"Älä sinäkään ole nyreissäsi minulle", pyysi d'Artagnan.

"Nyt siis olet selvillä kaikesta?" jatkoi Aramis.

"_Ma foi_, en suinkaan."

"Käsitäthän, että minun oli annettava vihjaus herra Fouquetille, hänen

ehättäytyäkseen sinun edelläsi kuninkaan luo?"

"Sepä juuri on hämärä kohta."

"Ei ollenkaan. Herra Fouquetilla on vihollisia, senhän myönnät?"

"Ka, on kyllä."

"Ja erittäinkin yksi..."

"Vaarallinen?"

"Suorastaan verivihollinen. No, taistellakseen sen miehen

vaikutusvaltaa vastaan on herra Fouquetin pitänyt antaa kuninkaalle

suuren kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden todisteita. Niinpä hän oli

päättänyt hämmästyttää hänen majesteettiaan lahjoittamalla hänelle

Belle-Islen. Jos sinä olisit saapunut Pariisiin ensimmäisenä, niin

yllätyksestä ei olisi ollut puhettakaan, vaan koko lahjoitus olisi

jälkeenpäin tapahtuneena näyttänyt johtuneen pelosta."

"Minä ymmärrän..."

"Siinä koko salaisuus", lopetti Aramis tyytyväisenä, kun luuli

saaneensa muskettisoturin uskomaan.

"Mutta", huomautti viimemainittu, "yksinkertaisempaa olisi ollut viedä

minut syrjään Belle-Islellä ja lausua: 'Hyvä ystävä, me linnoitamme

tätä saarta lahjaksi kuninkaalle. Sanohan meille, kenen asioilla

kuljet? Oletko herra Colbertin vai herra Fouquetin ystävä?' Kenties en

olisi vastannut mitään, mutta sinä olisit silloin lisännyt: 'Oletko

minun ystäväni?' Ja siihen olisin minä vastannut: 'Olen.'"

Aramis painoi päänsä alas.

"Sillä tavoin", pitkitti d'Artagnan, "sinä olisit herpauttanut minut

toiminnassani, ja minä olisin palannut kuninkaan luo sanomaan: 'Sire,

herra Fouquet linnoittaa Belle-Isleä, ja oivallisesti; mutta

Belle-Islen kuvernööri lähettää teidän majesteetillenne tällaisen

kirjelmän.' Taikka myöskin: 'Tässä tuleekin herra Fouquet itse puhumaan

toimistansa.' Minä en olisi silloin joutunut esiintymään typeränä

nahjuksena, te olisitte saaneet pitää yllätyksenne, ja meidän ei olisi

tavatessamme tarvinnut katsoa toisiamme kieroon."

"Ja nyt sitävastoin", virkkoi Aramis, "sinä olet toiminut täydellisesti

kuin herra Colbertin ystävä. Oletko sinä hänen miehiään?"

"En mitenkään!" huudahti kapteeni. "Herra Colbert on viheliäinen myyrä,

ja minä vihaan häntä niinkuin aiemmin Mazarinia, kuitenkaan häntä

pelkäämättä."

"No, minä taasen pidän herra Fouquetista", sanoi Aramis, "ja olen hänen

miehiään. Sinä tunnet asemani... Minulla ei ole mitään varallisuutta.

Herra Fouquet on toimittanut minulle kunnolliset tulot, hiippakunnan;

hän on kohdellut minua erinomaisen ystävällisesti, ja minä muistan

kyllin hyvin maailman tapoja, osatakseni antaa arvoa sellaiselle

suopeudelle. Herra Fouquet on siis voittanut sydämeni, ja minä olen

asettunut hänen käytettäväkseen."

"Se on kuten pitääkin. Sinulla on siinä hyvä isäntä."

Aramis puristi huulensa yhteen.

"Luullakseni parhain, mitä minulla voisi olla."

Sitten piispa vaikeni hetkiseksi. D'Artagnan varoi keskeyttämästä

äänettömyyttä.

"Portokselta olet kai kuullut, miten hän on sekaantunut tähän

kaikkeen?" aloitti Aramis jälleen.

"En", vastasi d'Artagnan; "olen todella utelias, mutta minä en

milloinkaan kysele ystävältä, kun hän tahtoo piiloittaa minulta

todellisen salaisuutensa."

"Minä siis selitän sen sinulle."

"Ei kannata, jos se luottamus velvoittaa minua johonkin."

"Ole huoletta; Portos on mies, johon olen kiintynyt kaikkein enimmin,

syystä, että hän on suora ja hyväsydäminen. Piispaksi tultuani

etsiskelen teeskentelemättömiä luonteita, jotka saavat minut

rakastamaan totuutta ja vihaamaan juonittelua."

D'Artagnan siveli viiksiään.

"Minä tapasin Portoksen; hän oli joutilaana, hänen läsnäolonsa

muistutti mieleeni entisiä hauskoja päiviä, silti häiritsemättä

nykyistä mielentilaani. Kutsuin Portoksen luokseni Vannesiin. Kun herra

Fouquet, joka on niin ystävällinen minua kohtaan, sai tietää, että

Portos oli likeinen ystäväni, lupasi hän veikkosellemme ritarimerkin

ensi tähtisateessa; siinä koko salaisuus."

"Minä en käytä sitä väärin", sanoi d'Artagnan.

"Sen tiedän hyvin, ystäväni; ei kellään ole todellista kunniantuntoa

suuremmassa määrässä kuin sinulla."

"Se on minulle imartelevaa, Aramis."

"Ja nyt..." kirkkoruhtinas tähtäsi katseensa ystävän sieluun...

"puhelkaamme nyt hiukan omista asioistamme. Tahdotko sinä tulla herra

Fouquetin ystäväksi? Älä keskeytä minua ennen kuin selitän, mitä sillä

tarkoitan."

"Minä kuuntelen."

"Tahdotko kohota Ranskan marskiksi, pääriksi, herttuaksi, ja hallita

miljoonan arvoista läänitystä?"

"Mutta, hyvä ystävä", sanoi d'Artagnan, "mitä sen kaiken

saavuttamiseksi pitäisi tehdä?"

"Ruveta herra Fouquetin mieheksi."

"Minä olen kuninkaan mies, veikkoseni."

"Et kaiketikaan yksinomaan?"

"Hoo, d'Artagnan on jakamaton."

"Arvatenkin sinulla on kunnianhimoa, tuollaisena urhoollisena kykynä."

"Onhan kyllä."

"No niin?"

"No, kah, minä toivon pääseväni Ranskan marskiksi, herttuaksi,

pääriksi; mutta sen kaiken antakoon minulle kuningas."

Aramis kiinnitti kirkkaan katseensa jälleen d'Artagnaniin.

"Eikö kuningas ole valtias?" sanoi d'Artagnan.

"Sitä ei kukaan kiellä, -- niin oli myöskin Ludvig XIII."

"Mutta, hyvä ystävä, Richelieun ja Ludvig XIII:n välillä ei ollut

mitään d'Artagnania", huomautti muskettisoturi tyynesti.

"Kuninkaan ympärillä on paljon kompastuskiviä", lausui Aramis.

"Ei kaiketikaan kuninkaan edessä?"

"Eipä kyllä; mutta..."

"Kuulehan, Aramis, minä huomaan, että jokainen ajattelee itseään, eikä

milloinkaan tätä pikku ruhtinasta; no, minä tuen itseäni, tukemalla

häntä."

"Entä ruhtinaitten kiittämättömyys?"

"Sitä pelkäävät ainoastaan heikot."

"Oletpa hyvin varma itsestäsi."

"Olen kuin olenkin."

"Mutta voisi sattua, että kuningas ei enää tarvitsisi sinua."

"Minä uskon päinvastoin, että hän joutuu tarvitsemaan minua enemmän

kuin milloinkaan; ja ajatteles, hyvä ystävä, jos tulisi kysymykseen

jonkun uuden Condén vangitseminen, niin kuka sen ottaisi

toimittaakseen? Tämä... ainoastaan tämä koko Ranskassa."

Ja d'Artagnan läimäytti miekkaansa.

"Sinä olet oikeassa", sanoi Aramis kalveten. Hän nousi ylös ja puristi

d'Artagnanin kättä.

"Nyt kutsutaan illalliselle", virkkoi muskettisoturien kapteeni;

"sallinet siis..."

Aramis kiersi käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja sanoi hänelle:

"Sinunlaisesi ystävä on paras jalokivi kuninkaan kruunussa." Sitten he

erosivat.

-- Sanoinhan, että jotakin oli tekeillä, -- ajatteli d'Artagnan.

-- Täytyy jouduttaa miinan räjäytystä, -- arveli Aramis; -- d'Artagnan

on haistanut sytytyslangan.

149.

Madame ja de Guiche.

Olemme nähneet, että de Guiche oli äkkiä poistunut salista sinä

päivänä, jolloin Ludvig XIV oli niin kohteliaasti tarjonnut de la

Vallièrelle arpajaisissa voittamansa ihmeelliset rannerenkaat.

Kreivi käveli jonkun aikaa palatsin ulkopuolella tuhansien epäluulojen

ja suuren levottomuuden kiusaamana. Sitten hänen nähtiin Viisikulmion

vastapäiseltä pengermältä odottavan Madamen lähtöä. Kului runsaasti

puoli tuntia. Täällä yksinäisyydessä ei kreivillä tällähaavaa saattanut

olla kovinkaan hupaisia ajatuksia. Hän veti esille taskukirjansa ja

päätti monien epäröimisten jälkeen kirjoittaa seuraavat sanat:

"Madame, rukoilen teitä suomaan minulle hetken puhutteluun. Älkää

säikähtykö tästä pyynnöstäni; sillä siihen ei sisälly mitään vierasta

hartaalle kunnioitukselle, jolla" j.n.e.

Hän sulki sinetillään tämän omituisen anomuksen rakkauskirjeen tapaan

taitettuna. Samassa näki hän linnasta tulevan useita naisia, sitten

miehiä ja vihdoin melkein kuningattaren koko seurueen. Hän huomasi

joukossa la Vallièrenkin ja Montalaisin, joka jutteli Malicornen

kanssa. Viimeiseen asti hän tarkkaili vieraita, jotka äskettäin olivat

täyttäneet leskikuningattaren kabinetin.

Madame ei yhäkään ilmestynyt esille. Hänen täytyi kuitenkin

välttämättömästi palata asuntoonsa tämän pihan kautta, ja jännittyneenä

de Guiche tähysti pengermältä pihamaalle. Lopultakin Madame tuli ulos

kahden tulisoihtuja kantavan hovipojan saattamana. Hän käveli nopeasti,

ja ovelleen päästyänsä hän huusi:

"Pojat, on tiedusteltava kreivi de Guichea, hänen antaakseen minulle

selostuksen eräästä tehtävästä. Jos hän on vapaana, pyytäkää häntä

käymään luonani."

