"Mutta ihanhan hän on jo järkensä menettänyt, miesparka!" huudahti
la Vallière ja loi surkuttelevan silmäyksen kirjelippusen lähettäjään,
jonka eroitti hänen kamarinsa puolihämyssä.
Malicorne oivalsi kreivittären ajatuksen ja pudisti päätänsä ikäänkuin
vastatakseen:
-- Ei, ei, olkaa huoletta, minä en hulluttele.
Tyttö hymyili epäilevästi.
-- Ei, ei, -- vakuutti toinen eleillään, -- kyllä päässäni on kaikki
ruuvit paikallaan.
Ja hän osoitti sormella päätänsä. Sitten hän viipoitti kättänsä kuten
nopeasti kirjoittava ihminen ja hoki rukoilevalla merkkikielellä:
-- Noh, kirjoittakaa, kirjoittakaa!
Jos tämä oli hupsuuttakin, ei tyttönen kuitenkaan nähnyt vaikeaksi
täyttää pyyntöä; hän otti lyijykynän ja kirjoitti lappuselleen:
"Puusta."
Sitten hän laski askeleet ikkunasta makuusijalle ja lisäsi:
"Kymmenen askelta."
Sen tehtyään hän silmäsi Malicorneen päin, joka kumarsi kiitollisesti
ja ilmoitti merkillä, että hän aikoi rientää alas. La Vallière käsitti
hänen menevän vastaanottamaan rihmarullaa. Hän lähestyi ikkunaa ja
pudotti kirjelappunsa Malicornen ohjeen mukaisesti. Rulla vielä vieri
laakakivillä, kun Malicorne säntäsi esiin, sieppasi sen, alkoi
hypistellä sitä kuin apina pähkinää ja juoksi samassa kreivi de
Saint-Aignanin huonetta kohti.
Kreivi oli valinnut tai oikeastaan kärttänyt asuntonsa mahdollisimman
likeltä kuninkaan huonetta, niinkuin kasvit pyrkivät auringon säteisiin
paremmin rehoittaakseen. Hänellä oli siten hallussaan kaksi kamaria
samassa rakennuksessa, jossa Ludvig XIV asui, ja hän oli ylpeä tästä
läheisyydestä, päästessään sen perusteella helpommin hänen
majesteettinsa luo ja saadessaan väliin sattumaltakin tapailla häntä.
Parhaillaan hän varusteli huoneitansa muhkeilla seinäverhoilla siinä
toivossa, että kuningas joskus kunnioittaisi häntä käynnillään, sillä
sen jälkeen kun hänen majesteettinsa oli viehättynyt la Vallièreen, oli
hän vakinaisesti pitänyt de Saint-Aignania uskottunaan eikä tullut
hänen seurattansa toimeen öisin sen paremmin kuin päivisinkään.
Malicorne ilmoittausi kreivin puheille eikä kohdannut mitään
vaikeuksia, hän kun oli saanut osakseen kuninkaan hyväntahtoisuutta ja
kun toisen saavuttama suosio aina auttaa hyvän tuttavankin
mahdollisuuksia.
Kreivi kysyi heti, oliko tulijalla joku uutinen kerrottavana.
"On suuri", vastasi vieras.
"Ahaa!" äännähti de Saint-Aignan uteliaana kuin hovisuosikki ainakin;
"mitä onkaan tapahtunut?"
"Neiti de la Vallière on muuttanut."
"Mitä ihmettä?" kummeksui kreivi suurin silmin.
"On vainkin."
"Hänhän asui Madamen luona?"
"Aivan. Mutta Madame kyllääntyi naapuruuteen ja sijoitti hänet
kamariin, joka on ihan teidän tulevaisen huoneistonne yllä."
"Mitä! _Täällä_?" huudahti de Saint-Aignan hämmästyneenä ja osoitti
sormellaan yläkertaan.
"Ei", selitti Malicorne, "_tuolla_". Ja hän viittasi vastapäisen
rakennukseen.
"Mutta miksi siis sanoitte, että hänen kamarinsa on minun asuntoni
yllä?"
"Koska olen varma siitä, että teidän asuntonne tulee varsin
luonnollisesti olla la Vallièren kamarin alla."
De Saint-Aignan loi Malicorne-parkaan samanlaisen surkuttelevan katseen
kuin la Vallière neljännestuntia aikaisemmin.
"Monsieur", huomautti Malicorne, "pyydän saada vastata ajatukseenne."
"Mitä! Ajatukseeni?..."
"Niin; huomaan nimittäin, että te ette ole täydellisesti käsittänyt
tarkoitustani."
"Sen tunnustan."
"No, tiedättehän, että kuninkaan ja Monsieurin aatelismiesten huoneet
ovat Madamen seuranaisten asuntojen alla."
"Kyllä, koska Manicamp, de Wardes ja muut pitävät siellä majaansa."
"Aivan oikein. No niin, monsieur, ajatelkaa sitä ihmeellistä sattumaa,
että herra de Guichelle varatut kaksi kamaria ovat juuri ne
parihuoneet, jotka sijaitsevat neitien de Montalaisin ja de la
Vallièren asunnon alla."
"No, entä sitten?"
"Ne kaksi kamariahan ovat nyt vapaina, koska herra de Guiche makaa
haavoittuneena Fontainebleaussa."
"Minä vannon teille, monsieur, etten tule tästä hullua hurskaammaksi!"
"Ah, jos minulla olisi onni olla de Saint-Aignan nimeltäni, niin
oivaltaisin asian heti paikalla."
"Ja mitä tekisitte?"
"Vaihtaisin heti asuntoni niihin huoneisiin, jotka herra de Guiche on
jättänyt tuolla tyhjiksi."
"Mitä ajattelettekaan!" virkahti de Saint-Aignan halveksivasti;
"hylkäisinkö ensimmäisen kunniasijan, kuninkaan läheisyydessä, --
etuoikeuden, joka myönnetään ainoastaan prinsseille, herttuoille ja
pääreille... Totisesti, hyvä herra de Malicorne, sallikaa minun
huomauttaa, että te olette järjiltänne."
"Monsieur", vastasi nuori mies vakavasti, "te teette kaksi erehdystä:
nimeni on ihan lyhyeen Malicorne, ja järkeni on täydessä kunnossa."
Vetäen taskustaan paperin hän lisäsi; "Kuunnelkaa minua vielä hetkinen,
ja sitten näytän teille tämän."
"Mielelläni", mukausi de Saint-Aignan.
"Te tiedätte, että Madame vartioitsee la Vallièrea niinkuin Argus piti
silmällä Io-luonnotarta."
"Niinpä kyllä."
"Te tiedätte, että kuningas on turhaan tahtonut puhutella vangittua
kaunotarta ja että me kumpainenkaan emme ole saaneet toimitetuksi
hänelle tätä etua."
"Te pääsitte siitä hyvin karvaasti selville, suureksi surkuttelukseni,
herra Malicorne."
