Suudellen Louisea otsalle hän poistui huoneeseensa, jossa Malicorne
odotteli häntä.
175.
Kreivittären muotokuva.
Rakkaudeksi nimitetyssä taudissa kohtaukset sairauden päästyä alkuun
uudistuvat yhä lyhyemmin väliajoin. Myöhemmällä ne taas harvenevat sitä
mukaa kuin paraneminen pääsee vauhtiin. Esitettyämme tämän yleensä
selviönä ja erikseen lukumme johdantona, jatkakaamme kertomusta.
Seuraavana päivänä, joksi kuningas oli ehdottanut ensimmäisen
tapaamisen de Saint-Aignanin luona, la Vallière työntäessään
suojuskaihdinta kokoon löysi lattialta kuninkaan käsialalla kirjoitetun
lappusen. Se oli tungettu sisälle laskuluukun raosta. Näin
hienotuntoinen postinkulku neitsytkammioon oli Malicornen keksintöä.
Nähdessään, kuinka tähdelliseksi kreivi oli joutunut kuninkaalle
asuntonsa perusteella oli orléansilainen yhä pidättänyt itselleen
sanansaattajan toimen, jotta suosikki ei pääsisi kokonaan
hallitsevaksi, ja noin yksinkertaisesti hän oli nyt suoriutunut
tehtävästä.
La Vallière luki innokkaasti kirjelmän, jossa määrättiin kohtaamishetki
kello kahdeksi ehtoopäivällä ja neuvottiin, miten parkettilevyä oli
käytettävä ovena.
"Laittaudu hienoksi", lisättiin jälkikirjoituksena.
Nämä loppusanat ihmetyttivät nuorta tyttöä, mutta samalla ne
rauhoittivat häntä. Aika kului verkalleen, mutta lopultakin saapui
sovittu hetki. Täsmällisenä kuin Hero-papitar Louise kohotti juuri
kahden lyönnillä laskuluukun ja tapasi ensimmäisillä askelmilla
kuninkaan, joka kunnioittavasti odotteli ojentaakseen hänelle kätensä.
Tämä hienotuntoinen huomaavaisuus herätti tytössä ilmeistä liikutusta.
Portaiden juurella rakastavaiset kohtasivat kreivin, joka hymyillen
ja sirosti kumartaen lausui hovineidolle kiitoksensa tästä
vieraskäynnistä.
Kääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti:
"Sire, miehemme on tullut."
La Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin.
"Mademoiselle", selitti kuningas, "olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt
teitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän
maalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin
teidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten
ehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne."
La Vallière punehtui.
"Te näette", jatkoi kuningas, "että me emme ole täällä edes kolmisin,
vaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei
mielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis
ottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta."
Tyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä.
"Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne
suvaitsee", esitti de Saint-Aignan.
Hän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili
takaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön
vaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli
pukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun
vaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti
hipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät
kukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista
ja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi
ikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka
harmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta
viiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea
muunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä.
Kukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle.
Kamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori
samettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea
tukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle,
värilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle
niin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa,
tervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan
olettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä
sitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti
vapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi
jalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään
epämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä
sovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV
hymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen.
Nuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja
kuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, -- siinä oli
viehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä,
samalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta.
Maalari sai nopeasti tehdyksi luonnoksen; sitten alkoivat ensimmäiset
siveltimen vedot loihtia harmaalle pohjalle viehkeän immen lempeitä ja
runollisia piirteitä, -- helliä silmiä ja silkkikutrien ympäröimiä
rusottavia poskia. Sillaikaa rakastavaiset haastelivat melkein
yksinomaan vain katseilla, jotka toisinaan sulivat niin raukeiksi, että
maalarin oli keskeytettävä työnsä, välttääkseen antamasta la
Vallièrelle Erysinen ilmettä. Silloin tuli de Saint-Aignan apuun: hän
lausui runosäkeitä tai kertoi tuollaisia kaskuja, joista Patru tuli
tunnetuksi ja Tallemant des Réaux kuuluisaksi. Väliin taas la Vallière
väsyi; nyt levähdettiin, ja paikalla ilmestyi kiinalaisella
posliinitarjottimella vuodenajan herkullisimpia hedelmiä ja
kaiverruskoristeisessa hopeakannussa poreilevaa sherryä lisiksi tähän
kuvaelmaan, josta maalarimme oli jäljennettävä vain päiväperhosen
esittäjä.
