut. Mutta minä olen kuninkaan palveluksessa,

enkä voi lörpötellä kuninkaan asioista. Jos sydämesi käskee,

niin ryhdy toimiin! Asia koskee enemmän sinua kuin minua,

melkein yhtä paljon kuin Raoulia.'

Grimaud riuhtaisi puoli hyppysellistä hiuksia päästänsä. Jos hänen

tukkansa olisi ollut runsaampi, olisi hän kiskaissut isomman tukon.

-- Siinä, --. älysi hän, -- on arvoituksen ydin. Tyttönen on tehnyt

kepposiaan. Se mitä hänestä ja kuninkaasta kerrotaan, on totta. Nuori

herramme on petetty, ja hän näkyy sen tietävän. Kreivi on ollut

kuninkaan puheilla ja sanonut hänelle mitä pitikin. Ja sitten kuningas

on lähettänyt d'Artagnanin järjestämään asiaa. Voi, hyvä Jumala, herra

kreivi on palannut ilman miekkaa!

Tämä havainto sai hien nousemaan kunnon miehen otsalle Hän ei

siekaillut sen enempää, vaan painoi hatun päähänsä ja riensi Raoulin

asuntoon.

Louisen lähdettyä oli varakreivi hillinnyt suruansa, ellei rakkauttaan,

ja joutuessaan katsahtamaan eteenpäin tuolle vaaralliselle tielle,

jolle häntä hulluus ja kapinanhalu ajoivat oli hän ensi silmäyksellä

nähnyt isänsä kuninkaan vihan maalitauluna, koska Atos ensimmäisenä oli

asettunut tätä vastustamaan.

Tällä selväjärkisen myötätunnon hetkellä nuori mies muisti täsmälleen

Atoksen salaperäiset silmäniskut, hän muisti d'Artagnanin

odottamattoman käynnin ja seuraukset tästä yhteenotosta hallitsijan ja

alamaisen välillä kuvastuivat hänen pelästyneiden silmiensä eteen.

Palveluksessa oleva ja siis vartiopaikkaansa kiinnitetty d'Artagnan ei

suinkaan saapunut Atoksen luo vain tätä huvittaakseen. Hän oli tullut

jotakin sanomaan. Ja tämä jokin tiesi niin tukalissa olosuhteissa

onnettomuutta tai vaaraa. Raoul vapisi ajatellessaan, että hän

itsekkyydessään oli unohtanut rakkautensa tähden isänsä, ryhtyen

etsimään epätoivon haaveilua tai epätoivon nautintoa, silloin kun

kenties olisi ollut lyötävä takaisin Atokseen välittömästi kohdistuva

isku.

Tämä ajatus sai hänet hypähtämään. Vyöttäen miekkansa kupeelleen hän

riensi ensin isänsä asuntoon. Tiellä hän kohtasi Grimaudin, joka

vastakkaiselta suunnalta tullen oli yhtä innokkaasti rientämässä

ottamaan selkoa asiain tilasta. Nämä kaksi miestä törmäsivät toisiinsa,

kumpainenkin joutuneena samaan mielikuvituksensa piirtämän kehän

pisteeseen.

"Grimaud!" huudahti Raoul.

"Herra Raoul!" läähätti Grimaud.

"Herra kreivi voi hyvin?"

"Oletteko nähnyt hänet?"

"En; missä hän on?"

"Minä etsin häntä."

"Entä herra d'Artagnan?"

"Lähti hänen kanssaan."

"Milloin?"

"Kymmenen minuuttia teidän lähtönne jälkeen."

"Miten he menivät?"

"Vaunuissa."

"Mihin aikoen?"

"En tiedä."

"Ottiko isäni rahaa?"

"Ei."

"Miekan?"

"Ei."

"Grimaud!"

"Herra Raoul!"

"Minä luulen, että herra d'Artagnan tuli..."

"Kreiviä vangitsemaanko?"

"Niin, Grimaud."

"Olisin sen vannonut!"

"Minne päin he menivät?"

"Rantakaduille päin."

"Bastiljinko suuntaan?"

"Ah, hyvä Jumala, niin."

"Nopeasti, juoskaamme!"

"Niin, juoskaamme!"

"Mutta mihin sitten?" kysyi Raoul äkkiä, näyttäen lamaantuneelta.

"Menkäämme herra d'Artagnanin luo; sieltä saanemme jotakin tietää."

"Ei, jos asia salattiin minulta isäni luona, salataan se kaikkialla.

Lähtekäämme... Oi, hyvä Jumala, tänäänhän minä olen hullu, hyvä

Grimaud."

"Miksi niin?"

"Unohdin herra du Vallonin."

"Herra Portoksenko?"

"Joka yhä odottaa minua! Ah! Sanoinhan sinulle, että olen hullu."

"Joka odottaa teitä, missä sitten?"

"Vincennesissä Minimesin luona!"

