"No, moniakin suuria onnettomuuksia. Ensiksikin menettänyt puolisoni."

"En puhu sellaisista tappioista. Tahdoin kysyä, onko... nykyisen

kuninkaamme syntymästä asti... ystävättären esiintymistapa tuottanut

mitään murhetta teidän majesteetillenne."

"En käsitä teitä", vastasi kuningatar, ja liikutustansa salatakseen hän

puri hampaansa yhteen.

"Esitän asiani siis selvemmin. Muistaahan teidän majesteettinne, että

kuningas syntyi syyskuun viidentenä päivänä 1638 neljänneksen yli

yksitoista?"

"Kyllä", änkkäsi kuningatar.

"Puoliyhdeltä", jatkoi beguininunna, "oli _dauphin_[13] jo tunnustettu

Ranskan kruununperilliseksi; Meauxin arkkipiispa oli antanut

hänelle hätäkasteen kuninkaan ja teidän nähtenne. Kuningas läksi

Saint-Germainin vanhan linnan kappeliin kuulemaan kiitosmessua."

"Ihan niin", jupisi kuningatar.

"Teidän majesteettinne synnytys oli tapahtunut edesmenneen Monsieurin,

prinssien ja hovinaisten läsnäollessa.[14] Kuninkaan henkilääkäri

Bouvard ja hovikirurgi Honoré oleskelivat etuhuoneessa. Teidän

majesteettinne vaipui uneen kello kolmen tienoissa; ettekö nukkunutkin

noin seitsemään asti?"

"Kyllä niin; mutta kerrottehan tuossa sellaista, mitä koko maailma

tietää."

"Olen tulossa kohtaan, josta vain harvat tietävät, madame. Vain

harvatko, sanoin? Voi, oikeastaan vain kaksi, sillä joskin se alkuaan

oli viiden tietona, on asianomaisten kuolema sittemmin varmistuttanut

salaisuutta. Kuningas lepää esi-isiensä parissa, kirvoittajavaimo

Péronne seurasi pian perässä, Ja Laporte on jo unohtunutkin."

Kuningatar avasi suunsa vastatakseen; pyyhkäistessään kasvojansa hän

tunsi jääkylmän kätensä kohtaavan polttavia hikihelmiä.

"Kello oli kahdeksan", pitkitti tuntematon nainen. "Kuningas söi

hyvällä ruokahalulla illallista; hänen ympärillään raikui iloinen riemu

ja kemujen ratto, kansanjoukot hälisivät ulokkeiden alla, ja päihtyneet

ylioppilaat kantoivat riemukulussa sveitsiläisiä muskettisotureita ja

kaartilaisia yltympäri kaupunkia. Yleisen innostuksen tavaton meteli

sai dauphanin hiukan kitisemään hoitajattarensa rouva de Hausacin

sylissä, se värähdytteli Ranskan tulevaista kuningasta, jonka sitten

avautuville silmille näyttäytyi kaksi kruunua kehdon jalkopäässä. Äkkiä

teidän majesteettinne päästi vihlovan kirahduksen, ja rouva Péronne

ilmestyi jälleen päänalusenne viereen. Lääkärit aterioitsivat

syrjäisessä huoneessa. Palatsi oli jäänyt palvelusvuoroja ja vartioita

vaille, tyhjentynyt omille oloilleen, sen jälkeen kun yleisö kerran oli

ensin saanut sinne vapaan pääsyn. Tutkittuaan teidän majesteettinne

tilaa apuvaimo huudahteli hämmästyksestä; hän otti teidät syliinsä

surkeillen ja epätoivoisena ja lähetti Laporten ilmoittamaan

kuninkaalle, että hänen majesteettinsa kuningatar tahtoi tavata hänet

huoneessaan. Laporte oli kylmäverinen ja viisas mies, kuten tiedätte,

madame. Hän ei lähestynyt kuningasta pelästyneenä palvelijana, joka

tuntee tärkeytensä ja tahtoo itsekin säikyttää; hymyhuulin hän astui

valtiaansa tuolin viereen ja sanoi: 'Sire, kuningatar on hyvin

onnellinen ja tuntisi vielä suurempaa iloa, jos saisi hetkiseksi nähdä

teidän majesteettinne.' Sinä päivänä Ludvig XIII olisi lahjoittanut

kruununsa kerjäläiselle, joka olisi hänelle toivottanut taivaan

siunausta! Hilpeänä, elostuneena, vilkkaana kuningas nousi pöydästä

sanoen veitikkamaisesti kuten Henrik IV olisi saattanut virkkaa: 'Hyvät

herrat, minä pistäydyn vaimoni luo.' Hän saapui teidän vuoteenne

ääreen, madame, juuri sillä hetkellä kun rouva Péronne ojensi häntä

kohti toista prinssiä, sievää ja tervettä kuten ensimmäinenkin, sanoen:

'Sire, Jumala ei tahdo, että Ranskan kuninkuus joutuu naisperimyksen

vaaraan.' Ensimmäisessä liikutuksessaan kuningas hypähti lapsen luo ja

huudahti: 'Kiitetty olkoon Jumala!'"

Beguininunna vaikeni havaitessaan, kuinka tuskallisen silmäyksen

valtaan leskikuningatar oli joutunut. Itävallan Anna oli hervahtanut

taaksepäin lepotuolissaan; pää kumarassa ja tuijottavin silmin hän

kuunteli miltei tajuamattomana, huulet liikkuivat kiihkeästi joko

rukouksessa Jumalalle tai sadatuksessa tätä tuntematonta tunkeilijaa

vastaan.

"Voi, älkää luulko", huudahti nunna, "että kuningatar oli huono äiti,

joskin hän on antanut tämän prinssin viettää vaivaista elämää loitolla

valtaistuimesta! Oi, ei... hän on vuodattanut viljalti kyyneliä

poloisen tähden, ja kuumilla suudelmilla hän hyvästeli pienokaisparkaa,

kun valtiolliset näkökohdat tuomitsivat Ludvig XIV:n kaksoisveljen

suljettavaksi viheliäiseen syrjäisyyteen!"

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" mutisi leskikuningatar heikosti.

"Pianhan", pitkitti beguininunna ripeästi, "kuningas alkoi vapista

Ranskan menestyksen ja valtion rauhan puolesta, kun hän jo seuraavana

hetkenä oivalsi, että hänen yhdenikäisillä pojillaan oli yhtäläinen

oikeus valtaistuimeen. Hän kutsui heti työhuoneeseensa kardinaali de

Richelieun, joka tunnin ajan harkittuaan asemaa lausui vakaumuksenaan:

'Teidän majesteetillenne on syntynyt kruununperillinen, ja Jumala on

varalta antanut tällekin seuraajan; mutta nykyään tarvitsemme

ainoastaan ensinmainittua, joten kätkekäämme toinen Ranskalta niinkuin

Jumala oli hänet salannut omilta vanhemmilta. Kruununperillinen

merkitsee valtiolle rauhaa ja turvallisuutta; kaksi kilpailemassa

vallasta tuottaa kansalaissotaa ja järkyttää kuningasvaltaa.'"

Itävallan Anna nousi rivakasti, vaaleana ja kädet nyrkissä.

"Te tiedätte liikaa", hän sanoi kumealla äänellä, "koska olette

kajonnut valtiosalaisuuteen. Olette muka kuullut sen ystäviltä, mutta

ne ovat kehnoja, petollisia ystäviä. Te olette heidän kätyrinsä

rikoksessa, joka tässä on tekeillä. Alas nyt naamio, muutoin annan

henkivartioni kapteenin vangita teidät. Oh, tuo salaisuus ei minua

peloita! Te olette saanut sen haltuunne, mutta minä otan sen takaisin;

sen täytyy jäykistyä poveenne, sillä tästä hetkestä alkaen ei se eikä

henkennekään enää kuulu teille!"

Ja leskikuningatar lähestyi beguininunnaa, antaakseen pontta

uhkaukselleen.

"Oppikaa tuntemaan hylättyjen ystävienne uskollisuus, rehellisyys ja

vaiteliaisuus", lausui tämä siepaten naamion kasvoiltaan.

"Chevreusen herttuatar!" huudahti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne ohella ainoa osallinen koko salaisuudesta."

"Oi, tulkaa suutelemaan minua, herttuatar", mutisi Itävallan Anna.

"Kuinka voittekaan siten leikitellä kuolettavalla tuskallani -- se on

ystävänsä surmaamista!"

Ja nojaten päätänsä vanhan herttuattaren olkaa vasten hän puhkesi

karvaihin kyyneliin. Mutta entinen uskottu lausui ontolla äänellä:

"Kuinka nuorekas te vielä olettekaan, kun voitte itkeä!"

183.

Kaksi ystävätärtä.

Leskikuningatar katseli rouva de Chevreusea ylpeästi, mutta virkkoi

sitten:

"Luulen että viime sanoissanne onnittelitte minua. Tähän asti,

herttuatar, olin luullut mahdottomaksi, että yksikään ihmisolento voisi

tuntea itsensä vähemmän onnelliseksi kuin Ranskan entinen kuningatar."

"Madame, te olette tosiaankin ollut murheen murjoma äiti, mutta noiden

isoisten koettelemusten ohella, joista me kaksi ihmisten ilkeyden

eroittamaa vanhaa ystävätärtä äsken haastelimme, -- noiden

kuninkaallisten onnettomuuksien rinnalla on teillä ilojakin, jotka

tosin vain vähäisessä määrin tulevat tuntuviin, mutta kuitenkin ovat

koko maailman suuresti kadehtimia."

"Mitä iloja?" kysyi Itävallan Anna katkerasti. "Kuinka voit sitä sanaa

ollenkaan käyttää, herttuatar, kun vastikään tunnustitte, että sekä

ruumiini että sieluni tarvitsevat lääkintää?"

Rouva de Chevreuse kokosi kotvasen ajatuksiaan.

"Kuinka loitolla kuninkaalliset ovatkaan muista ihmisistä!" hän sitten

huomautti.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tahdoin sanoa, että he ollessaan niin kovin kaukana kaikesta arkisesta

unohtavat muiden ihmisten elämäntarpeet, -- niinkuin afrikkalaisen

vuoristoseudun asukas vehmaiden pengermiensä helmassa, joita

lumirinteiltä solisevat purot raikastuttavat, ei tule ollenkaan

ajatelleeksi, miten tasangon matkalaisia saattaa menehtyä janoon ja

nälkään päivänpolttamilla kedoilla."

Leskikuningatar punehtui hiukan; hän oli oivaltanut viittauksen.

"Tiedättekös", hän sanoi, "on tosiaan pahoin tehty, että teidät

jätettiin ihan oman onnenne varaan."

"Oh, kuningas kuuluu perineen isänsä vihamielisyyden minua kohtaan,

madame! Hän karkoittaisi minut, jos tietäisi, että olen palatsissa."

"En voi sanoa, että kuningas ajattelisi teistä suosiollisesti,

herttuatar", vastasi leskikuningatar; "mutta minä kaiketi voisin...

salaisesti..."

Herttuattaren huulet vetäysivät halveksivaan hymyyn, joka herätti

puhujassa rauhattomuutta.

"Oli muuten kovin hyvä, että tulitte tänne", kiirehti hän lisäämään.

"Kiitos, madame!"

"Vaikkapa vain kumotaksenne huhun kuolemastanne, -- suureksi ilokseni."

"Oliko minun tosiaan kerrottu kuolleen?"

"Kaikkialla."

"Lapseni eivät kuitenkaan olleet esiintyneet surupuvussa."

"Kas, tiedättehän, herttuatar, että hovi muuttaa usein majaa; herrat

d'Albert de Luynes sattuvat harvoin näkyviimme, ja alituisessa

hyörinässämme jää paljonkin julkisen elämän ilmiöitä huomaamatta."

"Teidän majesteettinne ei kuitenkaan olisi pitänyt uskoa sitä huhua."

"Miksi? Voi, me olemme kuolevaisia; ettekö näe, että minä, vanhempi

siskonne, kuten entiseen aikaan sanoimme -- jo kallistun hautaa kohti?"

"Jos teidän majesteettinne uskoi minut kuolleeksi, niin teitä on

ainakin täytynyt hämmästyttää, että minusta ei ollut kuulunut mitään

ennen."

"Kuolema toisinaan yllättää ihmisen hyvin äkillisesti."

"Oi, teidän majesteettinne, kun sielut tallettavat sellaisia

salaisuuksia kuin äsken mainitsemamme, tuntevat ne ensin kevennyksen

tarvetta, joka on tyydytettävä! Iäisyyteen valmistauduttaessa laitetaan

kaikki vanhat paperit järjestykseen."

Leskikuningatar hätkähti.

"Teidän majesteettinne voi varmalla tavalla saada tietoonsa minun

kuolemani", jatkoi herttuatar.

"Kuinka?"

"Siten että teidän majesteetillenne heti seuraavana päivänä luovutetaan

nelinkertaisessa kotelossa kaikki mitä on jäänyt jäljelle meidän

entisestä salaisesta kirjeenvaihdostamme."

"Ettekö ole polttanut...?" huudahti Itävallan Anna säikähtyen.

"Voi, rakas hallitsijattareni", vastasi herttuatar, "ainoastaan

petturit polttavat kuninkaallisia kirjelmiä!"

"Petturitko?"

"Niin juuri: tai he ovat polttavinaan, mutta pidättävätkin itselleen ja

myyvät sitten."

"Hyvä Jumala!"

"Uskolliset ystävät sitävastoin vaalivat tällaisia aarteita kuin

silmäteräänsä; sitten he jonakuna päivänä tulevat tapaamaan

kuningatartansa ja sanovat hänelle: 'Madame, minua alkaa ikä painaa,

tunnen riutuvani. On vaara tarjolla, että minä kuolen ja teidän

majesteettinne salaisuus tulee ilmi; ottakaa siis tämä arveluttava

paperi ja polttakaa se itse.'"

"Vaarallinen paperi! Mikä?"

"Mitä minuun tulee, niin hallussani onkin tosiaan vain yksi, mutta se

koskee kovin hankalaa asiaa."

"Voi, herttuatar, sanokaa, sanokaa!"

"Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte

minun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa.

Teidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton

lapsi'."

Syntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva de

Chevreuse viritteli ansaansa.

"Niin, onneton, kovin onneton!" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna;

"kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen

sitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!"

"Onko hän kuollut?" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar

pani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän

mielenkiinnon.

"Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä

niinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman

silmiltä lippaaseensa lakastumaan."

"Kuollut!" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti

ilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus

lieventänyt. "Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?"

"Siellä tietysti, -- hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka

ei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä."

"Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää."

Itävallan Anna ei ollut tajuavinaan tämän huomautuksen ivallista sävyä.

Rouva de Chevreuse jatkoi:

"Minä vain muutamia vuosia takaperin tiedustin itse Noisy-le-Secissä

tämän onnettoman lapsen kohtaloa, ja häntä ei siellä pidetty kuolleena;

sentähden en heti alussa osoittanut suruani teidän majesteetillenne.

Voi, jos olisin aavistanut niin käyneen, en mitenkään olisi kajonnut

näin murheelliseen tapaukseen, joka nyt on tietysti elvyttänyt teidän

majesteettinne mielessä kovin tuskallisia muistoja!"

"Sanotte, että lasta ei siellä mainittu kuolleeksi?"

"Ei, madame."

"Mitä siis kerrottiin?"

"Kuulin... mutta se tietenkin oli joutavaa puhetta."

"Sanokaa kuitenkin."

"Niin, jonakuna iltana vuoden 1645 tienoissa oli muka tullut komea ja

majesteettinen nainen vaunuissa tienhaaraan, samaan risteykseen,

tiedättehän, missä minä odottelin uutisia nuoresta prinssistä silloin

kun teidän majesteettinne suvaitsi lähettää minut Noisy-le-Seciin.

Naamiostaan ja suojelevasta viitastaan huolimatta oli hänet oltu

huomaavinaan ylimysnaiseksi, epäilemättä hyvinkin ylhäiseksi, ja

hovimestarin sanottiin tuoneen hänelle lapsen."

"No -- ja sitten?"

"Seuraavana päivänä hovimestari ja lapsi olivat kadonneet

paikkakunnalta."

"Kas, siinä on kyllä hiukan tottakin, sillä lapsiparka kuoli aivan

äkillisesti sellaiseen kohtaukseen, jotka lääkärien lausuman mukaan

pitävät pienokaisten elämää seitsemänteen vuoteen asti hiuskarvan

varassa."

"Aivan epäilemättömästihän teidän majesteettinne on oikeassa; kukaan ei

voi tietää sitä asiaa paremmin kuin te, madame. Mutta eikö muuten ole

kummallista..."

-- Mitä nyt vielä? -- ajatteli kuningatar.

"Se henkilö, joka oli ilmoittanut minulle nämä tiedot, käynyt

kuulustamassa lapsen vointia, se henkilö..."

"Olitteko uskonut sellaisen tehtävän jollekulle? Voi, herttuatar!"

"Puhumaton olento kuten teidän majesteettinne ja minä; olettakaamme,

että se olinkin minä itse. Niin, matkustaessaan jonkun ajan kuluttua

Tourainessa..."

"Tourainessa?"

"Hän näki hovimestarin ja lapsen -- anteeksi, luuli näkevänsä

kumpaisenkin elossa, varsin terveinä ja hyvässä voinnissa; toista ei

vielä vanhuus painanut, toinen oli päässyt nuoruutensa alkavaan

kukoistukseen! Sillä tavoin niitä huhuja lähtee liikkeelle; eipä enää

osaa uskoa mitään tässä maailmassa! Mutta minä väsytän teidän

majesteettianne. Oi, se ei ollut tarkoituksenani, ja lausunkin teille

nyt hyvästi vieläkin lopuksi vakuuttaen kunnioittavaa kiintymystäni."

"Malttakaahan, herttuatar, -- antakaa minun nyt kuulla hiukan teistä

itsestännekin."

"Minusta! Oh, madame, älkää alentako huomiotanne siinä määrin!"

"Mutta olettehan varhaisin ystävättäreni! Ette suinkaan ole minulle

pahastuksissanne, herttuatar?"

"Hyvä Jumala, kuinka se olisi mahdollista! Olisinko tullut teidän

majesteettinne puheille, jos mielialani olisi sillä kannalla?"

"Rakas herttuatar, vanhuus tavoittaa meidät; meidän täytyy liittoutua

kuolemaa vastaan, joka jo uhkaa meitä."

"Te saatatte minut onnelliseksi noin lempeillä sanoilla, madame."

"Kukaan ei ole minua rakastanut ja palvellut niin sydämellisesti kuin

te, herttuatar."

"Muistaako teidän majesteettinne sen?"

"Aina... Sallikaa minulle joku ystävyyteni osoitus, herttuatar."

"Voi, madame, koko olemukseni kuuluu teidän majesteetillenne!"

"No, minkä todisteen voin antaa?"

"Kuinka?"

"Pyytäkää minulta jotakin."

"Minäkö pyytäisin!"

"Niin, tiedänhän, että te olette kaikkia omia pyyteitä vailla, mitä

jaloin ja ylväin sielu."

"Älkää ylistäkö minua liiaksi, madame", sanoi herttuatar jo huolestuen.

"En voi koskaan kiittää teitä ansionne mukaisesti."

"Ikä ja onnettomuudet muuttavat ihmistä paljon, madame."

"No, sitten minulla on hyvät toiveet!"

"Miten niin?"

"Entinen kaunis, ylpeä, ihailtu Chevreusen herttuatar olisi vastannut

minulle hylkivästi: 'Minä en halua teiltä mitään.' Jos teillä on ollut

onnettomuuksia ja jos ne kerran muuttavat ihmisluontoa, niin kenties

nyt otattekin vastaan tarjoukseni, kun lausun kaikesta sydämestäni

tahtovani sitä."

Herttuattaren katse ja hymy kirkastui herttaiseksi; hänet oli

viehätetty otolliseen tilanteeseen, ja hän ei enää kierrellyt, kun

kuningatar uudestaan kehoitti:

"Puhukaa, kultaseni, -- mitä tahdotte?"

"Minun siis täytyy selittää?..."

"Empimättä."

"No, teidän majesteettinne kyllä voi tuottaa minulle sanomatonta iloa,

ehtymätöntä onnellisuutta..."

"Ryhdymme heti järjestämään asiaa", virkahti kuningatar käyden hieman

levottomaksi. "Mutta ennen kaikkea, hyvä Chevreuse, ottakaa sentään

huomioon, että minua nykyään vallitsee poikani, kuten ennen

aviopuoliso."

"Enhän toki ano liikoja, rakas kuningatar."

"Puhutelkaa minua Annaksi niinkuin vanhaan aikaan, se olisi suloista

kaikua kauniista nuoruudesta."

"Luvallanne. No niin, kunnioitettu valtiattareni, rakastettu Anna..."

"Vieläkö osaat espanjankieltä?"

"Kyllä."

"Esitäkin siis pyyntösi espanjaksi."

"Suoraan sanoen: suokaa minulle se kunnia, että tulette muutamiksi

päiviksi vieraisille Dampierreen."

"Siinäkö kaikki?" huudahti kuningatar hämmästyneenä.

"Niin."

"Eikö mitään muuta?"

"Armias taivas, te ette tunne minua, jos ette käsitä, että pidän sitä

kaikkein suurimpana hyvänätyönä, mitä voin elämässäni kohdata! Voitteko

siis suostua?"

"Kyllä, kaikesta sydämestäni."

"Oi, kiitos!"

"Ja minua ilahduttaisi hyvin suuresti", jatkoi kuningatar

epäluuloisena, "jos läsnäolostani voisi olla sinulle jotakin

hyötyäkin."

"Hyötyäkö?" huudahti herttuatar nauraen. "Oh, ei, ei, -- mutta

tuhatkertaisesti mielihyvää, viihdytystä, lohtua kyllä. Minulla siis on

lupauksenne?"

"Se on sovittu."

Herttuatar tarttui valtiattaren kauniiseen käteen ja suuteli sitä

kiihkeästi.

-- Hän on pohjaltaan hyvä nainen, -- ajatteli kuningatar, -- ja...

hänellä on jalomielinen sielu.

"Teidän majesteettinne", aloitti herttuatar jälleen, "voitteko suoda

minulle kaksi viikkoa valmistusaikaa?"

"Tietysti, -- mutta mitä varusteletkaan?"

"Kukaan ei ole tahtonut lainata minulle sataatuhatta Dampierren

kuntoonsaamiseen, kun minun on tiedetty olleen hovin epäsuosiossa.

Mutta kun tulee tiedoksi, että summa tarvitaan teidän majesteettinne

vastaanottamiseen, ovat kaikki Pariisin rahastot minulle tarjona."

"Vai niin!" sanoi kuningatar ymmärtävästi nyökäten; "satatuhatta écua!

Kartanosi korjauksiin tarvitaan sen verran varoja?"

"Juuri se verran."

"Ja kukaan ei ole suostunut antamaan sinulle lainaa?"

"Ei kukaan."

"Minä lainaan, jos sallit, herttuatar."

"O, en rohkenisi..."

"Suo minulle se ilo. Puhun oikein tosissani... eikähän satatuhatta écua

oikeastaan ole paljon."

"On minusta."

"Oh, tiedän kyllä, että sinä et ole koskaan antanut hyvittää

vaiteliaisuuttasi ansionmukaisesti. Siirrä nyt vain tuo pöytä tänne,

herttuatar, kirjoittaakseni sinulle maksuosoituksen, jonka saat esittää

herra Colbertille, -- ei, herra Fouquetille, joka on paljon

kohteliaampi mies."

"Maksaako hän?"

"Jollei hän lunasta sitä, niin minä toimitan rahat; mutta ensi kertaa

hän minun asiassani epäisi."

Kuningatar kyhäsi maksumääräyksen ja antoi sen herttuattarelle,

hyvästellen hänet sitten sydämellisellä syleilyllä.

184.

Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.

Sen verran niistä vehkeilyistä. Ylen moninaisena esiintyvä ihmisäly on

saanut vapaasti kehittyä niissä kolmessa kuvauksessa, jotka

kertoelmamme on esittänyt. Saattaahan vielä nyt valmistelemassammekin

kuvaelmassa kyllä ilmetä politiikkaa ja juonia, mutta sen pontimet ovat

niin salatut, että näkee ainoastaan kukkaset ja maalaukset, aivan kuin

markkinateatterissa näyttämölle ilmestyvä jättiläisolento kävelee sen

ruhoon kätketyn lapsen pienten ja hentojen jalkojen ja käsivarsien

liikuttamana.

Palatkaamme Saint-Mandéhen, missä yli-intendentti tapansa mukaan

vastaanottaa valitun epikurolaisseuransa.

Jo jonkun aikaa oli isännällä ollut kovia koettelemuksia. Jokaisella

talossa oli tuntua ministerin ahdingosta. Ei enää mitään suuria ja

huimia juhlakemuja. Raha-asiain hoito oli Fouquetin verukkeena, eikä

koskaan, kuten Gourville nerokkaasti sanoo, ole ollut valheellisempaa

tekosyytä, -- kun rahoja ei ollut hoidettavina lainkaan.

Herra Vatel pinnisti aivojaan ylläpitääkseen talon mainetta. Mutta

puutarhurit, jotka olivat varustaneet taloa tuotteillaan, valittivat

joutuvansa häviöön maksun myöhästymisestä. Espanjalaisten viinien

välittäjät lähettelivät velkomuksia, joita kukaan ei suorittanut.

Yli-intendentin pestaamat kalastajat Normandian rannikolla arvioivat,

että jos he pääsisivät käsiksi saataviinsa, niiden tuotto sallisi

heidän asettua mantereelle. Tuore merikala, joka myöhemmin tuotti

Vatelille surman,[15] oli aivan lakannut saapumasta.

Mutta säännöllisenä vastaanottopäivänä Fouquetin ystävät tulivat

sentään tavallista lukuisampina. Gourville ja abbé Fouquet juttelivat

raha-asioista, -- toisin sanoen, apotti lainasi joitakuita pistoleja

Gourvillelta. Istuen ristissä säärin Pélisson lausuili loppusanoja

puheeseen, jolla Fouquet aikoi avata parlamentin uuden istuntokauden.

Ja tämä puhe oi oikea mestarinäyte, Pélisson kun sepitti sitä

ystävälleen, sovitellen siihen siis kaikenlaista hyvää, mitä hän ei

suinkaan olisi viitsinyt itseään varten keksiä. Pian tulivat puutarhan

perältä Loret ja la Fontaine, väitellen helpoista loppusoinnuista

Maalarit ja soittotaiteilijat lähestyivät vuorostaan ruokasalia. Kellon

lyödessä kahdeksan syötiin säntillisesti illallinen, intendentti ei

koskaan odotuttanut.

Kello oli puoli kahdeksan; ruokahalu karttui jo jokseenkin tuntuvaksi.

Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, Gourville meni suoraan

Pélissonin luo, herätti hänet unelmista ja vei keskelle salia, jonka

ovet hän oli sulkenut.

"No", virkkoi hän, "mitä uutta?"

Pélisson kohotti älykästä ja säveätä päätänsä.

"Minä olen lainannut kaksikymmentäviisituhatta livreä tädiltäni. Ne

ovat tässä maksuosoituksina."

"Hyvä", vastasi Gourville, "ei enää puutu kuin

satayhdeksänkymmentäviisituhatta livreä ensi maksusta."

"Mistä maksusta?" kysyi la Fontaine sellaisella äänellä kuin olisi

sanonut: -- Oletteko lukenut Barukia?

"Hän on suurenmoinen!" huudahti Gourville. "Mitä! Juuri tehän

ilmoititte meille, että eräs herra de Fouquetin velkojista aikoi

myyttää hänen pikku maatilansa Corbeilin; tehän ehdotitte yleistä

keräystä kaikilta Epikuroksen ystäviltä; te sanoitte muuttavanne

rahaksi Château-Thierryn tiluksista jonkun, toimittaaksenne oman

osuutenne, ja tänään tulette kysymään: mikä maksu?"

Yleinen nauru tervehti tätä purkausta, saaden la Fontainen punastumaan.

