"Mutta miten voitte arvata tuon?" kysyi kuningas ihmetellen ja

ihaillen.

"No, pistoolinperä oli aivan veressä, ja siinä näkyi luodin jälki ja

kappaleita murskaantuneesta latasimesta. Haavoittunut siis kaikesta

päättäen menetti nimettömän ja pikkusormen."

"Käden suhteen kyllä myönnän teidän olevan oikeassa, mutta rinta?"

"Sire, oli kaksi verilätäkköä puolenkolmatta jalan päässä toistaan.

Toisen lätäkön luona oli kouristunut käsi raastanut ruohoa, toisen

vieressä oli nurmi vain lakoutunut ruumiin painosta."

"De Guiche-parka!" huudahti kuningas.

"Vai niin, se oli herra de Guiche?" sanoi muskettisoturi tyynesti.

"Sitä aavistinkin, mutta en rohjennut siitä mainita teidän

majesteetillenne."

"Ja miten sitä aavistitte?"

"Olin tuntenut Grammontien vaakunan pistoolikoteloissa, jotka oli

kiinnitetty kuolleen hevosen satulaan."

"Ja luuletteko, että hän on pahasti haavoittunut?"

"Hyvin pahasti, koska hän heti kaatui, jääden pitkäksi aikaa samalle

paikalle. Kuitenkin hän kykeni kävelemään, lähtiessään sieltä kahden

ystävän tukemana."

"Oletteko siis tavannut hänet palatessanne?"

"En, mutta olen keksinyt kolmen miehen jäljet: oikean- ja

vasemmanpuolinen astuivat keveästi, mutta keskimmäinen kulki raskaasti.

Sitäpaitsi hänen askeltensa jäljissä oli veripilkkuja."

"Nyt, monsieur, kun olette niin hyvin nähnyt taistelun, että ainoakaan

yksityiskohta ei ole teiltä jäänyt huomaamatta, sanokaa minulle pari

sanaa de Guichen vastustajasta."

"Kah, sire, minä en tunne häntä."

"Mutta tehän näette kaikki niin hyvin."

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan, "minä näen kaikki. Mutta minä en sano

kaikkea, mitä näen, ja koska se miesparka on päässyt pakosalle, niin

sallikoon teidän majesteettinne minun sanoa teille, että minä en häntä

anna ilmi."

"Mutta, monsieur, onhan kaksintaisteluun ryhtyminen rikollinen teko."

"Ei minusta, sire", virkkoi d'Artagnan kylmästi.

"Monsieur", kiihtyi kuningas, "tiedättekö mitä puhutte?"

"Täydellisesti, sire; mutta mies, joka taistelee hyvin, on minun

silmissäni, nähkääs, kunnon mies. Se on minun mielipiteeni. Te saatatte

ajatella toisin, se on luonnollista; te olette valtias."

"Herra d'Artagnan, minä olen kuitenkin käskenyt..."

D'Artagnan keskeytti kuninkaan kunnioittavalla liikkeellä.

"Te olette käskenyt minun hankkia tietoja taistelusta, sire. Olen ne

teille tuonut. Jos käskette minun vangita herra de Guichen vastustajan,

niin tottelen. Mutta älkää käskekö minun antaa häntä ilmi, sillä siinä

en tottelisi."

"Hyvä siis, vangitkaa hänet."

"Nimetkää hänet minulle, sire."

Ludvig polki jalkaa. Sitten hän hetkisen mietittyään virkkoi: "Te

olette kymmen-, kaksikymmen-, satakertaisesti oikeassa."

"Se on minun mielipiteeni, sire; olen onnellinen, että se samalla on

teidän majesteettinnekin käsitys."

"Vielä sananen... Kuka oli tullut de Guichea auttamaan?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta puhuittehan kahdesta miehestä... Siellä oli siis todistajia?"

"Ei ollut todistajia. Vielä enemmän... kun herra de Guiche oli

kaatunut, pakeni hänen vastustajansa häntä edes hoivaamatta."

"Kurja mies!"

"_Dame_, sire, se johtuu teidän säädöksistänne. Taistellaan hyvin,

vältetään ensimmäinen kuolema, tahdotaan välttää toinenkin. Herra de

Bouttevillen kohtalo on muistissa... _Peste_!"

"Ja silloin tullaan pelkuriksi."

"Ei, vaan varovaiseksi."

"Hän on siis paennut?"

"Niin nopeaan kuin hänen hevosensa vain jaksoi kiidättää."

"Ja mihin suuntaan?"

"Linnaan päin."

"Sitten?"

"Minulla oli kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että sitten

saapui jalkaisin kaksi miestä, jotka veivät herra de Guichen pois."

"Miten voitte todistaa, että ne miehet tulivat taistelun jälkeen?"

"Ka, siihen on hyvin pätevä todistus", selitti kapteeni. "Taistelun

hetkellä oli sade jo lakannut, mutta maa ei ollut ehtinyt imeä vettä

sisäänsä, vaan oli jäänyt kosteaksi, joten jalat vaipuivat syvään.

Mutta taistelun jälkeen, sillävälin kun herra de Guiche makasi

tainnuksissa, maa jähmettyi ja jäljet painuivat vähemmän syvälle."

Ludvig löi ihailun merkiksi käsiään yhteen.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän, "te olette tosiaan valtakuntani nokkelin

mies."

"Samaa ajatteli herra de Richelieu, samaa sanoi herra de Mazarin,

sire."

"Nyt on vain nähtävä, onko tarkkanäköisyytenne virheetön."

"Oh, sire, ihminen voi erehtyä, _errare humanum est_", virkkoi

muskettisotilas järkeilevästi.

"Silloin te ette kuulu ihmisiin, herra d'Artagnan, sillä minä luulen,

että te ette koskaan erehdy."

"Teidän majesteettinne sanoi, että saisimme nähdä."

"Niin."

"Mitä sillä tarkoitatte, jos suvaitsette?"

"Olen lähettänyt noutamaan herra Manicampia, ja hän tulee piankin."

"Ja tietääkö herra de Manicamp salaisuuden?"

"De Guichella ei ole mitään salaisuuksia herra de Manicampille."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Toistan vieläkin, että kukaan ei ollut taistelussa saapuvilla, ja

ellei herra de Manicamp ollut toinen niistä, jotka hänet veivät

pois..."

"Hst!" varoitti kuningas. "Hän tulee. Jääkää tuonne kuuntelemaan."

"Hyvä on, sire", virkkoi muskettisoturi.

Samassa Manicamp ja de Saint-Aignan näyttäytyivät kynnyksellä.

156.

Villikarjun väijytys.

Kuningas teki merkin muskettisoturille ja toisen Saint-Aignanille. Se

oli käskevä viittaus ja ilmaisi:

-- Olkaa ehdottomasti vaiti!

D'Artagnan peräytyi soturin tavoin työhuoneen nurkkaan, de Saint-Aignan

nojaili suosikkina kuninkaan lepotuolin selkämykseen.

Manicamp astui tervehtimään hallitsijaa oikea jalka edellä, hymyhuulin

ja valkoiset kädet sirosti sivulla. Kuningas nyökkäsi vastaukseksi

toisen kumarrukseen.

"Hyvää iltaa, herra de Manicamp", sanoi hän.

"Teidän majesteettinne on suvainnut kutsuttaa minut luoksenne", virkkoi

Manicamp.

"Niin, kuullakseni teiltä yksityiskohtaisesti kreivi de Guichea

kohdanneesta tihutapauksesta."

"Voi, sire, se oli onneton sattuma."

"Olitteko te saapuvilla?"

"En ihan, sire."

"Mutta te tulitte paikalle vähän jälkeenpäin?"

"Niin, sire, noin puoli tuntia myöhemmin."

"Ja missä se sattui?"

"Luullakseni sitä paikkaa nimitetään Rochin-metsikön aukioksi, sire."

"Sehän on metsästäjien tavallinen kokoontumispaikka."

"Sama juuri, sire."

"No, kertokaa minulle, mitä tiedätte siitä onnettomuudesta, herra de

Manicamp. Kertokaa."

"Teidän majesteettinne on ehkä jo saanut tietoja ja pelkään, että

toistelu väsyttäisi."

"Ei, älkää turhia."

Manicamp silmäili ympärilleen. Hän ei havainnut muuta kuin d'Artagnanin

nojaamassa selkäänsä seinälaudoitukseen levollisen, suopean ja

hyväntuulisen näköisenä, sekä Saint-Aignanin, jonka kanssa hän oli

tullut ja joka yhtä huolettomassa asennossa tuki kyynärpäätänsä

kuninkaan tuolinselkään. Hän päätti selitellä.

"Teidän majesteetillennehan on tiettyä", hän aloitti, "että

metsästysretkillä tapaturmat ovat hyvinkin tavallisia?"

"Metsästysretkillä?"

"Niin, sire, -- tarkoitan villikarjun pyynnissä."

"Ahaa!" virkahti kuningas; "tämä onnettomuus tapahtui villikarjun

väijytyksessä?"

"Niinhän tietenkin, sire", rohkeni Manicamp vahvistaa; "eikö teidän

majesteettinne tiennyt sitä?"

"Kuulin jotakin sellaista", vastasi kuningas pikaisesti, sillä

valehteleminen oli Ludvig XIV:lle aina vastoin luontoa. "Tapaturma

sattui siis väijymistilaisuudessa?"

"Niin, surullista kyllä, sire."

Kuningas oli hetkisen vaiti.

"Mutta kuinka de Guichen päähän saattoikaan pälkähtää lähteä siten

yksikseen villikarjua väijymään?" sanoi hän sitten.

"Sellainen on talonpoikaista yrittelyä ja omiaan miehelle, jolla ei ole

koiria ja apureita aateliseen pyyntiin kuten Grammontin markiisilla."

Manicamp veti hartiansa kokoon.

"Nuoruus on huimaluontoinen", hän huomautti viisaana.

"No, jatkakaa", pyysi kuningas.

"Niin on asia", pitkitti Manicamp arastellen ja asetellen sanansa

hitaasti peräkkäin niinkuin rämeen kantavuutta tunnusteleva, "niin on

asia, sire, että de Guiche-poloinen ihan yksinään läksi väijymään

villikarjua."

"Onpa siinäkin metsämies! Eikö de Guiche siis tiennyt sitäkään, että

villikarju ensi laukauksesta kääntyy ahdistamaansa hätyyttämään?"

"Niin juuri kävikin, sire."

"Hänellä siis oli tieto pedosta?"

"Niin, sire. Talonpojat olivat nähneet sen perunamaillanne."

"Ja millainen se oli lajiaan?"

"Kaksivuotias karju."

"Niin ollen olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa minulle, monsieur, että

de Guichella oli itsemurhan aikeita, sillä olenhan ennen nähnyt hänet

metsällä ja havainnut varsin taitavaksi erämieheksi. Ampuessaan

pysähtynyttä ja koiriin kääntynyttä otusta hän muistaa ottaa lukuun

kaikki varokeinot, vaikka onkin aseistettu ratsupyssyllä, ja tällä

kertaa hän menee villikarjua vastaan pelkin pistoolein!"

Manicamp hätkähti.

"Korupistoolein, jotka soveltuvat kaksintaisteluun ihmisen vaan eivät

villikarjun kanssa. Mitä hittoa!"

"Sire, sattuu seikkoja, joita on vaikea selittää."

"Niin kyllä, ja tämä tapaus on niitä. Mutta jatkakaa."

Tämän selostuksen aikana olisi de Saint-Aignan kenties eleellä

varoittanut Manicampia sotkeutumasta pitemmälle, mutta kuninkaan

hellittämätön syrjäsilmäys oli pitänyt häntä aisoissa. Mitä

d'Artagnaniin tulee, niin ateenalainen Äänettömyyden patsas ei

haudannut ajatuksiaan paremmin kuin hän. Manicamp siis tälle ladulleen

lähteneenä kietoutui verkkoon yhä pahemmin.

"Sire", sanoi hän, "asia tuntuu kehittyneen seuraavasti. De Guiche

odotteli karjua..."

"Ratsain vai jalkaisinko?" kysyi kuningas.

"Ratsain. Hän ampui petoa, mutta osaamatta."

"Kömpelys!"

"Peto syöksähti häntä vastaan..."

"Ja hevonen sai surmansa?"

"Ah, teidän majesteettinne tietää sen?"

"Minulle kerrottiin, että Rochin-metsikön tienristeyksestä oli löytynyt

hevonen kuolleena. Oletin, että se oli de Guichen ratsu."

"Niin kyllä olikin, sire."

"No, se hevosesta; mutta miten de Guichen kävi?"

"Hän suistui päistikkaa maahan, jolloin karju vielä tonki häntäkin,

rusentaen käden ja haavoittaen rintaan."

"Se oli kamala onnettomuus, mutta täytyy sanoa, että se oli hänen oma

vikansa. Mennä sellaiseen kamppailuun pistooleilla! Hän oli siis

unohtanut Adoniksen sadun?"

Manicamp raapaisi korvallistaan.

"Se oli todellakin suurta ajattelemattomuutta", myönsi hän.

"Miten te selitätte sen, herra de Manicamp?"

"Sire, kaiketi se oli niin kirjoitettu kohtalon kirjaan."

"Ahaa, te olette sallimanuskoja!"

Manicamp liikahteli kuin tulisilla hiilillä.

"Minä olen teille pahastuksissani, herra de Manicamp", jatkoi kuningas.

"Minulle, sire!"

"Niin! Mitä! Te olette de Guichen likeinen ystävä, tiedätte hänen

saaneen päähänsä tuollaisen hullutuksen, ettekä pidätä häntä?"

Manicamp ei tiennyt mitä sanoa; kuninkaan sävy ei oikein ilmaissut

täyttä vakaumusta. Toiselta puolen ei siinä ilmennyt draamallista

ankaruutta eikä kuulustelijan tiukkuutta. Kuninkaan ääni kuulosti

enemmän ilvehtivältä kuin uhkaavalta.

"Ja te sanotte siis", pitkitti kuningas, "että se oli todellakin de

Guichen ratsu, joka löydettiin hengettömänä?"

"Oh, hyvä Jumala, niin, tietenkin."

"Eikö se hämmästyttänyt teitä?"

"Ei ollenkaan, sire: teidän majesteettinne muistanee, että herra de

Saint-Maurelta samalla tavoin surmattiin hevonen alta viime

metsästysretkellä."

"Silloin karju sai reväistyksi mahan auki."

"Aivan niin, sire..."

"Jos de Guichenkin ratsu olisi tullut siten raadelluksi, niin eihän se

ihmetyttäisi minua, _pardieu_!"

Manicampin silmät remahtivat suuriksi.

"Mutta se on merkillistä", jatkoi kuningas, "että de Guichen hevoselta

rusentuikin pää."

Manicamp näytti hämmentyneeltä.

"Vai erehdynkö minä?" tiukkasi kuningas. "Eikö de Guichen ratsua

sattunut ohimoon? Myöntänette, herra de Manicamp, että se oli

eriskummainen isku."

"Sire, te tiedätte, että hevonen on hyvin älykäs eläin; se on

nähtävästi yrittänyt puolustautua."

"Mutta hevonen puolustautuu takajaloillaan eikä pyri puskemaan."

"Sitten lieneekin hevonen säikähtynyt, tuiskahtanut nurin", lateli

Manicamp, "ja karju käsitättehän, sire, karju..."