Ludvig päihtyi rakkaudesta, la Vallière onnesta, de Saint-Aignan
kunnianhimosta. Maalarimme kokosi muistoja vanhoiksi päivikseen. Siten
kului kaksi tuntia; kello löi neljä, kun la Vallière nousi ja antoi
merkin kuninkaalle. Ludvig lähestyi nyt taulua ja lausui muutamia
imartelevia sanoja taiteilijalle. De Saint-Aignan ylisti
yhdennäköisyyttä vakuuttaen olevansa jo varma maalauksen eloisasta
onnistumisesta. La Vallière kiitti maalaria punastellen ja siirtyi
viereiseen huoneeseen, jonne kuningas saattoi häntä, kutsuen mukaan de
Saint-Aignanin.
"Huomiseen siis, eikö niin?" sanoi hän la Vallièrelle.
"Mutta, sire, ettekö ajattele, että minua varmasti vielä tullaan
tavoittamaan ollessani poissa?"
"No, mitä siitä?"
"Miten minun silloin käy?"
"Te olette kovin arka, Louise!"
"Mutta jos Madame todella lähettää kutsun?"
"Oh", vastasi kuningas, "tuleehan toki sekin päivä, jolloin te itse
sanotte minulle, että minun on uhmattava kaikkea, ollakseni teitä enää
jättämättä."
"Sinä päivänä, sire, olisin järjiltäni, ja teidän majesteettinne ei
saisi uskoa minua."
"Huomiseen, Louise."
Tyttö huokasi, mutta voimattomana vastustamaan kuninkaan pyyntöä hän
sitten lupautui:
"Niin, koska teidän majesteettinne tahtoo."
Näin sanoen hän keveästi nousi portaita ja katosi rakastajansa
näkyvistä.
"No, mitä sanotte, sire?..." kysyi de Saint-Aignan hänen lähdettyään.
"Hm, eilen pidin itseäni ihmisistä onnellisimpana, Saint-Aignan."
"Ja tänäänkö siis kenties katsotte olevanne onnettomin kuolevainen?"
tiedusti kreivi hymyillen.
"En, mutta tämä rakkaus on sammumaton jano; turhaan juon, turhaan ahmin
uutteruutesi hankkimia pisaroita: mitä enemmän juon, sen pahemmin
janottaa."
"Se on hiukan omaakin syytänne, sire; teidän majesteettinnehan on
aseman tällaiseksi sovittanut."
"Oikea huomautus."
"Niin ollen on onnellisuuden ehtona uskoa olevansa tyydytetty ja
odottaa."
"Odottaa! Tunnetko muka sinä, mitä se sana merkitsee!"
"No, no, sire, älkää heittäytykö tuskailemaan. Olen jo pohtinut
tilannetta ja harkitsen juuri uutta kehittelyä."
Kuningas pudisti toivottomasti päätänsä.
"Mitä! Eikö teidän majesteettiinne tyydy siihenkään?"
"No, kyllähän, hyvä de Saint-Aignan; mutta keksi, Jumalan nimessä,
keksi varmasti jotakin!"
"Sire, minä otan pohtiakseni, sen enempää en voi luvata."
Kuningas tahtoi vielä tarkastella muotokuvaa, kun malli ei enää ollut
nähtävissä. Hän huomautti maalarille muutamista korjattavista pikku
seikoista ja poistui sitten. De Saint-Aignan hyvästeli nyt taiteilijan
menemään.