"Ah, hyvä Jumala!... Onneksi se on Bastiljin tiellä."

"Joutukaamme!"

"Monsieur, minä menen satuloimaan hevoset!"

"Tee niin, ystäväni."

205.

Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.

Kunnon Portos, uskollisena kaikille muinaisen ritarillisuuden laeille,

oli päättänyt odottaa kreivi de Saint-Aignania päivänlaskuun asti.

Ja kun hovimies ei ollut tulossa, -- kun Raoul oli unohtanut

sekundantilleen tästä ilmoittaa, ja kun miekkailupaikalla odottaminen

alkoi tuntua mitä tuskallisimman pitkästyttävältä, oli Portos eräällä

portinvartijalla tuottanut muutamia pulloja hyvää viiniä ja ison

kimpaleen paistia, jotta hän aikansa kuluksi edes saisi silloin tällöin

vetää tulpan ja pistää palasen poskeensa. Hän oli jo ehtinyt

äärimmäisilleen, viimeisiin muruihin, kun Raoul saapui Grimaudin

saattamana täyttä laukkaa ratsastaen.

Nähdessään tiellä nämä kaksi kiirehtivää hevosmiestä ei parooni

epäillyt, että ne olivat hänen miehensä, ja nousten heti pehmeästä

ruohosta, johon hän oli mukavasti istuutunut, hän alkoi norjistella

polviaan ja ranteitaan, jupisten:

"Kauniita tapoja! Nyt se vintiö viimeinkin saapuu. Jos olisin poistunut

paikaltani, ei hän olisi tavannut ketään ja olisi käyttänyt sitä

hyväkseen."

Sitten hän suoristausi tanakasti seisomaan sotilaalliseen asentoon,

pullistaen voimakkaalla vartalonsa liikkeellä valtavan rintansa komean

kaarevaksi. Mutta de Saint-Aignanin sijasta hän huomasi Raoulin, joka

epätoivoisin elein lähestyi häntä, huudellen:

"Oi, rakas ystävä! Oi, suokaa anteeksi! Voi, kuinka onneton olenkaan!"

"Raoul!" huudahti Portos ihmeissään.

"Olitteko suuttunut minulle?" huudahti Raoul, tullen syleilemään

Portosta.

"Suuttunutko? Mistä sitten?"

"Siitä, että teidät näin unohdin. Mutta, nähkääs, pääni on ihan

pyörällä."

"Oh, siitä viisi!"

"Jos tietäisitte, ystäväni..."

"Oletko tappanut hänet?"

"Kenet?"

"De Saint-Aignanin."

"Ah, ei ole kysymys de Saint-Aignanista."

"Mistä sitten vielä?"

"Asia on niin, että kreivi de la Fère lienee parhaillaan vangittuna."

Portos teki liikkeen, joka olisi voinut kaataa muurin.

"Vangittu!... Kuka hänet olisi vanginnut?"

"D'Artagnan!"

"Se on mahdotonta", sanoi Portos.

"Mutta kuitenkin totta", vakuutti Raoul.

Portos kääntyi Grimaudin puoleen, ikäänkuin etsien vahvistusta

väitteelle. Grimaud nyökäytti päätänsä.

"Ja mihin hänet on viety?" kysyi Portos.

"Luultavasti Bastiljiin."

"Mistä sitä päättelet?"

"Tiellä tiedustelimme henkilöiltä, jotka olivat nähneet vaunut. Ja

toiset olivat huomanneet niiden ajavan sisään Bastiljiin."

"Hohhoh!" murahti Portos, astuen pari askelta.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Raoul.

"Minäkö? En mitään. Enpä vain salli, että Atos jää Bastiljiin."

Raoul lähestyi kelpo paroonia.

"Tiedättekö, että vangitseminen on tapahtunut kuninkaan käskystä?"

Atos katseli nuorta miestä kuin sanoakseen hänelle: "Mitä se minuun

kuuluu?" Tämä mykkä kieli oli Raoulista niin kaunopuheista, että hän ei

enempää kysellyt. Hän nousi hevosensa selkään. Grimaudin auttamana oli

Portos jo tehnyt samoin.

"Valmistakaamme suunnitelmamme", virkkoi Raoul.

"Niin", vastasi Portos, "juuri niin, laatikaamme suunnitelma."

Raoul päästi raskaan huokauksen ja pysähtyi äkkiä.

"Mikä vaivaa?" kysyi Portos. "Huimausko?"

"Ei, vaan voimattomuus! Luulottelemmeko me kolme voivamme valloittaa

Bastiljin?"

"Haa, jos d'Artagnan on siellä", vastasi Portos, "en ole menestyksestä

varma."

