"En voi käsittää tätä käännettä!" valitti hän. Ja hän katseli de

Saint-Aignania, joka myöskin hyvin huomasi la Vallièren synkän

raukeuden, kuten kuninkaan kärsimättömyydenkin.

Turhia olivat Ludvigin rukoukset, turhaan hän yritti taistella tuota

onnetonta mielentilaa vastaan: nuori tyttö oli murtunut, kuolemankaan

näkeminen ei olisi häntä horroksestaan herättänyt. Kuningas vainusi

tässä kielteisessä apeudessa jotakin salaperäistä ikävyyttä; hän alkoi

epäilevästi katsella ympärilleen.

La Vallièren kamarissa sattui olemaan Atoksen pienoiskuva. Kuningas

näki tämän muotokuvan, joka suuresti muistutti Bragelonnea, ollen

maalattu kreivin nuoruuden päivinä, la hän loi siihen uhkaavia

katseita. Ahdistuneessa mielentilassaan ja kuvaa laisinkaan muistamatta

la Vallière ei voinut vähääkään arvata, mitä kuninkaan sielussa

liikkui. Sillävälin Ludvig antautui hirveään muistelmaan, joka jo usean

kerran oli häirinnyt hänen mieltään, joskin hän oli aina karkoittanut

sen luotansa. Hän ajatteli hellää ystävyyttä, joka oli vallinnut noiden

kahden nuoren välillä heidän syntymästään. Hän muisti siitä johtuneen

kihlauksen, -- miten Atos oli Raoulin puolesta tullut häneltä pyytämään

la Vallièren kättä. Hän kuvitteli, että la Vallière Pariisiin

palattuaan oli saanut uutisia Lontoosta ja että nämä sanomat olivat

päässeet vastapainoksi sille vaikutukselle, minkä hän oli kyennyt

saamaan tytön suhteen. Ja melkein heti hän tunsi mustasukkaisuuden

vihaisen paarman pistoksen ohimossaan.

Hän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut

vastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, -- syyttää kuningatarta,

syyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen

taistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi

hänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta,

mitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta

huolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti,

täytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen

sopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki

tosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi

huokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin.

Nämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja

sitten pelästyttäneet Ludvig XIV:ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei

kyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin

muussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi,

kiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan

entisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa

hänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa

vastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi.

Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään

puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain

päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka

kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä

Jumala!"

Mutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain

kartutti sitä. Se oli kuin vetoamista hänen omaansa korkeampaan

voimaan, vetoamista olentoon, joka kykeni varjelemaan la Vallièrea

häneltäkin. Sitäpaitsi hallitsija huomasi saavansa kannatusta de

Saint-Aignanilta. Tämä näki myrskyn nousevan; hän ei tiennyt, kuinka

voimakasta rakkautta Ludvig XIV saattoi tuntea, mutta aavisti kolmen

prinsessan vihan nuolten olevan uhkaamassa, tuhon kohtaavan la

Vallière-poloista, eikä ollut kyllin ritarillinen syrjäyttääkseen sitä

pelkoa, että hän itsekin sortuisi samaan turmaan. De Saint-Aignan siis

vain tuolloin tällöin mutisi joitakin sanoja ja säesti niitä

nytkähtelevillä eleillä, jotka olivat omiaan pahentamaan tilannetta ja

kehittämään riitaa, jotta välien rikkoutumisesta olisi tuloksena hänen

vapautumisensa hankalasta velvollisuudesta kulkea pihojen läpi keskellä

päivää saattelemassa mahtavaa kumppaniansa la Vallièren luo.

Kuningas kiihtyi kiihtymistään. Hän jo astahti ovellekin päin ikäänkuin

lähteäkseen tiehensä, mutta kääntyi takaisin. Nuori tyttö ei ollut

kohottanut päätänsä, vaikka askelten äänen oli täytynyt ilmaista

hänelle, että hänen rakastajansa oli poistumassa. Kuningas pysähtyi

hetkiseksi hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.

"Viimeisen kerran, mademoiselle", tiukkasi hän, "ettekö tahdo puhua?

Ettekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen,

oikkuun?"

"Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?" sopersi la Vallière.

"Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän,

että minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!"

"Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken

kieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!"

"Mutta mistä totuuden?"

"Kaikesta."

Totuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen

käsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja

kädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut

itseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen.

"Minä en tiedä mitään", sopersi hän.

"Oih, tuo on enemmän kuin keimailua", kivahti kuningas, "enemmän kuin

oikuttelua! Se on petosta!"

Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat

sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi

huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä

parempaa kuin päästä lähtemään.

Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti

kaiteeseen:

"Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?"

"Missä kohden, sire?" kysyi suosikki.

"De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuo

Bragelonne...!"

"Niin?"

"Tyttö rakastaa häntä yhä! Ja toden totta, de Saint-Aignan, minä kuolen

häpeästä, jos minulla kolmen päivän kuluttua vielä on hitunenkin tätä

rakkautta sydämessäni jäljellä."

Ja Ludvig XIV suuntasi kulkunsa jälleen omiin huoneisiinsa.

"Ah, olinhan sitä teidän majesteetillenne sanonut", jupisi de

Saint-Aignan seuratessaan kuningasta edelleen ja vilkuessaan arasti

kaikkiin ikkunoihin.

Onnettomuudeksi ei käynyt palatessa yhtä hyvin kuin menomatkalla. Eräs

verho kohosi, ja sen takana väijyi Madame.

Tämä oli nähnyt kuninkaan astuvan ulos hovineitojen asunnosta.

Kuninkaan mentyä hän nousi ja läksi kiireellisesti huoneestaan. Hän

harppasi kaksi askelmaa kerrallaan ylös portaita siihen kammioon, josta

kuningas juuri oli lähtenyt.

164.

Epätoivo.

Kuninkaan mentyä oli la Vallière kohoutunut, käsivarret ojennettuina,

kuin seuratakseen, kuin pidättääkseen häntä. Mutta kun ovet

sulkeutuivat poistuneen jälkeen, kun askelten ääni häipyi etäisyyteen,

oli tyttöparalla enää vain voimia astuakseen heittäytymään

ristiinnaulitunkuvansa jalkojen juureen.

Hän jäi siihen murtuneena, masentuneena, murheeseensa vaipuneena,

kykenemättä tajuamaan muuta kuin oman surunsa, ja senkin hän käsitti

ainoastaan vaistomaisena ahdistuksena.

Tässä ajatustensa järkkymyksessä la Vallière kuuli oven jälleen

avautuvan. Hän säpsähti ja kääntyi, luullen kuninkaan palaavan.

Hän pettyi. Tulija oli Madame.

Mitä hän välitti Madamesta! Hän vaipui takaisin, laskien päänsä

rukoustuolilleen. Madame oli kuohuksissaan, ärtynyt, uhkaava, mutta

mitäpä siitä nyt?

"Mademoiselle", aloitti prinsessa pysähtyen la Vallièren eteen, "on

kyllä kaunista polvistua, rukoilla, näytellä hurskasta; mutta vaikka

olette kuinkakin alistuvainen taivaan kuninkaalle, sopisi teidän hiukan

noudattaa maallistenkin ruhtinaitten tahtoa."

La Vallière kohotti vaivalloisesti päätänsä kunnioituksen merkiksi.

"Juuri äsken", jatkoi Madame, "on teille tietääkseni annettu eräs

kehoitus?"

La Vallièren samalla kertaa tuijottava ja harhaileva katse osoitti sekä

tietämättömyyttä että unohdusta.

"Kuningatar on teitä kehoittanut", jatkoi Madame, "pitämään itsestänne

sen verran huolta, että kukaan ei voisi teistä levitellä huhuja."

La Vallièren katse kävi kysyväksi.

"Niin", jatkoi Madame, "mutta teidän luotanne on lähtenyt eräs, jonka

läsnäolo on syytös teitä vastaan."

Tyttö pysyi mykkänä.

"Ei käy mitenkään päinsä", pitkitti Madame, "että valtakunnan

ensimmäisen täysverisen prinsessan koti antaisi huonoa esimerkkiä

hovissa, ja te olisitte sen huonon esimerkin aiheena. Ilmoitan teille

siis, mademoiselle, kenenkään todistajan kuulematta, sillä minä en

tahdo teitä nöyryyttää, -- ilmoitan teille, että olette vapaa lähtemään

tällä hetkellä ja saatte palata äitinne luo Bloisin linnaan."

La Vallière ei voinut vaipua alemmaksi; hän ei voinut kärsiä enempää

kuin hän jo oli kestänyt. Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut; hänen

kätensä pysyivät ristissä polvilla, kuten jumalaisen Magdalenan.

"Kuulitteko, mitä sanoin?" kovisti Madame.

Vain puistatus, joka värisytti koko ruumista, vastasi la Vallièren

puolesta, ja kun uhri ei antanut muita elonmerkkejä, lähti Madame ulos.

Sitten neitonen tunsi turtuneen sydämensä alkavan jälleen toimia ja

veren, joka oli kuin hyytynyt hänen suoniinsa, vähitellen elpyvän

kierrossaan, aiheuttaen nopeampia sykähdyksiä ranteissa, kaulassa ja

ohimoilla. Asteittain enentyen nämä sykähdykset pian muuttuivat

huimaavaksi kuumeeksi, jonka houreissa hän näki kaikkien ystäviensä

hahmot pyörivässä sekamelskassa nousseina taistelemaan hänen

vihollisiansa vastaan. Hän kuuli huumaantuneissa korvissaan uhkausten

ja rakkauden sanojen sekoittuvan toisiinsa. Hän ei enää tiennyt, kuka

hän oli. Kuin voimakkaan myrskyn siivillä oli hän kohonnut maallisesta

olemuksestaan, ja etäisellä taivaanrannalla, jota kohti huimaus häntä

työnsi, hän näki hautakiven kohoavan ja haudan avaavan hänen silmiensä

eteen iankaikkisen yön kaamean synkkyyden.

Mutta tämä unikuvien tuskallinen ahdistus tyyntyi lopuksi, muuttuen

hänen luonteensa tavalliseksi alistuvaisuudeksi.

Toivon säde välähti hänen sydämessään kuin päivän pilke vankipoloisen

kopissa.

Hän siirtyi ajatuksissaan Fontainebleaun tielle, missä näki kuninkaan

ratsastavan vaunujen vieressä, vakuutellen hänelle rakkauttaan, pyytäen

häneltä vastarakkautta, vannottaen häntä ja itse vannoen, että ehtoo ei

koskaan saisi laskeutua heidän kinastuksensa yli, käynnin, kirjeen tai

jonkun muun merkin tulematta muuttamaan illan kärsimystä yön levoksi.

Kuningashan oli tämän keksinyt, tämän vannottanut ja itse vannonut. Oli

siis mahdotonta, että kuningas jättäisi täyttämättä lupauksen, jonka

hän itse oli vaatinut, ellei hän ollut despootti, joka vaati rakkautta

kuten vaali tottelevaisuutta, tai niin välinpitämätön, että ensimmäinen

vastus riittäisi pysähdyttämään hänet tiellänsä.

Kuningas, tuo lempeä suojelija, joka sanallaan, yhdellä ainoalla

sanalla kykeni lopettamaan kaikki hänen kärsimyksensä, -- liittyikö

hänkin vainoojiin?

Oi, hänen vihaansa ei voinut kestää pitkällekään! Nyt, kun kuningas oli

yksinään, täytyi hänen kärsiä kaikkea sitä, mitä sorrettukin koki.

Mutta kuningas ei ollut kahlehdittu kuten hän; kuningas saattoi toimia,

liikkua, saapua, mutta hän voi ainoastaan odottaa.

Ja hän odotti kaikesta sydämestään, onneton lapsi, -- sillä

mahdotontahan oli, että kuningas jäisi tulematta.

Kello oli vasta puoli yksitoista. Kuningas tulisi tai kirjoittaisi

hänelle tai antaisi herra de Saint-Aignanin tuoda lohdun sanan. Jos hän

saapuisi, oi, riemuiten hän rientäisi tulijaa vastaan! Heti hän,

hyläten väärinkäsitetyn arkatuntoisuutensa, joka hänestä nyt näytti

joutavalta, puhkeisi huudahtamaan: "Ei niin, että minulta puuttuisi

rakkautta; vaan ne toiset eivät tahdo, että minä rakastan teitä!"

Ja mainittava on, että mitä enemmän hän näitä mietti, sitä vähemmän

syylliseltä Ludvig hänestä näytti. Ja totta olikin, että tämä ei

tiennyt mitään. Mitä oli hänen täytynyt ajatella tytön itsepintaisesta

vaitiolosta? Olihan ihmeellistä, että kuningas, joka tunnettiin

kärsimättömäksi ja pikamieliseksi, oli niinkin kauan säilyttänyt

malttinsa. Oi, hän, la Vallière, ei tosin olisi niin menetellyt: hän

olisi kaikki ymmärtänyt, kaikki arvannut! Mutta hän oli hento

tyttörukka eikä suuri kuningas.

Ah, jospa hän tulisi, jospa hän tulisi... Kyllä hän auliisti antaisi

hänelle kaikki äskeiset kärsimyksensä anteeksi ja rakastaisi häntä

vielä enemmän siksi, että oli saanut kärsiä!

Ja pää käännettynä ovea kohti hän raotetuin huulin yhä odotteli --

Jumala suokoon tuon maailmallisen ajatuksen anteeksi! -- suudelmaa,

jonka kuningas niin armaasti osasi niille painaa kuten hän oli kokenut

sinä aamuna, jolloin tämä oli ensi kerran ilmaissut rakkautensa.

Ellei kuningas saapuisi, hän ainakin kirjoittaisi. Tämä oli toinen

mahdollisuus, vähemmän suloinen, vähemmän riemullinen kuin edellinen,

mutta se todistaisi yhtä suurta, joskin arempaa rakkautta. Oi, kuinka

ahmimalla hän lukisikaan tuon kirjeen; heti hän rientäisi siihen

vastaamaan! Sanantuojan poistuttua hän suutelisi sitä, lukisi sen

uudelleen ja yhä uudelleen, painaisi sydäntään vasten tuon siunatun

paperin, joka hänelle toisi levon, rauhan ja onnen!