De Guiche pysyi ääneti ja varjoon kätkeytyneenä; mutta heti kun Madame

oli mennyt sisälle, hyökkäsi hän pengermältä portaita alas. Hän

tekeytyi mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi paashien varalle,

jotka jo riensivät hänen asuntoaan kohti.

"Ah, Madame tavoittaa minua!" jupisi hän kuohuksissaan ja rypisti

kokoon kirjeensä, joka nyt oli käynyt tarpeettomaksi.

"Herra kreivi", sanoi toinen hovipoika hänet huomatessaan, "on

onnellista, että tapaamme teidät."

"Mikä on, messieurs?"

"Tulemme Madamen käskystä."

"Madamen käskystä?" huudahti de Guiche muka ihmeissään.

"Niin, herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä

saapumaan luoksensa. Hän sanoi, että teidän on annettava hänelle

selostus jostakin tehtävästä. Onko teillä aikaa?"

"Olen kokonaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käskettävissä."

"Suvaitkaa siis seurata meitä."

Saapuessaan prinsessan luo de Guiche tapasi tämän kalpeana ja

kiihtyneenä. Ovella oli Montalais näköjään hiukan levottomana siitä,

mitä hänen emäntänsä mielessä liikkui. De Guiche astui esiin.

"Ah, te tulitte jo, herra de Guiche!" virkkoi Madame. "Olkaa hyvä ja

käykää sisälle... Neiti de Montalais, teidän palvelusvuoronne on

päättynyt."

Entistä uteliaammaksi jännittyneenä Montalais kumarsi ja läksi. Madame

ja de Guiche jäivät kahden.

Kreivi oli hyvällä tuulella, sillä Madamehan oli kutsuttanut hänet

kohtaukseen. Mutta miten oli hänen mahdollista käyttää tätä etua

hyväkseen? Madame oli niin haaveellinen henkilö! Hänen kuninkaallisella

korkeudellaan oli niin häilyväinen luonne!

Pian tämä sen näyttikin, sillä puhjeten yhtäkkiä puhumaan hän virkahti:

"No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

De Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi --

sellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin

runoilijat ja profeetat -- hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen

halunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen.

"On kyllä, madame", vastasi hän, "ja minusta se on kovin kummallista."

"Se rannerenkaitten juttu?" huudahti toinen kiihkeästi.

"Niin, madame."

"Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa."

De Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen

tunkevan tähystyksen edessä.

"Minä arvelen", virkkoi de Guiche, "että kuninkaalla on ehkä ollut

tarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi

niin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän

asti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan."

"Nuhteettoman? Sen hävyttömän!" tokaisi prinsessa korskeasti.

"Voin vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", sanoi de

Guiche kunnioittavan lujasti, "että neiti de la Vallièrea rakastaa

mies, joka ansaitsee kaikkea arvonantoa, sillä hän on rehti ritari."

"Oh, Bragelonne ehkä?"

"Minun ystäväni. Niin, Madame."

"No, mitäpä se kuningasta liikuttaa, että hän on teidän ystävänne?"

"Kuningas tietää, että Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren

kanssa, ja koska Raoul on uljaasti palvellut kuningasta, ei kuningas

mene aiheuttamaan korvaamatonta onnettomuutta."

Madame purskahti kaikuvaan nauruun, joka teki de Guicheen tuskallisen

vaikutuksen.

"Toistan teille, madame, etten usko kuninkaan hullaantuneen la

Vallièreen; uskomattomuuteni todistuksena on, että tahdoin teiltä

kysyä, kenen itserakkautta kuningas tässä kohden yrittänee ärsyttää.

Te, joka tunnette koko hovin, auttanette minua sen seikan

selvittämisessä, sitäkin varmemmin tuloksin, koska -- niinhän

kaikkialla puhutaan -- teidän kuninkaallinen korkeutenne on hyvin

sydämellisissä väleissä kuninkaaseen."

Madame puraisi huultansa ja keksimättä sopivaa vastausta muutti

puheenaineen.

"Todistakaa minulle", virkkoi hän, luoden de Guicheen sellaisen

katseen, jossa koko sielu näkyi kuvastuvan, "todistakaa minulle, että

aikomuksenne oli tulla minulta kyselemään, minulta, joka kutsuinkin

teidät puhuteltavakseni."

De Guiche veti vakavana muistikirjansa välistä kirjoittamansa lehtisen,

näyttäen sitä.

"Sielujen sopusointua", mutisi Madame.

"Niin", vastasi kreivi vastustamattoman hellästi, "niin sielujen

sopusointua. Mutta minä olen selittänyt teille, miten ja miksi teitä

tavoittelin, jotavastoin te, madame, ette ole minulle vielä sanonut,

minkätähden kutsutitte minut luoksenne."

"Se on totta." Madame epäröitsi. "Nuo rannerenkaat saavat minut

suunniltani", virkkoi hän yhtäkkiä.

"Te kai odotitte, että kuningas tarjoaisi ne teille?" arvasi de Guiche.

"Miksipä ei?"

"Mutta eikö kuninkaalla ennen teitä, kälyään, madame, ollut kuningatar

ajateltavanaan?"

"Eikö hänellä ennen la Vallièrea", tokaisi Madame äkäisesti, "ollut

minua, ollut koko hovia?"

"Vakuutan teille, madame", sanoi kreivi kunnioittavasti, "että jos

teidän kuultaisiin puhuvan noin, jos nähtäisiin punehtuneet silmänne ja

-- Jumala suokoon minulle anteeksi! -- tuo silmäripsillenne nouseva

kyynel, niin, ah, kaikki sanoisivat, että teidän kuninkaallinen

korkeutenne on mustasukkainen."

"Mustasukkainen!" huudahti prinsessa ylväästi. "La Vallièrelleko

mustasukkainen?"

Hän odotti taivuttavansa Guichen eleellä ja sävyllään.

"Mustasukkainen la Vallièrelle, niin, madame", toisti tämä urheasti.

"Luulen, monsieur", sopersi prinsessa, "että julkeatte herjata minua?"

"Minä en sitä usko, madame", vastasi kreivi hiukan kiihtyneenä, mutta

jyrkästi päättäneenä taltuttaa tämän tulisen suuttumuksen.

"Menkää ulos!" käski prinsessa ylimmilleen ärtyneenä de Guichen

kylmäverisyydestä ja mykästä kunnioituksesta, jotka saivat hänen

sappensa kiehumaan raivosta.

De Guiche peräytyi askeleen, kumarsi hitaasti hyvästiksi, suoristausi

valkeana kuin kalvosimensa ja virkkoi hieman muuttuneella äänellä:

"Ei olisi kannattanut kiirehtiä tänne kokemaan näin ansaitsematonta

tylyyttä."

Ja hän käänsi tyynesti selkänsä.

Tuskin oli hän edennyt viittä askelta, kun Madame hyökkäsi kuin tiikeri

hänen jälkeensä ja tarttuen häntä hihasta käännytti hänet takaisin.

"Teeskentelemänne kunnioitus", virkkoi hän vimmasta vapisten, "on

loukkaavampaa kuin herjaus. No, herjatkaa minua, mutta puhukaa toki!"

"Ja te, madame", vastasi kreivi säveästi, vetäen miekkansa huotrastaan,

"lävistäkää rintani, mutta älkää kiduttako minua kuoliaaksi heikolla

tulella."

Kreivin katseesta, joka kuvasti rakkautta, päättäväisyyttä ja

epätoivoakin, käsitti prinsessa, että mies, joka näennäisesti oli niin

tyyni, survaisisi miekan rintaansa, jos hän lisäisi sanankin.

Hän tempasi kreivin käsistä säilän ja puristi hänen käsivarttaan

hurmaannuksessa, jota saattoi pitää hellyytenä.

"Kreivi", sanoi hän, "säästäkää minua. Te näette, että kärsin, eikä

teillä ole mitään sääliä."

Kyyneleet, jotka alkoivat tihkua tämän valtavan mielenjärkytyksen

viimeisenä vaiheena, tukahduttivat hänen äänensä. Nähdessään hänen

itkevän de Guiche sieppasi hänet käsivarsilleen ja vei hänet

nojatuoliin. Hän tuskin enää kykeni hengittämään.

"Miksi", sopersi de Guiche polvillaan, "ette tunnusta minulle

tuskianne? Rakastatteko jotakuta? Sanokaa se minulle. Minä kuolisin

siitä, mutta vasta sitten kun ensin olen tuottanut teille lohtua ja

huojennusta, vieläpä teitä palvellutkin."

"Ah, te rakastatte minua niin paljon!" vastasi prinsessa voitettuna.

"Niin, minä rakastan teitä siinä määrin, madame."

Prinsessa tarjosi hänelle molemmat kätensä.

"Minä rakastan todellakin", kuiskasi hän hiljaa, melkein

kuulumattomasti.

De Guiche kuuli sen.

"Kuningastako?" kysäisi hän.

Prinsessa pudisti lempeästi päätänsä, ja hänen hymyilynsä muistutti

niitä kirkkaita kohtia pilvien välissä, joista myrskyn jälkeen luulee

näkevänsä paratiisin avautuvan.

"Mutta", lisäsi hän, "jalosyntyisessä sydämessä on muitakin intohimoja.

Rakkaus on runoutta, mutta sydämen elämä on ylpeyttä. Kreivi, minä olen

syntynyt valtaistuinta varten, olen ylpeä ja arka arvostani. Miksi

kuningas laskee arvottomia lähelleen?"

"Vielä!" nuhteli kreivi. "Te herjaatte yhä tyttörukkaa josta tulee

ystäväni vaimo."

"Olette kyllin yksinkertainen sitä uskomaan?"

"Ellen sitä uskoisi", virkkoi nuori mies hyvin kalpeana, "niin huomenna

Bragelonnea varoitettaisiin, -- niin, jos otaksuisin tämän la

Vallièren-paran unohtaneen Raoulille vannomansa valat. Mutta ei, olisi

halpamaista pettää naisen salaisuus, olisi rikos häiritä ystävänsä

rauhaa."

"Uskotteko", kysyi prinsessa puhjeten hurjaan nauruun, "että

tietämättömyys on onnea?"

"Uskon", vastasi toinen.

"Todistakaa, todistakaa toki!" kehoitti prinsessa vilkkaasti.

"Se on helppoa, madame: Koko hovissa kerrottiin, että kuningas rakasti

teitä ja että te rakastitte kuningasta."

"Entä sitten?" virkkoi toinen vaivalloisesti hengittäen.

"Niin, otaksukaamme, että ystäväni Raoul olisi tullut minulle sanomaan:

'Kuningas rakastaa Madamea, kuningas on voittanut Madamen sydämen.'

Silloin olisin ehkä surmannut Raoulin!"

