De Guiche.'

"Ja mitä aiotte tehdä?" kysyi nuori tyttö, tuntien sydäntään

kouristavan.

"Aikomukseni oli tuon kirjeen saadessani heti pyytää kuninkaalta

lähtölupaa."

"Ja milloin saitte kirjeen?"

"Toispäivänä."

"Se on päivätty Fontainebleaussa."

"Kummallista kyllä, vaikka hovi on Pariisissa. Niin, minä olisin

lähtenyt. Mutta mainitessani aikomuksestani kuninkaalle hän purskahti

nauramaan, lausuen: 'Herra lähettiläs, mistä syystä te matkustaisitte

pois? Kutsuuko hallitsijanne teitä takaisin?' Punastuin ja jouduin

hämilleni, sillä olihan kuningas lähettänyt minut tänne, enkä ole

saanut mitään palaamiskäskyä."

Mary rypisti miettivästi kulmiaan.

"Ja jäättekö te?" kysyi hän.

"Täytyy, mademoiselle."

"Entä rakastettunne?..."

"No?..."

"Kirjoittaako hän teille?"

"Ei koskaan."

"Ei koskaan! Oi, eikö hän teitä siis rakasta?"

"Ainakaan ei hän ole lähtöni jälkeen minulle mitään kirjoittanut."

"Kirjoitteliko hän teille ennen?"

"Toisinaan... Oh, toivoakseni hänellä on ollut joku este."

"Tuolla tulee herttua. Hiljaa!"

Buckingham ilmestyi tosiaankin lehtokujan päästä yksinään ja hymyillen.

Hän käveli verkkaan ja haastelijain luo päästyään ojensi näille

kätensä.

"Oletteko päässeet yksimielisyyteen?" tiedusti hän.

"Mistä?" kysyi Mary Graffton.

"Siitä, mikä voisi tehdä teidät onnelliseksi, rakas Mary, ja Raoulin

vähemmän onnettomaksi."

"En käsitä tarkoitustanne, mylord", kummasteli Raoul.

"Tämä on ajatukseni, miss Mary. Tahdotteko, että lausun sen monsieurin

kuullen?" kysyi herttua hymyillen.

"Jos mielitte sanoa", vastasi nuori tyttö ylpeästi, "että olisin

taipuvainen rakastamaan herra de Bragelonnea, on se tarpeetonta, koska

olen sen jo itse hänelle lausunut."

Buckingham mietti, mutta jäi vastoin tytön odotusta hämmentymättä,

virkkaen:

"Senvuoksi, että tunnen teidät hienotuntoiseksi ja varsinkin

uskolliseksi sieluksi, jätin teidät herra de Bragelonnen pariin. Hänen

sairas sydämensä saattaa parantua teidänlaisenne lääkärin käsissä."

"Mutta, mylord, ennenkuin puhuitte minulle herra de Bragelonnen

sydämestä, te puhuitte omastanne. Tahdotteko siis, että lääkitsen kaksi

sydäntä samalla kertaa?"

"Se on totta, miss Mary, mutta teidän täytyy myöntää, että pian

luovuin hyödyttömästä pyrkimyksestä, tunnustaen oman vammani

parantumattomaksi."

Mary ajatteli hetkisen.

"Mylord", virkkoi hän, "herra de Bragelonne on onnellinen. Hän rakastaa,

ja häntä rakastetaan. Hän ei siis kaipaa minunlaistani lääkäriä."

"Herra de Bragelonne", sanoi Buckingham, "on vaarallisesti

sairastumaisillaan, ja hänen sydämensä tarvitsee hoivaa enemmän kuin

koskaan ennen."

"Selittäkää, mitä tarkoitatte, mylord", virkahti Raoul pikaisesti.

"Selitän sen vähin erin. Mutta jos haluatte, voin heti ilmoittaa

Marylle sen, mitä teidän ei sovi kuulla."

"Mylord, te asetatte minut kidutuspenkkiin. Varmaan tiedätte jotakin."

"Tiedän miss Mary Grafftonin hurmaavimmaksi olennoksi, mitä sairas

sydän saattaa tiellään kohdata."

"Mylord, johan teille sanoin, että Bragelonnen varakreivi rakastaa

muualla", pisti neitonen väliin.

"Se on hänellä erehdys."

"Tiedätte siis, herttua, että olen erehtynyt?"

"Kyllä."

"Mutta ketä hän sitten rakastaa?" huudahti nuori tyttö.

"Hän rakastaa naista, joka ei ole hänen arvoisensa", sanoi Buckingham

siihen hitaan levollisuuden sävyyn, joka saattaa kotiutua ainoastaan

englantilaisen päässä ja sydämessä.

Miss Mary Graffton päästi parahduksen, joka yhtä paljon kuin

Buckinghamin lausumat sanat sai de Bragelonnen posket kalpenemaan

äkillisestä liikutuksesta ja kauhun väristyksestä.

"Herttua", huudahti hän, "äskeiset sananne ovat senlaatuiset, että minä

sekuntiakaan viivyttelemättä riennän Pariisiin etsimään niihin

selitystä."

"Te jäätte tänne", sanoi Buckingham.

"Minäkö?"

"Sama mies."

"Ja miksi niin?"

"Siksi että teillä ei ole oikeutta lähteä ja että naisen tähden ei

jätetä kuninkaan palvelusta, vaikkapa hän olisi rakastamisen

arvoinenkin, kuten Mary Graffton."

"No, kertokaa minulle sitten."

"Sen kyllä teen. Mutta jäättekö te?"

He olivat päässeet näin pitkälle, ja kaiketikin Buckingham oli

ryhtymässä kertomaan, ellei kaikkea mitä oli tapahtunut, toki kaikkea,

mitä tiesi. Mutta samassa ilmestyi kuninkaan lakeija pengermän

taustalle, rientäen sivuhuonetta kohti, missä kuningas haasteli miss

Lucy Stewartin kanssa. Tämä mies kulki pölyisen pikalähetin edellä,

joka näkyi vastikään astuneen ratsultansa.

"Ranskan kuriiri! Madamen kuriiri!" huudahti Raoul tuntiessaan

herttuattaren palvelijain käyttämän livreijan.

Lakeija ja sanansaattaja ilmoittautuivat kuninkaalle herttuan ja miss

Grafftonin vaihtaessa merkitsevän silmäniskun.

177.

Madamen kuriiri.

Kaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen

mielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin

hänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi

onnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli

tänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo

vakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin

tytön purskahtamaan nauruun.

"Oi, sire, sire", huudahti hän iloisuuden lomasta, "jos olisin kyllin

häijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän

puhuvan tyhjää!"

"Kuulkaa", vastasi hänelle Kaarle, "te tunnette Rafaelin maalaamat

tauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma

kadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä.

Tahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?"

"Oh, en", vastasi nuori tyttö; "älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä

asun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita."

"Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset

tänne."

"Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin,

siinä kaikki mitä pyydän."

"Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?"

"Te laskette leikkiä, sire."

"No, tahtoisitteko, että itkisin?"

"En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana."

"Suuri kiitos, kaunokaiseni, mutta varsin vakavana olen ollut

muodoltani kestäessäni neljätoista vuotta maanpakoa, köyhyyttä,

kurjuutta. Minusta näyttää velkani jo maksetulta, ja totisuus

rumentaakin."

"Eipä niinkään, -- katsokaa nuorta ranskalaista."

"Oh, Bragelonnen varakreiviä! Vai tekin? Lempo soikoon, kaikki naiset

tässä hullaantuvat häneen, toinen toisensa perään! Hänellä sentään on

syytäkin alakuloisuuteen."

"Ja minkätähden?"

"Kas kas, pitäisikö minun ilmaista teille valtiosalaisuudet?"

"Täytyy, jos sitä kerran tahdon, koskapa vakuutitte olevanne valmis

tekemään mitä minä vain haluan."

"No niin, häntä ikävystyttää tässä maassa. Kas niin! Oletteko

tyytyväinen?"

"Ikävystyttääkö häntä?"

"Kyllä, ja se todistaa, että hän on tomppeli."

"Miksikä tomppeli?"

"Tietysti, -- ettekö sitä käsitä? Minä sallin hänen rakastaa miss Mary

Grafftonia, ja sittenkin hän on ikävissään!"

"Kah, minusta näyttää, että ellei miss Lucy Stewart teitä rakastaisi,

te etsisitte lohtua rakastamalla miss Mary Grafftonia."

"En sitä luule. Ensiksikin tiedätte hyvin, että Mary Graffton ei

rakasta minua, ja hukatun rakkaudenhan voi unohtaa vain uutta lempeä

löytämällä. Mutta ei ollutkaan kysymys minusta, vaan tuosta nuoresta

miehestä. Eikö luulisi, että se, jonka hän on jättänyt Ranskaan, on

joku Helena -- Helena ennen Parista tietenkin?"

"Onko hän siis jättänyt jonkun?"

"Tarkoitan, että hänet on jätetty."

"Poika rukka! Mutta minkätähden hän lähtikään pois?"

"Luuletteko, että hän on lähtenyt omasta halustaan?"

"Pakostako siis?"

"Hän oli saanut määräyksen, rakas Stewartini, määräyksen vetäytyä

syrjään."

"Millaisen määräyksen?"

"Arvatkaa."

"Kuninkaan käskyn?"

"Oikein."

"Ah, te avaatte silmäni!"

"Älkää siitä toki hiiskuko mitään."

"Tiedätte hyvin, että vaiteliaisuudessa olen miehen veroinen. Siis

kuningas lähetti hänet pois?"

"Niin."

"Ja hänen poissaollessaan Ludvig vie häneltä rakastetun."

"Niin, ja tiedättekö, sensijaan että poika parka kiittäisi kuningasta,

hän valittelee!"

"Kiittäisi kuningasta siitä, että hän vie hänen rakastettunsa. Ah, tuo

mitä nyt sanotte, sir, on peräti halventavaa naisille yleensä ja

rakastajattarille erittäin."

"Mutta käsittäkää minua toki! Jos kuningas veisi häneltä jonkun miss

Grafftonin tai miss Stewartin, niin olisin hänen kanssaan samaa mieltä,

eikä hän minusta olisi tarpeeksikaan epätoivoissaan; mutta hän on vain

laiha, ontuva tytöntyrä... Hiiteen koko uskollisuus, niinkuin

ranskalaiset sanovat. Hylätä rikas köyhän tähden, rakastavainen

petturin vuoksi, onko moista ennen nähty?"

"Luuletteko, että Mary toden teolla haluaa miellyttää varakreiviä,

sire?"

"Kyllä sitä luulen."

"No, varakreivi tottuu Englantiin. Marylla on älykäs pää ja kun hän

jotakin tahtoo, ajaa hän tahtonsa perille."

"Rakas miss Stewart, varokaa niin herkästi uskomasta kreivin kotiutuvan

maahamme. Ei ole vielä pitkääkään aikaa -- toispäivänä se tapahtui, --

kun Bragelonne tuli pyytämään minulta lähtölupaa."

"Ja te epäsitte?"

"Totta kai sen tein! Veljeni, kuningas, tahtoo kaikin mokomin

pysyttää hänet poissa. Ja mitä minuun tulee, niin asia kutkuttaa

itserakkauttani. Älköön sanottako, että tuo _young man_ on uhmaillut

Englannin jalointa ja suloisinta viehäkettä, jonka olen hänelle

tarjonnut..."

"Olettepa te kohtelias, sire", virkkoi miss Stewart suipistaen sirosti

suutansa.

"Minä en ota lukuun miss Stewartia", oikaisi kuningas, "hän on

kuninkaallinen syötti, ja koska minä olen siitä tärppinyt, ei

toivoakseni kukaan muu häneen iske silmäänsä. Sanalla sanoen, en halua,

että olen turhaan mielitellyt tätä nuorta miestä. Hän jää luoksemme, ja

hän nai täältä, tai _God damn me!_"

"Ja varmaankaan hän naituansa ei siitä teidän majesteettinne ollenkaan

pahoittele, vaan päinvastoin tuntee kiitollisuutta, -- sillä kaikki

koettavat häntä miellyttää, yksinpä Buckingham, joka -- uskomatonta

kyllä -- koettaa asettua varjoon hänen tieltään."

"Ja vieläpä miss Stewartkin, joka sanoo häntä hurmaavaksi ritariksi."

"Kuulkaahan, sire, te olette kylliksi kehunut miss Grafftonia. Puhukaa

minulle hiukan Bragelonnestakin vuorostaan. Mutta muuten, sire, te

olette viime aikoina käynyt ihmeellisen hyväluontoiseksi. Ajattelette

poissaolevia, annatte loukkaukset anteeksi, olette melkein täydellinen.

Mistä se johtuu?..."

Kaarle II alkoi nauraa.

"Siitä, että te annatte itseänne rakastaa", virkkoi hän.

"Hoo, kyllä siihen lienee muu syy!"

"No, teenhän toki veljelleni Ludvig XIV:lle mieliksi."

"Esittäkää joku parempi vielä."

"No, oikea syy on, että Buckingham suositteli minulle tätä nuorta

miestä, lausuen: 'Sire, Bragelonnen varakreivin hyväksi luovun jo miss

Grafftonia tavoittelemasta; tehkää te kuten minäkin.'"

"Oi, herttua on todellakin kunnon mies."

"Kas niin! Hurmaantukaa nyt Buckinghamista. Näyttää siltä, että tänään

tahdotte ajaa minut epätoivoon."

Samassa naputettiin oveen.

"Kuka rohkenee häiritä meitä?" huudahti Kaarle kärsimättömästi.

"Tosiaankin, sire", sanoi Stewart, "siinä on mies, joka

_sallii itselleen_ äärimmäistä narrimaisuutta, ja teitä siitä

rangaistakseni..."

Tyttö meni itse avaamaan ovea.

"Ah, sanansaattaja Ranskasta", virkkoi miss Stewart.

"Lähetti Ranskasta!" huudahti Kaarle. "Ehkä sisareltani?"

"Niin, sire", vastasi palatsinvartija, "ylimääräinen kuriiri."