"Anteeksi, anteeksi", virkkoi hän, "minä en ollut sitä unohtanut. Oh,

en; minä vain..."

"Sinä vain et enää muistanut", vastasi Loret.

"Siinäpä totuus. Hän on aivan oikeassa. Unohtamisen ja

muistamattomuuden välillä on suuri ero."

"Siis", lisäsi Pélisson, "te tuotte sen myydystä tiluksestanne saadun

rovon?"

"Myydystäkö? En."

"Ettekö olekaan muuttanut rahaksi maapalstaa?" kysyi Gourville

kummastuneena, sillä hän tunsi runoilijan epäitsekkyyden.

"Vaimoni ei tahtonut", vastasi viimemainittu.

Uutta naurua.

"Mutta matkustittehan sitä varten kuitenkin Château-Thierryyn?"

"Kyllä, ja vieläpä ratsain."

"Jean-parka!"

"Käytin kahdeksaa eri hevosta ja tulin perille ihan murjottuna."

"Oivallinen ystävä!... Mutta siellähän sitten saitte levätä?"

"Levätäkö? Vielä mitä! Siellä minulla olikin paljon puuhaa."

"Miten niin?"

"Vaimoni oli veikistellyt miehelle, jolle aioin myydä palstan. Tämä

peruutti kauppansa, ja minä haastoin hänet kaksintaisteluun."

"Oikein!" virkkoi runoilijatoveri. "Ja te taistelitte?"

"En oikein osaa sanoa."

"Ettekö tiedä siitä sen paremmin?"

"No, vaimoni sekaantui peliin sukulaisineen. Minä seisoin

neljännestunnin ajan miekka kädessä, mutta en haavoittunut."

"Entä vastustaja?"

"Ei vastustajakaan. Hän ei ollut saapunut paikalle."

"Erinomaista!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Kyllä te varmaan

tulistuitte?"

"Kovin. Sain vielä nuhan ja vaimoltani kotiripityksen."

"Oikeinko totta?"

"Ihan. Lopuksi hän paiskasi päähäni leivän, ison leivän."

"Ja te?"

"Minäkö? Minä kaadoin koko pöydän hänen ja vieraitten päälle. Sitten

nousin ratsuni selkään, ja tässä nyt olen."

Kukaan ei olisi voinut pysyä vakavana tätä sankaritarinaa kuullessaan.

"Siinäkö kaikki, mitä olette tuonut?" kysyttiin la Fontainelta, kun

naurun remu oli vähän hiljentynyt.

"Kah, eipä niinkään! Sain oivallisen aatoksen."

"Kertokaa!"

"Oletteko huomanneet, että Ranskassa kirjoitellaan paljon iloisia

runoja?"

"Tottahan toki", vastasi seurue.

"Ja että", jatkoi la Fontaine, "niitä hyvin vähän painetaan?"

"Lait ovat tosiaan ankaria."

"No niin, harvinainen tavara on kallista tavaraa, ajattelin minä.

Senvuoksi ryhdyin sepittämään pientä, tavattoman vallatonta

runomittaista juttua."

"Ohoo, rakas runoilija!"

"Erinomaisen mehevää."

"Ahaa!"

"Tavattoman ujostelematonta."

"Hei, hei, pentele!"

"Minä sijoitin siihen", jatkoi runoilija kylmäverisesti, "kaikki

lemmekkäät sanat, mitä löysin."

Kaikki olivat katketa naurusta urhoollisen runoilijan täten asettaessa

nimilaattaa tavaralleen.

"Ja", pitkitti hän, "minä ponnistelin voittaakseni kaikki mitä

Boccaccio, Aretino ja muut mestarit ovat sen laatuista luoneet."

"Hyvä Jumala!" huudahti Pélisson. "Mutta sittenhän se tuomitaan."

"Luuletteko niin?" kysyi la Fontaine yksinkertaisesti. "Vannon, etten

tehnyt sitä itseni tähden, vaan yksinomaan herra Fouquetin hyväksi."

Tämä ihmeellinen loppu sai läsnäolijat mielihyvästä säteilemään.

"Ja minä möin tuon sepitelmän ensimmäisen painoksen kahdeksastasadasta

livrestä", huudahti la Fontaine käsiään hykerrellen. "Hartauskirjoista

maksetaan puolta vähemmän."

"Olisi ollut parempi", virkkoi Gourville nauraen, "kyhätä kaksi

hartauskirjaa."

"Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia",

vastasi la Fontaine tyynesti. "Kahdeksansataa livreäni on tässä

pienessä massissa; minä tarjoan ne."

Ja hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin.

Sitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä.

Toisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle

neljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei

ollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen

vaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan

tekohurskaitten väärää mammonaa vastaan.

Rahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin

puikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen,

joka oli vieritellyt niin monia miljardeja, -- tämän pohatan, joka oli

tyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit;

nähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan

sulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan

aineellisen ja henkisen omaisuuden, -- nähtiin Fouquetin astuvan

kynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset

sormensa kultaan ja hopeaan.

"Vaivainen almu", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, "joka

häviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen

täyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä -- sydämeni! Kiitos,

ystävät, kiitos!"

Ja koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka

filosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la

Fontainea virkkaen:

"Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja

toimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!"

"Ei se tee mitään!" vastasi runoilija. "Odottakootpa saamamiehenne

kaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka

kukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi."

185.

La Fontaine kaupanvälittäjänä.

Fouquet puristi la Fontainen kättä hyvin sydämellisesti.

"Rakas runoilijani", sanoi hän, "kirjoittakaa sata tarinaanne ei

ainoastaan niiden kahdeksankymmenen pistolin vuoksi, jotka jokainen

niistä tuottaa, vaan myöskin rikastuttaaksenne kieltämme sadalla

mestariteoksella."

"Ohoo!" äännähti la Fontaine ylväästi; "ei pidä luulla, että minä olen

tuonut herra yli-intendentille ainoastaan tämän aatoksen ja nuo

ensimmäiset kahdeksankymmentä kultarahaa."

"Hei!" huudahdeltiin joka taholta; "herra de la Fontaine onkin tänään

äveriäs!"

"Siunattu olkoon antimenne, jos se tuottaa minulle miljoonan tai pari",

virkkoi Fouquet hilpeästi.

"Juuri niin", vastasi la Fontaine.

"Nopeasti, nopeasti!" huusi seura.

"Olkaa varuillanne", kuiskasi Pélisson la Fontainen korvaan, "teillä on

ollut suuri menestys tähän asti, älkää sinkauttako nuoltanne yli

maalin."

"En suinkaan, herra Pélisson, ja teidän käytännöllinen järkevyytenne

antaa minulle varmaan hyväksymisensä."

"On kysymys miljoonista?" sanoi Gourville.

"Minulla on täällä viisitoistasataatuhatta livreä, herra Gourville",

vakuutti runoilija lyöden rintaansa.

"Hiiteen jo Château-Thierryn pöyhistely!" huusi Loret.

"Tässä ei ole ammennettava taskuista, vaan aivoista", huomautti

Fouquet.

"Kas, herra yli-intendentti", sanoi la Fontaine, "te ette ole

yliprokuraattori, vaan runoilija."

"Se on totta!" huudahtivat Loret, Conrart ja muut saapuvilla olevat

kirjailijat.

"Te olette, sanon, runoilija ja maalari, kuvanveistäjä, tieteitten ja

taiteitten ystävä; mutta, tunnustakaa pois, tuomarin kauhtana ei teille

sovi."

"Sen tunnustan", myönsi Fouquet hymyillen.

"Te ansaitsisitte päästä akatemiaan, mutta te kaiketi kieltäytyisitte?"

"Niin luulen; älkööt akateemikot panko sitä pahakseen."

"No, mutta kun ette tahdo kuulua akatemiaan, miksi sitten tahdotte

kiintyä parlamenttiin?"

"Ohoh", tokaisi Pélisson, "puhutaanko täällä politiikkaa?"

"Minä kysyn", jatkoi la Fontaine, "soveltuuko herra Fouquetille

kauhtana vai eikö?"

"Se riippuu vaatturista", intti Pélisson, saaden naurun vastaansa.

"Käyttäjästä on kysymys", virkkoi Loret.

"Jos riisutte yliprokuraattorilta kauhtanan", selitti Conrart, "niin

meillä on herra Fouquet, ja sitä muodonvaihdosta emme koskaan

pahoittele. Mutta koska ei ole yliprokuraattoria ilman kauhtanaa,

väitämme herra de la Fontainen kanssa, että sellainen vaatetus on

todellinen pelätti."

"_Fugiunt risus leporesque_", lausui Loret.

"Pakenee nauru ja hilpeys", tulkitsi eräs oppinut.

"Minä en kääntäisi _lepores_ sillä tavalla", huomautti Pélisson

vakavasti, siirtäen koron ensi tavulle.

"Ja miten te sen kääntäisitte?" kysyi la Fontaine.

"Kääntäisin näin: 'Jänikset pakenevat herra Fouquetin nähdessään.'"

Naurun purskahduksia, joihin yli-intendentti yhtyi.

"Miksi jänikset?" vastusti Conrart närkästyneenä.

"Siksi, että jänistä karmii nähdä herra Fouquetia parlamentaarisen

voimansa tunnusmerkeissä."

"Ohoo!" hymähtelivät runoilijat.

"_Quo non ascendant_", virkkoi Conrart, "minusta näyttää

yliprokuraattorin kauhtana sietämättömältä."

"Ja minusta välttämättömältä", tokaisi itsepäinen Pélisson. "Mitä te,

Gourville, siitä ajattelette?"

"Kauhtana on minun nähdäkseni kyllä hyvä", vastasi tämä, "mutta samalla

ajattelen, että puolitoista miljoonaa olisi vieläkin parempi."

"Ja minä yhdyn Gourvilleen", huudahti Fouquet katkaisten keskustelun

mielipiteensä ilmaisulla, jonka tietysti täytyi olla kaikkia muita

painavampi.

"Puolitoista miljoonaa!" murahti Pélisson. "_Pardieu_, tunnenpa

intialaisen sadun..."

"Kertokaa se minulle", kehoitti la Fontaine; "minunkin pitäisi tuntea

se."

"Kertokaa, kertokaa."

"Kilpikonnalla oli kuori", aloitti Pélisson, "jonka suojaan se

vihollistensa uhatessa vetäytyi. Eräänä päivänä sanoi joku sille:

'Kylläpä sinulla kesäisin on kuuma tuossa asunnossasi, ja se estää

sinua näyttämästä sulojasi. Tarhakäärme tuolla maksaisi sinulle

kilvestäsi puolitoista miljoonaa.'"

"Hyvä!" nauroi yli-intendentti.

"Ja sitten?" kysäisi la Fontaine, jonka harrastusta erityisesti

kiinnitti tarinan loppuponnen kuuleminen.

"Kilpikonna möi kuorensa, jääden alastomaksi. Korppikotka sattui elukan

näkemään, ja nälkäisenä se puhkaisi tältä kupeet yhdellä ainoalla

nokkansa iskulla ja söi sen suuhunsa."

"_Ho mythos deloi_?"...[16] virkkoi Conrart.

"Että herra Fouquetin on hyvä pitää kauhtanansa."

La Fontaine otti asian vakavasti.

"Te unohdatte Aiskhyloksen", hän sanoi vastustajalleen.

"Mitä se merkitsee?"

"Kaljupään Aiskhyloksen."

"No?"

"Aiskhyloksen, jonka pääkalloa ilmassa lentävä korppikotka,

arvattavasti teidän korppikotkanne -- suuri kilpikonnilla herkuttelija

-- luuli kiveksi, paiskaten kuoreensa käpristyneen kilpikonnan hänen

kaljuunsa."

"Hei, hiisi vieköön, la Fontaine on oikeassa", lausui Fouquet, joka oli

käynyt miettiväiseksi; "jokainen korppikotka, kun sen tekee mieli

kilpikonnan paistia, tietää hyvin, miten voi ilmaiseksi murskata sen

kuoret. Perin onnellisia kilpikonnat, joiden kopasta tarhakäärme maksaa

puolitoista miljoonaa. Tuotakoonpa minulle sellainen antelias matelija

kuin tuo teidän sadussanne mainittu, Pélisson, niin myyn hänelle

kuoreni."

"_Rara avis in terris_!"[17] huudahti Conrart.

"Kuten musta joutsen, eikö niin?" lisäsi la Fontaine. "No, sellaisen

mustan linnun olen minä löytänyt."

"Oletteko löytänyt prokuraattorinvirkani ostajan?" huudahti Fouquet.

"Olen, monsieur."

"Mutta herra yli-intendentti ei ole koskaan sanonut myyvänsä sitä",

yritti Pélisson väittää.

"Anteeksi, te itse olette siitä puhunut", virkkoi Conrart.

"Sen voin todistaa", vakuutti Gourville.

"Hän omaksuu vain ne kauniit puheet, joita hän minun pidettävikseni

laatii", sanoi Fouquet nauraen. "No, kuka se ostaja olisi, la

Fontaine?"

"Aivan musta lintu, parlamenttineuvoston jäsen, kelpo sielu itsessään."

"Hänen nimensä?"

"Vanel."

"Vanel!", huudahti Fouquet. "Vanel! Hän, jolla on vaimona...?"

"Juuri sama, -- hänen aviomiehensä, aivan niin, monsieur."

"Se oiva mies!" virkkoi Fouquet harrastavasti. "Pystyisikö hän

yliprokuraattoriksi?"

"Hän tahtoisi olla kaikkea mitä tekin, monsieur", sanoi Gourville, "ja

tehdä ihan kuten te olette tehnyt."

"Hoo, sehän on hyvin hauskaa! Kertokaapa, la Fontaine."

"Hyvin yksinkertaista. Tapaan hänet toisinaan. Vastikään näin hänen

käyskentelevän Bastiljin torilla, juuri kun menin ottamaan pikkuvaunut

Saint-Mandéhen."

"Hän kaiketi vakoili vaimoaan, -- varmastikin hän oli siinä hommassa",

keskeytti Loret.

"Ei, Herran nimessä, ei!" lausui Fouquet säveästi. "Hän ei ole

mustasukkainen."

