"Mitä ihmettä!..."

"Hiljaa, -- eikä tuollaisia säikähtyneitä katseita! Ikkunoilla on

täällä silmät ja seinillä suuret korvat. Suvaitkaa olla tuijottamatta

minuun enää; puhukaa minulle äänekkäästi sateesta, kauniista ilmasta ja

Englannin viehätyksistä."

"Mutta..."

"Oih, minä varoitan teitä: en tiedä missä, mutta jossakin täällä täytyy

Madamella olla avoin silmä ja vaaniva korva. Ymmärrättehän, ettei

mieleni tee tulla karkoitetuksi tai vankilaan suljetuksi. Puhukaamme

siten kuin sanoin tai olkaamme kerrassaan puhumatta."

Raoul puristi kätensä rajusti nyrkkiin, reipastutti askeleitansa ja

otti rohkean muodon, mutta sellaisena lujana katsantona, jolla

lannistumaton tuomittu menee rangaistustaan kärsimään. Tarkkaavin

silmin ja nenä pystyssä vainuten kaikkialle tepsutteli Montalais

keveästi hänen edellään. Raoul osoitettiin heti Madamen huoneeseen. --

Noh, -- ajatteli hän, -- päivä kuluu minun saamatta mitään tietää. De

Guiche sääli minua liiaksi; hän on liittynyt yhteen Madamen kanssa, ja

ystävällisellä juonella he koettavat siirtää kysymyksen ratkaisua.

Miksei minulla täällä ole kunnon vihollista... esimerkiksi sitä de

Wardesin käärmettä! Hän purisi, se on totta; mutta minä en jäisi enää

epäselvyyteen... Epäröidä... epäillä... parempi kuolla.

Raoul seisoi Madamen edessä. Hurmaavampana kuin koskaan lepäili

Henriette nojatuolissaan, sirot jalat kirjaillulla samettipieluksella.

Hän leikki pienen, tuuheasilkkisen kissan kanssa, joka pureskeli hänen

sormiaan ja riippui hänen kaularöyhelönsä silkkipunoksissa.

Madame haaveili niin syvissä mietteissä, että havahtui unelmistaan

vasta kun Raoul toistamiseen huomautti:

"Teidän korkeutenne tahtoi puhutella minua?"

Madame pudisti päätänsä kuin unesta heräten.

"Hyvää päivää, herra de Bragelonne", virkkoi hän; "niin, minä lähetin

teitä kutsumaan. Olette siis palannut Englannista?"

"Teidän kuninkaallisen korkeutenne palvelijana."

"Kiitos! Jättäkää meidät, Montalais."

Montalais lähti.

"Voinette suoda minulle muutamia minuutteja, herra Bragelonne?"

"Koko elämäni kuuluu teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi

Raoul kunnioittavasti, aavistaen jotakin synkkää kaikkien näiden

kohteliaisuuksien takana; mutta tämä uhka ei ollut hänelle

vastenmielinen, koska hän oli varma, että se johtui jonkunlaisesta

sukulaisuudesta hänen omien ja Madamen tunteitten välillä. Kaikki hovin

älykkäät ihmiset tunsivatkin prinsessan omituisen luonteen oikullisen

tahdonlujuuden ja tavattoman vallanhalun. Madamea olivat kuninkaan

ihailun osoitukset sanomattomasti imarrelleet; Madame oli antanut

itsestään puheenaihetta ja herättänyt kuningattaressa sen kuolettavan

mustasukkaisuuden, joka jäytävänä matona tuhoo kaiken naisellisen

onnen; lääkitäkseen loukattua ylpeyttään Madame oli sitten avannut

sydämensä rakkaudelle. Meille on tunnettua, mitä Henriette oli tehnyt

kutsuakseen takaisin Ludvig XIV:n karkoittaman Raoulin.

Kuka selvittää tämän kiehittämättömän vyyhden rakkautta ja

turhamaisuutta, sanomatonta hellyyttä ja suunnatonta petollisuutta? Ei

kukaan, ei edes se häijy enkeli, joka virittää keimailunhalun naisten

sydämessä.

"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa hetkisen vaitiolon jälkeen,

"oletteko hyvillänne paluustanne?"

Bragelonne katsahti prinsessa Henrietteen, nähden hänet kalpeana siitä,

mitä hän kätki, mitä hän pidätti, mitä hänen sydämensä hehkui

ilmaisemaan.

"Hyvilläni?" virkkoi hän. "Missä suhteessa olisin hyvilläni tai

pahoillani, Madame?"

"Siinä kohden tietysti, mitä teidän ikäisenne ja muotoisenne mies

enimmin harrastaa."

-- Ripeästi hän käykin asiaan käsiksi! -- ajatteli Raoul vavahtaen. --

Mitä hän aikonee sydämelleni kuiskata?

Säikkyen hän halusi siirtää tuonnemmaksi toivomansa, mutta niin kauhean

hetken, jolloin saisi kaikki tietää. Hän vastasi: "Madame, olin

jättänyt tänne hellän ystävän täysin terveenä ja tapaan hänet

sairaana."

"Tarkoitatte herra de Guichea?" lausui prinsessa järkkymättömän

tyynenä. "Olen kuullut, että hän on teille hyvin rakas kumppani."

"Niin on, Madame."

"No, on totta, että hän haavoittui; mutta hänen vointinsa on jo

parempi. Oh, herra de Guichea ei tarvitse surkutella", huomautti Madame

nopeasti, mutta paransi sitten sanojaan. "Vai onko hänen tilansa

tukala? Onko hän valitellut? Vaivaako häntä joku meille tuntematon

huoli?"

"Puhun ainoastaan hänen vammastaan, Madame."

"No, ei sitten mitään, sillä herra de Guiche kuuluu reippaasti toipuvan

siitä seikkailustaan. Niin, herra de Bragelonne, olenpa varma, että

tekin mieluummin soisitte ruumiinne haavoittuneen!... Sellaisestahan

pian paranee."

Raoul säpsähti. -- Hän palaa siihen, -- ajatteli hän, ah!...

Mutta ääneen hän ei virkkanut mitään.

"Mitä arvelette?" kysäisi Henriette.

"En osaa sanoa mitään, Madame."

"Ette sano mitään! Ettekö siis ole samaa mieltä kanssani? Oletteko siis

tyytyväinen?"

Raoul astui lähemmäksi.

"Madame", pyysi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne tahtoo sanoa

minulle jotakin, mutta teidän luontainen jalomielisyytenne pakottaa

teitä käyttämään sääliväistä kieltä. Älköön teidän korkeutenne minua

enää säästäkö! Minä olen voimakas ja kuuntelen."

"Ah", vastasi Henriette, "mitä nyt ajattelettekaan?"

"Sitä, mitä teidän korkeutenne tahtoo minulle tehdä ymmärrettäväksi."

Ponnistuksistaan huolimatta Raoul vapisi nämä sanat lausuessaan.

"Se on kyllä julmaa", jupisi prinsessa; "mutta koska olen

aloittanut..."

"Niin, Madame, koska teidän korkeutenne on suvainnut aloittaa, niin

suvaitkaa sanoa kaikki..."

Henriette nousi äkkiä ja käveli muutaman askeleen huoneessa.

"Mitä herra de Guiche teille sanoi?" tiedusti hän.

"Ei mitään, Madame."

"Ei mitään! Eikö hän selittänyt teille mitään? Oi, kuinka hyvin hänet

siitä tunnen!"

"Hän kaiketi tahtoi minua säästää."

"Ja tuota ystävät nimittävät ystävyydeksi! Mutta herra d'Artagnan,

jonka luota tulette, toki kertoi jotakin?"

"Ei sen paremmin, Madame."

Henriette liikahti kärsimättömästi.

"Tiedättehän ainakin, mitä hovissa huhutaan?" virkkoi hän.

"En tiedä yhtään mitään, Madame."

"Ettekö ukonilma-seikkailuakaan?"

"En ollenkaan."

"Ettekä kohtausta metsässä?"

"En kohtausta metsässäkään!..."

"Ettekä pakoa Chaillotin luostarista?"

Raoul, joka taipui kuin sirpin kohtaama kukka, pakottausi

yli-inhimillisellä ponnistuksella hymyilemään, vastaten sanomattoman

säveästi:

"Minulla on kunnia vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne,

etten tiedä yhtään mitään. Olen Englannista saapuva unohdettu poloinen.

Täkäläisten ihmisten ja minun välillä meurusi niin paljon kuohuvia

aaltoja, että teidän korkeutenne mainitsemien asiain kaiku ei ole

ulottunut minun korviini."

Henrietteä liikutti tämä kalpeus, tämä säyseä uljuus. Hänen sydämensä

vallitsevana tunteena oli tällä hetkellä palava halu häivyttää

onnettoman rakastajan mielestä se olento, joka tälle tuotti niin suurta

kärsimystä.

"Herra de Bragelonne", lausui hän, "mitä ystävänne eivät ole tahtoneet,

sen tahdon minä tehdä teille, sillä minä kunnioitan teitä ja pidän

teistä. Saatte nyt minusta oikean ystävän. Te seisotte pää pystyssä

kuten kunnon miehen tulee, ja minä en tahdo, että teidän täytyisi

taivuttaa se pilkan edessä ja kenties jo viikon päästä halveksumisenkin

painamana."

"Oi", äännähti Raoul kalmankalpeana, "onko asia jo niin pitkällä?"

"Ellette tiedäkään", sanoi prinsessa, "näen teidän ainakin aavistavan.

Tehän olitte kihloissa neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, Madame."

"Senvuoksi olen velvollinen valmistamaan teitä siihen, että piakkoin

karkoitan neiti de la Vallièren seurueestani..."

"Karkoitatte la Vallièren!" huudahti Bragelonne.

"Varmasti. Luuletteko, että ikuisesti mukaudun kuninkaan kyyneliin ja

valitusvirsiin? Ei, taloni ei kauemmin saa tarjota turvaa mokomalle

elämälle. Mutta tehän horjutte..."

"En, Madame, anteeksi", ponnistausi Bragelonne väittämään, "hetkellinen

pahoinvointi vain. Teidän kuninkaallinen korkeutenne kunnioitti minua

mainitsemalla, että hänen majesteettinsa oli itkenyt, rukoillut."

"Kyllä, mutta turhaan."

Hän kertoi Raoulille Chaillotin retken ja kuninkaan epätoivoisen paluun

sieltä; hän kertoi oman taipumisensa armahtavaisuuteen, mutta mainitsi

myös, millä purevalla huomautuksella hän -- loukattu prinsessa,

nöyryytetty keimailijatar -- oli masentanut kuninkaallisen vihan.

Raoul painoi päänsä alas.

"Mitä nyt ajattelette?" kysyi Madame lopuksi.

"Kuningas rakastaa häntä!" vastasi nuori mies.

"Mutta te sanotte tuon siihen tapaan kuin tyttö ei rakastaisi häntä."

"Voi, minä muistelen vielä aikaa, jolloin hän rakasti minua, madame."

Henriette ihaili hetkisen tätä ylevää uskomattomuutta. Sitten hän

olkapäitään kohauttaen virkkoi:

"Te ette usko minua? Oi, miten _te_ häntä rakastatte, kun voitte

epäillä, tokko _hän_ rakastaa kuningasta!"

"Epäilen siihen asti, kunnes saan todistuksen. Anteeksi, minulla on

hänen sanansa, ja hän on jalosukuinen tyttö."

"Todistuksenko?... Olkoon menneeksi, tulkaa!"

192.

Kotitarkastus.

Raoulin edellä mennen prinsessa vei hänet pihan yli siihen

rakennukseen, missä la Vallière asui, ja nousten portaita, joita Raoul

juuri samana aamuna oli käyttänyt, hän pysähtyi sen huoneen oven eteen,

missä nuori mies oli saanut omituisen vastaanoton Montalaisilta.

Hetki oli hyvin valittu prinsessan suunnitteleman tuuman

toimeenpanemiseksi. Linna oli tyhjillään; kuningas, hovin herrat ja

naiset olivat lähteneet Saint-Germainiin. Vain Henriette, tietäen

Bragelonnen tulon ja ajatellen käyttää tätä hyväkseen, oli tekeytynyt

pahoinvoivaksi ja jäänyt kotiin. Madame oli siis varma, että he eivät

tapaisi ketään la Vallièren huoneessa tai Saint-Aignaninkaan asunnossa.

Vetäen kaksoisavaimen taskustaan hän astui hovineitonsa kamariin.

Bragelonne upotti katseensa tähän huoneeseen, tuntien sen, ja jo

ensimmäinen vaikutelma tuotti hänelle kärsimystä. Prinsessa katseli

häntä, ja hänen harjaantunut silmänsä huomasi, mitä nuoren miehen

sydämessä liikkui.

"Olette pyytänyt minulta todistuksia", virkkoi hän; "älkää siis

ihmetelkö, että niitä teille esitän. Ellette usko itsellänne olevan

rohkeutta niitä sietää, on nyt vielä aika peräytyäksemme."

"Kiitos, madame", vastasi Bragelonne; "mutta minä olen tullut tänne

varmistumaan. Olette luvannut saada minut vakuuttumaan. Tehkää niin."

"Tulkaa siis sisälle", sanoi Madame, "ja sulkekaa ovi jälkeenne."

Bragelonne totteli, ja kääntyen prinsessaan päin hän loi häneen kysyvän

silmäyksen.

"Tiedätte kai, missä olette?" lausui Henriette.

"Kaikesta päättäen, madame, uskon olevani neiti de la Vallièren

huoneessa."

"Oikein."

"Mutta pyydän huomauttaa teidän korkeudellenne, että tämä huone on

huone, eikä mikään todistus."

"Odottakaa."

Prinsessa astui makuusijan jalkopään taakse, käänsi irtoseinän kokoon

ja kumartui parkettilattiaa kohden.

"Tässä", näytti hän, "kumartukaa itse nostamaan tuo laskuluukku."

"Laskuluukku?" huudahti Raoul kummastuneena, sillä d'Artagnanin sanat

alkoivat palata hänen mieleensä, ja hän muisteli tämän maininneen

jotakin sellaista. Mutta turhaan hänen katseensa etsi rakoa, joka olisi

ilmaissut aukon, tai rengasta, jonka avulla olisi voinut nostaa jonkun

osan lattiaa.

"Ah, se on totta!" nauroi madame Henriette. "Minä unohdin neljännen

parkettikuution salaisen joustimen. Painakaa puussa olevan oksan

kohdalta, siinä opastus. Painakaa itse varakreivi, -- kas tähän."

Kalpeana kuin kuolema painoi Raoul peukalollaan mainittuun kohtaan;

heti tottelikin joustin, ja laskuovi kohosi itsellään.

"Hyvin nerokas laite", virkkoi prinsessa, "ja näkee arkkitehdin

tienneen, että pontimelle oli varattu hento käsi. Ja kansi nousee ihan

vaivatta!"

"Portaat!" huudahti Raoul.

"Niin, ja sirot ovatkin", sanoi prinsessa Henriette. "Katsokaa,

varakreivi, näissä portaissa on kaidepuu suojelemassa hentoja

henkilöitä putoamasta, kun uskaltautuvat niitä alas, Niinpä minäkin

rohkenen niille astua. No, seuratkaa minua, varakreivi, seuratkaa."

"Mutta ennen kuin seuraan teitä, madame, sanokaahan, minne nämä

askelmat vievät?"

"Ah niin, minä unohdin."

"Minä kuuntelen, madame", virkkoi Raoul henkeään pidätellen.

"Tietänette, että herra de Saint-Aignan asui melkein seinätysten

kuninkaan kanssa?"

"Kyllä, madame, sen tiedän. Niin oli laita ennen lähtöäni ja useankin

kerran oli minulla kunnia käydä häntä tapaamassa siellä."

"No, hän on saanut kuninkaalta luvan vaihtaa tuntemanne mukavan ja

kauniin huoneiston niihin kahteen vähäpätöiseen suojaan, joihin portaat

johtavat ja jotka ovat puolta pienemmät ja kymmenesti loitompana

kuninkaan huoneista, vaikka hovin herrasmiehet tavallisesti eivät

halveksi hänen majesteettinsa läheisyyttä."

"Hyvä on, madame", vastasi Raoul; "mutta suvaitkaa jatkaa, sillä vielä

en ymmärrä mitään."

"No, sattui niin", pitkitti prinsessa, "että tämä herra de

Saint-Aignanin asunto sijaitsee neitojeni ja erityisesti la Vallièren

asunnon alla."