"Käykää sisälle, käykää sisälle", kehoitti Kaarle.

Sanansaattaja astui kuninkaan eteen.

"Teillä on kirje Orléansin herttuattarelta?" kysyi kuningas.

"Niin, sire", vastasi kuriiri, "ja niin kiireellinen, että olen

kuluttanut vain kuusikolmatta tuntia tuodessani sitä teidän

majesteetillenne ja kuitenkin menetin kolme neljännestuntia

Calaisissa."

"Tunnustettavaa intoa", kiiti kuningas.

Hän avasi kirjeen ja remahti sitten nauramaan.

"En toden totta", huudahti hän, "tätä enää ymmärrä!" Ja hän luki

kirjeen toistamiseen.

Miss Stewart tekeytyi tyyneksi, koettaen pidättää kiihkeätä

uteliaisuuttaan.

"Francis", kuningas kääntyi kamaripalvelijan puoleen, "annettakoon

tälle reippaalle pojalle virvokkeita ja toimitettakoon hänet nukkumaan.

Ja löytäköön hän huomenna herätessään viidenkymmenen guinean kukkaron

pielukseltaan."

"Sire!"

"Mene, ystäväni, mene! Sisarellani oli kyllä syytä kehoittaa

rientämään; asia on kiireellinen."

Ja hän alkoi nauraa entistä rajummin. Sanantuoja, lakeija ja miss

Stewart eivät tienneet, mitä tästä ajatella.

"Äh", äännähti kuningas, kääntyen nojatuolissaan, "ja kun ajattelen...

montako hevosta oletkaan ajanut pilalle?"

"Kaksi."

"Kaksi hevosta tämän uutisen tähden! Se on hyvä; mene, ystäväni, mene."

Kuriiri lähti kamaripalvelijan kanssa.

Kaarle meni ikkunan luo, avasi sen ja kumartui ulos.

"Herttua", huusi hän, "Buckinghamin herttua, paras Buckinghamini,

tulkaa!"

Herttua riensi paikalle, mutta huoneen kynnykselle päästyään ja

huomatessaan miss Stewartin hän epäröitsi astua sisään.

"Tule toki ja sulje ovi, herttua."

Herttua totteli, ja nähdessään kuninkaan niin iloisella päällä hän

lähestyi hymyillen.

"No, rakas herttuani, kuinka pitkälle olet päässyt ranskalaisesi

kanssa?"

"Hm, olen hänen suhteensa aivan epätoivoissani, sire."

"Kuinka niin?"

"Koska ihailtava miss Graffton tahtoo hänet naida, mutta Bragelonne ei

tahdo."

"Mutta se ranskalainenhan on sitten oikea karhu!" huudahti miss

Stewart. "Myöntäköön tai kieltäköön, mutta tulkoon tästä loppu."

"Mutta", sanoi Buckingham vakavasti, "te tiedätte tai teidän pitäisi

tietää, madame, että herra de Bragelonne on rakastunut toisella

taholla."

"Silloin", virkkoi kuningas, tullen miss Stewartin avuksi, "ei mikään

ole yksinkertaisempaa. Sanokoon Bragelonne suoraan: ei."

"Oh, minä olen hänelle koettanut todistella, että hän oli väärässä, kun

ei vastannut myöntävästi!"

"Sinä olet siis ilmaissut hänelle, että hänen la Vallièrensa pettää

häntä?"

"Niin kylläkin, ja aivan selvästi."

"Ja mitä hän silloin teki?"

"Hän hypähti kuin olisi tahtonut ponnahtaa salmen yli."

"Tekipä kerran jotakin", innostui miss Stewart. "Se on toki

onnellista!"

"Mutta", jatkoi Buckingham, "minä ehkäisin hänet. Otin Maryn avukseni,

ja toivoakseni hän nyt ei lähdekään, niinkuin ilmaisi aikovansa."

"Aikoiko hän todella lähteä?" huudahti kuningas.

"Hetkisen epäilin, tokko mikään inhimillinen mahti voisi häntä

pidättää. Mutta Maryn silmät ovat tähdätyt häneen, -- hän jää."

"Siinä erehdyt, Buckingham", virkahti kuningas ääneensä nauraen. "Se

onneton on edeltäpäin tuomittu."

"Tuomittu mihin?"

"Petettäväksi, ja se ei mitään olekaan. Mutta hän on tuomittu myöskin

näkemään sen, ja se merkitsee paljon."

"Etäällä ollen ja miss Grafftonin tukemana hän kestää iskun."

"Heh, ei suinkaan, siinä ei ole välimatkan eikä miss Grafftonin

kevennystä. Bragelonne lähtee tunnin kuluessa Pariisiin."

Buckingham säpsähti, miss Stewartin silmät suurenivat kummastuksesta.

"Mutta, sire, teidän majesteettinne tietää hyvin, että se on

mahdotonta", sanoi herttua.

"Päinvastoin, paras Buckingham, nyttemmin on mahdotonta, että se jäisi

tapahtumatta."

"Sire, ajatelkaa, että tuo nuori mies on kuin jalopeura."

"Sen kyllä otan lukuun, Villiers."

"Ja että hänen vihansa on hirvittävä."

"Sitä en kiellä, rakas ystävä."

"Jos hän näkee onnettomuutensa läheltä, sitä pahempi aiheuttajalle."

"Olkoon; mutta mikäs auttaa?"

"Jos se olisi itse kuningaskin", huudahti Buckingham, "en vastaisi

hänestä!"

"No, kuninkaalla on muskettisotureita suojanaan", lausui Kaarle

tyynesti. "Minä tiedän sen, minä, joka olen odottanut hänen puheilleen

pääsyä Bloisissa. Hänellä on herra d'Artagnan. Hitonmoinen vartija! En

pelkäisi kahdenkymmenen Bragelonnesi kiukkua, jos minulla olisi neljä

sellaista palvelijaa kuin herra d'Artagnan."

"Oi, mutta teidän majesteettinne, joka olette niin hyvä, miettikää

toki", kehoitti Buckingham.

"Katso", virkkoi Kaarle II, antaen kirjeen herttualle, "lue ja vastaa

itse. Mitä tekisit minun asemassani?"

Buckingham otti hitaasti Madamen kirjeen ja luki liikutuksesta väristen

seuraavat sanat:

'Sinun, minun tähteni, kaikkien kunnian ja pelastuksen tähden

lähetä herra de Bragelonne heti takaisin Ranskaan.

Uskollinen sisaresi

_Henriette_.'

"Mitä siitä sanot, Villiers?"

"Totisesti, sire, en mitään", vastasi herttua hämmästyneenä.

"Sinäkö", virkkoi kuningas teeskennellen, "kehoittaisit minua

tottelemattomuuteen, kun sisareni näin hartaasti pyytää?"

"En suinkaan, en suinkaan, sire, mutta kuitenkin..."

"Et lukenut jälkikirjoitusta, Villiers; se on taitteen alla ja jäi

aluksi minultakin huomaamatta."

Herttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava

rivi: "Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat."

Herttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin

paperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen,

mutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi:

"Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on

kärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen

kärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin.

Hiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni."

Herttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle

vieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi:

"Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!"

"Hei, hei, huuda", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan.

"Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy

kuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!"

Herttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen

hän toi nuoren miehen kuninkaan luo.

"Herra de Bragelonne", virkkoi Kaarle II, "pyysittehän minulta

toispäivänä lupaa palata Pariisiin?"

"Kyllä, sire", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista.

"Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?"

"Niin, sire."

"Ja oletteko ollut minulle siitä vihoissanne?"

"En, sire, sillä teidän majesteettinne epäsi sen varmaan hyvin

pätevistä syistä. Teidän majesteettinne on liian viisas ja hyvä,

menetelläksenne toisin kuin tulee."

"Lienen esittänyt teille syyksi, että Ranskan kuningas ei ollut

kutsunut teitä takaisin?"

"Niin, sire, siten te minulle todellakin vastasitte."

"No, minä olen miettinyt asiaa, herra de Bragelonne. Vaikka kuningas ei

nimenomaan ole määrännyt paluupäiväänne, kehoitti hän minua tekemään

olonne Englannissa hauskaksi. Mutta koska pyysitte minulta lupaa

matkustaaksenne, tietänee se, että oleskelunne Englannissa ei teitä

miellytä?"

"Sitä en ole tarkoittanut, sire."

"Mutta pyyntönne todisti ainakin, että paremmin viihtyisitte muualla",

huomautti kuningas.

Raoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana

ja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin

käsivarrelle.

"Te ette vastaa", jatkoi Kaarle. "Ranskalainen sananlasku puhuu totta:

'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne,

mielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin

haluatte; minä annan teille siihen luvan."

"Sire...!" huudahti Raoul.

"Oo!" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta.

"Ehditte vielä tänä iltana Doveriin", pitkitti kuningas. "Vuoksi nousee

kello kahdelta aamulla."

Hämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi

kiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä.

"Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille

kaikkinaista menestystä", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan.

"Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka

olin aikonut häälahjaksi."

Miss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään.

Raoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa

horjuvan.

Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille

sekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset.

Kuningas käytti tätä hetkeä poistuakseen.

Raoul tapasi herttuan ulkopuolella yrittelemässä rohkaista miss

Grafftonia.

"Pyytäkää häntä jäämään, mademoiselle", jupisi Buckingham.

"Minä pyydän häntä lähtemään", vastasi miss Graffton reipastuen. "En

ole niitä naisia, joiden ylpeys voittaa sydämen äänen. Jos häntä

Ranskassa rakastetaan, palatkoon hän Ranskaan ja siunatkoon minua, joka

olen neuvonut häntä lähtemään sinne, missä hänen onnensa odottaa. Mutta

jos häntä taas ei enää rakasteta, tulkoon hän takaisin. Minä yhä

rakastan häntä, eikä hänen vastoinkäymisensä halventaisi häntä minun

silmissäni. Sukuni vaakunakilvessä olevat sanat on Jumala piirtänyt

sydämeeni: _Habenti parem, egenti cuncta_. 'Rikkaalle vähän, köyhälle

kaikki.'"

"Epäilen, ystäväni", virkkoi Buckingham Raoulin tullessa, "löydättekö

sieltä kotimaastanne sen arvoista, minkä tänne jätätte."

"Uskon tai ainakin toivon", sanoi Raoul synkästi, "että rakastettuni on

minun arvoiseni. Mutta jos on totta, että rakkauteni on arvoton, kuten

olette koettanut minulle vakuutella, herra herttua, riuhtaisen sen

sydämestäni, vaikkapa minun samalla täytyisi temmata sydänkin

rinnastani."

Mary Graffton katsahti häneen äärettömän säälin ilmein.

Raoul hymyili surullisesti.

"Rakas neiti", hän virkkoi, "kuninkaan minulle antama timantti oli

aiottu teille. Sallikaa minun tarjota se teille. Jos menen Ranskassa

naimisiin, lähetätte sen minulle takaisin; ellen, niin pitäkää se."

Ja jättäen hyvästi hän poistui.

-- Mitä hän tarkoittaa? -- ajatteli Buckingham Raoulin puristaessa

kunnioittavasti miss Maryn kättä.

Miss Mary ymmärsi katseen, jonka Buckingham häneen loi.

"Jos se olisi kihlasormus", virkkoi hän, "en ottaisi sitä vastaan."

"Mutta tarjoattehan hänelle kuitenkin paluuta luoksenne."

"Voi, hyvä herttua!" huudahti nuori tyttö nyyhkyttäen; "minunlaistani

naista ei hänenlaisensa mies koskaan ota lohdutuksekseen."

"Siis uskotte, että hän ei palaa?"

"Ei koskaan", vastasi miss Graffton tukahtuneesti.

"No niin, minäpä sanon teille, että hän kotiin saavuttuaan näkee

onnensa murskatuksi, kihlattunsa menetetyksi... kunniansa tahratuksi...

Mitä hänelle siis jää jäljelle teidän rakkautenne arvoista? Oi,

sanokaa, Mary, te, joka tunnette itsenne!"

Miss Graffton laski valkean kätensä Buckinghamin käsivarrelle, ja

sillävälin kun Raoul pakeni huimaavaa vauhtia lehmuskujalle, tyttö

lausui raukealla äänellä "Romeon ja Julian" säkeet:

"On ero valittava elämäksi,

tai jääminen ja matka kuolemaan."

Miss Graffton palasi asuntoonsa valjuna ja äänettömänä kuin varjo.

Buckingham toimitti Pariisiin palaavan kuriirin mukaan kirjeen

Madamelle ja de Guichelle.

Kuningas oli sanonut oikein. Kello kaksi aamulla oli vuoksi korkealla,

ja Raoul astui laivaan, joka oli purjehtimassa Ranskaan.

178.

Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.

Kuningas valvoi la Vallièren muotokuvan valmistumista ehtymättömällä

harrastuksella, joka yhtä paljon johtui mahdollisimman eloisan

näköisyyden saavuttamisen halusta kuin pyrkimyksestä saada lopullinen

valmistuminen venymään pitkälle. Uskollisesti hän tarkkaili jokaista

siveltimen vetoa, odotti luonnospiirteen tai kokeillun värivivahduksen

viimeistelyä ja esitti maalarille erinäisiä muutoksia, joihin tämä

kunnioittavan kuuliaisesti mukausi.

Kun maalari myöhästeli Malicornen vihjauksen mukaan ja Saint-Aignan

näki tarpeelliseksi pistäytyä tuokioksi ulkosalle, silloin paljon

ilmaisevat äänettömyyden hetket yhdistivät huokauksissa kaksi sielua,

jotka hyvin luontuivat ymmärtämään toisiansa ja suuresti kaipasivat

häiriintymättömän ihastelun rauhaa. Silloin minuutit kuluivat kuin

taikavoiman kiidättäminä, ja kuningas vetäysi niin likelle

rakastettuansa, että hänen hehkuva katseensa ja kuuma hengityksensä

ihan polttivat. Kun sitten etuhuoneesta kuului melua maalarin saapuessa

tai Saint-Aignan anteeksipyydellen palasi, sai kuningas kiireesti

sanoiksi, la Vallière vastaili hätäisenä, ja heidän silmänsä haastoivat

de Saint-Aignanille, että he hänen poissaollessaan olivat eläneet

vuosisadan. Sanalla sanoen -- Malicorne, filosofi tietämättään, oli

osannut antaa kuninkaalle ruokahalua yltäkylläisyydessä ja kaipuuta

omistuksen varmuudessa.