Jos kuningas sentään ei tulisikaan, eikä kirjoittaisikaan, olihan

mahdotonta, että hän ei lähettäisi Saint-Aignania, tai Saint-Aignan

tulisi omasta aloitteestaan. Kyllä hän silloin kolmannelle henkilölle

ilmoittaisi kaikki! Hallitsijan majesteetti ei olisi enää jäädyttämässä

sanaa hänen huulilleen, ja silloin ei mitään epäilystä voisi jäädä

kuninkaan sydämeen.

La Vallièren koko olemus, sydän ja silmät, ruumis ja sielu, jännittyi

siis odotukseen.

Hän sanoi itselleen, että tunnin ajan oli hänellä vielä toivoa, että

puoliyöhön asti kuningas voi tulla, kirjoittaa tai lähettää sanan.

Vasta puoliyöstä kaikki odotus oli turhaa, kaikki toivo mennyttä.

Kun palatsissa vain kuului jotakin hälinää, luuli lapsonen olevansa sen

aiheena; niin pian kun eroitti askeleita pihalta, luuli hän kuninkaan

lähetin olevan tulossa.

Hän kuuli kellon lyövän yksitoista, sitten neljänneksen yli, sitten

puoli kaksitoista.

Minuutit kuluivat verkalleen tässä levottomuudessa, ja kuitenkin ne

pakenivat liian nopeasti.

Kello löi kolme neljännestä.

Puoliyö, puoliyö! Viimeinen, äärimmäinen toivonhetki oli käsissä.

Kellon viimeisen lyönnin helähtäessä viimeinen valo sammui. Viimeisen

valon mukana viimeinen toivo.

Kuningas oli siis itse pettänyt hänet. Ensimmäisenä oli hän rikkonut

valan, jonka juuri samana päivänä oli vannonut. Kaksitoista tuntia

valan vannomisen ja laiminlyömisen välillä! Eipä harhakuva ollut kauan

kestänyt.

Siis kuningas ei ainoastaan evännyt hänellä rakkautta, vaan vielä

halveksikin häntä, kaikkien murjomaa tyttöraukkaa. Halveksi häntä siinä

määrin, että jätti hänet alttiiksi karkoitukselle, joka oli samaa kuin

häpeällinen tuomio. Ja kuitenkin juuri kuningas oli ensimmäisenä syynä

tähän hänen häpeäänsä.

Katkera hymyily, ainoa suuttumuksen merkki tämän pitkän taistelun

aikana, oli värähtänyt uhrin enkelimäisillä kasvoilla, näyttäytynyt

hänen huulillaan.

Mitä tosiaan oli hänellä kuninkaan menetettyään täällä maan päällä

jäljellä? Ei mitään. Ainoastaan Jumala oli vielä taivaassa.

Hän ajatteli Jumalaa.

"Jumalani", virkkoi hän, "neuvo sinä itse, mitä minun on tehtävä.

Sinulta minä odotan kaikkea, sinulta on minun kaikki odotettava." Ja

hän katseli ristiinnaulitunkuvaansa, suudellen hartaasti sen jalkoja.

"Sinä", virkkoi hän, "olet Herra, joka et koskaan unohda etkä hylkää

niitä, jotka eivät sinua unohda tai hylkää; ainoastaan sinulle on

uhrauduttava."

Silloin olisi saattanut nähdä, jos joku olisi voinut katsahtaa tähän

kammioon, -- olisi saattanut nähdä, että epätoivoinen tyttöparka teki

suuren päätöksen, muodosti äärimmäisen suunnitelman sielussaan, sanalla

sanoen astui niille korkeille Jaakopin tikapuille, jotka johtavat

sielun maan päältä taivaaseen.

Silloin, kun hänen polvissaan ei ollut enää voimaa häntä kannattamaan,

hän vähitellen lyyhistyi rukoustuolinsa askelmille, pää painuen

ristinpuuta vasten, katse tuijottavana. Raskaasti hengittäen hän

tähysteli ikkunaruutuja, joissa päivän ensimmäinen sarastus alkoi

kajastaa.

Kello kaksi aamulla oli hän vielä tässä hämmennyksessä tai pikemmin

hurmiossa. Hän ei enää kuulunut itselleen.

Nähdessään aamun sinipunervan hohteen laskeutuvan palatsin katoille ja

hämärästi valaisevan hänen syleilemänsä norsunluisen Kristus-kuvan

piirteitä hän ponnistausi seisoalle, suuteli jumalallisen marttyyrin

jalkoja ja astui huoneensa portaita alas, mennessään verhoten päänsä

viitan kauluksella. Hän saapui palatsin takaportille juuri sillä

hetkellä, kun muskettisoturien kiertovartio tuli avaamaan sen,

päästääkseen sisälle ensimmäisen sveitsiläisvartioston.

Livahtaen vahtisotilaiden taakse hän ehti kadulle ennen kuin vartion

päällikkö edes huomasi kysyä, kuka tämä nuori nainen oli, joka näin

varhain poistui palatsista.

165.

Pako.

Vartio, jonka kintereillä la Vallière poistui linnasta, kääntyi

oikealle Saint-Honoré-katua pitkin, ja koneellisesti tyttö poikkesi

vasemmalle.

Hänen päätöksensä oli tehty, hänen suunnitelmansa valmis. Hän aikoi

rientää Chaillotin karmeliittinunnien luostariin, jonka johtajattaren

ankaruuden maine pani hovimaailman naiset vapisemaan.

La Vallière ei ollut koskaan nähnyt Pariisin elämää, hän ei ollut

koskaan kulkenut siellä jalkaisin, eikä hän olisi löytänyt tietä

tyynemmässäkään mielentilassa. Tämä selittää, miksi hän kiirehti ylös

Saint-Honoré-katua, sensijaan että olisi edennyt vastakkaiseen

suuntaan. Hän pyrki mahdollisimman joutuisasti loittonemaan

kuninkaallisesta palatsista, ja etäälle hän pian joutuikin.

Hän oli vain kuullut sanottavan, että Chaillot sijaitsi Seinen

varrella, ja suuntasi siis askeleensa Seinelle päin. Hän poikkesi Rue

de Coqille, ja kun ei päässyt samoamaan Louvre-palatsin alueen läpi,

kiersi Saint-Germain-l'Auxerroisin kirkkoa kohti sivuten kenttää, jolle

Perrault myöhemmin rakensi pylväsrivinsä.

Sitten hän saapui laiturikaduille. Hänen käyntinsä oli nopeata ja

kiihtynyttä, tuskin tunsi hän sitä heikkouttakaan, joka tuon tuostakin

pakotti hänet keveästi onnahtelemaan ja siten muistutti häntä

lapsuudessaan saadusta vammasta.

Toiseen aikaan vuorokaudesta hänen esiintymisensä olisi

herättänyt vähimminkin tarkkanäköisten epäluuloa ja kiinnittänyt

välinpitämättömimpienkin ohikulkijain huomiota. Mutta puoli kolmen

aikaan aamusella Pariisin kadut ovat miltei autiot, eikä niillä näe

juuri muita kuin ahkeria käsityöläisiä, jotka rientävät ansaitsemaan

jokapäiväistä leipäänsä tai vaarallista joutoväkeä kotimatkalla

yöllisistä seikkailuista ja mässäyksistä. Edellisten päivä alkaa,

jälkimmäisten on loppumassa. La Vallière pelkäsi kaikkia näitä kasvoja,

joiden joukossa hänen tietämättömyytensä pariisilaistyypeistä teki

hänelle mahdottomaksi eroittaa rehellisiä piirteitä kyynillisistä.

Kurjuus oli hänelle peloittava mörkö, ja kaikki hänen kohtaamansa

ihmiset näyttivät kurjuuteen joutuneilta.

Hänen pukunsa, joka oli eilisillasta jäänyt ylle, oli hieno

epäjärjestyksessäänkin; hän oli sen valinnut lähtiessään

leskikuningattaren puheille. Nähdäkseen tiensä oli hän sitäpaitsi

työntänyt kauluria sivulle, ja hänen kalpeutensa ja kauniit silmänsä

puhuivat näille kansanmiehille tuntematonta kieltä, joten pakolaisrukka

tietämättään herätti toisten raakamaisuutta ja toisten sääliä.

La Vallière kulki siis samaan suuntaansa läähättäen ja kiireellisesti,

kunnes saapui Grève-torille. Silloin tällöin hän pysähtyi, painoi

kädellään poveansa, nojasi jotakuta rakennusta vasten ja hengähdettyään

jatkoi matkaansa entistä kiivaammin. Grève-torilla hän näki edessään

ryhmänä kolme hoipertelevaa, päihtynyttä retkua, jotka saapuivat

satamalaituriin kiinnitetystä aluksesta. Tällä oli viinilasti, ja näki

hyvin, että miehet olivat olleet perinpohjaisilla maistiaisilla. He

loilottivat juopottelusaavutuksiaan kolmella eri nuotilla, kun

rantakadulta johtavan nousukäytävän päähän tullessaan joutuivat

yhtäkkiä nuoren tytön tielle.

La Vallière pysähtyi.

Nähdessään hovipukuisen naisen seisahtuivat miehetkin puolestaan, ja

tarttuen yksituumaisesti toisiaan kädestä he saarsivat la Vallièren,

laulaen tälle:

"Älä kulje ikävissäs, nytpä käydään karkeloon."

Tyttö käsitti nyt, että miehet puhuttelivat häntä ja tahtoivat sulkea

häneltä tien. Hän yritteli paeta, mutta turhaan. Hänen jalkansa

herpautuivat, hän tunsi kaatuvansa ja parkaisi kauhuissaan.

Mutta samassa häntä ympäröivä piiri avautui voimakkaasta puserruksesta.

Yksi kiusanhenki kellahti vasemmalle, toinen kieri virran partaalle

asti, kolmas horjui jaloillaan. Nuoren tytön edessä seisoi

muskettisoturien upseeri, kulmat rypistyneinä, uhkaava ilme kasvoilla,

käsi kohotettuna uhkausta toteuttamaan. Humalaiset pinttivät tiehensä

nähdessään univormun ja varsinkin sen käyttäjän antamaa voimannäytettä

säikähtäneinä.

"_Mordioux_!" huudahti upseeri; "sehän on neiti de la Vallière!"

Typertyneenä tapahtumasta ja hämmästyksissään nimensä lausumisesta

tyttö kohotti silmänsä ja tunsi d'Artagnanin.

"Niin, monsieur", virkkoi hän, "minä tässä olen, minä kyllä", ja hänen

täytyi nojautua upseerin käsivarteen. "Tehän suojelette minua, herra

d'Artagnan?" hän lisäsi rukoilevasti.

"Suojelen toki; mutta mihin Herran nimessä te tällä hetkellä olette

menossa?"

"Määränäni on Chaillot."

"Ja sinnekö aiotte Rapéen kautta? Mutta, mademoiselle, tehän todella

olette jo etääntynyt sieltä."

"Olkaakin sitten ystävällinen, monsieur, ja opastakaa minut oikealle

tielle, saattaen minua muutaman askeleen."

"Oi, kernaasti."

"Mutta mistä johtuukaan, että tapaan teidät täällä? Mikä taivaan suosio

johdatti teidät minun avukseni? Minusta tosiaan tuntuu kuin näkisin

unta, kuin ajattelisin ihan sekaisin."

"Osuin paikalle, mademoiselle, koska minulla on talo Grève-torin

varrella, tuo, jossa näkyy Pyhän Neitsyen kuva. Olin siellä eilen

vuokria keräämässä, jääden taloon yöksi. Mutta tahdoin päästä hyvissä

ajoin palatsiin tarkastamaan vartiostojani."

"Kiitos!" sanoi la Vallière.

-- Niin, sellainen oli minun asiani, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, --

mutta hän, mitä toimitteli hän, ja mitä varten hän menee Chaillotiin

tällaisena hetkenä?

Hän tarjosi tytölle käsivartensa. La Vallière tarttui siihen ja lähti

kiireesti astumaan eteenpäin. Tämä joutuisuus kuitenkin vain peitteli

suurta voipumusta. D'Artagnan huomasi sen ja ehdotti levähdystä, mutta

tyttö kieltäytyi.

"Niinpä ette varmaankaan tiedä, missä Chaillot nyt on?" huomautti

d'Artagnan.

"En, en kylläkään."

"Se on hyvin kaukana."

"Ei sillä ole väliä!"

"Sinne on ainakin lieue käveltävää."

"Kyllä minä jaksan!"

D'Artagnan ei vastannut mitään. Pelkästä äänensävystä hän tunsi

todelliset päätökset. Hän pikemmin kantoi kuin talutti la Vallièrea.

Vihdoin he eroittivat kukkulat.

"Mihin taloon te menette, mademoiselle?" kysyi d'Artagnan.

"Karmeliittinunnain luostariin, monsieur."

"Karmeliittiluostariin!" toisti d'Artagnan kummastuneena.

"Niin, ja koska Jumala on lähettänyt teidät minua matkallani tukemaan,

ottakaa vastaan kiitokseni ja jäähyväiseni."

"Karmeliittiluostariin! Teidän jäähyväisenne! Mutta rupeatteko sitten

nunnaksi?" huudahti d'Artagnan.

"Kyllä, monsieur."

"Te!!!"

Tuohon sanaseen, jota me olemme koettaneet kolmella huutomerkillä tehdä

mahdollisimman ilmeikkääksi, sisältyi kokonainen runoelma; se johdatti

Vallièren mieleen entiset muistot Bloisista ja uudemmat tapaukset

Fontainebleausta; se sanoi hänelle: -- _Tekö_, joka olisitte voinut

tulla onnelliseksi Raoulin kanssa, _tekö_, joka olisitte päässyt

mahtavuuteen Ludvigin ystävättärenä, _tekö_ pukeudutte nunnanhuntuun!

"Niin, minä, monsieur", vahvisti hän. "Minä antaudun Herran

palvelijattareksi; hylkään kokonaan tämän maailman."

"Mutta etteköhän pety kutsumuksestanne? Ettekö lie väärin ymmärtänyt

Jumalan tahtoa?"