"No, miten luulisitte käyvän sille, jonka kekseliäisyys lähentäisi nuo
kaksi rakastavaista?"
"Oh, kuningas ei rajoittaisi kiitollisuuttaan vähään!"
"Herra de Saint-Aignan, ettekö te olisi halukas hiukan koettelemaan
kuninkaallista kiitollisuutta?"
"Tietysti", myönsi de Saint-Aignan, "herrani suosionosoitus
velvollisuuteni täyttämisen tunnustuksena olisi minulle
kallisarvoinen."
"Silmätkää siis tätä paperia, herra kreivi."
"Mikä tämä on? Pohjapiirros?"
"Niin, herra de Guichen kahdesta kamarista, joista kaiken
todennäköisyyden mukaan tulee teidän huoneistonne."
"Oh, ei, vaikka mitä tapahtuisi!"
"Kuinka niin?"
"Syystä että minun asuntoani jo himoitsee monta aatelismiestä, joille
en suinkaan luovuta mukavia huoneitani: herra de Roquelaure, de la
Ferté, Dangeau."
"Sitten jätänkin teidät, herra kreivi, ja menen tarjoamaan jollekulle
noista herroista tuon pohjapiirroksen siihen liittyvine etuineen."
"Mutta miksi ette varaa niitä itsellenne?" tiedusti de Saint-Aignan
epäluuloisesti.
"Syystä että kuningas ei voisi kunnioittaa minua julkisilla käynneillä,
kun hän sitävastoin kyllä pistäytyy vieraaksi jollekulle noista
herroista."
"Mitä! Kuningasko kävisi heistä jonkun asunnossa?"
"_Pardieu_, halukkaasti ja alinomaa! Vielä kysyttekin, kävisikö
kuningas huoneistossa, jossa hän pääsee lähestymään la Vallièreä!"
"Kaunista lähentelyä... eri huonekerroissa ollen."
Malicorne kiersi pikku paperisuikaleensa auki rihmarullalta.
"Herra kreivi", sanoi hän, "pyydän teitä ottamaan huomioon tämän
tiedon, jossa ilmoitetaan, että neiti de la Vallièren kamarissa on vain
yksinkertainen puulattia."
"No?"
"Kah, te otatte puusepän, joka asuntoonne suljettuna paikkoja
tuntematta avaa teidän laipionne eli siis neiti de Vallièren lattian."
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti de Saint-Aignan kuin huikaistuneena.
"Mikä nyt?" kysyi Malicorne.
"Onpa siinä aika uskalias aatos, monsieur."
"Vakuutan teille, että se kuninkaasta näyttää vain pikku
toimenpiteeltä."
"Rakastavaiset eivät ajattele vaaraa."
"Mitä vaaraa te siinä pelkäätte, herra kreivi?"
"Mutta sellainen puhkaiseminen aiheuttaa tavatonta jyryä, niin että
koko linna kajahtelee?"
"Hoo, herra kreivi, olen varma siitä, että se sahuri, jonka minä voin
teille esittää, ei häiritse vähimmälläkään melulla. Hän leikkaa kuuden
jalan neliön rohtimiin käärityllä hienolla sahalla niin sievästi, että
työskentely ei kuulu viereisiinkään huoneisiin."
"Hohoi, hyvä herra Malicorne, te ihan huumaatte minut, hämmennätte
ajatukseni sekaisin!"
"Minä jatkan", sanoi Malicorne tyynesti: "siihen huoneeseen, josta
olette puhkaissut laipion -- suvaitsettehan kuunnella?"
"Kyllä."
"Te laitatte portaat, joita myöten neiti de la Vallière pääsee alas
teidän asuntoonne tai kuningas ylös hänen luokseen."
"Mutta ne portaathan nähdään?"
"Ei, sillä teidän puolellanne ne kätkee väliseinä, jonka päälle
levitätte samanlaiset seinäverhot kuin kamarin pääseinillekin, ja neiti
de la Vallièren puolella on vain salaluukku, joka avautuu lattiasta
makuusijan alla."
"Tosiaankin", äännähti de Saint-Aignan, jonka silmät alkoivat säihkyä.
"Nyt, herra kreivi, myönnätte kyllä, että kuningas pistäytyy usein
vieraisille huoneeseen, missä on sellaiset portaat. Olletikin herra
Dangeau luullakseni mieltyy aatokseeni, ja minä lähden nyt selittämään
sitä hänelle."
"Hei, hei, parahin herra Malicorne", huudahti de Saint-Aignan,
"minullehan te ensin puhuitte siitä, joten minulla on etuoikeus!"
"Tahdotteko siis sitä käyttää?"
"Tahdonko muka! Se on selvä!"
"On totinen tosi, herra de Saint-Aignan, että annan teille täten nauhan
ensi armonosoitus-luettelossa ja kenties hyvän herttualäänityksenkin."
"Ainakin saan siten", vastasi kreivi punehtuneena, "mielihyvästä,
tilaisuuden näyttää kuninkaalle, että hän ei suotta puhuttele minua
toisinaan ystäväkseen, -- ja se tilaisuus on teidän ansiotanne, parahin
herra Malicorne."
"Etteköhän tule sitä vielä unohtaneeksi?" virkkoi Malicorne hymyillen.
"Minä pidän sitä aina rakkaassa muistissa, monsieur!"
"Minä en kylläkään ole kuninkaan ystäviä, monsieur; minä olen hänen
palvelijansa."
"Niin, mutta jos ajattelette, että nuo portaat voivat minulle merkitä
sininauhaa,[11] arvelen minäkin puolestani, että ne teille tuottavat
aateliskirjan."
Malicorne kumarsi.
"Nyt on siis vain muuttaminen järjestettävä", sanoi de Saint-Aignan.
"Kuningas ei kaiketikaan pane vastaan; pyytäkää häneltä lupaa."
"Riennän heti hänen puheilleen."
"Ja minä käyn hankkimassa puusepän, jota tarvitsemme."
"Milloin hän voisi jo tulla?"
"Tänä iltana."
"Älkää unohtako varokeinoja."
"Tuon hänet luoksenne side silmillä."
"Ja minä lähetän käytettäväksenne vaunut."
"Ilman vaakunakuvia."
"Ja jonkun lakeijani ilman livreijaa. Se on siis sovittu."
"Hyvä on, herra kreivi."
"Mutta la Vallière...? Mitä hän sanoo siitä puuhasta?"
"Minä takaan, että se herättää hänessä suurta mielenkiintoa."
"Sen uskon."
"Olenpa varma siitäkin, että jos kuningas ei rohkene nousta hänen
luokseen, ajaa hänet uteliaisuus alas."
"Toivokaamme niin", sanoi de Saint-Aignan.
"Niin, toivokaamme", toisti Malicorne.
"Minä lähden siis kuninkaan luo."
"Ja saatte ihmeen hyvin toimeen asianne."
"Mihin aikaan illalla puuseppäni saapuu?"
"Kello kahdeksalta."