"Olisi tarvittu", intti prinsessa itsepintaisena kuin aina nainen, joka

pitää itseään voittamattomana, "että herra de Bragelonnella olisi ollut

todistuksia, voidakseen teille noin puhua."

"Joka tapauksessa on totta", vastasi de Guiche huoahtaen, "että kun

minulle ei mitään ilmoitettu, en saanut mistään tietää, ja tänään on

tietämättömyyteni pelastanut henkeni."

"Menisittekö itsekkyydestä ja kylmäkiskoisuudessa niin pitkälle", sanoi

Madame, "että jättäisitte tuon onnettoman nuoren miehen yhä rakastamaan

la Vallièrea?"

"Kyllä, madame, siihen päivään asti, jolloin la Vallièren syyllisyys

paljastuisi minulle."

"Entä rannerenkaat?"

"Ah, madame, koska te odotitte saavanne ne kuninkaalta, mitä olisin

minä voinut sanoa?"

Todiste oli voimakas, se mursi prinsessan. Tästä hetkestä alkaen hän ei

enää yrittänyt vastaväitteitä.

Mutta kun hän oli hyvin yleväsydäminen ja kiihkeässä sielussaan nopea

käsittämään, ymmärsi hän de Guichen suuren hienotuntoisuuden.

Hän luki selvästi kreivin sydämestä, että hän epäili kuninkaan

rakastavan la Vallièrea, mutta ei tahtonut alentua halpaan keinoon

vahingoittaa kilpailijaa naisen ajatuksissa, vihjaamalla tai

vakuuttamalla tälle, että kilpailija mielisteli toista naista. Hän

tajusi de Guichen epäilevän la Vallièrea, mutta tahtovan antaa tytölle

aikaa kääntymään, jotta asia ei kävisi korjaamattomaksi, toistaiseksi

pidättyen suoranaisesta toiminnasta ja selvemmistä huomautuksista.

Sanalla sanoen, prinsessa luki niin paljon todellista suuruutta, niin

paljon jalomielisyyttä rakastajansa sydämestä, että hän tunsi omansa

syttyvän tämän puhtaan liekin kosketuksesta. De Guiche, joka

pelätessään käyvänsä rakastetulleen epämieluiseksikin, pysyi hartaana

ja johdonmukaisena, kasvoi hänen silmissään sankariksi ja alensi hänet

itsensä mustasukkaiseksi ja vähäpätöiseksi naiseksi. Hän rakasti

kreiviä sen johdosta niin hellästi, ettei voinut pidättyä antamasta

hänelle siitä todistusta.

"Olemme hukanneet paljon sanoja", lausui hän tarttuen hänen käteensä.

"Epäluuloja, levottomuutta, uhmailua, tuskaa -- luulenpa, että olemme

maininneet kaikki nuo sanat."

"Ah, niin, madame!"

"Poistakaa ne sydämestänne, kuten minäkin ne karkoitan omastani. Hyvä

kreivi, rakastakoon tuo Vallière kuningasta tai älköön rakastako,

rakastakoon kuningas la Vallièrea tai olkoon rakastamatta, tehkäämme

tästälähin eroitus näyteltävissämme kahdessa osassa. Te tuijotatte

silmät suurina; löisin vetoa, että te ette ymmärrä minua?"

"Te olette niin vilkas ja herkkä, madame, että alati vapisen

pahastuttamisenne pelossa."

"Kas vain, miten hän vapisee, se komea pelkuri!" sanoi prinsessa

viehättävän leikkisästi. "Niin, monsieur, minulla on kaksi osaa

näyteltävinä. Olen kuninkaan kasvatussisar ja hänen vaimonsa käly. Eikö

minun näin ollen ole puututtava perhejuoniin? Teidän mielipiteenne?"

"Niin vähän kuin mahdollista, madame."

"Myönnetään, mutta tässä on kysymys omasta arvostani, -- ja sitten,

olenhan Monsieurin puoliso."

De Guiche huokasi.

"Ja sen seikan", virkkoi prinsessa hellästi, "pitää kehoittaa teitä

aina puhuttelemaan minua mitä suurimmalla kunnioituksella."

"Oi!" huudahti de Guiche langeten hänen jalkojensa juureen ja suudellen

niitä kuin hän olisi ollut jumalatar.

"Oikeastaan", kuiskasi tämä, "luulen, että minulla on vielä yksi osa.

Sen unohdin."

"Mikä? mikä?"

"Minä olen nainen", virkkoi prinsessa vieläkin hiljemmin. "Minä

rakastan."

De Guiche nousi. Prinsessa avasi hänelle sylinsä; heidän huulensa

yhtyivät.

Verhon takaa kuului askeleita. Montalais koputti.

"Mikä on, mademoiselle?" tiedusti Madame.

"Herra de Guichea kysytään", vastasi Montalais, joka ehti hyvin nähdä

noiden neljän osan esittäjän hämmingin, -- sillä, olihan de Guichekin

kaiken aikaa sankarillisesti näytellyt omaansa.

150

Montalais ja Malicorne.

Montalais oli oikeassa, herra de Guichea kyseltiin niin alituiseen eri

tahoille ja monenlaisissa asioissa, että hänen oli vaikea suoriutuakaan

kaikista puhuttelijoistaan. Loukatusta ylpeydestänsä ja sisäisestä

suuttumuksestaan huolimatta ei Madame hankalassa tilanteessaan

sentähden voinut ainakaan heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä

niin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla

hänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli

oikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon

ilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän --

hyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi

vertaistenkin kesken vaatinut -- syöksähti ulos huoneesta hehkuvin

sydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla

jäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata

vuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi.

Montalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että

hän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä

päättää itsekseen:

-- Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen

voi haluta tietoonsa!

Vaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen

Montalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa

seuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa.

Hovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla

yön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen

päin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä:

"hyvää yötä, prinsessa!" ja meni alas tapaamaan Malicornea.

Tämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli

ulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan

jotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa

siristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui

luonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja

kysäisi:

"No, mitä uutta?"

"Herra de Guiche rakastaa Madamea", viisasteli Malicorne.

"Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän."

"Ja mitä tiedät?"

"Että Madame rakastaa de Guichea."

"Toinenhan on toisen seikan seuraamus."

"Eipä aina, herraseni."

"Minunko varalleni se huomautus?"

"Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa."

"Kiitos", sanoi Malicorne. "Ja mitä kuuluu toisaalta?" hän tiedusti

edelleen.

"Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de la

Vallièrea."

"No, miten kävi?"

"Hän ei tavannutkaan."

"Mitä! Eikö?"

"Ovi oli lukittu."

"Niin ettäkö..."

"Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut

kojeensa."

"Kas, kas!"

"Entä kolmannelta taholta?" kysyi Montalais vuorostaan.

"Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo."

"Hyvä!" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen.

"Miksi niin hyvä?"

"Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten."

"Jakakaamme siis puuha", esitti Malicorne, "jottei synny sekaannusta."

"Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista", arveli Montalais. "Kolmea jo

hyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain

pidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään

kolme kirjelmää päivässä yhteensä."

"Ohoh!" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; "vai kolme päivässä!

Sehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla

toimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä

vaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta.

Sellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen.

Mutta meillä päin... kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden

lajia, Aure-kulta!"

"No, no, lopeta jo", sanoi Montalais kärsimättömänä. "Voidaan tulla."

"Lopetako! Vastahan olen aloittamassa. Minulla on vielä kolme pykälää

esitettävinä."

"Hän ihan kuolettaa minut flaamilaisella hituroimisellaan", tuskastui

Montalais.

"Ja sinä sekoitat kaikki aatokseni italialaisella ailahtelullasi. --

Sanon siis, että meidän rakastavaisemme sepittävät kokonaisia nidoksia,

ja se vaatii aikaa."

"Sen parempi. No, naisemme eivät missään tapauksessa kykene kätkemään

saamiansa kirjeitä."

"Sitä en minäkään usko."

"Herra de Guiche ei sen paremmin rohkene varjella omiaan."

"Se on kyllä luultavaa."

"No, minä otan pitääkseni huolta koko kirjeenvaihdosta kenenkään

tietämättä, että olen osallinen toistenkin salaisuuksista."

"Mutta sepä juuri on mahdotonta", arveli Malicorne.

"Ja miksi muka?"

"Sinä et asu erikseen; olet la Vallièren huonekumppani. Hovineidon

kamarissa käydään halukkaasti urkkimassa ja penkomassa. Pelkään

sitäpaitsi pahoin kuningattaren espanjalaista mustasukkaisuutta, --

leskikuningatarta, joka on epäileväinen kuin kaksi espanjalaista, ja

lopuksi Madamea, jonka luulevaisuus on kymmenkertaisesti

espanjalaista."

"Ja Monsieurkin on otettava lukuun", huomautti Montalais.

"Puhuin vasta naisista. Toisaalla on sitten Monsieur, de Guiche,

Bragelonnen varakreivi ja neljäntenä -- kuningas! Hän ei ainoastaan ole

kaikista mustasukkaisin, vaan vielä mahtavinkin. Voi, armaani!"

"Entä sitten!"

"Millaiseen ampiaispesään oletkaan tunkeutunut!"

"En vielä kyllin pitkälle, jos vain tahdot seurata minua."

"Tietysti minä pysyn mukanasi. Mutta eiköhän silti olisi viisasta

vetäytyä takaisin, kun on vielä aikaa."

"Minä päinvastoin katson viisaimmaksi asettua hetikohta kaikkien näiden

vehkeiden johtoon."

"Sinusta ei ole niin moninaisen vyyhden selvilläpitäjäksi", epäili

Malicorne.

"Sinun kanssasi hoitelisin kymmenenkin sellaista juttua. Se on minun

oikeata alaani, näetkös. Olen luotu elämään hovissa niinkuin

salamanteri liekeissä."

"Vertauksesi ei saa minua vähääkään varmistumaan, kultaseni. Olen

kuullut peräti oppineiden tietomiesten suusta, että salamantereita ei

ensiksikään ole lainkaan ja että toisekseen mikään elollinen ei

kärventymättä suoriudu tulesta."

"Tietomiehesi saattavat olla hyvin tietäväisiä salamantereista. Mutta

he eivät kykene sanomaan mitään siihen minun väitteeseeni, että Aure de

Montalais on kutsuttu kuukauden kuluessa kohoamaan Ranskan hovin

etevimmäksi diplomaatiksi!"

"Olkoon menneeksi, kunhan minä pääsen toiselle sijalle."

"Se on sovittua: hyökkäys- ja puolustusliittomme säilyy."

"Olehan vain varovainen kaikkien kirjeiden käsittelyssä."

"Minä toimitan ne sinulle aina heti kun saan haltuuni."

"Mitä sanomme kuninkaalle Madamesta?"

"Että Madame yhä rakastaa kuningasta."

"Mitä Madamelle sanomme kuninkaasta?"