"Mutta mitä tarkoitusta varten tämä laskuovi ja nämä portaat?"

"Kas, sitä en tiedä! Tahdotteko, että astumme herra de Saint-Aignanin

asumukseen? Kenties sieltä keksimme arvoitukseen selityksen."

Ja näyttäen esimerkkiä Madame astui edellä. Raoul seurasi häntä

huoaten. Jokainen nariseva askelma lähensi häntä sen huoneen

salaperäisyyksiin, joka vielä säilytti la Vallièren huokauksia ja hänen

sulojensa tuntua. Huohottavin henkäyksin vetäen sieraimiinsa

tuoksuttunutta ilmaa Bragelonne tunsi, että nuori tyttö oli siitä

kulkenut. Näiden huurujen -- näkymättömien, mutta varmojen todistusten

-- jälkeen tulivat kukkaset, joita tyttö rakasti, kirjat, jotka tämä

oli valinnut. Jos Raoulilla vielä olisi ollut pienintäkään epäilystä,

olisi hän sen menettänyt nähdessään tämän salaisen sopusoinnun Louisen

hienostuneen maun ja näiden jokapäiväisten esineiden välillä.

Huonekaluissa, verhojen valinnassa, vieläpä parketin heijastuksissa oli

la Vallière ilmielävänä varakreivin silmien edessä.

Mykkänä ja murtuneena ei hänellä enää ollut mitään tiedusteltavaa, hän

vain seurasi säälitöntä opastajatartaan kuten rikollinen pyöveliään.

Julmana niinkuin herkkäaistinen ja hermostunut nainen saattaa olla,

Madame ei säästänyt häneltä ainoatakaan yksityiskohtaa. Mutta täytyy

sanoa, että hänet vallanneesta apeudesta huolimatta ei mikään näistä

yksityiskohdista olisi jäänyt Raoulilta huomaamatta, vaikka hän olisi

ollut yksinkin.

Naisen onni, kun se onni tulee hänelle kilpailijalta, tuottaa

mustasukkaiselle kidutusta. Mutta Raoulin kaltaiselle mustasukkaiselle,

tälle ensi kertaa sappeutuvalle sydämelle Louisen onni tiesi

häpeällistä kuolemaa, ruumiin ja sielun surkastumista. Hän tajusi

kaikki: hellät kädenpuristukset, lempeä haastavat kasvot, jotka

lähestyivät toisiaan kuvastimen edessä ikäänkuin paremmin piirtääkseen

kuvan muistiinsa, kun näkivät toisensa kaksinaisesti. Hän aavisti

näkymättömän suutelon paksujen, alaslaskeutuvien, pidäkkeistään

irroitettujen uutimien takana. Niiden varjoon kätkettyjen leposohvien

kaunopuheisuus aiheutti hänen sielussaan kuumeista tuskaa.

Tämä ylellisyys, tämä hurmaantunut hienouden tavoittelu, tämä perin

tarkka huolenpito rakastetun olennon säästämisestä kaikelta

mielipahalta tai pyrkimys tuottaa hänelle mieluinen yllätys, -- kaikki

tämä kuninkaallisen mahdin moninkertaistuttama rakkauden voima koski

Raouliin kuolettavana iskuna. Oi, mikäli mustasukkaisuuden

kivisteleville tuskille on lievennystä olemassa, sitä voi tuottaa

tietoisuus voitokkaan kilpailijan alemmuudesta, kun sitä vastoin jonkun

jumalan kaikkivallalla varustettu kilpakosija, jolla on nuoruutta,

kauneutta, suloja, aiheuttaa hehkuvimman helvetin tuntoa, kielin

kertomatonta kidutusta! Näinä hetkinä tuntuu itse taivaan Herra

asettuneen hylättyä rakastajaa vastaan.

Vielä viimeinen murhe oli varattu Raoul-poloiselle. Prinsessa Henriette

kohotti silkkiverhoa, ja sen takaa tuli näkyviin la Vallièren

muotokuva. Ja vieläpä Louise siinä esiintyi nuorena, kauniina,

iloisena, elämää uhkuvana, koska kahdeksantoistavuotiaalla elämä ja

rakkaus ovat samaa.

"Louise", mutisi Bragelonne, "Louise! Se on siis totta? Oi, sinä et ole

minua koskaan rakastanut, sillä koskaan et ole minua katsellut noin."

Ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen povessaan.

Madame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että

hänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti

häntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä.

Raoul yllätti Henrietten katseen.

"Oi, anteeksi, anteeksi!" virkkoi hän. "Tiedän, että minun pitäisi

paremmin hillitä itseäni seistessäni teidän edessänne, Madame. Mutta

älköön Herra, maan ja taivaan Jumala, koskaan iskekö teitä niin kovin

kuin minua tällä hetkellä on lyöty! Sillä te olette nainen, ettekä

varmaankaan voisi kestää sellaista murhetta. Suokaa minulle anteeksi,

olen vain vähäpätöinen ritari, kun te kuulutte niiden onnellisten,

kaikkivoipain, valittujen heimoon..."

"Herra de Bragelonne", vastasi Henriette, "sellainen sydän kuin teidän

ansaitsee kuningattaren sydämen huomion ja huolenpidon. Olen ystävänne,

monsieur, enkä ole tahtonut, että petollisuus myrkyttäisi ja pilkka

tahraisi kaiken elämänne. Minä olen kaikkia niin sanottuja ystäviänne

rohkeampana (teen poikkeuksen herra de Guichen suhteen) toimittanut

teidät takaisin Lontoosta. Minä olen hankkinut teille tuskalliset,

mutta parantumisellenne välttämättömät todistukset, jos olette uljas

rakastaja ettekä mikään kyynelehtivä Amadis. Älkää kiittäkö minua,

pikemminkin säälikää, ja palvelkaa kuningasta yhtä hyvin kuin ennen."

Raoul hymyili katkerasti.

"Ah, se on totta", sanoi hän, "minä unohdin, että kuningas on herrani."

"On kysymyksessä vapautenne, henkenne!" Raoulin kirkas ja läpitunkeva

katse osoitti Henriettelle, että hänen viimeinen perustelunsa ei ollut

niitä, jotka vaikuttaisivat tähän nuoreen mieheen. "Olkaa varuillanne,

herra de Bragelonne", täydensi hän; "sillä ellette punnitsisi kaikkia

tekojanne, nostaisitte suuttumuksen raivon ruhtinaassa, joka helposti

kiivastuu järjen ääntä kuulemattomaksi. Syöksisitte murheeseen kaikki

ystävänne ja omaisenne. Taipukaa, alistukaa, parantukaa."

"Kiitos, Madame", sanoi Raoul. "Pidän teidän korkeutenne antamaa neuvoa

arvossa ja koetan sitä noudattaa. Mutta vielä sana, pyydän."

"Puhukaa."

"Olisiko varomatonta kysyä teiltä, miten olette saanut ilmi näiden

portaiden, laskuluukun, muotokuvan salaisuudet?"

"Aivan yksinkertaisella tavalla. Voidakseni valvoa taloani minulla on

omat avaimet seuranaisteni huoneisiin. Minusta tuntui omituiselta, että

la Vallière niin usein sulkeutui kammioonsa; samoin kummastutti minua

de Saint-Aignanin asunnon muutto, ja ihmettelin myöskin, että kuningas

niin säännöllisesti kävi joka päivä tapaamassa kreiviä, niin suuri

suosikki kuin tämä olikin. Sanalla sanoen minusta oli merkillistä, että

tätä kaikkea tapahtui teidän poissaollessanne ja että hovin tavat

olivat muuttuneet. En tahdo, että kuningas pitää minua pilanaan, en

tahdo olla hänen lemmenvehkeittensä väliverhona. Nyyhkyttelevän

la Vallièren jälkeen tulisi nauravan Montalaisin, laulavan

Tonnay-Charenten vuoro. Sellainen ei ole arvoni mukaista. Karkoitin

ystävyyteni aiheuttaman arkailun, keksin salaisuuden... Haavoitan

tunteitanne mutta vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, minulla oli

velvollisuus täytettävänä. Se on nyt tehty, olen varoittanut. On

puhkeamassa myrsky, -- etsikää suojaa."

"Kuitenkin teette jonkun johtopäätöksen, Madame", vastasi Bragelonne

lujasti; "sillä te ette edellytä, että sanaa hiiskumatta alistun

häpeään ja petokseen, jotka minua kohtaavat."

"Te menettelette siinä suhteessa miten hyväksi näette, herra Raoul.

Älkää vain ilmaisko lähdettä, mistä olette kuullut totuuden. Ainoastaan

tätä teiltä pyydän, ainoastaan tätä vaadin palkkana teille tekemästäni

palveluksesta."

"Älkää pelätkö, Madame", virkkoi Bragelonne katkerasti.

"Olen itse lahjonut lukkosepän, jonka apua rakastavaiset olivat

käyttäneet. Te olette varsin hyvin voinut tehdä samoin, eikö niin?"

"Niin, Madame. Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei anna minulle mitään

muuta ohjetta, ei aseta muuta ehtoa kuu että minä en ilmaise teitä?"

"En muuta."

"Pyydänkin siis saada viivähtää täällä vielä hetkisen."

"Yksiksennekö?"

"Oh, ei, Madame. Sillä ei ole väliä; voin toimittaa tehtäväni teidän

nähtenne. Pyydän teiltä minuutin aikaa kirjoittaakseni sanasen

jollekulle."

"Se on uhkarohkeata, herra de Bragelonne. Varokaa!"

"Kukaan ei voi tietää, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on

suvainnut opastaa minut tänne. Piirränkin kirjeeseen muuten nimeni."

"Olkaa hyvä, monsieur."

Raoul oli jo vetänyt esille muistikirjansa ja nopeasti kyhännyt

tyhjälle lehdelle seuraavat sanat:

'Herra kreivi! Älkää ihmetelkö, että löydätte tämän

nimikirjoituksellani varustetun paperin ennen kuin eräs

ystäväni, jonka pian lähetän luoksenne, saa kunnian

selittää teille käyntini tarkoituksen.

_Raoul de Bragelonne_.'

Hän kääri paperiliuskan kokoon, pisti sen rakastavaisten huoneeseen

johtavan oven avaimenreikään, ja varmistauduttuaan, että paperi de

Saint-Aignanin palatessa ei voinut jäädä tältä näkemättä, saapui

prinsessan luo, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.

Ulkona käytävässä he erosivat. Raoul oli kiittävinään hänen

korkeuttaan, Henriette surkutteli tai oli kaikesta sydämestään

surkuttelevinaan onnetonta, jonka hän juuri oli tuominnut niin kauheaan

rangaistukseen.

"Oi", virkahti hän nähdessään tämän poistuvan kalpeana ja verestävin

silmin, "oi, jos olisin sen tiennyt, niin olisin salannut totuuden

tuolta poikapoloiselta!"

193.

Portoksen menettelytapa.

Tähän pitkään kertomukseen sijoittamiemme henkilöiden moninaisuudesta

johtuu, että kukin heistä pääsee esiintymään vain vuoronsa jälkeen,

sikäli kuin juoni ehdottomasti vaatii. Siksipä ei lukijoillamme ole

ollut tilaisuutta tavata Portos-ystäväämme sen jälkeen kun hän palasi

Fontainebleausta.

Kuninkaan osoittaman suosiollisuuden kunnia ei ollut ollenkaan

muuttanut arvoisan aatelismiehen tyyntä ja sydämellistä luonnetta. Hän

vain kulki pää pystymmässä kuin tavallista, ja jotakin suurenmoisen

ylvästä ilmeni hänen ryhdissään siitä asti kun hänelle oli suotu armo

aterioida kuninkaan pöydässä. Hänen majesteettinsa ruokasali oli

tehonnut Portokseen eräällä erityisellä tavalla. Bracieuxin ja

Pierrefondsin herra muisteli mielellään, että noilla merkillisillä

päivällisillä monilukuiset palvelijat ja joukko upseereja vieraiden

takana antoivat aterialle loistoa ja täyttivät juhlallisesti huoneen.

Portos päätti suoda herra Moustonille jonkunlaisen virka-aseman,

järjestää muunkin väkensä arvoasteittain ja hankkia saattueekseen oman

upseerikunnan, mikä ei ollut tavatonta suurille päälliköille, koskapa

edellisellä vuosisadalla sellaista komeutta kannattivat herrat de

Tréville de Schomberg ja de la Vieuville, puhumattakaan kardinaali de

Richelieusta, Condén prinssistä ja sotamarski de Bouillon-Turennesta.

Miksipä ei hän, kuninkaan ja Fouquetin ystävä, parooni, sotainsinööri

ynnä muuta, nauttisi kaikista suuren varallisuuden ja huomattavien

ansioitten tuottamista viehätyksistä?

Aramis, jonka tiedämme paljon seurustelleen herra Fouquetin kanssa,

jätti hänet usein yksikseen, ja d'Artagnankaan ei virkatoimiensa tähden

päässyt paljon seurustelemaan hänen kanssaan, Portos oli omasta

puolestaan jo hiukan kyllästynyt Trüchenin ja Planchetin rattoon, ja

niinpä hän yllätti itsensä haaveilemasta, tietämättä siihen varsinaista

syytä. Mutta jos joku olisi häneltä kysynyt: "puuttuuko sinulta mitään,

Portos?" olisi hän epäilemättä vastannut myöntävästi. Syödessään kerran

päivällistä asunnossaan, joissa tilaisuuksissa Portos koetti muistella

yksityiskohtia kuninkaan päivällisistä, -- puolittain iloisena hyvän

viinin vaikutuksesta, puolittain suruissaan kunnianhimoisten tuumiensa

painosta, -- oli Portos vaipumassa alkavaan ruokalepoon, kun hänen

kamaripalvelijansa tuli ilmoittamaan, että herra de Bragelonne halusi

häntä puhutella.

Portos astui viereiseen saliin, tavaten siellä nuoren ystävän siinä

mielentilassa, jossa tiedämme hänen olleen.

Raoul tuli kättelemään Portosta, joka ihmetellen hänen vakavuuttaan

tarjosi hänelle tuolin.

"Rakas herra du Vallon", virkkoi Raoul, "minun on pyydettävä teiltä

palvelusta."

"Se sattuu mainiosti, nuori ystäväni", vastasi Portos, "minulle on

lähetetty kahdeksantuhatta livreä tänä aamuna Pierrefondsista. Jos siis

olet rahan tarpeessa..."

"Ei, ei rahasta ole kysymys. Kiitos, oivallinen ystäväni."

"Sitä pahempi! Olen aina kuullut sanottavan, että se on harvinaisin

palvelus, mutta helpoin täyttää. Tuo lause on kiinnittänyt huomiotani;

toistelen mielelläni lauseita, jotka herättävät minussa mielenkiintoa."

"Sydämenne on yhtä hyvä kuin järkenne on terve."

"Olet kovin ystävällinen. Kai syöt päivällistä?"

"On, minun ei ole nälkä."

"Häh! Mikä inhoittava maa se Englanti onkaan!"

"Eipä sentään, mutta..."

"Näetkös, ellei siellä saisi oivallista kalaa ja mainiota lihaa, ei

oleskelua siellä voisi sietää."

"Niin... Minä tulin..."

"Minä kuuntelen. Salli minun vain virkistää itseäni. Pariisissa syödään

suolaista. Uh!"

Ja Portos käski tuoda pullon samppanjaa. Täytettyään sitten Raoulin

lasin ennen omaansa hän kulautti aimo siemauksen ja sanoi tyytyväisenä:

"Tarvitsin tämän kuunnellakseni sinua tarkkaavasti. Nyt olen kokonaan

käytettävänäsi. Mitä pyydät, rakas Raoul? Mitä haluat?"

"Lausukaa minulle mielipiteenne kiistakysymyksistä, hyvä ystäväni."

"Mielipiteeni?... Ka, selitäppä ajatustasi vähän tarkemmin", vastasi

Portos hieroen otsaansa.

"Tarkoitan: oletteko avulias, kun sattuu rettelöitä hyvien ystävienne

ja vieraiden henkilöiden kesken?"

"Oh, enhän minä koskaan paljoksu vaivojani sellaisissa palveluksissa."

"Hyvä! Mutta mitä silloin teette?"

"Ystävieni joutuessa kiistaan on minulla erityinen periaate."

"Millainen?"

"Että menetetty aika on korvaamaton ja että asian voi parhaiten

järjestää, kun vielä ollaan kuumentuneina selkkauksesta."