Tuskin oli maalari tamineinensa kadonnut, kun Malicorne pisti päänsä
oviverhojen välitse. Kreivi vastaanotti hänet avosylin, mutta silti
hieman alakuloisena sävyltään; kuninkaallisen auringon tielle osunut
pilvi loi varjonsa uskolliseen saattolaistähteenkin.
Malicorne huomasi ensi silmäyksellä hovimiehen katsannon verhoutumisen.
"Ohoi, herra kreivi", virkkoi hän, "jopa näen muotonne mustana!"
"Kyllä on aihettakin, totisesti, parahin herra Malicorne. Voitteko
uskoa, että kuningas ei ole tyytyväinen?"
"Eikö hän olekaan hyvillään portaista?"
"Oh, kyllä portaat päinvastoin ovat miellyttäneet häntä erinomaisesti."
"Kamarien sisustusko siis ei ole ollut hänen makunsa mukaista?"
"Kas, sitä hän ei ole ajatellutkaan. Ei, kuningasta on pahoittanut..."
"Sen voin minäkin sanoa, herra kreivi: hänen majesteettinsa ei
mielellään näe olevansa lemmenkohtauksessa neljäntenä. Ja ettekö te
käsittänyt sitä jo ennakolta, herra kreivi?"
"Miten minä olisin voinut ottaa sitä lukuun, hyvä herra Malicorne, kun
en ole muuta tehnyt kuin kirjaimellisesti noudattanut kuninkaan
ohjeita?"
"Onko hänen majesteettinsa todellakin tahtonut, että olette
saapuvilla?"
"Ihan ehdottomasti."
"Ja lisäksi halunnut mukaan maalarin, jonka kohtasin tuolla alhaalla?"
"Vaatinut, herra Malicorne, vaatinut!"
"No, kyllä sitten ymmärrän, _pardieu_, että hänen majesteettinsa on
nyreissään."
"Nyreissään siitä, että hänen määräyksiään on täsmällisesti toteltu?
Mitä hittoa!"
Malicorne raapi korvallistaan.
"Mihin aikaan oli kuningas sanonut tulevansa tänne?" kysyi hän.
"Kello kaksi."
"Ja te olitte kotona odottamassa häntä?"
"Puoli kahdesta saakka."
"Kah, vai niin!"
"Lempo, olisipa ollut kaunista minun osoittaa säntillisyyden puutetta
sellaisessa asiassa!"
Kreiviä kohtaan tuntemastansa kunnioituksesta huolimatta ei Malicorne
voinut olla kohauttamatta olkapäitänsä.
"Entä maalari", uteli hän, "oliko kuningas kutsuttanut hänetkin kello
kahdeksi?"
"Ei nimenomaan, mutta minä varasin hänet tänne jo puoleltapäivin. Onhan
parempi maalarin varrota kaksi tuntia kuin kuninkaan odottaa
minuuttiakaan."
Malicorne puhkesi hiljaiseen nauruun.
"No, hei, hyvä herra Malicorne", sanoi de Saint-Aignan, "myhäilkää
minulle nyt vähemmän ja puhukaa enemmän."
"Niinkö vaaditte?"
"Minä rukoilen."
"No niin, herra kreivi, jos haluatte, että kuningas ensi kerralla on
hiukan paremmin tyytyväinen..."
"Huomenna hän jo tuleekin."
"No, jos haluatte, että kuningas huomenna on tyytyväisempi..."
"_Ventre saint-gris_, kuten hänen isoisänsä sanoi, haluanko muka!
Tottahan toki!"
"Niinpä kuninkaan huomenna saapuessa toimittakaakin itsellenne jotakin
asiaa ulos, mutta sellaista, mitä ei sovi lykätä -- välttämätöntä
tehtävää."
"Ohhoh!"
"Pariksikymmeneksi minuutiksi."
"Jättäisinkö kuninkaan yksikseen pariksikymmeneksi minuutiksi?"
huudahti de Saint-Aignan pelästyneenä.
"No, olkoot sanani niinkuin en olisi mitään virkkanut", lausui
Malicorne vetäytyen ovea kohti.