"No, hän astuu luokseni, lentää kaulaani, vie minut läheiseen

viinitupaan ja haastaa minulle kiusojaan."

"Onko hänellä vastuksia?"

"On, hänen vaimonsa kiihoittaa hänen kunnianhimoaan."

"Ja hän sanoi teille...?"

"Että hänelle on puhuttu virasta parlamentissa, että herra Fouquetin

nimeä on mainittu ja että rouva Vanel siitä lähtien haaveilee

yliprokuraattorin puolison arvoa. Naisrukka kuuluu tulevan ihan

sairaaksi, ellei hän siitä öisin näe unta."

"Perhana!"

"Vaimoparka!" virkahti Fouquet.

"Malttakaas. Conrart väittää aina, että minä en osaa tehdä kauppoja.

Saattepa nähdä, miten tämän asian hommasin."

"Antakaa kuulua!"

"'Tiedättekö', sanoin Vanelille, 'että sellainen virka on

julman kallis?' 'Kuinka paljon suunnilleen?' kysyi hän. 'Herra

Fouquet on hylännyt siitä seitsemäntoistasadan tuhannen livren

tarjouksen.' 'Vaimoni', vastasi Vanel, 'on arvioinut sen noin

neljääntoistasataantuhanteen'. 'Käteistä', virkoin minä. 'Niin, hän on

myynyt maatilansa Guiennessä ja saanut siten rahoja.'"

"Se on komea kasa kaapata yhdellä kertaa", virkkoi abbé Fouquet

mielevästi, puuttuen nyt vasta puheeseen.

"Rouva Vanel-parka!" mutisi Fouquet.

Pélisson kohautti olkapäitään.

"Häijyläinen!" hän kuiskasi Fouquetin korvaan.

"Aivan niin!... Olisi vain ihanaa käyttää häijyläisen rahoja sen pahan

korvaamiseen, mihin enkeli on minun tähteni uhrautunut."

Pélisson katseli ihmeissään Fouquetia, jonka ajatukset tästä hetkestä

kohdistuivat uuteen päämäärään.

"No", kysyi la Fontaine, "mitä sanotte kaupanvälityksestäni?"

"Se on erinomainen homma, paras runoilija!"

"Niin", virkkoi Gourville; "mutta juuri se kehuu hevosta ostavansa,

jolla ei edes ole suitsien hintaa."

"Vanel perääntyisi, jos hänen sanoihinsa tartuttaisiin", jatkoi abbé

Fouquet.

"En luule sitä", sanoi la Fontaine.

"Mitä te siitä tiedätte?"

"Te puhutte noin, kun ette vielä tunne kertomukseni ratkaisua."

"Kah, jos sillä on ratkaisukin", huudahti Gourville, "niin miksi

viivytellä tiellä?"

"_Semper ad adventum_, eikö niin?" virkkoi Fouquet ylhäisen,

kielivirheisiin horjahtavan herran tapaan.

Latinankielen tuntijat taputtivat käsiään.

"Kertomukseni ratkaisu", selitti la Fontaine, "on niin peräti pätevä,

että Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen

pyysi minua ottamaan hänet mukaansa."

"Ohoo!"

"Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille."

"Joten...?"

"Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella."

"Kuin kovakuoriainen."

"Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,[18] häijy ilveilijä!"

"No, herra Fouquet?"

"Kah, eihän sovi, että rouva Vanelin aviomies kylmetyttää itsensä

talomme ulkopuolella. Lähettäkää noutamaan hänet la Fontaine, te kun

tiedätte, missä hän on."

"Kiirehdin sinne itse."

"Minä tulen mukaanne rahasäkkejä kantamaan", tarjousi abbé Fouquet.

"Ei mitään tyhmää leikinlaskua", varoitti Fouquet ankarasti. "Tehtäköön

kauppa vakavalla mielellä, jos sopimus syntyy; mutta olkaamme ennen

kaikkea vieraanvaraisia. Pyytäkää puolestani anteeksi siltä kunnon

mieheltä, la Fontaine, ja sanokaa hänelle, kuinka pahoillani olen, kun

tietämättänikään annoin hänen odottaa."

La Fontaine oli jo lähtenyt. Onneksi Gourville seurasi häntä, sillä

intoutunut runoilija erehtyi tiestä, juosten Saint-Mauria kohti.

186.

Markiisittaren malja.

Neljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin

työhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme

alussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin,

supattaen muutaman minuutin tämän korvaan.

"Muistakaa tarkoin", sanoi hän, "että kaikki hopeatavarat, kaikki

pöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset,

kultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de

Bellière saapuu."

"Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?" kysyi

Pélisson.

"Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen."

"Hyvä on."

"Menkää, ystäväni."

Pélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin

luottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys

kuuluu vain alempiin luonteisiin.

Vanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen.

"Istukaa, monsieur", kehoitti Fouquet kohteliaasti. "Kuulutte haluavan

saada virkani?"

"Monseigneur..."

"Paljonko voitte siitä maksaa?"

"Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on

tehty tarjouksia."

"Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan

neljäänsataantuhanteen livreen."

"Enempää ei meillä olekaan."

"Voitteko luovuttaa rahat heti?"

"Minulla ei ole summaa nyt mukanani", vastasi Vanel yksinkertaisesti,

pelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli

odottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja.

"Milloin voitte sen tuoda?"

"Milloin monseigneur haluaa." Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän

häntä pilanaan.

"Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti..." virkkoi

Fouquet.

"Oi, monseigneur..."

"Mutta", keskeytti Fouquet, "jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus

huomisaamuun."

"Olkoon niin", myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään.

"Kello kuuteen", ehdotti Fouquet.

"Kello kuuteen", säesti Vanel.

"Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen

hänen käsiään."

Ja Fouquet nousi.

Silloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea

huimausta, tokaisi hätäisenä:

"Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?"

Fouquet käänsi päätänsä.

"_Pardieu_!" virkahti hän. "Entä te?"

Vanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti

kätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi

kostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi

Fouquetin sormia paremmin varmistuakseen.

Yli-intendentti vapautti hiljaa kätensä.

"Hyvästi!" sanoi hän.

Vanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti

tiehensä.

Tuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi

miettimään.

"Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut", hymähti

hän. "Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en

hänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua

mistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar

de Bellière on varmaan tuolla."

Hän osoitti sormellaan salaovea.

Teljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään,

astuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua

yhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävättärelleen

kellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin

kohtaamisiin saapumatta.

Markiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin

askeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan

vastaan oven alitse pistetyn kirjelapun:

"Tule, markiisittareni; sinua odotetaan illallisille."

Onnellisena ja toimeliaana rouva de Bellière astui vaunuihinsa

Vincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka

paremmin miellyttääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan

pihanpuolisilla ulkoportailla.

Markiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja

vaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa

kultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja

jalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei

ollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden

kalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin.

Hän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoistasataan

tuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä eteen kirjoitti

neljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä

suoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää.

"Sadantuhannen livren hyvitys!" huudahti kultaseppä. "Ah, monseigneur,

onpa se jalomielistä!"

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur", virkkoi Fouquet taputtaen häntä

olalle; "on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys

osapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä

rahojenne korot."

Näin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama

kultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan.

"Ottakaa tämä muistoksi minulta", hän sanoi kultasepälle, "ja jääkää

hyvästi; te olette kunnon mies."

"Ja te, monseigneur", huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena,

"olette jalomielinen herra."

Fouquet antoi kelpo kultasepän poistua eräästä sivuovesta. Sitten hän

meni vastaanottamaan rouva de Bellièreä, jota kaikki vieraat jo

ympäröivät.

Markiisitar oli aina kaunis, mutta tänään hän säteili.

"Eikö teidänkin mielestänne, hyvät herrat", virkkoi Fouquet, "madame

tänä iltana ole verrattoman ihana? Tiedättekö minkätähden?"

"Siksi että madame on naisten kaunein", yritti joku.

"Ei, vaan siksi, että hän on naisten parhain. Ja kuitenkin..."

"Kuitenkin?" hymyili markiisitar.

"Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet

mukailtuja."

Rouva de Bellière punastui.

"Ohoh!" huudahtelivat vieraat. "Sellaista voi pelotta sanoa naisesta,

joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit."

"No?" kuiskasi Fouquet Pélissonille.

"Niin, olen vihdoin käsittänyt", vastasi tämä, "ja hyvin olettekin

tehnyt."

"Se ilahduttaa minua", sanoi yli-intendentti hymyillen.

"Monseigneur, pöytä on katettu", huusi Vatel majesteettisesti.

Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on

tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.

Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen

keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja

hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta,

taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat

veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen

aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä

piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään

hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat

surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat

merkityt madame de Bellièren vaakunalla.

"Hei", huudahti la Fontaine, "niissä on P. ja B.!"

Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet

oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi

timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista

sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama

sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle

sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin

Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn[19]

emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen

kolmijalka kannatteli.

Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut

toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi

syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.

Fouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia

palvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen

astiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä.

"Messieurs", virkkoi hän, "tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de

Bellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa

lähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä

pinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy

teidänlaisenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin

rakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja."

Suunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden

naispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli

menettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään

yläilmojen halki Olympon kenttien ylitse.

"Ja sitten", lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus

tenhosi, "juokaamme myöskin _hänen_ terveydekseen, joka elähdytti

madamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee

rakkautta."

Nyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä,

ojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat

Fouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta,

joka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä.

Näin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla.

Kukaan ei enää hieronut älynystyröitään, sillä kaikki olivat

sukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä sallien Vatelin

kaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli

niin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle:

"Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät

syödään."

Hetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten

päälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen

kuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili

useimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy

sydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli

katsahtanut kelloon.

Äkkiä vierivät vaunut pihamaalle, ja -- kummallista kyllä -- niiden

jyty kuului melun ja laulannan keskellä.

Fouquet heristi korviaan ja käänsi sitten katseensa etuhuoneeseen päin.

Hän luuli sieltä eroittavansa jalan askeleita, ja hänestä tuntui kuin

ne eivät olisi polkeneet maata, vaan hänen omaa sydäntään.

Vaistomaisesti hän siirsi jalkansa, johon rouva de Bellièren jalka jo

pari tuntia oli nojannut.

"Herra d'Herblay, Vannesin piispa", ilmoitti ovenvartija.

Ja Aramiksen synkkä ja miettiväinen muoto näyttäytyi kynnyksellä kahden

runneltuneen kukkaköynnöksen välissä, joiden siteet lampun lieska oli

polttanut poikki.

187.

Mazarinin kuitti.

Fouquetilta olisi päässyt ilon huudahdus hänen nähdessään uuden

ystävänsä, ellei tulijan jäinen sävy ja hajamielinen katse olisi häntä

hillinnyt.

"Autatteko meitä jälkiruokien arvostelussa?" hän kysyi kuitenkin. "Vai

peloittaneeko teitä hulluttelumme melu?"

"Monseigneur", vastasi Aramis kunnioittavasti, "minä aloitan pyytämällä

teiltä anteeksi, että häiritsen hilpeätä seurusteluhetkeänne. Sitten

pyydän saada hupinne jälkeen hetkisen puhutella teitä asioista."

Kun sana "asioista" oli saanut muutamat epikurolaiset tarkkaavaisiksi,

nousi Fouquet pöydästä.

"Asioihin aina heti käsiksi, herra d'Herblay", hän virkkoi; "saamme

olla tyytyväisiä, kun ne tulevat vasta aterian lopulla."

Näin sanoen hän tarttui rouva de Bellièren käteen, tämän katsellessa

häntä jotenkuten levottomana. Hän vei markiisittaren läheisimpään

saliin, uskottuaan hänet seurueen järkevimpien huostaan.

Itse hän tarttui sitten piispan käsivarteen ja asteli työhuoneeseensa.

Sinne päästyään Aramis unohti muodollisen kunnioittavaisuuden. Hän

istahti ja lausui:

"Arvatkaa, kenet näin tänä iltana?"

"Hyvä chevalier, tuolla tavoin aloittaessanne olen aina varma, että

ilmoitatte minulle jotakin ikävää."

"Tälläkään kertaa ette erehdy, rakas ystävä", vastasi Aramis.

"Älkää näännyttäkö minua odotuksella", sanoi Fouquet hitaasti.

"No niin, tapasin rouva de Chevreusen."

"Vanhan herttuattaren?"

"Niin."

"Vai hänen haamunsako?"

"Ei, kyllä se oli vanha naarassusi itse."

"Hampaattomana?"

"Ehkä kyllä, mutta kynnet tallella."

"No, miksi hän minulle vihoittelisi? Minä en ole kitsas naisille, jotka

eivät ujostele suotta. Tämä ominaisuus tehoaa aina sellaiseenkin

naiseen, joka ei enää uskalla yllytellä rakkautta."

"Rouva de Chevreuse tietää hyvin, että te ette ole kitsas, koskapa hän

tahtoo teiltä kiristää rahoja."

"Hitto! Millä verukkeella?"

"Oh, häneltä ei koskaan puutu perusteita. Tällainen hänellä nyt on..."

"Minä kuuntelen."

"Herttuatar näkyy omistavan muutamia herra de Mazarinin kirjeitä."

"Se ei minua kummastuta; prelaatti oli kohtelias naisille."

"Niin, mutta nämä kirjeet eivät koske vainajan lempiseikkailuja. Ne

kuuluvat käsittelevän raha-asioita."

"Se ei ole yhtä hupaista."

"Ettekö aavistakaan, mitä aion sanoa?"

"En ollenkaan."

"Ettekö sitten koskaan ole kuullut syytöstä rahojen kavaltamisesta?"

"Sata kertaa, tuhannen kertaa! Siitä asti kun olen asiain johdossa,

paras d'Herblay, en ole juuri muusta kuullutkaan puhuttavan. Aivan

kuten teitä piispana moititaan jumalattomuudesta, muskettisoturina

pelkuruudesta, samaten syytetään rahaministeriä alati kassojen

kehvellyksestä."

"Hyvä; mutta puhukaamme täsmällisemmin, sillä herra de Mazarin on

herttuattaren sanojen mukaan täsmällinen."

"Mitä esittäen?"