"Ja kuinka kauan arvioitsette hänen tarvitsevan sahuuseensa?"
"Parisen tuntia, mutta sitten on vielä niin sanottu siloittelu
suoritettava. Yö ja osa huomispäivää -- oikeastaan on laskettava kaksi
päivää portaineen."
"Kaksi päivää, -- se on pitkä aika."
"Hitto, kun kerran ryhtyy avaamaan porttia paratiisiin, pitää sen
pääsytien olla siistissä kunnossa."
"Olette oikeassa. Tapaamme siis piammiten. Ja ylihuomis-illaksi on
muutto valmis."
173.
Soihtukulkue.
Ihastuneena kuulemastaan de Saint-Aignan suuntasi iloisin aavistuksin
askeleensa de Guichen parihuoneisiin.
Hän, joka neljännestunti sitten ei olisi luovuttanut omia suojiaan
miljoonasta, olisi nyt ollut valmis maksamaan miljoonan saadakseen
haltuunsa tuon kiihkeästi haluamansa, onneatuottavan asunnon. Mutta hän
ei siinä kohdannut niin suuria vaatimuksia. Herra de Guiche ei vielä
tiennyt, missä hänen oli asuttava, ja oli sitäpaitsi yhä liian sairas
ajatellakin sellaisia seikkoja. De Saint-Aignan sai siis de Guichen
molemmat huoneet. Herra Dangeau puolestaan peri de Saint-Aignanin kaksi
kamaria, lahjottuaan kreivin taloudenhoitajan kuudentuhannen livren
harjakaisilla, ja katsoi tehneensä erinomaisen kaupan. Dangeaun kaksi
huonetta määrättiin de Guichen vastaiseksi asunnoksi. Herra Dangeau
puolestaan oli niin riemuissaan, että hän ei edes vaivautunut
epäilemäänkään de Saint-Aignanilla olleen mielessä mitään suurempaa
etua asunnonvaihdossa.
Jo tuntia myöhemmin kuin oli tehnyt tämän uuden päätöksen oli de
Saint-Aignan siis noiden kahden huoneen isäntänä, ja siitä kymmenen
minuutin kuluttua Malicorne toi hänen luokseen verhoilijat.
Sillävälin kuningas tiedusti suosikkiaan. Juostiin hakemaan de
Saint-Aignania ja tavattiin Dangeau. Tämä neuvoi Guichen luo, ja vasta
sieltä löytyi kaivattu. Mutta hän ilmestyi viivästyneenä; kuningas oli
pari kolme kertaa levottomasti liikahtanut, ennenkuin de Saint-Aignan
aivan hengästyksissään astui herransa eteen.
"Sinäkin jätät minut?" virkkoi Ludvig XIV siihen valittavaan tapaan,
jolla Caesar kahdeksantoista vuosisataa aikaisemmin lienee lausunut _tu
quoque_.
"Sire", selitti de Saint-Aignan, "minä en jätä kuningastani,
päinvastoin. Minä järjestelin muuttoani."
"Mitä muuttoa? Luulin muuttosi tulleen kuntoon jo kolme päivää sitten."
"Niin kyllä, sire. Mutta minä asun nykyisissä huoneissani epämukavasti
ja siirryn tuonne vastapäiseen rakennukseen."
"Enkö sitä sanonut, että sinäkin jätät minut!" huudahti kuningas. "Oih,
tuo jo menee yli rajojen! Kun minulla vain oli nainen, jolle sydämeni
sykkii, niin koko perhekunta liittoutui häntä minulta ryöstämään.
Minulla oli ystävä, jolle uskoin huoleni ja joka auttoi minua niiden
taakkaa kantamaan, mutta valituksiini väsyneenä ystävä jättää minut
lupaakaan pyytämättä."
De Saint-Aignan purskahti nauramaan. Kuningas arvasi, että tässä
kunnioituksen puutteessa piili jotakin salaperäistä.
"Mitä on tekeillä?" hän huudahti toiveikkaana.
"No, sire, se ystävä, jota kuninkaani parjaa, yrittelee hankkia
kuninkaalle kadotetun onnen takaisin."
"Toimitatko sinä minut la Vallièren pariin?" kysyi Ludvig XIV.
"Sire, en siitä vielä mene takuuseen, mutta..."
"Mutta...?"
"Minä toivon niin."
"Oi, miten, miten? Sano se minulle, de Saint-Aignan. Tahdon tietää
suunnitelmasi, tahdon auttaa sinua siinä kaikin voimin."
"Sire", vastasi de Saint-Aignan, "en vielä itsekään oikein tiedä, miten
menettelen tuumani toteuttamisessa; mutta minulla on pätevä syy uskoa,
että huomisesta alkaen..."
"Huomisesta, sanot?"
"Niin, sire."
"Ai mikä onni! Mutta miksi sinä muutat?"
"Palvellakseni teitä paremmin."
"Miten sinä muuttaneena voit paremmin palvella?"
"Tiedättekö, missä de Guichelle aiotut kaksi kamaria sijaitsevat?"
"Tiedän."
"Silloin tiedätte, mihin minä muutan."
"Epäilemättä; mutta eipä se tieto minua hyödytä."
"Mitä! Ettekö käsitä, sire, että sen asunnon päällä on kaksi kamaria?
Toinen on neiti de Montalaisin ja toinen..."
"Toinen de la Vallièren, niinkö, de Saint-Aignan?"
"Juuri niin, sire."
"Oi, de Saint-Aignan, siinä sinulla on totisesti onnellinen ajatus,
ystävän, runoilijan ajatus! Toimittaessasi minut henkilön lähelle,
josta koko maailma tahtoo minut eroittaa, olet minulle suuriarvoisempi
kuin Pylades Oresteelle, kuin Patroklos Akhilleukselle."
"Sire", sanoi de Saint-Aignan hymyhuulin, "epäilenpä, tokko teidän
majesteettinne yhä jakelisi minulle niin kehuvia imarteluja, jos
tuntisitte suunnitelmani koko laajuudessaan. Ah, sire, aavistelen
halvempia nimityksiä, joita eräät hovin puritaanit eivät laiminlöisi
minusta käyttää, kun he saavat tietää, mitä aion teidän majesteettinne
hyväksi tehdä."
"De Saint-Aignan, minä menehdyn kärsimättömyydestä. De Saint-Aignan,
minä riudun. De Saint-Aignan, minä en mitenkään voi odottaa huomiseen
asti... Huomiseen! Huomiseenhan on kokonainen iäisyys."
"Ja nyt, sire, jos suvaitsette, lähdette heti ulos haihduttamaan tuota
kärsimättömyyttä kelpo ajelulla."
"Sinun kanssasi kylläkin. Juttelemme suunnitelmistasi ja haastelemme
hänestä."
"Ei niin, sire, minä jään."
"Kenen kanssa minä sitten lähden?"
"Naisten kanssa."
"_Ma foi_, sitä minä en tee, de Saint-Aignan!"
"Täytyy, sire."
"Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minä en enää antaudu hirveään rangaistukseen
olla parin askeleen päässä hänestä, nähdä hänet ja ohikulkiessa
hipaista hänen pukuaan virkkamatta hänelle mitään. Ei, minä kieltäydyn
siitä kidutuksesta, jonka sinä uskot onneksi, mutta joka tuottaa
silmiäni polttavaa, käsiäni kuivettavaa, sydäntäni raatelevaa tuskaa.
En tahdo nähdä häntä noiden vieraitten ihmisten parissa, saamatta
hänelle kielin kertoa rakkauttani, vaikka koko olemukseni hänelle siitä
puhuu ja antaa minut kaikille ilmi. Ei, olen vannonut itselleni, etten
sitä enää tee, ja minä pidän valani."
"Kuitenkin, sire, kuulkaahan, mitä sanon."
"Minä en kuuntele mitään, de Saint-Aignan."
"Siinä tapauksessa minä jatkan kuitenkin. On tärkeätä, sire, tärkeätä,
ymmärtäkää minut oikein, perin tärkeätä, että Madame seuranaisineen
poistuisi palatsista kahdeksi tunniksi."
"Sinä hämmästytät minut, de Saint-Aignan."
"Minulle on raskasta komennella kuningastani, mutta tässä tapauksessa
minä komennan, sire. On lähdettävä metsästys- tai huvimatkalle."
"Mutta tuo metsästys, tuo ajelu näyttäisi oikulta, eriskummaiselta
päähänpistolta! Ilmaistessani mokomaa kärsimättömyyttä paljastan koko
hoville sydämeni, joka ei enää kuulu itselleni. Eikö jo kyllin usein
sanota, että uneksin maailman valloitusta, vaikka minun pitäisi ensin
kyetä hallitsemaan itseäni?"
"Ne, jotka niin puhuvat, ovat nenäkästä ja vehkeilevää väkeä. Mutta
olkoot he keitä tahansa, niin jos teidän majesteettinne mieluummin
kuuntelee heitä, ei minulla enää ole mitään sanottavaa. Silloin
huomispäivä siirtyy määräämättömien ajanjaksojen joukkoon."
"De Saint-Aignan, minä lähden tänä iltana... Tänä iltana ajan soihtujen
valossa Saint-Germainiin nukkumaan. Syön siellä huomenna aamiaisen ja
palaan Pariisiin kello kolmen tienoissa. Sopiiko se?"
"Mainiosti."
"Siis minä lähden tänä iltana kello kahdeksalta."
"Teidän majesteettinne arvasi oikean hetken."
"Ja etkö sinä tahdo sanoa minulle mitään?"
"Asia on niin, että minä en voi mitään sanoa. Uutteruus merkitsee tässä
maailmassa jotakin, sire. Mutta sattuma näyttelee niin suurta osaa,
että pidän tapanani myöntää sille ahtaimman oven, kun se aina osaa
avata sen ylen leveäksi."
"No minä jätän asian sinun huostaasi."
"Siinä teette oikein."
Näin rauhoitettuna kuningas meni suoraa päätä Madamen luo ilmoittamaan
suunnitellusta ajoretkestä.
Madame uskoi heti, että tässä aavistamattomassa hankkeessa piili
kuninkaan puolelta salajuoni la Vallièren tapaamiseksi joko tiellä
pimeyden huomassa tai muulla tavoin. Mutta hän varoi ilmaisemasta
mitään langolleen ja vastaanotti kutsun hymyilevänä. Hän antoi
äänekkäästi määräyksiä hovineitojensa mukaantulosta, mutta itsekseen
päätti hän illalla tehdä mitä hänestä näyttäisi otollisimmalta hänen
majesteettinsa lempiseikkailujen häiritsemiseksi.
Huviretken ehdottaja saattoi siis poistuessaan uskoa la Vallièren
tulevan mukaan ja viihdyttäytyä vainottujen rakastavaisten
surunvoittoisella onnella, kun he pelkän näkemisen avulla loihtivat
mielessään esille kaikki kielletyn omistuksen riemut. Mutta jälleen
neitojensa pariin jäätyänsä Madame virkkoi:
"Minulle riittää kaksi tyttöä täksi illaksi: neidit de Tonnay-Charente
ja de Montalais."
La Vallière oli aavistanut tätä iskua, ja vainoominen oli karaissut
häntä. Hän ei suonut Madamelle iloa nähdä kasvoillaan sydämessään
tuntemansa vihlaisun vaikutusta. Hän päinvastoin ilmaisi hymyssään sitä
sanomatonta lempeyttä, joka antoi hänen kasvonjuonteilleen enkelimäisen
ilmeen.
"Minä siis, Madame, olen tämän iltaa vapaana?" virkkoi hän.
"Niin, tietysti."
"Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on
suvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia
teille tarjota."
Ja kunnioittavasti kumarrettuaan tyttö poistui kammioonsa. Neidit de
Montalais ja de Tonnay-Charente tekivät samoin. Huhu ajoretkestä levisi
heidän mukanaan Madamen asunnosta pitkin palatsia. Kymmenen minuuttia
myöhemmin Malicorne tiesi Madamen päätöksestä ja sujautti Montalaisin
oven alitse näin kuuluvan kirjelapun:
'On välttämätöntä, että L.V. viettää yönsä Madamen kanssa.'
Sovittuun tapaan Montalais ensin poltti paperin, ja sitten hän alkoi
aprikoida. Hän oli nokkela tyttö, ja pian oli hänen suunnitelmansa
valmis.
Hetkellä, jolloin hänen oli mentävä Madamen luo, nimittäin kello
viideltä, hän riensi juoksujalkaa pihamaan yli, ja saavuttuaan
kymmenkunnan askeleen päähän siinä seisoskelevasta upseeriryhmästä hän
parahtaen hervahti sirosti polvelleen, ja kun hän nousi matkaansa
jatkamaan, nähtiin hänen ontuvan.
Herrasmiehet riensivät häntä tukemaan. Montalais oli nyrjäyttänyt
jalkansa. Siitä huolimatta hän uskollisena velvollisuudelleen yhä
ponnisteli Madamen luo.
"Mikä on? Miksi onnutte?" kysyi tämä. "Minä luulin teitä la
Vallièreksi."
Montalais kertoi, miten hän pikemmin ehtiäkseen oli juossut ja siinä
nyrjäyttänyt nilkkansa. Madame näkyi häntä säälittelevän ja tahtoi heti
lähettää noutamaan lääkäriä. Mutta tyttö vakuutteli, että vamma ei
ollut vakavaa laatua.
"Madame", virkkoi hän, "pahoittelen vain, etten voi täyttää
palvelustani, ja aioin pyytää neiti de la Vallièrea astumaan
sijaani..."
Madame rypisti kulmiaan.
"Mutta sitä en tehnytkään", jatkoi Montalais.
"Ja miksi ette?" kysyi Madame.