"Ah, niinkö! Se on teidän periaatteenne?"

"Ehdottomasti. Kiistan jälkeen toimitankin siis riitapuolet hetimiten

saapuville."

"Niinkö?"

"Käsität, että tällä tavoin täytyy asian välttämättömästi järjestyä

kuntoon, mutkistumatta."

"Luulisin", virkkoi Raoul kummastuneena, "että näin menetellen täytyisi

riidan päinvastoin..."

"Ei sinne päinkään. Ajattelehan, että minulla on elämässäni ollut noin

satakahdeksankymmentä tai satayhdeksänkymmentä säännöllistä

kaksintaistelua, lukuunottamatta satunnaisia miekkailueriä ja

yhteentörmäyksiä."

"Se on kaunis luku", sanoi Raoul vastoin tahtoaankin hymyillen.

"No, ei se mitään; minä olen niin suopea!... D'Artagnan laskee

kaksintaistelunsa sadoissa. Totta onkin, että hän on kova ja pureva,

sitä olen hänelle usein sanonut."

"Te siis", jatkoi Raoul, "tavallisesti sovittelette kiistat, joita

ystävänne uskovat huostaanne?"

"Ei ole ainoatakaan tapausta, missä en lopuksi olisi onnistunut saamaan

juttua sovitetuksi", sanoi Portos niin säyseästi ja luottavaisesti,

että se sai Raoulin hypähtämään.

"Mutta", virkkoi tämä, "onko sellainen sovittelu edes kunniallista?"

"Oh, siitä vastaan. Ja siksipä selitänkin sinulle toisen periaatteeni.

Niin pian kun ystäväni on uskonut asiansa minulle, menettelen

seuraavasti: lähden siinä tuokiossa tapaamaan hänen vastustajaansa,

varustaen itseni kohteliaisuudella ja kylmäverisyydellä, joita

sellaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti tarvitaan."

"Siksi kai", huomautti Raoul katkerasti, "te saattekin tuollaiset

kunniakysymykset järjestymään niin nopeasti ja varmasti?"

"Arvatenkin. Menen siis vastustajan luo ja sanon hänelle: 'Monsieur,

teidän täytyy käsittää, kuinka suuresti olette loukannut ystävääni.'"

Raoul rypisti kulmiaan.

"Toismaan, varsin useinkin", pitkitti Portos, "ystävääni ei ole

ollenkaan loukattu, vieläpä hän on itse ensimmäisenä solvaissut.

Arvostele siitä, haastelenko taitavasti." Ja Portos räjähti nauruun.

-- Totisesti, -- ajatteli Raoul tämän hilpeyden jyristeessä, --

totisesti minulla on huono onni. De Guiche jäähdyttelee minua,

d'Artagnan ilvehtii minulle, Portos on pehmeä kuin villa; kukaan ei

tahdo _ratkaista_ asiaa minun tavallani. Ja minä kun käännyin Portoksen

puoleen löytääkseni miekan, enkä mitään järkeilyä!... Minua vainoaa

kova onni!

Portos tyyntyi ja jatkoi:

"Olen siis heti ensi lauseella vahvistanut vastustajan olevan

väärässä."

"Miten kukin käsittää", virkkoi Raoul hajamielisesti.

"Eipä niinkään, se on varmaa. Olen saanut hänet asetetuksi kierolle

puolelle, ja juuri tästä lähtökohdasta käytän kaiken kohteliaisuuteni,

ajaakseni tuumani onnelliseen päätökseen. Lähestyn siis herttaisesti

hymyillen, ja tarttuen vastustajan käteen..."

"Oh!" äännähti Raoul kärsimättömästi.

"'Monsieur', sanon hänelle, 'nyt kun tiedätte loukanneenne, ei asian

korjautumista tarvitse epäilläkään. Ystäväni ja teidän välillänne tulee

tästedes kysymykseen vain sievin menettelytapa. Tehtävänäni on siis

antaa teille ystäväni miekan mitta.'"

"Häh?" havahtui Raoul.

"Maltahan!... 'Ystäväni miekan mitta. Minulla on hevonen portilla;

ystäväni odottaa kärsimättömästi siinä ja siinä paikassa teidän

mieluisaa saapumistanne. Vien teidät mukanani, matkalla noudamme

todistajanne, asia järjestyy sillä kuntoon...'"

"Ja", virkkoi Raoul kiukusta kalpeana, "te solmitte sovinnon

kohtauspaikalla?"

"Mitä hittoa?" ähmistyi Portos. "Sovinnon? Miksi sen tekisin?"

"Sanoittehan, että asia järjestyy sillä kuntoon..."

"Epäilemättä, koska ystäväni odottaa."

"No, vaikka hän odottaakin..."

"Hänhän odottaa norjistaakseen sääriänsä. Vastustaja sensijaan on vielä

aivan jäykkä ratsastuksesta. He käyvät heti asentoon, ja ystäväni

tappaa vastustajansa. Siinä se."

"Ah. tappaako!" huudahti Raoul.

"_Pardieu_!" vakuutti Portos. "Otanko minä koskaan ystävikseni

sellaisia, jotka antavat surmata itsensä? Minulla on satayksi ystävää,

ja niiden etupäässä ovat arvoisa isäsi, Aramis ja d'Artagnan, kaikki

virkeinä elossa tietääkseni!"

"Oi, rakas parooni", huudahti Raoul, ilonsa ylenpalttisuudessa lentäen

Portoksen kaulaan.

"Hyväksyt siis menettelytapani?" kysyi jättiläinen.

"Hyväksyn sen niin täydellisesti, että turvaudun siihen vielä tänään,

viivyttelemättä, heti paikalla. Te olette mies jota etsin."

"Hyvä, olen valmis. Sinä tahdot taistella?"

"Ehdottomasti."

"Varsin luonnollista... Kenen kanssa?"

"Herra de Saint-Aignanin."

"Tunnen hänet... herttainen poika, joka oli hyvin kohtelias minulle

sinä päivänä, kun minulla oli kunnia aterioida kuninkaan pöydässä.

Hänelle olisin kaikin mokomin vastavuoroon kohtelias, vaikka se ei

kuuluisi tapoihinikaan. Kas vain, hän on siis loukannut sinua?"

"Kuolettavasti."

"Hitto! Voin siis sanoa kuolettavasti?"

"Enemmänkin, jos tahdotte."

"Tämähän käy hyvin."

"Näin on kai asia sitten järjestyksessä?" sanoi Raoul hymyillen.

"Selvä on... Missä odotat häntä?"

"Ah, anteeksi, tämä on hiukan arkaluontoista. Herra de Saint-Aignan on

kuninkaan suuri suosikki."

"Niin olen kuullut sanottavan."

"Ja jos minä tapan hänet?"

"Varmasti tapat. Mutta oma asiasi on ryhtyä varokeinoihin sen johdosta.

Nykyään se tosin ei olekaan vaikeata; jos olisit elänyt meidän

aikanamme, olisi ollut toista."

"Rakas ystävä, ette käsittänyt tarkoitustani. Minä tahdoin sanoa, että

kun herra de Saint-Aignan on kuninkaan ystävä, on vaikeampi ryhtyä

toimeen, kuningas kun voisi ennakolta saada vihiä..."

"Eikä saa! Tunnethan menettelytapani! 'Monsieur, olette loukannut

ystävääni, ja...'"

"Niin, sen tiedän."

"Ja sitten: 'Monsieur, hevonen on portilla.' Minä tuon hänet siis

mukanani ennen kuin hän ehtii ketään puhutella."

"Jos hän antaa noin vain tuoda itseään?"

"_Pardieu_, senpä haluaisin nähdä! Hän olisi ensimmäinen. Kyllähän

nykyajan nuoret miehet tosin... mutta, pyh, minä tuon hänet väkisin,

ellei muu auta!"

Ja sanojensa tehostukseksi Portos nosti Raoulin tuolilta ilmaan.

"Hyvä on", sanoi nuori mies nauraen. "On enää jäljellä vain kysymyksen

esittäminen herra de Saint-Aignanille."

"Minkä kysymyksen?"

"Riitakysymyksen."

"No, mutta sehän mielestäni on jo selvillä."

"Ei, hyvä herra du Vallon, meidän -- nykyajan miesten, kuten sanotte --

tapoihin kuuluu selittää loukkaantumisen perusteet."

"Uuden järjestelmänne mukaan, niin. No, kerro siis juttusi..."

"Tuota..."

"Lempo, mokomaa jahkailua! Ennen vanhaan ei meidän koskaan tarvinnut

sommitella selityksiä. Tapeltiin, koska jouduttiin tappeluun. Minä

puolestani en tiedä parempaa syytä."

"Olette oikeassa, ystäväni."

"Mutta annahan siis kuulla ne perusteesi."

"Kävisi liian pitkäksi kertoa kaikkea. Mutta kun on kuitenkin

esitettävä jotakin nimenomaista..."

"Niin, niin, lempo soikoon, sen uudenaikaisen menetelmän mukaan."

"Koska, sanon, on vedottava erityisiin seikkoihin ja asia silti

toiselta puolen on laatuaan hankala ja vaatii ehdotonta

salassapysymistä..."

"Ohoh!"

"Niin huomauttakaakin ainoastaan -- hän kyllä ymmärtää -- hänen

loukanneen minua ensiksikin asuntoaan muuttamalla."

"Muuttamalla?... Hyvä", virkkoi Portos alkaen laskea sormillaan.

"Sitten?"

"Rakennuttamalla uuteen asuntoonsa laskuluukun."

"Käsitän", sanoi Portos; "laskuluukun. Saakeli, se on vakavaa! Sen

arvaa, että sinun on täytynyt siitä raivostua. Että se veitikka

laitattaakin laskuluukkuja sinulta kysymättä! Laskuluukkuja,

jumaliste!... Minulla ei ole sellaisia, ellen ota lukuun vankiluolaa

Bracieuxissa!"

"Voitte lisätä", jatkoi Raoul, "että olen saanut syvää loukkaantumisen

aihetta myöskin muotokuvasta, jonka herra de Saint-Aignan hyvin

tietää."

"Kah, vieläkö muotokuvakin?... Mitä, -- asunnon muutto, laskuluukku ja

muotokuva! Mutta, ystäväni", sanoi Portos, "yksikin noista valituksen

aiheista riittäisi nostamaan koko Ranskan ja Espanjan ritariston

kiistakannalle, ja se ei merkitse vähää."

"Olette siis mielestänne nyt kylliksi evästetty, hyvä ystävä?"

"Mainiosti. Otan nyt mukaani varahevosen. Valitse kohtauspaikkasi ja

odotellessasi harjoittele hyökkäysasentoja perinpohjin norjistuaksesi.

Siten pääset parhaimmillesi."

"Kiitos! Odotan Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Se sopii... Mistä herra de Saint-Aignanin voi tavata?"

"Kuninkaan palatsista."

Portos soitti isoa kelloa. Hänen palvelijansa saapui.

"Juhlapukuni", virkkoi hän tälle; "hevoseni ja talutusratsu."

Palvelija kumarsi ja poistui.

"Tietääkö isäsi tästä?" kysyi Portos.

"Ei, minä kirjoitan hänelle."

"Entä d'Artagnan?"

"Ei d'Artagnankaan. Hän on niin varovainen ja olisi estänyt minut."

"D'Artagnan on sentään hyvin neuvokas mies", sanoi Portos kummastellen

rehdissä vaatimattomuudessaan, että oli ajateltu häntä, vaikka

d'Artagnan oli olemassa.

"Rakas herra du Vallon", vastasi Raoul, "älkää kyselkö enempää, pyydän

hartaasti. Olen sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa. Odotan

vain toimintaa, ja odotan sitä ankarana ja ratkaisevana, jollaiseksi te

osaatte sen valmistaa. Siksi teidät valitsinkin."

"Kyllä otan tuottaakseni sinulle tyydytystä", takasi Portos.

"Ja muistakaa, rakas ystävä, että paitsi meitä älköön kukaan saako

tietää tästä ottelusta."

"Oh, sellaiset tapaukset huomataan aina", vastasi Portos, "kun metsästä

löytyy hengetön ruumis. Ah, ystäväni, lupaan kaikkea, paitsi ruumiin

salaamista. Raato viruu paikallaan ja nähdään, sitä ei käy auttaminen.

Periaatteeni mukaan en hautaa. Se haiskahtaa salamurhalta. Jotakinhan

pitää vaarantaa, kuten normandialainen sanoo."

"Rakas, rohkea ystäväni, työhön!"

"Luota minuun", vakuutti jättiläinen, tyhjentäen pullonsa sillävälin

kun lakeija levitti erään huonekalun päälle upean hoviasun pitseineen.

Raoul puolestaan poistui, tuumien itsekseen salaisen ilon vallassa:

-- Haa, uskoton kuningas, kavala kuningas! En voi sinua tavoittaa enkä

tahdokaan, koska kuninkaat ovat pyhiä persoonia; mutta rikostoverisi,

liehittelijäsi, edustajasi, se kunnoton joutuu sovittamaan rikoksesi!

Minä surmaan hänet, sijaisesi, ja senjälkeen ajattelemme Louisea!

194.

Muutto, laskuluukku ja muotokuva.

Hyvin mielissään tällaisesta virkistävästä tehtävästä Portos säästi

puoli tuntia ajasta, jonka hän tavallisesti käytti juhla-asuun

laittautuessaan.

Miehenä, joka oli tullut kosketuksiin suuren maailman kanssa, oli hän

aluksi lähettänyt lakeijan tiedustamaan, oliko herra de Saint-Aignan

kotona. Tällä oli vastattu, että kreivi de Saint-Aignan oli saanut

kunnian seurata kuningasta Saint-Germainiin, niinkuin koko hovikin,

mutta saapuisi kohdakkoin takaisin. Sen kuullessaan Portos kiirehti de

Saint-Aignanin asuntoon ja tuli perille juuri kun kreivi oli vedättänyt

saappaat jalastaan.

Huvimatka oli ollut ihana. Yhä rakastuneempana, yhä onnellisempana

kuningas osoittautui herttaiseksi kaikille; hän esiintyi jumalallisen

armollisena, kuten sen ajan runoilijat sanoivat. Muistamme, että herra

de Saint-Aignanissa oli runoilijan vikaa, ja hän oli mielestään

osoittanut sitä kyllin huomattavissa tilaisuuksissa, jotta häneltä ei

tätä nimitystä kiellettäisi. Väsymättömänä loppusointujen

sommittelijana hän oli kaiken matkaa siroitellut nelisäkeistöjä,

kuusisäkeistöjä ja madrigaleja ensiksi kuninkaalle ja sitten la

Vallièrelle. Ludviginkin runosuoni oli pulpahdellut; hän oli tekaissut

distikonin. La Vallière taasen oli rakastuneiden naisten tapaan

kyhännyt kaksi sonettia. Näemme siis, että Apollo oli tänään korjannut

hyvänlaisen saaliin.

Pariisiin palattuaan de Saint-Aignan -- ennakolta tietäen, että hänen

runojaan levitettäisiin -- ryhtyikin vielä hiukan hiomaan niiden

ulkoasua ja viimeistelemään sisältöä. Senvuoksi hän hellän isän tavoin,

joka on hankkeissa laskea lapsensa maailmalle, kyseli itseltään,

pitäisikö yleisö näitä hänen mielikuvituksensa luomuksia sattuvina,

virheettöminä ja viehättävinä. Keventääkseen siinä kohden sydäntänsä

herra de Saint-Aignan siis kertasi itsekseen madrigalia, jonka hän oli

muististaan esittänyt kuninkaalle ja luvannut kotiin palattuaan antaa

hänelle kirjoitettuna:

Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina,

mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen;

miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen,

kun ne ilkkuu, veitikat, niin varman voitokkaina?

Tämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de

Saint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen

siirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä

ensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen

yhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan

siis toisteli korvallistaan raapien:

"Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina...

"Oh", mutisi hän, "tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se

hiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni.

Valitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä

sanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää."

Ja hän jatkoi:

"Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen...

"Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin?

Minä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä

kaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä:

"miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen...

"vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen... ja _ikeeseen_ on lyhyellä

tavullaan runojalan nousussa... _Ma foi_, abbé Boyer, joka on suuri

runoilija, on murhenäytelmässään _Oropaste eli Valheellinen Tonaxare_

käyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra

Corneille ei sitä arastele _Sophonisbe_-tragediassaan. Menköön siis

_ikeeseen_. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä

kohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti

de la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi

tainnut olla parempi sanoa:

"Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen.