"Herttuatar puhui jostakin kolmentoista miljoonan summasta, jonka

käyttöä teidän muka olisi hyvin vaikea selittää."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti yli-intendentti heittäytyen

takakenoon nojatuolissa, voidakseen kohottaa katseensa kattoon.

"Kolmetoista miljoonaa... Oh, lempo! Minun täytyy etsiä niitä, nähkääs,

kaikkien muiden miljoonien joukosta, joiden varastamisesta minua

syytetään."

"Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, asia on vakava. Herttuattarella on

varmasti nuo kirjeet, ja niiden täytyy olla tärkeitä, koska hän

kauppasi niitä viidestäsadastatuhannesta livrestä."

"Siitä hinnasta voi sietää aikamoisen parjauksen", vastasi Fouquet.

"Hei, mutta nyt tiedänkin, mihin tuo juttu tähtää."

Fouquet purskahti sydämelliseen nauruun.

"Sitä parempi!" virkkoi Aramis yhä levottomana.

"Muistan jo tasan kolmentoista miljoonan asian. Niin, todellakin; ne

ovat olleet minulla."

"Te ilahdutatte minua suuresti. Selittäkäähän vähän."

"Ajatelkaas, ystäväni, signor Mazarini -- Jumala olkoon hänen

sielulleen armollinen! -- kerran voitti nämä kolmetoista miljoonaa

riidanalaisten maa-alueiden luovutuksesta Valtelinessa. Hän pyyhkäisi

ne pois valtion tilien tulopuolelta, vaikka antoi suorittaa ne minulle,

ja peri summan sitten minulta ylimääräisiin sotakuluihin."

"Hyvä. Silloinhan niiden käyttö selviää virallisista lähteistä."

"Ei niinkään, sillä kardinaali oli maksattanut ne minun nimelleni ja

lähetti minulle sitten vain kuitin."

"Mutta se kaiketi on tallella?"

"Onhan toki!" huudahti Fouquet nousten etsimään ison, helmiäisellä ja

kullalla silatun mustapuisen kirjoituspöytänsä laatikoista.

"Minä ihailen teissä erityisesti", virkkoi Aramis todellakin

ihastuneena, "ensiksikin tavatonta muistianne ja toiseksi

kylmäverisyyttänne sekä sitä täydellistä järjestystä, jossa pidätte

asioitanne, vaikka pohjaltanne olettekin suoranainen runoilija."

"Järjestys johtuu mukavuudenhalusta", sanoi Fouquet, "säästyäkseni

hakemisen vaivasta. Siten tiedän, että Mazarinin kuitti on kolmannessa,

M-kirjaimella merkityssä lokerossa; avaan tämän säilyn, ja heti on

tarvittava paperi käsissäni. Löytäisin sen yölläkin ilman kynttilää."

Ja hän tunnusteli varmalla kädellä paperipinkkaa, joka oli avatussa

lokerossa.

"Vieläpä", jatkoi hän, "muistan tuon lappusen kuin se olisi silmieni

edessä. Se on tukevaa paperia, hiukan rosoista, syrjät kullatut!

Mazarin oli tipauttanut mustetta päivämäärän laitaan. Kah", kummeksui

hän, "nyt se hylky tuntuu ihan tietävän, että sitä etsitään, ja

suvaitsee kätkeytyä juuri tarpeelliseksi tullessaan." Ja

yli-intendentti kurkisti lokeroon.

Aramis oli noussut.

"Merkillistä!" äännähti Fouquet.

"Muistinne pettää, ystäväni; etsikää toisesta pinkasta."

Fouquet otti paperipinkan, tarkastaen sen vielä uudelleen. Sitten hän

kalpeni.

"Älkää niin itsepintaisesti siitä hakeko", sanoi Aramis; "tutkikaa

muualta."

"Hyödytöntä, hyödytöntä; minä en koskaan erehdy. Ainoastaan minä

järjestelen tällaisia papereita. Kukaan muu ei avaa tätä laatikkoa;

olen laitattanut siihen salalukon, jonka koneistoa yksikään muu ei

tunne."

"Mitä siitä sitten päätätte?" kysyi Aramis huolestuneena.

"Että Mazarinin kuitti on minulta varastettu. Rouva de Chevreuse oli

oikeassa, herra chevalier; minä olen kavaltanut yleisiä varoja, olen

vienyt kolmetoista miljoonaa valtion rahastosta, olen varas, herra

d'Herblay."

"Monsieur, monsieur, älkää hermostuko, älkää kiihtykö."

"Miksen kiihtyisi, chevalier? Syytä on kylliksi. Suunnaton oikeusjuttu,

selvä tuomio, ja ystävänne yli-intendentti voi seurata virkaveljeään

Enguerrande de Marignya ja edeltäjäänsä Samblançayta Montfauconin

mestausmäelle."

"Oh", virkahti Aramis hymyillen, "ei se niin vain luista."

"Eikö? Mitä siis luulette rouva de Chevreusen noilla kirjeillä

tällävälin tehneen? Sillä te kai hylkäsitte ne?"

"Niin, suoraa päätä. Arvelen hänen menneen myymään niitä herra

Colbertille."

"No, näettekö?"

"Sanoin sitä arvelevani, -- voisin sanoa olevani varmakin, sillä minä

käskin vakoilla häntä. Lähdettyään minun luotani hän meni kotiinsa ja

ajoi sitten takaportin kautta Croix-des-Petits-Champs-kadulle

intendentin taloon."

"Siis oikeusjuttu ja häväistys, kohdaten kuin ukkosen isku, sokeasti,

raa'asti, säälimättä."

Aramis lähestyi rahaministeriä, joka vapisi nojatuolissaan, avattujen

laatikkojensa ääressä. Laskien kätensä tämän olalle hän lausui

sydämellisesti:

"Älkää kuitenkaan unohtako, että herra Fouquetin asemaa ei voi verrata

Samblançayn tai Marignyn pälkääseen."

"Ja miksei, hyvä Jumala?"

"Siksi, että noita ministereitä vastaan todella nostettiin oikeusjuttu

monista ilmeisistä rikoksista ja tuomio saatettiin loppuunsa,

jotavastoin teidän suhteenne ei voi käydä niin."

"Enhän minäkään voi puhdistautua selvästä rikosoikeudellisesta

kanteesta."

"Rikollisetkaan, jotka kykenevät löytämään turvapaikan, eivät ole

vaarassa."

"Ettäkö pelastautuisin paolla?"

"En puhu siitä, vaan te unohdatte, että tällaiset oikeusjutut nostaa

parlamentti yliprokuraattorin aloitteesta. Kun te itse olette

yliprokuraattori, niin ettehän tahtone asettua omaksi syyttäjäksenne?"

"Oih!" huudahti Fouquet äkkiä, lyöden nyrkkiään pöytään.

"No, mikä nyt?"

"Minä en enää olekaan yliprokuraattori"

Aramis vaaleni vuorostaan lyijynharmaaksi. Hän puristi sormiaan yhteen

niin että nauskui ja leimautti hurjistuneen silmäyksen Fouquetia kohti.

"Ette enää ole yliprokuraattori?" sanoi hän korostaen joka tavua.

"En."

"Mistä asti?"

"Siitä on kulunut neljä tai viisi tuntia."

"Malttakaahan nyt", keskeytti Aramis kylmästi, "te ette liene oikein

järjillänne. Tyyntykää."

"Sanon teille", vastasi Fouquet, "että minulle äsken tarjottiin

miljoona neljäsataatuhatta livreä virastani, ja minä myin sen."

Aramis tyrmistyi sanattomaksi, ja hänen viekkaille ja pilkallisille

kasvoilleen ilmestynyt synkkä säikähdys teki yli-intendenttiin

suuremman vaikutuksen kuin kaiken maailman häly ja puheet.

"Te olitte siis kovassa rahan tarpeessa?" sanoi hän vihdoin.

"Niin, suorittaakseni erään kunniavelan."

Ja hän kertoi muutamin sanoin piispalle rouva de Bellièren auliin

jalomielisyyden ja millä tavoin hän oli katsonut velvollisuudekseen sen

korvata.

"Sehän oli kaunis piirre", myönsi Aramis. "Ja se maksoi teille...?"

"Juuri täsmälleen virkani luovutussumman, neljätoistasataatuhatta

livreä."

"Ja te otitte sen vastaan noin vain, sen enempää harkitsematta? Voi

varomatonta ystävääni!"

"En ole vielä saanut rahoja, mutta suoritus tapahtuu huomenna."

"Asia ei siis olekaan lopullisesti valmis?"

"Sitä täytyy pitää päätettynä, kun olen antanut kultasepälle

puolenpäivän aikaan rahastostani suoritettavan maksuosoituksen, sillä

ostaja toimittaa summan tänne kello kuuden ja seitsemän välillä."

"Jumalan kiitos!" huudahti Aramis, lyöden kätensä yhteen. "Hanke ei

vielä ole ehdottomasti ummessa, koska ette ole saanut maksua."

"Mutta kultaseppä?"

"Te saatte ne rahat minulta neljännestä vailla kaksitoista."

"Malttakaas hetkinen! Minä allekirjoitan sopimuksen tänä aamuna kello

kuudelta."

"Pyh, vakuutan teille, että jätätte sen tekemättä."

"Olen antanut sanani, chevalier."

"Jos olette, niin otatte takaisin, siinä kaikki."

"Oh, mitä sanottekaan?" huudahti ministeri, ja hänen äänessään saattoi

kuulla rehellisen vakaumuksen. "Fouquetko peruuttaisi annetun

lupauksen!"

Vastaukseksi ministerin melkein ankaraan katseeseen Aramis loi häneen

tuikean silmäyksen.

"Monsieur", lausui hän, "luulisinpa ansaitsevani kunniallisen miehen

nimen, vai kuinka? Sotilaan viitassa olen viisisataa kertaa pannut

elämäni vaaraan; papin kauhtanaan puettuna olen tehnyt vieläkin

suurempia palveluksia Jumalalle, valtiolle ja ystävilleni. Sana on sen

henkilön arvoinen, joka sen antaa. Milloin hän sen pitää, se on

puhdasta kultaa, mutta se on viiltävä miekka, jos hän ei tahdo siinä

pysyä. Hän puolustautuu silloin tuolla sanalla kuin kunnia-aseella, jos

nimittäin sanansa peräyttävä kunniallinen mies on kuoleman vaarassa eli

panee enemmän alttiiksi kuin hänen vastustajansa saattaa voittaa.

Silloin, monsieur, vedotaan Jumalaan ja omaan oikeuteen."

Fouquet painoi päänsä alas.

"Minä olen", virkkoi hän, "itsepäinen ja hienostumaton

bretagnelaisparka; sielussani ihailen ja pelkään teitä. En sano, että

pidän sanani siveellisestä voimastani; saattaapa vaikuttimena olla vain

tottumuskin. Mutta ovathan tavalliset ihmiset kyllin yksinkertaisia

tätä tapaa ihaillakseen. Se on ainoa hyveeni, ja suokaa minulle siitä

koituva kunnia."

"Vahvistatte siis huomenna virkanne myynnin, luopuen aseesta, jolla

puolustautuisitte kaikkia vihollisianne vastaan?"

"Minä kirjoitan alle."

"Te uhraudutte käsistä ja jaloista sidottuna petollisen kunnian

peikolle, jota herkkätuntoisimmatkin halveksisivat?"

"Minä kirjoitan alle."

Aramis huokasi syvään, katsahtaen ympärilleen maltittomana kuin mies,

joka tahtoo murskata jotakin.

"Meillä on vielä yksi keino", sanoi hän, "ja toivottavasti ette

kieltäydy sitä käyttämästä."

"En suinkaan, jos se on laillinen... kuten kaikki, mitä te ehdotatte,

rakas ystävä."

"En tiedä mitään laillisempaa kuin että ostaja luopuisi kaupasta. Onko

hän ystäviänne?"

"Kyllä... mutta..."

"Jos jätätte asian minun huostaani, en epäile onnistumista."

"Kernaasti jätän teille kaiken toimivallan."

"Kenen kanssa olette kaupoissa? Mikä hän on miehiään?"

"En tiedä, tunnetteko parlamentin jäseniä?"

"Suurelta osalta. Onko hän joku puhemiehistä?"

"Ei, pelkkä neuvos."

"Kas sitä!"

"Nimeltään Vanel."

Aramis karahti tulipunaiseksi.

"Vanel!" huudahti hän nousten tuoliltaan. "Vanel, Marguerite Vanelin

aviomies?"

"Juuri niin."

"Entisen rakastajattarenne?"

"Niin, hyvä ystävä; hän on saanut halun päästä yliprokuraattorin

rouvaksi. Olin mielestäni miespoloiselle tosiaan sen velkaa, ja tuntui

samalla hauskalta tehdä hänen vaimolleen mieliksi."

Aramis astui suoraan Fouquetin luo ja tarttui hänen käteensä.

"Tiedättekö", hän kysyi tyynesti, "rouva Vanelin uuden rakastajan

nimeä?"

"Ah, onko hänellä uusi rakastaja? Sitä en tiennyt, joskin paljon

joutavaa on minulle puhuttu."

"Hänen nimensä on Jean-Baptiste Colbert, hän on raha-asiain intendentti

ja asuu Croix-des-Petits-Champsin kadulla, siellä, minne rouva de

Chevreuse on tänä iltana mennyt tarjoamaan Mazarinin kirjeitä

myytäviksi."

"Hyvä Jumala!" sopersi Fouquet kuivaillen hiestyvää otsaansa. "Onko se

siis totta! En tullut ollenkaan muistaneeksi koko huhua."

"Alkanette jo käsittää?"

"Että olen hukassa, kyllä."

"Eikö mielestänne kannattaisi pitää sanastaan hiukan vähemmän kiinni

kuin Regulus?"[20]

"Ei", sanoi Fouquet.

"Itsepintaiset ihmiset", jupisi Aramis, "menettelevät aina niin, että

heitä ihaillaan."

Fouquet ojensi hänelle kätensä.

Kallisarvoinen, kultakuvioilla koristettu kilpikonnankuorinen kello

uuninkamanalla kajahdutti kuusi lyöntiään aamulla.

Ovi narahti eteisessä.