"Siksi että la Vallière-raukka näyttää niin iloiselta vapaasta
illastaan ja yöstään, että minulta puuttui rohkeutta pyytää häntä
vuorolleni."
"Mitä? Onko hän niin riemuissaan?" tiedusti Madame ihmeissään.
"No ihan hupsuuteen asti. Hän, joka aina on niin surumielinen,
lauleskeli ilosta. Tietäähän teidän korkeutenne, että hän karttaa
seuraa ja että hänen luonteessaan on hitunen villiyttâ."
"Oh, oh, -- ajatteli Madame, -- tuo suuri riemastus ei tunnu ollenkaan
luonnolliselta!"
"Hän on jo tehnyt valmistuksia", jatkoi Montalais, "syödäkseen
päivällistä yksinään rakkaiden kirjojensa parissa. Ja sitäpaitsi on
teidän korkeudellanne kuusi muuta neitoa, jotka kovin mielellään
tulevat mukaanne. Sentähden en edes ehdottanutkaan vaihtoa la
Vallièrelle."
Madame oli vaiti.
"Teinkö oikein?" jatkoi Montalais, tuntien sydämessään pikku
ahdistusta, kun näki niin huonon tehon sotajuonella, jonka tepsimiseen
hän oli luottanut niin täydellisesti, ettei ollut pitänyt tarpeellisena
keksiä mitään muuta varalle. "Hyväksyykö madame menettelyni?" toisti
hän.
Madame ajatteli, että kuningas saattoi hyvinkin yön kuluessa lähteä
Saint-Germainista, ja kun sieltä ei ollut kuin puolenviidettä lieuen
matka Pariisiin, voisi hän tunnissa ehtiä pääkaupunkiin.
"Sanokaa minulle", uteli hän, "eikö la Vallière edes tarjoutunut
seurueeseen teidän puolestanne, kun kuuli teidän loukkaantuneen?"
"Oh, hän ei vielä tiedäkään tapaturmastani; mutta jos hän sen tietäisi,
en suinkaan pyytäisi häneltä mitään, mikä häiritsisi hänen
suunnitelmiaan. Minä luulen, että hän tahtoo tänä iltana toteuttaa
yksinään kuningas-vainajan herra de Saint-Marsille ehdottaman
huviohjelman: 'Olkaamme ikävissämme, herra de Saint-Mars, olkaamme
oikein ikävissämme'."
Madame varmistui luulossaan, että tässä yksinäisyyden epuussa piili
joku salaperäinen rakkausseikkailu, joka ei saattanut perustua muuhun
kuin Ludvigin yölliseen paluuseen. Ei ollut enää epäilemistäkään, että
la Vallièrelle oli ilmoitettu tästä palaamisesta ja että tyttö sen
vuoksi niin mielellään jäi palatsiin. Se oli edeltäpäin harkittu juoni.
-- En annakaan niiden pettää itseäni, -- ajatteli Madame. Ja hän teki
varman päätöksensä.
"Neiti de Montalais", sanoi hän, "menkääpä ilmoittamaan
ystävättärellenne, että olen hirveästi pahoillani, kun minun täytyy
häiritä hänen yksinäisyyshaaveilujaan. Mutta sen sijaan että hän
ikävöitsisi yksikseen kotona, kuten halusi, saa hän tulla kärsimään
ikävää meidän kanssamme Saint-Germainissa."
"Voi la Vallière-parkaa!" virkahti Montalais, muka murheellisena, mutta
sydämessään riemuiten. "Oi, madame, eikö olisi mahdollista, että teidän
korkeutenne..."
"Riittää", keskeytti Madame, "minä tahdon niin! Haluan mieluummin neiti
la Baume le Blanchin seuraa kuin kenenkään muun. Menkää, lähettäkää
hänet luokseni ja hoitakaa säärtänne."
Montalais ei odottanut toista käskyä. Hän astui huoneeseensa, kirjoitti
vastauksensa Malicornelle ja työnsi paperin verhon alle. "Hän lähtee",
oli tämän vastauksen sanamuotona. Spartalainenkaan ei olisi
kirjoittanut lyhyemmin.
-- Tällä tavoin, -- ajatteli Madame, -- pidän häntä silmällä matkan
varrella, ja yönsä hän nukkuu minun huoneessani, joten hänen
majesteetiltaan kyllä kysytään taitavuutta, jos mielii vaihtaa
sanasenkaan neiti de la Vallièren kanssa!
La Vallière vastaanotti lähtökäskyn yhtä välinpitämättömän lempeästi
kuin oli kuullut määräyksen kotiinjäämisestäkin.
Mutta sisällisesti hän suuresti iloitsi ja piti tätä prinsessan
mielenmuutosta kaitselmuksen lähettämänä lohdutuksena. Vähemmän
tarkkanäköisenä kuin Madame hän asetti kaikki sattuman laskuun.
Sillaikaa kun palatsin asukkaat, epäsuosioon joutuneita sairaita ja
jalkansa niukahduttaneita lukuunottamatta, suuntasivat kulkunsa
Saint-Germainia kohti, Malicorne tuotti työmiehensä herra de
Saint-Aignanin kuomuvaunuissa, vieden hänet la Vallièren kammion alla
olevaan huoneeseen. Luvatun loistavan palkkion houkuttelemana mies
ryhtyi innokkaan työhönsä.
Kun kuninkaan rakennusmestareilta oli haettu mitä oivallisimmat
työkalut, muun muassa sellainen saha, joka vastustamattoman terävänä
sileästi leikkaa raudankovat tammilaahkot, edistyi työ nopeasti, ja
neliskulmainen, kahden vuoliaisen välistä valittu palanen kattoa pudota
muksahti de Saint-Aignanin, Malicornen, puusepän ja erään uskotun
palvelijan käsivarsille, joka viimemainittu oli syntynyt maailmaan
kaiken nähdäkseen, kaiken kuullakseen ja kaikesta ollakseen vaiti.
Mutta Malicornen esittämän uuden suunnitelman vuoksi aukko puhkaistiin
katon nurkkaan.
Syy siihen oli seuraava:
Kun la Vallièren huoneessa ei ollut pukimoa, oli tämä pyytänyt ja juuri
samana aamuna saanutkin suuren suojuskaihtimen väliseinän puutetta
korvaamaan. Hänelle toimitettu irtoseinä riitti hyvin peittämään aukon,
joka sitäpaitsi salattiin kaikilla taidepuusepän keinoilla. Kun aukko
oli puhkaistu, pujottausi puuseppä vuoliaisten välitse la Vallièren
huoneeseen. Sinne päästyään hän sahasi lattiasta sopivan
neliönmuotoisen osan ja päällysti lattian omilla parkettiliuskoilla
aukkoon niin täydellisesti sovitetun laskuoven, että harjaantuneinkaan
silmä ei siinä voinut eroittaa muuta kuin parketin välttämättömät
saumat.