"En, koskapa Jumala on sallinut, että kohtasin teidät. Ilman teitä

olisin varmaan uupunut väsymyksestä, ja koska Jumala lähetti teidät

tielleni, tahtoo hän, että saavutan päämääräni."

"Oh", epäili d'Artagnan, "tuo näyttää minusta hiukan ongelmalliselta."

"Olkoon miten hyvänsä", vastasi tyttönen, "nyt tiedätte aikomukseni ja

päätökseni. Minulla on vielä viimeinen suosio teiltä pyydettävänä,

samalla kun lausun teille kiitokseni."

"Puhukaa, mademoiselle."

"Kuningas ei tiedä, että olen paennut palatsista."

D'Artagnan liikahti.

"Kuningas", jatkoi la Vallière, "ei tiedä hankkeestani."

"Kuningas ei tiedä...?" huudahti muskettisoturi. "Mutta mademoiselle,

ajatelkaa toki paremmin; te ette ota lukuun tekonne kantavuutta.

Kukaan, varsinkaan hovilaiset, ei saa tehdä mitään kuninkaan

tietämättä."

"Minä en enää kuulu hoviin, monsieur."

D'Artagnan katseli tyttöä yhä enemmän ihmeissään.

"Oh, älkää käykö levottomaksi, monsieur", lisäsi tämä, "kaikki on

harkittu, ja ellei olisikaan, niin on jo myöhäistä peruuttaa

päätöstäni. Askel on otettu."

"No, oli miten oli, sanokaa nyt sitten, mademoiselle, mitä minulta

haluatte."

"Monsieur, pyydän teitä vannomaan sen säälin nimessä, jota ihminen on

velvollinen osoittamaan onnettomalle, sielunne jalomielisyyden kautta,

ritarikunnianne takuulla, herra d'Artagnan, että te ette sano

kuninkaalle nähneenne minua ettekä ilmoita hänelle päämäärääni."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Miksette?"

"Sentähden, että tunnen kuninkaan, tunnen teidät, tunnen itseni, koko

ihmissuvun. Ei, sellaista sitoumusta en tee!"

"Niinpä en sitten siunaakaan teitä", huudahti tyttö ilmaisten tarmoa,

jota ei olisi uskonut hänellä olevan, "kuten olisin tehnyt elämäni

loppuun asti, vaan olkaa kirottu, sillä te teette minut kurjimmaksi

kaikista luoduista!"

Olemme sanoneet, että d'Artagnan tunsi kaikki sydämestä kohoavat äänet,

ja tätä vetoamista hän ei voinut vastustaa. Hän näki kasvonpiirteiden

vääntymisen, näki jäsenten vapisemisen, koko tuon heikon ja hennon

ruumiin huojuvan nytkähtelyn, ja käsitti, että vastustus surmaisi

tytön.

"Olkoon sitten niinkuin tahdotte", myöntyi hän, "Olkaa huoleta,

mademoiselle, minä en sano mitään kuninkaalle."

"Oi, kiitos, kiitos!" huudahti la Vallière. "Te olette jalomielisin

ihminen maan päällä."

Ja riemuissaan hän tarttui d'Artagnanin käsiin, puristaen niitä

omissaan. Tämä tunsi heltyvänsä.

"Jumaliste", jupisi hän, "siinä on ihminen, joka aloittaa siitä, mihin

toiset lopettavat! Tämä on todella liikuttavaa."

La Vallière, joka tuskastuksensa puhjetessa ylimmilleen oli vaipunut

kivelle istumaan, nousi jalkeille ja suuntasi jälleen askeleensa

karmeliittinunnain luostaria kohti, jonka ääriviivat jo selvästi

kuvastuivat auringon ensi säteissä. D'Artagnan seurasi häntä etäältä.

Vastaanottohuoneen ovi oli raollaan. Hän pujahti siitä sisälle kuin

valju varjo ja kiittäen d'Artagnania vielä kädenliikkeellä katosi tämän

näkyvistä.

Yksikseen jäätyänsä d'Artagnan vaipui tapahtuneen johdosta syviin

mietteisiin.

"Tätä", hymähti hän, "voi totisesti sanoa kiperäksi asemaksi!...

Tällaisen salaisuuden säilyttäminen on hehkuvan hiilen tallettelua

taskussaan siinä toivossa, että se ei polta kangasta. Olla sitä

säilyttämättä, kun kerran on vannonut vaitiolonsa, olisi kunniaton

teko. Tavallisesti saan hyvät aatokseni viime tingassa, kun pistän

juoksuksi; mutta tällä kertaa, ellen pahoin erehdy, tarvitseekin

hölkötellä ihan hitonmoisesti, ennenkuin keksin ratkaisun tähän

juttuun... Mihin juosta?... _Ma foi_, tietenkin Pariisiin päin: se on

hyvä suunta... Mutta juoskaamme nyt vikkelästi... Neljä koipea

taivaltaisi sentään vinhemmin kuin kaksi. Valitettavasti minulla on nyt

vain kaksi ketaraani käytettävissä... Hevonen! kruununi hevosesta,

kuten kuulin lausuttavan Lontoon teatterissa!...[8] No, hei, se ei

minulle maksakaan niin paljon... Neuvoskuntatalon katupuomin luona on

muskettisoturien vartiopaikka, ja tarvitsemani yhden hevosen asemesta

saisin sieltä kymmenenkin."

Tämän luontaisen ripeästi tekemänsä päätöksen johdosta d'Artagnan

laskeusi nopeasti ylänteeltä, saapui vahtiasemalle, valitsi sieltä

parhaan juoksijan ja lasketti kymmenessä minuutissa palatsiin.

Palais-Royalin kello löi viisi, kun d'Artagnan kysyi kuningasta. Hänen

majesteettinsa oli mennyt levolle tavalliseen aikaansa, työskenneltyään

herra Colbertin kanssa, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän vielä

nukkui.

-- Kas, -- tuumi kapteeni, -- tyttö puhui minulle totta; kuningas ei

tiedä mitään. Jos hän aavistaisi vähääkään siitä, mitä on tapahtunut,

olisi koko palatsi tällä hetkellä mullisteltuna ylösalaisin.

166.

Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista

keskiyöhön.

Lähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaan

Colbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivän

juhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessä

Hollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto.

Ludvig XIV:llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan.

Suhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran

vilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä

välittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän

kuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa.

Valtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän

valtiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea

ratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi

kuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää

päätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen

vastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan

toisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui

siihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän

hallitsijansa sattuivat tarvitsemaan.

Ludvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan

häntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka

hänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä

työhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen,

hillittyään luontoansa jo niin kauan.

Kuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja

arvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla.

Kun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna

lausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet

ei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen.

"Herra Fouquet", virkkoi hän, "tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen

selkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen

kirjeenvaihdon."

Tottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas

sivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään

sanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään

lausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin

ensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta

mielessä. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä?" kysäisi hän.

"Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten

ansioittensa ohella vikansa."

"Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert...?"

"Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on", rohkaistui Colbert, joka

osasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua,

niinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien

hentoisten sulkien avulla.

Kuningas hymyili.

"Mikä vajavuus ilmenee siis herra Fouquetissa?" kysyi hän.

"Aina se sama, sire; hänen sanotaan jälleen rakastuneen."

"Ja kehen?"

"Enpä juuri tiedä, sire; minä en paljon puutu niin sanottuihin

lempijuttuihin."

"Mutta kaiketi tiedätte jotakin, koska jo tuon verran puhutte asiasta?"

"Olen kuullut mainittavan..."

"Mitä?"

"Erään nimen."

"Minkä nimen?"

"En satu enää muistamaan."

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi."

"Juttu lienee koskenut jotakuta Madamen hovineitoa."

Kuningas säpsähti.

"Te tiedätte siitä enemmän kuin haluatte ilmoittaa, herra Colbert",

jupisi hän.

"Oo, sire, vakuutan, etten tiedä."

"Mutta tunnetaanhan ne toki, Madamen hovineidot, ja johtamalla

mieleenne heidän nimensä tapaisitte ehkä sen, jota etsitte."

"En, sire."

"Yrittäkää."

"Se olisi hyödytöntä, sire. Kun on kysymys sellaisten naisten nimistä,

joiden kunniasta puhutaan, on muistini vaskinen kirstu, jonka avaimen

olen hukannut."

Kuninkaan mieli sumeni ja otsa pilvistyi. Mutta tahtoen näyttää

voivansa hallita itseänsä hän virkkoi sitten päätänsä pudistaen:

"Päättäkäämme siitä Hollannin selkkauksesta."

"Siis ensiksikin, sire, mihin aikaan teidän majesteettinne haluaa ottaa

lähettiläät vastaan?"

"Aikaisin aamulla."

"Kello yhdeltätoista?"

"Se on liian myöhään... Kello yhdeksältä."

"Se on kovin varhaista."

"Ystäviin nähden sillä ei ole väliä; niiden parissa voi menetellä

vapaasti, -- ja mitä taasen vihollisiin tulee, niin on hyväkin, jos he

siitä saavat nyrpeyden aihetta. Tunnustain, etten olisi pahoillani, jos

pääsisin eroon noista suolinnuista, joiden rääkyminen jo kyllästyttää."

"Kaikki tapahtuu kuten teidän majesteettinne tahtoo. Siis kello

yhdeksältä... Minä annan senmukaiset määräykset. Juhlallinen

vastaanottoko?"

"Ei. Tahdon rauhallisella haastelulla selvittää heille kantaani, mutta

asiat saavat helposti katkeraa sävyä, jos on paljon ihmisiä saapuvilla.

Samalla kuitenkin tahdon päästä heistä täyteen selvyyteen, jotta

jupakkaa ei tarvitse uudestaan käsitellä alusta."

"Teidän majesteettinne suvaitkoon vain mainita henkilöt, jotka ovat

vastaanotossa saapuvilla."

"Minä teen heistä luettelon... Puhukaamme noista lähettiläistä. Mitä he

tahtovat?"

"Liitossa Espanjan kanssa he eivät voita mitään; liitossa Ranskan

kanssa he menettävät paljon."

"Kuinka niin?"

"Liitossa Espanjan kanssa heitä saartaisivat ja suojelisivat

liittolaisensa alueet; he eivät voisi puraista niistä palasta, vaikka

mieli tekisi. Antwerpenistä Rotterdamiin on Schelden ja Maasin kautta

vain askel. Jos he tahtovat haukata espanjalaista kakkua, niin te,

sire, voitte Espanjan kuninkaan vävynä saapua kahdessa päivässä

Brysseliin ratsujoukkoinenne. On siis kylliksi riitaannuttava teidän

kanssanne ja saatava teidät kylliksi epäilemään Espanjaa, jotta te ette

sekaantuisi heidän asioihinsa."

"Eikö silloin ole paljon yksinkertaisempaa", vastasi kuningas, "tehdä

minun kanssani luja liitto, josta minä hyötyisin jotakin, samalla kun

se heille olisi kaikessa edullinen?"

"Ei niinkään, sillä he saattaisivat joutua teidän rajanaapureiksenne,

ja teidän majesteettinne ei ole mukava vieruskumppani. Nuorena,

kiihkeänä, sotaisena voi Ranskan kuningas antaa ankaria iskuja

Hollannille, olletikin jos hän lähenee sitä."

"Minä ymmärrän täydellisesti, herra Colbert, ja te selitätte hyvin;

mutta lopputulos, jos suvaitsette? Mitä nuo lähettiläät minulle

sanonevat?"

"He selittävät teidän majesteetillenne kiihkeästi haluavansa liittoa

kanssanne, mutta siinä he valehtelevat. He sanovat espanjalaisille,

että näiden kolmen valtakunnan on liityttävä Englannin kasvavaa mahtia

vastustamaan, ja sekin on vain juonta. Sillä teidän majesteettinne

luonnollinen liittolainen on nykyään Englanti, jonka laivasto voi

korvata teidän puutteenne siinä suhteessa. Vain Englanti kykenee

horjuttamaan hollantilaisten valtaa Intiassa. Englanti on lisäksi

monarkistinen maa, missä teidän majesteetillanne on sukulaissiteitä."

"Hyvä, mutta mitä te vastaisitte?"

"Minä vastaisin, sire, erittäin hillitysti, että Hollanti ei ole täysin

taipuvainen Ranskan kuninkaan puoleen, että hollantilaisten keskuudessa

tapaa sellaisia yleishengen oireita, jotka ovat teidän majesteetillenne

uhkaavia, ja että on lyöty eräällä häpäisevällä kirjoituksella

varustettuja mitaleja."

"Minuako häpäiseviä?" huudahti nuori kuningas kiihtyneenä.

"Oh, ei, sire, ei toki, -- 'häpäiseviä' ei ole oikea sana. Tarkoitin

määrättömän imartelevia alankomaalaisille."

"Pyh, eikö muuta?" huoahti kuningas. "Mitäpä alankomaalaisten ylpeys

minua liikuttaa!"

"Teidän majesteettinne on tuhatkertaisesti oikeassa. Kuitenkaan ei ole

koskaan huonoa valtioviisautta, -- kuningas tietää sen paremmin kuin

minä, -- olla kohtuutonkin myönnytyksen saavuttamiseksi. Jos teidän

majesteettinne herkkätuntoisesti valittaa alankomaalaisten menettelyä,

näytätte heidän silmissään paljon mahtavammalta."

"Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?" kysyi Ludvig; "sillä jos niistä

puhun, täytyy minun tietää mitä sanon."

"_Ma foi_, sire, en oikein tiedä... joku pöyhkeilevä otsikkolauselma...

Siinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä."

"Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat."

"Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen

koskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä."

"En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän

sepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra

Colbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä."

"Sire!"

"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville."

"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa."

"Se on totta."

Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa.

Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja

rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin

taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat

kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin

hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi

miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta

kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta,

punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin

valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:

"Leskikuningatar... kuningatar... Madame... rouva de Motteville...

kreivitär de Châtillon... rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur...

herra prinssi...[9] herra de Grammont... herra de Manicamp... herra de

Saint-Aignan... ja palvelusvuorolla olevat upseerit."