La Vallièren pelkokaan ei toteutunut. Kukaan ei saanut vihiä siitä,

että hän päivisin oli pari kolme tuntia poissa huoneestaan. Hän oli

valittanut huononvointisuutta, ja niiden, jotka tulivat hänen luokseen,

piti koputtaa oveen. Näppärän kekseliäs Malicorne oli saanut

sommitelluksi akustisen koneiston, jonka välityksellä la Vallière

kykeni kuulemaan de Saint-Aignanin asuntoon, milloin hänen omaan

huoneeseensa pyrki vieraita. Kenenkään näkemättä ja ketään uskottua

apuria tarvitsematta hän silloin riensi yläkertaan, kenties

oudoksuttaen viivästyneellä ilmestymisellään, mutta eksyttäen silti

epäluuloisimmankin mielen.

Malicorne oli ensimmäisen kohtauksen jälkeisenä päivänä kuulustanut

asemaa de Saint-Aignanilta. Kreivin oli täytynyt tunnustaa, että

neljännestunnin vapaus oli saattanut kuninkaan mitä ilahtuneimmalle

tuulelle.

"Pitää lisätä annos kaksinkertaiseksi", arveli Malicorne, "mutta

huomaamattomasti; odottakaa, kunnes pääsevät oikein makuun."

Makuun päästiin niin hyvin, että kun de Saint-Aignan astui sisälle

neljäntenä päivänä juuri maalarin jo järjestäessä kompeitaan kokoon,

huomasi hän la Vallièren kasvoilla närkästyksen varjon, jota tyttönen

ei kyennyt salaamaan. Kuningas taasen ilmaisi pahastuksensa ihan

selvästi, hyvin merkitsevällä olkapäiden kohautuksella. Silloin la

Vallière punastui.

-- Hyvä! -- ajatteli Saint-Aignan; -- herra Malicorne tulee

ihastuksiinsa tänä iltana. Ja niin kyllä kävikin.

"On ilmeistä", hän illalla sanoi kreiville, "että neiti de la Vallière

olisi suonut teidän vielä viipyvän ulkosalla ainakin kymmenen

minuuttia."

"Ja kuningas puoli tuntia, parahin herra Malicorne."

"Te olisitte kuninkaalle huono palvelija", huomautti Malicorne, "jos

epäisitte hänen majesteetiltaan tuon puolen tunnin tyydytyksen."

"Mutta maalari?" muistutti Saint-Aignan.

"Minä otan hänet huolekseni", tarjousi Malicorne. "Sallikaa minun vain

ensin ottaa opastusta kasvonilmeistä ja olosuhteista; ne ovat minun

taikomisvälineitäni, ja silloin kun ennustajat astrolabilla mittaavat

auringon ja kuun korkeuden ja tähtiasentojen etäisyydet, minä tyydyn

tarkkaamaan, ovatko silmänaluset mustuneet ja kaareutuvatko suupielet

ylös- vai alaspäin."

"Tarkatkaa siis!"

"Sen teen."

Ovela Malicorne saikin otollisen tilaisuuden havaintoihinsa, sillä

samana iltana kuningas käväisi Madamen luona kuningatarten kanssa, ja

hän oli niin surkean näköinen, huokaili niin raskaasti ja katseli la

Vallièrea niin peräti kaihoisasti, että Malicorne lopuksi kuiskasi

Montalaisille:

"Huomenna!"

Ja hän meni maalarin luo Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle

ilmoittamaan, että istunnot oli keskeytetty kahdeksi päiväksi.

Saint-Aignan ei ollut kotosalla, kun la Vallière seuraavana päivänä

kohotti laskuluukun ja pujahti jo tutuksi käyneeseen huoneistoon.

Kuningas tapansa mukaan odotti portaissa kukkavihkoa pidellen ja sulki

hänet syliinsä tervehdykseksi.

La Vallière silmäsi liikuttuneena ympärilleen eikä lausunut mitään

muistutusta siitä, että ainoastaan kuningas oli saapuvilla.

He istuutuivat. Ludvig nojaili pieluksien vieressä, joille Louise

asettui, ja kallisti päänsä lemmityn helmaan ikäänkuin saaneena

turvapaikan, josta häntä ei voitu karkoittaa. Hän piti hellän

silmäyksensä kiinteästi tähdättynä impeen ja tämä puolestaan vastasi

samaten katseeseen, niinkuin olisi se hetki koittanut, jolloin mikään

ei enää voinut estää näitä kahta sielua sulautumasta yhteen. Tyttösen

lempeistä puhtoisista silmistä paistoi yhä voimistuva säihky, jonka

säteet tavoittelivat kuninkaallisen rakastajan sydäntä, ensin

elvyttävinä ja sitten riuduttavina.

Vapisevien polvien kosketuksen kuumentamana, väristen auvosta, kun

Louisen käsi hiveli hänen hiuksiansa, kuningas huumautui

onnellisuudesta, samalla kun hän kuitenkin odotti joka hetki näkevänsä

maalarin tai de Saint-Aignanin astuvan sisälle. Tässä tukalassa

aavistelussa hän taltutti veriinsä tohahtelevaa kiusausta, tyynnytti

sydäntään ja hermojansa horroksiin, torjui luotansa todellisuuden,

seuratakseen varjokuvaa.

Mutta ovi ei avautunut, eivät edes verhot häilähdelleet. Salaperäinen

ja aistihurmainen hiljaisuus raukaisi lintujakin niiden kullatussa

häkissä.

Voitettuna kuningas käänsi päänsä ja painoi polttavat huulensa la

Vallièren yhteenliittyneihin käsiin; tämä menetti kaiken ajatuskykynsä

ja puristi ne kouristuneesti rakastajansa huulia vasten. Ludvig

kierähti huojuen polvilleen, ja kun la Vallière ei muuttanut päänsä

asentoa, joutui kuninkaan otsa nuoren naisen huulten tasalle, ja

hurmiossaan tämä hienosti hipaisi suudelmalla noita tuoksuvia hiuksia,

jotka hyväilivät hänen poskiaan.

Kuningas sieppasi hänet syliinsä, ja hänen vastustamattaan he

vaihtoivat ensimmäisen oikean suudelmansa, sen hehkuvan aistimuksen,

joka muuttaa rakastamisen tunnepäihtymykseksi, ja tämä kaiken maallisen

unohdus laskeusi ikäänkuin pilvenä heidän menneisyytensä ja

tulevaisuutensa väliverhoksi.

Ihmeellisen haavetilan kestäessä alkoi sitten pitkällinen jyskytys

yläkerrasta ensin häiritä la Vallièrea, vaikka hän ei täydellisesti

havahtunut todellisuuteen. Mutta pitkittyessään tuo jyty kävi

vähitellen ymmärrettäväksi, se palautti nuoren naisen onnekkaasta

haltioitumistilasta, hän kohosi hätääntyen ja sanoi epäjärjestyksessään

lumoavana:

"Joku odottaa minua ylhäällä. Ludvig, Ludvig, ettekö kuule?"

"Eh, etkö sinä ole se, jota minä odotan!" vastasi kuningas hellästi.

"älä tästälähtein välitä muiden odottelusta."

Mutta toinen pudisti säveästi päätänsä.

"Salattu onni!" sanoi hän, kaksi isoa kyyneltä silmäripsissä; "se on

samaa kuin kätketty mahti... Ylpeyteni tulee olla vaiti kuten

sydämenikin."

Hälytys uudistui.

"Eroitan Montalaisin äänen", virkkoi Louise syöksähtäen ylös portaita.

Mutta kuningas ei raskinnut luopua hänestä, vaan seurasi mukana,

suudellen hänen kättänsä ja hameen päärmettä.

"Niin, niin", toisti la Vallière kurkottauduttuaan jo puoliväliin ylös

laskuluukusta, "niin, Montalais minua kutsuu, on tapahtunut jotakin

hyvin tärkeätä."

"Mene siis, sydänkäpyseni", myönnytti kuningas, "mutta tule pian

takaisin."

"Oi, enhän enää tänään. Hyvästi, hyvästi!"

Ja hän kumartui vielä kerran suutelemaan rakastajaansa, sitten

pujahtaen kammioon.

Montalais todellakin odotti ovella kiihdyksissään ja kalpeana.

"Pian, pian", hän sanoi, "hän on tulossa ylös!"

"Kuka? Kuka tulee?"

"Hän! Kyllä sen arvasinkin."

"Mutta sano toki, kuka hän? Peloitat minua hirveästi."

"Raoul", hengähti Montalais.

"Minä, niin", virkkoi iloinen ääni pääportailta.

Kirkaisten la Vallière kavahti taaksepäin.

"Tässä olen, tässä olen, rakas Louise", huudahti Raoul rientäen

huoneeseen. "Oi, tiesinhän, että sinä yhä rakastat minua!"

La Vallièren kasvot kuvastivat kauhistusta ja hän teki kiivaasti

moittivan liikkeen; hän ponnisteli puhuakseen ja kykeni ääntämään vain:

"Ei, ei!" Ja hän vaipui Montalaisin syliin vielä sopertaen: "Älkää

tulko lähelleni!"

Montalais antoi torjuvan merkin Raoulille, joka oli pysähtynyt

kynnykselle kuin kivettyneenä eikä yrittänytkään tulla sisemmäksi.

Sitten ystävätär vilkaisi suojuskaihtimeen päin.

"Oh, sitä varomatonta!" hän jupisi; "hän ei ole edes ummistanut

laskuluukkua!"

Ja hän astahti kamarin nurkkaan, vetääkseen ensin seinukkeen suoraksi

ja sen takana sitten sulkeakseen luukun. Mutta tästä nousi samassa

kuningas, joka oli kuullut la Vallièren kirkaisun ja riensi apuun. Hän

polvistui lemmittynsä eteen ja alkoi pikaisesti kysellä Montalaisilta,

joka väkisinkin hämmentyi vastuksistaan.

Mutta juuri kun kuningas painui polvensa varaan, kuului

porrassillakkeelta tuskan huudahdus ja käytävästä askeleita. Kuningas

tahtoi rientää katsomaan, kuka siellä oli, ja Montalais pidätteli häntä

turhaan. Ludvig päästi la Vallièren kiirehti ovelle, mutta Raoul oli jo

etääntynyt, niin että kuningas näki vain varjon vilahtavan käytävän

kulman taakse.

179.

Kaksi vanhaa ystävystä.

Sillä välin kun hovissa jokainen ajatteli omia asioitaan, asteli

Grève-torin takana muuan mies salamyhkäisesti rakennukseen, jonka jo

tunnemme siitä, että d'Artagnan oli metelipäivänä karkoittanut muutamia

mellakanjohtajia omasta talostaan sitä kautta pakosalle.

Rakennuksen pääportti oli Baudoyer-aukion puolella, ja se kohosi varsin

kookkaana puutarhain keskellä, jotapaitsi sitä suojelivat uteliaiden

korvilta Saint-Jean-kadun pajat kalkkeellaan, niinkuin kivinen muuri ja

tiheät istutukset antoivat katseilta rauhan.

Mainitsemamme mies kulki lujin askelin, vaikka hän ei enää ollut nuori.

Tummasta viitasta ja sen alta esiinpistävästä pitkästä miekasta olisi

voinut päätellä hänen liikkuvan seikkailuretkellä, ja jos joku olisi

vielä saanut silmätyksi noita ylöspäin kierrettyjä viiksiä ja hienoa,

sileätä hipiää leveän röytäisen hatun suojassa, niin eikö hän olisi

pitänyt selvänä, että tässä oli kysymys lempiseikkailusta?

Tuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi

kahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama

nainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha

palvelijatar.

Sisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut

kaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän

oli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja

aistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de

l'Enclos[12] kykeni hymyillen vastustamaan.

Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen

hänelle kätensä:

"Hyvää iltaa, rakas herttuatar."

"Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar.

Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita

ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain

latvuksien läpi tunkeutuen.

He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää

valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin

olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.

"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin

keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun

täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin

nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani,

että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille."

"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, -- voin kertoa, miten

olen saanut tietoni", vastasi Aramis.

"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar.

"Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä."

"Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina,

joskaan emme enää pitkälti."

"Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena."

"Meillä ei ole enää samoja harrastuksia kun entispäivinä, rouva

herttuatar", huomautti Aramis hymyillen tässä hämyssä arastelematta,

kun ei voinut pistää silmään, mitä puutteellisuuksia myhäily saattoi

paljastaa entiseen verraten.

"Ei, chevalier, toiset harrastukset meillä nyt on. Kullakin ikäkaudella

on omansa, mutta kun puhelemalla käsitämme toisiamme nykyään yhtä hyvin

kuin muinoin puhelematta, niin haastelkaamme tässä tuokion aikaa, jos

teille sopii."

"Palvelukseksenne, herttuatar. Kah, niin, miten muuten olettekaan

löytänyt asuntoni? Ja miksi olette nähnyt vaivan?"

"Miksikö? Sen olen jo sanonut, -- uteliaisuudesta. Tahdoin tietää, mitä

välejä teillä oli tuohon fransiskaanimunkkiin, jonka kanssa minulla oli

asioita ja joka kuoli niin omituisissa olosuhteissa. Kun kohtasimme

toisemme siellä kirkkomaalla vastikään ummistetun haudan ääressä,

olimme kumpainenkin siinä määrin järkkyneitä, ettemme saaneet mitään

erityisempää uskotuksi toisillemme."

"Totta kyllä, madame."

"No niin, tuskin olin teistä erinnyt, kun jo pahoittelin. Olen aina

ollut erittäin halukas tietämään asioita; siinä minä kai muistutan

jossakin määrin rouva Longuevilleä, vai kuinka?"