"_Tuomiosta!_ Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la

Vallièrelle... Ei!"

Hän yritti:

"Mutta taivas tuntuu tämän kaiken säätäneen...

"Eipä hullumpaa, vaikka _tämän kaiken säätäneen_ onkin heikkoa. Mutta,

_ma foi_, eihän nelisäkeistössä voi olla pelkkiä sattuvia sanoja! _Kun

ne ilkkuu, veitikat_. Ilkkuu kelle? Mille? Hämärää... No, siitä

hämäryydestä ei ole haittaa; koska la Vallière ja kuningas ovat

minut ymmärtäneet, niin jokainen ymmärtää. Niin, mutta tämä on

surullisinta... tämä viimeinen säepuolisko: _niin varman voitokkaina!_

Väkinäinen määritelmä loppusoinnun vuoksi! Kääntää la Vallièren kainous

voitonvarmuudeksi! Se ei ole onnistunutta. Minä joudun kaikkien

virkaveljieni, kaikkien musteentuhrijain hammasteltavaksi. Minun

runojani nimitettäisiin suuren herran sepustuksiksi, ja jos kuningas

kuulee sanottavan, että olen kehno runoilija, saattaa hän sitä vielä

uskoakin."

Ja kuiskiessaan näitä ajatuksia sydämelleen tai purkaessaan sydäntänsä

ajatuksiin kreivi riisuutui täydellisemmin. Hän oli juuri vaihtanut

takkinsa ja liivinsä kotinuttuun, kun hänelle tultiin ilmoittamaan

parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin vierailu.

"Heh", virkkoi hän, "mikä nimikimppu se onkaan? En tunne sitä

ollenkaan."

"Hän on herrasmies", vastasi lakeija, "jolla on ollut kunnia syödä

päivällistä herra kreivin kanssa kuninkaan pöydässä hänen

majesteettinsa oleskellessa Fontainebleaussa."

"Kuninkaan luona Fontainebleaussa?" huudahti de Saint-Aignan. "Hei,

nopeasti, nopeasti kutsu se herrasmies sisälle."

Palvelija kiiruhti tottelemaan. Portos saapui.

Herra de Saint-Aignanilla oli hovimiehen muisti; ensi silmäyksellä hän

siis tunsi maalais-aatelisherran, jolla oli niin kummallinen maine ja

jota kuningas oli niin armollisesti kohdellut Fontainebleaussa,

vaikkakin jotkut läsnäolleet upseerit olivat hiukan hymyilleet. Hän

lähestyi siis Portosta kaikin hyväntahtoisuuden ilmein, mikä

Portoksesta näyttikin aivan luonnolliselta, hän kun vastustajan edessä

kohotti korkealle mitä täydellisimmän kohteliaisuuden lippua.

De Saint-Aignan antoi lakeijan, joka oli osoittanut Portoksen sisälle,

asettaa tulijalle tuolin. Viimemainittu, joka ei nähnyt mitään

liioiteltua näissä muodollisuuksissa, istahti ja yskäisi. Molemmat

herrasmiehet vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, jonka jälkeen

kreivi isäntänä aloitti.

"Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?"

"Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi",

vastasi Portos, "mutta anteeksi..."

"Mikä on, monsieur?" kysyi de Saint-Aignan.

"Huomaan rikkovani tuolin."

"Ette suinkaan, monsieur", sanoi de Saint-Aignan, "ette suinkaan."

"Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin,

että jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan

sopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne

esitettävänä."

Portos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. De

Saint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle.

"Nykyaikaiset huonekalut", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, "ovat

tulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin

heittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan

särkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa."

De Saint-Aignan nauroi sydämellisesti tälle leikkipuheelle.

"Mutta", jatkoi Portos asettuen leposohvalle, joka naukuenkin kesti,

"valitettavasti ei ole tästä kysymys."

"Mitä, valitettavasti? Olisitteko te onnettoman sanoman tuoja, herra

parooni?"

"Onnettoman sanoman, aatelismiehellekö? Oh, ei, herra kreivi", vastasi

Portos ylevästi. "Minä tulen vain ilmoittamaan, että olette hyvin

julmasti loukannut erästä ystävääni."

"Minäkö, monsieur!" huudahti de Saint-Aignan. "Minäkö olisin loukannut

jotakuta ystäväänne? Ja ketä, jos saan kysyä?"

"Herra Raoul de Bragelonnea."

"Minäkö loukannut de Bragelonnea?" ihmetteli de Saint-Aignan. "Ah,

monsieur, mutta sehän on aivan mahdotonta! Sillä herra de Bragelonne,

jota en oikeastaan juuri tunnekaan, on Englannissa. En ole edes nähnyt

häntä hyvin pitkään aikaan, saati siis loukannut."

"Herra de Bragelonne on Pariisissa, monsieur", vastasi Portos

järkkymättömänä; "ja mitä loukkaamiseen tulee, vakuutan sen olevan

totta, koska hän on itse minulle niin sanonut. Niin, herra kreivi, te

olette julmasti, kuolettavasti loukannut häntä, toistan sen."

"Mutta mahdotonta, herra parooni, vannon, mahdotonta!"

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, "ette voi olla tietämätön tästä seikasta,

koska herra de Bragelonne sanoi ilmoittaneensa teille siitä kirjeellä."

"En ole saanut mitään kirjettä, monsieur, vakuutan sen

kunniasanallani."

"Sepä omituista!" vastasi Portos. "Ja mitä Raoul sanoo..."

"Tahdon todistaa teille, etten ole mitään saanut", virkkoi de

Saint-Aignan.

Hän soitti kelloa.

"Basque", kysyi hän lakeijaltaan, "montako kirjettä on tänne

poissaollessani tullut?"

"Kolme, herra kreivi."

"Ja ne ovat?..."

"Herra de Fiesquen kirjelappu, rouva de la Fertén lähettämä ja herra de

las Fuentesin kirje."

"Siinäkö kaikki?"

"Kaikki, herra kreivi."

"Sano totuus, tämän herran edessä, totuus, kuuletko? Minä vastaan

sinusta."

"Monsieur, olihan vielä lappunen neiti..."

"Neiti...? Joutuin, anna kuulua."

"Neiti de la Val..."

"Riittää", keskeytti Portos hienotuntoisesti. "Hyvä on, minä uskon

teitä, herra kreivi."

De Saint-Aignan lähetti palvelijansa pois, mennen itse sulkemaan ovea.

Mutta kun hän palatessaan sattumalta katsahti eteensä, näki hän

viereisen huoneen ovessa avaimenreiässä riippumassa sen merkillisen

paperin, jonka Bragelonne lähtiessään oli siihen pistänyt.

"Mikä tuo on?" hän oudoksui.

Portos, joka istui selin tähän huoneeseen, kääntyi.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Kirjelappu avaimenreiässä!" kummasteli de Saint-Aignan.

"Se saattaakin olla meidän, herra kreivi", virkkoi Portos.

"Katsokaapa."

De Saint-Aignan otti paperin.

"Kirjelappu herra Bragelonnelta!" hän huudahti.

"Kah, olin oikeassa. Hoo, kun minä sanoa jotakin..."

"Sen on herra de Bragelonne itse tuonut tänne", jupisi kreivi kalveten.

"Mutta tuo on kelvotonta! Miten hän on tänne tunkeutunut?"

De Saint-Aignan soitti vielä. Basque saapui jälleen.

"Kuka on käynyt täällä sillaikaa kun olin huviajelulla kuninkaan

kanssa?"'

"Ei kukaan, monsieur."

"Mahdotonta! Jonkun täällä on täytynyt käydä?"

"Mutta, monsieur, kukaan ei ole voinut päästä sisään, koska minulla oli

avaimet taskussani."

"Kuitenkin oli tämä kirjelappu pistetty avaimenreikään. Joku on sen

siihen pannut; ei kai se itsestään ole tullut?"

Basque levitti käsivartensa ehdottoman tietämättömyyden merkiksi.

"Luultavasti on herra de Bragelonne sen siihen pistänyt", arveli

Portos.

"Sitten hän olisi käynyt täällä?"

"Epäilemättä, monsieur."

"No, mutta minullahan oli avain taskussani", toisti Basque

itsepintaisesti.

De Saint-Aignan rypisti paperin sen luettuaan.

"Tässä piilee jotakin", jupisi hän ajatuksiinsa vaipuneena.

Portos jätti hänet hetkiseksi miettimään. Sitten hän palasi

tehtäväänsä.

"Suvaitsetteko, että jälleen käymme asiaan?" kysyi hän kääntyen de

Saint-Aignaniin, kun lakeija oli poistunut.

"Luulen sen ymmärtävänikin tästä näin omituisella tavalla ilmestyneestä

kirjeestä. Herra de Bragelonne ilmoittaa minulle ystävän tulosta..."

"Minä olen hänen ystävänsä; hän siis ilmoittaa teille minut."

"Esittääkseen minulle haasteen?"

"Juuri niin."

"Ja hän valittaa loukanneeni häntä?"

"Julmasti, kuolettavasti!"

"Millä tavalla, jos suvaitsette? Sillä hänen menettelynsä on liian

salaperäistä; minun pitää nähdä siinä edes jotakin järkeä."

"Monsieur", vastasi Portos, "ystäväni täytyy olla oikeassa, ja jos

hänen menettelynsä kenties onkin salaperäistä, syyttäkää siitä vain

itseänne."

Portos lausui nämä viimeiset sanat niin varmalla luottamuksella, että

henkilön, joka ei paljon tuntenut hänen tapojansa, täytyi uskoa niihin

sisältyvän äärettömän paljon merkitystä.

"Salaperäistä, olkoon! Tarkastakaamme tuota salaperäisyyttä", kehoitti

de Saint-Aignan.

Mutta Portos kumarsi.

"Tietenkin pidätte sopivana, etten puutu yksityiskohtiin, monsieur",

virkkoi hän, "ja oivallisista syistä."

"Sen saattaa ymmärtää. Niin, monsieur, hipaiskaamme siis vain. No,

monsieur, minä kuuntelen."

"Ensiksikin, monsieur", sanoi Portos, "olette muuttanut asuntoa?"

"Se on totta, minä olen muuttanut", vahvisti de Saint-Aignan.

"Te myönnätte sen?" tutkaisi Portos ilmeisesti tyytyväisenä.

"Enkö sitä myöntäisi? No kyllä, myönnänhän minä. Miksi sitten en sitä

myöntäisi?"

"Olette myöntänyt. Hyvä!" merkitsi Portos kohottaen yhden sormen.

"No, mutta, monsieur...! Miten on asunnonmuuttoni voinut vahingoittaa

herra de Bragelonnea? Vastatkaa, selittäkäähän. Sillä minä en käsitä

yhtään mitään kaikesta tuosta puheestanne."

Portos pidätti hänet.

"Monsieur", lausui hän vakaana, "tämä tekonen on ensimmäinen niistä,

jotka herra de Bragelonne esitti teitä vastaan. Koska hän sen esittää,

on hän tuntenut itsensä loukatuksi."

De Saint-Aignan polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.

"Tuo näyttää minusta pelkältä riidan rakentamiselta", virkkoi hän.

"Ei voisi tulla kysymykseen kehno riita niin uljaan miehen kanssa kuin

Bragelonnen varakreivi on", tokaisi Portos. "Mutta teillä ei ole siis

mitään lisättävää tähän muuttoasiaan, vai kuinka?"

"Ei. Sitten?"

"Ah, sitten! Mutta ottakaa huomioon, monsieur, että tämä on jo ruma

seikka, johon te ette vastaa tai pikemminkin vastaatte huonosti. Mitä,

monsieur, te muutatte asuntoa, se loukkaa herra de Bragelonnea, ja te

ette sano mitään puolustukseksenne? Hyvä on!"

"Mitä!" huudahti de Saint-Aignan, jota toisen jäykkä vakaisuus ärsytti.

"Mitä, tarvitseeko minun kysyä herra de Bragelonnelta, saanko muuttaa

vai enkö? Älkää toki, monsieur!"

"Välttämätöntä, monsieur, välttämätöntä. Kuitenkin myöntänette, että

tämä ei ole mitään toiseen syytöskohtaan verrattuna."

Portos otti ankaran muodon.

"Laskuluukku, herra kreivi, laskuluukku!"

De Saint-Aignan kävi tavattoman kalpeaksi. Hän työnsi tuoliaan niin

äkkiä taaksepäin, että Portos kaikessa yksinkertaisuudessaankin huomasi

iskun osuneen paikalle.

"Laskuluukku", jupisi de Saint-Aignan.

"Niin, monsieur, selittäkää se, jos voitte", tuumi Portos päätänsä

pudistaen.

De Saint-Aignan painoi otsansa alas.

"Oi, minut on petetty", mutisi hän; "tiedetään kaikki!"

"Kyllä vain tiedetäänkin", vakuutti Portos, joka ei tiennyt mitään.

"Näette minut siitä hämmentyneenä", jatkoi de Saint-Aignan, "niin

hämmentyneenä, että olen aivan suunniltani!"

"Paha omatunto, monsieur. Oh, asianne ei ole hyvä!"

"Monsieur!"

"Ja kun yleisö saa tietää ja asettuu tuomitsemaan..."

"Oi, monsieur", huudahti kreivi kiihkeästi, "sellaista salaisuutta ei

sovi rippi-isänkään kuulla!"

"No, koetamme katsoa", lupasi Portos, "mitä voimme tehdä sen

estämiseksi leviämästä."

"Mutta, monsieur", jatkoi de Saint-Aignan, "onko herra de Bragelonne

tunkeutuessaan tämän salaisuuden perille oikein selvittänyt itselleen,

mihin vaaraan hän antautuu ja saattaa muut?"

"Herra de Bragelonne ei joudu mihinkään vaaraan, eikä pelkää mitään, ja

sen saatte te Jumalan avulla pian kokea."

-- Mies on ihan villitty, -- ajatteli de Saint-Aignan. -- Mitä hän

minusta tahtookaan? -- "Kuulkaahan, monsieur", lisäsi hän sitten

ääneen, "eikö ole parasta painaa koko asia unohduksiin?"

"On vielä otettava lukuun muotokuva!" jyräytti Portos ukkosena, joka

sai kreivin veren hyytymään.

Koska muotokuva oli la Vallièren ja asiassa ei enää ollut mitään muuta

selityksen mahdollisuutta, tunsi herra de Saint-Aignan silmiensä

kokonaan avautuvan.

"Ah", huudahti hän, "ah, monsieur, nyt muistan herra de Bragelonnen

olleen kihloissa hänen kanssaan!"

Portos omaksui tärkeän muodon. Se oli tietämättömyyden

majesteettisuutta.

"Ei ollenkaan kuulu minuun eikä teihinkään", sanoi hän, "onko ystäväni

tarkoittamanne henkilön kanssa kihloissa vai eikö. Ja tuon varomattoman

sanan lausuminenkin kummastuttaa minua. Se saattaa vahingoittaa

asiaanne, monsieur."

"Te olette, monsieur, nero, hienotuntoisuus ja rehtiys ruumistuneina

samassa henkilössä. Käsitän nyt kaikki, mistä on kysymys."

"Sepä hyvä!" arveli Portos.

"Ja", jatkoi de Saint-Aignan, "te olette ilmoittanut minulle asian mitä

älykkäimmin ja peräti valituin sanoin. Kiitos, monsieur, kiitos!"

Portos röyhistäysi.

"Mutta kun nyt tiedän kaikki, sallikaa minun selittää..."

Portos ravisti päätänsä, tahtomatta kuunnella; mutta de Saint-Aignan

pitkitti pikaisesti:

"Olen epätoivoissani, näettekös, tämän johdosta. Mutta mitä olisitte te

tehnyt minun asemassani? Niin, meidän kesken sanottuna, mitä olisitte

tehnyt?"

Portos kohotti päänsä.

"Ei ole ollenkaan kysymys siitä, mitä minä olisin tehnyt, nuori mies.

Te tunnette nuo kolme valituskohtaa, vai kuinka?"

"Mitä ensimmäiseen, asunnonmuuttoon, tulee, monsieur -- ja tässä minä

vetoan älykkääseen ja kunnioitettuun mieheen, -- pitikö minun,

saatoinko minä olla tottelematta korkean tahdon viittausta?"

Portos oli virkkamaisillaan jotakin, mutta de Saint-Aignan ennätti

edelle.