"Entä ministerit?" kysäisi Colbert.

"Ministerit tietysti sihteereinensä."

"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän

majesteettinne asunnossa huomenna."

"Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi

samassa kaksitoista.

Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja

kärsimyksistä.

Kuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi.

Kuningatar oli jo tunnin ajan odotellut.

Ludvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti

rohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin

kuin politiikassakin.

167.

Lähettiläät.

D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä

kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset

henkilöt, -- hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien

kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra.

Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen

mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten

d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä

päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt

kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta

hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli

ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä

tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin

Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet,

odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä

kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa

murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti

vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.

Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi

lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi

puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon

keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi

eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.

Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin

oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi

oven. D'Artagnan oli paikallaan.

Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut

vielä täysissä pukimissaan.

"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän.

De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti

kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki

läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen

ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen

tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin

arvannut, mihin tämä oli menossa.

Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei

d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan

siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli

joku tekemänsä vääryys korjattavana.

De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan

vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi,

että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa

vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.

D'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi

voinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä

nuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat

pihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään,

ei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen

muskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa

tilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja.

suuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi.

Astuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään

ja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui

Montalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli

yhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen

majesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen

osan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei

ollut rohjennut udella.

"Mutta", kysyi kuningas, "mihin luulette hänen menneen?"

"Sire", vastasi Montalais, "Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein

olen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän

puutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin."

Se tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas,

mennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana

ja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi

puutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan

hengästyksissään.

D'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta

mitään näkevinänsä.

"Kas, kas", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä,

"hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän

osoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin

asiassa."

Neljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään

kaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että

kuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli

kintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla

äänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin

vastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin

juuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden

taipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa.

"Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?" kysyi häneltä de Saint-Aignan.

Yhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta

puhuttavan ja vastasi:

"Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin."

Ja hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi

d'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen

nähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti,

että hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä

päällä.

Kello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti

aamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä

kello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja

söi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti

tarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia

vastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua

tiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan,

herkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt

kaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi

työhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle

ensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti,

ilmestyivät kuningatar ja Madame.

Lähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa.

Kuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle

myöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon

tärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja

tulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de

Saint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi.

Kuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten,

neuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki

hän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään

sanottavansa.

Silloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehui

Espanjan liiton tuottamia etuja.

Kuningas keskeytti hänet lausumalla:

"Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla

varsin edullista Espanjalle."

Nämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai

lähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan,

nämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja

kansallisylpeyttään.

Hollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan

osoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan.

Kuningas keskeytti hänetkin.

"Monsieur", virkkoi hän, "on omituista, että te tulette esittämään

valituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän

minäkään valita."

"Teilläkö, sire, syytä valitukseen", kysyi hollantilainen, "ja mistä

pahasta?"

Kuningas hymyili katkerasti.

"Moititteko minua, monsieur", sanoi hän, "ehkä ennakkoluuloisuudesta

hallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia

herjaajia?"

"Sire!..."

"Sanon teille", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon

enemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, "sanon teille, että Hollanti

tarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin

kaikille herjaajilleni."

"Oi, sire!..."

"Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat

kotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja

mahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos

minulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja

painattajain nimet."

"Sire", vastasi lähettiläs, "herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ.

Onko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän

majesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden

nälkäisten houkkioiden sepustuksista?"

"Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun

Amsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko

sekin muutamien retkujen hullutusta?"

"Mitaleja?" sopersi lähettiläs.

"Mitaleja, niin", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin.

"Olisi tarpeellista", yritti hollantilainen, "että teidän

majesteettinne voisi olla ihan varma..."

Kuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan

pysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta.

Silloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen

kuninkaan käteen.

"Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali", sanoi hän.

Kuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka

siitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet

yläilmoissa, -- silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia

esittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon.

Rahaan oli kehäkirjoitukseksi piirretty _In conspectu meo stetit sol_.

"Minun edessäni pysähtyi aurinko!" käänsi kuningas raivostuneena. "Haa,

ette kai enää kiellä?"

"Ja aurinko on tuo", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa

seinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle

levitti ylvästä tunnuslausettaan: _Nec pluribus impar_.[10]

Ludvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset

yhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen

vimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät

puhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta.

Colbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti

puolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään

merkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä

kannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan,

ja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen

kansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden.

Kuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei

kasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä

kohautti olkapäitään.

Tuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn

suuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus

johtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin

lähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä.

Hänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut

kuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten

hajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan

lähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi

äänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi:

"Oletteko kuullut uutista, kreivi?"

"Mitä uutista?" vastasi de Saint-Aignan.

"No, la Vallièrestä."

Kuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti.

"Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyi de Saint-Aignan äänellä,

jonka sävyn voi helposti kuvitella.

"Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!" ilmoitti d'Artagnan.

"Luostariin?" huudahti de Saint-Aignan.

"Luostariin?" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän

hovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä.

"Mihin luostariin?" kysyi de Saint-Aignan.

"Chaillotin karmeliittinunnain."

"Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?"

"Häneltä itseltään."

"Oletteko hänet nähnyt?"

"Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo."

Kuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi.

"Mutta miksi tämä pako?" tiedusti de Saint-Aignan.

"Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista", vastasi

d'Artagnan.

Tuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen.

"Riittää, monsieur, riittää!" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi

sitten kapteenia.

"Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?" kysyi hän.

"Herra d'Artagnan", vastasi suosikki.

"Ja onko tuo puheenne totta?" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin.

"Totisen totta."

Kuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni.

"Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

"En tiedä enempää, sire."

"Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista."

"Niin, sire."

"Ja onko sekin totta?"

"Tiedustelkaa, sire."

"Ja kenen toimesta?"

"Oh", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi

todistajana siinä seikassa.

Kuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset

ja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai

ainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti

Madamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui

takaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi

taaksepäin.

"Messieurs", virkkoi kuningas, "audienssi on päättynyt. Minä annan

kohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja

Hollannille."

Ja majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät.

"Olkaa varuillanne, poikani", sanoi närkästynyt leskikuningatar, "olkaa

varuillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne."

"Ah, madame", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, "ellen

hallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin

niitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan,

tulkaa."

Ja hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa.

Kuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki.

"Sire", virkkoi d'Artagnan, "teidän majesteettinne erehtyy tiestä."

"Ei, menen talliin."

"Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne

matkalle."

Kuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys

lupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut

toivoa.

168.

Chaillot.

Manicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja

d'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta

kunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille,

jotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä

kertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu.

Kuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne

samaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika.

Koko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse

valinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien

rakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät.

Kymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä

Chaillotiin.

Kuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän

tämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa

Ludvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti

ohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja

työnnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp,

Malicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi

isäntäänsä.

Ensimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota

juuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen

ristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla

paadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan

ahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän

oli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa

lepäsi.

Nähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja

päästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo.

Kuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri,

D'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka

kalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan

syliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita.

D'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret

riensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta,

nähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar

saapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot

naiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta,

jota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän

sävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään

hän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa,

mutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin

kuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi

sulkea ovet.

Oli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja

toivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä,

mutta silloin la Vallière tuli tajulleen.

Ensimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa

kumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä

pääsi tuskallinen huokaus.

Ludvig katseli häntä kiihkeästi.

Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi

nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.

"Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?"

"Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon

teille."

Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.

"Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä,

älkää pidättäkö minua."

"Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en

koskaan!"

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he

alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio."

D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.

"Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää

turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani;

älkää hukatko kaikkeanne -- kunniaanne pelkän oikun tähden."

"Oikun?" huudahti kuningas.

"Oi", virkkoi la Vallière, "nyt, sire, näen selvästi sydämeenne."

"Tekö, Louise?"

"Ah niin, minä!"

"Selittäkää."

"Käsittämätön, järjetön hurmaus voi teistä hetkellisesti tuntua

riittävältä puolustukselta; mutta teillä on velvollisuuksia, jotka

eivät salli teidän rakastaa tällaista tyttöraukkaa. Unohtakaa minut."

"Minäkö unohtaisin teidät?"

"Se on jo tehty."

"Mieluummin kuolisin!"

"Sire, te ette saata rakastaa sitä, jonka olette sallinut kuluttaa

tämän yön niin julmasti."

"Mitä sanottekaan? Selittäkää toki, mitä tarkoitatte."

"Sanokaa, ettekö eilen aamulla pyytänyt minua rakastamaan teitä? Mitä

lupasitte minulle vastavuoroon? Lupasitte, että suuttuessanne minuun

ette koskaan sallisi puoliyön teitä yllättää ennen kuin olisitte

tarjonnut sovintoa."

"Oi, suokaa minulle anteeksi, suokaa anteeksi, Louise! Minä olin

mustasukkaisuudesta mielipuolena."

"Sire, mustasukkaisuus on häijy ajatus, joka katkaistuna versoo

uudestaan kuin rikkaruoho. Taaskin te joskus tulisitte luulevaiseksi ja

surmaisitte minut kokonaan. Armahtakaa minua ja antakaa minun kuolla."

"Vielä tuollainen sana, mademoiselle, niin näette minun heittävän

henkeni jalkojenne juureen."

"Ei, ei, sire, minä tiedän paremmin, minkä arvoinen olen. Uskokaa

sanani, niin ette syöksy turmioon kaikkien halveksiman poloisen

tähden."

"Oi, nimittäkääpä minulle ne, joita te syytätte, nimittäkää ne!"

"Minulla ei ole tehtävänä valituksia ketään vastaan, sire; minä syytän

vain itseäni. Jääkää hyvästi, sire! Te antaudutte vaaraan,

puhutellessanne minua näin."

"Varokaa te, Louise; puhuessanne minulle näin te saatatte minut

epätoivoon, -- ajatelkaa paremmin!"

"Oi, sire, sire! Jättäkää minut Jumalan haltuun, rukoilen sitä teiltä!"

"Minä tempaan teidät Jumalaltakin!"

"Mutta ennen sitä", huudahti ahdistettu lapsonen, "temmatkaa minut

niiden julmien vihollisten käsistä, jotka vainoavat henkeäni ja

kunniaani. Jos teillä on kylliksi voimaa rakastaa, olkaa siis kylliksi

voimakas minua puolustamaan. Mutta ei sitä, jota sanotte rakastavanne,

herjataan, ivataan, hänet on karkoitettu."

Ja viaton lapsonen, jota suru pakotti syytöksiin, väänteli nyyhkyttäen

käsiään.

"Teidät on karkoitettu!" huudahti kuningas. "Nyt kuulen tuon sanan jo

toistamiseen."

"Häpeällisesti, sire. Te näette hyvin, että minulla ei enää ole muuta

suojelijaa kuin Jumala, muuta lohdutusta kuin rukous, muuta turvaa kuin

luostari."

"Te saatte minun palatsini, saatte hovini. Oh, älkää enää pelätkö

mitään, Louise. Ne miehet tai pikemminkin naiset, jotka teidät eilen

häätivät, vapisevat huomenna edessänne. Mitä voin sanonkaan? Jo tänä

aamuna olen jyrissyt, uhannut. Voin päästää valloilleen ukkosen, jota

vielä pidätän. Louise, teidän puolestanne kostetaan kovasti.

Verikyynelillä he maksavat teidän kyyneleenne. Mainitkaa minulle vain

vihollisenne."

"En koskaan, en koskaan!"

"Miten sitten tahtoisitte minun iskevän?"

"Sire, ne, joita olisi iskettävä, kimmahduttaisivat kätenne takaisin."

"Oh, te ette minua laisinkaan tunne!" huudahti Ludvig, tuskastuneena.

"Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin

sukuni, -- niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos

käsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka

on asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan."

Ja näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen

väliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla.

La Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren,

kaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska

se ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut

murheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin

ja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään.

"Sire", rukoili hän, "vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän

turvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni

tyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka

edessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä

kerran, jättäkää minut Jumalan haltuun."

"Sanokaa sitten suoraan", huudahti Ludvig, "että te että koskaan ole

minua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee

ylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että

Ranskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi

luoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut

viimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa,

vaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa

päätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat;

hän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme."

Louise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat

veren tulena kiertämään hänen suonissaan.

"Mutta ettekö sitten ole kuullut?" sanoi hän.

"Mitä?"

"Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu,

halveksittava?"

"Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun

naisen."

"Todistakaa minulle, että te ette ole lakannut minua rakastamasta."

"Millä tavalla?"

"Paetkaa minua."

"Minä todistan sen teille olemalla teitä jättämättä."

"Mutta luuletteko siis, että sen sallisin, sire? Luuletteko, että

antaisin teidän julistaa sodan koko perhettänne vastaan? Luuletteko,

että antaisin teidän hyljätä äitinne, vaimonne ja kälynne?"

"Ah, vihdoinkin olette heidät nimennyt! He siis ovat tämän pahan

tehneet? Kaikkivaltiaan Jumalan kautta, minä rankaisen heitä!"

"Ja senpä vuoksi tulevaisuus minua peloittaakin, senvuoksi kieltäydyn

kaikesta, senvuoksi tahdon, että te ette kostaisi puolestani. Kyllin

kyyneleitä, hyvä Jumala, kyllin murhetta, kyllin voivotuksia jo nytkin!

Oi, koskaan en tahdo aiheuttaa valituksia, murhetta tai kyyneliä

kellekään. Olen liiaksi vaikeroinut, liiaksi itkenyt, liiaksi

kärsinyt!"

"Ja minun kyyneleitäni, minun murhettani, minun vaikerruksiani, --

ettekö niitä pidä minään?"

"Älkää taivaan nimessä, sire, puhuko minulle noin! Älkää taivaan

nimessä puhuko noin! Minä tarvitsen kaiken rohkeuteni uhrini

täyttämiseen."

"Louise, Louise, minä rukoilen sinua! Käske, määrää, kosta puolestani

tai anna anteeksi; mutta älä jätä minua!"

"Ah, on välttämätöntä, että me eroamme, sire!"