"Niin, olkoonkin hevosen käynyt sillä tavoin; mutta ratsastaja?"

"No, se on yksinkertaista: karju on kääntynyt hevosesta mieheen, ja

niinkuin minulla jo on ollut kunnia mainita teidän majesteetillenne, se

musersi de Guichelta käden juuri silloin kun hän aikoi ampua toisen

laukauksensa; ja heti jälkeenpäin se torahampaallaan vihlaisi rintaa."

"Tuo on todellakin peräti todennäköistä, herra de Manicamp, te olette

kaunopuheinen mies ja erinomainen kertoja."

"Teidän majesteettinne on hyvin armollinen", sanoi Manicamp kumartaen

aivan pyörällä päästään.

"Mutta tästä päivästä alkaen minä kiellänkin aatelismiehiltä

villikarjun pyynnin väijyksistä. _Peste_, yhtä hyvin voisi tehdä

kaksintaistelun heille luvalliseksi!"

Manicamp säpsähti ja oli vetäytymäisillään pois.

"Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?" kysyi hän kuitenkin vielä.

"Peräti; mutta älkää lähtekö vielä, herra de Manicamp", sanoi Ludvig;

"minulla on piakkoin lisää puhuttavaa."

-- Hohoi, -- ajatteli d'Artagnan, -- eipä tuokaan kelpaa meikäläisen

miehen rinnalle.

Ja sitä mietettä seurannut huokaus saattoi merkitä: -- Hohoi, missä

meikäläiset miehet jo kaikki ovatkaan!

157.

Manicamp umpikujassa.

Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja ilmoitti kuninkaan

henkilääkärin.

"Ahaa!" huudahti Ludvig; "tässähän herra Valot tuleekin loukkaantuneen

luota. Saamme tietoja hänen voinnistaan."

Manicamp tunsi olonsa yhä tukalammaksi.

"Tällä tavoin pääsemme lopulliseen selvyyteen", lisäsi kuningas ja

katsoi d'Artagnaniin, joka ei silmäänsäkään räväyttänyt.

Herra Valot astui sisään.

Henkilöiden ryhmitys oli huoneessa ennallaan: kuningas istumassa, de

Saint-Aignan yhä nojallaan hänen tuoliaan vasten, d'Artagnan

huolettomana seinävierellä, Manicamp jäykästi seisoalla.

"No herra Valot", aloitti kuningas, "oletteko noudattanut käskyjäni?"

"Mitä kiireellisimmin, sire."

"Olette käynyt virkatoverinne luona Fontainebleaussa?"

"Niin, sire."

"Ja siellä tavannut herra Guichen?"

"Kyllä, sire."

"Missä tilassa? Puhukaa suoraan."

"Hyvin huonossa tilassa, sire."

"Metsäkarju ei toki syönyt häntä suihinsa?"

"Syönyt ketä?"

"Guichea."

"Mikä metsäkarju?"

"Se, joka häntä raateli."

"Herra de Guicheako muka on villisika repinyt?"

"Niin ainakin sanotaan."

"Pikemmin joku salametsästäjä..."

"Mitä? Salametsästäjä..."

"Joku mustasukkainen aviomies, joku pahoinpidelty rakastaja on

saattanut kostoksi ampua häntä."

"Mutta mitä nyt haastattekaan, herra Valot? Eivätkö herra de Guichen

vammat ole villikarjun torahampaitten iskemiä?"

"Herra de Guiche on haavoittunut pistoolin luodista, joka on murskannut

oikean käden nimettömän ja pikkusormen ja sitten rinnan kohdalta

tunkeutunut kylkilihaksiin."

"Luodista! Oletteko varma, että herra de Guiche on haavoittunut

luodista?" huudahti kuningas muka ihmeissään.

"_Ma foi_", vakuutti Valot, "niin totta kuin se on tässä, sire." Ja hän

näytti kuninkaalle puoliksi litistyneen luodin.

Kuningas katseli esinettä, mutta ei koskenut siihen.

"Oliko poikarukalla tuo rinnassaan?" kysyi hän.

"Ei aivan. Luoti ei ollut läpäissyt, vaan litistynyt, kuten näette,

joko pistoolin liipaisimen suojakaarta tai rintalastan oikeata syrjää

vasten."

"Hyvä Jumala!" huudahti kuningas vakavasti; "te ette tuosta virkkanut

minulle sanaakaan, herra de Manicamp!"

"Sire..."

"Mitä juttua oikeastaan olette sepustanutkaan minulle karjusta,

väijytyksestä, öisestä raatelukohtauksesta? No puhukaa."

"Voi, sire..."

"Minusta näyttää, että te olitte oikeassa", virkkoi kuningas kääntyen

muskettisoturien kapteeniin, "ja että on tapahtunut kaksintaistelu."

Kuninkaalla oli ennen kaikkia suurille henkilöille suotu kyky paljastaa

alempansa ja saada heidät ärtymään toisilleen. Manicamp loi

muskettisoturiin perin moittivan katseen. D'Artagnan ymmärsi tämän

paheksumisen eikä tahtonut jäädä syytöksen painamaksi. Hän astahti

lähemmäksi.

"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne käski minun mennä

katsastamaan teitten risteystä Rochinin metsikössä ja arveluni mukaan

ilmoittaa teille, mitä siellä oli tapahtunut. Minä olen esittänyt

tekemäni huomiot, mutta en ole lausunut mitään nimiä. Hänen

majesteettinsa itse ensimmäisenä mainitsi kreivi de Guichen."

"Hyvä, hyvä, monsieur!" virkkoi kuningas ylväästi. "Te olette täyttänyt

velvollisuutenne, ja minä olen teihin tyytyväinen; sen täytyy teille

riittää. Mutta te, herra Manicamp, ette ole täyttänyt omaanne, sillä te

olette minulle valehdellut."

"Valehdellut, sire! Se on kova sana."

"Keksikää toinen."

"Sire, en sitä yritä. Olen jo onnettomuudekseni pahoittanut teidän

majesteettianne, ja pidän parhaana nöyrästi vastaanottaa moitteet,

jotka katsotte tarpeelliseksi minulle lausua."

"Olette oikeassa, monsieur, totuuden salaaminen pahoittaa aina

mieltäni."

"Toisinaan, sire, ei tiedä."

"Älkää valehdelko enää, muutoin teen rangaistuksenne

kaksinkertaiseksi."

Manicamp kumarsi kalveten. D'Artagnan tuli vielä askeleen lähemmäksi,

päättäen asettua väliin, jos kuninkaan yltyvä suuttumus kiihtyisi

määrättyjen rajojen yli.

"Monsieur", jatkoi kuningas, "te näette, että asiaa on turha kieltää

kauemmin. Herra de Guiche on taistellut."

"Minä en väitä vastaan, sire, ja teidän majesteettinne olisi ollut

jalomielinen, jos ette olisi pakottanut herrasmiestä valehtelemaan."

"Pakottanut! Kuka teitä pakotti?"

"Sire, herra de Guiche on ystäväni. Teidän majesteettinne on kieltänyt

kaksintaistelut kuolemanrangaistuksen uhalla. Vale saattoi pelastaa

ystäväni. Minä valehtelin."

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "siinäpä on aika poika, _mordioux_!"

"Monsieur", muistutti kuningas, "valehtelemisen sijasta olisi pitänyt

ehkäistä kaksintaistelu."

"Oh, sire, teidän majesteettinne, joka olette Ranskan täydellisin

ritari, tietää hyvin, että me miekkamiehet emme koskaan ole katsoneet

herra de Bouttevillea häväistyksi sillä, että hänet mestattiin.

Häpäisevää on vihollisensa välttäminen eikä pyövelin kohtaaminen

muodollisen lainpolkemisen takia."

"No olkoon", myönsi Ludvig XIV, "tahdonpa antaa teille tilaisuuden

korjata kaikki."

"Jos se soveltuu herrasmiehelle, käytän sitä innokkaasti ja

mielihyvin."

"Herra de Guichen vastustajan nimi?"

"Ohhoh!" jupisi d'Artagnan; "joko jatkamme Ludvig XIII:n malliin...?"

"Sire..." virkahti Manicamp moittivalla äänellä.

"Ette näy tahtovan nimetä häntä?"

"Sire, minä en tunne häntä."

"_Bravo_!" äännähti d'Artagnan hyväksyvästi.

"Herra de Manicamp, luovuttakaa miekkanne kapteenille."

Manicamp kumarsi sirosti, irroitti hymyillen miekkansa hankauksesta ja

ojensi sen muskettisoturille.

Mutta de Saint-Aignan kiirehti d'Artagnanin ja vangittavan väliin.

"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne luvalla..."

"Ole hyvä", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että

joku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli

päästänyt luontonsa kiihoittumaan.

"Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa

käytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee

vain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen

majesteettinsa kysyy."

"Se on totta, minä tiedän sen."

"No sanokaa se siis."

"Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt."

"Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu

kuin teitä."

"Te... te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin

minusta tuntuu..."

"Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitä

Bastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun."

Manicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen

itsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan

suuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion.

"Puhukaa vain, monsieur", sanoi hän de Saint-Aignanille. "Minä

puolestani olen tehnyt kaikki, mihin omatuntoni on minua velvoittanut,

ja omantuntoni äänen täytyikin olla hyvin ankara", lisäsi hän

kuninkaaseen kääntyen, "koska se on voittanut hänen majesteettinsakin

käskyt. Mutta hänen majesteettinsa antaa minulle anteeksi, kun saa

tietää, että minun oli puolustettava naisen kunniaa."

"Naisen?" kysyi kuningas levottomana.

"Niin, sire."

"Oliko nainen taistelun aiheena?"

Manicamp kumarsi. Kuningas nousi ja lähestyi de Manicampia.

"Jos se nainen on korkeassa asemassa", sanoi hän, "niin en moiti

vaiteliaisuuttanne -- päin vastoin."

"Sire, kaikki, joilla on yhteyttä kuninkaan tai hänen veljensä

huonekunnan kanssa, ovat minun mielestäni korkeassa asemassa."

"Veljeni huonekunnan?" toisti Ludvig XIV ikäänkuin epäröiden. "Onko

taistelu saanut alkunsa veljeni seurueeseen kuuluvasta naisesta?"

"Tai Madamen."

"Ah, Madamenko?"

"Niin, sire."

"Ja se nainen...?"

"On eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa Orléansin herttuattaren

hovineitoja."

"Jonka tähden sanotte herra de Guichen taistelleen?"

"Niin, ja tällä kertaa en enää valehtele."

Ludvig teki hämmentyneen liikkeen.

"Hyvät herrat", virkkoi hän läsnäolijoihin kääntyen, "suvainnette

hetkiseksi poistua. Minun on tarvis jäädä herra de Manicampin kanssa

kahden kesken. Tiedän, että hänellä on minulle esitettävänä tärkeitä

seikkoja puolustuksekseen ja että hän ei rohkene sitä tehdä todistajain

kuullen... Pitäkää miekkanne, herra de Manicamp."

Manicamp pani miekan takaisin hankkilukseensa.

"Se veitikka on totisesti hyvin kylmäverinen", mutisi muskettisoturi

tarttuessaan de Saint-Aignanin käsivarteen ja poistuessaan tämän

kanssa.

"Kyllä hän pujottautuu pinteestä", kuiskasi jälkimmäinen d'Artagnanin

korvaan.

"Ja kunniakkaasti sittenkin, herra kreivi."

Manicamp loi Saint-Aignaniin ja kapteeniin kiitollisen silmäyksen, joka

jäi kuninkaalta huomaamatta.

-- Kas vain, -- tuumi d'Artagnan astuessaan kynnyksen yli; -- minulla

oli huono käsitys uudesta sukupolvesta, mutta erehdyinpä! Noissa

nuorissa herroissa on kuntoakin edustettuna.

Valot astui suosikin ja kapteenin edellä ulos työhuoneesta. Kuningas ja

Manicamp jäivät kahdenkeskiseen haasteluun.

158.

D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.

Mennen ovelle asti kuningas vakuuttausi omin silmin, että ketään ei

ollut kuuntelemassa, ja palasi sitten äkkiä, asettuen puhuteltavansa

eteen.

"Kas niin", virkkoi hän, "nyt kun olemme yksinämme, selittäkää minulle

asia, herra de Manicamp."

"Mitä avomielisimmin, sire", vastasi nuori mies.

"Ja ennen kaikkea", lisäsi kuningas, "tietäkää, että mikään ei ole

minulle niin sydämen asiana kuin naisten kunnia."

"Sentähden koetinkin ottaa huomioon teidän hienotunteisuutenne, sire."

"Niin, nyt käsitän kaikki. Te sanotte kysymyksen siis koskeneen

jotakuta kälyni hovineitoa, -- että asianomainen henkilö, de Guichen

vastustaja, sanalla sanoen mies, jota ette tahdo mainita..."

"Mutta jonka herra de Saint-Aignan teille mainitsee, sire."

"Niin; te sanotte siis, että se mies on loukannut jotakuta Madamen

huonekunnasta."

"Niin, neiti de la Vallièrea, sire."

"Ah!" huudahti kuningas kuin olisi sitä odottanut ja kuin tämä isku

kumminkin olisi lävistänyt hänen sydämensä. "Ah, neiti de la

Vallièreako herjattiin?"

"En tahdo suinkaan väittää, että häntä oikeastaan herjattiin, sire."

"Mutta toki..."

"Minä sanon, että hänestä puhuttiin sopimattomin sanoin."

"Sopimattomin sanoin neiti de la Vallièresta! Ja te kieltäydytte

minulle ilmoittamasta, kuka se hävytön oli...?"

"Sire luulin sen sovituksi ja teidän majesteettinne luopuneen

vaatimasta minua ilmiantajaksi."

"Se on totta, olette oikeassa", vastasi kuningas hilliten itään.

"Saankin muuten kyllä pian tietää, ketä minun on rangaistava."

Manicamp näki hyvin, että tässä oli kysymyksen tärkein kohta. Kuningas

taasen huomasi joutuneensa hieman liian pitkälle ja jatkoi

rauhallisemmin:

"Enkä suinkaan rankaise siksi, että asia koskee neiti de la Vallièrea,

vaikka pidänkin häntä erityisesti arvossa, vaan senvuoksi, että riidan

syynä on nainen. Ja minä vaadin, että hovissani kunnioitetaan naisia ja

että kartetaan kiistoja."

Manicamp kumarsi.

"No, antakaahan nyt kuulla, herra de Manicamp", kehoitti kuningas,

"mitä neiti de la Vallièresta puhuttiin."

"Mutta eikö teidän majesteettinne sitä arvaa?"

"Minäkö?"

"Teidän majesteettinne kyllä tietää, minkälaista leikinlaskua nuoret

miehet saattavat itselleen sallia."

"Sanottiin kaiketi hänen rakastavan jotakuta", yritti kuningas.

"Se on luultavaa."

"Mutta neiti de la Vallièrella on oikeus rakastaa ketä vain haluaa",

sanoi Ludvig.

"Sitä de Guiche juuri väittikin."

"Ja senkö vuoksi hän ryhtyi taistelemaan?"

"Niin, sire, vain siitä syystä."

Kuningas punastui.

"Ja ettekö tiedä mitään enempää?"

"Mistä asiasta, sire?"

"No, siitä perin mielenkiintoisesta seikasta, josta juuri kerrotte."