"Herra Vanel", ilmoitti Gourville työhuoneen ovelta, "kysyy, voiko

monseigneur ottaa hänet vastaan."

Fouquet käänsi katseensa Aramiksen silmistä ja vastasi:

"Pyytäkää herra Vanelia astumaan sisälle."

188.

Herra Colbertin konsepti.

Tässä keskustelun kohdassa astuessaan sisälle Vanel oli Aramikselle ja

Fouquetille vain lausetta päättävä piste. Mutta tulijalle täytyi

Aramiksen läsnäolon Fouquetin työhuoneessa merkitä enemmän. Hän

tähtäsikin Vannesin piispan sekä hienopiirteisiin että päättäväisiin

kasvoihin heti kummastuneen katseen, joka pian muuttui tutkivaksi.

Fouquet taasen oli todellisena valtiomiehenä hilliten itsensä jo

häivyttänyt tahtonsa voimalla katsannostaan Aramiksen paljastuksen

aiheuttaman liikutuksen merkit. Hän ei siis enää ollut onnettomuuden

murjoma, hätäkeinoja keksimään häätynyt mies. Hän oli nostanut päänsä

pystyyn ja ojentanut kätensä tervehdykseksi Vanelille. Hän oli

pääministeri, hän oli kotonaan.

Aramis tunsi yli-intendentin. Kaikessa hänen sydämensä herkkyydessä,

kaikessa hänen sielunsuuruudessaan ei ollut mitään ihmetyttävää

piispalle. Tämä tyytyi siis toistaiseksi sellaisen henkilön vaikeaan

osaan, joka katselee ja kuuntelee oppiakseen ja käsittääkseen, silti

valmiina myöhemmin tehokkaasti puuttumaan keskusteluun.

Vanel oli silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän lähestyi kumartaen

keskelle huonetta.

"Minä tulin..." hän aloitti.

Fouquet nyökäytti päätänsä.

"Te olette täsmällinen, herra Vanel!", sanoi hän.

"Liikeasioissa, monseigneur", vastasi Vanel, "on säntillisyys

mielestäni hyve."

"Kyllähän, monsieur."

"Anteeksi", keskeytti Aramis, osoittaen sormellaan Vanelia ja kääntyen

Fouquetin puoleen; "anteeksi, tämä on kai se mies, joka haluaa ostaa

virkapaikan?"

"Minä, niin", vastasi Vanel kummastuneena äärimmäisen korskeasta

sävystä, jolla Aramis oli lausunut kysymyksensä. "Mutta miten saan

puhutella henkilöä, joka minulle suo kunnian..."

"Puhutelkaa minua monseigneuriksi", vastasi Aramis kuivasti.

Vanel kumarsi.

"Kas niin, hyvät herrat", kiirehti Fouquet, "mitäpä tässä kursailla.

Käykäämme asiaan."

"Kuten monseigneur näkee", virkkoi Vanel, "minä odotan ohjeitanne."

"Minä päinvastoin odottelin", vastasi Fouquet.

"Mitä monseigneur odotteli?"

"Ajattelin, että teillä ehkä olisi jotakin minulle sanottavaa."

-- Ohoo! -- ajatteli Vanel; -- hän on miettinyt, minä olen menettänyt

pelin! -- Mutta rohkaistuen sanoi hän: "Ei, monseigneur, ei mitään, ei

niin mitään, paitsi minkä teille eilen esitin, -- sen olen valmis

teille toistamaan."

"Kuulkaahan, suoraan puhuen, herra Vanel, eikö kauppa ole teille hiukan

rasittava? Sanokaa pois."

"Kyllähän puolitoista miljoonaa livreä, monseigneur, on melkoinen

summa."

"Niin suuri", jatkoi Fouquet, "että olen ajatellut..."

"Te olette ajatellut, monseigneur?" hätääntyi Vanel.

"Niin, olen ajatellut, että teillä mahdollisesti ei olisi tilaisuutta

kaupan päättämiseen nyt heti."

"Oh, monseigneur!..."

"Rauhoittukaa, herra Vanel, minä en moittisi teitä sananne

peruuttamisesta, kun se ilmeisesti johtuisi kykenemättömyydestä sitä

pitämään."

"Kyllä, monseigneur, te moittisitte minua ja syystä", väitti Vanel;

"sillä ainoastaan yltiöpää tai narri menee sitoumuksiin, joita ei voi

täyttää. Sovittua asiaa olen aina pitänyt kuin jo tekona."

Fouquet punastui. Aramis hymähti kärsimättömästi.

"Teidän ei silti pitäisi noudattaa periaatetta liiallisuuteen asti,

monsieur", sanoi yli-intendentti, "sillä ihmismieli on muuttuvainen ja

täynnä pieniä, aivan anteeksiannettavia, jopa toisinaan varsin

kunnioitettaviakin oikkuja. Moni on eilen toivonut, mitä tänään katuu."

Vanel tunsi kylmän hien valuvan otsalta poskilleen.

"Monseigneur!..." sopersi hän.

Hyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän

väittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen

kuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä

malakiittipäistä kultaveistä.

Fouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden

lausumalla:

"Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen."

Vanelia pöyristytti. "Te olette kunnon mies, kuten minäkin", jatkoi

Fouquet, "te käsitätte asian heti." Vanel horjui. "Minä halusin myydä

eilen."

"Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi."

"No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon

takaisin sanaa, jonka minulta saitte."

"Sananne minä sain", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku.

"Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä

rukoilen teitä päästämään minut lupauksestani..."

Fouquet pysähtyi. Tuo lause "minä rukoilen teitä", jonka välitöntä

vaikutusta hän ei huomannut, oli matkallaan raadellut hänen kurkkuaan.

Yhä leikkien veitsellään Aramis tähysti Vanelia katsein, jotka näkyivät

tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään. Vanel kumarsi.

"Monseigneur", virkkoi hän, "olen hyvin liikuttunut minulle

osoittamastanne kunniasta, kun neuvottelette kanssani tapahtuneesta

tosiasiasta, mutta..."

"Ei mitään estelyä, paras herra Vanel!"

"Ah, monseigneur, ajatelkaa toki, että olen tuonut rahat; minulla on

ostosumma mukanani." Ja hän avasi ison salkun. "Tässä, monseigneur",

sanoi hän, "on kauppavälikirja vaimoni maatilan myynnistä. Se on

laillisesti siirretty, varustettu tarpeellisilla allekirjoituksilla, ja

tämä sitä vastaan saatu ja näytettäessä suoritettava maksuosoitus on

käteistä rahaa. Sanalla sanoen, kauppa on päätetty."

"Paras herra Vanel, ei ole mitään asiaa maailmassa, olkoonpa kuinkakin

tärkeä, jota ei peruutettaisi hyvän palveluksen tekemiseksi..."

"Totta kyllä..." mutisi Vanel typerästi.

"Hyvän palveluksen tekemiseksi miehelle, josta täten hankkii ystävän",

täydensi Fouquet.

"Se kyllä on totta, monseigneur."

"Sitä suuremmalla syyllä ystävän, herra Vanel, mitä tärkeämpi palvelus

on. No, monsieur, mitä päätätte?"

Vanel oli vaiti.

Tällävälin oli Aramis koonnut huomioitaan. Vanelin kapeat kasvot, syvät

silmäkuopat, pyöreästi kaareutuvat kulmakarvat olivat ilmaisseet

Vannesin piispalle ahnaan ja kunnianhimoisen luonteen. Taistella toista

intohimoa vastaan toisen avulla oli Aramiksen menettelytapa. Hän näki

Fouquetin voitettuna, lannistettuna, ja hän syöksyi kahakkaan uusin

asein.

"Anteeksi, monseigneur", huomautti hän, "mutta täytyyhän teidän toki

havaita, että herra Vanelille olisi kovin epäedullista luopua nyt enää

kaupasta."

Vanel katseli piispaa suurin silmin. Hän ei ollut odottanut siltä

taholta kannatusta. Fouquetkin pysähtyi piispaa kuuntelemaan.

"Niinpä", jatkoi Aramis, "herra Vanel on myynyt puolisolleen kuuluvan

maatilan, ostaakseen virkanne, monseigneur. No, se on lopullinen

liiketoimi, ja sellaista puolentoista miljoonan juttua ei voi

peräännyttää melkoisitta tappioitta, suuritta hankaluuksitta."

"Niin juuri", vahvisti Vanel, jonka sydämen sopukasta Aramiin leimuava

katse riuhtaisi totuuden.

"Hankaluuksitta", jatkoi Aramis, "jotka muodostuvat kulungeiksi, ja

rahamenot on aina ensin otettava lukuun tällaisessa sovittelussa."

"Niin, niin", myönteli Fouquet, joka alkoi ymmärtää ystävän

tarkoituksen.

Vanel jäi mykäksi, hänkin oli käsittänyt. Aramis huomasi tämän

kylmyyden ja pidättyväisyyden.

-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- olet varovainen, rumilas,

kunnes saat kuulla summan. Mutta ei hätää, lähetänpä sinulle sellaisen

kolikkotulvan, että tupehdut.

"Tarjoankin herra Vanelille hyvityksenä satatuhatta êcua", ehdotti

Fouquet jalomielisyydessään.

Sievä summa. Ruhtinaskin olisi tyytynyt moisiin kaupanpurkajaisiin.

Satatuhatta écua olisi siihen aikaan riittänyt kuninkaan tyttären

myötäjäisiksi.

Vanel ei hievahtanut.

-- Aika veijari, -- ajatteli piispa. -- Hänelle täytyy pulittaa pyöreä

puoli miljoonaa. -- Ja hän antoi merkin Fouquetille.

"Teidän kulunne näkyvät nousevan enempään, hyvä herra Vanel", sanoi

yli-intendentti. "No, enhän voi tällaisessa asiassa tinkiä. Niin, te

olette tietenkin myynyt tuon maa-alueen liian halvasta. Tosiaan, missä

olikaan järkeni? Kirjoitankin teille viidensadantuhannen livren

maksuosoituksen, ja sittenkin jään teille kaikesta sydämestäni

kiitollisuuden velkaan."

Vanel ei osoittanut mitään ilon tai ahnehtimisen merkkejä. Hänen

kasvonsa jäivät järkähtämättömiksi, ainoakaan lihas ei niissä

värähtänyt.

Aramis loi rahaministeriin epätoivoisen katseen. Sitten hän astui

Vanelin luo, tarttuen mahtaville miehille ominaisella tuttavallisella

liikkeellä hänen nuttunsa kaulukseen.

"Herra Vanel", hän sanoi, "te ette ajattele vaivojanne, ette rahojen

sijoitusta, ette maatilanne myyntiä; teidän mielessänne liikkuu jotakin

korkeampaa. Minä käsitän sen. Pankaa merkille sanani!"

"Kyllä, monseigneur."

Ja onneton alkoi vapista; kirkkoruhtinaan silmien tuli poltti häntä.

"Sentähden tarjoan teille korvausta yli-intendentin puolesta, -- en

kolmeasataatuhatta livreä, enkä viittäsataatuhatta, vaan miljoonan.

Miljoonan, kuuletteko?"

Ja hän ravisti miestä hermostuneesti.

"Miljoonan!" toisti Vanel aivan kalpeana. "Miljoonan, -- se edustaa

nykyisen korkokannan mukaan kuudenkymmenenkuudentuhannen livren

vuosituloa."

"Noh, monsieur", sanoi Fouquet, "tuota ei käy hylkääminen. Vastatkaa

siis; suostutteko?"

"Mahdotonta..." jupisi Vanel.

Aramis puristi huulensa yhteen, ja jotakin valkean pilven kaltaista

valahti hänen kasvoilleen, näyttäen uhkaavan ukkosta. Hän ei päästänyt

Vanelia irti.

"Olette ostanut viran puolestatoista miljoonasta livrestä, eikö niin?

No hyvä, teille maksetaan nuo puolitoista miljoonaa livreä. Silloin

olette voittanut viisitoistasataatuhatta käymällä täällä herra

Fouquetille kättä lyömässä. Kunniaa ja hyötyä samalla kertaa, herra

Vanel."

"Minä en voi", vastasi Vanel koleasti.

"Vai niin!" lausui Aramis, joka oli niin tiukasti kouraissut miehen

takkia, että hänen päästäessään kätensä irti Vanel horjahti sysäyksestä

taaksepäin. "Vai niin! Näkee kyllin selvästi, mitä varten olette tänne

tullut."

"Niin, sen näkee", säesti Fouquet.

"Mutta..." virkahti Vanel yrittäen suoristaa ryhtiään näiden kunnian

miesten heikkouden edessä.

"Heittiö korottaa äänensä, luulen!" virkkoi Aramis valtiaan sävyyn.

"Heittiö?" kertasi Vanel.

"Roisto, aioin sanoa", paransi Aramis tyyntyneenä. "No, esittäkää nyt

joutuin tätä myyntiä koskeva asiakirjanne, monsieur. Teillä on se

varmaan taskussanne aivan valmiina, kuten salamurhaajalla on pistooli

tai tikari hihaan kätkettynä."

Vanel nurkui.

"Riittää!" huusi Fouquet. "Asiakirja tänne!"

Vanel kopeloi vapisevin käsin taskuaan. Hän veti sieltä lompakkonsa,

josta putosi paperi, sillaikaa kun hän tarjosi toisen Fouquetille.

Aramis hyökkäsi sieppaamaan arkin, sillä hän oli tuntenut käsialan.

"Anteeksi, se on kauppasopimuksen konsepti", ehätti Vanel

huomauttamaan.

"Sen hyvin näen", vastasi Aramis, ja hänen hymynsä oli purevampi kuin

ruoskan isku, "ja ihmeekseni huomaan sen olevan herra Colbertin

käsialaa. Tässä, monseigneur, katsokaa."

Hän ojensi luonnoksen Fouquetille, joka heti totesi asian. Täynnä

raappeita, jälkeenpäin lisättyjä sanoja, oli tämä reunoiltaan mustunut

paperi elävä todistus Colbertin salavehkeistä, paljastaen kaikki

uhrille.

"No?" mutisi Fouquet.

Nolostunut Vanel näkyi etsivän koloa, mihin hautautua.