"Mutta sinä et siis ollenkaan rakasta minua?"

"Oi, Jumala tietää sen!"

"Valhetta, valhetta!"

"Oi, ellen teitä rakastaisi, sire, niin antaisin teidän menetellä

tahtonne mukaan, antaisin kostaa puolestani! Hyvitykseksi minulle

tehdystä loukkauksesta ottaisin vastaan tarjoamanne voitonriemun, joka

olisi niin suloista ylpeydelle. Nyt sitävastoin, näette, en halua edes

rakkautenne tuottamaa ihanaa korvausta. Ja kuitenkin on teidän

rakkautenne minun elämäni, sillä tahdoinhan kuolla, kun luulin, että te

ette minua enää rakastanut."

"Ah niin, niin, minä tiedän sen nyt, minä tunnen sen tällä hetkellä.

Sinä olet pyhin, kunnioitettavin kaikista naisista. Kukaan ei ansaitse

yhtä hyvin kuin sinä sekä minun rakkauttani ja kunnioitustani että

kaikkienkin kiintymystä ja arvonantoa; eikä kukaan joudukaan saamaan

niin suurta rakkautta osakseen kuin sinä, Louise, -- kellään ei ole

niin suutta valtaa minuun nähden kuin sinulla! Niin, minä vannon

sinulle, että tällä hetkellä murskaisin maailman kuin lasipallon, jos

se olisi tielläni. Sinä vaadit minua tyyntymään, antamaan anteeksi?

Tapahtukoon niin, minä rauhoitun. Sinä tahdot hallita lempeydellä?

Hyvä, minä olen lempeä ja säyseä. Säädä vain, miten minun on

käyttäydyttävä, ja minä tottelen."

"Ah, hyvä Jumala! Mikä olen minä, tyttörukka, sanellakseni tavuakaan

teidänlaisenne kuninkaan ohjeeksi?"

"Sinä olet minun elämäni ja sieluni! Eikö sielu hallitse ruumista?"

"Oi, te siis rakastatte minua, kallis hallitsijani?"

"Langeten molemmille polvilleni, kädet ristissä, kaikella voimallani,

mitä Jumala on minulle suonut. Minä rakastan sinua kylliksi,

uhratakseni elämäni hymyhuulin, kun vain virkat sanasen!"

"Te rakastatte minua?"

"Ah niin!"

"Silloin ei minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa...

Kätenne, sire, ja sanokaamme jäähyväiset! Olen saanut tässä elämässä

kaiken onnen, mitä voi osakseni tulla."

"Oi, ei, sinun elämäsi onni vasta alkaa ja ainiaaksi. Sinulle

tulevaisuuteni, sinulle kaikkeni! Ei enää näitä eron ajatuksia, ei enää

synkkää epätoivoa. Rakkaus on meidän jumalamme, se on sydäntemme

kaipuu. Sinä elät minulle, kuten minä elän sinulle."

Ja vaipuen tytön eteen kuningas suuteli hänen polviaan sanomattoman

riemun ja kiitollisuuden huumeessa.

"Oi, sire, sire, tämä kaikki on unta!"

"Miksi unta?"

"Siksi että minä en voi palata hoviin, ja miten taasen saattaisin

pakolaisena nähdä teitä jälleen? Eikö ole parempi ottaa nunnanhuntu ja

haudata luostariin holveihin teidän rakkaudellanne balsamoituina

sydämenne viime sykähdykset ja viimeinen tunnustuksenne?"

"Sinäkö pakosalla?" huudahti Ludvig XIV. "Kuka pidättää, kun minä

kutsun takaisin?"

"Oi, sire, jokin, mikä on meitä voimakkaampi: maailma ja ihmisten

mielipide. Ajatelkaa sitä; te ette voi rakastaa karkoitettua naista.

Hän, jonka äitinne on tahrannut epäluulolla, hän, johon kälynne on

rangaistuksellaan painanut polttomerkin, hän on arvoton teille."

"Hänkö arvoton, joka kuuluu minulle?"

"Niin, siinäpä se juuri onkin, sire: siitä hetkestä, kun

rakastajattarenne kuuluu teille, on hän arvoton."

"Ah, oletpa oikeassa, Louise, ja sinä olet perin herkkätuntoinen. No

hyvä, sinua ei ole karkoitettu."

"Oi, te ette ole kuullut Madamea, sen hyvin huomaa."

"Minä vetoan äitiini."

"Oi, te ette ole nähnyt äitiänne!"

"Hänkin? Louise-parka! Kaikki olivat siis sinua vastaan?"

"Niin, niin, Louise-parka, joka jo taipui myrskyn käsissä, kun te

tulitte, kun te lopullisesti hänet mursitte."

"Oi, anteeksi."

"Te ette siis taivuta toista enempää kuin toistakaan; uskokaa minua,

onnettomuus on korjaamaton, sillä minä en koskaan sallisi teidän

käyttää voimaanne ja valtaanne."

"Hyvä on, Louise: osoittaakseni sinulle, kuinka suuresti sinua

rakastan, teenkin sen, että menen Madamen puheille."

"Tekö?"

"Minä panen hänet peruuttamaan tuomionsa; minä pakotan."

"Pakotatte? Oh, ei, ei!"

"Se on totta; minä suostutan hänet."

Louise pudisti päätänsä.

"Minä rukoilen häntä, jos on tarvis", sanoi Ludvig. "Uskotko sen

jälkeen rakkauteeni?"

Louise kohotti päätänsä.

"Älkää koskaan nöyrtykö minun tähteni! Antakaa minun mieluummin

kuolla."

Ludvig mietti. Hänen piirteensä synkistyivät.

"Tahdon rakastaa yhtä paljon kuin sinä rakastat", virkkoi hän; "tahdon

kärsiä yhtä paljon kuin sinä olet kärsinyt. Olkoon se sovituksenani

sinun silmissäsi. Kas niin, jättäkäämme nämä joutavat pikkumaisuudet;

olkaamme surumme suuruiset, olkaamme yhtä voimakkaat kuin rakkautemme!"

Näin sanoessaan hän kietaisi tytön syleilyynsä molemmilla

käsivarsillaan.

"Ainoa omaisuuteni, elämäni, tule mukanani", rukoili hän.

Tyttö teki viimeisen ponnistuksen, johon hän ei enää keskittänyt

kaikkea tahtoaan, sillä hänen tahtonsa oli jo voitettu, mutta silti

kaiken voimansa.

"Ei", vastusteli hän heikosti, "ei, ei! Minä kuolisin häpeästä!"

"Etpä, vaan sinä palaat kuningattarena. Kukaan ei tiedä lähdöstäsi...

Vain d'Artagnan..."

"Onko siis hänkin minut pettänyt?"

"Miten niin?"

"Hän oli vannonut..."

"Minä olin vannonut, etten sanoisi mitään kuninkaalle", virkkoi

d'Artagnan pistäen siromuotoisen päänsä oven raosta, "ja sanani pidin.

Minä puhuin herra de Saint-Aignanille. Ei suinkaan ole minun syyni, jos

kuningas sattui kuulemaan vai kuinka, sire?"

"Se on totta, antakaa hänelle anteeksi", sanoi kuningas.

La Vallière hymyili ja ojensi muskettisoturille hennon valkoisen

kätensä.

"Herra d'Artagnan", sanoi kuningas ihastuneena, "lähettäkää noutamaan

neidille vaunut."

"Sire", vastasi kapteeni, "vaunut odottavat."

"Hei, siinäpä on oikea palvelijan esikuva!" huudahti kuningas.

"Onpa sinulta mennyt aikaa sen huomaamiseen", jupisi d'Artagnan

itsekseen, kuitenkin hyvillään kiitoksesta.

La Vallière oli voitettu; hiukan vielä epäröityään salli raukeudesta

horjuva tyttö kuninkaallisen rakastajansa viedä hänet mukanaan. Mutta

vastaanottohuoneen kynnyksellä hän riistäysi kuninkaan käsivarsilta,

palaten kivisen ristiinnaulitunkuvan luo, jota hän suuteli lausuen:

"Jumalani, sinä olet minut vetänyt luoksesi! Jumalani, olet minut

jälleen työntänyt takaisin! Mutta sinun armosi on ääretön! Kun palaan,

unohda, että olen täältä poistunut, sillä kun minä jälleen tulen

luoksesi, tulen ainiaaksi."

Kuninkaalta pääsi nyyhkytys, d'Artagnan kuivasi kyyneleen. Ludvig vei

nuoren naisen pois, nosti hänet vaunuihin ja sijoitti d'Artagnanin

hänen viereensä.

Itse nousi hän ratsulleen ja karautti Palais-Royalia kohti, jonne

tultuaan hän ilmoitutti Madamelle, että tämän piti päästää hänet

hetkiseksi puheilleen.

169

Kuningas taivuttaa Madamen.

Siitä tavasta, jolla kuningas oli jättänyt lähettiläät, olisivat

vähimminkin tarkkanäköiset aavistaneet sotaa.

Lähettiläät itse, jotka eivät paljon tienneet hovin sisäisestä

elämästä, olivat ottaneet omaan lukuunsa tuon kuuluisan lauseen: "Ellen

hallitse itseäni, hallitsen ainakin niitä, jotka minua häpäisevät."

Ranskan ja Hollannin kohtaloiden onneksi oli Colbert seurannut heitä

antaakseen muutamia selityksiä. Mutta kuningattaret ja Madame, hyvin

tuntien, mitä heidän huonekunnissaan tapahtui, olivat nuo sanat

kuultuaan poistuneet hyvin peloissaan ja karvain mielin, varsinkin

Madame tunsi, että kuninkaan viha kohdistui erityisesti häneen, mutta

rohkeana ja liiankin korskeana oli hän leskikuningattaresta tukea

tavoittamatta vetäytynyt kotiinsa, elleipä ilman levottomuutta, niin

ainakin aikomatta välttää taistelua. Tuon tuostakin Itävallan Anna

lähetti tiedustamaan, oliko kuningas palannut. Linnassa syntynyt

hiljaisuus ja Louisen häviäminen tiesi moninaista onnettomuutta, kun

tunnettiin kuninkaan ylpeä ja närkäs luonne. Mutta pitäen ryhtinsä

kaikista kuiskituista huhuista huolimatta Madame sulkeutui

huoneisiinsa, kutsui Montalaisin luokseen ja alkoi mahdollisimman

tyynellä äänellä kuulustaa tytön käsitystä tapahtumasta, Kaunopuheisen

hovineidon juuri lopettaessa esityksensä kaikenlaisin varoittelevin

sanankääntein ja kehoittaessa Madamea suvaitsevaisuuteen, jotta samaa

sävyä osoitettaisiin tarpeen tullen hänellekin, saapui herra Malicorne

ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa prinsessan puheille.

Montalaisin arvoisan ystävän kasvot kuvastivat äärimmäistä jännitystä;

oli ilmeistä, että kuninkaan pyytämästä puhelusta koituisi

mielenkiintoisimpia lukuja siihen kuninkaitten ja ihmisten sydänten

kuvaukseen.

Madame jonkun verran hämmentyi lankonsa tulosta; hän ei ollut odottanut

Ludvigin toimivan näin pian eikä varsinkaan ollut ottanut lukuun, että

hän ryhtyisi asiaan aivan suoranaisesti. Naiset, jotka niin nokkelasti

käyvät epäsuoraa sotaa, ovat aina paljon taitamattomampia ja heikompia,

kun on avoin taisteluhaaste vastaanotettava. Madame, sanoimme, ei

kuitenkaan ollut niitä, jotka peräytyvät; hänellä oli päin vastainen

vika tai ansio: hän oli uhkarohkea. Malicornen tuoma viesti vaikuttikin

häneen sotatorven lailla, joka ilmoittaa vihollisuudet alkaviksi. Hän

otti ylpeästi ylös haastehansikkaan.

Parin minuutin kuluttua kuningas nousi portaita. Punakkana

ratsastuksestaan, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä hän esittäysi

ilmeiseksi vastakohdaksi hienosti ja huolellisesti puetulle Madamelle,

joka kalpeni ihomaalinsa alla. Ludvig istuutui ilman esipuheita.

Montalais läksi huoneesta. Madame asettui istumaan vastapäätä

kuningasta.

"Sisareni", virkkoi Ludvig, "tietänette, että neiti de la Vallière on

poistunut asunnostaan tänä aamuna ja että hän murheessaan ja

epätoivossaan on paennut luostarin turviin."

Nämä sanat lausuessaan oli kuninkaan ääni tavattoman liikuttunut.

"Vasta teidän majesteettinne ilmoittaa sen minulle", kierteli Madame.

"Olisin luullut teidän saaneen sen tietää tänä aamuna lähettiläiden

vastaanoton aikana", sanoi kuningas.

"Teidän liikutuksestanne, sire, kyllä arvasin, että jotakin erityistä

oli tapahtunut, mutta minä en ollut asiasta tarkemmin selvillä."

Avomielinen kuningas kävi asiaansa suoraan.

"Sisareni", sanoi hän, "miksi lähetitte pois neiti de la Vallièren?"

"Koska hänen palveluksensa ei miellyttänyt minua", vastasi Madame

kuivasti.

Kuningas karahti purppuranpunaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät

salamoita, joiden hehku uhkasi lannistaa Madamenkin rohkeuden. Hän

hillitsi itsensä kuitenkin ja lausui:

"Teidänlaisellanne hyvällä naisella, sisareni, täytyi olla peräti

vakava syy karkoitukseen, joka ei häpäise ainoastaan nuorta tyttöä,

vaan tämän tytön koko perhettä. Tiedätte, että koko kaupunki avoimin

silmin tarkkailee hovin naisten käytöstä. Lähettää pois hovineito on

samaa kuin syyttää häntä rikoksesta tai ainakin hairahduksesta. Mikä

siis on se rikos, mikä on se hairahdus, johon neiti de la Vallière on

tehnyt itsensä vikapääksi?"

"Koska te asetutte neiti de la Vallièren suojelijaksi", vastasi Madame

kylmäkiskoisesti, "tahdon antaa teille selityksen jollaista en olisi

velvollinen kellekään esittämään."