"Ei, ei, parahin herra Malicorne, päinvastoin jatkakaa -- minä alan jo
ymmärtää. Entä maalari, maalari?"
"Ka, hän -- hänen pitää myöhästyä puolisen tuntia."
"Puoli tuntia, arvelette?"
"Niille vaihein, niin."
"Minä teen kuten sanotte, monsieur."
"Ja varmaankin huomaatte tehneenne hyvin. Sallitteko minun tulla sitten
hiukan kuulustamaan huomenna?"
"Mielihyvin."
"Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne, herra de Saint-Aignan."
Ja Malicorne peräytyi syvään kumartaen.
-- Ehdottomasti sillä miehellä on enemmän älyä kuin minulla, -- tuumi
de Saint-Aignan vastustamattoman vakaumuksen valtaamana.
176.
Hampton Court.
Se paljastus, jonka näimme Montalaisin tekevän la Vallièrelle
viimeisenedellisen luvun lopulla, johtaa meidät aivan luonnollisesti
kertomuksemme päähenkilöön, kuninkaan oikun ajelemana vaeltavaan
ritaripoloiseen.
Jos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan
myrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista.
Kuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman
seudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita
toinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen.
Kun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt
White Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen
hänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II:sen parhaissa
hovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen
samaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia
sijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella.
Joki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin
kuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan
virran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: "Meri olen
minäkin."
Ei, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka
laajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen
kaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja
lemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa.
Rauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin.
Tiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen
kellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin.
Punamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen
henkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät
ummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien
välimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset
kuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa,
vallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä
ruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä.
Tämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin
yläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli
rakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä
himoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena
katsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII:lle, jonka
silmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta
linnaa katsellessakin.
Hampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine
ristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine
pikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta
muistuttavine sisempine suihkulähteineen, -- Hampton Court on
suurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama
lehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä
ihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti
Tizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän,
jolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I:n, marttyyrikuninkaan, muotokuva
ja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat
Cromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p:nä 1648 tuodessaan Kaarle
I:n vangittuna Hampton Courtiin.
Täällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo
kuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton
ruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki
vastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket.
Ei Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla
astuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun
juuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille
ruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan
vesisuihkujen tavoin taivasta kohti, -- eivät isot lehmukset, jotka
taivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella
verhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, -- mikään tällainen ihanuus
ei ollut Kaarle II:n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin
palatsissa.
Ehkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä,
jota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden
lailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä
mattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka
raottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän
keskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä
hän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa,
jonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet,
ahnaat ankat -- poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja --
pyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja
sammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat
jättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli
rakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja
pensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit.
Sillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä
valkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita
säleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan.
Puistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet
kylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa.
Ei. Kaarle II:n viehätyksenä Hampton Courtissa olivat sen pengermillä
iltapäivisin liitelevät viehkeät haamut, joiden kauniit muodot hän
Ludvig XIV:n tavoin maalautti suureen taulukokoelmaansa, käyttäen siinä
aikansa etevintä taiteilijaa, jonka sivellin kykeni kiinnittämään
kankaalle noin monista suloisista, rakkautta säihkyvistä silmistä
välähtäneitä säteitä.
Päivänä, jolloin saavumme Hampton Courtiin, on taivas melkein yhtä
leppoisa ja kirkas kuin Ranskassa; ilma on lämpimän kostea,
kurjenpolvet, suuren suuret hajuhernepensaat, sireenit ja auringonkukat
levittävät penkereiltä miljoonien kukkiensa huumaavia tuoksuja.
Kello on yksi. Metsästämästä palannut kuningas on syönyt päivällistä ja
käynyt tervehtimässä varsinaista rakastajatartaan Castelmainen
herttuatarta. Tämän uskollisuudennäytteen jälkeen hän voi huoletta
sallia itselleen vaihtelua iltaan asti.