"Ja mitä haluaisi kuninkaani minun siitä vielä tietävän?"

"Kah, esimerkiksi sen miehen nimen, jota la Vallière rakastaa ja jota

rakastamasta de Guichen vastustaja tahtoi häneltä evätä oikeuden?"

"Sire, minä en tiedä mitään, en ole mitään kuullut, mitään havainnut;

mutta minä pidän de Guichea suurena sieluna, ja jos hän on tilapäisesti

ruvennut de la Vallièren suojelijan sijaiseksi, johtuu se siitä, että

tämä suojelija on liian korkeassa asemassa itse ryhtyäkseen häntä

puolustamaan."

Nämä sanat olivat enemmän kuin läpikuultavat, ja ne saivatkin kuninkaan

punehtumaan, mutta tällä kertaa mielihyvästä. Hän taputti Manicampia

hiljaa olkapäälle.

"Hyvä, hyvä, te ette ole ainoastaan älykäs poika, herra de Manicamp,

vaan myöskin uljas mies, ja ystävänne de Guichen kaltaiset vaeltavat

ritarit ovat minulle mieluisia. Tehän ilmoitatte sen hänelle?"

"Teidän majesteettinne antaa minulle siis anteeksi?"

"Täydellisesti."

"Ja minä olen vapaa?"

Kuningas hymyili ja ojensi kätensä Manicampille. Tämä suuteli sitä.

"Te muuten", lisäsi kuningas, "olette oivallinen kertoja."

"Minäkö, sire?"

"Te olette antanut minulle erinomaisen selostuksen tuosta de Guichelle

sattuneesta tapaturmasta. Minä näen karjun syöksyvän metsästä, näen

hevosen kaatuvan kuoliaaksi, näen eläimen hyökkäävän hevosesta

ratsastajan kimppuun. Te ette kerro, monsieur, te kuvailette."

"Sire, teidän majesteettinne suvaitsee luullakseni laskea minusta

leikkiä", virkkoi Manicamp.

"Päinvastoin", vastasi Ludvig XIV vakavasti, "olen niin tosissani,

herra de Manicamp, että haluan teidän kertovan kaikille tämän

seikkailun."

"Väijytysseikkailun?"

"Niin, sellaisena kuin olette sen minulle kertonut, muuttamatta siitä

sanaakaan. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti, sire."

"Ja te kerrotte sen?"

"Hetkistäkään viivyttelemättä."

"Hyvä on, menkää nyt itse kutsumaan herra d'Artagnan; ettehän häntä

enää pelänne."

"Oi, sire, kun nyt olen varma teidän majesteettinne hyvästä suosiosta,

en enää pelkää mitään."

"Kutsukaa hänet siis", käski kuningas.

Manicamp avasi oven.

"Messieurs", huusi hän, "kuningas kutsuu teitä."

D'Artagnan, Saint-Aignan ja Valot palasivat sisälle.

"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "kutsutan teidät ilmoittaakseni että

herra de Manicampin kertomus on minua täydellisesti tyydyttänyt."

D'Artagnan loi lääkäriin toiselta puolen ja Saint-Aignaniin toiselta

katseen, joka merkitsi: -- No, mitä minä teille sanoin?

Kuningas vei Manicampin ovelle ja kuiskasi:

"Pidettäköön herra de Guichesta hyvää huolta, ja tulkoon hän kaikin

mokomin pian terveeksi. Tahdon rientää kiittämään häntä kaikkien

naisten nimessä, mutta varsinkin varoittamaan häntä uudestaan

ryhtymästä sellaiseen."

"Vaikka hänen täytyisi kuolla sata kertaa, sire, alkaa hän sata kertaa

uudestaan, jos teidän majesteettinne kunnia on kysymyksessä."

Tämä oli suorasukaista. Mutta olemme jo sanoneet, että kuningas Ludvig

XIV rakasti suitsutusta, ja kunhan sitä hänelle vain tarjottiin, hän ei

ollut kovin vaatelias sen laatuun nähden.

"Hyvä on, hyvä on", virkkoi hän jättäessään Manicampille hyvästi, "minä

käyn itse de Guichen luona ja puhun hänelle järkeä."

Manicamp poistui, astellen takaperin.

Sitten kuningas palasi kolmen läsnäolijan luo.

"Herra d'Artagnan!" sanoi hän.

"Sire."

"Sanokaahan, mistä johtuu, että näkönne on niin hämärä, vaikka teillä

tavallisesti on perin hyvät silmät?"

"Minunko näköni hämärä, sire?"

"Epäilemättä."

"Täytyyhän tietysti niin olla, koska teidän majesteettinne sen sanoo.

Mutta missä suhteessa se on huono, jos rohkenen kysyä?"

"No siinä Rochinin metsikön tapahtumassa."

"Ahaa!"

"Epäilemättä. Te olette ollut huomaavinanne kahden hevosen jäljet,

kahden miehen jäljet, keksinyt muka yksityisseikkoja taistelusta.

Mitään tuosta kaikesta ei ole ollut olemassa. Pelkkää mielikuvitusta!"

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan toistamiseen.

"Näin on laita noiden hevosten jälkien, samoin muidenkin taistelun

merkkien. De Guiche kamppaili metsäsian kanssa siinä kaikki. Mutta se

kamppailu näkyy kaikesta päättäen olleen pitkä ja kamala!"

"Ahaa!" äänteli d'Artagnan yhä.

"Ja ajatella, että hetkeksikään uskoin sellaista erehdystä. Mutta te

puhuittekin niin varmana."

"Minulla tosiaan täytyi olla silmät sokaistuina, sire", myönsi

d'Artagnan niin suopeasti, että kuningas tuli ihan hyvälle mielelle.

"Te siis myönnätte sen?"

"_Pardieu_, sire, kuinkas sitten!"

"Joten nyt näette asian...?"

"Aivan toisena kuin puoli tuntia sitten."

"Ja mistä katsotte tämän muuttuneen käsityksenne johtuvan?"

"No, asiahan on hyvin helposti selitettävissä, sire! Puoli tuntia

sitten palasin Rochinin metsiköstä, jossa minulla ei ollut muuta valoa

kuin tallilyhty-pahainen..."

"Jotavastoin tällä hetkellä...?"

"Tällä hetkellä minulla on kaikki kabinettinne kynttilät ja lisäksi

kuninkaan kaksi silmää, jotka valaisevat kuin auringot."

Kuningas purskahti nauruun, ja de Saint-Aignan alkoi hohottaa.

"Kävi niinkuin herra Valotin kanssa", jatkoi d'Artagnan, ottaen sanan

kuninkaan suusta: "hän ei ainoastaan kuvitellut, että herra de Guiche

oli haavoittunut luodista, vaan vielä luuloitteli kaivaneensa sen hänen

rinnastaan."

"_Ma foi_!", virkkoi Valot, "tunnustan..."

"Ettekö te niin uskonut?" pitkitti d'Artagnan.

"Minun on sanottava", vastasi Valot, "etten sitä ainoastaan uskonut,

vaan että olen yhä valmis sen vannomaankin."

"Hei, hyvä tohtori, unta kaikki!"

"Untako?"

"Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!... ja uskokaa minua,

älkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää."

"Paikalleen puhuttu", virkkoi kuningas; "d'Artagnanin teille antama

neuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja

annan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi,

onpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!"

"Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!" toisti d'Artagnan hyvin

äänekkäästi.

Ja hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden

läpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan.

"Nyt, kun olemme kahden kesken", lausui kuningas de Saint-Aignanille,

"mikä on de Guichen vastustajan nimi?"

De Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen.

"Oh, älä epäröi", rohkaisi tämä, "tiedäthän, että minun täytyy antaa

anteeksi."

"De Wardes", vastasi de Saint-Aignan.

"Hyvä."

Mutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti

itsekseen: "Anteeksianto ei ole unohdusta."

159.

Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.

Manicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin

suoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät

oviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta.

Hän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin

kumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti:

"Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän."

"Ja mihin sitten, mademoiselle?" kysyi Manicamp.

"Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan

tehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta."

"Hyvä on, mademoiselle", virkkoi Manicamp, "olen valmis käyttäytymään

todellisena ritarina."

"Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemme

Madamen luo."

"Ah, ah!" huudahti Manicamp. "Menkäämme Madamen luo."

Ja hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea.

-- Tällä kertaa, -- ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, -- en

usko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja

tarpeen tullen... _ma foi_, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta.

Montalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin.

-- Onpa väsyttävää, -- tuumi Manicamp, -- kun täytyy samalla kertaa

käyttää sekä aivojansa että koipiaan!

Viimein he päätyivät perille.

Madame oli saanut laittautuneeksi komeaan yöpukuunsa; mutta tietenkin

hän oli täten pukeutunut ennen kuin joutui kokemaan niitä

mielenliikutuksia, jotka häntä kuohuttivat. Hän odotti silminnähtävän

kärsimättömästi. Montalais ja Manicamp tapasivatkin hänet ovella

seisomassa. Kuullessaan askeleet oli Madame tullut vastaan.

"Ah", virkkoi hän, "vihdoinkin!"

"Tässä on herra de Manicamp", vastasi Montalais.

Manicamp teki kohteliaan kumarruksen. Madame antoi Montalaisille merkin

poistua. Nuori tyttö totteli.

Madame seurasi häntä ääneti silmillään, kunnes ovi sulkeutui hänen

jälkeensä. Sitten kääntyen Manicampiin:

"Mitä kuulenkaan, herra de Manicamp?" hän kysyi. "Onko joku

haavoittuneena linnassa?"

"Valitettavasti, Madame... Herra de Guiche."

"Niin, herra de Guiche", toisti prinsessa. "Olin tosiaankin kuullut

siitä kerrottavan, mutta kukaan ei vahvistanut huhua. Herra de

Guichelleko se onnettomuus siis todellakin tapahtui?"

"Juuri hänelle, Madame."

"Tiedättehän, herra de Manicamp", tokaisi prinsessa kiihkeästi, "että

kuningas ei suvaitse kaksintaisteluita?"

"Tietysti, Madame; mutta eikö kaksinottelu metsänotuksen kanssa ole

hänen majesteettinsa silmissä oikeutettu?"

"Oh, ette tahtone loukata minua otaksumalla, että uskoisin järjetöntä

satua herra de Guichea haavoittaneesta villisiasta? En tiedä, missä

tarkoituksessa sitä levitetään. Ei, ei, monsieur; asian oikea laita on

tunnettu, ja tällä hetkellä herra de Guiche haavojensa tuottaman tuskan

lisäksi on vaarassa menettää vapautensa."

"Ah, Madame", sanoi Manicamp, "sen hyvin tiedän. Mutta mitä tehdä?"

"Oletteko tavannut hänen majesteettinsa?"

"Olen, Madame."

"Mitä hänelle sanoitte?"

"Kerroin hänelle, miten herra de Guiche oli ollut saalista väijymässä,

miten karju oli syöksynyt esille Rochinin metsästä, miten herra de

Guiche oli tähdännyt sitä ja raivostunut eläin uudestaan hyökännyt

ampujan päälle, surmannut hänen hevosensa ja pahasti repinyt häntä

itseäänkin."

"Ja uskoiko kuningas tuon kaiken?"

"Täydellisesti."

"Oo, te kummastutatte minua, herra de Manicamp, te kummastutatte minua

suuresti."

Ja Madame käveli huoneessaan pitkin ja poikin, luoden tuon tuostakin

kysyvän silmäyksen Manicampiin, mutta tämä pysyi perin tyynenä ja

liikkumatta paikalla, johon oli sisälle astuessaan asettunut. Lopulta

prinsessa pysähtyi.

"Kuitenkin", hän, virkkoi "kaikki täällä ovat yhtä mieltä siitä, että

tuolla haavoittumisella on toinen syy."

"Ja mikä syy, Madame?" sanoi Manicamp. "Saanko tehdä teidän

korkeudellenne tämän kysymyksen?"

"Tekö sitä kysytte, te, joka olette herra de Guichen harras ystävä ja

uskottu?"

"Hoo, Madame, ystävä kyllä, mutta en uskottu. De Guiche on niitä

miehiä, joilla voi olla ja varmaan onkin salaisuuksia, mutta jotka

eivät niitä ilmaise. De Guiche on vaitelias, Madame."

"No, sitten on minulla ilo kertoa teille ne herra de Guichen teiltä

pidättämät salaisuudet", sanoi prinsessa närkästyneenä. "Sillä

saattaisipa kuningas kysellä teiltä toistamiseen, ja jos tällä toisella

kerralla esittäisitte hänelle saman kertomuksen kuin ensimmäiselläkin,

hän ehkä ei siihen tyytyisi."

"Mutta, Madame, minä luulen, että teidän korkeutenne erehtyy kuninkaan

suhteen. Hänen majesteeettinsa on ollut minuun hyvin tyytyväinen, sen

vannon teille."

"Sallikaa minun sitten sanoa, herra de Manicamp, että se vain todistaa

hänen majesteettinsa olevan kovin helposti tyydytettävissä."

"Luulen teidän korkeutenne olevan väärässä sellaista otaksuessanne.

Hänen majesteettinsa on tunnettu siitä, että hän ottaa huomioon vain

päteviä perusteita."

"Ja uskotteko hänen olevan hyvillään liehakoivasta valheestanne, kun

hän huomenna saa kuulla herra de Guichen joutuneen ystävänsä herra de

Bragelonnen puolesta riitaan ja siitä kaksintaisteluun?"

"Riitaan herra de Bragelonnen puolesta?" sanoi Manicamp tekeytyen mitä

yksinkertaisimmaksi; "mitä teidän korkeutenne suvaitseekaan minulle

puhua?"

"Mitä ihmeellistä siinä on? Herra de Guiche on herkkä ja ärtyisä; hän

menettää helposti malttinsa."

"Päinvastoin, Madame, herra de Guiche on minun mielestäni hyvin

kärsivällinen, eikä ollenkaan herkkä kiihtymään ilman painavia syitä."

"Mutta eikö ystävyys ole painava syy?" kysyi prinsessa.

"Oh, tietysti, Madame, ja varsinkin hänenlaisensa miehen sydämelle."

"No niin, herra de Bragelonne on herra de Guichen ystävä. Ettehän sitä

tosiasiaa kiellä?"

"Perin hyvä ystävä."

"No, herra de Guiche ryhtyi herra de Bragelonnea puoltamaan, ja kun

herra de Bragelonne oli poissa eikä voinut taistella, taisteli de

Guiche hänen puolestaan."

Manicamp alkoi hymyillä, nyökkäsi pari kertaa ja kohautti olkapäitään.

Nämä liikkeet merkitsivät: -- Hitto, jos sitä nyt välttämättömästi

tahdotte!...

"Mutta puhukaa nyt toki", pyysi prinsessa kärsimättömästi.

"Minäkö?"

"Niin tietysti. On selvää, että olette toista mieltä kuin minä ja että

teillä on jotakin sanottavaa."

"Minulla on sanottavana vain yksi asia, Madame: en ymmärrä rahtuakaan

siitä, minkä kertomisella olette minua kunnioittanut."

"Mitä! Ettekö ymmärrä mitään herrojen de Guichen ja de Wardesin

välisestä riidasta?" huudahti prinsessa melkein kiukustuneena.

Manicamp oli vaiti.

"Kiistasta", jatkoi Madame, "joka syntyi jostakin pahansuovasta

vihjauksesta ja enemmän tai vähemmän koski erään naisen kunniaa?"