"Että hän suuresti erehtyisi, jos luopuisi pitämästä kuningasta

lähellään."

"Mitä sanomme la Vallièrelle Madamesta?"

"Mitä hyvänsä, -- la Vallière on meidän vallassamme."

"Meidän vallassamme?"

"Kahdelta puolen."

"Kuinka niin?"

"Ensiksikin Bragelonnen varakreivin takia."

"Selitä."

"Muistathan toki, että herra de Bragelonne on lähettänyt paljon

kirjeitä neiti de la Vallièrelle?"

"Minä en unohda mitään."

"Ne kirjeet olen minä saanut tallettaakseni."

"Joten ne ovatkin nyt sinun huostassasi?"

"Yhä."

"Missä? Täälläkö?"

"Oh, eihän mitenkään. Minulla on ne Bloisissa, pikku kammiossa, jonka

tunnet."

"Rakkaassa pikku kammiossa, hellien muistojen kammiossa, josta toimitan

tiesi vielä ulottumaan uhkean palatsin valtiattareksi! Mutta miten sinä

ne sinne jätit? Etkö tallettanut niitä mihinkään lippaaseen?"

"Tietysti, -- samaan lippaaseen, jossa säilytän sinulta saamiani

kirjeitä."

"Kah, mainiota!" virkahti Malicorne.

"Mistä noin tyytyväisenä?"

"Siitä, ettei tarpeen tullen ole pakko rientää Bloisin linnaan niitä

noutamaan. Minulla on ne täällä."

"Oletko tuonut lippaan mukanasi?"

"Se oli minulle rakas, sinun muistonasi."

"Varjelekin sitä sitten visusti, sillä siinä lippaassa on omakätisiä

kirjeitä, jotka myöhemmällä ovat hyvin kallisarvoisia."

"Sen käsitän, _parbleu_, ja siksipä tässä nyt myhäilenkin kaikesta

sydämestäni."

"Nyt vielä viimeinen sana."

"Miksi viimeinen?"

"Tarvitsemmeko apureita?"

"Emme ketään."

"Lakeijoita, palvelijattaria?"

"Ah, kelvotonta väkeä! Sinä annat itse kirjeet ja otat itse vastaan. Ei

tässä auta olla ylpeänä, ja jos herra Malicorne ja Aure-neiti eivät

hoida asioitansa omin neuvoin, niin he piankin näkevät muiden ryhtyvän

niitä johtelemaan."

"Lienet oikeassa."

"Nyt herra de Guiche avaa ikkunansa."

"Livistäkäämme!"

Ja salaliittolaiset katosivat eri suunnille pimentoon.

Kreivi ei ollut asettunut ikkunaansa ainoastaan yrittääkseen eroittaa

Madamen varjoa etäisten kaihtimien läpi, vaan hänellä oli muutakin

mietityttävää kuin rakkaus. Hän oli tosiaan saanut luokseen varakreivi

de Bragelonnen pikalähetin, joka toi hänelle kirjeen. Kreivi oli

lukenut sen jo kahdesti; se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

"Kummallista, kummallista!" mutisi hän. "Millä mahtikeinoilla kohtalo

siis vetääkään ihmisiä päämääräänsä kohti?" Ja jälleen lähestyen valoa

hän luki kolmanteen kertaan tämän kirjeen, jonka rivit polttivat hänen

sieluaan kuten silmiänsäkin:

'Calais.

Rakas Guiche!

Olen tavannut täällä herra de Wardesin, joka on pahasti

haavoittunut miekkaillessaan Buckinghamin herttuan kanssa.

Hän on urhoollinen mies, kuten tiedät, mutta minun mielestäni

sisukas ja pahanilkinen. Hän puheli sinusta, sanoen sydämensä

suuresti kiintyneen sinuun, ja Madamesta, jota hän kiitteli

kauniiksi ja herttaiseksi. Hän on tajunnut, kehen sinä olet

rakastunut. Hän haasteli myös henkilöstä, jota minä rakastan,

ja oli osoittavinaan minua kohtaan hyvin vilkasta harrastusta,

samalla säälitellen minua hämärin sanoin, jotka ensimmältä

pahoin ahdistivat mieltäni, kunnes lopuksi päättelin, että

hän vain tapansa mukaan tekeysi salamyhkäiseksi.

Näin on kuitenkin asia:

Hän on muka saanut sanomia hovista, -- tietenkin vain Lotringin

junkkari voi hänelle ilmoitella sikäläisiä juoruja. Ja niiden

mukaan _huhuillaan kuninkaan tunteissa tapahtuneesta muutoksesta_.

Niissä muka puhuttiin myös _hovineidosta, joka oli antanut paljon

aihetta häijyihin huomautuksiin_.

Nämä epämääräiset lauseet eivät sitten päästäneet unta silmiini.

Olen eilisestä asti pahoitellut suoraluontoisuuteni heikkoutta

siinä kohden, etten katsonut mahdolliseksi alentua kuulustamaan

häneltä lähempää selvitystä noihin viittauksiin, -- ja minusta

tuntui kovaltakin ottaa kenties lujille miestä, jonka vammat

olivat hädin sen verran parantuneet, että hän kykeni nyt lähtemään

Pariisia kohti, pyrkiäkseen sinne lyhyin päivämatkoin. Hän lausui

tahtovansa olla näkemässä sitä omituista näytelmää, joka siellä

ennen pitkää esitettäisiin. Näihin sanoihin hän lisäsi muutamia

onnitteluja ja heti perään surkuttelevia huomautuksia, minun

ymmärtämättä sen paremmin toista kuin toistakaan äänilajia. Olin

omien ajatusteni vallassa, kun olen aina tuntenut vastustamatonta

epäluuloa tuota miestä kohtaan. Mutta hänen matkustettuaan

kykenin harkitsemaan selvemmin.

Tietysti hän häijyyksissään tahtoi jollakin tavoin häiritä meidän

kahden hyvää yhteisymmärrystä, mutta hänen vihjailussaan oli myös

sellaista, mikä tuntui koskevan minun ja toisen henkilön suhdetta.

Minun pitäisi lopultakin tietää, oliko siihen mitään oleellista

aiheen alkua. Kun minun täytyy heti pitkittää matkaani täältä

kuninkaan määräystä noudattaen, en voi ajatellakaan rientää vielä

herra de Wardesin jälkeen pyytämään hänen salailustaan selitystä.

Sentähden lähetän tämän kirjeen, joka ilmaisee sinulle kaikki

epäilykseni. Sinä olet yhtä minun kanssani: minä olen ajatellut,

ota sinä toimiaksesi.

Herra de Wardes saapuu sinne piakkoin; hanki tietoosi, mitä hän

tarkoitti, ellet sitä jo tiedäkin.

Hän väitti muuten, että herttua ennen Pariisista lähtöään oli

mitä suurimmassa määrin saanut osakseen Madamen suosiollisuuden.

Jo sekin puhe olisi heti saanut minut paljastamaan miekkani,

ellei minun olisi nähdäkseni ollut välttämättömästi asetettava

kuninkaan palvelus kaikkinaisen kiistan edelle.

Polta tämä kirjeeni, jonka Olivain tuo sinulle; hän on varmasti

taattu välittäjä. Pyydän sinua ystävällisesti sanomaan terveiseni

neiti de la Valliérelle, jonka käsiä suutelen kunnioittavasti

ajatuksissani, kuten syleilen sinua.

_Bragelonne_.

J.K. -- Jos jotakin vakavaa tapahtuisi, -- sillä kaikkeahan on

ajateltava, rakas ystävä, -- niin lähetä minulle pikaviestinä

vain sana 'Tule', ollakseni Pariisissa kolmenkymmenenkuuden

tunnin kuluttua sanomasi saapumisesta.'

De Guiche huokasi, taittoi kirjeen jälleen kokoon ja pisti sen

taskuunsa eikä tuleen, kuten Raoul oli kehoittanut: hän tahtoi lukea

sitä yhä uudestaan.

-- Millaista levottomuutta ja luottavaisuutta yhtaikaa! -- ajatteli

hän. -- Raoulin koko sielu ilmenee tässä kirjeessä; hän unohtaa siinä

kreivi de la Féren ja puhuu kunnioituksestaan Louisea kohtaan! Hän

varoittaa minua ja rukoilee minua auttajakseen. "Haa!" jupisi de Guiche

tehden uhkaavan liikkeen; "sinä sekaannut minun asioihini, de Wardes?

No, teenpä saman sinulle. Mitä Raoul-parkaan tulee, niin olkoon hän

huoletta: kyllä kaitsen aarretta, jonka hän uskoo varjeltavakseni."

Sen lupauksen tehtyään kreivi lähetti Malicornelle pyynnön pistäytyä

hetimiten hänen luokseen, jos mahdollista. Malicorne noudatti kutsua

erityisen toimekkaasti sen haastelun johdosta, joka hänellä oli äsken

ollut Montalaisin kanssa.

Mitä enemmän nyt de Guiche mielestään varovasti kyseli Malicornelta,

sitä selkeämmin tämä oivalsi, mitä kreivin mielessä liikkui, samalla

kun hän itse ei antanut kuulustelijalle mitään ilmi omasta

välittäjäosastaan. Niinpä olikin tuloksena neljännestunnin

keskustelusta, jolla kreivi luuli saavansa selville la Vallièren ja

kuninkaan todelliset välit, että hän ei saanut tietää sen enempää kuin

oli omin silmin nähnyt, kun sitävastoin Malicornelle selvisi, että

Raoul oli matkallaan käynyt epäluuloiseksi ja jättänyt Hesperidein

kalleuden ystävänsä vartioitavaksi.

De Guiche luuli tehneensä kaikkensa Raoulin puolesta ja alkoi pohtia

nyt vain omaa puoltansa. Seuraavan päivän iltana tuli tiedoksi, että de

Wardes oli palannut ja käynyt ensimmäisellä tervehdyksellä kuninkaan

luona. Toipilas aikoi toisekseen lähteä Monsieurin puheille. De Guiche

kiirehti Filip-herttuan luo ennen tähän sovittua hetkeä.

151.

De Wardesin vastaanotto hovissa.

Monsieur oli kohdellut de Wardesia sillä erinomaisella

suosiollisuudella, jota mielen virkistyminen aiheuttaa kaikissa

keveissä luonteissa, kun jotakin uutta tapahtuu.

De Wardesia ei tosiaankaan ollut nähty kuukauden aikaan, joten hänessä

oli uutuuden viehätystä. Mielistellä häntä oli ensiksikin uskottomuutta

entisiä seuralaisia kohtaan, ja uskottomuudella on aina tenhonsa.

Sitäpaitsi oli hänelle annettava korvausta. Monsieur esiintyi siis mitä

armollisimpana hänelle. Lotringin junkkari pelkäsi pahoin tätä

kilpailijaansa, mutta samalla piti arvossa hänen luonnettaan, joka oli

muuten täydellinen toisinto hänen omastaan, mutta vain rohkeampi.