Raoul ihaili tätä yksinkertaisuudesta johtuvaa sankarillista

luottamusta. Nämä olivat tosiaankin niitä mainioita miehiä, jotka

kolmisin tai nelisin uhmailivat armeijoja ta: hyökkäsivät linnoja

vastaan! Nämä miehet, jotka olivat säikähdyttäneet kuoleman ja jääneet

elämään melskeisen ajanjakson jälkeen, olivat yhä voimakkaampia kuin

vankimmat nuorten joukosta.

"Monsieur", sanoi hän Portokselle, "olette herättänyt minussa aatoksen.

On ehdottomasti tavattava herra d'Artagnan."

"Epäilemättä."

"Hänen on täytynyt palata kotiinsa, vietyään isäni Bastiljiin."

"Tiedustelkaamme ensin Bastiljista", virkkoi Grimaud, joka puhui vähän,

mutta hyvin.

He kiirehtivät linnoituksen edustalle. Eräs niitä sattumia, joita

Jumala sallii lujatahtoisille ihmisille, sai Grimaudin yhtäkkiä

havaitsemaan nostosillan isolle portille kääntyvät vaunut. Tämä

tapahtui sillä hetkellä, jolloin d'Artagnan palasi kuninkaan luota,

kuten tiedämme.

Turhaan Raoul kannusti hevostaan saavuttaakseen vaunut ja nähdäkseen,

keitä niissä ajoi. Hevoset olivat jo pysähtyneet tuon jälleen

sulkeutuvan ison portin toiselle puolelle, kun vahtipaikalla seisova

ranskalainen vartija tölmäsi Raoulin hevosen kuonoon musketillaan.

Raoul käännähti pois mielissään siitä, että saisi tietää jotakin noista

vaunuista, jotka olivat sulkeneet haltuunsa hänen isänsä.

"Olemme hänet tavoittaneet", virkkoi Grimaud.

"Kun hiukan odotamme, palaavat vaunut varmasti, eikö niin, ystäväni?"

"Ellei d'Artagnan ole myöskin vangittuna", vastasi Portos, "siinä

tapauksessa on kaikki mennyttä."

Raoul ei vastannut mitään. Kaikki oli mahdollista. Hän neuvoi Grimaudia

viemään ratsut Jean-Beausiren sivukadulle, jotta vältettäisiin

herättämästä epäluuloa, ja hän itse jäi terävillä silmillään vaanimaan

d'Artagnanin tai vaunujen paluuta.

Tämä oli hyvä tuuma. Eikä ollut kulunut kahtakymmentäkään minuuttia,

kun portti avautui jälleen ja vaunut tulivat näkyviin. Häikäisy esti

Raoulia eroittamasta vaunuissa olijain kasvoja. Grimaud vannoi

nähneensä kaksi henkilöä, vakuuttaen toisen niistä isännäkseen. Portos

katseli vuoroin Raoulia, vuoroin Grimaudia, koettaen ymmärtää heidän

ajatuksensa.

"On ilmeistä", sanoi Grimaud, "että jos herra kreivi on noissa

vaunuissa, niin hänet on joko vapautettu tai häntä viedään toiseen

talletuspaikkaan."

"Sen saamme nähdä suunnasta, jolle he kääntyvät", tuumi Portos.

"Jos hänet päästetään vapaaksi", huomautti Grimaud, "viedään hänet

kotiinsa."

"Se on totta", myönsi Portos.

"Vaunut eivät käänny sille taholle", sanoi Raoul.

Ja todellakin hevoset olivat juuri häipyneet Saint-Antoinen

esikaupunkiin.

"Rientäkäämme", ehdotti Portos; "hyökkäämme vaunujen kimppuun tiellä ja

keholtamme Atosta pakenemaan."

"Kapinaa!" mutisi Raoul.

Portos loi Raouliin silmäyksen, joka oli hyvin hänen aikaisemman

katseensa arvoinen. Raoul vastasi siihen vain puristaen hevosensa

kylkiä kannuksillaan.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin olivat kolme ratsastajaamme

saavuttaneet vaunut, ja he seurasivat niitä niin läheltä, että hevosten

hengitys kostutti ajopelien kuomia.

D'Artagnan, jonka aistit aina valvoivat, kuuli kavioiden kapseen. Juuri

silloin oli Raoul käskenyt Portoksen karauttaa vaunujen ohi katsomaan,

kuka oli Atoksen seurassa. Portos totteli, mutta ei voinut nähdä

mitään; verhot olivat lasketut alas.

Kiivastus ja levottomuus voitti Raoulin. Tuo salaperäisyys yllytti

hänet ryhtymään voimakeinoihin.

D'Artagnan puolestaan oli täydellisesti tuntenut Portoksen. Hän oli

samaten nahkauutimien alta eroittanut Raoulin ja ilmaissut tekemänsä

huomiot kreiville. Kumppanuksia halutti nähdä, ryhtyisivätkö Raoul ja

Portos äärimmäisyystoimenpiteisiin.