"Niin", lausui Aramis, "ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne

nimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja

hylky, niin sanoisin: kieltäytykää... tällainen todistus tekee tyhjäksi

kaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat

teitä vähemmän. Kas niin, monseigneur."

Hän antoi ystävälleen kynän. "Kirjoittakaa alle", kehoitti hän.

Fouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin

aikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin.

"Ei, ei siihen paperiin", sanoi Aramis vilkkaasti, "vaan tuohon. Toinen

on liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne."

"Oh, eipä niin", vastasi Fouquet, "minä asetan nimeni herra Colbertin

alkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'."

Hän kirjoitti.

"Tässä, herra Vanel", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi

maksun ja aikoi livistää.

"Hetkinen!" pidätti Aramis. "Oletteko aivan varma, että summa on

oikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra

Colbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä

runsaskätinen kuin herra Fouquet."

Ja tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara

pisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen

olentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten

hänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan

kädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä.

Vanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen

äänettömänä toisiaan.

"No", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, "mihin

vertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua,

aseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi,

viskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia?

Vilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon

ihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös

käyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he

olisivat, silti pysyen kunniallisina."

"Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin", vastasi

Fouquet.

"Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska

nyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon

musertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne

vastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa

turmioon..."

"Oi, ystäväni", lausui Fouquet murheellisesti, "te muistutatte

filosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi... Hän

näkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän."

Aramis hymyili.

"Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se

lapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista."

Fouquet katseli häntä kummastuneena.

"Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa,

jonka aiotte panna toimeen Vauxissa?"

"Oh", virkkoi Fouquet, "se oli siihen hyvään aikaan!"

"Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?"

"Ei, hyvä piispa, vaan juhlaa, johon herra Colbert oli neuvonut

kuningasta kutsuttautumaan."

"Ah niin, koska se oli liian kallis hanke voidaksenne selviytyä siitä

turmaan joutumatta."

"Niin. Entiseen hyvään aikaan, kuten teille sanoin, oli ylpeytenäni

näytellä vihamiehilleni apulähteitteni runsautta. Pidin kunnia-asiana

lyödä heidät hämmästyksellä, loihtimalla miljoonia sieltä, missä he

aavistelivat vain vararikkoa. Mutta tänään on minun tehtävä tiliä

valtion, kuninkaan ja itseni kanssa. Tänään minusta tulee kitsastelija;

aion näyttää maailmalle, että osaan käytellä ropoja kuin ennen

rahasäkkejä, ja huomisesta lähtien, myytyäni ajopelini, pantattuani

upeat taloni, lopetettuani suuret menoni..."

"Huomisesta lähtien", keskeytti Aramis tyynesti, "te, rakas ystäväni,

valmistelette herkeämättä tuota Vauxin juhlaa, jota on kerran

mainittava kauniin aikanne uljaimpien uhkeuksien joukossa."

"Te olette hullu, hyvä chevalier."

"Minäkö? Älkää ajatelkokaan sellaista."

"Mitä! Tiedättekö, kuinka paljon kaikkein vaatimattominkin juhla

Vauxissa maksaisi? Neljä, viisi miljoonaa."

"En puhu teille kaikkein vaatimattomimmasta juhlasta, hyvä

yli-intendentti."

"Mutta kun juhla pidettäisiin kuninkaalle", jatkoi Fouquet, "niin

minulta kuluisi kymmenen tai kaksitoista miljoonaa."

"Te kulutatte kaksikymmentä miljoonaa, jos tarvitaan", virkkoi Aramis

kylmäverisesti.

"Mistä ne otan?" huudahti Fouquet.

"Se on minun asiani, herra yli-intendentti, älkääkä olko hetkeäkään

levoton. Rahat ovat käytettävissänne ennemmin kuin olette saanut

juhlaohjelmanne valmiiksi."

"Chevalier, chevalier!" huudahti Fouquet huimausta tuntien; "mihin te

minut viette?"

"Sen kuilun toiselle puolelle, johon olitte putoamassa", vastasi

Vannesin piispa. "Tarttukaa vain minun viittaani; älkää pelätkö."

"Kunpa olisitte sen sanonut minulle aikaisemmin, Aramis! Oli päivä,

jolloin olisitte voinut pelastaa minut yhdellä miljoonalla."

"Sen sijaan että tänään... sen sijaan että tänään antaisin

kaksikymmentä", sanoi prelaatti. "No, ei väliä!... Syy on

yksinkertainen, ystäväni. Sinä päivänä, josta puhutte, minulla ei ollut

sitä tarvittavaa miljoonaa saatavissani. Tänään hankin helposti ne

kaksikymmentä."

"Jumala kuulkoon teitä ja pelastakoon minut!"

Aramis alkoi hymyillä omituiseen tapaansa.

"Jumala kuulee minua aina", vakuutti hän. "Ehkä se johtuu siitä, että

rukoilen hyvin äänekkäästi."

"Minä jättäydyn kokonaan teidän haltuunne", kuiskasi Fouquet.

"Oh, minä en käsitä asiaa niin. Minähän juuri olen kokonaan teidän

palveluksessanne. Ja te, joka olette mitä henkevin ja nerokkain mies,

järjestätte juhlat pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä vain..."

"Vain?" virkkoi Fouquet, joka oli oppinut tuntemaan välilauseitten

arvon.

"Niin, jättäessäni teille yksityiskohtien keksimisen minä otan osalleni

toimeenpanon valvomisen."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että tekisitte minusta siksi ajaksi ylihovimestarin,

ylitarkastajan, jonkunlaisen _factotumin_, joka toimii sekä

vartiopäällikkönä että taloudenhoitajana. Minä järjestän ihmiset

liikkeelle ja hoidan kaikkia avaimia. Te annatte kylläkin käskyjänne,

mutta minulle. Ne kulkevat minun suuni kautta perille, käsitättehän?"

"En, en, minä en käsitä."

"Mutta suostutte?"

"_Pardieu_, kyllä, ystäväni!"

"Muuta ei tarvita. Kiitos vain, ja laatikaa kutsuluettelonne."

"Ja keitä minä kutsun?"

"Kaikki!"

189.

Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.

Lukijamme ovat nähneet tässä kertomuksessa uuden ja edellisen

sukupolven seikkailujen kehittyvän rinnakkain.

Viimemainittuun ryhmään kuuluville muinaisen kunnian heijastus, tämän

maailman tuskallisten kokemusten muisto. Heillepä myöskin sydämet

valtaava rauha, joka sallii veren turtua kirvelleiden, mutta jo

arvettuneiden haavojen ympärille.

Edellisille itserakkauden ja rakkauden taistelut, karvaat murheet ja

kielin kertomattomat riemut: elämä muistojen asemesta.

Jos kertomuksemme sivukohtauksissa joku välimuotokin on esiintynyt

lukijan nähtäväksi, johtuu se tuolta kaksinaiselta värilautaselta

kumpuavista vivahdusrikkaista muunteluista, kun kahden kuvauksen

sattuessa vieretysten nämä sekoittuvat toisiinsa, yhdistäen vakavan ja

keveän sävynsä. Toisen liikutukset löytävät leponsa toisen liikutusten

kuohussa. Järkevästi haasteltuaan vanhusten kanssa mielellään karkeloi

yltiöpäisen nuorison parissa.

Ja emmekö siis, milloin kertomuksemme langat eivät tiukasti liitä

lopettamaamme lukua alkavaan, tarkistaisi työtämme suuremmalla huolella

kuin itse Ruysdael käytti siirtyessään kevätmaiseman käsittelystä

kuvaamaan syystaivasta? Kehoitamme lukijaa tekemään samaten ja

johtamaan mieleensä Raoul de Bragelonnen siinä kohdassa, mihin hän

viime kuvauksessamme jäi.

Huumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään

tuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta,

jonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais,

Louise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, -- Louisen murhe,

Montalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle

onnettomuutta. Mutta minkälaista?

Lähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta,

näki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se

ollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt

jalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa

yhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli.

Raoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai

vähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän

ei mennyt sanomaan armaalleen: "Louise, etkö sinä enää rakasta minua?

Louise, rakastatko toista?" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin

uskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden

sanaan Raoul ajatteli: -- De Guiche on kirjoittanut minulle

varoittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta,

mitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt.

Matka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli

tuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo

hiukan kamarissaan.

Hän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen

poissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin

kalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla

potilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan

totuuden.

"Niin sitä käy!" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen;

"rakastetaan ja kuollaan!"

"Ei, ei vainkaan kuolla", vastasi de Guiche hymyillen, "koskapa olen

ylhäällä ja syleilen sinua."

"Oh, minä ymmärrän kyllä."

"Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen

onneton, Raoul?"

"Valitettavasti!"

"Ei; minä olen onnellisin ihminen maan päällä! Kärsin ruumiillisesti,

mutta en sydämessäni, en sielussani. Jospa tietäisit!... Oi, minä olen

äärettömän onnellinen!"

"No, sitä parempi!" vastasi Raoul. "Hyvä on, jos sitä vain kestää."

"Se on jo päättynyt; mutta minulle on siitä kylliksi kuolemaani asti,

Raoul."

"Sinulle; en sitä epäile. Mutta hänelle..."

"Kuulehan, ystävä, minä rakastan häntä... koska. Mutta sinä et

kuuntele."

"Anteeksi."

"Sinä olet mietteissäsi?"

"Niin kyllä. Ensiksikin sinun terveytesi..."

"Ei se ole aiheena."

"Rakas ystäväni, tekisit mielestäni väärin, jos sinä ottaisit

kuulustellaksesi minulta."

Ja "sinä"-sanan korostamisesta ilmeni ystävälle täydellisesti,

minkälaatuinen ja kuinka vaikeasti parannettava hänen tautinsa oli.

"Tuon sanot, Raoul, sen johdosta, mitä sinulle kirjoitin."

"Niin... Haluaisin haastella siitä, sitten kun olet kertonut minulle

omat riemusi ja tuskasi."

"Hyvä veikkoseni, puhukaamme sinusta, juuri sinusta, aivan heti!"

"Kiitos! Minulla on kiire... olen kuin liekeissä... saavuin tänne

Lontoosta puolta lyhyemmässä ajassa kuin valtion kuriirit siihen

matkaan tavallisesti käyttävät. No, mitä sinä tahdoit?"

"Enpä mitään muuta, ystäväni, kuin saada sinut tulemaan."

"Tässä olen."

"Sitten on hyvä."

"On siinä kai muutakin?"

"_Ma foi_, ei!"

"De Guiche!"

"Kautta kunniani!"

"Et ole väkivaltaisesti riuhtaissut minua toiveistani, et ole pannut

minua kuninkaan epäsuosiolle alttiiksi kehoittamalla palaamaan vastoin

hänen määräyksiään, etkäpä ole herättänyt sydämessäni mustasukkaisuuden

käärmettä sanoaksesi minulle: 'Hyvä on, nuku vain rauhallisesti!'"

"Minä en sano: 'nuku rauhassa', Raoul; mutta ymmärrä minua oikein, minä

en voi enkä tahdo sanoa muuta."

"Oi, ystäväni, keneksi minua luulet?"

"Kuinka niin?"

"Jos tiedät, niin miksi salaat? Jos et tiedä, miksi varoitit minua?"

"Se on totta, tein väärin. Oh, minä kadun sitä, näetkös, Raoul. On

helppo kirjoittaa ystävälle: 'tule!' Mutta nähdä se ystävä silmäinsä

edessä, tuntea hänen värisevänä, huoltavana odottavan sanaa, jota ei

uskalla hänelle lausua..."

"Uskalla vain! Minulla on rohkeutta, ellei sinulla olisikaan!" huudahti

Raoul epätoivoissaan.

"Voi, nyt olet kohtuuton ja unohdat puhuvasi poloisen potilaan

kanssa... joka on puolet sinun sydäntäsi... No, tyynnyhän toki! Minä

sanoin sinulle: 'tule!' Sinä olet tullut. Älä pyydä enempää

onnettomalta de Guichelta."

"Sinä kehoitit minua tulemaan, toivoen minun joutuvan näkemään jotakin,

eikö niin?"

"Mutta..."

"Älä epäröi! Minä olen nähnyt."

"Ah!..." äännähti de Guiche.

"Tai ainakin luulin..."

"Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä

onkaan enää minulla tehtävänä?"

"Minä näin la Vallièren hämmennyksissään... Montalaisin

säikähtyneenä... kuninkaan..."

"Kuninkaan?"

"Niin... Sinä käännät pääsi pois... Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa

sieltä. Kuningashan on siihen syynä?"

"En sano mitään."

"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan

tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni

on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!..."

"Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat

omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin

lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun

olevan."

"Minä kuuntelen, minä kuuntelen..."

"No", virkkoi kreivi de Guiche, "voin sinulle sanoa, minkä kuulisit

ensimmäisen vastaantulijan suusta."

"Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?" huudan Raoul.

"Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon,

mistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys

pohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä..."

"Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?"

"Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut

kävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti..."

"Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi

ollut aivan luonnollinen."

"Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn

aikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta..."

"Mutta...!"

"Kuningas on niin kohtelias!"

"Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!"

"Vaietkaamme siis."

"Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?"

"Ei, -- tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö

tarkoitat? En siitä tiedä mitään."

Raoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin.

"Katsos", virkkoi hän, "en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa,

tai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai

voivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo

nyt itse asioitasi."

"Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot", sanoi

nuori mies epätoivosta murtuneena. "Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi

ehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua,

jälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen

kuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja

joutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta

tietää onnettomuutensa?"

"Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa;

olin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani

jäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, _pardieu_, etsimme etäältä,

vaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole

ystäväsi?"

"Hei, se on totta, se on totta!"...

"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä."

Lakeija astui sisään.

"Mikä on?" kysyi de Guiche.

"Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen."

"Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että

nyt kykenen taas kävelemään!"

"Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että

odottaja on nainen."

"Luulen niin", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin.

Tämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin

kaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut,

hänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua

ja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille

hänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman

huimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän

äkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta.

-- Hän! -- huudahti Raoul mietteissään. -- Niin, se on hänen äänensä.

Kah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö

häneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen

asioissa... Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle

säikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin.