Senvuoksi hän liehakoitsi de Wardesia vielä maireammin kuin Monsieur.

De Guiche oli saapuvilla, kuten sanoimme, mutta pysytteli vähän

syrjempänä, odottaen kärsivällisesti näiden sydämellisten tervehdysten

päättymistä. Puhuessaan muille ja itse Monsieurillekin de Wardes ei

ollut päästänyt de Guichea näkyvistään. Vaisto sanoi hänelle, että tämä

oli siellä hänen tähtensä.

Toisista suoriuduttuaan hän astuikin heti de Guichen luo. He kaksi

vaihtoivat mitä kohteliaimmat tervehdykset, ja sen jälkeen de Wardes

tuli jälleen Monsieurin ja muiden herrojen puheille. Kun parhaillaan

onniteltiin tulokasta tämän paluusta, ilmoitettiin Madame.

Prinsessa oli kuullut de Wardesin saapuneeksi. Hän tiesi yksityiskohtia

myöten hänen matkansa vaiheet ja kaksintaistelunsa Buckinghamin kanssa,

eikä ollut pahoillaan, että oli kuulemassa, mitä vihollisekseen

tietämänsä mies ensi sanoikseen lausuisi. Hänellä oli pari kolme

hovineitoa mukanaan.

De Wardes tervehti Madamea mitä kunnioittavammin ja ilmoitti -- heti

aloittaen vihollisuudet -- olevansa valmis kertomaan ystävilleen

uutisia herra de Buckinghamista. Tämä oli suoranainen vastaus

kylmäkiskoisuuteen, jolla Madame oli häntä tervehtinyt.

Hyökkäys oli kiivas, Madame tunsi iskun, vaikka salasikin sitä

saaneensa. Hän loi nopean silmäyksen Monsieuriin ja de Guicheen.

Edellinen punastui, kreivi kalpeni. Ainoastaan Madamella ei piirrekään

värähtänyt kasvoissa, mutta käsittäen mitä ikävyyksiä tämä vihollinen

saattaisi hänelle aiheuttaa noiden kahden kuuntelevan henkilön takia,

hän kumartui hymyillen matkustajan puoleen.

Tämä puhui nyt muusta. Madame oli urhoollinen ja yltiöpäinenkin:

jokainen peräytyminen kannusti häntä eteenpäin. Ensimmäisen

sydämenkouristuksen jälkeen hän palasi tuleen.

"Oletteko paljon kärsinyt vammoistanne, herra de Wardes?" kysyi hän.

"Sillä me olemme kuulleet, että te onnettomuudeksenne haavoituitte."

Nyt oli de Wardesin vuoro säpsähtää; hän puristi huulensa yhteen.

"En, madame", sanoi hän, "en mainittavasti."

"Mutta näin hirvittävän helteisillä ilmoilla..."

"Meri-ilma on raikasta, madame, ja sitäpaitsi minulla oli eräs

lohdutus."

"Oo, sitä parempi!... Millainen?"

"Tieto, että vastustajani kärsi enemmän kuin minä."

"Kas, haavoittuiko hän pahemmin kuin te? Siitä en tiennyt", virkkoi

prinsessa aivan tunteettomasti.

"Te erehdytte, madame, tai pikemminkin olette käsittävinänne sanani

väärin. Minä en tarkoita, että hän ruumiillisesti olisi kärsinyt

enemmän kuin minä; mutta hänen sydämeensä oli isketty pahasti."

De Guiche käsitti, mihin taistelu oli kääntymässä; hän rohkaisi itsensä

antamaan Madamelle merkin, jolla rukoili tätä luopumaan ottelusta.

Mutta vastaamatta de Guichelle, olematta häntä näkevinään, Madame yhä

hymyili.

"Mitä!" kysyi hän. "Osuiko herra de Buckinghamia siis sydämeen? Minä en

tähän asti ole uskonutkaan, että sydämeen sattunutta vammaa voidaan

ollenkaan parantaa."

"Ah, madame", vastasi de Wardes sievistelevästi, "kaikki naiset

luulevat niin, ja sepä tekeekin heidät meitä etevämmiksi rohkeassa

luottamuksessa."

"Ystäväni, te käsitätte väärin", puuttui puheeseen prinssi

kärsimättömänä. "Herra de Wardes tietysti tarkoittaa, että Buckinghamin

herttuan sydämeen on koskenut muu kuin miekka."

"Vai niin, vai niin!" huudahti Madame. "Ah, herra de Wardes laskee

leikkiä; oivallista! Tahtoisinpa sentään tietää, pitäisikö herra de

Buckingham tästä pilasta. On ihan vahinko, että hän ei ole saapuvilla,

herra de Wardes."

Salama välähti nuoren miehen silmistä.

"Oh", sanoi hän hammasta purren, "mielelläni hänet tapaisinkin!"

De Guiche ei liikahtanut. Madame näkyi odottavan, että hän tulisi

apuun. Monsieur epäröitsi.

Lotringin junkkari astui esille ja otti suunvuoron.

"Madame", virkkoi hän, "de Wardes tietää hyvin, että sydämen haava

jollekulle Buckinghamille ei ole mitään uutta ja että sellaista on

ennenkin nähty."

"Liittolaisen asemesta kaksi vihollista", mutisi Madame, "kaksi

hellittämätöntä, yhtynyttä vihollista!"

Ja hän muutti puheenainetta. Keskustelun kääntäminen toiselle tolalle

on, kuten tiettyä, ruhtinaallinen etuoikeus, jota sovinnaisuus vaatii

pitämään arvossa. Haastelun jatko oli senvuoksi hillittyä; päähenkilöt

olivat näytelleet osansa. Madame vetäytyi aikaisin pois, ja Monsieur,

joka tahtoi häneltä kysellä, tarjosi hänelle käsivartensa.

Junkkari pelkäsi pahoin, että puolisoiden välillä voisi syntyä hyvä

yhteisymmärrys, eikä tahtonut jättää heitä rauhaan kahden kesken. Hän

läksi Monsieurin huoneiden taholle, yllättääkseen hänet palatessa ja

hävittääkseen kolmella sanalla kaikki hyvät vaikutteet, jotka Madame

oli saattanut kylvää hänen sydämeensä.

De Guiche astahti de Wardesia kohti, jonka useat aatelismiehet olivat

ympäröineet. Täten hän ilmaisi haluavansa puhella hänen kanssaan. De

Wardes antoi hänelle silmillä ja päällä merkin, että ymmärsi hänet.

Vieraille se merkki ei ilmaissut muuta kuin ystävyyttä.

De Guiche saattoi siis kääntyä odottamaan. Pian de Wardes suoriutuikin

haastattelijoista ja lähestyi de Guichea, ja vielä uudestaan

tervehdittyään toisiaan he alkoivat kävellä rinnakkain.

"Te olette palannut onnellisesti, hyvä herra de Wardes?" virkkoi kreivi

muodollisen vierastavasti.

"Hyvässä kunnossa, kuten näette."

"Ja teillä on yhä hilpeä luonnonlaatunne?"

"Enemmän kuin koskaan."

"Se on suuri onni."

"Mitäpä sitä muutakaan! Kaikki on niin hupsua tässä maailmassa, kaikki

niin hullunkurista ympärillämme!"

"Olette oikeassa."

"Kah, oletteko te samaa mieltä?"

"_Parbleu!_ Ja te tuotte sieltä meille uutisia?"

"Enpä niinkään! Niitä tulin täältä kuulustamaan."

"Puhukaahan vain. Olette sentään nähnyt ihmisiä Boulognessa, erään

ystävämme, ja siitä ei ole pitkäkään aika."

"Ihmisiä... ystävämme?...."

"Teillä on lyhyt muisti."

"Ah, todellakin, Bragelonne?"

"Aivan."

"Joka matkusti valtion asioissa Kaarle-kuninkaan luo."

"Juuri niin. No, eikö hän teille sanonut, tai ettekö te hänelle

sanonut...?"

"Täytyy tunnustaa, että tuskin tiedän, mitä hänelle sanoin. Mutta mitä

hänelle en sanonut, sen kyllä tiedän."

De Wardes oli hyvin terävä. De Guichen peräti kylmäkiskoisesta ja

arvokkaasta sävystä hän tunsi täydellisesti, että keskustelu oli

kääntymässä pahalle tolalle. Hän päätti antautua puheen johdeltavaksi,

mutta olla varuillaan.

"Mitä siis ette hänelle kertonut, jos saan luvan kysyä?" tiedusti de

Guiche.

"No, la Vallièren juttua."

"La Vallièren... Mikä se on? Ja mitä kaikkea merkillistä te olettekaan

siellä saanut tietää, kun Bragelonne, joka itse oli täällä, ei ollut

sellaisesta selvillä?"

"Tosissanneko tuota kysytte?"

"Mitä vakavimmalla mielellä."

"Heh, tekö, hovimies, te, joka asutte Madamen luona, olette talon

alituinen vieras, Monsieurin ystävä, te, kauniin prinsessamme

suosikki!?"

De Guiche punastui suuttumuksesta.

"Mistä prinsessasta te puhutte?" kysyi hän.

"No, enhän minä tunne kuin yhden, hyvä ystävä. Minä puhun Madamesta.

Onko teillä täällä hovissa joku toinenkin prinsessa? Mitä?"

De Guiche oli unohtamaisillaan varovaisuutensa, mutta hän oivalsi

vastustajansa tempun. Riita oli ilmeisesti syntymässä näiden kahden

nuoren miehen välillä. Mutta de Wardes tyrkytti taisteluhaastetta

Madamen nimiin, jotavastoin de Guiche tahtoi hyväksyä aiheeksi

ainoastaan la Vallièren. Tästä hetkestä lähtien he olivat kuin

miekkasilla, ja leikki jatkuisi, kunnes jompaankumpaan sattuisi.

De Guiche kokosi siis kaiken kylmäverisyytensä.

"Tässä ei ole vähimmässäkään määrin kysymys Madamesta, hyvä herra de

Wardes", sanoi hän, "vaan siitä, mitä juuri äsken sanoitte."

"Ja mitä minä sanoin?"

"Että olitte salannut Bragelonnelta jotakin."

"Minkä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin", vastasi de Wardes.

"En, kunniasanallani!"

"Mitä joutavia!"

"Jos te sanotte sen minulle, niin sen tiedän; muutoin en sen vannon!"

"Mitä! Minä saavun kaukaa, kuudenkymmenen lieuen päästä; te ette ole

täältä liikahtanut; te olette nähnyt silmillänne, minkä vain kuulopuhe

on minulle kertonut, ja kuulen teidän vakavasti väittävän, että te ette

tiedä? Oh, kreivi, te olette kovapintainen!"