Niin tapahtuikin. Pistooli ojolla Raoul karkasi käsiksi ensimmäiseen

vaunuhevoseen, käskien ajajan pysähdyttää. Portos tarttui itse mieheen

ja nosti hänet alas istuimelta. Grimaud siirsi seisautettujen vaunujen

oviverhoa syrjään.

Raoul levitti käsivartensa huudahtaen:

"Herra kreivi! Herra kreivi!"

"Kas, sinäkö, Raoul!" virkkoi Atos ilon innossa.

"Eipä hullumpaa!" lisäsi d'Artagnan, räjähtäen nauramaan.

Ja molemmat syleilivät nuorta miestä ja Portosta, joka oli heidät

kahmaissut käsivarsiinsa.

"Kunnon Portos, oivallinen ystäväni!" huudahti Atos. "Aina olet

kaltaisesi!"

"Hän on vielä kaksikymmenvuotias", sanoi d'Artagnan, "_Bravo_, Portos!"

"Lempo soikoon!" vastasi Portos hiukan hämillään; "me luulimme sinun

olevan vankina."

"Ja olimmekin vain ajelemassa herra d'Artagnanin vaunuissa", vastasi

Atos.

"Me olemme seuranneet teitä Bastiljista asti", vastasi Raoul

epäluuloisella ja nuhtelevalla äänellä.

"Jonne olimme poikenneet syömään illallista kunnon herra Baisemeauxin

kanssa. Muistatko Baisemeauxia, Portos?"

"_Pardieu_, aivan hyvin."

"Ja me tapasimme Aramiksenkin."

"Bastiljissako?"

"Niin, samassa illallispöydässä."

"Ah!" huoahti Portos rauhoittuen.

"Hän lähetti sinulle tuhannet terveiset."

"Kiitos!"

"Mihin herra kreivi matkustaa?" kysyi Grimaud, jota hänen isäntänsä jo

oli palkinnut hymyilyllä.

"Me lähdemme kotiin maalle."

"Mitenkä?... Suoraa päätäkö?"

"Suoraa päätä."

"Ilman matkatavaroita?"

"Niinhän vainkin! Raoulin toimeksi olisi jäänyt lähettää minulle

kapineeni tai tuoda ne palatessaan luokseni, jos hän pääsee

pistäytymään sinne."

"Ellei mikään häntä enää pidätä Pariisissa", sanoi d'Artagnan lujin,

tikarina vihlaisevin katsein, sillä hän avasi uudestaan nuoren

miespoloisen haavat, "ellei mikään häntä pidätä, tekee hän viisaasti,

Atos, seuratessaan sinua."

"Mikään ei enää pidätä minua Pariisissa", vastasi Raoul.

"Me lähdemme siis", virkahti Atos heti.

"Entä herra d'Artagnan?"

"Oh, minä olin saattamassa Atosta vain tulliportille ja palaan

Portoksen kanssa."

"Hyvä on", sanoi tämä.

"Tule, poikani", lisäsi kreivi, laskien käsivartensa lempeästi Raoulin

kaulaan ja syleillen häntä vielä. "Grimaud", jatkoi hän, "sinä palaat

hiljalleen Pariisiin ja otat mukaasi parooni du Vallonin hevosen, sillä

Raoul ja minä nousemme tässä ratsaille ja luovutamme vaunut näille

kahdelle herrasmiehelle, heidän palatakseen kaupunkiin. Päästyäsi

asuntooni kokoat vaatteeni ja kirjeeni sekä lähetät kaikki meille."

"Mutta", huomautti Raoul koettaen saada kreiviä puhumaan, "kun palaatte

toisella kertaa Pariisiin, ei tänne jää teille liinavaatteita eikä

muita tarpeita, ja se on kovin hankalaa."

"Luulen, Raoul, että kuluu hyvin pitkä aika, ennen kuin palaan

Pariisiin. Viime oleskelumme täällä ei ole minua kehoittanut uusiin

pääkaupunginmatkoihin."

Raoul painoi päänsä alas, virkkamatta enää mitään.

Atos astui vaunuista, nousten hevosen selkään, jolla Portos oli

ratsastanut, ja eläin näytti tästä vaihdoksesta olevan peräti

hyvillään.

Oli syleilty, oli pudistettu käsiä, oli annettu monta todistusta

ikuisesta ystävyydestä. Portos oli luvannut ensi tilassa viettää

kuukauden Atoksen luona. Samaten lupasi d'Artagnan käyttää siihen

ensimmäisen lomansa. Syleiltyään sitte Raoulia vielä viimeisen kerran

hän virkkoi:

"Poikani, minä kirjoitan sinulle."

Nämä d'Artagnanin sanat sisälsivät paljon, hän kun ei koskaan

kirjoitellut. Raoul heltyi kyyneliin asti. Hän riuhtaisi itsensä

muskettisoturin käsistä ja lähti.

D'Artagnan astui Portoksen keralla vaunuihin.