"Ah, suoruuteni tehoaa teihin", sanoi hän tulkiten eleen omalla

tavallaan. "Te tunnette minun olevan oikeassa."

Portos ei vastannut mitään.

"Käyn puhumaan tuosta onnettomasta laskuluukusta", jatkoi de

Saint-Aignan, nojaten kättään Portoksen käsivarteen. "Siitä pahan

syystä ja välineestä, siitä laskuovesta, joka rakennettiin tietämäänne

tarkoitusta varten. No niin, toden totta, luuletteko, että minä

vapaasta tahdostani olisin sellaiseen paikkaan puhkaisuttanut aukon,

joka... Ei, sitä ette usko, ja tässäkin te aavistatte, arvaatte,

ymmärrätte tahdon, joka on omani yläpuolella. Te käsitätte

viettelyksen, puhumattakaan rakkaudesta, tuosta vastustamattomasta

huumauksesta... Hyvä Jumala!... onneksi olen tekemisissä miehen kanssa,

jolla on sydäntä ja tunteellisuutta. Mikä onnettomuus ja häväistys

ilman sitä kohtaisikaan tuota lapsiparkaa... ja häntä... jota en tahdo

nimittää!"

Turtuneena ja hämmennyksissään de Saint-Aignanin kaunopuheisuudesta ja

vilkkaista eleistä Portos istui suorana ja liikkumattomana tuolillaan

ja pinnisteli ottaakseen vastaan tämän sanatulvan, josta hän ei

ymmärtänyt tuon taivaallista. Hänen onnistuikin edes ulkonaisesti

pysytellä mukana. Vauhtiin päässyt hoviherra antoi äänelleen uuden

vivahduksen ja pitkitti yhä kiihtyvin elein:

"Mitä muotokuvaan tulee -- sillä ymmärrän sen olevan pääasiallisena

valituksen aiheena, -- niin olenko siinäkään syypää? Kuka halusi saada

hänen muotokuvansa? Minäkö? Kuka hänet tahtoo omistaa? Minäkö?... Kuka

kuvan maalasi? En kai minä? Ei, tuhat kertaa ei! Tiedän hyvin, että

herra de Bragelonnen täytyy olla tuskastuksen vallassa, tiedän kuinka

julmia tuollaiset onnettomuudet ovat. Kas, minäkin kärsin siitä. Mutta

vastustus ei ole mahdollista. Taistelisiko hän? Sitä naurettaisiin.

Itsepintaisuudella hän vain syöksisi itsensä turmioon. Te vastannette

minulle, että epätoivo on hulluutta; mutta te itse olette järkevä ja

olette minut ymmärtänyt. Näen teidän vakavasta, miettiväisestä, jopa

hämmästyneestäkin muodostanne, että tilanteen erikoisuus on teihin

vaikuttanut. Palatkaa siis herra de Bragelonnen luo, kiittäkää häntä,

kuten minä itse häntä kiitän, siitä että on valinnut välittäjäkseen

niin ansiokkaan miehen kuin teidät. Uskokaa, että minä puolestani jään

ikuiseen kiitollisuuden velkaan sille, joka niin taitavasti, niin

nerokkaasti on sovittanut riitamme. Ja koska tämä salaisuus, paha

kyllä, on joutunut neljän tietoon kolmen asemesta, -- tämä salaisuus,

joka voi perustaa kunnianhimoisimmankin henkilön onnen, -- iloitsen

toki saadessani jakaa sen juuri teidän kanssanne, monsieur, iloitsen

sydämeni pohjasta. Tästä hetkestä lähtien käyttäkää siis minua, minä

jättäydyn kokonaan palvelukseenne. Mitä on minun tehtävä puolestanne?

Mitä on minun pyydettävä, jopa vaadittavakin? Puhukaa, monsieur,

puhukaa."

Ja senaikaisten hovimiesten tutunomaisen ystävälliseen tapaan

Saint-Aignan hypähti Portoksen kaulaan ja sulki hänet hellästi

syliinsä. Portos antoi tämän tapahtua, pysyen tavattoman tyynenä.

"Puhukaa", toisti de Saint-Aignan; "mitä pyydätte?"

"Monsieur", virkkoi Portos, "minulla on hevonen tuolla alhaalla. Suokaa

minulle ilo nähdä teidän nousevan sen selkään. Se on oivallinen ratsu

eikä tee teille mitään kepposia."

"Nousta ratsaille! Mitä varten?" kysyi de Saint-Aignan uteliaana.

"No, ratsastaaksenne kanssani sinne, missä herra de Bragelonne meitä

odottaa."

"Ah, hän arvatenkin haluaisi puhua kanssani, tahtoisi kuulla

yksityiskohtia. Voi, se on hyvin arkaluontoista! Mutta tällä hetkellä

en voi; kuningas odottaa minua."

"Kuningas odottakoon", sanoi Portos.

"Mutta missä sitten herra de Bragelonne nyt on?"

"Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Äh, laskemmeko leikkiä?"

"Emme kai, en minä ainakaan."

Ja Portos jäykisti kasvonpiirteensä mitä ankarimman näköisiksi.

"Mutta Minimeshän on kaksintaistelijain kohtauspaikka? Mitä tekemistä

minulla siellä olisi?"

Portos veti verkalleen säilänsä.

"Tässä on ystäväni miekan mitta", virkkoi hän.

"_Corbleu!_ Mies on hullu!" huudahti de Saint-Aignan.

Portoksen korvat karahtivat punaisiksi.

"Monsieur", lausui hän, "ellei minulla olisi kunnia olla teidän

kodissanne ja valvoa herra de Bragelonnen etuja, heittäisin teidät

ikkunasta ulos. Mutta jääköön se nyt toistaiseksi, ettekä te

odotuksesta häviä mitään. Tuletteko Minimesin kentälle, monsieur?"

"Heh!..."

"Tuletteko vapaaehtoisesti?"

"Mutta..."

"Minä kannan teidät, ellette lähde hyvällä! Olkaa varuillanne!"

"Basque!" huusi herra de Saint-Aignan.

Palvelija astui sisään.

"Kuningas kutsuu herra kreiviä", ilmoitti hän.

"Se on eri asia", sanoi Portos; "kuninkaan palvelus ennen kaikkea.

Odotamme siellä iltaan asti, monsieur."

Ja tervehtien de Saint-Aignania tavanomaisen kohteliaasti Portos lähti

mielissään, kun oli taaskin sovitellut riita-asian.

De Saint-Aignan katseli hänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sieppasi

uudestaan nuttunsa ja liivinsä, riensi pukuaan järjestellen kuninkaan

luo ja jupisi mennessään:

"Minimesiin!... Minimesiin!... Saapa nähdä, mitä kuningas tähän

taisteluhaasteeseen vastaa. Se kohdistuu tosiaankin häneen, _pardieu_!"

195.

Kilpailijat politiikassa.

Apollolle hedelmällisen huviretken jälkeen, jolloin kukin maksoi

veronsa runottarille, kuten näiden palvelijat siihen aikaan sanoivat,

kuningas tapasi herra Fouquetin häntä odottelemassa.

Ludvigin perässä tuli herra Colbert, joka oli tavoittanut hänet eräässä

käytävässä ikäänkuin olisi häntä väijynyt ja seurasi häntä kateellisena

ja valvovana varjona. Synkkäpiirteinen, jyhkeä pää ja räikeän komea

puku sai Colbertin jossakin määrin muistuttamaan ruumispaarien perässä

astuvaa flaamilaista läänitysherraa.

Vihollisensa nähdessään pysyi herra Fouquet tyynenä, koettaen koko

seuraavan kohtauksen aikana noudattaa ylemmän vaikeata käytöstä sydämen

pursuessa halveksumista, jota kuitenkaan ei tahdo edes ilmaista

pelosta, että silläkin osoittaisi liian suurta kunniaa vastustajalleen.

Colbert ei peitellyt solvaisevaa iloaan. Hänestä herra Fouquet oli

pelannut huonosti ja auttamattomasti hävinnyt, vaikka koitos ei vielä

ollutkaan loppunut. Colbert oli noussut siitä valtiomiesten koulusta,

joka ihailee vain taitavuutta, pitää arvossa vain menestystä.

Lisäksi Colbert ei ollut ainoastaan kateellinen. Hän todella harrasti

kaikesta sydämestään kuninkaan etua, koska hän sisimmässään oli

numeroasioissa mitä rehellisin mies. Täten Colbert saattoi itsekseen

vedota vihaaville hyvin tervetulleeseen verukkeeseen, että hänellä

vihatessaan herra Fouquetia ja syöstessään tämän perikatoon oli

valtakunnan hyvä ja kuninkaan arvo silmämääränään.

Mikään näistä seikoista ei jäänyt Fouquetilta huomaamatta. Vihollisensa

isojen sieraimien läpi ja silmäluomien alituisesta liikkeestä

huolimatta hän katseellaan tunki Colbertin sydämen syvimpään. Hän näki

siis kaikki, mitä tuossa sydämessä liikkui: vihan ja voitonriemun.

Mutta kun hän kaikki nähdessään itse tahtoi pysyä läpitunkemattomana,

kirkasti hän kasvonsa, sai huulilleen sen herttaisen myötätuntoisen

hymyilyn, johon vain hän kykeni, ja virkkoi antaen tervehdykselleen

samalla kertaa mitä ylevimmän ja luontevimman kimmoisuuden:

"Sire, näen teidän majesteettinne hilpeästä muodosta, että ajelu on

tehnyt teille hyvää."

"Se oli tosiaankin ihanaa, herra yli-intendentti, ihanaa! Olisi

totisesti pitänyt teidänkin tulla retkellemme mukaan, kun olin teitä

kutsunutkin."

"Olin työssä, sire", vastasi yli-intendentti.

Fouquetin ei edes tarvinnut kääntää päätänsä; hän ei vilkaissut herra

Colbertiin.

"Ah, maaseutu, herra Fouquet!" huudahti kuningas. "Hyvä Jumala, kuinka

mielelläni soisin aina voivani elää maalla, vapaassa ilmapiirissä,

puiden alla!"

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne vielä ole väsynyt

valtaistuimeen?" sanoi Fouquet.

"En, mutta vihantien metsikköjen valtaistuimet ovat hyvin pehmeät."

"Tällä puheella teidän majesteettinne elvyttää parhaat toivomukseni.

Minulla oli juuri esitettävänä teille pyyntö."

"Kenen puolesta, herra yli-intendentti?"

"Vauxin sinipiioilta, sire."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XIV.

"Kuningas on suvainnut antaa minulle lupauksen", jatkoi Fouquet.

"Niin, minä muistan."

"Vauxin juhlat, ne komeat juhlat, eikö niin, sire?" tokaisi Colbert,

yrittäen päästä mukavasti osalliseksi keskusteluun.

Syvässä halveksumisessaan Fouquet ei ottanut noita sanoja huomioonsa.

Hän ei tuntunut olevan tietoinen Colbertin läsnäolostakaan.

"Teidän majesteettinne tietää", pitkitti hän, "että haluaisin

tiluksillani Vauxissa vastaanottaa rakastettavimman ruhtinaan,

mahtavimman kuninkaan."

"Olen luvannut, monsieur", sanoi Ludvig XIV hymyillen, "ja kuningas ei

syö sanaansa."

"Ja minä, sire, ilmoitin juuri teidän majesteetillenne, että olen

täydellisesti teidän käskettävänänne."

"Lupaatteko minulle paljon ihmeitä, herra yli-intendentti?"

Ja Ludvig XIV katsahti Colbertiin.

"Ihmeitäkö? Oh, ei, sire, sellaisia en mene takaamaan; toivon voivani

hankkia hiukan huvia, kenties hiukan unohdustakin kuninkaalleni."

"Ei, ei, herra Fouquet", vastasi kuningas. "Minä pidän kiinni ihmeistä.

Oh, tehän olette loihtija, tunnemme kykynne, tiedämme teidän löytävän

kultaa, vaikka sitä ei olisi maailmassakaan. Ihmiset sanovat teidän

tekevän sitä."

Fouquet tunsi iskun lähteneen kaksinkertaisesta viinestä, hän tunsi

kuninkaan samalla kertaa sinkauttaneen nuo sekä omasta että Colbertin

jousesta. Hän naurahti.

"Hoo", sanoi hän, "ihmiset tietävät hyvin, mistä kaivoksesta sen kullan

ammennan. Tietävät ehkä liiankin hyvin. Muuten", hän lisäsi ylpeästi,

"voin vakuuttaa teidän majesteetillenne, että Vauxin juhlien

kustannuksiin tarkoitettu kulta ei saa verta eikä kyyneliä vuotamaan.

Hikeä ehkä, mutta se palkitaan."

Ludvig jäi hämilleen. Hän tahtoi katsahtaa Colbertiin. Tämä olisikin

halunnut vastata, mutta uskollinen, jopa kuninkaallinen kotkan katse

Fouquetin silmistä pysähdytti sanat hänen huulilleen.

Sillävälin oli kuningas toipunut. Kääntyen Fouquetin puoleen hän

virkkoi:

"Te siis laitatte kutsunne?"

"Niin, sire, jos teidän majesteettinne suvaitsee."

"Miksi päiväksi?"

"Milloin teille sopii, sire."

"Tuo on hetkessä toimivan taikurin puhetta, herra Fouquet. Minä en

rohkenisi sanoa niin paljon."

"Teidän majesteettinne tekee milloin hyvänsä mitä vain kuningas voi ja

mitä kuninkaan tulee tehdä. Ranskan kuninkaalla on palvelijoita, jotka

kykenevät kaikkeen hänen toimissaan tai huvituksissaan."

Colbert koetti katsahtaa yli-intendenttiin nähdäkseen, tiesivätkö nuo

sanat vähemmän vihamielisiin tunteisiin palaamista. Mutta Fouquet ei

ollut vastustajaansa vilkaissutkaan. Colbertia ei hänelle ollut

olemassa.

"No, viikon päästä, tahdotteko?" ehdotti kuningas.

"Viikon päästä, sire."

"Nyt meillä on tiistai; ehkä siirrämme seuraavaan sunnuntaihin?"

"Lykkäys, jonka teidän majesteettinne suvaitsee myöntää, edistää

suuresti töitä, joihin arkkitehtini ryhtyvät lisätäkseen kuninkaan ja

hänen ystäviensä huvia."

"Ja ystävistäni puhuen", vastasi kuningas, "miten heitä käsittelette?"

"Kuningas on määrääjä kaikkialla, sire. Teidän majesteettinne tekee

luettelon ja antaa käskynsä. Kaikki, jotka suvaitsette kutsua, ovat

hyvin kunnioitettuja vieraitani."

"Kiitos!" lausui kuningas liikuttuneena yleväsävyisesti esitetystä

ylevästä ajatuksesta.

Fouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV:lle, kun oli muutamin sanoin

kosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert

jäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei

häntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku

viholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet

saatettaisiin kärsimään.

Kosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen

kuninkaaseen päin.

"Anteeksi, sire, anteeksi!" sanoi hän.

"Anteeksi mikä, monsieur?" virkkoi ruhtinas säveästi.

"Vakava virhe, jonka huomaamattani tein."

"Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda

teille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?"

"Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän

majesteetillenne hyvin tärkeän seikan."

"Minkä?"

Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli

paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin

Ludvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin

kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku

kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin

tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi

sitä lyönyt laimin.

"Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa

minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin

yhden viroistani."

"Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?"

Colbert kävi kalmankalpeaksi.

"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon:

yliprokuraattorin viran."

Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa

hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas.

Colbert nojasi uuninreunusta vasten.

"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel."

"Vanel?"

"Herra intendentti Colbertin ystäviä", lisäsi Fouquet verrattoman

välinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein,

joita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata

siveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin

tämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle

ja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä

ja suosikin nöyryytyksellä.

"Onko mahdollista?" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua.

"Onko hän myynyt tuon viran?"

"On, sire", vastasi Colbert merkitsevällä äänenpainolla.

"Hän on hullu!" uskalsi kuningas huomauttaa.

Tällä kertaa Colbert ei vastannut; hän oli aavistanut herransa

ajatuksen. Tämä ajatuskin kosti hänen puolestaan. Hänen vihaansa yhtyi

valtiaan kateus; hänen kukistamissuunnitelmaansa liittyi kuninkaan

epäsuosion uhka.

Colbert oivalsi, että tästedes ei hänen vihamielisyytensä mahtavaa

rahaministeriä kohtaan enää tapaisi vastustelua kuninkaan taholta.