"En tiedä", vastasi Aramis vältellen.

"Muistelin siis", jatkoi herttuatar, "kuinka meillä oli kaikki jäänyt

keskeneräiseksi hautuumaalla. Te ette ollut maininnut, millä

perusteella olitte osunut saattamaan tuota fransiskaanimunkkia

viimeiseen leposijaansa, enkä minäkään ollut huomauttanut teille, mitä

hän oli minulle merkinnyt. Minusta tällainen avomielisyyden puute

tuntui arvottomalta kahden hyvän ystävän kesken ja hain tilaisuutta

lähestyäkseni teitä, jotta saisin osoittaa, että Marie Michon-vainaja

on jättänyt maan päälle rikasmuistoisen varjon."

Aramis kumartui herttuattaren kättä kohti ja painoi sille kohteliaan

suudelman.

"Löytämiseni on täytynyt olla jokseenkin vaikeata", hän virkkoi.

"Kyllä hiukan", myönsi herttuatar vastahakoisesti palautuen tähän

seikkaan, jota Aramis niin piti mielessään; "mutta tietäen teidät herra

Fouquetin ystäväksi minä kuulustelin hänen lähistöstään."

"Ystäväksi? Oh, siinä liioittelette, madame", huudahti chevalier.

"Jalomielisen suojelijan suosiollisuutta saavuttaneena pappiparkana

minä olen ministerin kiitollinen ja uskollinen palvelija, mutta sen

enempää en hänelle merkitse."

"Hän toimitti teille piispannimityksen?"

"Niin, herttuatar."

"Mutta sitenhän komea muskettisoturi saikin tilaisuuden vetäytyä

mukavasti lepoon."

-- Sinun jo sietäisi syrjäytyä kaikesta valtiollisesta juonittelusta!

-- ajatteli Aramis. "No", lisäsi hän, "te siis tiedustelitte herra

Fouquetin ympäristöstä?"

"Se oli helppoa. Te olitte ollut hänen seuralaisenaan Fontainebleaussa

ja sitten pistäytynyt pikimmältään hiippakuntaanne, joka lienee

Belle-Isle-en-Mer?"

"Ei, ei toki, madame", oikaisi Aramis. "Hiippakuntani on Vannesin

piiri."

"Sitä tarkoitinkin. Luulin vain, että Belle-Isle-en-Mer..."

"Se on muuan herra Fouquetin maakartano, siinä kaikki."

"Ah, niinkö! Minulle kerrottiin, että siitä oli tehty linnoitus, --

mutta tehän olettekin soturi, rakas ystävä."

"Olen kokonaan vieraantunut siltä alalta sen jälkeen kun antausin

kirkon mieheksi", sanoi Aramis nyrpeänä.

"No, mitäpä siitä... Kuulin teidän palanneen Vannesista, ja silloin

lähetin kysymään ystävältänne kreivi de la Fèreltä."

"Ahaa!" äännähti Aramis.

"Hän on varovainen mies: hän vastasi olevansa ihan tietämätön

osoitteestanne."

-- Ainiaan Atos, -- ajatteli piispa; -- mikä on läpeensä hyvää, se

säilyy sellaisenaan.

"Sitten... tiedättehän, että minä en voi näyttäytyä täällä, kun

leskikuningatar yhä katsoisi minun olevan tiellä."

"Se on mielestäni ihmeellistä."

"Oh, se johtuu kaikenlaisista syistä. Mutta se nyt sikseen... Minun

täytyy vain hymyillä, mutta onneksi tapasin herra d'Artagnanin. Eikö

hän ole entisiä ystäviänne?"

"Ystävänä pidän häntä nykyäänkin, herttuatar."

"Hän antoi minulle opastusta, neuvoen tiedustamaan Bastiljin

kuvernööriltä."

Aramis värähti, ja hänen silmissään välähtänyttä leimausta ei hämykään

salannut tarkkanäköiseltä ystävättäreltä.

"Bastiljin kuvernööriltä!" toisti hän; "ja miksi juuri häneltä?"

"D'Artagnan sanoi, että herra de Baisemeaux oli saanut osakseen

suosiollisuuttanne."

"No, kyllä niin."

"Ja ainahan suosijansa osoitteen tietää."

"Se on totta. Ja Baisemeaux siis ilmoitti sen teille?"

"Hän neuvoi kirjoittamaan Saint-Mandéhen."

"Kirjeenne onkin tässä, ja se on minulle kallisarvoinen, koska saan

sitä kiittää käyntinne tuottamasta mielihyvästä", sanoi Aramis.

Herttuatar hengähti tyytyväisenä, kun oli näin sievästi suoriutunut

esittelystään. Aramis ei hengähtänyt.

"Olimme siis tulleet vierailuunne Baisemeauxin luona", hän jatkoi

kysyvällä äänenpainolla.

"Siitä ei ole sen enempää sanottavana", vastasi toinen hymyillen.

"Ajatukseni ovat jo edempänä."

"Leskikuningattaren yrmeydessäkö?"

"Vielä edempänä", selitti herttuatar, "ihan toisella alalla... Asia on

yksinkertainen", hän lisäsi tehden päätöksen. "Te tiedätte kai, että

minä elän herra de Laicquesin kanssa?"

"Kyllä, madame."

"Hänen puolisonsa asemassa?"

"Niin kerrotaan."

"Me asumme Brysselissä."

"Aivan niin."

"Tiedättekö myös, että lapseni ovat saattaneet minut häviöön,

riistäneet puille paljaille?"

"Voi, sehän on surkeata, herttuatar!"

"Kamalaa! Minun on täytynyt käyttää kekseliäisyyttä elääkseni ja

varsinkin säästyäkseni viettämästä ihan mitätöntä olemassaoloa."

"Sen voin käsittää."

"Minulla oli sekä vihamielisyyksiä että ystävyyden harrastuksia vielä

hoideltavina; mutta luottoni oli mennyttä, suojelijat olivat

vieraantuneet."

"Ja te kun olette osoittanut suosiollisuuttanne niin monille!" virkkoi

Aramis säveästi.

"Sellaista on maailman meno, chevalier. Mutta minä osuin sitten

Espanjan kuninkaan puheille..."

"Ahaa!"

"Hän oli juuri virallisesti vahvistanut jesuiittien veljeskunnalle

suurmestarin, kuten tapa on..."

"Vai niin! Sekö on tapana!"

"Ettekö tiennyt hänen valtuuksiansa tässä kohden?"

"Suokaa anteeksi, olin hajamielinen."

"Niin, teidänhän täytyykin olla sellaisesta selvillä, kun olitte niin

tuttavallisissa väleissä fransiskaanimunkkiin."

"Äskeiseen suurmestariin, tarkoitatte?" katsoi Aramis parhaaksi sanoa

suoraan.

"Aivan... No, olin siis Espanjan kuninkaan puheilla. Hän halusikin

osoittaa minulle hyväntahtoisuutta, ja paremman tilaisuuden puutteessa

hän suositteli minua Flandriassa, minua ja Laicquesia, saaden siten

toimitetuksi minulle eläkkeen veljeskunnan rahastosta."

"Jesuiittijärjestön!"

"Niin. Luokseni saapui suurmestari, tarkoitan fransiskaanimunkki,

järjestämään suhteita, koska minun piti veljeskunnan sääntöjen mukaan

esiintyä tekemässä sille palveluksi. Tiedättehän, että sikäläisistä

varoista ei makseta vuosirahoja muulla perusteella?"

"Sitä en tiennyt."

Rouva de Chevreuse pysähtyi kotvaseksi katselemaan Aramista, mutta ilta

alkoi jo olla hyvin pimeä.

"No, sääntönä se on", hän sitten jatkoi. "Minusta piti siis näyttää

olevan jotakin hyötyä. Minä silloin tarjousin matkustelemaan

veljeskunnan asioissa, ja niinpä minut vihittiin salaiseksi

matkavaltuutetuksi. Käsitättehän, että tämä tapahtui vain muodon

vuoksi."

"Tietysti."

"Ja sillä tavoin minä sain toki melkoisen eläkkeen."

"Hyvä Jumala, herttuatar, kertomanne on minulle tikarin isku! Teidänkö

on ollut pakko heittäytyä jesuiittien vuosirahan nauttijaksi!"

"Ei, chevalier, vaan Espanjan, vaikka asia näennäisesti sovittiin

näin."

"Noh, omantuntonne kannalta voitte sanoa niin, herttuatar, mutta

käytännössä on asia tunnustettava hyvinkin samaksi."

"Ei, ei suinkaan."

"Mutta on kai sentään suuresta omaisuudestanne tähteenä..."

"On Dampierre, siinä kaikki."

"Hyvä vielä niinkin."

"Näköjään, -- mutta Dampierre on kiinnitetty lainoista melkein täyteen

arvoonsa ja jo hiukan rapistunut kuten omistajattarensakin."

"Ja sitä voi leskikuningatar katsella kuivin silmin?" virkkoi Aramis,

jonka utelias katse ei kyennyt enää läpäisemään hämyssä.

"Niin, hän on unohtanut kaikki."

"Te lienette kyllä sopivin keinoin pyrkinyt takaisin suosioon,

herttuatar?"

"Olen, mutta vastassani on merkillisenä sattumana, että pikkukuningas

on perinyt rakkaan isänsä karsasmielisyyden minua kohtaan. Ah, sanotte,

minä olen nyt hyljeksittäviä naisia enkä enää niitä, jotka herättävät

mieltymystä!"

"Rakas herttuatar, käykäämme jo varsinaiseen asiaanne, sillä minä

luulen, että me voimme olla hyödyllisiä toisillemme."

"Niin olen minäkin ajatellut. No niin, Fontainebleaun matkallani oli

kaksinainen päämäärä. Ensiksikin olin saanut kutsun tuolta

tuntemaltanne fransiskaanimunkilta... Miten muuten olittekaan tullut

tuntemaan hänet? Olen kertonut teille omista kokemuksistani, mutta te

ette ole vastannut samalla mitalla."

"Tutustuin häneen hyvin luonnollisesti: olin opiskellut hänen kanssaan

jumaluustiedettä Parmassa. Meistä oli tullut ystävykset, mutta

sittemmin olivat virkatehtävät, matkat ja sodat pitäneet meitä erossa."

"Tiesittehän kuitenkin, että hän oli jesuiittien suurmestari?"

"Aavistelin kyllä."

"Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä

veljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?"

"Aivan sattumalta", vastasi Aramis tyynellä äänellä. "Olin menossa

herra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa

vastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja

tunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun

käsivarsieni kannattelemana."

"Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren

vallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten

hallitsija."

"Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä."

"Mitä minun osalleni?"

"Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa.

Lähetin teille osoituksen, -- ettekö vielä ole nostanut rahoja?"

"Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita

määräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen

majesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan

seuraajaksi."

Aramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi:

"Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle,

että jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan

espanjalainen, -- jota te ette ole."

Aramis vastasi vain:

"Siinä näette, herttuatar, että te olitte väärillä jäljillä, sillä

luotattehan kuninkaan kantaan asiassa?"

"Hm, olen sittemmin tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, hyvä Aramis."

"Mitä niin?"

"Te tiedätte, että minä mietin jonkun verran kaikkea."

"Oh, kyllä vainkin, herttuatar."

"Osaattehan espanjankieltä?"

"Jokainen frondelaisena toiminut ranskalainen osaa sitä."

"Olette oleskellut Flandriassa?"

"Kolme vuotta."

"Ja Madridissakin?"

"Viisitoista kuukautta."

"Niinpä voittekin saada Espanjan kansalaisoikeudet milloin vain

haluatte."

"Niinkö luulette?" äännähti Aramis ikäänkuin aivan uutta kuullen.

"Epäilemättä... Kahden vuoden oleskelu valtakunnassa ja maan kielen

tunteminen ovat ehtona. Teillä on pääsykelpoisuutta liiemmältikin."

"Mihin tähtäätte, hyvä rouva?"

"No, minä olen hyvissä väleissä Espanjan kuninkaaseen..."

-- En ole huonoissa minäkään, -- ajatteli Aramis.

"Jos tahdotte", jatkoi herttuatar, "niin pyydän kuningasta tekemään

teistä fransiskaanimunkin seuraajan."

"Ooh, herttuatar!"

"Ellette jo ole saanut sitä nimitystä."

"Enhän mitenkään!"

"No, sen palveluksen siis voisin teille tehdä."

"Miksette ole sitä tehnyt herra de Laicquesille, herttuatar? Siinä on

lahjakas mies, ja te rakastatte häntä."

"Kyllähän niin, mutta se nyt ei ole sopinut. No, tahdotteko?"

"En, kiitos, hyvä herttuatar!"

Tämä vaikeni ajatellen:

-- Hänet on nimitetty.

"Kun siten kieltäydytte tarjouksestani", aloitti rouva Chevreuse

jälleen, "niin enpä rohkenekaan pyytää teidän kannatustanne omaksi

hyväkseni."

"Oh, pyytäkää vain huoletta."

"Mutta se on turhaakin, jos teillä kerran ei ole valtaa pyyntöni

täyttämiseen."

"Teen mitä suinkin voin."

"Tarvitsen varoja Dampierren laittamiseksi kuntoon."

"Vai niin", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti; "rahoistako on kysymys?...

No, herttuatar, millainen summa se olisi?"

"Kah, melkoinen."

"Paha juttu! Tiedättehän, että minä en ole rikas?"

"Ette te, mutta veljeskunta. Jos te olisitte suurmestari..."

"Nyt tiedätte, etten ole."

"Mutta teillä on ystävä, jonka täytyy olla rikas: herra Fouquet."

"Fouquet? Madame, hän on häviön partaalla."

"Niin kyllä puhutaan, mutta sitä en ole tahtonut uskoa."

"Miksette?"

"Syystä että minulla on muutamia kardinaali Mazarinin kirjeitä -- eli

Laicquesin hallussa on --, ja niistä ilmenee merkillisiä tilejä."

"Millaisia?"