"Kas niin, rakas ystävä", virkkoi hän, "onpa tämä ollut päivä!"

"On niinkin", vahvisti Portos.

"Kyllä sinä varmaan olet uuvuksissa."

"En kovin. Kuitenkin menen hyvissä ajoin levolle, ollakseni huomenna

valmis."

"Ja mihin valmis?"

"_Pardieu_, lopettamaan, mitä olen aloittanut."

"Sinä saat minut vapisemaan, veikkoseni; näytäthän aivan tuohtuneelta.

Mitä hittoa oletkaan pannut alulle, jota ei vielä olisi saatettu

loppuun?"

"Kuulehan siis: Raoul ei ole taistellut. Niin ollen on minun

taisteltava!"

"Kenen kanssa?... Kuninkaanko?"

"Mitä, -- kuninkaan?" virkkoi Portos hämmästyneenä.

"Niin juuri, suuri lapsi, kuninkaan kanssa!"

"Vakuutan sinulle, että kysymyksessä on herra de Saint-Aignan."

"Sitäpä sinulle halusinkin sanoa. Otellessasi sen herrasmiehen kanssa

paljastat miekkasi kuningasta vastaan."

"Ah", äännähti Portos muljauttaen silmiään, "oletko siitä varma?"

"_Pardieu_!"

"No, miten sitten on asia järjestettävä?"

"Koetamme saada aikaan kelpo illallisen. Muskettisoturien kapteenin

pöytä on varsin mukiinmenevä. Siellä näet de Saint-Aignanin keikarin ja

juot hänen terveydekseen."

"Minäkö?" huudahti Portos.

"Mitä!" sanoi d'Artagnan. "Kieltäydytkö tyhjentämästä kuninkaan

maljaa?"

"Mutta, _corboeuf_! Enhän puhu kuninkaasta, vaan herra de

Saint-Aignanista."

"No, kun sinulle vakuutan, että se on samaa."

"Ah... hyvä siis!" myöntyi Portos voitettuna.

"Kai käsität?"

"En", sanoi Portos; "mutta vähät siitä!"

"Niin, välipä sillä", vastasi d'Artagnan. "Menkäämme illalliselle,

Portos."

206.

Baisemeauxin seura.

Emme ole unohtaneet, että d'Artagnan ja kreivi de la Fère Bastiljista

lähtiessään olivat jättäneet sinne Aramiksen kahden kesken Baisemeauxin

kanssa.

Kuvernööri ei hituistakaan huomannut, että keskustelu kärsi hänen

kahden vieraansa poistumisesta. Hänestä olivat jälkiruokaviini ja

Bastiljin liköörit oivallisia. Hän uskoi, sanomme, että jälkipöydässä

tarjoiltu viini oli riittävä elvyke kirvoittamaan jokaisen rehdin

miehen kielenkantimen. Linnanpäällikkö tunsi huonosti hänen

kunnianarvoisuuttaan, joka ei koskaan ollut niin umpimielinen kuin

jälkipöydässä. Mutta hänen kunnianarvoisuutensa tunsi mainiosti herra

Baisemeauxin, luottaessaan siihen, että kunnon kuvernöörin niin

tehokkaaksi katsoma keino kyllä tosiaan tepsisi isäntään itseensä.

Näköjään laimenematta keskustelu kuitenkin todellisuudessa riutui.

Sillä paitsi että Baisemeaux haastoi melkein yksin, puheli hän vielä

yksinomaan Atoksen merkillisestä vangitsemisesta ja sitä niin nopeasti

seuranneesta vapauttamismääräyksestä.

Baisemeauxilta ei muuten ollut jäänyt huomaamatta, että molemmat

määräykset, vangitsemis- kuten vapauttamiskäskykin, olivat kuninkaan

omakätisesti kirjoittamia. Ja hänen majesteettinsa otti siten

vaivautuaksensa ainoastaan tärkeiden asianhaarojen johdosta. Kaikki

tämä oli Baisemeauxille hyvin mielenkiintoista ja samalla kovin

hämärää. Mutta kun se Aramikselle oli jo perin selvää, ei tämä

kiinnittänyt tapaukseen samaa huomiota kuin kunnon vankilanjohtaja.

Sitäpaitsi Aramis harvoin häiriytyi mistään, eikä vielä ollut edes

huolinut mainita herra Baisemeauxille, minkä vuoksi hän itsekään oli

tänne saapunut.

Mutta juuri kun Baisemeaux oli parhaassa pohdinnan vauhdissa, keskeytti

Aramis hänet yhtäkkiä.

"Sanokaa minulle, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi hän, "eikö teillä

Bastiljissa koskaan ole muita hauskutuksia kuin ne, joissa olen saanut

kunnian olla mukana täällä pari kolme kertaa käydessäni?"