Koko hovi ilakoitsee ja rakastelee. Tähän aikaan naiset kyselevät
vakavasti herroilta näiden mielipidettä siitä ja tästä enemmän tai
vähemmän sirosta jalasta, riippuen siitä, onko se ruusunpunaiseen vai
viheriäiseen silkkisukkaan puettu. Tähän aikaan Kaarle II julistaa,
että nainen ei pääse autuaaksi ilman vihreätä sukkaa, koskapa neiti
Lucy Stewart käyttää senvärisiä.
Sillaikaa kun kuningas koettaa ilmaista näitä mielipiteitään, näemme
penkereen vastapäisellä pyökkikäytävällä nuoren, vakavapukuisen naisen
kävelevän toisen, sireeninkarvaiseen ja tummansiniseen pukeutuneen
rinnalla.
He astelivat nurmikon kukkalavan yli, jonka keskeltä kohosi
pronssiseireeneillä koristettu suihkulähde, ja saapuivat rupatellen
penkereelle, jonka sivuilla tiilikivimuurista eteni puutarhaan useita
erimuotoisia syrjäkammioita. Mutta kun näissä suojissa enimmäkseen oli
väkeä, astuivat nuoret tytöt eteenpäin: toinen punastuneena ja toinen
haaveilevana.
Vihdoin he saapuivat pengermän päähän, mistä oli avara näköala Thamesin
yli, ja löydettyään viileän suojapaikan istahtivat vieretysten.
"Mihin menemme, Stewart?" kysyi nuorempi nainen toveriltaan.
"Rakas Graffton, näethän hyvin, että menemme mihin sinä viet."
"Minäkö?"
"Sinä tietystikin! Palatsin äärimmäiseen päähän penkkiä kohti, missä
nuori ranskalainen huokaillen odottelee."
Miss Mary Graffton nousi äkkiä.
"Ei, ei", sanoi hän, "sinne en lähde."
"Mikset?"
"Palatkaamme, Stewart."
"Kävelkäämme päinvastoin eteenpäin ja selittäkäämme ajatuksemme."
"Mistä?"
"Bragelonnen varakreivistä ja kaikista tekemistäsi huviretkistä, sinä
kun olet hänen ainainen ajelu- ja kävelykumppaninsa."
"Ja siitä sinä päätät, että hän rakastaa minua tai minä häntä?"
"Miksipä ei? Onhan hän erittäin miellyttävä herrasmies. Toivoakseni ei
kukaan minua kuuntele", lisäsi miss Lucy Stewart vilkaisten taaksensa,
mutta hänen hymynsä ilmaisi, että hän ei sentään ollut siitä kovinkaan
levoton.
"Ei, ei", rauhoitti Mary, "kuningas on soikeassa kammiossaan herra de
Buckinghamin kanssa."
"Herra de Buckinghamista puhuen, Mary..."
"Mitä?"
"Minusta näyttää, että hän on julistautunut sinun ritariksesi,
senjälkeen kun palasi Ranskasta. Miten on sydämesi laita siinä
suhteessa?"
Mary Graffton kohautti olkapäitänsä.
"Hyvä, hyvä! Minä kysyn sitä komealta Bragelonnelta", nauroi Stewart.
"Käykäämme nopeammin tapaamaan häntä."
"Miksi sen tekisimme?"
"Minulla on hänelle puhuttavaa."
"Ei vielä. Ensin sananen. Kuulehan, sinä Stewart, joka tunnet kuninkaan
pikku salaisuudet..."
"Niinkö luulet?"
"Täytynee toki sinun ne tuntea, jos kenenkään! Sano, minkätähden herra
de Bragelonne on Englannissa ja mitä hän täällä tekee?"
"Samaa kuin jokainen herrasmies, jonka hänen kuninkaansa on lähettänyt
toisen kuninkaan luo."
"No niin; mutta vakavasti puhuen, vaikka politiikka ei olekaan meidän
vahva puolemme, tunnemme sitä kylliksi ymmärtääksemme, että herra de
Bragelonnella ei ole täällä mitään tähdellisempää tehtävää."