"Ah, erään naisen? Se muuttaa asian", virkkoi Manicamp.

"Alatte kai jo käsittää?"

"Teidän korkeutenne suokoon minulle anteeksi, mutta en uskalla..."

"Ette uskalla?" sanoi Madame pahastuksissaan. "Hyvä, odottakaa, sitten

minä aion uskaltaa."

"Madame, Madame!" huudahti Manicamp ikäänkuin säikähtyneenä. "Varokaa,

mitä puhutte."

"Haa, näyttää siltä, että jos olisin mies, taistelisitte minun kanssani

hänen majesteettinsa säännöksistä huolimatta, kuten herra de Guiche

taisteli herra de Wardesin kanssa, -- ja kaikki tuo neiti de la

Vallièren kunniasta."

"Neiti de la Vallièren!" huudahti Manicamp, äkkiä hätkähtäen kuin ei

olisi aavistamallakaan odottanut sen nimen lausumista.

"Oh, mikä teitä vaivaa, herra de Manicamp, kun tuolla lailla

hypähdätte?" virkkoi Madame ivallisesti. "Olisitteko te kylliksi

nenäkäs epäilemään hänen kunniaansa?"

"Mutta eihän kaikessa tässä, Madame, ole vähimmässäkään määrässä

kysymys neiti de la Vallièren kunniasta."

"Mitä! Kun kaksi miestä ampuu luodin toistensa otsaan naisen tähden,

sanotte te, että hänellä ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä ja

että hänestä ei ole kysymyskään? Oh, en uskonut teitä niin sukkelaksi

hoviherraksi, herra de Manicamp."

"Anteeksi, anteeksi, Madame", sanoi nuori mies, "mutta täten emme pääse

mihinkään tulokseen. Te suvaitsette puhua minulle toista kieltä, minä

näyn puhuvan teille toista."

"Kuinka niin?"

"Anteeksi, luulin ymmärtäväni teidän korkeutenne tahtovan minulle

sanoa, että herrat de Guiche ja de Wardes taistelivat neiti de la

Vallièren tähden."

"Niinpä niin."

"Neiti de la Vallièrenkö tähden?" toisti Manicamp.

"Ah, hyvä Jumala, en sanonut, että herra de Guiche omakohtaisesti olisi

kiintynyt neiti de la Vallièreen; mutta hän puuttui asiaan

valtuutettuna."

"Valtuutettuna!"

"No, älkää nyt aina tekeytykö noin säikkyväksi. Tiedetäänhän täällä,

että herra de Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa ja

että hän lähtiessään kuninkaan asialle Lontooseen antoi ystävänsä herra

de Guichen tehtäväksi pitää tätä mielenkiintoista neitosta silmällä."

"Ah, minä en enää sano mitään. Teidän korkeutenne näkyy olevan

selvillä."

"Tiedän kaikki, sen saatte uskoa."

Manicamp alkoi nauraa, ja tällä hän oli vähällä raivostuttaa

prinsessan, jonka tiedämme luonteeltaan jokseenkin närkkääksi.

"Madame", esitti vaitelias Manicamp kumartaen prinsessalle,

"haudatkaamme tämä asia, joka ei koskaan täysin selviä."

"Oh, mitä siihen tulee, ei asialle enää mitään voi, ja selvitykset ovat

täydelliset. Kuningas saa tietää, että de Guiche on taittanut peitsensä

tuon pikku seikkailijattaren puolesta, joka tahtoo näytellä

suurellista. Hän saa tietää, että herra de Bragelonnen nimitettyä

ystävänsä, herra de Guichen, Hesperidien puutarhan vartijaksi, tämä on

virkansa puolesta puraissut markiisi de Wardesia, joka tohti kurkottaa

kätensä kultaomenaa poimimaan. Ja eihän teille, herra Manicamp, joka

olette niin hyvin selvillä kaikista asioista, ole tietämätöntä, että

kuningaskin puolestaan himoitsee tuota mainiota aarretta, ja hän

saattaa äkämystyä herra de Guichelle tytön puolustajaksi rupeamisesta.

Tiedättekö nyt tarpeeksi vai vieläkö kaipaatte muuta selitystä?

Puhukaa, kysykää."

"Ei, Madame, en tahdo tietää mitään enempää."

"Kuulkaa kuitenkin vielä, sillä teidän on se tiedettävä, herra de

Manicamp; kuulkaa, että hänen majesteettinsa suuttumuksella on

peloittavat seuraukset. Hänen luontoisillaan ruhtinailla puhkee

rakkaudesta johtunut vihastuminen hirmumyrskyksi."

"Jonka te asetatte, Madame."

"Minä!" huudahti prinsessa kiihkeän ivallisin elein. "Mistä syystä minä

sen tekisin?"

"Siksi että te ette suosi vääriä tekoja, Madame."

"Ja olisiko teidän mielestänne vääryyttä estää kuningasta

lempiseikkailuista?"

"Kyllä te sentään käytte väliin herra de Guichen hyväksi."

"Oh, johan te tulette hulluksi", virkahti prinsessa ylväästi.

"Päinvastoin, Madame, olen selkeällä ajattelupäällä, ja minä toistan,

että te puolustatte herra de Guichea kuninkaan edessä."

"Minäkö?"

"Niin."

"Ja minkätähden?"

"Siksi että herra de Guichen asia on teidän asianne, Madame", kuiskasi

Manicamp kiihkeästi, ja hänen silmänsä olivat alkaneet hehkua.

"Mitä tarkoitatte?"

"Ihmettelenpä vain, Madame, että teidän korkeutenne ei ole aavistanut

verukkeeksi tuota kaksintaistelun yhteydessä mainittua la Vallièrea,

jonka nimessä herra de Guiche on tarttunut aseisiin poissaolevan

Bragelonnen varakreivin sijasta."

"Verukkeeksi?"

"Niin."

"Mutta minkä verukkeeksi?" toisti prinsessa änkyttäen, sillä hän oli

Manicampin katseesta lukenut jotakin.

"Nyt, Madame", lausui nuori mies, "olen luullakseni sanonut kylliksi,

jotta teidän korkeutenne ei syytä kuninkaan edessä de Guiche-parkaa.

Häneenhän kohdistuvat kaikki vihollisuudet, joita eräs teille hyvin

vastakkainen puolue hautoo."

"Näytte päinvastoin tahtovan sanoa, että kaikki ne, jotka eivät rakasta

neiti de la Vallièrea, ja vieläpä jotkut niistäkin, jotka hänestä

pitävät, kantaisivat kreiville kaunaa?"

"Ah, Madame, menettekö itsepäisyydessä niin pitkälle, ja ettekö avaa

korvianne hartaan ystävän sanoille? Täytyykö minun teidän

pahoittamisenne uhallakin, täytyykö minun vastoin tahtoani nimetä

henkilö, joka oli tämän riidan oikeana aiheena?"

"Henkilö!" toisti Madame punehtuen.

"Täytyykö minun", jatkoi Manicamp, "näyttää teille de Guiche-poloinen

ärtyneenä, raivostuneena ja epätoivoisena kaikkien niiden huhujen

johdosta, joita siitä henkilöstä kulkee? Pitääkö minun, jos te yhä

kieltäydytte häntä tuntemasta ja jos kunnioitus yhä estää minut häntä

mainitsemasta -- täytyykö minun muistuttaa teille Monsieurin ja lordi

Buckinghamin välisistä kohtauksista, herttuan äkillisen maastalähdön

aiheuttamista salaviittauksista? Täytyykö minun kuvailla kreivin

hartaat pyrkimykset miellyttää, palvella ja suojella sitä henkilöä,

jonka ainoan tähden hän elää, jolle ainoalle hän hengittää? No hyvä,

minä teen sen, ja muistutettuani teitä kaikesta tuosta te ehkä

ymmärrätte, että de Wardesin kauan ärsyttelemänä kreivi menetti

malttinsa ja kuullessaan vastustajansa lausuvan ensimmäisen loukkaavan

sanan tuosta henkilöstä syttyi kostoa hehkumaan."

Madame kätki kasvot käsiinsä.

"Monsieur, monsieur!" huudahti hän. "Tiedättekö todella, mitä puhutte

ja kelle puhutte?"

"Silloin, Madame", pitkitti Manicamp kuin ei olisi prinsessan

huudahduksia kuullutkaan, "teitä ei enää kummastuta kreivin kiihkeä

halu etsiä riitaa, eikä hänen ihmeellinen taitonsa siirtää se teidän

eduillenne vieraalle alalle. Tässä varsinkin on hänen kykynsä ja

kylmäverisyytensä ilmennyt suurenmoisena. Ja jos henkilö, jonka tähden

kreivi de Guiche on taistellut ja vuodattanut vertaan, todella on

jossakin kiitollisuuden velassa haavoitetulle poloiselle, se ei

suinkaan perustu hänen verensä vuodatukseen ja kärsimiinsä kipuihin,

vaan sen tulee johtua hänen ryhtymisestään puolustamaan henkilöä, jonka

kunnia on hänelle kallisarvoisempi kuin omansa."

"Oo!" huudahti Madame kuin olisi ollut yksinään. "Oo, olisiko se

todellakin tapahtunut minun tähteni?"

Manicamp saattoi hengähtää. Hän oli sankarillisesti taistellen

voittanut levähdyksen aikaa ja käytti lomahetkeään.

Madame puolestaan istui tovin tuskalliseen haaveiluun vaipuneena. Hänen

liikutuksensa saattoi arvata poven rajusta aaltoilusta, silmien

raukeudesta ja siitä, että hän usein painoi käden sydämelleen. Mutta

hänellä ei keimailu ollut laimeata viehtymystä, vaan päinvastoin tulta,

joka etsi ja löysi virikettä.

"Silloin", sanoi hän, "on kreivi samalla kertaa tehnyt palveluksen

kahdelle henkilölle, sillä myöskin herra de Bragelonne on herra de

Guichelle suuressa kiitollisuuden velassa, sitäkin suuremmassa, kun

aina ja kaikkialla johdutaan uskomaan, että tämä jalomielinen ritari on

taistellut la Vallièren puolesta."

Manicamp ymmärsi, että prinsessan sydämessä vielä kyti rahtunen

epäilyä, ja hän lämpeni vastustuksesta.

"Kauniin palveluksen todellakin", virkkoi hän, "on jalomielinen

esitaistelija tehnyt neiti de la Vallièrelle! Kauniin palveluksen hän

on tehnyt herra de Bragelonnelle! Kaksintaistelun aiheuttama hälinä

puoliksi häpäisee tuon nuoren tytön, ja samainen hälinä tietenkin

rikkoo hänen välinsä varakreivin kanssa. Täten ei herra de Wardesin

pistoolinlaukauksella ole ollut ainoastaan yksi, vaan kolme seurausta:

hän murskaa naisen kunnian, miehen onnen, ja kenties hän on samalla

kertaa kuolettavasti haavoittanut erästä Ranskan parhaita ritareja! Ah,

Madame, teidän järkeilynne on hyvin kylmää! Te tuomitsee aina, se ei

koskaan anna synninpäästöä."

Manicampin loppusanat häivyttivät viimeisenkin epäilyksen, joka vielä

viipyi Madamen mielessä, ehkäkään ei hänen sydämessään. Hän ei enää

ollut epäröivä prinsessa, eikä epäluuloinen, varovainen nainen; hänen

koko olemuksensa keskittyi sydämeen, joka oli tuntenut syvän haavan

vihlovaa tuskaa.

"Kuolettavasti haavoittanut!" läähätti hän. "Oi, herra de Manicamp,

ettekö sanonut kuolettavasti haavoittanut?"

Manicamp vastasi vain syvällä huokauksella.

"Te sanotte siis, että kreivi on vaarallisesti haavoittuma?" jatkoi

prinsessa.

"Voi, Madame, hän on saanut kätensä murskatuksi ja luodin rintaansa."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroitsi prinsessa kuumeellisesti

kiihtyneenä. "Se on kauheata, herra de Manicamp! Käsi murskattu,

niinhän sanoitte? Luoti rinnassa, laupias taivas! Ja tuo heittiö, tuo

kurja, tuo murhamies de Wardes on sen tehnyt! Tosiaankaan ei taivas ole

oikeudenmukainen."

Manicamp näkyi olevan voimakkaan liikutuksen vallassa. Hän olikin

käyttänyt paljon tarmoa puolustuspuheensa viime osassa. Madame taasen

ei enää kyennyt harkitsemaan sovinnaisuuksia. Kun vihan tai rakkauden

intohimo hänet valtasi, ei niiden kuohumusta mikään ehkäissyt.

Madame lähestyi Manicampia, joka oli painunut tuolille, ikäänkuin murhe

olisi ollut kylliksi riittävä puolustus tälle rikkomukselle hovitapoja

vastaan.

"Monsieur", virkkoi prinsessa tarttuen hänen käteensä, "puhukaa

avoimesti."

Manicamp kohotti päätänsä.

"Onko herra de Guiche hengenvaarassa?" tiedusti Madame yhä.

"Kaksin kerroin", selitti toinen. "Ensiksikin käden valtimon

vioittumisesta aiheutuneen verenvuodon tähden, toiseksi rinnan

haavasta, jonka lääkäri pelkäsi vahingoittaneen jotakin tärkeätä

elintä."

"Hän saattaa siis kuolla?"

"Kuolla, niin, Madame, ja vieläpä ilman sitä lohtua, että tietäisi

teidän tunteneen hänen uhrautumisensa."

"Te saatte sen hänelle kertoa."

"Minäkö?"

"Niin; olettehan hänen ystävänsä?"

"Minäkö kertoisin? En suinkaan, Madame; minä sanon herra de Guichelle,

jos se onneton vielä kykenee minua kuuntelemaan ainoastaan mitä olen

nähnyt, nimittäin teidän tunteettomuutenne häntä kohtaan."

"Monsieur, oi, te ette saa menetellä niin pahasti!"

"Sen vainkin teen, Madame, minä sanon hänelle tämän totuuden. Sillä

luonto on sentään voimakas hänen ikäisillään. Lääkärit ovat viisaita,

ja jos kreiviparka sattumalta toipuisi vammoistaan, en tahtoisi saattaa

häntä vaaraan kuolla sydämen haavasta, sitten kun ruumis on

parantunut."

Nämä sanat lausuttuaan Manicamp nousi ja osoittaen syvää kunnioitusta

näkyi tahtovan lausua hyvästi.

"Sanokaa minulle ainakin, monsieur", pyysi Madame, pidättäen häntä

melkein rukoilevalla sävyllä, "missä tilassa loukkaantunut on? Kuka

lääkäri häntä hoitaa?"

"Hänen vointinsa on kovin huono, Madame. Lääkärinä on hänen

majesteettinsa oma lääkäri, herra Valot apunaan virkaveljensä, jonka

luo herra de Guiche on viety."

"Mitä! Eikö sairasta hoideta linnassa?" huudahti Madame.

"Voi, Madame, poikaparka oli liian heikko, jotta hänet olisi voitu

tuoda tänne asti."

"Antakaa minulle hänen osoitteensa, monsieur", pyysi prinsessa

innokkaasti. "Minä lähetän tiedustamaan hänen vointiaan."

"Rue du Feurre, tiilikivirakennus valkoisin ikkunaluukuin. Lääkärin

nimikyltti on oven päällä."