Fouquetin ensimmäistä virhettä, jota voitaisiin käyttää tekosyynä,

seuraisi nopeasti hänen rangaistuksensa. Fouquet oli heittänyt pois

parhaan aseensa, kilpailijan kostonhalu korjasi sen käytettäväkseen.

Kuningas kutsui Colbertin Vauxin juhliin. Tämä kumarsi kuin mies, joka

on varma itsestään; hän otti vastaan kutsun kuin tehdäkseen

palveluksen.

Ludvig oli kutsuluetteloa laatiessaan ehtinyt de Saint-Aignanin nimeen,

kun päivystävä kamarijunkkari ilmoittikin kreivin.

Colbert vetäysi viisaasti pois kuninkaallisen lemmenairuen saapuessa.

196.

Kilpailijat rakkaudessa.

De Saint-Aignan oli lähtenyt Ludvig XIV:n luota tuskin kaksi tuntia

sitten. Mutta rakkautensa ensi kuumeessa täytyi kuninkaan edes puhua la

Vallièresta, milloin tämä ei ollut hänen silmiensä edessä. Ja ainoa

henkilö, jolle hän saattoi huoletta haastaa, oli de Saint-Aignan, joten

tämä teikari oli käynyt hänelle välttämättömäksi.

"Ah, sinäkö siinä, kreivi?" huudahti hän tulijan nähdessään, kaksin

verroin hyvillään suosikin ilmestymisestä, kun hänen ei enää tarvinnut

katsella Colbertia, jonka nyreät kasvot aina saivat hänet alakuloiselle

tuulelle. "Sepä hyvä! Hauska nähdä sinua. Tulethan kai matkalle?"

"Matkalle, sire?" kysyi de Saint-Aignan. "Mille matkalle?"

"Nauttimaan herra yli-intendentin meille järjestämästä juhlakaudesta

Vauxissa. Ai, de Saint-Aignan, näet kerrankin juhlat, joiden rinnalla

meidän huvittelumme Fontainebleaussa on vain lasten leikkiä!"

"Vauxissa? Yli-intendentti toimittaa teidän majesteetillenne juhlat

Vauxissa, eikö muuta?"

"Eikö muuta! Kelpaako sinun muka sitä väheksyä! Tiedätkö, sinä

ylimieliseksi tekeytyvä, että kun kuulet herra Fouquetin vastaanottavan

minut Vauxissa sunnuntaista viikon päähän, ihmiset ihan henkensä

kaupalla tavoittelevat pääsyä näihin juhliin? Sanon sinulle siis

toistamiseen: sinä tulet mukaan, de Saint-Aignan."

"Kyllä, ellen siihen mennessä ole lähtenyt pitemmälle ja vähemmän

hupaiselle retkelle."

"Minne?"

"Manan majoille, sire."

"Hui!" virkahti Ludvig XIV nauraen.

"Ei, puhun vakavasti, sire", sanoi de Saint-Aignan. "Minut on kutsuttu

ja vieläpä sellaisella tavalla, etten juuri tiedä, miten siitä voisi

kieltäytyä."

"En ymmärrä sinua, ystäväni. Sinulla tosin on runollisia taipumuksia,

mutta älä sentään noin hämärän suurelliseksi heittäydy."

"No niin, jos teidän majesteettinne suvaitsee minua kuunnella, en

koettele kauemmin kuninkaani kärsivällisyyttä."

"Selitä vainkin."

"Tunteeko kuningas parooni du Vallonin?"

"Kyllä, _pardieu!_ Isävainajani uskollinen palvelija, ja hän on myös

oiva pöytäkumppani, _ma foi!_ Sillä kaiketi puhut hänestä, joka oli

kanssamme päivällisillä Fontainebleaussa?"

"Aivan. Mutta teidän majesteettinne unohti lisätä hänen

ansioluetteloonsa: rivakka ihmisten teurastaja."

"Mitä! Herra du Vallon tahtoo surmata sinut?"

"Tai surmauttaa, ja se on aivan samaa."

"Jopa nyt!"

"Älkää naurako, sire; minä puhun silkkaa totta."

"Ja sinä sanot, että hän tahtoo toimittaa sinut hengiltä?"

"Se on tällä hetkellä sen arvoisan herrasmiehen aikomus."

"Ole huoletta, minä puolustan sinua, jos hän on väärässä."

"Ah, siihen kuuluu 'jos'!"

"Tietysti. No, vastaa nyt kuin olisi kysymys jostakusta toisesta,

Saint-Aignan-poloiseni. Onko hän väärässä vai oikeassa?"

"Teidän majesteettinne saa kohta päättää."

"Mitä olet hänelle tehnyt?"

"Oh, en hänelle mitään; mutta näyttää siltä, että olen tehnyt jotakin

eräälle hänen ystävälleen."

"Jokseenkin samaa. Ja kuuluuko hänen ystävänsä niihin kuuluihin

neljään?"

"Ei, yksi niistä neljästä urhosta on hänen isänsä, siinä kaikki."

"Mitä olet pojalle tehnyt? Annahan kuulua."

"_Dame!_ Olen auttanut jotakuta ryöstämään häneltä mielitietyn."

"Ja sinä tunnustat sen?"

"Täytyy tunnustaa, kun se on totta."

"Siinä tapauksessa olet väärässä."

"Ah, olenko väärässä?"

"Olet, ja totisesti, jos hän tappaa sinut..."

"Noh?"

"Niin hän tekee oikein."

"Ah, se on siis mielipiteenne, sire?"

"Pidätkö menetelmää huonona?"

"Pidän sitä ripeänä."

"Nopea oikeus on hyvää oikeutta, oli esi-isäni Henrik IV:n tapana

sanoa."

"Kirjoittakoon siis kuningas nopeasti armahduksen vastustajalleni, joka

odottelee Minimes-kentällä surmatakseen minut!"

"Hänen nimensä ja pergamentti."

"Sire, teidän majesteettinne pöydällä on pergamentin palanen, ja hänen

nimensä taasen..."

"Hänen nimensä taasen?"

"On Bragelonnen varakreivi, sire."

"Bragelonnen varakreivi?" huudahti kuningas, jonka leikkisyys vaihtui

mitä suurimmaksi hämmästykseksi.

Hetkisen vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän pyyhki otsaltaan valuvaa

hikeä, hän jupisi:

"Bragelonne!"

"Niin vain, sire", virkkoi de Saint-Aignan.

"Bragelonne, joka oli kihloissa...?"

"Oi, hyvä Jumala, niin! Bragelonne, joka oli kihloissa..."

"Mutta hänhän oli Lontoossa!"

"Kyllä, mutta voin vakuuttaa, sire, että hän ei enää ole siellä."

"Vaan Pariisissa?"

"Minimesissä, odotellen minua, kuten minulla oli kunnia teidän

majesteetillenne sanoa."

"Ja tietää kaikki?"

"Ja vielä paljon muutakin! Ehkä kuningas tahtoo nähdä tämän kirjeen,

jonka hän on minulle toimittanut..."

Ja de Saint-Aignan veti taskustaan lukijoillemme tutun lappusen.

"Kun teidän majesteettinne on lukenut nuo rivit, saan kunnian selittää,

miten paperi tuli käsiini."

Kuningas luki kirjeen kiihtyneenä.

"Niin?" kysyi hän sitten heti.

"No, teidän majesteettinne tuntee erään taiteellisesti taotun lukon,

jolla suljetaan eräs mustapuinen ovi, ja tietää, että se ovi eroittaa

erään huoneen eräästä sinivalkoisesta pyhätöstä."

"Tietysti, se on Louisen kammio."

"Niin, sire. No, sen lukon reiästä minä tämän kirjeen löysin. Kuka sen

on sinne pannut? Herra de Bragelonne vai paholainenko? Mutta kun kirje

tuoksuu ambralta eikä tulikiveltä, päätän lähettäjäksi varakreivin."

Ludvig painoi päänsä alas ja näytti vaipuneen surullisiin mietteisiin.

Ehkä hänen sydämessään tällä hetkellä tuntui jotakin katumuksen

tapaista.

"Oi", virkkoi hän, "se salaisuus on tullut ilmi!"

"Sire, teen kyllä parhaani, jotta salaisuus kuolee siihen rintaan, joka

sen kätkee", sanoi de Saint-Aignan aivan espanjalaislaatuisen urheasti.

Ja hän liikahti ovea kohti, mutta kuningas viittasi hänet pysähtymään.

"Mihin nyt?" kysyi Ludvig.

"No, sinne, missä minua odotetaan, sire."

"Mitä varten?"

"Taistelemaan tietenkin."

"Taistelemaan?" huudahti kuningas. "Hetkinen, jos suvaitset, kreivi!"

De Saint-Aignan ravisti päätänsä kuin uppiniskainen lapsi, jota

tahdotaan estää hyppäämästä kaivoon tai leikkimästä veitsellä.

"Mutta kuitenkin, sire..." virkahti hän.

"Ensiksikään", sanoi kuningas, "en ole selvillä asiasta."

"Oh, mitä siihen tulee, suvaitkoon teidän majesteettinne kysellä",

vastasi de Saint-Aignan, "niin kyllä selitän."

"Kuka on sinulle sanonut, että herra de Bragelonne on tunkeutunut

mainittuun huoneeseen?"

"Tämä kirjelappu, jonka löysin avaimenreiästä, kuten minulla oli kunnia

teidän majesteetillenne ilmoittaa."

"Kuka on sinulle sanonut, että hän itse on sen sinne pannut?"

"Kuka muu olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen tekoon?"

"Olet oikeassa. Millä tavoin hän oli tunkeutunut asuntoosi?"

"Se on peräti pulmallinen juttu, kaikki ovet kun olivat suljetut ja

avaimet lakeijani Basquen taskussa."

"No, sitten on lakeijasi lahjottu."

"Mahdotonta, sire."

"Miksi mahdotonta?"

"Siksi, että jos hänet olisi lahjottu, ei poikarukkaa olisi saatettu

turmioon selvästi ilmaisemalla hänen toimineen kätyrinä. Sillä häntä

olisi voitu myöhemminkin tarvita."

"Oikein. Nyt olisi vain yksi otaksuma jäljellä."

"Saa nähdä, sire, onko se otaksuma sama, joka on juolahtanut minun

mieleeni?"

"Ajattelin, että hän on tullut portaista."

"Kah, sire, se tuntuu minusta enemmän kuin luultavalta."

"Sittenkin on välttämätöntä, että joku on myynyt laskuoven

salaisuuden."

"Myynyt tai luovuttanut."

"Miksi se eroitus?"

"Siksi, sire, että jotkut henkilöt, ollen kavaltajan palkkion

yläpuolella, antavat eivätkä myy."

"Mitä tarkoitat?"

"Oi, sire, teidän majesteettinne on kyllin terävä asian arvaamiseen,

säästääksenne minut hankalasta paljastuksesta."

"Olet oikeassa -- Madame!"

"Ah!" äännähti de Saint-Aignan.

"Madame, joka on käynyt levottomaksi muutostasi."

"Madame, jolla on hovineitojensa huoneiden avaimet ja joka on kyllin

voimakas ilmaisemaan, mitä ei kukaan muu paitsi teidän majesteettinne

ja hän voisi kertoa."

"Ja sinä uskot kälyni liittyneen Bragelonneen?"

"Hm, hm, sire..."

"Menneen niin pitkälle, että on ilmaissut hänelle kaikki nuo

yksityiskohdat?"

"Kenties pitemmällekin."

"Pitemmällekin!... Puhu."

"Kenties hän on saattanutkin varakreiviä."

"Minne? Alas huoneisiisiko?"

"Pidättekö asiaa mahdottomana, sire?"

"Ooh!"

"Kuulkaa. Kuningas tietää, rakastaako Madame hajuvesiä?"

"Kyllä hän pitää niistä, sen tavan on hän oppinut äidiltäni."

"Varsinkin rautayrtin tuoksusta?"

"Mieluimmin."

"No niin, asuntoni tuoksuu rautayrtiltä."

Kuningas jäi miettiväiseksi.

"Mutta", virkahti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "miksi Madame

liittoutuisi Bragelonnen kanssa minua vastaan?"

Nämä sanat lausuessaan, joihin de Saint-Aignan olisi helposti voinut

vastata sanoilla: "naisen mustasukkaisuutta", kuningas tunnusteli

ystävänsä sydämen sisintä, nähdäkseen oliko tämä päässyt selville hänen

kuherteluistaan kälynsä kanssa. Mutta de Saint-Aignan ei ollut mikään

keskinkertainen hovimies. Hän ei kevytmielisesti puuttunut

perhesalaisuuksiin, hän oli kyllin paljon seurustellut runotarten

kanssa, muistaakseen Ovidius Naso-paran,[21] jonka silmät saivat

vuodattaa kovin paljon kyyneliä rikoksensa sovittamiseksi, kun olivat

nähneet jotakin meille tietymätöntä Augustuksen hovissa. Hän siis

taitavasti sivuutti Madamen salaisuuden. Mutta osoitettuaan

teräväpäisyyttä todistelemalla, että Madame oli tullut Bragelonnen kera

hänen asuntoonsa, hän viehättyi toki sikäli myötäämään itserakkaudelle,

että yritti esittää edes muunlaisen uskottavan selityksen.

"Miksikö?" toisti de Saint-Aignan. "Unohtaako teidän majesteettinne

siis, että kreivi de Guiche on Bragelonnen varakreivin likeinen

ystävä?"

"En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän kanssa", vastasi kuningas.

"Ah, anteeksi, sire!" virkkoi de Saint-Aignan. "Minä vain luulin, että

herra de Guiche oli Madamenkin hyvä ystävä."

"Olet oikeassa", myönsi kuningas; "ei ole tarvis etsiä enempää, isku on

tullut siltä taholta."

"Ja eikö kuningas ole sitä mieltä, että se isku on torjuttava

toisella?"

"Kyllä, mutta ei sellaisella kuin Vincennesin metsässä jaellaan",

arveli kuningas.

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi de Saint-Aignan, "että minä olen

aatelismies ja että olen saanut haasteen."

"Tämä asia ei koske sinua."

"Mutta minua Minimesissä jo toista tuntia odotetaan, sire, -- minua,

joka esiinnyn syyllisenä ja joudun häväistyksi, ellen noudata kutsua."

"Aatelismiehen ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus kuninkaalleen."

"Sire..."

"Minä käsken sinun jäädä!"

"Sire..."

"Tottele."

"Niinkuin teidän majesteettinne tahtoo, sire."

"Sitäpaitsi kaipaan selvyyttä tähän asiaan; tahdon tietää, kuinka on

uskallettu tehdä minusta niin rohkeata pilaa, että on tunkeuduttu

rakkauteni suloisimpaan pyhättöön. Niitä, jotka ovat sen tehneet, de

Saint-Aignan, ei ole sinun asiasi rangaista, sillä he eivät ole

koskeneet sinun kunniaasi, vaan minun."

"Rukoilen, että teidän majesteettinne ei antaisi vihanne langeta herra

de Bragelonneen, joka ehkäkin on menetellyt varomattomasti, mutta ei

kunnottomasti."

"Riittää! Minä osaan eroittaa oikean väärästä vihani ylimmilläänkin

ollessa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan tästä Madamelle!"

"Mutta miten menetellä herra de Bragelonnen suhteen, sire? Hän alkaa

tietenkin etsiä minua, ja..."

"Minä puhun tai lähetän sanoman hänelle ennen iltaa."

"Vielä kerran, sire, rukoilen teitä, olkaa suopea."

"Olen kyllin kauan ollut suopea, kreivi", sanoi Ludvig XIV rypistäen

kulmiaan. "On aika osoittaa eräille henkilöille, että minä olen isäntä

talossani."

Tuskin oli kuningas lausunut nämä sanat, jotka ilmaisivat uuden

närkästyksen vain yhtyvän aikaisemman muistoon, kun kamarijunkkari

näyttäytyi kynnyksellä.

"Mitä nyt?" kysyi kuningas; "miksi tullaan kutsumatta?"

"Sire", vastasi upseeri, "teidän majesteettinne on kertakaikkiaan

antanut minulle määräyksen päästää kreivi de la Fère esille joka kerta

kun hänellä on teidän majesteetillenne asiaa."

"Siis?"

"Herra kreivi de la Fère odottaa puheillepääsyä."