"Kuten tahdotte, de Wardes; mutta minä toistan teille, etten mitään

tiedä."

"Te ette ole tietävinänne: se on varovaisuutta."

"Siis ette sano mitään, -- enempää minulle kuin Bragelonnellekaan?"

"Te tekeydette kuuroksi. Olen varma, että Madame ei hillitsisi itseään

yhtä hyvin kuin te."

"Haa, kaksinkertainen teeskentelijä", hymähti de Guiche itsekseen,

"oletpa palannut oikealle alallesi."

"No sitten", jatkoi de Wardes, "koska meidän on niin vaikea käsittää

toisiamme la Vallièren ja Bragelonnen suhteen, haastelkaamme omista

asioistamme."

"Mutta", väitteli de Guiche, "minulla ei ole omia asioita. Ette kai ole

minusta sanonut Bragelonnelle mitään, jota ette voisi toistaa minulle

itselleni?"

"En. Mutta ettekö ymmärrä minua, de Guiche? Yhtä tietämätön kuin olen

muutamista asioista, yhtä kahlehdittu olen toisten suhteen. Jos

esimerkiksi olisi kysymyksessä herra de Buckinghamin suhteet

Pariisissa, niin -- koska olen matkustanut yhdessä herttuan kanssa --

voisin teille kertoa mitä mielenkiintoisimpia seikkoja. Haluatteko,

että kerron?"

De Guiche nosti kätensä hiestä kostealle otsalleen.

"Ei", virkkoi hän, "sata kertaa ei, minä en ole utelias siitä, mikä ei

koske minua. Herra de Buckingham on minulle vain tuttava, Raoul

sitävastoin sydämellinen ystäväni. Minä en siis ollenkaan ole utelias

tietämään, mitä herra de Buckinghamille on sattunut, sensijaan kun

minulle on peräti mielenkiintoista tietää, mitä on sattunut Raoulille."

"Pariisissako?"

"Niin, Pariisissa tai Calaisissa. Minä, näettehän, olen täällä

saapuvilla: jos jotakin sattuu, on minulla tilaisuus pitää puoliani,

jotavastoin Raoul on poissa, ja ainoastaan minä olen häntä edustamassa.

Siis Raoulin asiat ennen omiani."

"Mutta Raoul tulee takaisin."

"Niin, tehtävänsä suoritettuaan. Sillaikaa, ymmärrättehän, en voi olla

puuttumatta tutkimaan niitä ilkeitä huhuja, joita hänestä saattaa

liikkua."

"Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän viipyy jonkun aikaa Lontoossa",

sanoi de Wardes irvistäen.

"Arveletteko niin?" kysyi de Guiche yksinkertaisesti.

"_Parbleu!_ Luuletteko, että hänet on lähetetty Lontooseen vain

mennäkseen ja tullakseen? Ei suinkaan; hänet on toimitettu Lontooseen

oleskelemaan toistaiseksi."

"Haa, kreivi", sanoi de Guiche tarttuen voimakkaasti de Wardesin

käteen, "sepä on Bragelonnelle hyvin ikävä arvelu ja oikeuttaa

täydellisesti, mitä hän minulle kirjoitti Calaisista."

De Wardes kylmeni jälleen. Ivailunhalu oli tempaissut hänet mukaansa,

ja varomattomuudessaan hän oli joutunut kiikkiin.

"No, mitä hän sitten kirjoittikaan?" kysyi hän.

"Että te olitte lausunut muutamia katalia vihjauksia la Vallièrea

vastaan ja tuntunut pilkkaavan hänen suurta luottamustaan tähän nuoreen

tyttöön."

"Niin kyllä tein", myönsi de Wardes, "ja odotin kuulevani Bragelonnen

varakreivin sanovan minulle, mitä mies sanoo miehelle, kun tämä häntä

suututtaa. Jos siis esimerkiksi etsisin riitaa teidän kanssanne, niin

sanoisin, että suotuaan suosionsa herra de Buckinghamille Madame

nykyisten puheiden mukaan lähetti pois komean herttuan vain teidän

hyväksenne."

"Hoo, se ei minua loukkaisi rahtuakaan, hyvä herra de Wardes", vakuutti

de Guiche, hymyllä salaten väristyksen, joka tällä hetkellä tulisuihkun

tavoin kiiti hänen suonissaan, "peijakas, sellainen suosiohan on

hunajaa."

"Myönnetään; mutta jos välttämättömästi tahtoisin rakentaa riitaa

kanssanne, minä etsisin vastaväitöstä ja puhuisin teille jostakin

metsiköstä, missä teillä oli kohtaus tuon maineikkaan prinsessan

kanssa, polvistumisista, kätten suutelemisista, -- ja te, joka olette

umpimielinen, herkkä ja närkäs mies..."

"Eipä niinkään, sen vannon", virkkoi de Guiche, keskeyttäen hänet yhä

hymyillen, vaikka kalman kaivelu sydämessä. "Ei, minä vannon teille,

että se ei koskisi minuun, -- en tekisi teille mitään vastaväitteitä.

Näettekös, parahin kreiviseni, minä olen nyt kerran sellaiseksi luotu;

omissa asioissani olen kylmä kuin jää! Mutta aivan toisena esiinnyn,

kun on kysymyksessä poissaoleva ystävä, joka lähtiessään on uskonut

etunsa haltuuni. Haa, sellaisen ystävän tähden, näettekös, de Wardes,

minä olen pelkkää tulta!"

"Minä ymmärrän teitä, herra de Guiche. Mutta sanokaa mitä sanotte,

meidän keskemme ei tällähaavaa voi tulla kysymystä Bragelonnesta eikä

siitä vähäpätöisestä tyttösestä, jota nimitetään la Vallièreksi."

Tällöin muutamat aatelismiehet astuivat salin poikki. Kuultuaan jo

viimeksi lausutut sanat he saattoivat eroittaa tulossa olevan

jatkonkin. De Wardes huomasi sen ja pitkitti äänekkäästi:

"Oh, jos la Vallière olisi keimailijatar kuten Madame, jonka kaiketi

kylläkin viaton veikistely on ensiksi aiheuttanut herra de Buckinghamin

lähettämisen takaisin Englantiin ja sitten teidän karkoituksenne

hovista, -- sillä olittehan hullaantunut hänen veikistelystään,

monsieur?"

Herrasmiehet lähestyivät, de Saint-Aignan etunenässä ja Manicamp

kintereillä.

"Eh, hyvä ystävä, mikäpä siinä auttoi!" virkkoi de Guiche hymyillen;

"minä olen narri, kuten kaikki tietävät. Otin pilan vakavalta kannalta

ja toimitin itseni häädetyksi. Mutta minä olen nähnyt erehdykseni, olen

taivuttanut turhamielisyyteni sen edessä, jolla on oikeus, ja tullut

kutsutuksi takaisin, kun esitin kunniallisen anteeksipyynnön ja lupasin

itselleni parantua viastani. Ja kuten näette, olenkin täysin

parantunut, voiden nykyisin nauraa sille, mikä neljä päivää sitten oli

murtaa sydämeni. Mutta hän, Raoul, on rakastettu; hän ei naura onneaan

uhkaaville huhuille, joiden tulkiksi te, kreivi, olette antautunut,

vaikka tiedätte yhtä hyvin kuin minä ja koko maailma, ette ne ovat

pelkkää panettelua."

"Panettelua!" huudahti de Wardes raivoissaan siitä, että toisen

kylmäverisyys ajoi hänet satimeen.

"Niinpä niin, panettelua. _Dame_, tuossa on hänen kirjeensä, jossa hän

sanoo, että olitte puhunut pahaa neiti de la Vallièresta ja kysyy

minulta, onko totta, mitä te olette tästä nuoresta tytöstä puhunut.

Tahdotteko, de Wardes, että otan nämä herrat tuomareiksemme?"

Ja aivan kylmäverisesti de Guiche luki ääneen la Vallièrea koskevan

kohdan kirjeestä.

"Nyt", jatkoi kreivi, "olen päässyt selvyyteen, että tahdoitte häiritä

kelpo Bragelonnen mielenrauhaa ja että aikeenne olivat häijyt."

De Wardes katsahti ympärilleen nähdäkseen, saisiko miltään taholta

tukea. Mutta kun kuultiin, että Wardes joko suoraan tai välillisesti

oli herjannut päivän epäjumalaa, jokainen ravisti päätänsä, ja de

Wardes näki ainoastaan paheksuvia kasvoja.

"Messieurs", huomautti de Guiche vaistomaisesti arvaten yleisen

mielipiteen, "keskustelumme herra de Wardesin kanssa koskee niin

arkaluontoista asiaa, että kukaan ei saisi kuulla siitä sen enempää

kuin te olette kuulleet. Vartioitkaa siis ovia, pyydän, ja jättäkää

meidät päättämään puheemme kahden kesken kuten tulee kahden

herrasmiehen, joista toinen on väittänyt toista valehtelijaksi."

"Messieurs, messieurs!" huudahtivat läsnäolijat.

"Teenkö mielestänne väärin puolustaessani neiti de la Vallièrea?" kysyi

de Guiche. "Siinä tapauksessa alistun tuomioon ja peruutan ne

loukkaavat sanat, jotka olen saattanut herra de Wardesia vastaan

lausua."

"_Peste_", kirosi de Saint-Aignan, "ette suinkaan!... Neiti de la

Vallière on enkeli."

"Itse hyve, itse puhtaus", vakuutti Manicamp.

"Näette, herra de Wardes", sanoi de Guiche, "etten ole yksinäni

tyttörukan puolella. Hyvät herrat, vielä kerran pyydän teitä jättämään

meidät. Näettehän, että on mahdotonta olla tyynempi kuin me olemme."

Hoviherrat poistuivat hyvin kernaasti, mennen eri oville. Molemmat

nuoret miehet jäivät kaksistaan.

"Hyvin pelattu", virkkoi de Wardes kreiville.

"Eikö olekin?" vastasi tämä.

"Mitä tehdä? Minä olen ruostunut maaseudulla sillaikaa kun te, herra

kreivi, olette ihmeellisesti edistynyt malttavaisuudessa. Aina sitä

jotakin naisten seurassa oppii. Ottakaa siis vastaan onnitteluni."

"Kiitän."

"Ja minä esitän sen myös Madamelle."

"Hoo, nyt, paras herra de Wardes, voimme puhua asiasta niin äänekkäästi

kuin haluatte."

"Älkää uhmatko minua."

"Uhmaan ihan huoletta! Te olette tunnettu pahanilkiseksi mieheksi. Jos

tuon teette, niin teitä pidetään halpamaisena raukkana ja Monsieur

hirtättää teidät tänä iltana ikkunan koukkuun. Puhukaa, paras de

Wardes, puhukaa."

"Minua on lyöty."

"Niin, mutta ei vielä tarpeeksi."