"Palaatteko te nyt potilaan luo, herra de Manicamp?"

"Kyllä, Madame."

"Sitten teidän sopisi tehdä minulle palvelus."

"Olen teidän korkeutenne käytettävänä."

"Tehkää niinkuin aioitte, palatkaa herra de Guichen luo, toimittakaa

kaikki saapuvilla olevat pois ja suvaitkaa poistua itsekin."

"Madame..."

"Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin selityksiin. Asia on näin, -- älkää

nähkö siinä enempää kuin siinä on, älkääkä kysykö enempää kuin teille

sanon. Minä lähetän jonkun seuranaisen, ehkä kaksi, kun on jo niin

myöhä. En tahtoisi, että he näkisivät teidät tai suoraan sanoen en

soisi teidän näkevän heitä. Tällaista arkailua täytyy varsinkin teidän

ymmärtää, herra Manicamp, te kun niin hyvin oivallatte kaikki."

"Oh, kyllähän, Madame. Voinpa tehdä vielä enemmänkin, minä kävelen

teidän lähettiläittenne edellä. Sillä tavoin näytän heille varmasti

tien ja olisin heitä suojelemassa, jos he vastoin kaikkia otaksumia

sattuisivat varjelusta tarvitsemaan."

"Ja siten he kaiketi myös parhaiten ilman minkäänlaista vaikeutta

pääsevät sisälle?"

"Tietysti, Madame; sillä kulkien edellä minä poistan esteet, jos

sellaisia sattuisi."

"Hyvä on, menkää, menkää, herra de Manicamp, ja odottakaa portaitten

alipäässä."

"Minä lähden, Madame."

"Malttakaas."

Manicamp pysähtyi.

"Kun kuulette kahden naisen tulevan alas, niin lähtekää ja seuratkaa

taaksenne katsahtamatta kreivirukan luo vievää tietä."

"Mutta jos sattumalta tulisi portaita alas kaksi muuta henkilöä, joista

voisin erehtyä?"

"Lyödään kolmasti hiljaa kämmeniä yhteen."

"Hyvä on, Madame."

"Menkää, menkää."

Manicamp kääntyi, kumarsi viimeisen kerran ja poistui ilosta

pamppailevin sydämin. Hän tiesi hyvin, että Madamen tulo oli paras

voide potilaan haavoihin.

Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun hän kuuli ovea varovaisesti

avattavan ja jälleen suljettavan. Sitten hän eroitti keveitä askelia,

jotka hiipivät porraskäytävää alas, ja lopulta merkiksi sovitut kolme

kämmenenlyöntiä. Uskollisena lupaukselleen hän lähti heti, päätänsä

kääntämättä suunnaten askeleensa Fontainebleaun katuja pitkin lääkärin

asuntoa kohti.

160.

Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana.

Kaksi viittoihinsa verhottua naista, mustasta sametista tehdyt

puolinaamiot kasvoilla, seurasi arasti Manicampin jälkiä. Ensimmäisessä

huonekerrassa loisti punaisten damastiverhojen takaa pöydälle asetetun

lampun pehmeä valo. Saman huoneen perällä lepäsi kierteispatsaisella

makuusijalla de Guiche. Vuoteen uutimet olivat saman väriset kuin ne,

jotka himmensivät lampun hohdetta. Potilaan pää oli kohotettu

kahdenkertaiselle pielukselle, silmät olivat sumeessa. Pitkät,

kiharaiset hiukset olivat epäjärjestyksessä valahtaneet nuoren miehen

kuiville ja kalpeille ohimoille ja hajautuneet vuoteelle.

Kuume näkyi painavan leimansa koko huoneeseen. De Guiche uneksi. Hänen

henkensä seurasi pimeyden halki jotakin sellaista unihouretta, joita

Jumala lähettää manan tiellä iäisyyden maailmaan matkaaville. Pari

kolme vielä hyytymätöntä veritahraa oli lattialla.

Manicamp nousi kiireisesti ylös portaita, mutta kynnyksellä hän

pysähtyi, työnsi hiljaa ovea, pisti päänsä huoneeseen, ja nähdessään

kaiken olevan rauhallista lähestyi varpaillaan Henrik IV:n aikuista

nojatuolia. Sairaanhoitajatar oli siihen tietysti nukahtanut.

Herätettyään hänet pyysi Manicamp häntä menemään viereiseen huoneeseen.

Sitten hän seisoi hetkisen vuoteen ääressä epätietoisena, pitäisikö

herättää de Guiche hyvää uutista kuulemaan. Mutta samassa hän alkoi

eroittaa oviverhon takaa silkkihameiden kahinaa ja matkakumppaniensa

huohottavaa hengitystä. Ja huomatessaan väräjävän verhon jo kohoavan

hän hiipi pois vuoteen luota, seuraten sairaanhoitajatarta viereiseen

huoneeseen. Tuskin oli hän poistunut, kun verhon takaa astui kaksi

naista hänen jättämäänsä huoneeseen.

Ensimmäisenä saapunut viittasi käskevästi seuralaistansa istahtamaan

oven vieressä olevalle jakkaralle. Sitten hän eteni rohkeasti

makuusijan ääreen, lykkäsi uutimet kokoon rautakannattimessa ja työnsi

niiden aaltoilevat poimut päänalusen taa.

Silloin hän näki kreivin kalpeat kasvot, näki oikean käden häikäisevän

valkoiseen palttinaan käärittynä lepäävän tummakuvioisella peitteellä,

joka verhosi osan tästä tuskan vuoteesta.

Häntä puistatti nähdessään veripisaran tiukkuvan esiin ja laajenevan

palttinassa.

Nuoren miehen valkea povi oli paljas, ikäänkuin yön viileän viiman

olisi ollut avustettava hengitystä. Ohut rihma piteli paikoillaan

haavasidettä, jonka ympärillä sinersi läpäissyttä verta.

Raskas huokaus pääsi nuoren naisen huulilta. Nojaten vuodepatsasta

vasten hän katseli naamionsa rei'istä tätä murheellista näkyä. Kreivin

yhteenpuristettujen hampaiden välitse kuului käheä, koriseva ääni kuin

kuolevan rinnasta. Naamioitu nainen tarttui potilaan vasempaan käteen.

Se poltti kuin hehkuva hiili. Mutta heti kun vieraan jäätävän kylmät

sormet koskettivat sitä, oli jähmetyksen vaikutus niin suuri, että de

Guiche avasi silmänsä ja koetti katsettaan elvyttäen tulla tajuihinsa.

Ensimmäiseksi havainnokseen hän näki vuoteensa vieressä seisovan

haamun. Tämä huomio sai hänen silmänsä laajenemaan, mutta järjen

kirkasta kipinää ei niissä syttynyt. Silloin nainen antoi merkin oven

luo jääneelle seuralaiselleen. Tämä oli varmaankin oppinut ohjeensa

hyvin, sillä selvään korostetulla äänellä hän ilman pienintäkään

epäröimistä lausui:

"Herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Henriette on

tahtonut tietää, miten kestätte haavanne tuottamat tuskat, ja minun

suuni kautta tahtoo hän teille ilmoittaa surunsa kärsimyksistänne."

Kuullessaan Madamen nimeä lausuttavan de Guiche liikahti. Hän ei vielä

ollut laisinkaan huomannut henkilöä, joka nämä sanat lausui, ja kääntyi

siis luonnollisesti ääntä kohti. Mutta kun kylmä käsi yhä puristi hänen

omaansa, palasi hänen katseensa tähän liikkumattomaan aaveeseen.

"Tekö minulle puhutte, madame", kysyi hän heikolla äänellä, "vai onko

kanssanne joku toinen henkilö tässä huoneessa?"

"On", vastasi haamu melkein kuulumattomasti ja laskien päänsä

alemmaksi.

"Hyvä", ponnistausi potilas lausumaan, "kiitos. Sanokaa Madamelle, että

kuolema ei minua enää sureta, koska hän on muistanut minua."

Kuoleman kuuluessa kuolevan huulilta ei tuskainen nainen voinut

pidättää kyyneliään, vaan ne valuivat naamion alta ilmestyen poskille

siihen kohtaan, missä se lakkasi niitä peittämästä. Jos de Guiche olisi

paremmin hallinnut aistejaan, olisi hän nähnyt niiden vierivän

kirkkaina helminä ja putoavan vuoteelle. Unohtaen naamioituksensa

nainen nosti kätensä silmilleen kuivatakseen niitä, ja koskettaessaan

ärsyttävää ja kylmää samettia hän tempasi suuttuneena naamion

kasvoiltaan, viskaten sen lattialle.

Tämän odottamattoman, ikäänkuin pilvistä laskeutuneen ilmestyksen

nähdessään de Guiche huudahti ja ojensi käsivartensa. Mutta sanat

kuolivat hänen huulilleen, ja kaikki voima herpautui hänen suonissaan.

Hänen oikea kätensä, joka arvostelematta voimaansa oli seurannut tahdon

yllykettä, putosi takaisin vuoteelle, ja heti punertui hohtavan

valkoinen palttina suuremmasta veritahrasta.

Samalla nuoren miehen silmät vuoroin sulkeutuivat ja avautuivat

ikäänkuin hän olisi aloittanut kamppailun kuoleman talttumattoman

enkelin kanssa. Muutamien vaistomaisten liikkeiden jälkeen pää jäi taas

liikkumattomaksi pielukselle, mutta hänen kalpeutensa oli saanut

lyijynharmaan vivahduksen.

Naista peloitti, mutta tällä kertaa pelko vastoin tavallisuutta oli

puoleensavetävää. Hän kumartui nuoren miehen puoleen, ja hänen

henkäyksensä hiveli tämän kylmiä ja värittömiä kasvoja, joita hänen

omansa miltei koskettivat. Sitten hän painoi nopean suudelman de

Guichen vasemmalle kädelle. Se näkyi vaikuttavan kuin sähkövirran

puistatus, sillä potilas havahtui toistamiseen, avaten suuret,

ilmeettömät silmänsä, mutta vaipui sitten takaisin syvään horrostilaan.

"Lähtekäämme", virkkoi prinsessa kumppanilleen, "lähtekäämme. Emme voi

pitempään viipyä täällä. Tekisin vielä jonkun mielettömyyden."

"Madame, Madame! Teidän korkeutenne unohtaa naamionne", huomautti

valpas seuralainen.

"Ottakaa se ylös", vastasi hänen emäntänsä, hiipien huumaantuneena alas

portaita.

Ja koska ovi oli jätetty puoliksi auki, livahtivat molemmat lintuset

tästä aukosta, ja palasivat kevein askelin palatsiin. Toinen näistä

kahdesta naisesta nousi Madamen suojiin asti, jonne hän katosi. Toinen

meni hovineitojen asuntoon välikerrassa. Saavuttuaan kamariinsa

viimemainittu istahti pöydän ääreen, ja suomatta itselleen aikaa

hengähtääkään ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä:

'Tänä iltana Madame on ollut de Guichen luona. Kaikki käy

hyvin tältä puolen. Pidä sinä huolta omasta osastasi, ja

muista kaikin mokomin polttaa tämä lappu.'

Hän taittoi kirjeen pitkäkäiseksi ja lähtien sitten varovasti

huoneestaan meni Monsieurin palveluksessa olevien herrasmiesten

asuntoihin johtavaan käytävään. Siellä hän pysähtyi erään oven eteen ja

rapsautettuaan siihen kaksi kertaa sujautti sisään paperin ja

poistui. Palattuaan sitten huoneeseensa hän hävitti kaikki jäljet

ulkonakäynnistään ja kirjeen kirjoittamisesta. Siinä puuhassa hän

huomasi pöydällä Madamen naamion, jonka oli emäntänsä käskystä ottanut

mukaansa, mutta unohtanut antaa tälle takaisin.

"Ohoo", virkahti hän, "muistakaamme tehdä huomenna, minkä tänään

unohdimme!"

Hän otti naamion, tarttuen siihen sen samettiposkesta, mutta tunsi

peukalonsa kostuneen kosketuksesta. Vilkaistessaan sormeensa hän näki,

että se ei ollut ainoastaan kostea, vaan punainen.

Naamio oli pudonnut eräälle niistä veritäplistä, joita sanoimme olleen

lattialla, ja mustasta sametista oli veri imeytynyt sisäpuolelle

valkoista batistia tahraamaan.

"Ah, ah!" huudahti Montalais -- sillä epäilemättä ovat lukijamme hänet

kaikista kuvaamistamme liikkeistä tunteneet. "Minä en enää anna hänelle

takaisin tätä naamiota, se on nyt liian kallisarvoinen."

Ja seisoalle kohoutuen hän juoksi vaahterapuisen arkun luo, joka

sisälsi erilaisia pukeutumistarpeita ja hajuvesiä.

"Ei, ei sinnekään", virkkoi hän, "sellaista talletusta ei jätetä

sattuman varaan."

Sitten hetkisen kuluttua hän tuumi salaperäisesti hymyillen:

-- Siro naamio, joka olet värjätty uljaan ritarin verellä, sinä joudut

samaan varastoon, missä säilytetään la Vallièren ihmeellisiä kirjeitä

Raoulin kirjeiden ohella, siihen lemmenlehtisten kokoelmaan, joka

aikanaan muodostaa Ranskan ja kuningasvallan historian. Sinä tulet

herra Malicornen haltuun, -- nauroi tyttöhupakko edelleen, alkaen

riisuutua. -- Kelpo Malicornen haltuun, -- hän jatkoi sammuttaen

kynttilänsä, -- joka luulee olevansa vain katselmusherrana

Monsieurilla, mutta josta minä teen Bourbonien suvun ja kuningaskunnan

parhaiden sukujen arkistonhoitajan ja historioitsijan. Valitelkoon hän

vieläkin, se mörökölli!

Hän laski uutimensa alas ja nukahti.

161.

Matka.

Seuraavana, lähtöön määrättynä päivänä, kuningas astui kellon

yhtätoista lyödessä kuningattarien ja Madamen kanssa pääportaita pitkin

edustalla odottavia vaunujaan kohti, joiden eteen oli valjastettu kuusi

korskuvaa hevosta.

Koko hovi odotteli matkapuvussa Hevosenkengäksi nimitetyllä pihalla.

Loistava olikin nähdä tämä satuloitujen hevosten ja valjastettujen

kuormavaunujen jono sekä virkailijoittensa, kamaripalvelijainsa ja

paashiensa ympäröimien ylhäisten herrojen ja naisten joukko.

Kuningas astui ajopeleihinsä molempain kuningatarten kanssa. Madame

istahti omiinsa Monsieurin kera. Hovineidot noudattivat esimerkkiä,

asettuen kaksittain heille määrättyihin vaunuihin.

Kuninkaan vaunut kulkivat etunenässä, niitä seurasivat Madamen

ajopelit, ja sitten muut hovisäännön määräämässä järjestyksessä.

Päivä oli helteinen. Keveän tuulenviiman, jota aamusella olisi

saattanut pitää kyllin voimakkaana vilvoittamaan ilmaa, teki pilvien

takaa esiintyvä aurinko pian hehkuvaksi, ja nyt enää vain huokui kuuman

autereen läpi polttavana henkäilynä, joka nostatti matkustajien

kasvoille hienoa pölyä, saaden nämä toivomaan pian pääsevänsä perille.