"Kuuntelehan", sanoi Stewart totiseksi tekeytyen, "tahdon ilmaista
sinulle valtiosalaisuuden. Jos haluat, niin selostan sinulle
suosituskirjeen, jonka varakreivi toi Ludvig XIV:ltä hänen
majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle."
"Haluan tietysti."
"Kas näin: 'Veljeni, minä lähetän luoksesi herrasmiehen hovistani. Hän
on erään hartaan ystäväni poika. Pyydän sinua kohtelemaan häntä hyvin
ja mielistyttämään hänet Englantiin!'"
"Niinkö siinä sanottiin?"
"Juuri niin... tai ajatus oli sama. En vastaa sanamuodosta, mutta
sisällöstä kylläkin."
"Ja mitä johtopäätöksiä siitä teit, tai oikeammin, mitä kuningas on
siitä päätellyt?"
"Että hänen ranskalaisella majesteetillaan oli syynsä lähettää pois
herra de Bragelonne ja naittaa hänet... jossakin Hanskan ulkopuolella."
"Siis tuon kirjeen johdosta...?"
"Kuningas Kaarle II otti, kuten tiedät, herra Bragelonnen loistavasti
ja ystävällisesti vastaan. Hän luovutti varakreivin asuttavaksi White
Hallin upeimman suojan, ja koska sinä olet hovin kallein helmi, kerran
hyljättyäsi hänen sydämensä... no, älähän punastu... tahtoi hän
mielellään antaa tämän verrattoman lahjan ranskalaiselle. Siksi on hän
sijoittanut sinut, kolmensadantuhannen livren perijättären, vastaisen
herttuattaren, sinut, joka olet niin kaunis ja hyvä, mukaan kaikille
retkille, joihin herra de Bragelonne on ottanut osaa. Sanalla sanoen,
se oli salahanke, jonkunlainen yhteisjuoni. Näetkö, jos tahdot
tuikahduttaa tulen ruutiin, niin tarjoan sinulle sytytyslangan."
Miss Mary hymyili hyvin herttaisesti, mikä oli hänelle ominaista, ja
puristi toverinsa käsivartta virkkaen:
"Vie kiitokseni kuninkaalle."
"Kyllä, kyllä. Mutta herra de Buckingham on mustasukkainen. Ole
varuillasi!" vastasi Stewart.
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Buckinghamin herttua astui ulos
eräästä pengermän huvimajasta, hymyilevänä lähestyen näitä kahta
naista.
"Te erehdytte, miss Lucy", virkkoi hän, "minä en ole mustasukkainen; ja
todistan sen huomauttamalla, miss Mary, että tuolla istuu yksinään
haaveilemassa se, jonka pitäisi olla mustasukkaisuuteni aiheuttaja,
nimittäin Bragelonnen varakreivi. Poikarukka! Sallikaa siis, että jätän
teidän hurmaavan seuranne muutamiksi minuuteiksi hänelle, minun kun
tarvitsee tällävälin haastella miss Lucy Stewartin kanssa."
Sitten hän kumarsi Lucylle.
"Suotteko minulle kunnian", sanoi hän, "ottaa käsivartenne mennäksemme
tervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?"
Näin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen,
vieden hänet pois.
Yksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää
olalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän
soreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin
epätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen
vaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan
taistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin
penkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan
oikein oli sanonut.
Maryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti
havahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja
käveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi.
"Minut on lähetetty luoksenne, monsieur", tervehti Mary Graffton,
"huolitteko seurastani?"
"Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?" kysyi
Raoul.
"Herra de Buckinghamia", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi.
"Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne.
Pitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?"
"Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät
viettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä.
Eilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas
herra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle
penkille."
"Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?" kysyi Raoul
hämillään.
"Katsokaa, tuolla hän häviää käytävän mutkaan miss Stewartin kanssa.
Onko Ranskassa tapana olla näin hyväntahtoisen kohtelias, herra
varakreivi?"