Malicorne oli kaikki järjestänyt edeltäpäin. Kädensija ja kaksi
ennakolta ostettua saranaa kiinnitettiin tähän puukanteen. Pienet
kiertoportaat, jollaisia alettiin käyttää välikerroissa, oli uuttera
Malicorne ostanut valmiina, maksaen niistä kaksituhatta livreä. Ne
olivat pitemmät kuin tarpeellista, mutta salvumies poisti niistä
muutamia askelmia, jotta niistä tuli sopivan mittaiset. Nämä portaat,
jotka olivat määrätyt kantamaan niin ylevää taakkaa, kiinnitettiin
seinään vain kahdella muurikoukulla. Alipäästä ne upotettiin kreivin
omaan parkettilattiaan kahdella kierrevaarnalla. Kuningas olisi koko
neuvoskuntineen voinut vaaratta nousta ja laskeutua näillä portailla.
Kaikki vasarat iskivät rohdinalustalle, jokainen viila nirhasi pää
villaan käärittynä ja terä öljyttynä. Sitäpaitsi oli meluisin työ tehty
yön aikana ja aamusella, jolloin la Vallière ja Madame olivat poissa.
Kun kuningas kellon käydessä kahta saapui takaisin Palais-Royaliin ja
la Vallière astui huoneeseensa, oli kaikki paikoillaan, eikä pieninkään
sahajauhojen hiukkanen, ei vähäisinkään lastu ollut todistamassa
neitsytkammion pyhyyden loukkauksesta. De Saint-Aignan vain, joka
parhaansa mukaan oli tahtonut olla työssä avullisena, oli raastanut
sormensa verille ja repinyt paitansa sekä uhrannut paljon hikeä
kuninkaansa palveluksessa. Varsinkin hänen kämmenensä olivat
kauttaaltaan rakoilla, jotka johtuivat siitä, että hän oli kannattanut
tikapuita Malicornelle. Hän oli sitäpaitsi yhden erältään kantanut
portaitten viisi kappaletta, jotka olivat muodostetut kahdesta
askelmasta kukin. Voimme tosiaankin sanoa, että jos kuningas olisi
nähnyt hänet niin uutterassa uurastuksessa, olisi hän vannonut
kreiville ikuista kiitollisuutta.
Kuten Malicorne, tarkkaan laskeskeleva mies, oli edellyttänyt, saatiin
kaikki nämä työt valmiiksi neljässäkolmatta tunnissa. Puuseppää
palkittiin neljälläkolmatta louisdorilla ja hän poistui peräti
riemuissaan; olihan se yhtä paljon kuin hän muutoin ansaitsi kuudessa
kuukaudessa.
Kukaan ei vähääkään aavistanut, mitä neiti de la Vallièren huoneen alla
oli puuhattu. Mutta toisen päivän iltana, juuri kun la Vallière oli
päässyt Madamen palveluksesta ja astunut suojaansa, kuului heikko
rasahdus huoneen perältä. Kummastuneena hän katsahti ääntä kohti.
"Kuka siellä?" hän huudahti pelästyneenä.
"Minä", vastasi kuninkaan tuttu ääni.
"Te!... te!" huudahti nuori tyttö, hetkiseksi luullen näkevänsä unta.
"Mutta missä sitten olette?... Tekö, sire?"
"Täällä", vastasi kuningas, työntäen seinukkeen liuskoista yhden
syrjään ja ilmestyen kuin haamu huoneen perälle.
La Vallière parahti ja vaipui koko ruumiiltaan väristen nojatuoliin.
174.
Ilmestys.
La Vallière toipui pian hämmästyksestään. Kunnioittavaisella
esiintymisellään kuningas tuotti tytölle enemmän luottamusta kuin hänen
ilmestymisensä oli hätäännyttänyt ja huomatessaan, että nuorta
kreivitärtä erityisesti säikytti kysymys, miten hän oli voinut
tunkeutua kammioon, Ludvig selitti hänelle seinukkeen kätkemien
portaiden rakenteen ja vakuutti, että hän ei suinkaan ollut mikään
yliluonnollinen näky.
"Oi, sire", virkkoi la Vallière pudistaen vaaleata päätänsä ja
hymyillen herttaisesti, "läsnä- tai poissaolevana näen teidät sieluni
silmillä yhtä selvästi joka hetki."
"Ja se merkitsee, Louise?"
"Oi, sen te hyvin tiedätte, sire: se merkitsee, että tyttörukka, jonka
salaisuuden te yllätitte Fontainebleaussa ja jonka te tulitte
tempaisemaan takaisin ristin juurelta, ei ole hetkeäkään teitä
ajattelematta."
"Louise, sinä saat minun iloni ylimmilleen."
La Vallière hymyili surullisesti ja jatkoi:
"Mutta, sire, oletteko ajatellut, että nerokas keksintönne ei voi
meille olla miksikään hyödyksi?"
"Ja miksei? Sano; minä kuuntelen."
"Sentähden, sire, että asumani huone ei ole turvattu etsiskelyiltä, jos
niitä tahdotaan panna toimeen. Madame voi sattua tulemaan, ja joka
hetki vuorokaudesta toverini käyvät täällä. Oveni lukitseminen
sisäpuolelta antaisi minut ilmi yhtä selvästi kuin jos kirjoittaisin
sen päälle: 'Älkää astuko sisälle, kuningas on täällä!' Ja tiedättekö,
sire, tälläkään hetkellä ei mikään estä ovea aukenemasta ja teidän
majesteettianne tulemasta yllätetyksi minun luotani."
"Silloinhan", vastasi kuningas myhäillen, "minut todellakin luultaisiin
aaveeksi, sillä kukaan ei voisi sanoa, mistä olen tänne tullut.
Ainoastaan kummitukset kulkevat seinien ja lattiain läpi."
"Voi, sire, millainen seikkailu! Ajatelkaahan, mikä häväistysjuttu
siitä syntyisi! Mitään sellaista ei vielä koskaan liene sanottu
hovineidoista, eikäpä meikäläisiä tyttöparkoja ihmisten ilkeys
kuitenkaan juuri sääli."
"Ja tästä kaikesta päätät, rakas Louiseni...? No, puhuppa, selitä
tarkoituksesi!"
"Tarkoitan, että täytyy, ah...! Suokaa minulle anteeksi, se on hyvin
kova sana..."
Ludvig hymyili.
"No?" rohkaisi hän.
"Että teidän majesteettinne täytyy juonittelujen ja yllätysten
välttämiseksi poistaa portaat. Sillä joutua nähdyksi täällä,
käsitättehän, sire, olisi suurempi onnettomuus kuin kohtaustemme
tuottama onni."
"Mutta, rakas Louise", vastasi kuningas hellästi, "sen sijaan että
poistettaisiin portaat, joilla nousen sinun luoksesi, on olemassa
yksinkertaisempi keino, jota et ole tullut ajatelleeksi."
"Keino... vieläkin?..."
"Niin, vieläkin. Oi, sinä et rakasta minua niinkuin minä rakastan
sinua, Louise, koska minä olen sinua kekseliäämpi!"