Kuningas ja de Saint-Aignan vaihtoivat nämä sanat kuullessaan katseen,

joka sisälsi enemmän levottomuutta kuin kummastusta. Ludvig epäröitsi

hetkisen. Mutta tehden melkein heti päätöksensä hän sanoi:

"Mene, de Saint-Aignan, mene Louisen luo ilmoittamaan hänelle, mitä

meitä vastaan hankitaan. Muista sanoa hänelle, että Madame jälleen

aloittaa vainoamisensa ja että hän on pannut liikkeelle henkilöitä,

jotka olisivat menetelleet viisaammin pysyessään syrjässä."

"Sire..."

"Jos Louise säikähtyy", jatkoi kuningas, "rauhoita häntä. Sano hänelle,

että kuninkaan rakkaus on lävistämätön kilpi. Jos hän, kuten

aavistelen, jo tietää kaikki tai on jo puolestaan saanut kärsiä jonkun

hyökkäyksen, vakuuta hänelle", lisäsi Ludvig vihasta ja kuumeesta

väristen, "vakuuta hänelle että tällä kertaa en tyydy häntä

puolustamaan, vaan kostan hänen tähtensä, ja niin ankarasti, että

tästälähtein ei kukaan enää uskalla silmiänsäkään kohottaa häneen!"

"Onko siinä kaikki, sire?"

"Kaikki. Mene nopeasti ja pysy uskollisena, sinä, joka elät tämän

helvetin keskellä ilman minua houkuttelevan paratiisin toivoa."

De Saint-Aignan vannoi mitä kiihkeimmin uskollisuuttaan. Tarttuen

kuninkaan käteen ja suudellen sitä hän lähti säteilevänä huoneesta.

197.

Kuningas ja aateli.

Ludvig reipastausi ottamaan herra de la Fèren vastaan kirkkain kasvoin.

Hän kyllä arvasi, että kreivi ei tullut sattumalta. Hän aavisti

hämärästi tämän käynnin tärkeyden, ja Atoksen kaltaiselle miehelle,

niin etevälle ja arvossapidetylle henkilölle, ei saanut ensi näkemällä

esiintyä mitään ikävästi vaikuttavaa. Kun nuori kuningas oli

vakuuttautunut näennäisestä tyyneydestään, käski hän ohjata kreivin

sisälle.

Parin minuutin kuluttua saapui Atos kuninkaan eteen juhlapuvussa

kaikkine kunniamerkkeineen, joita vain hänellä oli oikeus käyttää

Ranskan hovissa, ja hänen muotonsa oli niin vakava ja arvokas, että

kuningas ensi silmäyksellä saattoi todeta aavistustensa osuneen

oikeaan.

Ludvig astahti kreiviä kohti ja ojensi hänelle hymyillen kätensä, jonka

yli tämä kunnioittavasti kumartui.

"Herra kreivi de la Fère", virkkoi kuningas nopeasti, "olette täällä

niin harvinainen vieras, että minulle on erittäin hauska tavata

teidät."

Atos vastasi kumartaen:

"Soisin kyllä, että minulla olisi onni aina oleskella teidän

majesteettinne luona."

Tuo vastaus, siinä äänilajissa lausuttuna, merkitsi ilmeisesti: --

Soisin kuuluvani kuninkaan neuvonantajiin, säästääkseni hänet tekemästä

virheitä.

Kuningas tunsi sen, ja päättäen tämän miehen edessä säilyttää

mielentyyneyden edut arvoasemansa etujen mukana sanoi hän:

"Minä näen, että teillä on jotakin sydämellänne."

"En olisi muutoin sallinut itselleni vapautta saapua teidän

majesteettinne luo."

"Puhukaa avoimesti, monsieur; olen kovin halukas tyydyttämään teitä."

Kuningas istahti.

"Olen varma", vastasi Atos rahtusen liikuttuneella äänellä, "että

teidän majesteettinne antaa minulle täyden tyydytyksen."

"Ah", virkkoi kuningas hiukan ylväästi, "tulette esittämään jonkun

valituksen?"

"Se ei ole valitus", vastasi Atos, "paitsi jos teidän majesteettinne...

Mutta suokaa minun aloittaa alusta, sire."

"Minä odotan."

"Kuningas muistaa, että herra de Buckinghamin lähdön aikaan minulla oli

kunnia puhutella teidän majesteettianne."

"Niin, jokseenkin siihen aikaan... muistan kyllä. Mutta keskustelun

aiheen... sen olen unohtanut."

Atos säpsähti.

"Minulla on kunnia muistuttaa siitä kuninkaalleni", virkkoi hän. "Oli

kysymys eräästä teidän majesteetillenne silloin esittämästäni

pyynnöstä, ja se koski avioliittoa, jonka herra de Bragelonne halusi

solmia neiti de la Vallièren kanssa."

-- Nyt siihen tullaan, -- ajatteli kuningas. "Jo muistankin", hän sanoi

ääneen.

"Sillä kertaa", jatkoi Atos, "kuningas oli niin hyvä ja jalomielinen

minua ja herra de Bragelonnea kohtaan, että ainoakaan teidän

majesteettinne lausumista sanoista ei ole haihtunut mielestäni."

"Ja...?" virkahti Ludvig.

"Mutta pyytäessäni herra de Bragelonnelle neiti de la Vallièren kättä

teidän majesteettinne kuitenkin vastasi kieltävästi."

"Se on totta", myönsi Ludvig kuivasti.

"Esittäen syyksi", kiirehti Atos lisäämään, "että morsiamelta puuttui

yhteiskunnallista asemaa."

Ludvig ponnistausi kuunnellakseen kärsivällisesti.

"Että", pitkitti Atos, "häneltä puuttui varallisuutta."

Kuningas vaipui syvemmälle nojatuoliinsa.

"Että hän oli jokseenkin halpasyntyinen."

Uusi kärsimättömyyden merkki kuninkailta.

"Ja että hän ei ollut kauniskaan", lisäsi Atos vielä säälimättä.

Tämä viimeinen rakastajan sydämen lävistävä nuoli sai kuninkaan

kimmahtamaan.

"Monsieur", lausui hän, "onpa teillä perin hyvä muisti!"

"Muistini on aina tarkka, kun saan suureksi kunniakseni puhutella

kuningasta", vastasi kreivi hätääntymättä.

"No, sanoin siis tuon kaiken!"

"Ja siitä kiitän teidän majesteettianne suuresti, koska sananne, sire,

todistivat hyvin imartelevaa huolenpitoa herra de Bragelonnesta."

"Te johdatte mieleeni myöskin", huomautti kuningas painokkaasti, "että

olitte hyvin haluton tuohon avioliittoon?"

"Se on totta, sire."

"Ja että teitte pyyntönne vastahakoisesti?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"Vieläpä muistan, sillä minun muistini on melkein yhtä hyvä kuin

teidän, niin, muistan teidän lausuneen, että te ette uskonut neiti de

la Vallièren oikein rakastavan herra de Bragelonnea. Ettekö nimenomaan

sanonut niin?"

Atos tunsi iskun, mutta hän ei peräytynyt.

"Sire", sanoi hän, "pyydän teidän majesteetiltanne vieläkin anteeksi,

mutta siinä asiassa on muutamia kohtia, jotka käyvät ymmärrettäviksi

vasta loppuselvityksessä."

"No, millainen se loppuselvitys on?"

"Teidän majesteettinne oli sanonut siirtävänne avioliiton tuonnemmaksi

herra de Bragelonnen etua silmälläpitäen."

Kuningas oli vaiti.

"Nyttemmin herra de Bragelonne on niin onneton, että hän ei kauemmin

voi olla pyytämättä teidän majesteettinne ratkaisua."

Kuningas kalpeni. Atos katseli häntä kiinteästi.

"Ja mitä... tahtoo... herra de Bragelonne?" kysyi kuningas epäröiden.

"Juuri samaa, mitä minä tulin kuninkaalta anomaan viime puhuttelussani:

teidän majesteettinne suostumusta hänen avioliittoonsa."

Kuningas ei puhunut mitään.

"Mainitut esteet ovat tasaantuneet tieltämme", jatkoi Atos. "Varaton,

halpasyntyinen ja kauneudeltaan vajava neiti de la Vallière on

sittenkin ainoa sopiva morsian herra de Bragelonnelle, koska varakreivi

kaikesta sydämestään rakastaa häntä."

Kuningas puristi käsiään yhteen.

"Epäröitseekö kuningas?" kysyi kreivi menettämättä rahtuakaan

lujuudestaan enempää kuin kohteliaisuudestansakaan.

"Minä en epäröi... minä epään", vastasi kuningas.

Atos mietti hetkisen.

"Minulla oli kunnia huomauttaa kuninkaalle", virkkoi hän säveästi,

"että mitkään vastukset eivät ole ehkäisseet herra de Bragelonnen

tunteita ja että hänen päätöksensä näyttää horjumattomalta."

"On olemassa minun tahtoni; kaiketi se on este?"

"Vakavin kaikista", vastasi Atos.

"No niin!"

"Sallittakoon meidän nöyrimmästi tiedustaa teidän majesteetiltanne

syytä tähän epäykseen."

"Syytä?... Kysymys?" huudahti kuningas.

"Pyyntö, sire."

Kuningas nojasi molemmilla nyrkeillään pöytään.

"Te olette vieraantunut hovitavoista, herra de la Fère", sanoi hän

äkäisellä äänellä. "Hovissa ei kysellä kuninkaalta."

"Se on totta, sire; mutta ellei kysellä, johdutaan oletuksiin."

"Oletuksiin! Mitä se merkitsee?"

"Alamainen tulee selvyyttä kaivatessaan melkein aina epäilleeksi

hallitsijan avomielisyyden puutetta..."

"Monsieur!"

"Ja hänen uskollinen luottamuksensa alkaa horjua", jatkoi Atos

pelottomasti.

"Luullakseni erehdytte", sanoi kuningas, jolle kävi vaikeaksi hillitä

suuttumustaan.

"Sire, minun käy pakolliseksi tavoittaa muualta, mitä luulin teidän

majesteetiltanne saavani. Teidän vastauksenne sijasta minun täytyy itse

keksiä selitys."

Kuningas nousi.

"Herra kreivi", virkkoi hän, "olen suonut teille kaiken vapaan aikani."

Tämä oli hyvästijättö.

"Sire", vastasi kreivi, "en ole ehtinyt sanoa kuninkaalle, mitä minulla

oli lausuttavaa, ja minä näen teidän majesteettianne niin harvoin, että

minun on käytettävä tilaisuutta."

"Te olitte otaksumissa; nyt olette siirtymässä loukkauksiin."

"Oi, sire, minäkö loukkaisin kuningastani? En koskaan! Olen kaiken

ikäni kannattanut sitä vakaumusta, että kuninkaat ovat muita ihmisiä

ylempänä, eivät ainoastaan arvoltaan ja voimaltaan, vaan myöskin

sydämen jaloudessa ja henkisissä avuissa. En sallisi itselleni koskaan

uskottaa, että kuninkaani, joka on antanut minulle sanansa, siihen

sanaan kätkisi jonkun sivutarkoituksen."

"Mitä se merkitsee? Minkä sivutarkoituksen?"

"Selitän ajatukseni", sanoi Atos kylmästi. "Jos teidän

majesteetillanne, evätessänne herra de Bragelonnelta neiti de la

Vallièren käden, oli muuta mielessä kuin varakreivin onni..."

"Näette hyvin, monsieur, että loukkaatte minua."

"Jos teidän majesteettinne vaatiessanne viivytystä varakreivin

avioliitolle vain halusi poistaa tieltä neiti de la Vallièren

kihlatun..."

"Monsieur, monsieur!"

"Sitä nimittäin olen kuullut kaikkialla sanottavan, sire. Kaikkialla

puhutaan teidän majesteettinne rakastumisesta neiti de la Vallièreen."

Kuningas repi hansikkaansa, joita hän jotakin tehdäkseen oli muutaman

minuutin ajan pureskellut.

"Onnettomia ne", huudahti hän, "jotka puuttuvat minun asioihini! Minä

olen tehnyt päätökseni, minä murskaan kaikki esteet."

"Mitkä esteet?" tiedusti Atos.

Kuningas pysähtyi kuin pillastunut hevonen, jonka suupieltä kuolannet

raatelevat.

"Minä rakastan neiti de la Vallièrea", lausui hän sitten äkkiä yhtä

ylevästi kuin kiivaastikin.

"Mutta", keskeytti Atos, "se ei estä teidän majesteettianne naittamasta

neiti de la Vallièrea herra de Bragelonnelle. Uhraus on kuninkaan

arvoinen ja herra de Bragelonne, joka jo on palveluksillaan

kunnostautunut ja jota voi pitää uljaana miehenä, ansaitsee sen. Täten

siis kuningas uhratessaan rakkautensa osoittaa samalla kertaa

jalomielisyyttä, kiitollisuutta ja hyvää valtioviisautta."

"Neiti de la Vallière", sanoi kuningas jämeästi, "ei rakasta herra de

Bragelonnea."

"Kuningas tietää sen?" kysyi Atos, luoden häneen syvän katseen.

"Minä tiedän sen."

"Sitten olette tiennyt sen vain vähän aikaa. Sillä jos teidän

majesteettinne olisi tiennyt sen ensi kertaa pyytäessäni, olisitte

vaivautunut sen minulle sanomaan."

"Vain vähän aikaa."

Atos oli hetkisen vaiti.

"Sitten en laisinkaan käsitä", virkkoi hän, "että kuningas lähetti

herra de Bragelonnen Lontooseen. Tuo karkoitus kummastuttaa hyvällä

syyllä niitä, joille kuninkaan kunnia on kallis."

"Kuka puhuu kuninkaan kunniasta, herra de la Fère?"

"Kuninkaan kunnia, sire, on koko hänen aatelistonsa kunnia. Kun

kuningas loukkaa jotakuta aatelismiehistään eli siis tuottaa haittaa

hänen kunnialleen, kärsii hänen oma kunniansa sen kolauksen."

"Herra de la Fère!"

"Sire, lähetittekö Bragelonnen varakreivin Lontooseen ennen kuin

tulitte neiti de la Vallièren rakastajaksi, vai jälkeenkö?"

Ärtyneenä, varsinkin kun tunsi itseänsä hallittavan, kuningas tahtoi

kädenliikkeellä viitata Atokselle hyvästi.

"Sire, sanon teille kaikki", vastasi kreivi. "Minä en lähde täältä

saamatta teidän majesteetiltanne tyydytystä tai hankkimatta sitä itse.

Lähden tyytyväisenä, jos olette minulle todistanut olevanne oikeassa;

tyytyväisenä, jos olen teille todistanut, että olette väärässä. Oi, te

kyllä kuuntelette minua. Olen vanha, ja sydämeni sykkii kaikelle, mitä

kuningaskunnassa on todella suurta ja todella voimakasta. Olen

aatelismies, joka olen vuodattanut vertani isänne ja teidän edestänne,

koskaan pyytämättä mitään teiltä, yhtä vähän kuin isältännekään. En ole

tehnyt vääryyttä kellekään tässä maailmassa ja olen toimittanut

tunnustettavia palveluksia kuninkaille. Te varmasti kuuntelette minua!

Tulin vaatimaan teitä tilille erään palvelijanne kunniasta,

palvelijanne, jota olette loukannut valheella tai jonka te heikkoudesta

olette pettänyt. Tiedän ärsyttäväni teidän majesteettianne; mutta

tosiasiat surmaavat meidät. Tiedän teidän miettivän millä

rangaistuksella kostaisitte suorapuheisuuteni; mutta tiedän myöskin,

mitä rangaistusta anon teille Jumalalta, kertoessani Hänelle teidän

petollisuutenne ja poikani onnettomuuden."

Kuningas käveli pitkin askelin huoneessaan, käsi povella, pää jäykästi

pystyssä, leimuavin silmin.

"Monsieur", huudahti hän äkkiä, "jos olisin kuningas teille, olisitte

jo saanut rangaistuksenne. Mutta minä olen vain ihminen, ja minulla on

oikeus tämän maan päällä rakastaa niitä, jotka rakastavat minua --

harvinainen onni!"

"Teillä ei ole sitä oikeutta ihmisenä enempää kuin kuninkaanakaan. Jos

olisitte tahtonut menetellä rehellisesti, olisi teidän pitänyt ajoissa

ilmoittaa asiasta herra se Bragelonnelle, sen sijaan että lähetitte

hänet maanpakoon."

"Luulenpa tosiaan väitteleväni!" keskeytti Ludvig XIV sillä

majesteettisuudella, jonka vain hän kykeni niin merkillisesti antamaan

katseelleen ja äänelleen.