"Ettekö kuninkaallekaan?" huudahti Ludvig äkäisesti liikahtaen.

"Te olette puhutellut minua sisareksi", virkkoi Madame, "ja minä olen

kotonani."

"Se ei muuta asiaa", sanoi nuori hallitsija häpeissään

kiihtymyksestänsä. "Te ette voi väittää, Madame, eikä kukaan

valtakunnassani voi väittää olevansa oikeutettu kieltäytymään antamasta

selityksiä minulle."

"Kun puhutte tuossa äänilajissa", vastasi Madame synkkänä

suuttumuksesta, "ei minulle jää muuta tehtävää kuin kumartaa teidän

majesteettinne edessä ja vaieta."

"Ei, puhukaamme asia selväksi."

"Neiti de la Vallièrelle suomanne suojelus pakottaa minut esiintymään

kunnioittavasti."

"Älkäämme haastako kaksimielisesti, sanon minä. Te tiedätte hyvin, että

Ranskan aateliston päämiehenä olen kaikille vastuunalainen perheiden

kunniasta. Te karkoitatte neiti de la Vallièren tai kenet muun

tahansa..."

Madame kohautti olkapäitänsä.

"Tai kenet muun tahansa, sanon", jatkoi kuningas, "ja kun tällä

menettelyllänne häpäisette asianomaista, vaadin minä selitystä,

vahvistaakseni tai peruuttaakseni tuomion."

"Peruuttaaksenne minun tuomioni?" huudahti Madame ylpeästi. "Mitä! Kun

minä ajan jonkun seuranaisen luotani, te käskisitte minun ottaa hänet

takaisin?"

Kuningas oli vaiti.

"Se ei enää olisi vallan väärinkäyttöä; se olisi säädytöntä."

"Madame!"

"Oh, naisena minä nousisin sellaista aivan arvotonta menettelyä

vastaan. Muutoin en enää olisi prinsessa, jota veren siteet yhdistävät

teihin, en olisi enää kuninkaan tytär. Olisin olennoista kurjin, olisin

halvempi kuin eroitettu palvelijatar."

Kuningas ponnahti raivosta.

"Teidän povessanne ei syki sydän", huudahti hän. "Jos te käyttäydytte

siten minua kohtaan, sallikaa minun käyttää samaa ankaruutta."

Harhaan ammuttu luoti voi toisinaan ratkaista taistelun. Nämä sanat,

joita kuningas ei ollut erityisesti harkinnut, sattuivat Madameen,

saaden hänet hetkeksi horjumaan. Hänellä oli syytä pelätä jonakuna

päivänä kohtaavansa kostotoimia.

"No niin, sire", virkkoi hän, "selittäkää tarkoituksenne."

"Minä kysyn teiltä, Madame, miten neiti de la Vallière on teitä vastaan

rikkonut?"

"Hän on viekkain salajuonien sommittelija, mitä tunnen. Hän on

kiihoittanut kaksi ystävystä kaksintaisteluun, hän on aiheuttanut

itsestään niin häpeällisiä juoruja, että kaikki hovissa rypistävät

kulmiaan, kun vain kuulevat hänen nimeäänkin mainittavan."

"Hänkö, hänkö?" äännähti kuningas.

"Viehkeän ja tekopyhän kuoren alle", jatkoi Madame, "kätkee hän mitä

kavalimman ja mustimman sielun."

"Hänkö?"

"Te saatatte siitä erehtyä, sire. Mutta minä tunnen hänet. Hän kykenee

ärsyttämään sotaan parhaat sukulaiset ja hellimmät ystävät. Näettehän,

miten hän jo kylvää eripuraisuutta meidän välillemme."

"Minä vakuutan teille..." yritti kuningas.

"Sire, ottakaa huomioon, että me elimme hyvässä yhteisymmärryksessä,

mutta kielittelyllään ja viekkailla valituksillaan hän on ärsyttänyt

teidän majesteettinne minua vastaan."

"Minä vannon", vastasi kuningas, "että hänen huuliltaan ei ole koskaan

lähtenyt katkeraa sanaa. Vannon, että hän ollessani kiihtyneessäkin

mielentilassa ei ole sallinut minun uhata ketään. Vannon, että teillä

ei ole hartaampaa, kunnioittavampaa ystävätärtä."

"Ystävätärtä?" toisti Madame äärimmäisen halveksivasti.

"Varokaa unohtamasta, Madame", sanoi kuningas, "että te olette nyt

ymmärtänyt minut ja että tästä hetkestä lähtien kaikki tasoittuu. Neiti

de la Vallièresta tulee se, mitä minä tahdon hänen olevan, ja hän voi

huomenna asettua valtaistuimelle, jos niin haluan."

"Hän ei ainakaan ole sille syntynyt, ja jos voittekin määrätä hänen

tulevaisuutensa, täytyy teidän kuitenkin jättää hänen entisyytensä

silleen."

"Madame, minä olen ollut teille erittäin suopea ja kohtelias. Älkää

pakottako minua muistamaan, että minä olen käskijä."

"Sire, siitä olette minulle jo kahdesti huomauttanut. Minulla on kunnia

ilmoittaa teille taipuvani."

"Suotteko minulle siis sen myönnytyksen, että neiti de la Vallière

pääsee takaisin luoksenne?"

"Mitä se hyödyttäisi, sire, kun teillä kerran on valtaistuin hänelle

tarjottavana? Minä olen liian vähäpätöinen suojelemaan niin mahtavaa

henkilöä."

"Olen jo saanut kylläni tuosta häijystä ja halveksivasta sukkeluudesta.

Suokaa minulle hänen armahduksensa."

"En koskaan!"

"Pakotatteko minut sotajalalle perheeni kanssa?"

"Minullakin on perheeni, jonka turviin paeta."

"Onko tuo uhkaus, ja unohdatteko itsenne siinä määrin? Luuletteko, että

sukulaisenne teitä tukisivat, jos menisitte uhmailussanne niin

pitkälle?"

"Minä toivon, sire, että te ette pakota minua mihinkään arvolleni

sopimattomaan."

"Minä toivoin, että te muistaisitte ystävyyttämme, -- että kohtelisitte

minua veljenä."

Madame pysähtyi hetkiseksi.

"En kieltäydy tunnustamasta teitä veljekseni", virkkoi hän, "jos

kohtakaan en suostu teidän majesteettinne vaatimaan vääryyteen."

"Vääryyteen?"

"Oi, sire, jos ilmaisisin kaikille la Vallièren käytöksen, jos

kuningattaret tietäisivät..."

"No, no, Henriette, antakaa sydämenne puhua. Muistakaa, että olette

minua rakastanut, muistakaa, että ihmisten sydänten tulee olla yhtä

armeliaat kuin kaikkivaltiaan Herran. Älkää olko suvaitsematon

lähimmäisiänne kohtaan, -- antakaa la Vallièrelle anteeksi."

"Minä en voi; hän on loukannut minua."

"Mutta minun tähteni?"

"Sire, teidän tähtenne tekisin mitä hyvänsä muuta."

"Silloin johdatatte minut epätoivoon... Työnnätte minut käyttämään

heikkojen sielujen viimeistä keinoa, päästämään vimmastukseni

valloilleen?"

"Sire, minä esitän teille järkeä."

"Järkeä?... Sisareni, minä en enää ole järjilläni."

"Sire, ajatelkaa toki..."

"Sisareni, säälikää minua! Ensi kertaa rukoilen teitä. Sisareni, kaikki

toivoni on teissä."

"Oi, sire, te itkette?"

"Raivosta, niin, nöyryytyksestä. Minun, kuninkaan, on täytynyt alentua

kerjäämään! Kaiken elinaikani inhoan tätä hetkeä. Sisareni, te olette

yhdessä ainoassa lyhyessä tovissa tuottanut minulle enemmän kärsimyksiä

kuin elämäni vaikeimpinakaan hetkinä olen saattanut aavistaa."

Ja nousten istuimeltaan kuningas päästi kyyneleensä tulvimaan. Hän itki

todellakin kiukusta ja häpeästä.

Madamea se ei liikuttanut, sillä parhaatkaan naiset eivät korskeuden

kiihkossa tunne sääliä; mutta hän pelkäsi, että kyyneleet huuhtoisivat

kaiken inhimillisen kuninkaan sydämestä.

"Käskekää, sire", virkkoi hän; "ja koska mieluummin tahdotte nöyryyttää

minut kuin itsenne, vaikka minun nöyryytykseni tulee julkiseksi ja teille

olen vain minä todistajana, tahdon kuitenkin totella kuningastani.

Puhukaa, sire."

"Ei, ei, Henriette!" huudahti Ludvig kiitollisuuden valtaamana; "te

mukaudutte vain veljen pyytelyyn!"

"Minulla ei enää ole veljeä, koskapa tottelen."

"Tahdotteko koko valtakuntani kiitollisuuteni osoitukseksi?"

"Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!" huudahti Madame.

Kuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti

sen suudelmilla.

"Siis", virkkoi hän, "te otatte takaisin tyttörukan, annatte hänelle

anteeksi, tunnustatte hänen sydämensä suuruuden ja lempeyden?"

"Minä pidän hänet talossani."

"Ei, te suotte hänelle jälleen ystävyytenne, rakas sisareni."

"Minä en ole hänestä koskaan pitänyt."

"No, mutta minun tähteni te kohtelette häntä hyvin, eikö totta,

Henriette?"

"Olkoon menneeksi! Minä kohtelen häntä kuin tytärtänne!"

Kuningas nousi jälleen. Tällä lauseella, joka niin turmiollisesti

kirposi Madamen huulilta, prinsessa oli tehnyt tyhjäksi uhrauksensa

ansion. Kuningas ei enää ollut hänelle mitään velkaa.

Kuolettavasti loukattuna tämä vastasi:

"Kiitos, Madame, iäti muistan minulle tekemänne palveluksen."

Ja teeskennellyn kohteliaasti kumartaen hän poistui.

Astuessaan kuvastimen ohi näki hän silmäinsä punoittavan ja polki

vihaisesti jalkaa. Mutta se oli myöhäistä; ovelle asettuneet Malicorne

ja d'Artagnan olivat jo nähneet hänen silmänsä.

-- Kuningas on itkenyt, -- ajatteli Malicorne.

D'Artagnan lähestyi kunnioittavasti hallitsijaansa.

"Sire", kuiskasi hän, "teidän on mentävä pikkuportaiden kautta."

"Minkätähden?"

"Koska tien tomu on jättänyt jälkiä kasvoihinne", sanoi d'Artagnan.

"Menkää sire, menkää." -- _Mordioux!_ -- ajatteli hän -- joskin

kuningas on pehminnyt kuin lapsi, kavahtakoon aiheuttamasta kyyneleitä

sille, jonka tähden kuningas on vetistellyt!

170.

Nuoren kreivittären nenäliina.

Madame ei ollut ilkeä: hän oli vain kiihdyksissään.

Kuninkaalla oli kyllä järkevyyttä; mutta hän oli rakastunut.

Tuskin olivat he molemmin tehneet sopimuksensa la Vallièren

takaisinkutsumisesta, kun kumpikin koetti kääntää sitä omaksi edukseen.

Kuningas halusi nähdä la Vallièrea kaikin ajoin, mutta Madame, joka

tunsi kuninkaan karvaasti pahoittelevan äskeistä alistumistansa, ei

tahtonut vastustamatta luovuttaa tyttöä. Hän keräsi siis vaikeuksia

kuninkaan tielle.

Tavatakseen rakastajatartaan oli kuningas kaikin mokomin pakoitettava

liehittelemään kälyänsä, -- tämä oli Madamen toimintatavan ytimenä. Kun

hän oli ottanut siihen apulaisen ja tämä oli juuri Montalais, näki

kuningas joutuvansa eristetyksi joka kerta kun hän saapui Madamen luo.

Hänet ympäröitiin, eikä häntä jätetty yksikseen. Madame osoitti

pakinoimisessaan kaikkihimmentävää hupaisuutta ja älykkyyttä, ja hänen

poistuessaan oli Montalais valmiina asettumaan sijaiseksi. Ennen pitkää

tyttö kävi kuninkaalle sietämättömäksi. Tätä tyttö odottikin. Silloin

hän lähetti tuleen Malicornen. Tämä sai sanotuksi kuninkaalle, että

hovissa oli eräs hyvin onneton nuori henkilö, ja kun kuningas kysyi,

kuka se oli, mainitsi hän neiti de Montalaisin. Kuningas virkahti

olevan aivan kohtuullistakin, että sellainen henkilö oli onneton, joka

saattoi muutkin samaan tilaan. Malicorne ryhtyi selittelemään; -- neiti

de Montalais oli antanut hänelle ohjeet. Kuninkaalle selvisi asema, ja

hän huomasi, että heti kun hän näyttäytyi, ilmestyi myöskin Madame

esille, viipyi käytävissä kuninkaan lähtöön asti ja saattoi hänet

ovelle, jotta hänen majesteettinsa ei saanut tilaisuutta etuhuoneissa

puhutella tyttöjä.

Eräänä iltana prinsessa meni pitemmällekin. Kuningas istui naisten

keskellä, kalvosimellaan suojaten kädessään pitämäänsä kirjelappua,

jonka hän aikoi sujauttaa la Vallièren käteen. Madame aavisteli sitä,

ja kun oli vaikea estää kuningasta menemästä minne tahtoi, oli toki

yritettävä pidätellä häntä pääsemästä la Vallièren luo, tervehtimästä

tätä ja pudottamasta kirjettä hänen helmaansa viuhkan tai nenäliinan

taakse. Kuningas oli myös valppaana, peläten, että hänelle tahdottiin

virittää paulaa. Hän nousi siirtämään nojatuolinsa luontevasti neiti de

Châtillonin viereen, ryhtyen laskemaan leikkiä hänen kanssaan.

Sommiteltiin pikku pilasäkeitä. Neiti de Châtillonin luota kuningas

vetäysi Montalaisia kohti ja edelleen lähemmäksi de Tonnay-Charentea.

Näiden temppujensa avulla oli hän vihdoin saapunut la Vallièren eteen,

kokonaan peittäen hänet näkyvistä. Madame oli puuhakkaasti

korjailevinaan koruompeluksensa kukkakuviota.