"Mademoiselle, minä en juuri tiedä sanoa, miten Ranskassa tehdään, kun
tuskin olen ranskalainen. Olen viettänyt aikani monissa maissa ja
melkein aina soturina. Sitten olen elänyt kauan maaseudulla. Minä olen
sivistymätön."
"Englannissa olonne ei teitä miellyttäne?"
"Enpä tiedä", virkkoi Raoul hajamielisenä ja päästäen huokauksen.
"Mitä, ettekö tiedä?..."
"Anteeksi", sanoi Raoul, ravistaen päätänsä ja kutsuen ajatuksiaan
takaisin. "Anteeksi, minä en kuullut."
"Oi", huoahti nuori nainen vuorostaan, "perin väärin Buckinghamin
herttua teki lähettäessään minut tänne!"
"Väärin?" toisti Raoul vilkkaasti. "Olette oikeassa; minä olen jörö
seuranpitäjä ja ikävystytän teitä. Herra de Buckingham teki väärin
lähettäessään teidät tänne."
"Juuri siksi", vastasi nuori nainen vakavalla, värähtelevällä
äänellään. "Juuri siksi, että seuranne ei ole minulle ikävää, on herra
de Buckingham ollut väärässä lähettäessään minut luoksenne."
Raoul punastui vuorostaan.
"Mutta", huomautti hän, "miten herra de Buckingham lähettää teidät
minun luokseni, ja miten te itsekään tulette? Herra de Buckingham
rakastaa teitä, ja te rakastatte häntä..."
"Ei", vastasi Mary vakavasti, "ei! Herra de Buckingham rakastaa minua,
koska hän rakastaa Orléansin herttuatarta. Ja minulla taasen ei ole
mitään lemmentunteita herra de Buckinghamia kohtaan."
Raoul katseli nuorta naista kummastuneena.
"Oletteko te herra Buckinghamin ystävä, varakreivi?" kysäisi tyttö.
"Herra herttua kunnioittaa minua ystävän nimityksellä siitä asti kun
tapasimme toisemme Ranskassa."
"Olettekin siis vain tuttavukset?"
"Ei niinkään; sillä herttua on perin hyvä ystävä herrasmiehelle, jota
rakastan kuin veljeä."
"Kreivi Guichellekö?"
"Niin, mademoiselle."
"Ja hän rakastaa Orléansin herttuatarta?"
"Mitä nyt puhuttekaan?"
"Ja on saavuttanut hänen vastarakkautensa", jatkoi nuori nainen
tyynesti.
Raoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten:
"He ovat hyvin onnellisia!... No, jättäkää minut nyt, herra de
Bragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän
toimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla,
tuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää,
myöntäkää... Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte
kieltää."
"Madame, minä myönnän sen."
Tyttö katseli häntä.
Hän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin
kirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin
päättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei
saattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai
yksinkertaisesta miehestä.
Hän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi
rakasti toista naista kuin häntä.
"Niin, minä ymmärrän", hän virkkoi; "te olette rakastunut Ranskassa."
Raoul kumarsi.
"Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?"
"Kukaan ei siitä tiedä", vastasi Raoul.
"Ja niiksi te sen minulle ilmoitatte?"
"Mademoiselle..."
"No, puhukaahan."
"Minä en voi."
"Minun on siis ennätettävä selityksen edelle. Te ette tahdo sanoa
minulle mitään, koska nykyisin uskotte, että minä en rakasta herttuaa,
koska näette, että kenties olisin rakastanut teitä, ja koska olette
sydämellinen ja hienotuntoinen herrasmies, joka ette ole edes hetken
huviksi ottanut vastaan teille ojentuvaa kättä, ette ole vastannut
huulteni hymyilyyn, vaan nuorenakin miehenä olette mieluummin sanonut
minulle, kauniille naiselle: 'Minulla on rakastettuni Ranskassa!' No
niin, kiitos teille, herra de Bragelonne; olette jaloluontoinen
herrasmies, ja senvuoksi pidän teistä vieläkin enemmän... ystävänä.