"Ne koskevat myytyjä valtionobligatioita, otettuja lainoja, en oikein

muistakaan. Niistä ainakin käy selville, että yli-intendentti on velkaa

valtiorahastoon kolmisentoista miljoonaa, Mazarinin omakätisesti

vahvistamien laskelmien mukaan. Se on vakava asia."

Aramis puristi kyntensä kämmeniin.

"Mitä!" virkahti hän; "teillä on sellaisia kirjeitä, ettekä ole

ilmoittanut niistä herra Fouquetille?"

"Kas, tällaisia talletuksia pidetään varalla", vastasi herttuatar; "kun

tulee tarvis, niin ne otetaan esille."

"Ja nyt on otollinen aika?"

"Niin, rakas ystävä."

"Ja te aiotte näyttää ne herra Fouquetille?"

"Mieluummin puhun asiasta teidän kanssanne."

"Teidän täytyy tosiaankin olla ahtaalla, ystävätärparka, kun saatte

tuollaista mieleenne, -- te kun aina piditte herra de Mazarinin

kirjelmiä kovin huonossa arvossa."

"Olen todella pulassa."

"Tällaiseen tunnottomaan keinoon turvautuminen on tietysti ensin

tuottanut teille tuskallista taistelua sielussanne", virkkoi Aramis

kylmästi.

"Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää", vastasi rouva de

Chevreuse, "niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta

tai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka

tarvitsen..."

"Viisisataatuhatta livreä!"

"Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin menee

Dampierren kuntoonsaamiseen."

"Kai sitten, madame."

"Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut

mennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen

puolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja

sitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian

vastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa

kartanoni kuntoon.'"

Aramis ei vastannut sanaakaan.

"No", kysyi herttuatar, "mitä ajattelette?"

"Hiukan yhteenlaskua", sanoi Aramis.

"Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä

kertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada

yhteisen tuleman."

"Suotteko minulle miettimisaikaa?" esitti Aramis.

"Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä

ratkaisuun: kyllä tai ei."

-- Tuo on tyhjää mahtailua, -- ajatteli piispa; -- on mahdotonta, että

Itävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista.

"No niin?" tiukkasi herttuatar.

"Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi

tällähaavaa käytettävissään sellainen summa."

"Ei siitä sitten sen enempää", lausui herttuatar; "Dampierre

korjautukoon miten vain käy laatuun."

"Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?"

"En, minä kyllä suoriudun."

"Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti

ei kykene", oli piispa arvelevinaan.

"Hoo, tottahan toki... Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa

minun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?"

"Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi

itsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän

edellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja

viattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta."

"Te järkeilette aina erinomaisesti", sanoi herttuatar nousten.

"Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?"

virkkoi Aramis.

"Ilmiannon?... Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas

ystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte,

millä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä

vastaan."

"Niin oikein."

"Ja puoluesodassa -- ase kuin ase."

"Tietenkin."

"Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin

olla vaarallinen."

"Siihen teillä on oikeus."

"Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä."

"Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä

parhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?"

"Saattaapa olla."

"Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin

toimiin teidän suhteenne."

"Ah, minkäpä sille voi!"

"Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?"

"Tietysti."

"Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää

tätä ystävyyttä aseenansa."

"Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien

suurmestarin kanssa, hyvä Aramis."

"Niin voi sattua, herttuatar."

"Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta."

"Pahoin pelkään sitä."

"Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan

Richelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa

kestettyään?"

"Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!..."

"Niin, onhan se rahaa."

"Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen

ystäviinkin."

"Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?"

"Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar."

"No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä."

"Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herra

Fouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse."

"Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä Itävallan

Annan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaan

Laicquesin vapauttamista."

"Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää."

"Mitä siis?" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti.

"Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei

pääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat

arkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia."

Herttuatar mietti tovin.

"Tuo on vakavampaa", myönsi hän sitten; "tahdon vielä ajatella."

Ja pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua

hänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta.

"Tehkäämme hiukan tiliä", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen

kätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna.

"Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen

merkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä,

mitä voitte saada sille vastapainoksi."

"Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta."

"Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä."

"Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti", virkahti herttuatar

ajattelemattaan.

Chevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen

älykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti

saavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden

johtopäätösten tekemiseen.

"Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat", huomautti hän, "niin

menetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot

vastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta

eläkkeestä."

"Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan

sen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen

valtakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi."

"Vai niin!" äännähti Aramis.

"Olen avomielinen, kuten näette."

"Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että

veljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen

suorittaa teille eläkettänne."

"Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan

leskikuningattarenkin anteliaaksi."

"Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän

edessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain

olemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!"

"Miten on mahdollista", aloitti herttuatar jälleen, piispan

ivallisuudesta välittämättä, "että te säikähdätte vaivaista

viidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä -- tahdoin sanoa

ystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne -- siten säästettäisiin

puoluetaistelun suuret hankaluudet?"

"Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan

jälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset

viisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne,

auttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta

parista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää

miljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet

olivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat

lappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan

siitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun."

"Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja

ostajan asia on hankkia se tai jättää silleen."

"No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen

syyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä."

"Jopa nyt!"

"Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian

merkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen

kuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa

kardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt

kuningattaren edessä, -- ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja...

totisesti en tahdo virkkaa sen enempää."

"Sanokaa vain."

"Ja antaumusta."

"Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea."

"Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä

kuningattaren luona."

"Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on

tarvis."

-- No, räkätä vain, hohkanärhi! -- ajatteli Aramis; -- sihise, kyy!

Mutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä.

Aramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen -- koston toisen tukalasta

juonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja

haarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille

piispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja

painuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin

huuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia

hampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä,

nosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla

vielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi

pilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso

kuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi

ilmeiseksi vastakohdan tehostamana.

Huojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes

hyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin

entiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti

lipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti.

Rouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin

olalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei

ollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet

toisiaan liian hyvin.

180.

Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.

Baudoyer-aukion talosta ajoi Chevreusen herttuatar suoraan kotiinsa,

epäilemättä peläten, että häntä voitaisiin pitää silmällä. Mutta heti

kun oli varmistunut siitä, että kukaan ei ollut seurannut häntä taloon,

hän käski avata toiselle kadulle johtavan puutarhaportin ja ajoi

Croix-des-Petits-Champs-kadulle, jonka varrella herra Colbert asui.

Ilta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi

suvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan

herttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka

kaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa

käsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa.

Rouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan,

tietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja

kauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin

viisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta

kaikua.

Kamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan

sanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot

nähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä

iässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä.

Mutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle

nimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli

kiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän

piirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla

käsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen

sanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että

henkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja

painaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo.

Sanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi

pikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi

salaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa

herttuatarta noutamaan.

Tämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset

portaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi

hengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse

piteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle

tarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin.

Ensi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen,

tuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä

muistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, -- sanalla sanoen, ei

mikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia

kaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista

väiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli

herkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon

tunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin,

mustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran

pituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa

joukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän

mielipidettään, ajatellen itsekseen: -- Olen osannut oikeaan mieheen.

"Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?" kysyi intendentti.

"Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta."

"Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta

jälkimmäisen suhteen..."

Rouva de Chevreuse istahti nojatuoliin, jonka herra Colbert hänelle

siirsi.

"Herra Colbert, tehän olette raha-asiain intendentti?"

"Niin, madame."

"Ja te pyritte yli-intendentiksi?..."

"Madame!"

"Älkää kieltäkö; se pitkittäisi keskusteluamme tarpeettomasti."

"Kuitenkaan, madame, vaikka olen perin hyväntahtoinen ja kohteliaskin

niin ansiokkaalle naiselle kuin te olette, ei mikään saisi minua

tunnustamaan, että pyrin syrjäyttämään ylempäni."

"En ole suinkaan puhunut teille syrjäyttämisestä, herra Colbert.

Olisinko sattunut mainitsemaan sen sanan? En sitä usko. Sana korvata on

vähemmän hyökkäävä ja kieliopillisesti sopivampi, kuten herra de

Voiture lausui. Minä väitän siis että te pyritte korvaamaan herra

Fouquetin."

"Herra Fouquetin menestys, madame, on pysyväistä laatua. Herra

yli-intendentti esittää nykyisin Rhodoksen jättiläispatsaan osaa:

laivat purjehtivat hänen alitseen kukistamatta häntä."

"Minä olisin käyttänyt juuri samaa vertausta. Niin, herra Fouquet

näyttelee Rhodos-saaren kolossia; mutta muistan kuulleeni Conrartin...

akatemian jäsen, luullakseni... kertoneen, että kun rhodolainen

jättiläiskuva kaatui, niin kauppias, joka oli sen suistanut maahan...

tavallinen kauppias, herra Colbert... lastautti neljäsataa kameelia sen

pirstaleilla. Kauppias on toki paljon heikompi kuin raha-asiain

intendentti!"

"Madame, voin vakuuttaa, etten koskaan kukista herra Fouquetia."

"Tahdotte siis, herra Colbert, itsepintaisesti arastella kanssani

ikäänkuin ette tietäisi, että olen rouva de Chevreuse ja vanha, --

toisin sanoen, että olette tekemisissä naisen kanssa, joka on

harjoittanut politiikkaa herra de Richelieun kera ja jolla ei enää ole

aikaa hukattavana. No, kun menettelette näin harkitsemattomasti,

lähdenkin tästä etsimään älykkäämpiä henkilöitä, jotka ovat kiihkeämpiä

luomaan onnensa."

"Missä suhteessa, madame, missä?"

"Te annatte minulle huonon käsityksen nykyajan toimekkuudesta,

monsieur. Vannonpa, että jos minun aikanani nainen olisi mennyt

tapaamaan herra de Cinq-Marsia, joka kuitenkaan ei ollut mikään suuri

nero, ja sanonut hänelle kardinaalista, mitä minä juuri sanoin teille

herra Fouquetista, niin herra de Cinq-Mars olisi heti paikalla

työntänyt rautansa tuleen."

"No, no, madame, hiukan kärsivällisyyttä."

"Myönnättekin siis haluavanne korvata herra Fouquetin?"

"Kyllä, jos kuningas antaa hänelle eron."

"Taaskin liikoja sanoja! On ilmeistä, että kun ette vielä ole

karkoituttanut herra Fouquetia, niin ette ole kyennyt sitä tekemään. Ja

minä olisin epäkelpo esittäytymään, jos saapuessani luoksenne en toisi

teille, mitä teiltä puuttuu."

"Mielipahakseni minun täytyy yhä väittää vastaan, madame", virkkoi

Colbert vaitiolon jälkeen, joka antoi herttuattarelle tilaisuuden

täydellisesti pohjata hänen teeskentelynsä syvyyden; "mutta minun on

huomautettava, että jo kuuden vuoden kuluessa on ilmianto toisensa

jälkeen tehty herra Fouquetia vastaan hänen tasapainonsa silti koskaan

järkkymättä."

"Aikansa kullakin, herra Colbert. Noiden ilmiantojen tekijät eivät

käyttäneet de Chevreusen nimeä, eikä heillä ollut kuuteen herra de

Mazarinin kirjeeseen verrattavia todisteita nimenomaisesta

väärinkäytöksestä."

"Väärinkäytöksestä?"

"Rikoksesta, jos niin haluatte."

"Rikoksesta! Herra Fouquetinko tekemästä?"

"Ei mistään muusta... Kah, onpa ihmeellistä, -- nythän ette enää

näytäkään niin kylmäkiskoiselta ja välinpitämättömältä, herra Colbert."

"Onko rikos tiedossanne?"

"Minua ilahduttaa, että sillä on teihin jotakin vaikutusta."

"Oh, sisältyyhän siihen sanaan peräti paljon, madame!"

"Siihen sisältyy rahaministerin valtakirja teille ja karkoitustuomio

tai Bastiljiin sulkeminen herra Fouquetille."

"Anteeksi, rouva herttuatar, on melkein mahdotonta, että herra Fouquet

häädettäisiin maanpakoon. Vangitseminen, epäsuosioonkin joutuminen

olisi jo paljon!"

"Oo, minä tiedän mitä sanon", vastasi rouva Chevreuse jämeästi. "Minä

en elä niin kaukana Pariisista, etten tietäisi, mitä täällä tapahtuu.

Kuningas ei rakasta herra Fouquetia ja menettää hänet mielellään, jos

hänelle varataan siihen tilaisuus."

"Sen tilaisuuden pitää olla hyvä."

"Se on kylliksi hyvä, -- niin että arvioitsenkin sen

viiteensataantuhanteen livreen."

"Miten niin?" kysyi Colbert.

"Tarkoitan, monsieur, että pitäen tätä tilaisuutta käsissäni, en siirrä

sitä teidän haltuunne vähemmästä kuin viidestäsadastatuhannesta

livrestä."

"Oikein, madame, minä käsitän. Mutta koska olette määrännyt

myyntihinnan, tarkastakaamme myöskin tavaran laatua."

"Oh ihan pikku erä: kuusi kirjettä herra de Mazarinilta kuten jo

sanoin; mutta näitä alkuperäisiä asiapapereita ei voi suinkaan pitää

liian kalliina, jos ne epäämättömästi todistavat herra Fouquetin

kavaltaneen itselleen suuria rahasummia."

"Epäämättömästi?" tutkaisi Colbert ilosta kiiluvin silmin.

"Epäämättömästi! Haluatteko lukea kirjeet?"

"Kaikesta sydämestäni! Jäljennökset tietenkin."

"Niin tietysti."

Herttuatar veti povestaan pienen, samettiliivin litistämän

paperipinkan.

"Lukekaa", kehoitti hän.

Colbert tarttui kiihkeästi papereihin ja ahmi niiden sisällön.

"Mainiota!" hän huudahti.

"Hyvin selvää, eikö niin?"

"On, madame, on. Herra de Mazarin näkyy jättäneen rahoja herra

Fouquetille, ja tämä on ne pitänyt. Mutta mitä rahoja?"

"Kas niin, mitä rahoja? Jos meille syntyy kauppa, lisään näihin

kirjeisiin seitsemännen, josta saatte viimeiset tiedot."