Kuningas näytti valkoisen paperin syrjää la Vallièrelle, ja levittäen

nenäliinansa haastoi tämä silmillään: -- Pankaa kirje tuohon.

Nyt kuningas asetti oman nenäliinansa nojatuolilleen ja sai sen siitä

näppärästi putoamaan lattialle, joten la Vallièren sopi sujauttaa

omansa nojatuolille. Kuningas otti sen huolettomasti, pisti

kirjelappunsa sen poimuihin ja laski nenäliinan takaisin tuolin

selkämykselle. Nyt oli la Vallièren vain ojennettava kätensä, saadakseen

nenäliinan arvokkaine talletuksineen.

Mutta Madame oli nähnyt kaikki. Hän sanoi Châtillonille:

"Châtillon, olkaapa hyvä ja ottakaa kuninkaan nenäliina ylös matolta."

Nuoren tytön rientäessä tottelemaan kuningas hämmentyi, Vallière

hätääntyi, ja toinen nenäliina nähtiin nojatuolin selkämyksellä.

"Ah, anteeksi! Teidän majesteetillanne on kaksi nenäliinaa", virkkoi

prinsessa.

Ja kuninkaan täytyi pistää taskuunsa sekä la Vallièren nenäliina että

omansa. Hän sai siten muistoesineen rakastetultaan, mutta rakastettu

menetti säkeistön, jonka sepittäminen oli vienyt kuninkaalta kymmenen

tuntia ja jonka neljä riviä lienevät hänestä vastanneet pitkää

runoelmaa.

Emme kykene kuvailemaan kuninkaan kiukustusta ja la Vallièren

pettymystä. Mutta sitten tapahtui ihan uskomaton käänne.

Kun kuningas läksi huoneisiinsa, oli Malicorne jollakin tuntemattomalla

tavalla opastettuna osuttautunut eteissuojamaan. Palais-Royalin

etuhuoneet olivat itsestään hämäriä, ja iltaisin ei Madamen asunnossa

omistettu suurtakaan huomiota niiden valaisemiseen. Kuningas piti tästä

puolihämärästä. Yleisenä sääntönä on, että rakkaus, joka saa sielun ja

sydämen alituisesti leimuamaan, ei suosi valoa muualla kuin sielussa ja

sydämessä.

Eteinen oli siis pimeähkö; yksi ainoa hovipoika kantoi haarakynttilää

hänen majesteettinsa edellä. Kuningas käveli verkalleen ja yritti

niellä kiukkuaan. Malicorne sivuutti hänet hyvin läheltä, melkeinpä

törmäsi häneen, ja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi; mutta pahantuulisena

kuningas vastasi jokseenkin äkäisesti, ja miesparka hiipi ääneti

tiehensä.

Ludvig meni levolle kinasteltuaan hiukan iltasella kuningattaren

kanssa, ja seuraavana aamuna hän työhuoneeseen mennessään sai halun

suudella la Vallièren nenäliinaa. Hän kutsui kamaripalvelijansa.

"Tuo minulle takki, joka oli eilen ylläni", virkkoi hän, "mutta varo

pudottamasta siitä mitään sisältöä."

Käsky täytettiin, ja kuningas tutki itse takkinsa taskun.

Hän löysi sieltä vain oman nenäliinansa. La Vallièren oli kadonnut.

Hänen johtuessaan tästä arvailuihin ja epäilyksiin tuotiin hänelle

samassa kirje la Vallièrelta. Se kuului näin:

'Oli kovin ystävällistä, rakas herrani, lähettää minulle ne

kauniit säkeet! Kuinka kekseliäs ja uupumattoman harras teidän

rakkautenne onkaan! Kuka voisi olla teitä rakastamatta?'

-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli kuningas. -- Tässä on joku erehdys.

"Etsi tarkoin", hän sanoi kamaripalvelijalle, "nenäliinaa, jonka piti

olla taskussani, ja jollet sitä löydä tai jos olet siihen koskenut..."

Hän kavahti. Tehdä nenäliinan kadottamisesta valtakunnallinen asia oli

antaa hyvä aihe juorupuheille. Senvuoksi hän lisäsi: "Minulla oli sen

nenäliinan sisällä tärkeä paperi, joka oli luiskahtanut laskoksien

väliin."

"Mutta, sire", huomautti kamaripalvelija, "teidän majesteetillanne oli

vain yksi nenäliina, ja se on tässä."

"Se on totta", mutisi kuningas hammasta purren. "Oi, köyhyys, miten

sinua kadehdin! Onnellinen ken itse ottaa taskustaan nenäliinansa ja

kirjelappunsa."

Hän luki uudestaan la Vallièren kirjeen, koettaen keksiä, minkä ihmeen

kautta runonen oli saapunut määräpaikkaansa. Kirjeessä oli

jälkikirjoitus:

'Minä toimitan sanantuojallenne tämän vastauksen, joka niin

vähän on lähetyksenne arvoinen.'

-- No, sepä hyvä! Nyt saan tietää jotakin! -- päätti hän ilahtuen.

"Kuka siellä?" huusi hän sitten; "kuka toi tämän kirjelapun?"

"Herra Malicorne", vastasi kamaripalvelija arasti.

"Tulkoon tänne."

Malicorne astui sisälle.

"Te saavutte neiti de la Vallièren luota?" virkkoi kuningas huoahtaen.

"Niin, sire."

"Ja te olette vienyt minun puolestani jotakin neiti de la Vallièrelle?"

"Minäkö, sire?"

"Niin, te."

"En suinkaan, sire, en suinkaan."

"Neiti de la Vallière nimenomaan sanoo niin."

"Oh, sire, neiti de la Vallière erehtyy."

Kuningas rypisti kulmiaan.

"Mitä peliä tämä on?" kysyi hän. "Miksi neiti de la Vallière mainitsee

teitä sanantuojakseni?... Mitä olette vienyt hänelle? Puhukaa pian,

monsieur."

"Sir, minä vein neiti de la Vallièrelle nenäliinan, siinä kaikki."

"Nenäliinan... Minkä nenäliinan?"

"Sire, sillä hetkellä, kun minä eilen täällä mielipahakseni satuin

teidän majesteettinne tielle, jota onnettomuutta valitan kaiken ikäni,

varsinkin teidän majesteettinne ilmaiseman närkästyksen jälkeen, --

niin, sillä hetkellä, sire, minä jähmetyin epätoivosta, teidän

majesteettinne oli liian kaukana kuullakseen anteeksipyyntöäni, ja

silloin näin jotakin valkoista lattialla."

"Ah!" äännähti kuningas.

"Kumartuessani huomasin sen nenäliinaksi. Ensi hetkessä pelkäsin, että

tölmätessäni teidän majesteettianne vastaan olin saanut sen putoamaan

taskustanne. Mutta kunnioittavasti tunnustellessani sitä sattuivat

sormeni kirjailuun, jonka vilkaistessani havaitsin neiti de la

Vallièren nimimerkiksi. Arvellen, että neiti saapuessaan oli pudottanut

nenäliinansa, kiirehdin antamaan sen takaisin hänen tullessaan ulos.

Siinä kaikki, mitä olen neiti de la Vallièrelle vienyt, ja rukoilen

teidän majesteettianne uskomaan sanani."

Malicorne näytti niin yksinkertaiselta, niin lohduttomalta, niin

nöyrältä, että kuningas kuunteli häntä ihan nautinnokseen, ja hän luki

tämän sattuman hänen ansiokseen kuin jonkun hyvin tärkeän palveluksen.

"Tämä on jo toinen onnellinen kohtaamisemme, monsieur", sanoi hän. "Te

voitte luottaa ystävyyteeni."

Tosiasia on, että Malicorne aivan mutkattomasti oli varastanut

nenäliinan kuninkaan taskusta, tehden sen niin hienosti kuin hyvän

Pariisin taskunpuhdistajat parhaimmillaan.

Madame ei saanut koskaan tätä kepposta tietää. Mutta Montalais vihjasi

siitä la Vallièrelle, ja Vallière kertoi sen myöhemmin kuninkaalle,

joka makeasti nauraen sille julisti Malicornen suureksi politikoksi.

Ludvig XIV oli oikeassa, niinkuin tiedämme hänen yleensäkin olleen

ihmistuntija.

171.

Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.

Valitettavasti ei ihmeitä voi aina sattua, jotavastoin Madamen

pahantuulisuus oli pysyväistä.

Viikon kuluttua kuningas ei enää saanut tilaisuutta vilkaistakaan la

Vallièreen epäluuloisen katseen häiritsemättä hänen omaansa.

Kun suunniteltiin kävelyretkeä tai huviajelua, oli Madamella

sadeseikkailun tai Kuninkaan tammen tarinan uudistumisen ehkäisemiseksi

aina varalla pahoinvoinnin kohtaus, jonka vuoksi hän ei voinut lähteä

ulos. Näin täytyi hovineitojenkin pysyä kotona.

Minkäänlaiseen yölliseen vierailuun ei ollut tilaisuutta varsinkaan sen

jälkeen kun kuningasta oli kohdannut juuri tässä suhteessa mitä

kiusallisin vastoinkäyminen. Hän oli eräänä iltana ottanut de

Saint-Aignanin mukaansa ja aikonut pistäytyä la Vallièren luo kuten

Fontainebleaussa. Mutta hän oli tavannut ainoastaan neiti de

Tonnay-Charenten, joka oli hätääntynyt parkumaan tulta ja varkaita,

hälyttäen paikalle parven kamarineitoja, katsastajattaria ja

hovipoikia; ja de Saint-Aignan, joka oli jäänyt yksin pelastaakseen

herransa kunnian, sai leskikuningattarelta ja Madamelta ankaran

nuhdesaarnan. Lisäksi oli hänelle seuraavana päivänä saapunut kaksi

haastekirjettä Mortemartin suvulta. Vain kuninkaan väliintulo ehkäisi

kaksintaistelut. Ylläkerrottu kommellus oli johtunut siitä, että Madame

oli äkkiä määrännyt hovineitonsa vaihtamaan asuntoa, jolloin la

Vallière ja Montalais sijoitettiin emäntänsä omaan sisähuoneeseen.

Mikään yhteys ei siis enää ollut mahdollista, ei edes kirjeitä

välityksellä. Niiden lähetteleminen Madamen kaltaisen teräväsilmäisen,

kiivasluontoisen kaitsijan vaaniessa tiesi mitä suurimpiin vaaroihin

antautumista. Voi arvata, millaiseen jatkuvan ärtyisyyden ja kasvavan

suuttumuksen tilaan nämä alituiset neulanpistot saattoivat jalopeuran.

Kuningas kiusasi itseään tuumiskelemalla keinoja, mutta kun hän ei

avannut sydäntään Malicornelle enempää kuin d'Artagnanillekaan, hän ei

saanut mitään päätetyksi. Malicorne yritti kyllä silloin tällöin

muutamilla sankarillisilla välähdyksillä rohkaista kuningasta

täydelliseen luottamukseen. Mutta vaikka tämä alussa puraisikin

syöttiä, peräytyi hän kuitenkin pian häpeäntunteen tai epäluuloisuuden

vallassa.

Niinpä eräänä iltana kuninkaan kulkiessa puutarhan läpi ja kaihomielin

katsellessa Madamen ikkunoihin Malicorne törmäsi puksipuupensaikkoon

kätkettyjä tikapuita vasten ja virkkoi kerallaan kuninkaan takana

astuvalle Manicampille, joka ei ollut mitään huomannut:

"Etkö nähnyt, että juuri törmäsin tikapuihin ja olin vähällä kaatua?"

"En", vastasi Manicamp hajamielisenä, kuten tavallista: "mutta etpä

sentään näy kaatuneen?"

"Se ei muuta asiaa! On silti yhtä vaarallista antaa tikkaiden tuolla

tavoin virua pensasrivin alla."

"Niinpä kyllä, niihin voi loukata itsensä, varsinkin jos ei tule

varoneeksi."

"Sitä en tarkoittanut, vaan tahdoin sanoa, että on vaarallista noin

jättää tikapuita hovineitosten ikkunain alle."

Ludvig säpsähti huomaamattomasti.

"Miten niin?" kysyi Manicamp.

"Puhu kovemmin", kuiskasi Malicorne nyhjäisten häntä kyynärpäällään.

"Miten niin?" toisti Manicamp äänekkäämmin.

Kuningas heristi korviaan.

"No, nämäkin tikapuut ovat yhdeksäntoista jalkaa pitkät, juuri

parahiksi ulottuakseen ikkunain alustaan."

Vastauksen asemesta Manicamp vain haaveili.

"Kysy minulta toki, minkä ikkunoiden", kuiskasi hänelle Malicorne.

"Mutta mistä ikkunoista sitten puhut?" kysyi Manicamp ääneen.

"Madamen ikkunoista."

"Ohhoh!"

"Kah, en tarkoita, että kukaan uskaltaisi kiivetä Madamen luo. Mutta

Madamen suojamassa nukkuvat vain ohuen väliseinän eroittamina neidit de

la Vallière ja de Montalais, jotka molemmat ovat hyvin sieviä

naikkosia."

"Vain ohuen väliseinänkö takana?" virkkoi Manicamp.

"Kas, tuolta näkyy hyvin kirkas valo Madamen huoneesta. Näetkö noita

kahta ikkunaa?"

"Näen kyllä."

"Ja himmeämmin valaistun ikkunan toisten vieressä? Näetkö senkin?"

"Mainiosti."

"Se on hovineitojen ikkuna. Kas, helteisen illan vuoksi neiti de la

Vallière tuolla juuri avaa ikkunaansa. Ah, kuinka hyvin voisi peloton

rakastaja nousta juttelemaan hänelle, jos aavistaisi nämä

yhdeksäntoista jalkaa pitkät tikkaat, jotka ulottuvat juuri

ikkunalaudan alle!"

"Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais

asu hänen kanssaan?"

"Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön

lapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo,

johon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet."

Ainoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta.

Olipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin,

suodakseen hänelle aikaa puhua loppuun.

Portille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi

Malicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan

olevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja.

Tosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla

kuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti

odottelevaan Malicorneen päin.

"Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?" hän kysyi.

"Minäkö, sire, -- puhuinko minä tikapuista?"

Ja Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen

muististaan häipyneitä sanoja.

"Puhuitte... yhdeksäntoista jalkaa pitkistä."

"Ah, niin, sire, se on totta! Mutta minä puhuin herra de Manicampille,

ja olisin vaiennut, jos olisin arvannut teidän majesteettinne kuulevan

pakinaamme."

"Ja miksi olisitte vaiennut?"

"En olisi tahtonut toimittaa nuhteita puutarhurille, joka ne on sinne

unohtanut... miesparka!"

"Hänelle ei tule mitään... Mutta millaiset tikapuut ovat?"

"Tahtooko teidän majesteettinne nähdä?"

"Kyliä."

"Mikään ei ole helpompaa. Ne ovat tuolla, sire."

"Pensastossako?"

"Aivan."

"Näyttäkää ne minulle."

Malicorne kääntyi takaisin, vieden kuninkaan tikkaiden luo.

"Tuossa ne ovat, sire", virkkoi hän.

"Vetäkää ne vähän ulommaksi."

Malicorne kiskoi tikapuut käytävälle. Kuningas käveli pitkinpuolin

niiden vieressä.

"Hm!" virkahti hän... "Sanotte näiden olevan yhdeksäntoista jalan

pituiset?"

"Niin, sire."

"Yhdeksäntoista jalkaa on paljon; minä en usko niitä niin pitkiksi."

"Tässä näkee ne huonosti, sire. Jos tikapuut olisivat pystyssä

esimerkiksi puuta tai seinää vasten, niin näkisi paremmin, sillä

vertailu auttaisi paljon."

"Oh, ei väliä, herra Malicorne, mutta vaikea minun on uskoa, että nämä

tikapuut ovat yhdeksäntoista jalan mittaiset."

"Vaikka tiedän, kuinka tarkkasilmäinen teidän majesteettinne on, olisin

kuitenkin valmis lyömään vetoa."

Kuningas pudisti päätänsä.

"On varma todistuskeino", ehdotti Malicorne. "Jokainen tietää, sire,

että palatsin pohjakerta on kahdeksantoista jalkaa korkea."

"Se on totta, sen kyllä voi tietää."

"No niin, nostamalla tikapuut seinää vasten voisi mitata."

"Totta kyllä."

Malicorne kohotti tikkaat kuin höyhenen ja asetti ne muuria vasten. Hän

valitsi tai sattuma valitsi juuri la Vallièren makuusuojan ikkunan

tähän kokeeseen. Tikapuut ulottuivat ihan ikkunan alustukeen eli

melkein ikkunalautaan asti, niin että niiden lähinnä ylimmälle

askelmalle kohonnut keskimittainen mies, jollainen kuningaskin oli,

saattoi helposti jutella kammion asujain tai oikeammin asujatarten

kanssa.

Tuskin olivat tikkaat pystytetyt, kun kuningas kaikesta teeskentelystä

luopuen alkoi nousta puolapuita, Malicornen tukiessa tikkaita. Mutta

hän oli päässyt vasta puoliväliin, kun sveitsiläisten partio ilmestyi

puutarhaan, rientäen suoraa päätä tikapuita kohti.

Kuningas astui kiireisesti alas ja lymysi pensasryhmään. Malicorne

ymmärsi, että hänen oli uhrauduttava. Jos hänkin kätkeytyisi, niin

etsittäisiin, kunnes hän tai kuningas tai ehkä molemmat löytyisivät.

Parempi oli, että hänet tavoitettaisiin yksin. Malicorne piiloutui

sentähden niin kömpelösti että vartijat löysivät vain hänet.

Kiinni siepattuna Malicorne vietiin suoraan vahtimajaan, siellä hän

mainitsi nimensä, jolloin hänet heti tunnettiin. Sillävälin oli

kuningas pensasryhmästä toiseen hiiviskellen saapunut asuntonsa

pikkuportaille hyvin nolostuneena ja ennen kaikkea pettyneenä, sitäkin

enemmän, kun pidätyksen melu oli vietellyt la Vallièren ja Montalaisin

ikkunaansa ja Madamekin kahden kynttilän välissä oli ilmestynyt omaansa

kysellen mitä oli tekeillä.

Tällaikaa oli Malicorne vedonnut d'Artagnaniin, ja tämä kiirehti hänen

kutsustaan paikalle. Mutta joskaan hänen ei ollut vaikea saada

d'Artagnania ymmärtämään yskä, ei näiden kahden nokkelan ja älykkään

miehen silti mitenkään onnistunut antaa seikkailulle sopivampaa

luonnetta. Malicornella ei ollut muuta neuvoa kuin myöntää yrittäneensä

Montalaisin luo, kuten herra de Saint-Aignan oli saanut syykseen

yrityksen tunkeutua neiti de Tonnay-Charenten huoneeseen. Madame oli

taipumaton kahdestakin syystä. Ensiksikin oli herra Malicornen yritys

hiipiä ikkunasta yön aikaan ja tikapuiden avulla Montalaisia tapaamaan

rangaistava teko, jota ei voinut jättää sikseen. Ja toiseksi, jos

Malicorne sensijaan olisi toiminut omasta puolestaan, oli ollut

välittäjänä la Vallièrelle ja eräälle henkilölle, jota hän ei tahtonut

mainita, oli rikos vielä paljon suurempi, koskapa kaikkisovittavaa

intohimoa ei silloin ollut häntä puolustamassa.

Madame nosti siis kovan melun ja toimitti Malicornen eroitetuksi

Monsieurin palveluksesta, ollenkaan ajattelematta, sokea naisparka,

että Malicorne ja Montalais pitivät häntä vallassaan hänen de Guichen

luo tekemänsä vierailun ja monien muiden arkaluontoisten seikkain

avulla. Raivostunut Montalais tahtoi heti kostaa, mutta Malicorne

osoitti hänelle, että kuninkaan tuki oli koko maailman epäsuosiota

merkitsevämpi ja että oli kaunista kärsiä kuninkaan puolesta.

Malicorne oli oikeassa. Ja vaikka Montalais oli nainen, jopa

kymmenkertaisesti nainen, sai hän tytön mukautumaan käsitykseensä. Ja

kiirehtikäämme mainitsemaan, että kuningaskin puolestaan oli

lohdutuksessa avullisena. Ensiksi hän maksatti Malicornelle

viisikymmentätuhatta livreä menetetyn paikan korvaukseksi. Sitten

Ludvig otti hänet omaan talouteensa, mielissään siitä, että täten sai

kostaa Madamelle kaikki kärsimykset, joita tämä oli hänelle ja la

Vallièrelle tuottanut.

Mutta kun kuninkaalla ei enää ollut Malicornea nenäliinojaan

varastamassa ja tikapuita mittaamassa, joutui rakastajarukka

neuvottomaksi. Ei enää ollut toivoa koskaan lähestyä la Vallièreä, niin

kauan kun tämä viipyi kuninkaallisessa palatsissa. Kaiken maailman

arvonimistä ja rahasummista ei ollut tässä apua.

Onneksi Malicorne valvoi. Hän keksi tilaisuuden tavata Montalaisin.

Tosin tyttökin puolestaan teki parhaansa päästäkseen Malicornen

pakeille.

"Mitä teet öisin Madamen luona?" kysyi hän nuorelta tytöltä.

"No, yöllähän minä nukun", vastasi tämä.

"Mitä, nukutko sinä?"

"Tietysti."

"Mutta onhan hyvin väärin nukkua. Nukkuminen ei ole sopivaa tytölle

hänen tuntiessaan sellaista surua kuin sinä."

"Millaista surua minä sitten tunnen?"

"Eikö poissaoloni syökse sinua epätoivoon?"

"Ei tietenkään, kun sinä olet saanut viisikymmentätuhatta livreä ja

paikan kuninkaan luona."

"Mitä siitä? Kyllä sinä kovin murehdit, kun et enään näe minua niinkuin

ennen. Olet epätoivoissasi varsinkin siitä, että olen menettänyt

Madamen luottamuksen, eikö totta? Puhu."

"Oh, kyllä se on totta."

"No niin, se murhe estää sinut öisin nukkumasta, ja silloin sinä

nyyhkyttelet, huokailet, niistää nuhistelet nenääsi kymmenen kertaa

minuutissa."

"Mutta, rakas Malicorneni, Madamehan ei siedä asunnossaan pienintäkään

melua."

"Tottahan toki minä hyvin tiedän, että hän ei voi sellaista sietää, ja

sanonpa sinulle, että hän kuullessaan niin syvää surua ennen pitkää

ajaa sinut luotansa."

"Jo käsitän."

"Se on hyvä."

"Mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Sitten la Vallière nähdessään itsensä sinusta eroitetuksi tietysti

voihkii ja valittelee yökaudet niin kamalasti, että saattaa emäntänsä

suurempaan epätoivoon kuin te molemmin."

"Sitten hänet sijoitetaan toiseen huoneeseen."

"Niin, mutta mihin?"

"Mihinkö? Onko herra Kekseliäs joutunut ymmälle?"

"En suinkaan; annettakoon hänelle mikä huone tahansa, siitä tulee

mukavampi kuin vuodekomero Madamen suojassa."

"Totta kyllä."

"Hyvä on; alappa nyt ruikutella valitusvirsiäsi jo tänä yönä."

"En unohda sitä."

"Ja vie kehoitukseni la Vallièrellekin."

"Älä pelkää, hän nyyhkyttelee jo riittävästi itsekseen."

"No, itkeköön hän tästälähin aivan ääneen."

Ja he erkanivat.

172.

Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen

porraskäytävän puhkaisemistavasta.

La Vallière kyllä piti Monialaisille annettua neuvoa hupsuna, mutta

jonkun verran vastustettuaan pikemmin arkaluontoisuudesta kuin

kylmäkiskoisuudesta hänkin suostui esittämään osaansa.

Tämä kahden neitosen poru ja surkea voihkiminen Madamen makuuhuoneen

kuuluvilla osoittausi Malicornen nerokkaimmaksi aatokseksi. Kun mikään

ei ole niin todellista kuin epätodennäköinen, niin luonnollista kuin

haaveellinen, onnistui tämä Tuhannen ja yhden yön satuja muistuttava

kepponen täydellisesti käytännössä. Madame siirsi ensiksikin

Montalaisin loitommaksi, ja la Vallièreä hän kykeni sietämään vain

vielä kolme yötä lisää. Kumpikin sai kamarinsa pikku ullakkohuoneista,

jotka sijaitsivat aatelismiesten ja virkailijain asuntojen yllä; nämä

eroitti siis ainoastaan välikatto hovineidoista. Näiden luo johtivat

erityiset portaat, jotka oli asetettu rouva de Navaillesin valvontaan,

ja kun valpas kaitsijatar oli kuullut hänen majesteettinsa

aikaisemmista yrityksistä, oli hän nyt paremmaksi varmuudeksi

varustattanut ristikoilla kamarien ikkunat ja savutorvienkin aukot.

Neiti de la Vallièren kunnia oli siis taatusti turvattu tässä

kammiossa, joka enemmän muistutti häkkiä kuin mitään muuta. Tietäessään

vastenmielisen seuranaisensa siten joutuneen hyvään talteen, ei

prinsessa enää paljonkaan käyttänyt hänen palvelustaan, joten tyttönen

sai viettää päivänsä enimmiten yksikseen. Hänen ainoaksi ajankulukseen

jäi tällöin tähystellä ikkunansa ristikosta. Eräänä aamuna hän tapansa

mukaan katsellessaan ulos näki vastapäisessä ikkunassa Malicornen, joka

piteli kädessään puusepän kulmamittaa, tarkasteli rakennuksia ja tuon

tuostakin merkitsi piirtoja paperille. Hän tähtäili siinä kuin joku

insinööri, joka juoksuhaudan sopesta laskeskelee vallinsarven kulmia

tai linnoitusmuurien korkeussuhteita.

La Vallière tervehti. Malicorne vastasi puolestaan juhlallisella

kumarruksella ja katosi samassa ikkunasta. Tyttöä ihmetytti tämä

kylmäkiskoisuus, joka oli vierasta Malicornen aina herttaiselle

esiintymistavalle; mutta sitten hän muisti, että miespoloinen oli hänen

tähtensä menettänyt paikkansa, joten hänen täytyikin olla mieleltään

myrtynyt vahinkonsa välillistä aiheuttajaa kohtaan, koska tällä kaiken

todennäköisyyden mukaan ei milloinkaan olisi tilaisuutta sen

hyvittämiseen. Louise kykeni antamaan anteeksi loukkauksiakin saati

säälittelemään onnettomuutta. Hän olisi kysynyt neuvoa Montalaisilta,

mutta tämä oli poissa; oli nimittäin se hetki, jolloin monipuuhainen

ystävätär säännöllisesti hoiti kirjeenvaihtoaan.

Äkkiä la Vallière näki jonkun esineen sinkoavan siitä ikkunasta, josta

Malicorne oli kadonnut, -- tulla viuhahtavan ilmasta oman ristikkonsa

lomitse ja kierivän lattialle.

Uteliaana hän meni ottamaan esineen. Se oli rihmarulla, mutta

silkkilangan sijasta oli siihen keritty kapea paperiliuska. Tyttö kääri

sen auki ja luki:

'Mademoiselle!

Minun pitäisi saada tietää kaksi seikkaa:

Ensiksikin, onko huoneenne lattia puusta vai tiilestä, ja

toiseksi, kuinka kaukana teidän makuusijanne on ikkunasta.

Suokaa anteeksi vaivaamiseni ja suvaitkaa vastata minulle

samalla keinolla, jota minä käytän kirjeeni lähettämiseen, --

rihmarullalla. Mutta kun teidän olisi vaikeampaa heittää sitä

minun kamariini kuin minun oli osuttaa lähetykseni teidän

ikkunaanne, niin pudottakaa se vain ihan yksinkertaisesti alas.

Uskokaa ennen kaikkea, mademoiselle, että olen teidän nöyrä

ja kunnioittava palvelijanne _Malicorne_.