Käänne oli niin odottamaton, että vankilanjohtaja viirin tavoin, joka

äkkiä saa tuulenvastaisen sysäyksen, pysähtyi kesken lauseensa.

"Hauskutuksia?" toisti hän. "Niitähän minulla on alituisesti,

monseigneur."

"Ohoo, vai niin! Ja nämä hauskutukset...?"

"Ovat kaikenlaatuisia."

"Varmaankin saatte vieraita?"

"Vieraita? Ei, käynnit eivät ole tavallisia Bastiljissa."

"Vai ovat vierailut harvinaisia?"

"Hyvin harvinaisia."

"Oman seurannekin puolelta?"

"Mitä nimitätte seurakseni?... Vankejaniko?"

"Oh, ei. Vankinne!... Tietenkin te käytte heitä katsomassa, eivätkä he

tule teidän luoksenne. Tarkoitan sitä seuraa, hyvä herra Baisemeaux,

johon olette vakinaisesti kuuluva."

Baisemeaux katsoa tuijotti Aramikseen. Sitten hän virkkoi, ikäänkuin

hänen hetkellinen otaksumansa olisi ollut mahdoton:

"Oh, minulla on nykyisin hyvin vähän seuraa. Täytyy tunnustaa, paras

herra d'Herblay, että oleskelu Bastiljissa näyttää hienon maailman

ihmisistä villiltä ja kolkolta. Naiset varsinkaan eivät tule tänne

luokseni ilman jonkunlaista kauhua, jota minun on ylen vaikea

tyynnyttää. Ja ihmehän olisikin, jos eivät naisparat hiukan vapisisi

nähdessään nämä synkät luolat ja ajatellessaan, että niissä asuu

onnettomia vankeja, jotka..."

Ja mitä enemmän Baisemeaux tuijotti piispan kasvoihin, sitä enemmän

kelpo vankilanjohtajan mieli kangistui, kunnes se kokonaan herposi.

"Ei, te ette käsitä, hyvä herra Baisemeaux", sanoi Aramis, "te ette

käsitä... Minä en puhu seurasta ylimalkaan, vaan eräästä erityisestä

seurasta, nimenomaan järjestöstä, jossa te olette jäsenenä."

Baisemeaux oli pudottaa täyden lasillisensa muskattiviiniä, jota hän

juuri kohotti huulilleen.

"Jäsenenä", sopersi hän, "jäsenenä?"

"Aivan niin, jäsenenä", toisti Aramis mitä kylmäverisimmin. "Ettekö

kuulu erääseen salaseuraan, hyvä herra Baisemeaux?"

"Sala-?!"

"Salaiseen tai salaperäiseen yhdistykseen?"

"Oi, herra d'Herblay!..."

"No, älkää suotta kieltäkö."

"Mutta uskokaa..."

"Minä uskon, mitä tiedän."

"Vannon teille...!"

"Kuunnelkaa minua, hyvä herra Baisemeaux, minä väitän että kuulutte, ja

te kiellätte. Jommankumman meistä täytyy olla oikeassa, ja toinen on

välttämättömästi väärässä."

"No?"

"No, pian pääsemme selvyyteen."

"Antakaahan kuulla", sanoi Baisemeaux, "antakaa kuulla."

"Juokaa toki ensin muskattinne, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi Aramis.

"Mitä ihmettä! Te näytätte aivan säikähtyneeltä."

"En suinkaan, en ollenkaan, en."

"Juokaa siis."

Baisemeaux maistoi kulauksen, mutta se meni väärään kurkkuun.

"No niin", jatkoi Aramis, "ellette, sanon, kuulu erääseen salaiseen

yhdistykseen, tai salaperäiseen, miten tahdotte -- nimi ei mitään

merkitse, -- ellette kuulu sellaiseen seuraan, johon tässä vihjailen,

niin silloin ette ymmärrä mitään siitä, mitä nyt aion teille sanoa,

siinä kaikki."

"Oh, saatte olla jo edeltäpäin varma, että minä en sitä voi oivaltaa."

"Senpä näemme."

"Niin, koettakaahan."

"Siihen olen tulossa. Jos taasen olette sen seuran jäseniä, vastaatte

esitykseeni heti myöntävästi tai kieltävästi."

"Lausukaa kysymyksenne", sopersi Baisemeaux vapisten.

"Mutta te kyllä tunnustanette", jatkoi Aramis yhä järkkymättömän

tyynesti, "että tietenkään ei voi kuulua yhdistykseen ja nauttia sen

jäsenille suotuja etuja, olematta itse velvollinen muutamiin pikku

palveluksiin?"

"Se olisi tosiaan selvää", änkkäsi Baisemeaux, "jos..."

"No niin", pitkitti Aramis, "yhdistyksessä, josta teille puhun ja johon

te ette olekaan kuuluvinanne..."

"Sallikaa", hätääntyi Baisemeaux, "en kuitenkaan tahtoisi ehdottomasti

sanoa..."