Colbert mietti.

"Entä alkuperäiset kirjeet?"

"Tarpeeton kysymys, ikäänkuin minä utelisin teiltä, herra Colbert,

olisivatko minulle antamanne rahapussit täysinäiset vai tyhjät."

"Sattuvasti sanottu, madame."

"Onko kauppa sovittu?"

"Ei sentään."

"Mitenkä?"

"On eräs seikka, jota emme ole kumpikaan tulleet ajatelleeksi."

"Mikä se on?"

"Herra Fouquetia ei voi tässä tapauksessa kaataa muutoin, kuin

oikeusjutun kautta."

"Niin."

"Julkisella häväistyksellä."

"Niin. Entä sitten?"

"Mutta hänen niskoilleen ei voi toimittaa sellaista oikeusjuttua ja

häväistystä."

"Miksei?"

"Siksi että hän on parlamentin yliprokuraattori ja Ranskassa

hallitusvirastot, sotajoukko, oikeuslaitos, kauppa, kaikki liittyy

toisiinsa hyväntahtoisuuden ketjulla, jota nimitetään yhteishengeksi.

Niinpä, madame, parlamentti ei koskaan sallisi, että sen tärkein mies

haastettaisiin tuomioistuimen eteen. Ja jos hänet sinne tuotaisiin

kuningasvallan käskystä, ei häntä siellä koskaan tuomittaisi."

"Ah, _ma foi_, herra Colbert, tuo ei kuulu minuun."

"Sen tiedän, madame, mutta se koskee minua ja vähentää esittämienne

asiakirjain arvoa. Miten minua hyödyttäisi rikoksen todistus ilman

tuomion mahdollisuutta?"

"Pelkästään epäillyksikin joutumalla herra Fouquet menettää

ministerinsalkkunsa."

"Suurikin asia!" huudahti Colbert, jonka synkät piirteet äkkiä

välähtivät kirkkaiksi vihan ja koston ilmeestä.

"Ah, ah, herra Colbert", virkahti herttuatar, "suokaa minulle anteeksi!

En tiennyt teitä noin herkkätuntoiseksi. No hyvä on. Koska tahdotte

enemmän kuin minulla on, niin älkäämme puhuko asiasta enempää."

"Puhukaamme, madame, puhukaamme sentään. Mutta kun arvopaperinne ovat

laskeneet, niin alentakaa vaatimuksiannekin."

"Te tingitte?"

"Se on välttämätöntä sille, joka tahtoo rehellisesti maksaa."

"Paljonko minulle tarjoatte?"

"Kaksisataatuhatta livreä."

Herttuatar nauroi hänelle vasten silmiä.

"Malttakaas", virkahti hän sitten kuitenkin äkkiä.

"Suostutteko te?"

"En vielä, mutta minulla on toinen ehdotus."

"Puhukaa."

"Te annatte minulle kolmesataatuhatta livreä."

"En, en!"

"Oh, ottakaa tai jättäkää... Eikä siinä olekaan kaikki."

"Vieläkö muuta?... Te käytte mahdottomaksi, rouva herttuatar."

"Vähemmän kuin luulette. En pyydä teiltä rahallista etua lisää."

"Mitä sitten?"

"Palvelusta. Tiedätte, että olen aina hellästi rakastanut

kuningatarta."

"No?"

"No niin, haluan päästä hänen majesteettinsa puheille."

"Kuningattarenko?"

"Niin, herra Colbert, kuningattaren. Hän on kyllä jo aikoja sitten

lakannut olemasta ystäväni, mutta hän voi siksi jälleen tulla, jos

siihen toimitetaan tilaisuus."

"Hänen majesteettinsa ei enää ota ketään vastaan. Hän kärsii paljon.

Tiedätte hyvin, että hänen sairautensa kohtaukset uudistuvat yhä

useammin."

"Siksi juuri tahtoisinkin tavata hänen majesteettiaan. Ajatelkaahan,

että meillä Flandriassa tämä sairaus on varsin yleistä."

"Syöpäkö? Hirvittävä, parantumaton tauti."

"Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää

kutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan

naaras."

"Entä sitten, madame?"

"Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä.

Hän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin

kuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän

itsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu

ruhjevammasta."

"Se on totta!"

"Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät

etsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan

kaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja

erikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin

lääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra

Colbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä

kuningattaren luo."

"Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle.

Arvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta

kohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde."

"Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä

henkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin

yksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te

hankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn

pyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän

kirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta."

Nousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti

herra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli

käynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio.

"Madame", sanoi hän piankin, "minulla on ilo suorittaa teille nuo

satatuhatta écua."

"Oo!" virkahti herttuatar.

"Mutta miten saan alkuperäiset kirjeet?"

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla, paras herra Colbert. Keneen te

luotatte?"

Vakava rahamies hytkähti hiljaiseen nauruun, joka sai hänen tuuheat

mustat kulmakarvansa yölepakon siipien tavoin nousemaan ja laskemaan

hänen kellertävän otsansa syvälle juovalla.

"En kehenkään", lausui hän.

"Oh, kyllä kai teette poikkeuksen itsenne suhteen, herra Colbert?"

"Mitä sillä tarkoitatte, rouva herttuatar?"

"Tarkoitan, että jos vaivautuisitte tulemaan kanssani paikkaan, missä

kirjeet ovat, jätettäisiin ne teidän omiin käsiin ja te voisitte ne

tarkastaa, varmistua niiden alkuperäisyydestä."

"Se on totta."

"Te varaisitte mukaanne satatuhatta écua, koska minäkään en luota

kehenkään."

Herra intendentti punastui kulmakarvojaan myöten. Kuten kaikki

numeroiden käsittelyyn täysin perehtyneet miehet, oli hän matemaattisen

rehellinen hävyttömyyteen asti.

"Minä otan lupaamani summan mukaani, madame", sanoi hän, "kahtena

rahastostani suoritettavana maksuosoituksena. Riittääkö se teille?"

"Olisivatpa nuo maksuosoituksenne kahdelle miljoonalle asetettuja,

herra intendentti!... Minulla on siis kunnia näyttää teille tie."

"Sallikaa, että valjastutan hevoseni."

"Minulla on vaunut ulkopuolella, monsieur."

Colbert yskähti epäröivästi. Hetkisen hän kuvitteli, että herttuattaren

ehdotus oli ansa, että portilla ehkä odotettiin, että tämä nainen, joka

oli myynyt salaisuutensa sadastatuhannesta écusta Colbertille,

varmaankin oli tarjonnut salaisuuttaan samasta summasta herra

Fouquetille.

Kun hän näytti kovin empivältä, katsahti herttuatar häntä silmiin.

"Ajatte mieluummin omissa vaunuissanne?" kysyi hän.

"Myönnän sen."

"Arveletteko, että saattaisin teidät johonkin satimeen?"

"Rouva herttuatar, te olette niin veikeä, ja minä olen niin

vakavaluontoinen, että viatonkin leikkisä tepponen voisi tuottaa

minulle ikävyyksiä."

"Niin, tosiaankin te pelännette? No hyvä, valjastuttakaa vaununne ja

ottakaa niin monta palvelijaa kuin haluatte... Mutta muistakaahan...

mitä kahden teemme, sen ainoastaan me tiedämme; mitä kolmas saisi nähdä,

sen julistamme kaikelle maailmalle. Minä en tässä kuitenkaan inttele:

vaununi seuraavat teidän ajopelejänne, ja pidän itseni tyydytettynä,

kun saan nousta teidän vaunuihinne ajaakseni kuningattaren luo."

"Kuningattarenko?"

"Oletteko sen jo unohtanut? Mitä, onko mielestänne haihtunut väliehto,

joka minulle on niin tärkeä! Hyvä Jumala, kuinka vähän se teille

merkitsikään! Sen tietäen olisin vaatinut teiltä kaksinkertaista

hintaa."

"Olen miettinyt, rouva herttuatar; minä en teitä seuraakaan."

"Niinkö!... Miksette?"

"Koska luotan teihin rajattomasti."

"Te olette peräti kohtelias!... Mutta saadakseni käsiini ne satatuhatta

écua...?"

"Ne ovat tässä."

Intendentti piirrälsi muutamia sanoja paperille, jonka antoi

herttuattarelle.

"Te olette saanut maksun", virkkoi hän.

"Kaunis piirre, herra Colbert, jonka tahdon teille palkita."

Näin lausuessaan hän remahti nauramaan. Madame de Chevreusen nauru oli

kaameata räkätystä. Ken tuntee nuoruuden, uskon, rakkauden, elämän

sykkivän suonissaan, kuuntelee mieluummin itkua kuin tuollaista kolkkoa

virskumista.

Herttuatar avasi miehustansa, vetäen poveltaan pienen, tulipunaisella

nauhalla sidotun paperipinkan. Hakaset olivat kirvonneet hänen

hermostuneiden sormiensa rajusta kosketuksesta. Paperin tempaamisesta

ja hankauksesta naarmuttunut hipiä paljastui ujostelemattomasti näistä

omituisista alkuvalmistuksista kummastuneen intendentin silmien eteen.

Herttuatar nauroi yhä.

"Kas tässä", toimitti hän, "herra de Mazarinin omakätiset kirjeet. Ne

ovat teillä, ja vielä kaupanpäällisiksi Chevreusen herttuatar on

riisuutunut nähtenne, ikäänkuin olisitte ollut... En tahdo mainita

nimiä, jotka synnyttäisivät teissä ylpeyttä tai kateutta. Nyt, herra

Colbert", hän jatkoi kiinnittäen nopeasti hakasia ja nauhoja pukunsa

rintamuksessa, "se hyvä onnenne on lopussa. Seuratkaa minua

kuningattaren luo."

"En tee sitäkään, madame. Jos joutuisitte uudestaan hänen

majesteettinsa vihoihin ja kuninkaallisessa palatsissa tiedettäisiin,

että minä olen teidät esitellyt, niin kuningatar ei ikinä antaisi sitä

minulle anteeksi. Ei, minulla on palatsissa uskollisia apureita, jotka

toimittavat teille puheillepääsyn, saattamatta minua ikävyyksiin."

"Miten tahdotte, kunhan vain pääsen."

"Miksi nimitittekään niitä Brüggen hurskaita naisia, jotka parantavat

sairaita?"

"Beguininunniksi."

"Te olette beguininunna."

"Ehkä; mutta minun täytyy lakata sitä olemasta."

"Se on teidän asianne."

"Anteeksi, anteeksi! En tahdo joutua vaaraan, että minulta evätään

luoksepääsy."

"Sekään ei kuulu minuun, madame. Minä käsken kirjeellisesti, että hänen

majesteettinsa palvelusvuorolla olevan kamarijunkkarin ensimmäinen

lakeija päästää sisälle beguininunnan, joka tuo tehokkaan lääkkeen

hänen majesteettinsa tuskien lieventämiseksi. Te viette minulta kirjeen

ja varaatte itsellenne lääkettä ja esitätte tarpeelliset selitykset.

Tarpeen tullen tunnustan beguininunnan, mutta en ota tietääkseni mitään

rouva de Chevreusesta."

"Hyvä niinkin."

"Tässä on suosituskirje, madame."

181.

Karhun talja.

Colbert ojensi kirjelapun herttuattarelle ja siirsi säveästi sivulle

istuimen, jonka taakse tämä oli vetäytynyt. Rouva de Chevreuse tervehti

keveästi ja poistui.

Intendentti oli heti varmistautunut Mazarinin käsialasta ja tarkistanut

kirjeiden lukumäärän oikeaksi. Hän soitti nyt käsikirjurinsa saapuville

ja pyysi tätä hakemaan hänen puheilleen parlamenttineuvos Vanelin.

Sihteeri vastasi, että herra neuvos oli juuri tullut taloon

tavallisuuden mukaan selostamaan intendentille senpäiväisen

parlamentinistunnon pääkohtia.

Colbert lähestyi lamppua, luki kardinaalivainajan kirjeet uudestaan ja

hymyili usean kerran, nähdessään mitä kaikkea merkitystä näillä

aavistamattomasti saaduilla todistuskappaleilla oli. Laskien ison

päänsä käsien varaan hän tuokioksi vaipui syvään mietiskelyyn.

Tällävälin astui Colbertin työhuoneeseen vantteran luiseva,

jäykkäpiirteinen ja kyömynenäinen mies, jonka vaatimaton varmuus

ilmaisi sekä joustavaa että päättäväistä luonnetta, -- notkeata

herransa edessä, joka saattoi viskata hänelle luun, mutta lujaa koirien

parissa, joiden ehkä olisi tehnyt mieli käydä kiistaan saaliinjaosta.

Hänellä oli kainalossaan paksu tukku asiakirjoja; hän asetti sen

samalle kirjoituspöydälle, jonka ääressä Colbert istui kyynärpäihinsä

nojaten.

"Hyvää iltaa, herra Vanel", toivotti jälkimmäinen aatoksistaan

havahtuen.

"Hyvää iltaa, monseigneur", vastasi Vanel luontevasti.

"Teidän on sanottava monsieur", huomautti Colbert sävyisästi.

"Monseigneuriksi puhutellaan ministereitä", virkkoi Vanel

järkkymättömän levollisesti; "te olette ministeri!"

"En vielä!"

"Olette minun silmissäni; joka tapauksessa tunnen teidän

_ylhäisyytenne_ itseeni verraten, ja jos ette mielellänne suo minun

puhuttelevan teitä siksi muiden kuullen, sallikaa minulle oma tapani

kahden kesken."

Colbert kohotti päänsä lampun tasalle ja koetti Vanelin kasvoista

lukea, minkä verran tässä nöyrän kiintymyksen vakuutuksessa oli

vilpittömyyttä. Mutta parlamenttineuvos kykeni kestämään

monseigneurinsakin tähystyksen. Colbert huokasi. Hän ei ollut saanut

mitään selville Vanelin muodosta: Vanel saattoi olla rehellinen.