Madame oli ensimmäinen, joka valitteli kuumuutta. Monsieur vastaukseksi

heittäysi taaksepäin vaunuissa kuin pyörtymäisillään ja valeli päälleen

hajuvesiä ja ripisteli tuoksusuoloja, samalla kun hän tuon tuostakin

huokaili raskaasti.

Silloin Madame virkkoi hänelle herttaisimpaan sävyynsä:

"Tosiaan, monsieur, odotin teidän olevan kyllin kohtelias, jättääksenne

tällä helteellä vaunut minulle yksinäni ja itse tehdäksenne matkan

ratsain."

"Ratsain!" huudahti prinssi niin pelästyneenä, että hyvin saattoi

nähdä, kuinka mahdoton hänen oli ottaa varten noin merkillistä

ehdotusta. "Ratsain! Mitä ajattelettekaan, madame? Ihonihan korventuisi

aivan pilalle tällaisessa tulikuumassa tuulessa."

Madame purskahti nauramaan.

"Te otatte minun päivänvarjoni", esitti hän.

"Sitä olisi perin hankala pidellä!" vastasi Monsieur yksioikoisesti.

"Eikä minulla ole hevostakaan."

"Mitä! Eikö hevosta?" vastasi prinsessa, tahtoen edes kiusoitella,

ellei saanut puolisoansa jättämään häntä yksikseen. "Te erehdytte,

monsieur, sillä näenhän tuolla mieliraudikkonne."

"Raudikkoni?" huudahti prinssi, yrittäen liikahtaa vaununikkunaa kohti;

mutta se tuotti hänelle niin paljon vaivaa, että hän keskeyttäen

aikeensa kiirehti vaipumaan entiseen hievahtamattomaan asentoonsa.

"Niin", virkkoi Madame, "teidän hevosenne, jota herra de Malicorne

kuljettaa."

"Eläinparka!" vastasi prinssi. "Kyllä se saa kärsiä kuumuudesta!"

Näin sanottuaan hän sulki silmänsä kuin kuoleva, joka vetää viimeistä

henkäystään.

Madame puolestaan ojentausi veltosti kaleesien toiseen nurkkaan,

sulkien hänkin silmänsä, ei kuitenkaan nukkuakseen, vaan rauhassa

haaveillakseen.

Sillävälin kuningas, istuen vaunujensa etuosassa, luovutettuaan

perimmäiset paikat kuningattarille, kärsi levottomain rakastajain

tunteiden voimakasta ristiriitaa, jota heissä syntyy, kun he koskaan

kykenemättä sammuttamaan polttavaa lemmenjanoansa aina haluavat nähdä

rakkautensa esineen, mutta sitten väistyvät puoliksi tyytyväisinä,

huomaamatta kiihoittaneensa janon vielä polttavammaksi.

Ajaen edellä, kuten olemme sanoneet, kuningas ei voinut paikaltaan

nähdä viimeisinä kulkevia seuranaisten ja hovineitojen vaunuja. Hänen

täytyi sitäpaitsi vastata nuoren kuningattaren alituisiin kyselyihin.

Perin onnellisena omistaessaan _rakkaan puolisonsa_, kuten hän

kuninkaallisen seurustelukaavan unohtaen virkkoi, hän rasitti tätä

kaikella rakkaudellaan ja kahlehti huolenpidollaan, peläten että hänet

tultaisiin ryöstämään tai että Ludvig saisi halun jättää hänet.

Itävallan Anna, joka ei silloin juuri muuta ajatellut kuin aika-ajoin

tempoilevia vihjauksia rinnassaan, näytti iloista sävyä, ja vaikka hän

aavisti kuninkaan levottomuuden, pitensi hän häijynkurisesti tämän

kärsimyksiä vähän väliä odottamatta uudistaen keskustelun juuri kun

hänen majesteettinsa omiin ajatuksiinsa vaipuneena alkoi hempeästi

mietiskellä salaisia lempisuhteitaan.

Kaikki tämä, kuningattaren hellä huolehtiminen ja Itävallan Annan

kiusoittelu, alkoi tuntua sietämättömältä kuninkaasta, joka ei osannut

hillitä sydämensä sykähtelyjä. Hän tuskitteli ensin kuumuutta; se oli

alkuna muihin valituksiin. Mutta hän teki sen niin taitavasti, että

Maria Teresia ei aavistanut hänen tarkoitustaan, vaan ymmärtäen

kuninkaan sanat kirjaimellisesti ryhtyi leyhyttelemään Ludvigia

kameelikurjensulillaan. Mutta kun kuningas kuumuuden haihduttua

valitteli suonenvetoa ja jalkojen puutumista, ja kun vaunut juuri

pysähtyivät hevosia vaihtamaan, kysyi kuningatar:

"Tahdotteko, että astun kanssanne vaunuista? Minunkin jalkani ovat

kangistuneet. Kävelkäämme muutamia askeleita jalan, ja kun vaunut

saavuttavat meidät, asetumme jälleen paikoillemme."

Kuningas rypisti kulmiaan. Uskottomalle aviopuolisolle on kova koetus,

kun vaimo kalvavasta mustasukkaisuudesta huolimatta on kyllin

lujatahtoinen välttääkseen antamasta veruketta vihastumiseen.

Kuningas ei kuitenkaan voinut kieltää. Astuttuaan alas hän siis tarjosi

käsivartensa kuningattarelle ja käveli tämän kanssa kappaleen matkaa,

sillävälin kun hevosia vaihdettiin. Mutta kävellessään loi hän

kateellisen silmäyksen hovimiehiin, joilla oli onni kulkea tiensä

ratsain.

Kuningatar huomasi pian, että jalkaisin kävely ei miellyttänyt

kuningasta enempää kuin vaunuissa ajaminenkaan. Hän pyysi siis, että

siirryttäisiin takaisin ajopeleihin.

Kuningas vei hänet vaununastuimelle asti, mutta ei noussut hänen

mukaansa. Hän vetäytyi jonkun askeleen taaksepäin, etsien vaunujonossa

sitä henkilöä, joka hänelle oli niin peräti mielenkiintoinen.

Kuudensien vaunujen oviverhojen takaa näyttäytyivät la Vallièren

vaaleat kasvot.

Kun kuningas seisoi liikkumattomana paikallaan haaveillen, näkemättä

että kaikki oli valmiina ja vain häntä odotettiin, hän kuuli kolmen

askeleen päästä kunnioittavasti kysyvän äänen. Siinä oli herra de

Malicorne täydessä tallimestarin asussa, pidellen vasemmalla

käsivarrellaan kahden hevosen suitsia.

"Pyysikö teidän majesteettinne hevosta?" kysyi hän.

"Hevosta! Olisiko teillä joku hevosistani?" kysyi kuningas, yrittäen

tuntea herrasmiestä, jonka kasvot eivät hänelle vielä olleet

tutunomaiset.

"Sire", vastasi Malicorne, "minulla ainakin on hevonen teidän

majesteettinne varalle."

Ja Malicorne osoitti Monsieurin raudikkoa, jonka Madame oli huomannut.

Uljas ja komeavaljainen eläin se olikin.

"Mutta se ei ole minun hevosiani, monsieur", virkkoi kuningas.

"Sire, hevonen on hänen kuninkaallisen korkeutensa tallista. Mutta

hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ratsasta näin kuumalla."

Kuningas ei vastannut mitään, vaan lähestyi innokkaasti hevosta, joka

kuopi maata kavioillaan. Malicorne liikahti pitelemään jalustinta,

mutta hänen majesteettinsa oli jo satulassa. Iloissaan tästä hyvästä

sattumasta kuningas säteilevänä karautti odottelevien kuningatarten

vaunujen luo ja virkkoi Maria Teresian peljästyneestä muodosta

huolimatta:

"Ah, _ma foi_, keksin tämän hevosen ja käytän sitä hyväkseni. Vaunuissa

olin tukehtua. Näkemiin, mesdames."

Sitten hän kumartuen sirosti ratsunsa pyöreätä kaulaa kohti

silmänräpäyksessä hävisi.

Itävallan Anna kurkottautui seuraamaan häntä silmillään. Kuningas ei

ratsastanut loitollekaan, sillä päästyään kuudensien vaunujen luo hän

hillitsi hevosensa ja otti hatun päästään. Hän tervehti la Vallièrea.

Hänet nähdessään tämä hiljaa huudahti kummastuksesta, samalla

ilahtuneena punastuen. Vaunujen toisessa nurkassa istuva Montalais

vastasi kuninkaan tervehdykseen syvällä kumarruksella. Sitten hän

nerokkaana naisena tekeytyi hyvin kiintyneeksi maisemaan ja vetäytyi

vasempaan kulmaukseen.

Kuninkaan ja la Vallièren keskustelu alkoi, kuten kaikkien

rakastavaisten haastelut, kaunopuheisin katsein ja muutamin

merkityksettömin sanoin. Kuningas selitti, että hänen oli ollut kovin

kuuma vaunuissaan. Siksi hänestä tuntui ratsastaminen oikein

keventävältä.

"Ja", lisäsi hän, "se hyväntekijä, joka toimitti minulle ratsun, on

peräti nokkela mies, sillä hän arvasi, mitä tarvitsin. Nyt haluaisin

vain tietää, kuka tuo herrasmies on, joka niin taitavasti palveli

kuningastaan, pelastaen hänet sellaisesta julmasta vaivasta."

Tämän haastelun aikana, joka ensimmäisestä sanasta alkaen oli

kiinnittänyt hänen huomiotaan, Montalais oli lähestynyt, asettuen niin,

että hän lauseen lopulla kohtasi kuninkaan katseen. Tästä johtui, että

kuningas kysymystä tehdessään katsoi yhtä hyvin häneen kuin la

Vallièreenkin, ja Montalais saattoi otaksua, että kysymys tehtiin

hänelle, joten hänen siis sopi siihen vastata.

"Sire", virkkoi neitonen, "hevonen, jolla teidän majesteettinne

ratsastaa, kuulun Monsieurille, ja sitä kuljetti eräs hänen

kuninkaallisen korkeutensa miehistä."

"Ja mikä sen herrasmiehen nimi on, jos suvaitsette, mademoiselle?"

"Herra de Malicorne, sire."

Nimellä oli tavallinen vaikutuksensa.

"Malicorne?" toisti kuningas hymyillen.

"Niin, sire", vastasi Aure. "Katsokaa, se on tuo ritari, joka ratsastaa

täällä vasemmallani."

Ja hän osoitti todellakin Malicorneamme, joka autuaallisen näköisenä

matkasi vasemman vaununoven edessä, tietäen hyvin, että hänestä juuri

tällä hetkellä puhuttiin, mutta istuen hievahtamatta satulassaan kuin

kuuromykkä.

"Niin, se on sama mies", vahvisti kuningas; "muistan hänen muotonsa ja

pidän nyt mielessäni hänen nimensä."

Ja kuningas katsahti hellästi la Vallièreen.

Aurella ei ollut enää mitään tehtävää. Hän oli esittänyt Malicornen

nimen; maaperä oli hyvä, nyt oli vain annettava siemenen itää ja

tapauksen kantaa hedelmiä. Hän siis heittäytyi takaisin loukkoonsa,

tuntien itsensä oikeutetuksi antamaan herra de Malicornelle niin paljon

suloisia merkkejä kuin vain tahtoi, koskapa herra de Malicorne oli

onnistunut miellyttämään kuningasta. Kuten hyvin saattaa ymmärtää,

Montalais käyttikin sitä etuansa runsaasti. Ja teräväkorvainen ja

viekaskatseinen Malicorne lausui sanattomasti: -- Kaikki käy hyvin.

Tätä arvostelmaa seurasi suudelmaa mukaileva elehtiminen.

"Ah, mademoiselle", virkkoi kuningas vihdoin, "nyt teidän vapaa

maalaiselämänne loppuu; teidän palveluksenne Madamen luona tulee

ankarammaksi, emmekä me enää näe toisiamme."

"Teidän majesteettinne rakastaa Madamea siksi paljon", vastasi Louise,

"että te kyllä usein tulette hänen luokseen, Ja kun teidän

majesteettinne käy huoneen läpi..."

"Oi", huudahti kuningas hellällä äänellä, joka asteittain aleni,

"vilahdukselta näkeminen ei ole tapaamista, ja kuitenkin näyttää siinä

teille olevan kylliksi."

Louise ei vastannut mitään. Huokaus paisutti hänen sydäntään, mutta hän

tukahutti sen.

"Teillä on suuri voima itsenne suhteen", sanoi kuningas. La Vallière

hymyili surumielisesti. "Käyttäkää sitä voimaanne rakastamiseen",

jatkoi Ludvig, "niin siunaan Jumalaa sen antamisesta teille."

La Vallière pysyi ääneti, mutta kohotti kuninkaaseen rakkautta uhkuvan

katseen.

Ja ikäänkuin tämä polttava silmäys olisi hänet lävistänyt Ludvig painoi

kätensä otsalleen ja kiihoittaen polvillaan hevosta karautti muutaman

askeleen edelle.

Taaksepäin nojaten, silmät puoliksi ummessa, la Vallière hyväili

silmillään komeata ritaria, jonka töyhtö liehui tuulessa. Hän rakasti

hänen sirosti pyöristyneitä käsivarsiaan, hienoja, jänteviä sääriään,

jotka puristuivat hevosen kylkiin, tuota kauniiden hiuskiharain

ympäröimää pyöreätä päänmuotoa. Toisinaan nuo kiharat kohosivat, ja

niiden alta pilkisti esille siro, ruusunpunainen korva.

Sanalla sanoen, lapsonen rakasti, ja rakkaus päihdytti häntä. Hetkisen

perästä kuningas palasi hänen luokseen.

"Oi", virkkoi hän, "ettekö näe, että vaitiolonne murtaa sydämeni? Oi,

mademoiselle, kuinka armoton te olettekaan, kun olette valmis

keskeyttämään suhteemme! Täytyykö minun luulla teitä horjuvaiseksi?...

Niin, niin, minä pelkään tätä syvää rakkautta, jonka minussa

herätätte."

"Voi, sire, te erehdytte", sanoi la Vallière; "jos minä rakastun,

kestää se rakkaus kaiken ikäni."

"Jos te rakastutte!" huudahti kuningas ylväästi. "Mitä, ettekö siis

rakasta?"

Tyttö kätki kasvot käsiinsä.

"Näettekö, näettekö", virkkoi kuningas, "että minä en syytä teitä

aiheettomasti? Olettehan te häilyväinen, oikullinen, ehkä

keimailevakin! Oi, hyvä Jumala!"

"Ei, ah ei", huudahti tyttö, "rauhoittukaa, rauhoittukaa, Sire! Ei, ei;

ei!"

"Lupaatteko siis, että aina olette sama minulle?"

"Ah, aina, sire."

"Että te ette osoita sellaista kovuutta, joka murtaa sydämen, -- ette

laisinkaan noita äkillisiä mielenmuutoksia, jotka surmaisivat minut?"

"Ei, ah, ei!"

"Hyvä on, minä pidän lupauksista, asetan mielelläni valojen varaan ja

Jumalan haltuun kaikki, mikä koskee sydäntäni ja rakkauttani. Luvatkaa

minulle, tai oikeammin vannokaa minulle, vannokaa, että jos elämässä,

jota johdumme aloittamaan, elämässä täynnä uhrauksia, salaperäisyyttä,

tuskaa, vastoinkäymisiä ja väärinkäsityksiä, -- vannokaa, että jos

siinä elämässä olemme erehtyneet, jos olemme toisemme väärin

käsittäneet, jos olemme toisiamme loukanneet, mikä on rikos rakkautta

vastaan, -- vannokaa minulle, Louise...!"