"Tässä järjestössä sitoo kaikkia siihen kuuluvia linnoitusten

kuvernöörejä ja päälliköitä erityinen heiltä vaadittu lupaus."

Baisemeaux kalpeni.

"Se sitoumus", jatkoi Aramis lujalla äänellä, "on tällainen..."

Baisemeaux nousi sanomattoman mielenliikutuksen vallassa.

"Sanokaa, rakas herra d'Herblay", mutisi hän, "sanokaa."

Silloin Aramis mainitsi tai pikemminkin saneli samanlaisella äänellä

kuin olisi kirjasta lukenut seuraavan pykälän: "Sanottu linnoituksen

päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa tai vangin pyynnöstä

sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän."

Hän pysähtyi. Baisemeaux näki tuskin eteensä, niin surkeassa tilassa

hän oli.

"Onko tämä sitoumuksen sanamuoto?" kysyi Aramis tyynesti.

"Monseigneur!..." voihkasi Baisemeaux.

"Ah, alatte luullakseni ymmärtää?"

"Monseigneur", huudahti Baisemeaux, "älkää tuolla tavoin leikkikö

ylemmyydellänne. Sorrun kovin mitättömäksi rinnallanne, jos te

ilkikurisesti haluatte houkutella minulta hallintoni pikku

salaisuudet."

"Ah, ei, älkää pettäkö itseänne, hyvä herra Baisemeaux. En tutki teidän

hallintonne pikku salaisuuksia, vaan tahdon päästä teidän omantuntonne

salaisuuksien perille."

"No, vaikka omatuntonikin, rakas herra piispa, mutta ottakaa hiukan

huomioon tukala asemani."

"Se ei ole suinkaan tavallinen, herra kuvernööri", jatkoi taipumaton

Aramis, "jos kuulutte tarkoittamaani järjestöön. Mutta se on aivan

luonnollinen, jos te vapaana kaikista sitoumuksista olette vastuussa

ainoastaan kuninkaalle."

"Niin, monsieur, niin, minähän tottelen ainoastaan kuningasta. Ketä

Jumalan nimessä pitäisi ranskalaisen aatelismiehen totella muuta kuin

kuningasta?"

Aramis ei silmäänsäkään räväyttänyt, vaan jatkoi lempeällä äänellään:

"On hyvin mieluista ranskalaiselle aatelismiehelle, ranskalaiselle

kirkon palvelijalle, kuulla niin ansiokkaan miehen lausuvan uskollisen

mielialansa noin rehellisesti ja tuon kuultuaan kyetä luottamaan

sanoihinne."

"Oletteko siis epäillyt muuta, monsieur?"

"Minäkö? En suinkaan."

"Te uskotte minua?"

"Minä uskon nyt ehdottomasti, monsieur", sanoi piispa painokkaasti,

"että te ette kieltäisi kuuliaisuutta esimiehiltä, jos kerran olisitte

vapaaehtoisesti lupautunut heidän johtoonsa."

"Esimiehiltä?" parahti Baisemeaux.

"Niin sanoin."

"Herra d'Herblay, te ilvehditte vielä, eikö niin?"

"Tietysti on helpompikin palvella yhtä herraa kuin useata. Mutta kun

silti tunnutte olevan pulassa, hyvä herra Baisemeaux, niin se

luonnollisesti on omaa syytänne eikä johdu minun erehdyksestäni."

"Ei suinkaan", vastasi ahdistettu vankilanjohtaja entistä enemmän

hämillään. "Mutta mitä nyt? Te nousette?"

"Niin, kyllä."

"Lähdettekö?"

"Täytyy jo mennä."

"Kuinka omituinen te olettekaan minua kohtaan, monseigneur!"

"Minäkö omituinen? Mitenkä niin?"

"Voisi luulla, että teitä huvittaa pidellä minua piinapenkissä?"

"Mahdotonta! En millään muotoa soisi teidän joutuvan ikävälle

mielelle."

"Jääkää siis."

"Minä en voi."

"Ja miksette?"

"Siksi, että minulla ei ole täällä mitään tehtävää ja että minulla

päinvastoin on velvollisuuksia muualla."

"Velvollisuuksia näin myöhään?"

"Niin. Käsittäkää toki, hyvä herra Baisemeaux. Siellä, mistä tulin,

ilmoitettiin minulle: 'Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri

päästää tarpeen vaatiessa ja vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan

kuuluvan rippi-isän.' Olen saapunut, mutta te ette ymmärrä sanomaani,

ja minä palaan ilmoittamaan noille henkilöille, että he ovat erehtyneet

ja että heidän on lähetettävä minut muualle."

"Mitä! Te olette...?" huudahti Baisemeaux hirmustuneena katsellen

Aramista.

"Veljeskunnan ripittäjä", virkkoi Aramis ääntään muuttamatta.