Rahaministeri ajatteli, että tämä hänen alaisensa virkamies oli

kuitenkin ylempänä häntä yhdessä suhteessa: esimiehen oli täytynyt

alistua hänen vaimonsa tenhoon. Hänen juuri surkutellessaan tämän

virkasielun osuutta elämästä Vanel veti tyynesti taskustaan tuoksutetun

kirjeen, joka oli sinetöity punaisella lakalla, ja ojensi sen

intendentille.

"Mikä se on, Vanel?"

"Kirje vaimoltani, monseigneur."

Colbert yskäisi. Hän otti kirjeen, avasi ja luki sen sekä pisti

taskuunsa, sillaikaa kun Vanel rauhallisena selaili paperitukkuaan.

"Tehän olette työteliäs mies, Vanel?" virkahti suojelija yhtäkkiä.

"Kyllä, monseigneur."

"Kahdentoista tunnin aherrus ei peloita teitä?"

"Uurastan viisitoistakin tuntia päivässä."

"Mahdotonta! Parlamentin neuvokselle ei voi riittää kolmea tuntia

pitemmälti työtä sen asioissa."

"Minä laadin taulukkoja eräälle ystävälleni, joka palvelee

tilivirastossa, ja joutohetkinäni opiskelen hepreaa."

"Tehän olette saavuttanut arvossapidetyn aseman parlamentissa?"

"Luulen kyllä, monseigneur."

"Teidän tuskin kannattaisi sentään homehtuakaan neuvoksen istuimelle."

"Mitä tehdä paremmin edistyäkseen?"

"Ostaa virka."

"Millainen?"

"Oikein huomattava toimi. Pienet kunnianhimot ovat kiusallisimmat

tyydyttää."

"Pienet kukkarot, monseigneur, ovat vaikeimmat täyttää."

"Ettekö näe edessänne mitään suoranaista tavoitettavaa?" kysyi Colbert.

"En minkäänmoista."

"Minun mieleeni on johtunut muuan asema, mutta sen ostamiseen ilman

rasitusta tarvittaisiin kuninkaallista omaisuutta: yliprokuraattorin

virka ei ole tavallisen varallisuuden ulottuvissa."

Nämä sanat kuullessaan Vanel tähtäsi Colbertiin katseen, jonka

himmeydessä kuvastui pelkkää nöyryyttä, mutta intendentti joutui

kuitenkin aprikoitsemaan, eikö se silmäys kyennyt tunkeutumaan

syvällekin.

"Mitä puhuttekaan parlamentin yliprokuraattorin virasta, Monseigneur?"

oudoksui Vanel. "En tiedä muuta sellaista asemaa kuin herra Fouquetin."

"Aivan niin, hyvä neuvos."

"Te ette pysähdy vähään, monseigneur; mutta ennen kuin tavara ostetaan,

sen pitänee olla myytävänä?"

"Minä luulen, herra Vanel, että se virka olisi piankin tarjolla..."

"Mitä! Herra Fouquetko luovuttaisi korvauksesta yliprokuraattorin

valtuudet?"

"Niin puhutaan."

"Möisi viran, joka tekee hänet loukkaamattomaksi? Ohoh!" Ja Vanel

puhkesi nauruun.

"Peloittaisiko teitä ottaa se haltuunne?" kysyi Colbert vakavasti.

"Peloittaisiko! Ei suinkaan..."

"Eikä haluttaisikaan?"

"Monseigneur tekee minusta pilaa", sanoi Vanel; "kuinka ei

parlamenttineuvoksella olisi halua kohota yliprokuraattoriksi?"

"No niin, herra Vanel... sanon teille, että se virka tulee tarjolle."

"Monseigneur kyllä sanoo."

"Siitä on huhu liikkeellä."

"Minä vain vakuutan, että se on mahdotonta; mies ei ikinä heitä pois

kilpeä, jolla voi suojella kunniaansa, menestystään ja henkeään."

"Toisinaan esiintyy hupsuja, jotka uskovat olevansa kaikkien pahojen

sattumusten yläpuolella, herra Vanel."

"Ehkä niin, monseigneur; mutta sellaiset hupsut eivät missään

tapauksessa haaskaa etujansa niiden Vanel-parkojen hyödyksi, joita

maailmassa on."

"Mikseivät?"

"Kun nämä ovat köyhiä."

"On kyllä totia, kuten sanoin, että herra Fouquetin virka ehdottomasti

tulee maksamaan aimo summan. Mitä te uhraisitte siihen, herra Vanel?"

"Kaikki, minkä omistan, monseigneur."

"Siis minkä verran?"

"Kolmesta- neljäänsataantuhanteen livreen."

"Ja paljonkohan lunastukseen menisi?"

"Vähintään puolitoista miljoonaa. Tiedän siitä tarjotun

seitsemäntoistasataatuhatta herra Fouquetin taipumatta; mutta jos hän

nyt tuntisi tarpeelliseksi luovuttaa sen, -- mitä en kylläkään voi

uskoa, vaikka olenkin sellaista hiukan kuullut..."

"Ahaa! Teillekin on siis sentään vihjattu jotakin! Kuka siitä puhui?"

"Herra de Gourville... herra Pélisson, -- oh, se on ilmassa."

"No niin, jos herra Fouquet tahtoisi myydä...?"

"Niin hän voisi tyytyä puoleentoista miljoonaan ainoastaan

käteiskaupassa. En siis voisi siihen kuitenkaan puuttua, eikä kellään

ole puoltatoista miljoonaa heti lyödä pöytään."

Colbert keskeytti neuvoksen käskevällä kasvojen ilmeellä ja alkoi

miettiä. Nähdessään herransa totisuuden ja hänen osoittamansa

itsepintaisen harrastuksen tässä asiassa Vanel odotti ratkaisua,

rohkenematta avustaa sitä.

"Selittäkää minulle tarkoin", virkkoi Colbert sitten,

"yliprokuraattorin viran valtuudet."

"Niihin kuuluu oikeus nostaa kanne ketä hyvänsä Ranskan alamaista

vastaan, joka ei ole täysiverinen prinssi, tai epuuttaa jokaista

ranskalaista vastaan tehty syytös, joka ei kohdistu kuninkaaseen tai

prinssiin. Yliprokuraattori on kuninkaan oikea käsi sekä syyllisen

toimittamisessa rangaistukseen että myöskin oikeuden soihdun

sammuttamisessa. Niinpä herra Fouquet saattaakin pitää puoliansa itse

kuningasta vastaan, yllyttämällä tuekseen parlamentin; kuningaskin

taasen kaikesta huolimatta säästelee häntä, saadakseen julistuksensa

virallisesti voimaan ilman rettelöitä. Yliprokuraattori on varsin

hyödyllinen, mutta myös vaarallinenkin väline valtioelämässä."

"Tahdotteko tulla yliprokuraattoriksi, Vanel?" kysäisi Colbert äkkiä

muuttaen katsantonsa ja äänensä maireiksi.

"Minäkö", huudahti tämä. "Mutta onhan minulla ollut kunnia huomauttaa

teille, että minulta puuttuu siihen vähintään yksitoistasataatuhatta

livreä."

"Lainaatte sen erän koolle ystäviltänne."

"Minulla ei ole itseäni varakkaampia ystäviä."

"Kunnon mies!"

"Kunpa kaikki ajattelisivat niinkuin te, monseigneur!"

"Hyvä jo niinkin, että minulla on se käsitys, ja tarpeen tullen menen

takuuseen puolestanne."

"Varokaa puheenpartta, monseigneur: ken takaa, hän maksaa."

"Siitä en ole huolissani."

Vanel nousi ihan järkkyneesti tästä niin äkillisesti, niin

aavistamattomasti tarjotusta suunnattomasta palveluksesta, kun sitä

kannatusta lupasi mies, jonka sanoja kevytmielisimmätkään eivät koskaan

pitäneet joutavana puheena.

"Älkää laskeko minusta leikkiä, monseigneur!" lausui hän kuitenkin.

"Joutukaamme, herra Vanel. Sanoitte herra Gourvillen jo puhuneenkin

teille herra Fouquetin asiasta?"

"Huomautti siitä myös Pélisson."

"Suoraanko vai viittauksena?"

"Aluksi he lausuivat, että parlamentin jäsenten pitäisi keskuudestaan

koota pari kolme miljoonaa herra Fouquetille, suojelijalleen ja

etevimmälle edustajalleen."

"Ja mitä te vastasitte?"

"Sanoin puolestani lahjoittavani kymmenentuhatta livreä, mikäli tulisi

tarvis."

"Haa, te siis pidätte hänestä?" huudahti Colbert, ja hänen katseessaan

leimahti viha.

"En, mutta herra Fouquet on meidän yliprokuraattorimme; hän on

velkaantumassa, joutumassa häviöön, ja meidän on pelastettava

parlamentin kunnia."

"Sekin valaisee minulle, minkätähden hän on ainiaan turvassa niin kauan

kuin hoitaa sitä virkaa", sanoi Colbert.

"Herra Gourville lisäsi siihen: 'Almun tarjoaminen olisi sentään joka

tapauksessa nöyryyttävää herra Fouquetille, ja hän kieltäytyisi siitä.

Mutta lunastakoon parlamentti häneltä yhteistoiminnalla ja arvokkuutta

noudattaen yliprokuraattorinviran, niin kaikki käy hyvin, yhteinen

kunnia ei joudu alttiiksi eikä herra Fouquetin itsetuntoa loukata.'"

"Tuo on nimenomainen hanke."

"Siksi minäkin sen otaksuin, monseigneur."

"No niin, herra Vanel, menkää heti tapaamaan herra Gourvilleä tai

Pélissonia. Tai tunnetteko ketään muuta herra Fouquetin likeistä

ystävää?"

"Olen hyvä tuttava herra de la Fontainen kanssa."

"Runoniekka la Fontainen?"

"Saman juuri; hän sepitti säkeitä vaimolleni siihen aikaan, kun herra

Fouquet oli perheeni ystäviä."

"Kääntykääkin siis hänen puoleensa, päästäksenne rahaministerin

puheille otollisimpana hetkenä."

"Mielelläni; mutta rahat?"

"Sopimuksenne määräpäiväksi ja -hetkeksi teille tulee puuttuva summa

haltuunne, herra Vanel; olkaa siitä huoletta."

"Tämä on ihan tavatonta anteliaisuutta, monseigneur! Te himmennätte

kuninkaan, menette edelle rahaministeristä."

"Malttakaa... älkäämme käyttäkö sanoja väärin. Minä en lahjoita teille

neljäätoistasataatuhatta livreä, herra Vanel: minulla on lapsia."

"Niin, niin, lainastahan on kysymys."

"Minä lainaan sen summan, niin."

"Pyytäkää mitä korkoa ja vakuutta vain haluatte, monseigneur; olen

valmis noudattamaan määräyksiänne, ja täytettyäni toivomuksenne minä

yhä toistan, että te anteliaisuudessa olette kuninkaan ja herra

Fouquetin yläpuolella. Ehtonne siis?"

"Kahdeksan vuoden maksuaika."

"Oh, se on erinomaista!"

"Kiinnitys itse virkatuloihin."

"Se on mukavin vakuus. Onko muuta?"

"Odottakaahan: pidätän itselleni oikeuden lunastaa teiltä viran

sadanviidenkymmenentuhannen livren lisähyvityksellä, jos te ette sen

hoitamisessa noudata kuninkaan etujen ja minun suunnitelmieni mukaista

suuntaa."

"Ahaa!" äänsi Vanel hätkähtäen.

"Onko siinä edellytyksessä mitään teille soveltumatonta, herra Vanel?"

kysyi Colbert kylmästi.

"Ei, ei!" vastasi toinen pikaisesti.

"No niin, voimme siis laatia sopimuksemme milloin tahansa. Rientäkää

nyt herra Fouquetin ystävien luo..."

"Minä lennän..."

"Ja hankkikaa pääsy yli-intendentin puheille."

"Kyllä, monseigneur."

"Olkaa taipuisa myönnytyksiin, ja asian tultua järjestetyksi..."

"Pyydän häneltä heti allekirjoitusta."

"Varokaa sitä kaikin mokomin!... Älkää koskaan puhuko hänen kanssaan

kirjallisista tai suullisistakaan vakuutuksista ikäänkuin purkamisen

pelossa, kuuletteko? Te tärvelisitte sillä koko homman!"

"No, mutta mitä siis tehdä, monseigneur? On kovin vaikea..."

"Koettakaa vain sievästi saada hänet lyömään kättä päälle...

Menkäähän!"

182.

Haudattu salaisuus esille.

Leskikuningatar istui makuuhuoneessaan Palais-Royalissa rouva de

Mottevillen ja _señora_ Molinan kanssa. Kuningasta oli iltaan asti

odotettu tulevaksi, mutta häntä ei ollut kuulunut; Itävallan Anna oli

hyvin kärsimättömäksi käyden lähettänyt jo usean kerran tiedustamaan

häntä. Tuntui olevan ukkosta ilmassa. Hovimiehet ja -naiset välttelivät

toisissa etuhuoneissa ja käytävissä, ollakseen puhumatta hankalista

seikoista.

Kruununprinssi oli aamusella lähtenyt kuninkaan kumppaniksi

metsästysretkelle. Madame oli sulkeutunut kotosalle nyreänä koko

maailmaa kohtaan. Leskikuningatar taasen oli nyt lausunut rukouksensa

latinaksi, mutta ryhtynyt sitten puhtaalla Kastilian murteella pitämään

perhepakinaa kahden ystävättärensä kanssa; rouva de Motteville ymmärsi

valtiattarensa äidinkieltä aivan hyvin, vaikka hän itse käyttikin

keskustelussa ranskaa. Ensin nämä kolme naista ehdyttivät kaikki

teeskentelevän kohteliaat puheentavat sen surkean totuuden

vahvistamiseksi, että kuninkaan käytös sai kuningattaren,

leskikuningattaren ja koko sukukunnan ihan kuolemaan mielipahasta;

valituin sanoin sitten eri puolilta mitä ankarimmin tuomittiin neiti de

la Vallièren esiintyminen, ja lopuksi leskikuningatar päätti nämä

soimaukset huokaisemalla raskaasti Molinalle:

"_Estos hijos!"_

-- Voi niitä lapsia! -- äidin suussa se oli paljon merkitsevä valitus

tuolla äänenpainolla lausuttuna, ja ties mitä siihen liittyikään

Itävallan Annan ajatuksissa, hänellä kun oli synkistyneeseen sieluunsa

kätkettynä kummallisia salaisuuksia.