"Näen, että te ette kavahtaisi mukiloimasta minua perinpohjin."

"Ehei, vielä paremminkin."

"Lempo soikoon, tulette pahaan aikaan, herra kreivi! Äskettäin

suorittamani leikin jälkeen ei uusi erä sovellu minulle. Olen

menettänyt liiaksi verta rannikolla. Pienimmästäkin ponnistuksesta

haavani avautuisivat ja te suoriutuisitte minusta tosiaan liian

helposti."

"Se on totta", myönsi de Guiche, "ja kuitenkin te tullessanne näytitte

kukoistavan naaman ja kelpo käsivarret."

"Niin, käsivarrethan kyllä vielä menettelevät, mutta koivet ovat

heikot, ja sitäpaitsi en ole pitänyt miekkaa kädessäni sen kirotun

kaksintaistelun jälkeen. Te taasen, siitä olen varma, miekkailette joka

päivä saattaaksenne väijytyksenne hyvään loppuun."

"Kautta kunniani, monsieur", vastasi de Guiche, "on jo kulunut puoli

vuotta siitä, kun olen harjoitellut."

"Ei, näettekös, kreivi, ajateltuani asiaa joka puolelta minä en

taistele, en ainakaan teidän kanssanne. Minä odotan Bragelonnea koskapa

sanotte, että hän se kantaa minulle kaunaa."

"Oh, ettepä suinkaan, ette te jää Bragelonnea odottamaan", huudahti de

Guiche äärimmilleen kiihtyneenä, "sillä omien sanojenne mukaan saattaa

Bragelonne viipyä kauan, ja sillävälin teidän häijy sisunne tekisi

tehtävänsä."

"Ottakaa toki huomioon, että minulla on pätevä este."

"Annan teille viikon toipuaksenne."

"Tuo on jo parempaa. Viikon kuluttua saamme nähdä."

"Niin, niin, minä ymmärrän: viikossa voi päästä viholliseltaan pakoon.

Ei, ei päivääkään."

"Te olette hullu, monsieur", vastasi de Wardes, vetäytyen askeleen

taaksepäin.

"Ja te olette kurja pelkuri, ellette vapaaehtoisesti suostu

taistelemaan!"

"Heh?"

"Minä ilmoitan kuninkaalle, että herjattuanne la Vallièrea kieltäydytte

kaksintaistelusta."

"Haa", äännähti de Wardes, "te olette vaarallisen kavala, herra

kunniallinen ritari."

"Mikään ei ole vaarallisempaa kuin sen kavaluus, joka aina menettelee

muotojen mukaan."

"Antakaa minulle siis ensin terveet koivet tai isketyttäkää suontanne,

että mahdollisuutemme tasaantuvat."

"Ei, nyt keksin hyvän ehdotuksen."

"Puhukaa."

"Me nousemme molemmat ratsaille ja vaihdamme kolme pistoolinlaukausta.

Te saatte ampua ensimmäisenä. Olen nähnyt teidän luodilla näpsäyttävän

pääskysiä, ajaessanne täyttä laukkaa. Älkää kieltäkö, olen sen nähnyt."

"Taidattepa olla oikeassa", myönsi de Wardes; "siten on mahdollista,

että surmaan teidät."

"Siinä tekisitte minulle palveluksen."

"Koetan parastani."

"Onko asia sovittu?"

"Kätenne."

"Tässä... Kuitenkin yhdellä ehdolla: te vannotte minulle, ettette anna

tästä mitään kuninkaan tietoon."

"En mitään, sen vannon."

"Minä menen noutamaan hevoseni."

"Ja minä omani."

"Mihin ajamme?"

"Tasangolle; tiedän siellä oivallisen paikan."

"Lähdemmekö yhdessä?"

"Mikä estäisi?"

Ja kävellen tallirakennuksia kohti he astuivat Madamen heikosti

valaistujen ikkunain alitse. Pitsiverhojen takaa heijastui haamumainen

varjo.

-- Siellä on nainen, -- hymyili de Wardes itsekseen, -- joka ei

aavistakaan, että me hänen tähtensä käymme kohti kuolemaa.

152.

Kaksintaistelu.

De Wardes ja de Guiche valitsivat kumpainenkin ratsunsa ja

satuloitsivat ne itse. De Wardesilla ei ollut pistooleja, mutta hänen

vastustajallaan oli kotona kaksi paria, jotka hän käväisi noutamassa ja

panosti, antaen de Wardesin sitten valita. Tämä otti sen parin, jota

hän oli entisen ystävänsä seurassa jo parikymmentä kertaa käyttänyt, --

saman, jolla de Guiche oli nähnyt hänen pudottelevan varpusia lennosta.

"Te ette ihmettele", virkkoi hän, "että noudatan kaikkia varokeinoja.

Aseenne ovat teille tuttuja, joten minä vain tasoitan mahdollisuuksia."

"Se oli turha huomautus", vastasi de Guiche; "teillä on siinä oikeus

puolellanne."

"Nyt pyydän teitä hyväntahtoisesti auttamaan minua satulaan", sanoi de

Wardes, "sillä minun on vielä vaikeanlainen nousta."

"Mieluummin sitten taistelkaammekin jalkaisin."

"Ei, kyllä minussa on miehen vastus, kunhan vain saan asettuneeksi

ratsun selkään."

"Hyvä, hyvä, ei siitä sen enempää."

Ja de Guichen tukemana pääsi de Wardes satulaan.

"Mutta toisemme hengen tavoittamiseen innostuessamme olemmekin

unohtaneet erään seikan", pitkitti nuori mies.

"Minkä niin?"

"Että nyt alkaa jo olla pimeä, joten meidän on tapeltava ihan

käsikopelolta."

"Mitäpä siitä, -- niinkin saa surmatuksi."

"On sentään vielä otettava huomioon sekin, että kunnialliset

aatelismiehet eivät lähde kaksinkamppailuun todistajitta."

"Hoo, teillä on yhtä hyvä halu kuin minullakin suoriutua työstä

kunnollisesti!" huudahti de Guiche.

"Kyllä; mutta minä en soisi mahdollisesti jälkeenpäin sanottavan, että

te olette murhannut minut, tai toisessa tapauksessa itse joutuvani

syytetyksi rikoksesta."

"Onko mitään sellaista puhuttu kaksintaistelustanne herra de

Buckinghamin kanssa?" kysyi de Guiche. "Tapahtuihan se samanlaisissa

olosuhteissa kuin tätäkin suunnittelemme."

"Kah, silloin oli vielä valoa, ja me seisoimme reisiin asti vedessä;

rannalle oli sitäpaitsi kertynyt paljon väkeä katselijoiksi."

De Guiche mietti tuokion, mutta se harkinta vain vahvisti hänen

sielussaan jo herännyttä ajatusta, että de Wardes tahtoi saada

todistajia johtaakseen puheen jälleen Madameen ja antaakseen

kaksintaistelulle toisen luonteen. Hän ei senvuoksi vastannut mitään,

ja de Wardesin vielä luodessa häneen kysyvän silmäyksen hän ilmaisi

pään liikkeellä, että oli parempi pysyä tänällään.

Kiistakumppanukset siis läksivät matkaan linnasta, käyttäen

takaporttia, jonka lähellä Montalais ja Malicorne tavallisesti

kohtailivat toisiaan. Ikäänkuin käydäkseen taisteluun päivän jättämää

hellettä vastaan oli yö kerännyt sankkoja pilvijoukkoja äänettöminä ja

raskaina vyörymään lännestä itää kohti. Salamoitsematon ja jyrisemätön

kupu alkoi laskeutua kaikella painollaan maan päälle ja rakoilla tuulen

puuskahtelussa niinkuin palteestaan repeytynyt suunnaton purje. Siitä

herahteli haileita ja isoja sadepisaroita, jotka kokoilivat pölyä

kieriviksi pallosiksi. Janoisista kukkasista, lehtevistä puista ja

tiheistä pensasaidoista leijui tuhansia tuoksuja, jotka nostatat

mieleen suloisia muistoja, nuorekkaita mielikuvia, ikuisen elämän,

onnen ja rakkauden aatoksia.

"Maa tuoksuu hyvältä", virkkoi de Wardes; "se koettaa tenhota meitä

puoleensa."

"Minulla on johtunut mieleen muutamia seikkoja, jotka esitän

harkittaviksenne", sanoi de Guiche.

"Mitä ne koskevat?"

"Taisteluamme."

"Lieneekin jo tosiaan aika ryhtyä lähemmin järjestämään sitä."

"Ottelemmeko yleiseen vakiintuneiden ja tavallisten sääntöjen mukaan?"

"Mitä tarkoitatte tavallisilla?"

"Me laskeudumme ratsailta jollakin tasaisella paikalla, kiinnitämme

hevoset jotenkuten, astumme aseettomina yhteen ja etäännymme sitten

sataviisikymmentä askelta kumpainenkin, lähestyen siitä ahdistamaan

toisiamme. Siten minä kolmisen viikkoa takaperin surmasin

Follivent-paran Saint-Denisissä."

"Suokaa anteeksi, mutta te ette ota lukuun erästä seikkaa.

Kaksintaistelussanne Folliventin kanssa, kuten olen kuullut, te

marssitte jalkaisin toisianne vastaan miekka hampaissa ja pistooli

kädessä."

"Se on totta."

"Mutta kun minusta ei ole tanakasti kävelemään, kuten myöntänette, niin

taistelkaamme satulassa loppuun asti, karauttaen vastakkain, ja

ampukoon ensimmäisenä se joka tahtoo."

"Niin kai sitten on parasta; mutta on yö jo tulossa, sattuu

hukkalaukauksia helpommin kuin päivänvalolla."

"No, kumpainenkin ampukoon ensin kaksi laukaustaan ja panostakoon

uudestaan kolmatta varten -- sen pitäisi riittää."

"Se sopii! Mistä valitsemme kiistatantereen?"

"Onko teillä mitään erityistä paikkaa mielessänne?"

"Ei."

"Näettehän tuon pikku metsikön edessäpäin?"

"Rochin-lehdon? Hyvin."

"Tunnetteko sen?"

"Täydellisesti."

"Tiedätte siis, että sen keskellä on aho?"

"Kyllä."

"Ratsastakaamme sinne."

"Olkoon menneeksi."

"Se on ikäänkuin luonnon laatima kilpa-aitaus teinensä, polkuineen,

kuoppineen ja ojineen, penkereinensä ja puistokujineen. Siellä meidän

kelpaa otella kaikessa rauhassa."

"Minulle paikka soveltuu mainiosti, jos kerran te hyväksytte sen. Nyt

sitten lienemmekin perillä?"

"Niin. Katsokaa tätä mukavaa tienristeystä. Mitä hohtoa tähdistä

tuikkii, kuten Corneille sanoo, se keskittyy tähän; luonnollisina

rajoina on metsän kehä maisemaesteineen."