La Vallière säpsähti sydämensä syvimmässä. Ensi kertaa hän kuuli

kuninkaallisen rakastajansa lausuvan hänen ristimänimeään.

Ludvig taasen riisui hansikkaansa ja kuroitti kätensä vaunuihin asti.

"Vannokaa minulle", jatkoi hän, "että me emme joskus kinastelun jälkeen

toisistamme erinneinä koskaan anna pahastuksen kestää yön yli, vaan

riennämme käynnillä tai edes sanan lähettämällä tuottamaan toisillemme

lohdutuksen ja levon."

La Vallière otti rakastajansa polttavan käden omiinsa, jotka olivat

kylmät, puristaen sitä hellästi, kunnes läheisen pyörän liikunnasta

säikkyvä hevonen riuhtaisi kuninkaan tästä onnestaan.

Louise oli vannonut.

"Palatkaa, sire", kehoitti hän, "palatkaa kuningattarien luo. Minä

tunnen siellä myrskyn nousevan, ja se uhkaa minun sydäntäni."

Ludvig totteli, kumarsi jäähyväisiksi neiti de Montalaisille ja pani

hevosensa laukkaamaan kuningatarten vaunujen luo.

Ohi ajaessaan hän näki nukkuvan Monsieurin.

Mutta Madame ei nukkunut. Hän virkkoi ohikiitävälle kuninkaalle:

"Mikä oivallinen ratsu, sire!... Eikö se ole Monsieurin raudikko?"

Mutta nuori kuningatar ei sanonut muuta kuin:

"Voitteko nyt paremmin, rakas herrani?"

162.

Naiskolmikko.

Pariisiin saavuttuaan kuningas meni valtakunnanneuvostoon,

työskennellen osan päivästä. Kuningatar pysyi kotona leskikuningattaren

seurassa ja puhkesi itkemään heti kun oli sanonut kuninkaalle hyvästi.

"Ah, äitini", valitti hän, "kuningas ei enää rakasta minua! Mihin minä

joudunkaan, hyvä Jumala?"

"Aviomies rakastaa aina sellaista vaimoa kuin sinä olet", vakuutti

Itävallan Anna.

"Voi tulla hetki, äitini, jolloin hän rakastaa muuta naista kuin

minua."

"Mitä sinä rakastamisella ymmärrät?"

"Oh, että aina ajattelee jotakuta, aina etsii tätä henkilöä."

"Oletko luullut huomaavasi", kysyi Itävallan Anna, "että kuningas olisi

siten menetellyt?"

"En, madame", vastasi nuori kuningatar epäröiden.

"Siitä näet, Marie!"

"Ja kuitenkin tunnustanette, äitini, että kuningas laiminlyö minua?"

"Kuningas, tyttäreni, kuuluu koko valtakunnalleen."

"Ja siksipä hän ei enää kuulu minulle. Täten saan nähdä itseni

hylättynä, unohdettuna, kuten niin monet kuningattaret ennen minua, kun

sitävastoin rakkaus, maine ja kunnianosoitukset suodaan muille. Oi,

äitini, kuningas on niin kaunis! Kuinka monet vielä sanovatkaan hänelle

rakastavansa häntä, kuinka monien täytyykään häntä rakastaa!"

"On harvinaista, että naiset rakastavat kuninkaassa miestä, mutta jos

epäilyksestäni huolimatta kuitenkin sattuisi sellaista, niin toivo

pikemmin, Marie, että ne naiset todellakin rakastavat puolisoasi.

Ensiksikin rakastajattaren harras tunne haihduttaa pian rakastajan

kiihkeyden, ja toiseksi lemmekäs rakastajatar piankin menettää vallan

rakastajaa kohtaan, jolta hän ei halua mahtia eikä rikkautta, vaan

pelkkää rakkautta. Toivo siis, että kuningas rakastaa lievästi, mutta

että hänen rakastajattarensa hehkuu sitä tulisemmin!"

"Oi, äiti, syvällä rakkaudella on uskomaton teho!"

"Ja silti sanot olevasi hylätty?"

"Se on totta, se on totta, minä puhun sekaisin... On kuitenkin

kärsimys, jota en voisi vastustaa."

"Mikä?"

"Onnellinen valinta, talous, jonka hän laittaisi omamme ohelle, --

perhe-elämä, jonka hän löytäisi toisen naisen luota. Oi, jos koskaan

näkisin kuninkaalla lapsia... minä kuolisin siitä!"

"Maria, Maria", vastasi leskikuningatar hymyillen ja tarttuen miniänsä

käteen, "muista tämä totuus, jonka sinulle lausun, ja olkoon se aina

lohdutuksenasi: kuningas ei voi saada kruununperillistä ilman sinua,

mutta sinä kyllä ilman häntä."

Nämä sanat lausuttuaan, joita hän säesti vaikuttavalla

naurunpurskahduksella, leskikuningatar jätti miniänsä, mennäkseen

Madamea vastaan, jonka tulon eräs hovipoika ilmoitti.

Madame oli hädin malttanut vaihtaa pukuaan. Silminnähtävästä

kiihtymyksestään päättäen hän hautoi mielenkiintoista suunnitelmaa,

jonka tuloksesta hän oli levoton.

"Tulin katsomaan", virkkoi hän, "ovatko teidän majesteettinne tunteneet

väsymystä pikku matkamme jälkeen."

"Emme ollenkaan", sanoi leskikuningatar.

"Hiukan", vastasi Maria Teresia.

"Minä, mesdames, olen erityisesti pahoitellut, että ratsastus lienee

uuvuttanut kuningasta."

"Ei, ruumiinharjoitus tekee kuninkaalle hyvää."

"Ja minä itse kehoitinkin häntä siihen", huomautti Maria Teresia

kalveten.

Madame ei vastannut tähän mitään, mutta hänelle omituinen hymyily

värähti hänen huulillaan, leviämättä muihin osiin kasvoja. Sitten äkkiä

muuttaen puheenainetta:

"Tapaamme palatessamme Pariisin samanlaisena kuin se oli lähtiessämme:

yhä lemmenjuonia, rettelöitä, keimailua."

"Lemmenjuonia!... Mitä lemmenjuonia?" kysyi leskikuningatar.

"Puhutaan paljon herra Fouquetista ja rouva Plessis-Bellièrestä."

"Joka siis on lyöttäytynyt edellisten kymmenentuhannen joukkoon?" sanoi

leskikuningatar. "Mutta viittasit rettelöihin?"

"Niin, meillä kuuluu olevan kahnausta Hollannin kanssa."

"Mistä syystä?"

"Monsieur kertoi minulle jostakin kunniaraha-jupakasta."

"Ahaa!" huudahti nuori kuningatar; "nuo Hollannissa lyödyt

hopeamitalit... joissa nähdään kuninkaan auringon menevän pilveen.

Olette väärässä sanoessanne sitä rettelöksi; sehän on julkista

herjausta."

"Niin kehnoa herjausta, että kuningas sitä vain halveksii", lisäsi

leskikuningatar. "Mutta mitä puhuit keimailusta? Tarkoititko rouva

d'Olonnea?"

"En suinkaan, en suinkaan; aihe on lähempänä meitä."

"_Casa de Usted_",[6] kuiskasi leskikuningatar huuliaan liikuttamatta

miniänsä korvaan. Madame ei kuullut mitään, vaan jatkoi:

"Olette kai kuulleet kamalan uutisen?"

"Oo, kyllä, herra de Guichen haavoittumisen."

"Ja te pidätte sitä, kuten kaikki muutkin, metsästysretkellä sattuneena

tapaturmana?"

"Niinhän tietysti", virkkoivat molemmat kuningattaret, mutta tällä

kertaa heidän mielenkiintonsa oli herännyt.

Madame tuli lähemmäksi.

"Kaksintaistelu", sanoi hän hiljaa.

"Ah!" huudahti Itävallan Anna ankarasti. Hänen korvissaan oli sillä

sanalla paha kaiku, kaksintaistelut kun olivat Ranskassa olleet

kiellettyjä siitä asti kun hän siellä hallitsi.

"Perin valitettava kaksintaistelu, joka oli maksaa Monsieurille kaksi

hänen parhaista ystävistään ja kuninkaalle kaksi uskollista

palvelijaa."

"Ja mistä se siis johtuikaan?" kysyi nuori kuningatar salaisen vaiston

yllyttämänä.

"Keimailusta", toisti Madame voitonriemuisesti. "Nuo herrasmiehet

väittelivät erään naisen kunniasta: toisen mielestä hänen

neitsyellisyytensä oli verrattava itse Pallas Athenen puhtauteen,

toinen taas väitti tuon naisen Venusta matkien kiihoittavan Marsia, ja

niinpä nuo herrat taistelivat kuin Hektor ja Akhilleus."

"Venus kiihoittamassa Marsia?" hymähti nuori kuningatar itsekseen,

uskaltamatta syventyä vertaukseen.

"Kuka se nainen on?" kysyi Itävallan Anna suoraan. "Joku hovineito,

niinhän sanoit?"

"Sanoinko?" virkkoi Madame.

"Niin. Luulenpa vielä, että mainitsit hänen nimensäkin."

"Tiedättekö, että sellainen nainen on turmiollinen kuninkaallisessa

huonekunnassa?"

"Hän on neiti de la Vallière?" virkkoi leskikuningatar.

"Hyvä Jumala, niin, juuri se ruma tyttönen."

"Minä luulin hänen olevan kihloissa ritarin kanssa, joka tietääkseni ei

ole herra de Guiche eikä herra de Wardes."

"Se on mahdollista, madame."

Nuori kuningatar otti koruompeluksen ja purki sen rauhallisuutta

teeskennellen, vaikka vapisevat sormet todistivat hänen kiihtymystään.

"Mitä puhuitkaan Venuksesta ja Marsista?" tivasi leskikuningatar. "Onko

joku _Mars_ pelissä?"

"Nainen sitä kehuskelee."

"Ettäkö hän kehuskelee sitä?"

"Se on ollut taistelun syynä."

"Ja herra de Guiche on puolustanut Marsia?"

"Niin, tietysti, uskollisena palvelijana."

"Uskollisena palvelijana!" huudahti nuori kuningatar, unohtaen

mustasukkaisuuden puuskassa kaiken varovaisuutensa. "Miten

palvelijana?"

"Koska Marsia ei voinut puolustaa muuta kuin tuon Venuksen

kustannuksella", vastasi Madame, "herra de Guiche taisteli Marsin

ehdottoman viattomuuden puolesta, vakuuttaen kai Venuksen vain tyhjää

kerskuneen."

"Ja levittelikö herra de Wardes huhua, että Venus oli oikeassa?" kysyi

Itävallan Anna rauhallisesti.

-- Ah, de Wardes, -- ajatteli Madame, -- saatte kalliisti maksaa

haavat, jotka olette tuottanut miesten jaloimmalle!

Ja hän ryhtyi syyttämään de Wardesia kaikella mahdollisella

kiivaudella, maksaen täten velan haavoitetun ja omasta puolestaan,

varmana siitä, että hän siten tärvelisi vihollisensa tulevaisuuden. Hän

puhui niin paljon, että jos Manicamp olisi ollut siellä, olisi hän

pahoitellut niin hyvin palvelleensa ystäväänsä, koska siitä seurasi

tämän onnettoman vihollisen perikato.

"Kaikessa tässä", virkkoi Itävallan Anna, "minä en näe muuta kuin yhden

syyllisen -- sen la Vallièren."

Nuori kuningatar ryhtyi jälleen työhönsä, osoittaen jäätävää kylmyyttä.

Madame kuunteli.

"Eikö se ole sinunkin mielipiteesi?" sanoi hänelle Itävallan Anna.

"Etkö pane hänen syykseen tätä riitaa ja kaksintaistelua?"

Madame vastasi eleellä, joka ei ollut myöntävä enempää kuin

kieltäväkään.

"Sitten minä en ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitit puhuessasi keimailun

vaaroista", jatkoi Itävallan Anna.

"On totta", kiirehti Madame lausumaan, "että jos tuo nuori henkilö ei

olisi keimaillut, ei Mars olisi hänestä välittänyt."

Sana "Mars" toi jälleen ohimenevän punan nuoren kuningattaren poskille,

mutta siitä huolimatta hän jatkoi aloittamaansa työtä.

"Minä en tahdo, että hovissani täten ärsytetään miehet toisiaan

vastaan", virkkoi Itävallan Anna hitaasti. "Ne tavat olivat ehkä

hyödyllisiä aikana, jolloin jakaantuneella, kiistelevällä aatelilla ei

ollut muuta yhtymäkohtaa kuin ritarillisuus. Silloin naisilla, jotka

yksinään vallitsivat, oli etuoikeutena ylläpitää herrasmiesten kuntoa

lukuisilla kokeilla. Mutta nykyään on Ranskassa, Jumalan kiitos, yksi

ainoa valtias. Ja tämän isännän hyväksi on keskitettävä kaikki voima ja

kaikki ajatukset. Minä en siedä, että pojaltani riistetään joku

palvelijoistaan."

Kääntyen nuoren kuningattaren puoleen hän vielä lisäsi:

"Mitä tehdä tuolle la Vallièrelle?"

"La Vallièrelle?" toisti kuningatar tekeytyen kummastuneeksi. "En tunne

sitä nimeä." Ja tätä vastausta seurasi sellainen jäinen hymyily, joka

sopii vain kuninkaallisille huulille.

Madame itse oli suuri prinsessa, suuri hengenlahjoiltaan,

syntyperältään ja ylpeydeltään. Mutta tämän vastauksen paino mursi

hänet, ja hän tarvitsi hetkisen toipuakseen.

"Hän on seuraneitojani", vastasi hän kumartaen.

"Silloin", huomautti Maria Teresia äskeiseen tapaansa, "se on teidän

asianne, sisareni... eikä meidän."

"Anteeksi", puuttui puheeseen Itävallan Anna, "kyllä asia kuuluu

minulle. Ja minä käsitän varsin hyvin", jatkoi hän, luoden Madameen

ymmärtäväisen katseen, "minä käsitän, miksi Henriette on minulle tämän

kertonut."

"Teidän lausumanne sanat, madame", virkkoi englantilainen prinsessa,

"ovat pelkkää viisautta."

"Tullessaan lähetetyksi takaisin kotiseudulleen", ehdotti Maria Teresia

säveästi, "tyttö tietenkin saisi eläkkeen."

"Minun käsikassastani!" huudahti Madame kiivaasti.

"Ei, ei, Henriette", keskeytti Itävallan Anna, "ei mitään hälinää, jos

suvaitset. Kuningas ei pidä siitä, että naisista levitetään pahoja

huhuja. Tulkoon tämä kaikki järjestetyksi perheen piirissä. Ehkä

suvaitset lähettää kutsumaan tuon tytön tänne. -- Sinä, tyttäreni,

tehnet hyvin ja lähtenet hetkiseksi omiin suojiisi."

Vanhan kuningattaren pyynnöt olivat käskyjä. Maria Teresia nousi

palatakseen huoneeseensa ja Madame lähettääkseen paashin la Vallièreä

noutamaan.

163.

Ensimmäinen kinastus.