Mutta vaikka nämä sanat lausuttiinkin varsin säveästi, vaikuttivat ne

linnanpäällikköön kuin ukkosen isku. Baisemeaux kävi tuhankarvaiseksi,

ja hänestä näyttivät Aramiksen kauniit silmät kahdelta tuliselta

miekalta, jotka tunkivat hänen sydämensä pohjaan.

"Ripittäjä!" sopersi hän. "Tekö, monseigneur, olette veljeskunnan

lähettämä ripittäjä?"

"Niin; mutta meillä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa, koska te

ette ole veljeskunnan jäsen."

"Monseigneur..."

"Ja veljeskuntaan kuulumattomana te aivan luonnollisesti kieltäydytte

noudattamasta sen käskyjä."

"Monseigneur, minä pyydän", hätäili Baisemeaux, "suvaitkaa kuunnella

minua."

"Mitä varten?"

"Monseigneur, minä en sano, etten kuuluisi veljeskuntaan..."

"Ahaa!"

"Minä en sano, että kieltäytyisin tottelemasta."

"Äskeinen kuitenkin suuresti vivahti vastustukseen, herra Baisemeaux."

"Ah, ei, monseigneur, ei. Minä tahdoin vain varmistua..."

"Varmistua mistä?" tiukkasi Aramis perin halveksivasti.

"En mistään, monseigneur", peräytyi Baisemeaux matalalla äänellä ja

kumartaen kirkkoruhtinaan edessä. "Olen joka aika ja joka paikassa

esimiesteni käytettävänä. Mutta..."

"Hyvä on! Tuo kuulostaa paremmalta."

Aramis istahti takaisin tuolille ja ojensi lasinsa Baisemeauxille, joka

ei kyennyt sitä täyttämään, kun hänen kätensä vapisi niin rajusti.

"Sanoitte 'mutta'", aloitti piispa jälleen.

"Niin", puolusteli Baisemeaux-parka, "kun minulle ei ollut ennakolta

ilmoitettu, en ollenkaan saattanut odottaa..."

"Eikö evankeliumissa sanota: 'Valvokaat, sillä sitä hetkeä ei tiedä

kenkään paitsi Jumala?' Eikö veljeskunnan säännöissä sanota:

'Valvokaat, sillä mitä minä tahdon, sitä on teidän aina tahdottava?' Ja

mistä syystä ette olisi odottanut ripittäjää, herra Baisemeaux?"

"Koska Bastiljin vangeista ei tällä hetkellä ole kukaan sairaana,

monseigneur."

Aramis kohautti olkapäitään.

"Mitä te siitä tiedätte?" virkkoi hän.

"No, minusta näyttää..."

"Herra Baisemeaux", sanoi Aramis heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan,

"tuossa tulee palvelijanne, jolla on teille jotakin sanottavaa."

Baisemeauxin palvelija tosiaan näyttäytyi kynnyksellä.

"Mikä on?" kysyi Baisemeaux vilkkaasti.

"Herra kuvernööri", ilmoitti palvelija, "teille tuodaan laitoksen

lääkärin raportti."

Aramis silmäili Baisemeauxia kirkkain ja varmoin katsein.

"No, käskekää sanantuoja sisälle", sanoi hän.

Mies astui huoneeseen, tervehti ja antoi raportin. Baisemeaux vilkaisi

siihen, kohottaen sitten päätään.

"Bertaudièren kakkonen on sairas!" ihmetteli hän.

"Miksi siis sanoitte, hyvä herra Baisemeaux, että kaikki laitoksenne

asukkaat olivat terveinä?" lausui Aramis välinpitämättömästi.

Hän kulautti siemauksen muskattiviiniä, irroittamatta katsettaan

kuvernööristä. Tämä nyökkäsi raportin tuojalle, ja miehen poistuttua

hän huomautti vavahtelevalla äänellä:

"Pykälässä sanottaneen: 'vangin pyynnöstä'?"

"Niin siinä sanotaan", vastasi Aramis. "Mutta kuulustakaahan, mitä

teistä nyt tahdotaan, hyvä herra Baisemeaux."

Joku aliupseeri nimittäin pisti päänsä esille ovenraosta.

"Taasko jotakin?" kiivastui Baisemeaux. "Enkö enää saa hetkenkään

rauhaa?"

"Herra kuvernööri", sanoi kersantti, "Bertaudièren numero kaksi on

antanut vartijansa toimeksi pyytää teiltä rippi-isää."

Baisemeaux oli vähällä kaatua tuoliltaan. Aramis ei viitsinyt häntä

rauhoittaa, kuten hän ei ollut huolinut häntä peloitellakaan.

"Mitä siihen vastaan?" äännähti Baisemeaux.

"Mitä vain tahdotte", sanoi Aramis puristaen huulensa yhteen. "Se on

teidän asianne; minä en ole Bastiljin kuvernööri."