Tyttö katseli häntä. Ludvig ojensi hänelle kätensä, jota Louise
vienosti puristi.
"Sanot", jatkoi kuningas, "että tänne tullen joutuisin yllätetyksi,
koska jokainen voi saapua huoneeseesi milloin haluaa?"
"Niin, sire, tälläkin hetkellä, kun siitä puhutte, minä vapisen
pelosta."
"Olkoon; mutta sinuapa ei yllätetä, jos itse laskeudut portaita pitkin
alempana oleviin huoneisiin."
"Sire, sire, mitä sanottekaan!" huudahti la Vallière säikähtyneenä.
"Sinä käsität minut väärin, Louise, kun otat noin pahaksesi ensi
sanastani. Tiedätkö ensinnäkin, kelle nuo huoneet kuuluvat?"
"No, kreivi de Guichelle."
"Ei, vaan herra de Saint-Aignanille."
"Dianko totta!" huudahti la Vallière.
Tämä nuoren tytön riemuitsevasta povesta singahtanut lauselma sai
ikäänkuin suloisen enteen salaman välähtämään kuninkaan lemmestä
laajentuneessa sydämessä.
"Niin, ystävällemme herra de Saint-Aignanille."
"Mutta, sire, minä en voi paremmin saapua de Saint-Aignanin kuin kreivi
de Guichenkaan luo", uskalsi jälleen naiseksi muuttunut enkeli
muistuttaa.
"Miksi et voi, Louise?"
"Mahdotonta, mahdotonta!"
"Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea."
"Kuninkaan turvissa?" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein.
"Oi, uskothan toki sanaani?"
"Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla,
puhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään."
"Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?"
"On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan,
mutta minulle te ette ole kuningas."
"Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni?
Kuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?"
"Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä."
"Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla."
La Vallière ei vastannut mitään, -- silmäili vain Ludvigia tuolla
kirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa:
"Ah, ah, en teitä epäile, eivät arasteluni teihin kohdistu."
"Suostun siis", huoahti kuningas, "siihen että herra de Saint-Aignan,
jonka onnellisena etuoikeutena on sinua rauhoittaa, on kohtauksissamme
aina läsnä; minä lupaan sen sinulle."
"Oikeinko totta, sire?"
"Kunniasanallani! Entä sinä puolestasi?..."
"Oi, odottakaa, tässä ei ole kaikki."
"Vieläkö jotakin, Louise?"
"Oi, kyllä. Älkää väsykö niin pian, emme vielä ole puhuneet loppuun,
sire."
"No, lävistä siis lopullisesti sydämeni!"
"Käsitätte hyvin, sire, että näille kohtauksillemme herra de
Saint-Aignaninkin luona täytyy olla joku järjellinen syy."
"Järjellinen syy!" toisti kuningas lempeästi moittien.
"Epäilemättä; miettikää, sire."
"Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni
on tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu
niinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo
keksinyt aiheen."
"Siis, sire...?" virkahti la Vallière hymyillen.
"Huomisesta alkaen, jos suvaitset..."
"Huomisesta?"
"Onko se sinusta liian myöhään?" huudahti kuningas, puristaen
molemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului
käytävästä askelia.
"Sire, sire", hätääntyi la Vallière, "joku lähestyy, joku tulee,
kuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen."
Yhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän
taakse.
Olipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa
kääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää,
että hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö
kyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la
Vallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui
siis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin
lähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen
oven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de
Saint-Aignanin luo.
Heikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi
Montalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea
itsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea.
"Jutelkaamme, Louise", virkkoi hän, "jutelkaamme _vakaasti_, jos
tahdot."
Suuressa mielenkuohussaan Louise tunsi salaista pelkoa tuosta sanasta
"vakavasti", jota Montalais oli tarkoituksellisesti korostanut.
"Hyvä Jumala, rakas Aure", äännähti hän. "Mikä nyt on?"
"Asia on niin, rakas ystävä, että Madame aavistaa koko asian."
"Minkä niin?"
"Tarvitseeko meidän selitellä, ja etkö sinä ymmärrä, mitä tahdon sanoa?
Onhan sinun täytynyt huomata Madamen vaihtelevat mielentilat jo useiden
päivien kuluessa. Olethan nähnyt, miten hän on kutsunut sinut luokseen,
sitten lähettänyt sinut pois, sitten jälleen ottanut takaisin."
"Se on tosiaan kummallista, mutta minä olen tottunut hänen
oikkuihinsa."
"Maltahan vielä. Huomasithan myöskin, miten Madame suljettuaan sinut
pois huvimatkalta eilen antoi sinulle sitten määräyksen tulla mukaan."
"Enkö sitä olisi huomannut? Epäilemättä."
"No niin, Madamella näkyy nykyään olevan riittävästi tietoja, sillä hän
on suoraan käynyt päämääräänsä, kun hänellä Ranskassa ei enää ole
mitään asetettavana kaikkimurskaavaa tulvaa vastaan. Tiedätkö, mitä
tulvalla tarkoitan?"
La Vallière kätki kasvot käsiinsä.
"Minä tarkoitan", jatkoi Montalais hellittämättä, "sitä herraa, joka
mursi auki Chaillotin karmeliittiluostarin portin ja kumosi kaikki
hovin ennakkoluulot niin Fontainebleaussa kuin Pariisissakin."
"Voi, voi!" valitteli la Vallière, yhä verhoten kasvojansa sormillaan,
joiden välitse hänen kyyneleensä vierivät.
"Noh, älä noin antaudu surun valtaan, kun vasta olet tuskasi
puolitiessä."
"Hyvä Jumalat" oihkaisi nuori tyttö levottomana. "Mitä sitten vielä
on?"
"No, asia on näin. Ollen uusien apujoukkojen puutteessa täällä, kun hän
on järjestään käyttänyt molempia kuningattaria, Monsieuria ja koko
hovia, Madame on äkkiä muistanut erään henkilön, jolla muka on
oikeuksia sinuun."
La Vallière kävi valkoiseksi kuin vahakuva.
"Se henkilö", jatkoi Montalais, "ei ole tällähaavaa Pariisissa."
"Laupias Jumala!" vaikersi Louise.
"Ellen erehdy, on hän Englannissa."
"Niin, niin", huokasi la Vallière melkein murtuneena.
"Eikö hän ole kuningas Kaarle II:n hovissa? Sano."
"Kyllä."
"No, tänä iltana on Madamen kabinetista lähtenyt kirje sillä
määräyksellä, että pikalähetti pysähtymättä rientäisi Hampton Courtiin,
joka kuuluu olevan kahdentoista penikulman päässä Lontoosta sijaitseva
kuninkaallinen linna!"
"Ja sitten?"...
"Koska Madame kirjoittaa Lontooseen säännöllisesti kerran kahdessa
viikossa ja vakinainen postinviejä oli lähetetty sinne vasta kolme
päivää sitten, ajattelin, että vain perin tärkeä syy sai Madamen
tarttumaan kynään. Hän on laiska kirjoittamaan, tiedäthän."