"Minä toivoin saavani teiltä vastauksen", sanoi kreivi.

"Saatte pian tietää vastaukseni, monsieur."

"Te tiedätte nyt ajatukseni", huomautti kreivi.

"Unohditte puhuvanne kuninkaalle, monsieur; se on rikos!"

"Te unohditte, että olette tärvellyt kahden ihmisen elämän; se on

kuolemansynti, sire!"

"Poistukaa jo!"

"En ennen kuin olen sanonut teille: Ludvig XIII:n poika, aloitatte

hallituskautenne huonosti, aloittaessanne sen naisenryöstöllä ja

vilpillisyydellä! Sukuni ja minä irtaudumme kaikesta siitä hartaasta

rakkaudesta ja kunnioituksesta teitä kohtaan, jonka olin pojallani

vannottanut Saint-Denisin hautaholvissa jalojen esi-isienne tomun

ääressä. Teistä on tullut vihollisemme, sire, emmekä tästälähtein ole

tekemisissä muuta kuin Jumalan, ainoan herramme kanssa. Muistakaa se!"

"Uhkaatteko te?"

"Oi, en!" vastasi Atos surumielisesti. "Sydämessäni ei ole

uhkamielisyyttä enempää kuin pelkoakaan. Jumala, josta teille puhun,

sire, kuulee sanani. Hän tietää, että kruununne kunnian ja

koskemattomuuden edestä vielä nytkin vuodattaisin kaiken sen veren,

joka kahdenkymmenen vuoden kansallis- ja ulkomaisissa sodissa on

minulle säästynyt. Voin siis teille vakuuttaa, etten uhkaa kuningasta

enempää kuin ihmistäkään. Mutta sanon teille: menetätte kaksi

palvelijaa, kuoletettuanne isän sydämestä uskon ja pojan sydämestä

rakkauden. Toinen ei enää usko kuninkaan sanaan eikä toinen ihmisten

vilpittömyyteen ja naisen puhtauteen. Toiselta on kunnioitus ja

toiselta tottelevaisuus kuollut. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan Atos taittoi miekkansa polvellaan, asetti sen molemmat

päät verkalleen lattialle, ja tervehtien raivosta ja häpeästä

tukehtuvaa kuningasta lähti huoneesta.

Hervottomana nojautuen pöytäänsä vasten Ludvig toipui vasta parin

minuutin kuluttua, nousten silloin äkkiä soittamaan kiihkeästi kelloa.

"Kutsukaa herra d'Artagnan!" lausui hän säikähtyneelle ovenvartijalle.

198.

Myrskyn jälkeen.

Epäilemättä lukijamme ovat jo ihmetelleet, miten Atos niin parahiksi

saapui kuninkaan luo, kun eivät ole hänestä kuulleet pitkään aikaan.

Koska tehtävämme romaaninkirjoittajana ennen kaikkea on kytkeä

tapaukset toisiinsa melkein kohtalokkaalla johdonmukaisuudella, on

meillä kyllä vastaus heti valmiina.

Uskollisena kunniakysymysten järjestäjänä oli Portos Palais-Royalista

lähdettyään mennyt tapaamaan Raoulia Minimesin luo Vincennesin

metsikköön ja kertonut hänelle pienimpiä yksityiskohtia myöten

haastelunsa Saint-Aignanin kanssa, mainiten lopuksi, että kuninkaan

kutsu suosikille arvattavasti aiheuttaisi vain hetkellisen

viivähdyksen, joten kreivi kuninkaan luota päästyään kiirehtisi Raoulin

lähettämää haastetta noudattamaan.

Mutta vähemmän herkkäuskoisena kuin iäkäs ystävänsä oli Raoul Portoksen

kertomuksesta päättänyt, että jos de Saint-Aignan meni kuninkaan luo,

kertoisi hän tälle kaikki. Ja jos de Saint-Aignan kertoisi asian

kuninkaalle, kieltäisi kuningas häntä saapumasta miekkailupaikalle.

Tämän mietiskelynsä johdosta oli hän siis jättänyt Portoksen kentälle

odottelemaan sen tuskin luultavan tapauksen varalta, että de

Saint-Aignan tulisi sinne. Vielä oli hän kieltänyt Portosta viipymästä

niityllä tuntia tai puoltatoista pitempään. Mutta sen ehdotuksen oli

parooni jyrkästi hylännyt, päinvastoin asettuen sinne kuin olisi

tahtonut aivan juurtua Minimesin kentälle ja vaatien Raoulilta

lupauksen palata isänsä luota omaan kotiinsa, jotta Portoksen lakeija

tietäisi, mistä häntä etsiä, jos herra de Saint-Aignan ilmestyisi.

Bragelonne oli lähtenyt Vincennesistä ja rientänyt suoraa päätä Atoksen

luo, joka jo toista vuorokautta oleskeli Pariisissa.

D'Artagnan oli kirjeellä ilmoittanut kreiville Raoulin palanneen

Englannista. Tämän näkeminen ei siis tullut isälle varsinaisena

yllätyksenä, ja ojennettuaan hänelle kätensä ja syleiltyään häntä

kreivi viittasi häntä istumaan.

"Tiedän, että tulet luokseni niinkuin tullaan ystävän luo, varakreivi,

kun itketään ja kärsitään. Sano minulle, mikä sinut tänne tuo?"

Nuori mies kumarsi ja aloitti kertomuksensa. Useankin kerran

tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, ja kurkkuun pidätetty itku

keskeytti puheen. Kuitenkin hän selitti loppuun asti.

Luultavasti Atos jo tunsi, miten asian laita oli, koska tiedämme

d'Artagnanin hänelle kirjoittaneen; mutta tahtoen loppuun asti

säilyttää luonteensa melkein yli-inhimillisen tyyneyden ja

huolestumattomuuden vastasi hän:

"Raoul, minä en usko mitään noista huhuista. En usko mitään siitä, jota

pelkäät. Kyllähän luottamusta ansaitsevat henkilöt ovat tuosta

lemmenseikkailusta jo minullekin kertoneet, mutta sielussani ja

omassatunnossani pidän mahdottomana, että kuningas olisi häpäissyt

aatelismiestä. Menen siis takuuseen kuninkaasta ja lähden etsimään

sinulle todistusta sanoihini!"

Huojuen kuin juopunut omin silmin näkemänsä ja järkkymättömän

luottamuksensa välillä mieheen, joka ei koskaan ollut valehdellut,

Raoul kumarsi ja tyytyi vastaamaan:

"Menkää siis, kreivi; minä odotan."

Ja hän istui pää molempiin käsiinsä kätkettynä. Atos pukeutui ja läksi.

Tästä käynnistä kuninkaan luona olemme lukijoillemme juuri kertoneet;

he ovat nähneet kreivin astuvan hänen majesteettinsa huoneeseen ja

poistuvan sieltä.

Kun hän palasi kotiinsa kalpeana ja synkkänä, istui Raoul vielä

epätoivoisessa asennossaan. Kuullessaan ovien avautuvan ja isänsä

askelten lähenevän nuori mies kuitenkin kohotti päätänsä.

Atos oli kalpea, avopäin ja vakavan näköinen; hän jätti päällysnuttunsa

ja hattunsa lakeijalle, viittasi tätä poistumaan ja istahti Raoulin

luo.

"No, monsieur", kysyi nuori mies keikahduttaen surumielisesti päänsä

alas, "oletteko nyt vakuuttunut?"

"Olen, Raoul; kuningas rakastaa neiti de la Vallièrea."

"Hän siis myöntää sen?" huudahti Raoul.

"Ehdottomasti", virkkoi Atos.

"Entä Louise?"

"Häntä en nähnyt."

"Mutta kuningas puhui hänestä teille? Mitä hän sanoi?"

"Että tyttö rakastaa häntä."

"Oi, nyt näette, nyt näette, monsieur!"

Ja nuori mies teki epätoivoisen liikkeen.

"Raoul!", jatkoi kreivi, "saat uskoa, että sanoin kuninkaalle kaikki,

minkä itse olisit sanonut, ja mielestäni lausuin sen sopivasti, vaikka

lujin sanoin."

"Ja mitä te sanoitte, monsieur?"

"Sanoin, Raoul, että kaikki oli lopussa hänen ja meidän välillämme ja

että sinä et enää puuttuisi hänen palvelukseensa; sanoin, että itsekin

tästälähtein asetun hänestä eroon. Nyt minun on enää saatava selville

vain yksi seikka."

"Mikä niin, monsieur?"

"Oletko tehnyt päätöksesi."

"Päätökseni? Missä suhteessa?"

"Rakkauden ja..."

"Puhukaa, monsieur!"

"Ja koston osalta. Sillä pelkään, että tuumit kostoa."

"Oi, monsieur, rakkauden... ehkä joskus myöhemmin onnistun

riuhtaisemaan rinnastani. Jumalan ja teidän viisaitten kehoitustenne

avulla uskon siihen kykeneväni. Kostoa en ole uneksinut muuta kuin

häijyn ajatuksen valtaamana; sillä enhän minä olisi voinut oikealle

rikolliselle kostaa. Olen siis luopunut kostonhankkeesta."

"Et niin ollen enää ajattele etsiä riitaa herra de Saint-Aignanin

kanssa?"

"En, monsieur. Haaste on annettu; jos herra de Saint-Aignan ottaa sen

vastaan, niin pysyn siinä. Mutta ellei hän noudata sitä, jääköön asia

sikseen."

"Ja de la Vallière?"

"Ettehän toki ole vakavasti pitänyt mahdollisena, että aikoisin kostaa

naiselle", vastasi Raoul niin surumielisesti hymyillen, että se

pulpahdutti kyyneleen silmäripsien reunaan tälle miehelle, joka niin

usein oli kumartunut omien ja muiden murheitten yli.

Hän ojensi Raoulille kätensä, johon tämä kiihkeästi tarttui.

"Siis, kreivi, pidätte aivan varmana, että onnettomuus on korjaamaton?"

kysyi nuori mies.

Atos ravisti vuorostaan päätänsä.

"Lapsiparka!" kuiskasi hän.

"Te luulette minun vielä toivovan", virkkoi Raoul, "ja surkuttelette

minua. Oh, minulle on vain niin hirveän tuskallista, näettekös,

ansionsa mukaan halveksia häntä, jota olen niin suuresti rakastanut.

Jospa olisin jotakin häntä vastaan rikkonut, niin olisin onnellinen ja

antaisin hänelle anteeksi."

Atos katsahti surullisena poikaansa. Nuo Raoulin lausumat muutamat

sanat näkyivät kirvonneen hänen omasta sydämestään.

Tällä hetkellä lakeija ilmoitti d'Artagnanin. Se nimi kajahti hyvin

erilaiselta Atoksen ja Raoulin korvissa.

Muskettisoturi astui huoneeseen, epämääräinen hymy huulillaan. Raoul

seisoi liikkumatta, Atos astui ystäväänsä kohden, ja hänen kasvoillaan

oli omituinen ilme, joka ei jäänyt Bragelonnelta huomaamatta.

D'Artagnan vastasi Atokselle vain silmäniskulla; sitten hän mennen

Raoulin luo tarttui tämän käteen.

"Ka", virkkoi hän, puhuen samalla kertaa sekä isälle että pojalle,

"lasta lohduttelemassa, näen mä?"

"Ja sinä, joka aina olet niin hyvä", sanoi Atos, "tulet tässä vaikeassa

tehtävässä avukseni."

Näin lausuessaan Atos puristi molemmin käsin d'Artagnanin kättä. Raoul

luuli huomaavansa, että tähän puristukseen sisältyi jotakin erityistä,

mitä sanat eivät ilmaisseet.

"Niin", vastasi muskettisoturi, sipaisten vapaalla kädellään

viiksiänsä, "niin, minä tulin myös..."

"Olkaa tervetullut, chevalier, ei tuomanne lohdutuksen vaan itsenne

tähden. Minä olen lohdutettu."

Ja Raoul yritti hymyillä, mutta se myhäily oli murheellisempaa kuin

mikään kyynel, minkä d'Artagnan eläissään oli nähnyt vuotavan.

"Hyvä on!" virkkoi d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Raoul, "te saavuitte juuri kun herra kreivi oli

kertomaisillaan minulle yksityiskohtia käynnistään kuninkaan luona.

Sallinette hänen jatkaa?"

Ja nuoren miehen silmät näkyivät tahtovan katsoa muskettisoturin

sydämen pohjaan.

"Käynnistään kuninkaan luona?" virkkoi d'Artagnan niin luontevasti,

ettei ollut mahdollista epäillä hänen kummastustaan. "Oletko ollut

kuninkaan puheilla, Atos?"

Atos hymyili.

"Olen", sanoi Atos, "olen haastatellut häntä."

"Ah, ettekö tosiaan tiennyt, että kreivi oli käynyt hänen

majesteettinsa luona?" kysyi Raoul puolittain rauhoittuneena.

"_Ma foi_, en! En ollenkaan."

"No, sitten olen levollisempi", sanoi Raoul.

"Miksikä levollisempi?" kysyi Atos.

"Monsieur", ilmaisi Raoul, "suokaa anteeksi, mutta tuntien ystävyyden,

jolla minua kunnioitatte, pelkäsin teidän voineen hiukan liian

kiivaasti esittää hänen majesteetilleen minun murheeni ja oman

närkästyksenne, niin että kuningas..."

"Että kuningas mitä?" toisti d'Artagnan. "Kah, päätähän lauseesi,

Raoul."

"Pyydän vieläkin anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi Raoul. "Myönnän

hetkisen pelänneeni, että te ette saapunutkaan tänne herra

d'Artagnanina, vaan muskettisoturien kapteenina."

"Sinä olet hupsu, Raoul-rukkani", huudahti d'Artagnan, mutta hänen

naurunräjähdyksessään olisi tarkka huomioiden tekijä saattanut kaivata

suurempaa avonaisuutta.

"Sitä parempi!" virkkoi Raoul.

"Niin, hupsu, ja tiedätkö, mihin sinua neuvon?"

"Puhukaa, monsieur, -- teidän suustanne tullen täytyy neuvon olla

hyvä."

"No niin, neuvon sinua etsimään hiukan lepoa, kun olet rasittunut

matkastasi, käynnistäsi Guichen, Madamen ja Portoksen luona ja lisäksi

Vincennesin ratsastusretkestä. Mene maata, nuku kaksitoista tuntia, ja

kun heräät, niin laukkauta kelpo hevonen uuvuksiin."

Ja vetäen hänet luokseen hän syleili varakreiviä kuin tämä olisi ollut

hänen oma poikansa. Atos teki samaten, mutta isän suudelma näkyi olevan

vieläkin hellempi ja puristus voimakkaampi kuin ystävän oli ollut.

Nuori mies katsahti toistamiseen näihin kahteen mieheen, pinnistäen

kaikki sielunvoimansa päästäkseen heidän ajatustensa perille. Mutta

hänen katseensa tylpistyi muskettisoturin hymyileviin kasvoihin ja

kreivi de la Fèren tyyneen ja leppeään muotoon.

"Ja mihin menet, Raoul?" kysyi viimemainittu nähdessään Bragelonnen

tekevän lähtöä.

"Kotiini, monsieur", vastasi tämä vienolla ja surullisella äänellä.

"Sieltä sinut siis tapaa, varakreivi, jos sinulle on jotakin

ilmoitettavaa?"

"Niin, monsieur. Arveletteko, että sattuisi jotakin minulle

ilmoitettavaa?"

"Mistäpä sen tietää!"

"Niin, uusia lohdun sanomia", virkkoi d'Artagnan, työntäen Raoulia

säveästi ovea kohti.

Nähdessään tällaisen huolettomuuden ystävysten jokaisessa eleessä Raoul

läksi kreivin luota ilman muita huolia kuin oman murheensa tunne.

"Jumala olkoon ylistetty!" lausui hän itsekseen. "Saan siis kiinnittää

ajatukseni vain omaan kohtalooni."

Ja kääriytyen viittaansa sillä tavoin, että se kätki vastaantulijoilta

hänen masentuneet kasvonsa, astui hän ulos palatakseen omaan

asuntoonsa, kuten oli Portokselle luvannut.

Ystävykset olivat katselleet poistuvaa nuorta miestä säälinsekaisin

tuntein. Mutta kumpainenkin oli ilmaissut mielialansa eri tavalla.

"Raoul-parka!" oli Atos huoahtaen virkkanut.

"Raoul-parka!" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen.

199.