Älkäämmekä nyt enää puhuko minusta, vaan haastelkaamme teistä.
Unohtakaa, että miss Graffton on teille puhellut itsestään. Sanokaa
minulle, miksi olette murheellinen. Ja minkätähden viime päivinä olette
alkanut näyttää entistä alakuloisemmalta?"
Raoulia liikutti sydämen pohjaan asti tuon äänen lempeä ja surullinen
sävy. Hän ei kyennyt löytämään sanaa vastaukseksi. Nuori tyttö tuli
taas hänen avukseen.
"Surkutelkaa minua", virkkoi hän. "Äitini oli ranskatar. Voin siis
sanoa itsekin olevani ranskalainen syntyperältäni ja sielultani. Mutta
henkeni hehkua vaimentaa alituisesti Englannin sumu ja raskasmielisyys.
Toisinaan unelmoin kultaa ja suurenmoista onnea; mutta äkkiä sumu
laskeutuu painavana tukahduttamaan haaveeni. Tälläkin kertaa on käynyt
niin. Anteeksi, kylliksi tästä. Antakaa minulle kätenne ja kertokaa
surunne ystävälle."
"Olette ranskatar, sanotte, ranskalainen vereltänne ja sielultanne!"
"Niin, eikä ainoastaan äitini, kuten sanoin, ollut ranskatar. Mutta kun
isäni, Kaarle I:n ystäviin kuuluen, oli maanpaossa Ranskassa, olen sekä
prinssin kruununperimysriidan aikana että protektorin eläessä
kasvatettukin Pariisissa. Kuningas Kaarle II:n palatessa valtaan muutti
isäni takaisin Englantiin täällä miltei heti kuollakseen, isäparka!
Silloin Kaarle kuningas teki minusta herttuattaren ja lisäsi
eläkettäni."
"Onko teillä vielä ketään sukulaista Ranskassa?" kysyi Raoul
kiinnostuneena.
"Minulla on sisar, seitsemän tai kahdeksan vuotta itseäni vanhempi. Hän
oli Ranskassa naimisissa ja on jo leski. Hänen nimensä on rouva de
Bellière."
Raoul liikahti.
"Tunnetteko hänet?"
"Olen kuullut sen nimen."
"Hänkin rakastaa, ja viime kirjeistä näen, että hän on onnellinen; hän
saa siis vastarakkautta. Minulla, samoinkuin teille, herra de
Bragelonne, on puolet hänen sielustaan, mutta ei suinkaan puolta hänen
onnestaan. Mutta puhukaamme teistä. Ketä te Ranskassa rakastatte?"
"Nuorta, suloista, liljanvaaleata tyttöä."
"Mutta jos hänkin rakastaa teitä, niin miksi olette murheellinen?"
"Minulle on kerrottu, ettei hän enää rakasta minua."
"Ette toivoakseni usko sellaista huhua?"
"Se, joka minulle kirjoitti, ei ole piirtänyt nimeänsä alle."
"Salainen ilmianto! Oh, siinä on joku petos", virkkoi miss Graffton.
"Kas tässä", sanoi Raoul, ojentaen nuorelle tytölle sata kertaa läpi
lukemansa kirjelapun.
Mary Graffton otti sen käteensä ja luki:
'Herra varakreivi, teillä on kylliksi syytä huvitella siellä
Kaarle II:n kauniiden naisten kanssa, sillä Ludvigin luona
teitä saarretaan rakkautenne linnassa. Jääkää ainiaaksi
Lontooseen, varakreivi-parka, tai palatkaa nopeasti Pariisiin.'
"Ei mitään nimimerkkiä", huomautti miss Mary.
"Ei."
"Älkää sitä siis suotta uskoko."
"Niin, mutta tässä on toinen kirje."
"Keltä?"
"Herra de Guichelta."
"Ah, se muuttaa asian! Ja mitä sanoo se kirje?..."
"Lukekaa."
'Ystäväni, olen haavoittunut, sairas. Tule takaisin,
Raoul, tule.