"Niin on."
"Aavistukseni sanoo siis minulle, että se kirje kyhättiin sinun
tähtesi."
"Minun tähteni?" toisti onneton tyttönen kuin toimimaan asetettu kone.
"Ja nähdessäni kirjeen sulkemattomana Madamen pöydällä olin siinä
lukevinani..."
"Olit siinä lukevinasi..."
"Ehkäpä erehdyin."
"Mitä?... Sano!"
"Bragelonnen nimen."
La Vallière nousi mitä tuskallisimman järkkymyksen vallassa.
"Montalais", valitti hän nyyhkäisyjen tukahduttamalla äänellä,
"häipyneet ovat jo lapsuuden ja viattomuuden hymyilevät unelmat.
Minulla ei enää ole mitään sinulta eikä muiltakaan salattavaa. Elämäni
on ilmeistä ja avautuu kuin kirja kaikkien luettavaksi kuninkaasta
ensimmäiseen ohikulkijaan asti. Aure, rakas Aureni, mitä tehdä? Mitä
tästä tulee?"
Montalais siirrähti lähemmäksi.
"_Dame_, kysyppä neuvoa itseltäsi", sanoi hän.
"No niin, minä en rakasta herra de Bragelonnea. Ymmärrä minua oikein,
kun sanon, etten rakasta häntä. Minä rakastan häntä kuin hellin sisar
rakastaisi kunnon veljeä; mutta hän ei ole minulta sellaista pyytänyt,
enkä minä ole hänelle sellaista luvannut."
"No, sinä rakastat kuningasta", virkkoi Montalais, "ja se on kyllin
hyvä puolustus."
"Niin, minä rakastan kuningasta", sopersi nuori tyttö, "ja kalliisti
olen saanut maksaa oikeuden näiden sanojen lausumiseen. No, puhu,
Montalais. Mitä voit tehdä minun puolestani tai minua vastaan
nykyisessä asemassani?"
"Kysyhän selvemmin."
"Mitäpä minä sanoisin?"
"Eikö siis mitään erityisempää?"
"Ei", virkahti Louise kummastuneena.
"Hyvä! Silloin sinä pyydät minulta vain neuvoa?"
"Niin."
"Herra Raoulin suhteen?"
"En muusta."
"Se on arkaluontoista", vastasi Montalais.
"Ei siinä ei ole mitään arkaluontoista. Onko minun -- pitääkseni
hänelle antamani lupauksen -- mentävä hänen vaimokseen vai kuuntelenko
yhä kuningasta?"
"Tiedätkö, että saatat minut hyvin tukalaan asemaan", haastoi Montalais
hymyillen. "Kysyt minulta, pitääkö sinun naida Raoul, jonka ystävä minä
olen ja jolle tuottaisin kuolettavaa mielipahaa asettuessani
neuvoillani häntä vastustamaan. Ja sitten sinä puhut, ettet enää
kuuntelisi kuningasta ja minähän olen kuninkaan alamainen ja loukkaisin
häntä neuvomalla sinulle eräänlaista menettelyä. Voi, Louise, Louise,
sinä käsittelet mitä hankalinta pulmaa kovin keveästi!"
"Et ole minua ymmärtänyt, Aure", nuhteli la Vallière loukkaantuneena
Montalaisin hiukan ilvehtivästä sävystä. "Jos puhun avioliitosta herra
de Bragelonnen kanssa, teen sen siksi, että voin naida hänet
tuottamatta hänelle mitään surua. Tai pitäisikö minun kuninkaan tahtoa
totellen saattaa kuningas anastamaan omaisuus, joka tosin kyllä on
keskinkertaista laatua, mutta jolle rakkaus luo näennäisen arvon? Minä
pyydän sinua siis neuvomaan minulle jonkun keinon kunniallisesti
selviytyä jommastakummasta, tai pikemminkin minä kysyn, kumpaisesta
voin kunniallisemmin selviytyä."
"Rakas Louiseni", vastasi Montalais oltuaan tovin vaiti, "minä en kuulu
Kreikan seitsemän viisaan joukkoon enkä tunnusta ehdottomasti
muuttumattomia käytösohjeita. Mutta sen sijaan minulla on jonkun verran
kokemusta, ja voin sanoa sinulle, että nainen olematta perin
pulmallisessa asemassa ei koskaan pyydä sellaista neuvoa kuin sinä
minulta. Kah, sinä olet antanut juhlallisen lupauksen, ja sinulla on
kunniantuntoa. Jos siis sellaisen sitoumuksen tehtyäsi olet joutunut
pulaan, niin ei vieraan neuvo -- kaikki on rakastuneelle sydämelle
vierasta, -- ei siis minun neuvoni, sanon, voi sinua siitä pelastaa. En
siis anna sinulle minkäänlaista ohjetta, varsinkaan kun sinuna olisin
neuvon saatuani vielä enemmän ymmällä kuin ennen. Voin ainoastaan vielä
toistaa: tahdotko, että autan sinua?"
"Oi, kyllä."
"Hyvä, siinä kaikki... Sano minulle, missä suhteessa tahdot minulta
apua. Sano, kenen hyväksi tai ketä vastaan. Vain sillä tavoin pääsemme
tuumasta toimeen."
"Mutta ensinnäkin", virkkoi la Vallière puristaen toverinsa kättä,
"kenen puoltajaksi tai kenen vastustajaksi sinä itse julistaudut?"
"Sinun puoltajaksesi, jos todella olet ystäväni..."
"Etkö sinä ole Madamen uskottu?"
"Sitä hyödyllisempi voin olla sinulle. Ellen tietäisi mitään siltä
taholta, en voisi sinua auttaa, eikä sinulla siis olisi mitään etua
tuttavuudestamme. Ystävyysliitot elävät tällaisista molemminpuolisista
palveluksista."
"Siitä johtuu, että samalla pysyt Madamen ystävättärenä?"
"Tietysti. Valitatko sitä?"
"En", sanoi la Vallière mietteissään, sillä tämä julkea avomielisyys
tuntui hänestä loukkaukselta naista ja vääryydeltä ystävätärtä kohtaan.
"Hyvä on", vastasi Montalais, "sillä muutoin olisitkin hyvin hupsu."
"Sinä siis avustelet minua?"
"Kaikesta sydämestäni, varsinkin jos sinä teet minulle vastaavia
palveluksia."
"Luulisin, että sinä et tunne sydäntäni", sanoi la Vallière, katsellen
Montalaisia suurin, kummastunein silmin.
"_Dame_, se johtuu siitä, rakas Louiseni, että hoviin tultuamme olemme
paljon muuttuneet."
"Miten niin?"
"Onhan se hyvin yksikertaista. Olitko sinä siellä Bloisissa Ranskan
toisena kuningattarena?"
La Vallière painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun. Montalais katseli
häntä omituisesti ja tuli huoahtaneeksi: "Tyttöparka!"