La Vallière saapui leskikuningattaren luo vähääkään aavistamatta, että

häntä vastaan oli kudottu vaarallinen juoni.

Hän luuli, että oli joku palvelus kysymyksessä, eikä leskikuningatar

ollut koskaan osoittautunut hänelle häijyksi sellaisessa tapauksessa.

Ja kun hän sitäpaitsi ei ollut välittömästi Itävallan Annan

vaikutusvallasta riippuvainen, saattoi hänellä tämän kanssa olla vain

virallisia suhteita, joissa hänen oma kohteliaisuutensa ja ylhäisen

prinsessan arvo tekivät hänen velvollisuudekseen osoittaa

mahdollisimman suurta auliutta.

Hän lähestyi siis leskikuningatarta huulillaan rauhallinen ja lempeä

hymyilynsä, joka oli hänen paras kaunistuksensa. Kun tyttö ei astunut

kyllin lähelle, antoi Itävallan Anna hänelle merkin tulla ihan tuolin

eteen. Silloin Madame ilmestyi jälleen sisälle ja näköjään aivan

tyynenä istahti anoppinsa viereen, ryhtyen Maria Teresian aloittamaan

työhön.

Käskyn asemesta, jonka hän oli odottanut heti saavansa, la Vallière

tarkkasi näitä valmisteluja ja silmäili uteliaasti, elleipä

levottomasti, molempien prinsessain kasvoja.

Anna mietti. Madame säilytti välinpitämättömyyden teeskentelyn, joka

olisi voinut säikähdyttää vähemmänkin arkoja.

"Mademoiselle", puhkesi leskikuningatar äkkiä puhumaan, ääntämisessään

murtaen espanjaksi, mikä osoitti hänen olevan tuohuksissaan,

"sallikaahan, että hiukan haastelemme teistä, kun kerran olette nyt

kaikkien puheenaineena."

"Minäkö?" huudahti la Vallière kalveten.

"Älkää tekeytykö tietämättömäksi, kaunokaiseni. Olettehan toki kuullut

herra de Guichen ja herra de Wardesin kaksintaistelusta?"

"Hyvä Jumala, madame, huhu toi sen kyllä eilen minunkin korviini!"

vastasi la Vallière, liittäen kätensä ristiin.

"Ettekö ollut sitä ennakolta aavistanut?"

"Kuinka se olisi ollut mahdollista, madame?"

"Siksi että, kun kaksi miestä taistelee keskenään, he eivät tee sitä

aiheetta, ja teidän pitäisi tuntea syyt noiden kahden kiistaajan

vihoihin."

"Sitä asiaa en ollenkaan tunne, madame."

"Itsepäinen kieltäminen on jokseenkin jokapäiväinen puolustustapa, ja

teidän, madame, joka olette niin älykäs, pitäisi välttää arkisuutta.

Jotakin muuta!"

"Hyvä Jumala, madame, teidän majesteettinne pelästyttää minut ankaralla

sävyllänne. Olisinko onnettomuudekseni joutunut epäsuosioonne?"

Madame alkoi nauraa. La Vallière katseli häntä tyrmistyneenä. Anna

jatkoi:

"Epäsuosiooni!... Joutunut epäsuosiooni! Mitä kuvittelettekaan, neiti

de la Vallière? Minun täytyy ajatella ihmisiä, voidakseni heihin

kohdistaa epäsuosioni. Mutta minä ajattelen teitä nyt vain siksi, että

teistä puhutaan vähän liian paljon; ja minä en pidä siitä, että hovini

naisista puhutaan."

"Teidän majesteettinne suo minulle kunniaa sen sanomisella", vastasi la

Vallière hätääntyneenä; "mutta minä en käsitä, miten olen saattanut

herättää huomiota."

"Tahdon sen siis sanoa teille. Herra de Guiche kuuluu joutuneen

pakotetuksi puolustamaan teitä."

"Minua?"

"Juuri teitä. Se on ritarillista, ja kauniit seikkailijattaret näkevät

mielellään, että ritarit taittavat peitsensä heidän puolestaan. Minä

sen sijaan vihaan kaksintaisteluja ja siis varsinkin seikkailuja ja...

tehkää siitä omat johtopäätöksenne."

La Vallière vaipui kuningattaren jalkoihin, mutta tämä käänsi hänelle

selkänsä. Hän ojensi kätensä Madamea kohti, ja tämä nauroi hänelle

vasten kasvoja.

Ylpeyden tunne sai hänet nousemaan.

"Mesdames", virkkoi hän, "olen pyytänyt saada tietää, mikä on

rikokseni. Teidän majesteettinne pitäisi se minulle ilmoittaa, mutta

minä huomaan, että teidän majesteettinne tuomitsee minut ennen kuin on

suonut minulle puhdistautumisen tilaisuutta."

"Ohhoh", huudahti Itävallan Anna, "kuulkaahan vain noita korulauseita,

Madame, noita sieviä ajatuksia! Tämä tyttö on kuninkaallinen prinsessa,

hän on suuren Kyroksen tavoittelijoita... oikea hempeyden ja

sankarillisten eleiden ehtymätön lähde. Näkee hyvin, kaunokaiseni, että

on kehitetty sielunlahjoja kruunupäiden seurassa."

La Vallière tunsi viittauksen vihlaisevan sydäntään; hän ei enää

kalvennut, vaan kävi valkoiseksi kuin lilja, ja kaikki hänen voimansa

pettivät.

"Minä tahdon sanoa teille", virkkoi kuningatar halveksivasti, "että jos

yhä kehitätte tuollaisia ajatuksia, niin nöyryytätte meidät naiset

siinä määrin, että meitä hävettää esiintyä lähellänne. Palatkaa

luonnollisuuteen, mademoiselle. _A propos_, mitä äsken kuulinkaan?

Tehän lienette kihloissa?"

La Vallière painoi poveaan, jota uusi tuska raateli.

"Vastatkaa toki, kun teitä puhutellaan."

"Olen, madame."

"Kuka siis on sulhasenne?"

"Eräs aatelismies."

"Ja hänen nimensä on?"

"Bragelonnen varakreivi."

"No, se on teille hyvin onnellinen kohtalo, mademoiselle, ja

varattomana, ilman yhteiskunnallista asemaa... ilman suuria

henkilöllisiä etuja, teidän pitäisi kiittää taivasta, joka on teille

suonut sellaisen tulevaisuuden."

La Vallière ei vastannut mitään.

"Missä se varakreivinne oleskelee?" jatkoi kuningatar.

"Englannissa", virkkoi Madame, "mutta huhu neidin voitoista joutuu

kyllä sielläkin hänen kuuluviinsa."

"Oi taivas!" äännähti la Vallière epätoivoisena.

"No niin, mademoiselle", sanoi Itävallan Anna, "nuori mies toimitetaan

takaisin, ja teidät lähetetään jonnekin hänen kanssaan. Jos olette

toista mieltä -- tytöillä on hupsuja näkökohtia --, niin luottakaa

minuun: minä laitan teidät oikealle tielle, -- olen pitänyt huolta

huonommankin arvoisista tytöistä kuin te nyt olette."

La Vallière ei enää kuunnellut. Säälitön kuningatar lisäsi:

"Minä lähetän teidät ensin yksinänne jonnekin, missä voitte

rauhallisemmin harkita. Mietiskely tyynnyttää veren kiihkeyttä, se

karkoittaa nuoruuden harhakuvat. Olette kai ymmärtänyt minut?"

"Madame, madame!"

"Ei sanaakaan!"

"Madame, olen viaton kaikkeen siihen, mistä teidän majesteettinne

saattaa minua epäillä. Madame, katsokaa minun epätoivoani. Minä

rakastan ja kunnioitan teidän majesteettianne niin hartaasti!"

"Olisi parempi, että te ette kunnioittaisi minua", lausui kuningatar

kylmän ivallisesti. "Olisi parempi, jos ette olisi viaton,

Kuvitteletteko ehkä, että tyytyisin menemään tieheni, jos te olisitte

tehnyt auttamattoman virheen?"

"Oi, madame, tahdotteko surmata minut?"

"Ei mitään ilvenäytelmää, pyydän, tai muutoin minä otan huolehtiakseni

loppuratkaisusta. Lähtekää, menkää kotiinne, ja olkoon läksytykseni

teille opiksi."

"Madame", virkkoi la Vallière Orléansin herttuattarelle, tarttuen hänen

käsiinsä, "rukoilkaa puolestani, te kun olette niin hyvä!"

"Minäkö!" vastasi tämä riemuitsevan pilkallisesti; "minäkö hyvä?... Ah,

mademoiselle, te ette sitä laisinkaan ajatelleet!"

Ja hän työnsi nuoren tytön käden tylysti takaisin.

Sen sijaan että olisi murtunut, kuten molemmat prinsessat hänen

kalpeudestaan ja kyynelistään päättäen saattoivat odottaa, sai neito

äkkiä takaisin kaiken tyyneytensä ja arvokkuutensa. Hän kumarsi syvään

ja lähti.

"No", sanoi Itävallan Anna Madamelle, "luuletko, että hän aloittaa

uudestaan?"

"Minua epäilyttävät lempeät ja kärsivälliset luonteet", vastasi Madame.

"Mikään ei ole rohkeampi kuin kärsivällinen sydän, mikään ei ole

varmempi itsestään kuin lempeä luonne."

"Minä vakuutan, että hän ajattelee useammin kuin kerrat ennen kuin

jälleen katsahtaa Mars-jumalaan."

"Ellei hän vain käytä hänen kilpeään", varoitti Madame.

Ylpeä katse leskikuningattaren silmistä vastasi tähän huomautukseen,

jolta ei puuttunut terävyyttä, ja jokseenkin varmoina voitostaan he

menivät jälleen tapaamaan Maria Teresiaa, joka odotti heitä

levottomuuttaan peitellen.

Kello oli silloin puoli seitsemän illalla, ja kuningas oli juuri

haukannut välipalan. Hän ei hukannut aikaa. Kun ateria oli nautittu ja

kaikki toimitukset päättyivät, tarttui hän de Saint-Aignanin

käsivarteen, käskien kreivin tulla saattajakseen la Vallièren kammioon.

Hovimieheltä pääsi äänekäs huudahdus.

"No, mitä nyt?" sanoi kuningas. "Siihen on totuttava, ja tottuakseen

johonkin täytyy joskus aloittaa."

"Mutta, sire, tyttöjen asunto täällä on kuin lyhty: kaikki ihmiset

näkevät, kuka sinne menee ja kuka sieltä tulee. Minun mielestäni joku

veruke... Esimerkiksi..."

"Annahan kuulla."

"Ehkä teidän majesteettinne tahtoisi odottaa, kunnes Madame on palannut

huoneisiinsa."

"Ei enempiä verukkeita, ei enää odottelua! On ollut jo kylliksi

kiertelyä ja kiusallista salamyhkäisyyttä; en käsitä, miten Ranskan

kuningas häpäisisi itseään seurustelemalla lahjakkaan tytön kanssa.

_Honni soit qui mal y pense_!"[7]

"Sire, sire, suokoon teidän majesteettinne anteeksi ehkä liiallisen

intoni..."

"Puhu."

"Entä kuningatar?"

"Se on totta, se on totta! Tahdon, että kuningatarta aina

kunnioitetaan. No niin, tänä iltana vielä menen neiti de la Vallièren

luo, mutta tämän jälkeen käytän mitä verukkeita vaan tahdot. Huomenna

etsimme niitä, tänä iltana minulla ei ole aikaa."

De Saint-Aignan ei vastannut; hän astui alas portaita kuninkaan edellä

ja pihan yli häpeäntunteen vallassa, jota ei haihduttanut edes

harvinainen kunnia saada olla kuningasta tukemassa. Tämä hovimies

nimittäin tahtoi olla sekä Madamen että molempain kuningatarten hyvässä

suosiossa. Hän ei myöskään halunnut olla epämieluinen neiti de la

Vallièrelle, ja näin monta hyvää etua yhtaikaa tavoitellessa oli vaikea

välttää vastuksia. Nuoren kuningattaren, leskikuningattaren ja itse

Madamen ikkunat olivat juuri hovineitojen pihan puolella. Jos hänet

nähtäisiin kuningasta saattamassa, johtuisi siitä kolmen suuren

prinsessan pahastuminen, kolmen naisen, joiden vaikutusvalta oli

järkkymätön; palkkiona olisi vain rakastajattaren ohimenevä mielihyvä,

ja tämä oli paljon vähemmän houkuttelevaa.

Kreiviparka, joka niin uljaasti suojeli la Vallièrea Fontainebleaun

Viisikulmiossa ja puistossa, ei tuntenutkaan samaa rohkeutta

julkisuuden valossa. Hän keksi tyttösessä tuhansia vikoja, joita

hänen teki kovin mielensä huomautella kuninkaalle. Mutta hänen

koettelemuksensa loppui hyvin, he pääsivät pihan yli ainoankaan verhon

nousematta tai ikkunan avautumatta. Kuningas käveli nopeasti sekä

oman kärsimättömyytensä kannustamana että edellään rientävän

de Saint-Aignanin pitkien säärten vaikutuksesta. Ovella tahtoi de

Saint-Aignan vetäytyä syrjään, mutta kuningas pidätti hänet. Tätä

huomaavaisuutta ei hovilainen lainkaan kaivannut, mutta nyt hänen

täytyi seurata Ludvigia la Vallièren luo.

Hallitsijan saapuessa oli nuori tyttö juuri saanut silmänsä

kuivatuiksi, mutta niin hätääntyneesti, että kuningas näki hänen

itkeneen. Ludvig kyseli häneltä kuin hellä rakastaja ainakin, pakottaen

häntä puhumaan.

"Ei minua mikään vaivaa, sire", väitteli tyttö.

"Mutta olettehan itkenyt."

"Oh, en suinkaan, sire."

"Katsokaahan, de Saint-Aignan, olenko minä erehtynyt?"

De Saint-Aignan ei hämillään tiennyt mitä vastata.

"Silmänne ainakin punoittavat, mademoiselle", väitti kuningas.

"Se johtuu tien tomusta, sire."

"Ei vainkaan, ei vainkaan; teillä ei nyt ole sitä tyytyväistä ilmettä,

joka teidät tekee niin kauniiksi ja viehättäväksi. Te ette katso

minuun."

"Sire!"

"Mitä sanoinkaan? Te ihan vältätte minun katseitani"

Hovineito oli tosiaankin kääntänyt silmänsä syrjään.

"Mutta, taivaan nimessä, mitä nyt onkaan tapahtunut?" kysyi Ludvig,

jonka veri oli alkanut kiehua.

"Ei mitään, sanon vieläkin kerran, sire, ja olen valmis osoittamaan

teidän majesteetillenne, että sieluni on niin häiriintymätön kuin vain

haluatte."

"Sielunne häiriintymätön, vaikka näen teidät hämmentyneeksi kaikessa,

eleissännekin! Olisiko teitä loukattu, pahastutettu?"

"Ei, ei, sire."

"Haa, se pitäisi minulle ilmoittaa!" sanoi nuori ruhtinas säkenöivin

silmin.

"Mutta kukaan ei ole minua loukannut, sire."

"No, muuttukaahan sitten jo taas niin haaveilevan hilpeäksi eli iloisen

surumieliseksi, jollaisena teitä ihailin tänä aamuna. No... armosta!"

"Kyllä, sire, kyllä!"

Kuningas polki jalkaa.