Hän kertoo minulle kaiken tuon... sitten kun herra d'Artagnan, joka

tietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame... keimailijatar... No

niin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana

hän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen

kiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee

ruusuilla. Lähdetään!

Hän poistui kreivin asunnosta, ja nuhdellen itseään, että oli puhunut

de Guichelle vain omista asioistaan, hän saapui d'Artagnanin luo.

190.

Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.

Kapteeni oli palvelustoimessaan; hänellä oli vartioviikkonsa.

Vaipuneena nahkaiseen nojatuoliin, kannus lattiaan iskettynä, miekka

säärten välissä, hän viiksiään kierrellen luki suurta kirjetukkua.

D'Artagnan murahti ilosta nähdessään ystävänsä pojan.

"Raoul, poikaseni", sanoi hän, "miten onkaan kuningas tullut

kutsuneeksi sinut takaisin?"

Nämä sanat kuulostivat pahalta nuoren miehen korvaan; hän vastasi

istahtaessaan:

"Totisesti en tiedä mitään siitä! Tiedän vain, että olen tullut."

"Hm!" äännähti d'Artagnan, kääntäen kirjeet kokoon ja luoden

merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Mitä sanotkaan, poikaseni? Ettäkö

kuningas ei ole sinua kutsunut takaisin ja kumminkin olet täällä? En

tuota oikein ymmärrä."

Raoul oli jo kalpea, hän kieritteli hattuaan väkinäisin ilmein.

"Millaista naamaa sinä näytätkään, lempo soikoon, -- ja mitä

hautajaiskeskustelua onkaan haastelusi!" huudahti kapteeni.

"Englannissako sellaista oppii? _Mordioux_, olen minäkin ollut

Englannissa ja palannut sieltä virkkuna kuin peipponen, Hellitähän

kielesi kantimia!"

"Minulla on liian paljon sanottavaa."

"Ahaa! Miten isäsi jakselee?"

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä; aioin kysyä sitä teiltä."

D'Artagnan jännitti katseensa kahta terävämmäksi, tuon katseen, jolta

mikään salaisuus ei jäänyt kätköön.

"Sinulla on huolia?" virkkoi hän.

"_Pardieu_, sen te hyvin tiedätte, herra d'Artagnan."

"Minäkö?"

"Niin juuri. No, älkää nyt tekeytykö kummastuneeksi."

"En tekeydy kummastuneeksi, ystäväni."

"Hyvä kapteeni, tiedän varsin hyvin, että löisitte minut sekä

älykkyydessä että voimain mittelyssä. Tällä hetkellä, näettekös, olen

hölmö, olen pieni itikka. Minulla ei ole aivoja eikä käsivartta, mutta

älkää halveksiko minua; auttakaa minua. Sanalla sanoen, olen luoduista

kurjin."

"Ohhoh, miksi niin?" kysyi d'Artagnan, riisuen vyönsä hellyttäen

hymyilyään.

"Siksi että neiti de la Vallière pettää minua."

D'Artagnanin kasvoissa ei näkynyt mitään ilmeen muutosta.

"Pettää sinua, pettää sinua! Onpa siinä suuria sanoja. Kuka ne sinulle

on opettanut?"

"Kaikki ihmiset."

"Oh, jos kaikki ovat sitä sanoneet, täytyy asiassa olla jotakin perää.

Ei savua ilman tulta. Se on hupsua, mutta niin on asia."

"Te siis uskotte?" huudahti Bragelonne kiihkeästi.

"Ah, jos tahdot nojautua minun käsitykseen!..."

"Epäilemättä."

"Minä en sekaannu sellaisiin asioihin, kuten hyvin tiedät."

"Mitä, ettekö parhaan ystävänne pojan tähden?"

"Aivan niin: jos olisit muukalainen, sanoisin sinulle... ka, en yhtään

mitään... Tiedätkö, miten Portos elelee?"

"Monsieur", huudahti Raoul puristaen d'Artagnanin kättä, "isälleni

vannomanne ystävyyden nimessä!"

"Oh, pentele! Sinä olet hyvin sairas... uteliaisuudesta."

"En uteliaisuudesta, vaan rakkaudesta."

"Kas, toinen suuri sana! Jos sinä todella olisit rakastunut, paras

Raoulini, niin olisi aivan toista."

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos rakkautesi olisi niin vakavaa, että uskoisin aina voivani puhua

sydämellesi... Mutta se on mahdotonta."

"Vakuutan teille, että rakastan Louisea ihan rajattomasti."

D'Artagnan luki silmillään Raoulin sydämen sisimmät elähtelyt.

"Mahdotonta, sanon sinulle... Olet kuin kaikki nuoret ihmiset; sinä et

ole rakastunut, vaan hullaantunut."

"No, entä jos nyt olisi vain niinkin?"

"Järkimiehen ei ole koskaan onnistunut ohjata löyhässä kallossa asuvia

aivoja. Olen siinä suotta väsyttänyt leukojani satakin kertaa

elämässäni. Kuunnellessasi et minua kuulisi, kuultuasi et minua

ymmärtäisi, ymmärtäessäsi et minua tottelisi."

"Voi, koettakaa, koettakaa!"

"Sanon vielä: jos onnettomuudekseni tietäisin jotakin ja olisin kyllin

tyhmä sen sinulle ilmaisemaan... Sinä sanot olevasi ystäväni?"

"Oi, niin."

"No, silloin me riitaantuisimme. Sinä et koskaan antaisi minulle

anteeksi, että murskaisin unelmasi, kuten rakastavaiset sanovat."

"Herra d'Artagnan, te tiedätte kaikki; te jätätte minut pulaan,

epätoivoon, kuolemaan! Se on kauheata!"

"No, no!"

"Minä en koskaan valita, sen tiedätte. Mutta koska isäni ja Jumala

eivät milloinkaan antaisi anteeksi, jos murskaisin pääni pistoolin

laukauksella, niin menen kerrotuttamaan itselleni ensimmäisellä

vastaantulijalla sen, mitä te kieltäydytte minulle ilmoittamasta.

Väitän hänen valehtelevan..."

"Ja tapat hänet? No jo! Mutta kernaasti minun puolestani! Tapa,

poikani, tapa, jos se sinua huvittaa. Samoin haastavat minulle

hammastautiset: 'Ai, kun repii! Tahtoisin purra rautaa.' Minä vastaan

heille: 'Puraiskaa, ystäväiseni, puraiskaa sisukkaasti, niin pääsette

hampaastanne.'"

"Minä en tapa, monsieur", virkkoi Raoul synkästi.

"Ohoo, niin oikein, tuo on sitä uudenaikaista röyhistelyä! Sinä

surmautat itsesi, eikö niin? Voi, kuinka liikuttavaa, ja jo toki

minäkin sinua surisin! Kai samalla myös pahoittelisin: 'Olipa siinä

lopultakin tuhma turhimus, se pikkuinen Bragelonne, kaksin verroin

ääliö! Olin kuluttanut aikaani opettaakseni hänet pitelemään oikealla

tavalla miekkaa, ja se hupsu meni varrastuttamaan itsensä kuin hanhi

paistinpuikkoon.' Juokse, Raoul, juokse surman kitaan, ystäväni. En

tiedä, kuka sinulle on sellaista logiikkaa opettanut; mutta Jumala

minut tuomitkoon -- kuten englantilaiset sanovat, -- ellei se mies

huiputtanut isältäsi maksuansa."

Raoul painoi ääneti pään käsiinsä ja mutisi sitten:

"Ei ole ystäviä, ei!"

"Pyh!" sanoi d'Artagnan.

"On vain ivailijoita ja välinpitämättömiä."

"Loruja! Minä en ole ivailija, vaikka olenkin suupaltti. Ja

välinpitämätön! Jos sitä olisin, niin olisin jo neljännestunti sitten

lähettänyt sinut hornan kattilaan; sillä sinä tekisit ilosta

hurmaantuneen ihmisen murheelliseksi, ja murhemielisen aivan

pökerryttäisit. Mitä, nuori mies, tahtoisitko, että ryhtyisin

vieroittamaan sinua armaastasi ja herättämään sinussa inhoa naisiin,

jotka ovat ihmiselämän kunnia ja ihanin onni?"

"Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!"

"Eh, nuori ystäväni, luuletko ehkä, että olen sullonut päähäni nuo

jutut puusepästä ja maalarista, portaista ja muotokuvasta sekä tuhannet

muut toisiaan hassummat tarinat?"

"Puuseppä! Mitä se puuseppä merkitsee?"

"_Ma foi_, enpä tiedä! Kerrotaan jonkun puusepän puhkaisseen erään

lattian."

"La Vallièrenko huoneessa...?"

"En tiedä missä."

"Kuninkaanko luona?"

"Ka, jos se olisi tapahtunut kuninkaan luona, niin kylläpä sen sinulle

sanoisin, kai maar?"

"Kenen luona sitten?"

"Olenhan jo tunnin ajan uuvuttanut itseäni sinulle toistelemalla, etten

tiedä."

"Entä maalari sitten? Muotokuva?"

"Kuningas kuuluu teettäneen jonkun hovinaisen muotokuvan."

"La Vallièrenko kuvan?"

"Ohoi, aina sinulla on vain se nimi huulillasi! Kuka sinulle la

Vallièresta puhuu?"

"Mutta ellei ole hänestä kysymys, niin miksi tahdotte, että asia minua

koskisi?"

"Minä en tahdo, että se sinua koskisi. Mutta kun kyselet, niin vastaan.

Sinä tahdot tietää herjausjutut, ja minä kerron niitä sinulle. Pidä

hyvänäsi."

Raoul löi epätoivoissaan otsaansa.

"Tästä ihan kuolee!" virkkoi hän.

"Sen olet jo sanonut."

"Niin, olette oikeassa."

Ja hän astahti poistuakseen.

"Mihin menet?" kysyi d'Artagnan.

"Menen tapaamaan erästä, joka minulle sanoo totuuden."

"Kuka se on?"

"Muuan nainen."

"Neiti de la Vallière itse, eikö niin?" tiedusti d'Artagnan hymyillen.

"Haa, sepä mainio ajatus! Etsit lohdutusta, saatkin sitä pian. Ei tyttö

toki itsestään pahaa puhune."

"Erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "nainen, jonka puoleen käännyn,

kyllä sanoo minulle paljon pahaa."

"Montalais, -- löisin vetoa?"

"Niin, Montalais."

"Ah, hänen ystävättärensä? Siinä asemassa nainen suuresti liioittelee

hyvän tai pahan. Älä puhu Montalaisille, Raoul hyvä."

"Ette te siitä syystä tahdo minua Montalaisista loitontaa."

"No en, sen myönnän... Ja miksi leikkisinkään kanssasi kuin kissa

hiiriparalla? Sinä herätät minussa tosiaankin sääliä. Ja jos haluan,

ettet tällä hetkellä puhuisi Montalaisille, teen sen siksi, että sinä

paljastaisit salaisuutesi ja sitä käytettäisiin väärin. Odota, jos

voit."

"Minä en voi."

"Huono juttu! Näetkös, Raoul, jos minulla olisi mitään aatosta... Mutta

minulla ei sellaista ole."

"Luvatkaa, ystäväni, minulle myötätuntonne; se riittää, Ja jättäkää

minut selviytymään asiasta omin avuin."

"Hahhaa, sotkeutuakseni juuri pahimmin! Istahda tämän pöydän ääreen ja

ota kynä."

"Mitä varten?"

"Kirjoittaaksesi Montalaisille ja pyytääksesi häneltä kohtausta."

"Ah!" virkahti Raoul, tarttuen kiihkeästi kapteenin ojentamaan kynään.

Yhtäkkiä ovi aukeni, ja sisälle astui muskettisoturi, lähestyen

d'Artagnania.

"Herra kapteeni", sanoi hän, "täällä on neiti de Montalais, joka

tahtoisi teitä puhutella."

"Minua?" murahti d'Artagnan. "Tulkoon hän sisälle, Ja saanpa nähdä,

minuako hän tahtoo puhutella."

Viekas kapteeni oli vainunnut oikein. Sisälle astuessa Montalais näki

Raoulin ja huudahti:

"Monsieur, monsieur... Anteeksi, anteeksi, herra d'Artagnan!"

"Kaikesta sydämestäni, mademoiselle", vastasi d'Artagnan. "Tiedän

hyvin, että ne, jotka minua tällä iälläni etsivät, ovat kipeästi apuni

tarpeessa."

"Minä hain herra de Bragelonnea", selitti Montalais.

"Kuinka hyvin sattuikaan! Minäkin tavoitin teitä."

"Raoul, etkö tahdo mennä neidin kanssa?"

"Hyvin kernaasti."

"Mene siis!"

Ja hän työnsi Raoulin lempeästi huoneesta. Sitten hän tarttui

Montalaisin käteen.

"Olkaa hyvä tyttö", kuiskasi hän; "säästäkää poikapoloista ja säästäkää

tyttörukkaa."

"Ah!" vastasi Montalais yhtä hiljaa. "Minä en häntä joudu

puhuttelemaan."

"Kuinka niin?"

"Madame häntä lähetti noutamaan."

"Kas, vai Madame!" huudahti d'Artagnan. "No hyvä, ennen kuin tuntikaan

on kulunut, on poika parantunut."

"Tai kuollut!" lisäsi Montalais säälivästi. "Hyvästi, herra

d'Artagnan!"

Ja hän riensi yhtymään Raouliin, joka odotteli kaukana ovesta hyvin

jännittyneenä ja levottomana hänen jättäytymisestään kapteenin

puheille, mikä ei luvannut mitään hyvää.

191.

Kaksi mustasukkaista.

Rakastajat ovat helliä kaikessa, mikä koskee heidän rakastettuaan.

Tuskin oli Raoul nähnyt Montalaisin, kun hän kiihkeästi suuteli tämän

kättä.

"No, no", virkkoi nuori tyttö surumielisesti. "Suudelmanne on väärällä

perusteella, paras herra Raoul, -- hyödytön, hukkaan osunut."

"Kuinka?... mitä?... selittäkää, rakas Aure-neiti!..."

"Madame selittää teille kaikki. Hänen luokseen olen teitä viemässä."