"Niin", säesti Molina, "ja lapsille äidit uhrautuvat."

"Niille on yksi äiti uhrannut kaikkensa", virkahti leskikuningatar ja

ikäänkuin aikoi sanoa enemmän, mutta kun hän samassa kohotti katseensa

valjun Ludvig XIII:n luonnollisessa koossa maalattuun muotokuvaan,

tuntui hänestä puolisovainaja saavan jälleen säihkyä himmeihin

silmiinsä, levittävän sieraimiaan vihan valtaamana, sanattomana

elähtyvän uhkaamaan.

Itävallan Annan viime sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Señora Molina

alkoi pöyhiä ison ompeluvasun nauhoja ja pitsejä. Rouva de Motteville

oli kummastuksekseen havainnut, että uskotun ja valtiattaren kasvojen

ilme oli yhtaikaa pikimmältään ilmaissut jotakin keskinäistä

ymmärtämystä, ja hienotuntoisena hovinaisena hän loi silmänsä alas,

yrittämättä enää mitään nähdä, mutta sitä huolellisemmin heristäen

korviansa.

Hänen huomioonsa tuli kuitenkin enää vain painokas "hm!" perin

varovaiselta espanjalaiselta duennalta ja huokaus, joka tuntui ihan

puuskauksena puhkeavan leskikuningattaren povesta.

Hän nosti heti päätänsä.

"Koskeeko taas?" hän kysyi.

"Ei, Motteville, ei; miksi niin luulisit?"

"Teidän majesteettinne voihkaisi."

"Olet tosiaan oikeassa; niin, tunnen hiukan vihlovan."

"Herra Valot lienee tässä lähellä, Madamen luona."

"Mitä varten siellä?"

"Madamella on hermovaivansa."

"Tauti siinäkin! Herra Valotin ei pitäisi sellaiseen puuttuakaan, kun

toinen lääkäri parantaisi Madamen..."

Rouva de Motteville kohotti taas päänsä kummastuneena.

"Toinen lääkäri kuin herra Valot?" hän sanoi; "kuka siis?"

"Työ, Motteville, työ... Voi, jos kukaan on sairas, niin toinen

miniäparkani!"

"Teidän majesteettinne myöskin."

"En paljonkaan tänä iltana."

"Ei ole sanomista, madame!"

Ja ikäänkuin rouva de Mottevillen varoituksen vahvistukseksi viilsi

samassa tuima tuska leskikuningattaren sydäntä, saaden hänet

vaalentuneena heittäytymään taaksepäin lepotuolissa. Sairasta näytti

uhkaavan äkillinen taintumus.

"Lääkkeeni!" sopersi hän.

"Jo, jo!" vastasi Molina askeleitansa jouduttamatta, mennessään

noutamaan kullatusta kaapista ison vuorikristallipullon, jonka hän toi

avattuna emännälleen. Tämä hengitti sitä kiivaasti huohottaen useaan

toviin ja mutisi:

"Näillä kohtauksilla Luoja ottaa henkeni. Tapahtukoon hänen pyhä

tahtonsa!"

"Ei pahoinvoinnista kuole", virkkoi Molina asettaen pullon takaisin

kaappiin.

"Joko meni ohitse, teidän majesteettinne?" kysyi rouva de Motteville.

"Voin kyllä paremmin."

Ja Itävallan Anna laski sormensa huulilleen, kehoittaakseen

espanjalaista uskottuansa olemaan enää viittaamatta entisyyteen.

Mutta rouva de Motteville virkahti vuorostaan kotvasen kuluttua:

"Omituista!"

"Mikä on omituista?" kysyi leskikuningatar.

"Muistaako teidän majesteettinne sitä päivää, jona ensi kerran tunsitte

tätä kipua?"

"Minä muistan, että se oli kovin murheellinen päivä, Motteville."

"Se oli aikaisemmin merkinnyt riemullista vuosipäivää teidän

majesteetillenne; juuri kolmekolmatta vuotta ennen sitä päivää ja

samalla tunnillakin oli teidän kunniakas poikanne syntynyt

kuninkaaksemme."

Leskikuningatar kirahti, painoi otsan käsiinsä ja vaipui tuokioksi

äänettömyyteen. Muisteliko hän jotakin vai miettikö? Vai säjöilykö

häntä vielä vihloi? Señora Molina loi rouva de Mottevilleen melkein

raivostuneen katseen, -- määrin se tuntui nuhteelta, ja kun arvoisa

rouva ei osannut ajatellakaan kajonneensa mihinkään kolkkoon

salaisuuteen, alkoi hän vain etsiä puhdistusta omaltatunnoltaan.

Silloin Itävallan Anna äkkiä kohoutui sanoen:

"Syyskuun viides päivä! Niin, kipuni tosiaan alkoi syyskuun

viidentenä... Suuri ilo toisena vuonna, suuri tuska toisena. Suuri

tuska", hän lisäsi hyvin hiljaa, "liian suuren ilon sovituksena!"

Itävallan Anna näytti nyt menettävän muistojensa ja

ajattelunsa johtolangan; hän jäi epämääräisiin mietteisiin, silmät

läpitunkemattoman synkkinä, kädet veltosti riipuksissa.

"Meidän on mentävä levolle", muistutti señora Molina.

"Hetimiten, Molina."

"Jättäkäämme kuningatar", lisäsi itsepintainen espanjatar.

Rouva de Motteville nousi. Leskikuningattaren valjuille poskille herui

hiljalleen niin kirkkaita ja isoja kyyneleitä kuin lapsen surussa, ja

sen nähdessään Molina kiinteästi tähtäsi häneen mustat ja valppaat

silmänsä.

"Niin, niin", sanoi Itävallan Anna pikaisesti. "Jätä meidät vain,

Motteville; menehän."

Sana _meidät_ kuulosti epämieluisalta ranskalaisen suosikin korvissa.

Se merkitsi, että oli tekeillä jotakin salaisuuksien tai muistojen

selvittelyä, -- että keskustelun mielenkiintoisimmassa vaiheessa oli

saapuvilla yksi henkilö liikaa.

"Riittääkö Molina teidän majesteettinne palvelukseen?" kysyi ranskatar.

"Kyllä", vastasi espanjatar omasta takaa.

Rouva de Motteville niiasi. Mutta samassa avasi oviverhot vanha

kamarineito, ulkonaisestikin sellaisessa asussa, jota Espanjan hovissa

oli käytetty 1620-luvulla. Hän yllätti leskikuningattaren

kyynelehtivänä, rouva de Mottevillen viisaasti peräytymässä ja señora

Molinan harjoittamassa pikku diplomatiaa, ja kursailematta lähestyen

ryhmää hän ilahtuneesti huusi valtiattarelleen:

"Apukeino, apukeino!"

"Mikä apukeino, _chica_?" tiedusti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne tautiin", vastasi kamarineito.

"Kuka sen tuo?" kysyi rouva de Motteville innokkaasti. "Herra Valot?"

"Ei, muuan nainen Flandriasta."

"Flandriasta? Espanjasta?" kysyi leskikuningatar.

"En tiedä."

"Kuka hänet on tänne lähettänyt?"

"Herra Colbert."

"Hänen nimensä?"

"Hän ei sanonut sitä."

"Mikä hän on asemaltaan?"

"Sen hän selittää itse."

"Miltä hän näyttää?"

"Hän on naamioitu."

"Käy katsomassa, Molina", käski leskikuningatar.

"Sitä ei tarvita", lausui äkkiä oviverhojen takaa sekä luja että lempeä

ääni, joka säpsähdytti molempia hovinaisia ja sai leskikuningattaren

rajusti hätkähtämään. Samassa ilmestyi naamioitu nainen uutimien

aukkoon ja sanoi ennen kuin leskikuningatar ennätti virkkaa mitään:

"Minä tulen Brüggen beguiniluostarista ja tuon todellakin lääkkeen,

joka voi parantaa teidän majesteettinne."

Kaikki olivat vaiti. Beguininunna ei liikahtanut askeltakaan edemmäksi.

"Puhukaa", käski sitten leskikuningatar.

"Sitten kun olemme yksinämme", vastasi tuntematon.

Itävallan Anna loi kumppaneihinsa silmäyksen, ja nämä vetäytyivät pois.

Beguininunna lähestyi silloin kuningatarta, kunnioittavasti tervehtien

häntä. Sairas katseli epäluuloisesti tätä naista, joka niinikään

tähysti häntä säihkyvin silmin naamionsa rei'istä.

"Ranskan kuningatar onkin siis kovin sairas", aloitti Itävallan Anna,

"koska Brüggen beguiniluostarissa asti tiedetään hänen kaipaavan

parannusta?"

"Teidän majesteettinne ei ole toivottomasti sairas, Jumalan kiitos!"

"Mutta miten saatoitte tietää, että minulla on kipuja?"

"Teidän majesteetillanne on Flandriassa ystäviä."

"Ja ne ystävätkö ovat lähettäneet teidät tänne?"

"Niin, madame."

"Mainitkaa heidät minulle."

"Mahdotonta, madame, ja hyödytöntä, koska teidän majesteettinne sydämessä

ei jo ole herännyt eloon muistoja."

Itävallan Anna kohotti päänsä, yrittäen naamionkin suojasta sanojen

salamyhkäisyydestä saada selville, kuka häntä puhutteli näin

tuttavalliseksi heittäytyen. Ylpeätä arvokkuuttansa loukkaavasta

uteliaisuudestaan maltittomaksi käyden hän sitten lausui:

"Ettekö tiedä, madame, että kuninkaallisia henkilöitä ei puhutella

naamioituna?"

"Suvaitkaa se minulle, madame", vastasi beguininunna nöyrästi.

"En voi sitä suvaita, mutta suon kyllä anteeksi, jos nyt riisutte

naamionne."

"Olen tehnyt valan, madame, autellakseni surevia tai kärsiviä,

antamatta heidän koskaan nähdä kasvojani. Minä olisin voinut tuottaa

lievikettä ruumiillenne ja sielullenne; mutta koska teidän

majesteettinne epää sen minulta, niin peräydyn. Hyvästi, madame,

hyvästi!"

Nämä sanat lausuttiin niin säveän kunnioittavasti, että kuningattaren

pahastus ja epäluuloisuus tasaantui hänen uteliaisuutensa vähentymättä.

"Olette oikeassa", hän myönsi; "kärsivien ei sovi halveksia Jumalan

lähettämää lohtua. Puhukaa, madame, -- ja kunpa voisittekin tuottaa

minulle ruumiillista huojennusta, kuten sanoitte!... Voi, minä

valitettavasti pelkään, että Jumala aikoo ankarasti koetella voimiani!"

"Puhukaamme ensin hiukan sielusta, jos sallitte", sanoi nunna; "olen

varma siitä, että sekin kärsii."

"Sieluni?"

"On jäytäviä syöpävikoja, joiden toiminta pysyy näkymättömissä. Ne

jättävät hipiälle puhtaan valkoisuuden, ne eivät juomuta ihoa

sinertävillä sakkanesteillä. Potilaan povelle kumartuva lääkäri ei

kuule niiden taukoamattomia hampaita lihaksissa, niiden hivutusta

veressä; mutta milloinkaan ei rauta eikä tuli ole tappanut tai

taltuttanut niitä kuolettavia vitsauksia. Ne asustavat ajatuselämässä

ja riuduttavat sen; ne paisuvat sydämessä ja saavat sen pakahtumaan.

Sellaiset vainolaiset voivat käydä kohtalokkaiksi kuningattarillekin;

ettekö te kärsi niistäkin?"

Anna kohotti käsivartensa, joka hohti valkoisena ja siromuotoisena kuin

hänen nuoruudessaankin.

"Mainitsemanne koettelemukset", hän sanoi, "kuuluvat meidän elämäämme,

maan mahtavien, joille Jumala on uskonut yksilöiden kaitsemisen.

Milloin niiden taakka käy liian raskaaksi, Vapahtaja huojentaa

kuormaamme rippituolissa. Niinä hetkinä me kirvoitamme salaiset

huolemme. Mutta kaikkien ylin Herra jakaa koettelemukset luotujensa

voimien mukaan, ja minullekaan ei kuormani ole ylivoimainen:

lähimmäisteni salaisuuksien tallettamiseen olen Luojalta saanut

kylliksi vaiteliaisuuden kykyä, ja kaikkiin omiini ei rippi-isän

luotettavuus ole riittävä."

"Huomaan, että olette ainiaan yhtä miehuullinen vihollistenne suhteen,

madame, mutta teillä ei tunnu olevan luottamusta ystäviinne."

"Kuningattarilla ei ole ystäviä; jollei teillä ole minulle muuta

sanottavaa, -- jos tunnette vain olevanne taivaan innoittama

ennustamaan minulle, niin jättäkää minut rauhaan, sillä minä pelkään

tulevaisuutta."

"Minä olisin luullut", virkkoi beguininunna päättävästi, "että teitä

peloittaa pikemmin menneisyys."

Tuskin oli hän saanut sanat suustansa, kun kuningatar suoristautuen

huudahti lyhyen käskevästi:

"Puhukaa! Puhukaa suoraan, selittäkää tarkoituksenne joutuin ja

selvästi, taikka..."

"Älkää uhatko, kuningatar", keskeytti beguininunna sävyisästi. "Olen

tullut luoksenne kunnioittavan osanoton vallassa, ystävättären

puolesta."

"Todistakaa se siis! Keventäkää tilaani älkääkä ärsyttäkö."

"Se todistaminen käy helposti, ja teidän majesteettinne saa nähdä, enkö

todella edusta ystävätärtä."

"No niin?"

"Mitä onnettomuutta teidän majesteetillenne on sattunut kolmenkolmatta

vuoden kuluessa?..."