"Hyvä on. Sopikaamme siis vielä lopullisista ehdoista."

"Minä esitän seuraavaa järjestelyä, -- jos tahdotte jotakin toisin,

niin sanokaa vain."

"Kuuntelen ehdotustanne."

"Hevosen kaatuessa on ratsastajan taisteltava jalkaisin."

"Se on kieltämätöntä, koska meillä ei ole varahevosia."

"Mutta se ei pakota vastustajaa laskeutumaan maahan."

"Vastustaja saakoon toimia kuten hyväksi näkee."

"Jos taistelijat joutuvat yhteen, niin he eivät saa uudestaan etääntyä,

vaan lopettavat ottelun lähekkäin."

"Suostun siihen."

"Kolme laukausta, eikä enempää, niinhän?"

"Se kyllä riittää mielestäni. Ottakaa tästä ruutia ja luoti kolmatta

laukausta varten; minä teen samaten. Mitallinen kumpaisellekin, ja

lopun ruudin ja varaluodit me heitämme pensaikkoon."

"Ja vannomme Kristuksen nimessä", lisäsi de Wardes, "että meillä ei ole

hallussamme mitään ylimääräisiä ampumatarpeita?"

"Se on sovittu; minä vannon sen."

De Guiche ojensi kätensä taivasta kohti. De Wardes teki samoin.

"Ja nyt, hyvä kreivi", sanoi hän, "sallikaa minun huomauttaa teille,

että minua ei eksytetä: te olette Madamen rakastaja tai tulemassa

siksi. Olen saanut selville sen salaisuuden, ja te pelkäätte minun

kertovan; vaitioloni varmentamiseksi te tahdotte surmata minut. Se on

varsin luonnollista, ja teidän sijassanne minä menettelisin samaten."

De Guiche taivutti päätänsä.

"Mutta sanokaahan minulle", jatkoi de Wardes voitonriemuisena,

"kannattiko toimittaa niskoilleni vielä tuo ilkeä Bragelonnenkin juttu?

Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, ärsytetty villikarju raivostuu

vaaralliseksi, ahdistettu kettukin saa jaguarin notkeuden. Niinpä minä

teidän kiusaamananne umpikujaan tavoitankin vain jommankumman ehdotonta

kuolemaa, jotta jutut loppuvat."

"Siihen teillä on oikeus."

"Niin, mutta ottakaa huomioon, että minä nyt teen kaikkea pahaa, mihin

kykenen. Arvannettehan ensiksikin, että minä en ole typerästi lukinnut

salaisuuttani tai oikeastaan teidän salaisuuttanne sydämeeni? Muuan

ystäväni, varsin sukkela mies, jonka te tunnette, on ajoissa päässyt

siihen osalliseksi, niin että jos minut surmataankin, teille ei ole

siitä suurtakaan hyötyä. Jos minä sitävastoin surmaan teidät, niin

kaikkea mahdollista voi tapahtua jälkeenpäin, hiisi vieköön, --

ymmärrättehän?"

De Guiche värähti.

"Jos te kaadutte luodistani", jatkoi de Wardes, "niin te olette

toimittanut Madamelle kaksi sisukasta vihamiestä, jotka panevat

kaikkensa hänen asemansa kukistamiseksi."

"Haa, monsieur", karjaisi de Guiche vimmastuneena, "älkää perustako

liikaa minun kuolemani mahdollisuuteen! Noista kahdesta vihamiehestä on

toivoakseni toinen hetimiten kylmänä, ja toisestakin suoriutunen ensi

tilassa."

De Wardes vastasi niin pirullisella naurulla, että taikauskoinen

ihminen olisi siitä säikähtynyt. Mutta de Guiche ei ollut herkkä siinä

kohden.

"Kaikki on luullakseni järjestettyä, herra de Wardes", sanoi hän.

"Suvainnetteko siis etääntyä vai siirrynkö minä?"

"Ei, mielelläni säästän teiltä sen vaivan", vastasi de Wardes ja

kannusti hevosensa laukkaan. Hän ratsasti koko ahon poikki ja asettui

aukion vastapäiseen laitaan, de Guichen jäädessä alalleen omaan

reunaansa. Suunnilleen sadan askeleen päässä olivat kiistakumppanit jo

ihan näkymättömiä toisilleen, kun saarnit ja kastanjat loivat sankan

varjonsa kauas aholle.

Kului minuutti syvässä hiljaisuudessa. Sitten kumpainenkin kuuli

varjonsa suojassa pistoolin hanan raksahtavan vireeseen.

Tavallista taistelumenetelmää noudattaen de Guiche pani ratsunsa

laukkaamaan siinä käsityksessä, että juoksun joutuisuus ja hypähtelevä

liike olisivat kaksinaisena takeena sattumiselta. Hän suuntasi kulkunsa

suoraan sitä pistettä kohti, missä vastustajan piti hänen arvionsa

mukaan olla. Hän odotti kohtaavansa de Wardesin puolitiessä, mutta

erehtyi. Olettaen nyt, että vastustaja olikin jäänyt paikalleen

odottamaan, hän pitkitti ratsastustaan, mutta jätettyään taipaleesta

kahden kolmanneksen verran taakseen näki risteyksen äkkiä leimahtavan

valoisaksi, ja samassa luoti viheltäen katkaisi hänen hattusulkansa.

Heti seuraavassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin edellisen leimahdus olisi

ollut toiselle valaistuksena, pamahti uusi laukaus, ja toinen luoti

osui de Guichen ratsua päähän vähän alapuolelle korvan.

Eläin sortui maahan.

Nämä kaksi laukausta olivat kreiville suurena yllätyksenä, tullen aivan

toiselta suunnalta kuin missä de Wardesin piti olla. Ollen hyvin

kylmäverinen mies vaaran kohdatessa hän kuitenkin ehti sovittamaan

suistumistansa, niin että ainoastaan toinen jalkaterä likistyi hevosen

alle. Onneksi elukka henkitoreissaan vielä teki liikkeen, joka auttoi

kreiviä vapauttamaan raajansa.

Hän nousi, tunnusteli itseään ja huomasi säilyneensä eheänä.

Tuntiessaan hevosensa myötäävän hän oli pistänyt molemmat pistoolinsa

satulakoteloihin, jotta kaatuminen ei saisi jompaakumpaa tai molempia

hyödyttömästi laukeamaan ja hän joutuisi turvattomaksi. Nyt jalkeille

päästyään hän sieppasi pistoolit ja kiirehti sille taholle, missä oli

laukausten välähtäessä nähnyt de Wardesin. Hän oli heti oivaltanut

vastustajansa tempun, joka olikin varsin yksinkertainen.

Sen sijaan että olisi karauttanut de Guichea kohti tai jäänyt

asemapaikalleen odottamaan, de Wardes oli parinkymmenen askeleen verran

kiertänyt syrjään varjokehässä, joka peitti hänet vastustajansa

näkyvistä, ja tämän paljastaessa sivustansa oli hän paikaltaan

mukavasti kaikessa rauhassa tähdännyt tarkkaan ja siten käyttänyt de

Guichen ratsun laukkaamista edukseen. Niinpä olikin ensimmäinen luoti

hämystä huolimatta viistänyt tuskin tuumaa de Guichen päästä. De Wardes

oli niin varma tähtäyksestään, että hän odotti vastustajansa heti

suistuvan maahan, mutta lähetti vielä varoiksi perään toisen luodin,

jolloin käsi vavahti sen verran, että ratsu saikin surmansa.

Tämä hankala sattuma saattoi kääntyä onnelliseen loppuun, jos de Guiche

jäi kykenemättömäksi liikkumaan, kunnes de Wardes ehti panostaa

kolmannen laukauksensa, jolloin vastustaja olisi hänen armoillaan.

Mutta de Guiche pääsikin tuota pikaa jalkeille, ja hänellä oli molemmat

pistoolit panostettuina.

De Guiche käsitti aseman, oli oltava de Wardesia rivakampi. Hän juoksi

kohti, ehtiäkseen taatulle tähtäysviivalle ennen kuin toinen saisi

pistoolinsa kuntoon.

De Wardes näki hänen lähestyvän kuin myrskytuulena. Luoti oli tiukkaan

mahtuva ja pyrki juuttumaan kiinni latasimen tielle. Hätäinen panostus

saattoi haaskata hukkaan viimeisen laukauksen. Huolellinen panostus

merkitsi ajanhukkaa ja hengen menettämistä sillä tavoin.

Hän hypähdytti ratsunsa sivulle. De Guiche kiepahti kannoillaan ja

laukaisi juuri kun hevonen laskeusi neljälle jalalle. Luoti vei de

Wardesilta hatun.

Toinen oivalsi saaneensa hetkisen aikaa ja panosti pistoolinsa

vireästi. Nähdessään vastustajansa pysyvän satulassa de Guiche heitti

hyödyttömäksi käyneen pistoolinsa pois ja kohotti toisen, jälleen

hyökäten kohti. Mutta jo kolmannella askeleella de Wardes äkillisesti

tähdäten ampui. Kuului kiukkuinen ärjähdys; kreivin käsivarsi koukistui

ja putosi alas, hellittäen pistoolin. Mutta de Wardes näki kreivin heti

kumartuvan, tempaavan aseensa vasempaan käteen ja rynnistävän

uudestaan.

Se oli ratkaiseva hetki.

"Olen hukassa", jupisi de Wardes; "hän ei ole kuolettavasti

haavoittunut."

Mutta juuri kun de Guichen pistooli oli noussut tähtäykseen, kreivi

lyyhistyi yhtäkkiä kasaan. Hän oihkaisi tuskaisesi ja kierähti de

Wardesin ratsun jalkoihin.

"Kas sitä!" mutisi voittaja, nykäisi ohjaksista ja iski molemmat

kannukset hevosen kupeisiin. Elukka loikkasi elottoman ruumiin yli ja

kiidätti ratsastajansa nopeasti linnaan.

Sinne saavuttuaan de Wardes neljännestunnin ajan aprikoitsi äskeistä.

Malttamattomasti rientäessään pois taistelupaikalta hän ei ollut

varmistautunut siitä, oliko de Guiche todella kuollut. De Wardesin

kiihtynyt mieli kohdistui nyt kaksinaiseen pulmaan. De Guiche oli joko

saanut surmansa tai ainoastaan haavoittunut. Jos hän oli hengetön, niin

oliko hänen ruumiinsa siten jätettävä susien raadeltavaksi? Se oli

tarpeetonta julmuutta, koska vainaja ei voinut mitään puhua. Mutta jos

hän oli vain haavoittunutkin, sopiko hänen olla toimittamatta apua, kun

häntä muussa tapauksessa pidettäisiin villinä, jolla ei ollut mitään

parempia tunteita -- sillä itse kaksintaistelu tuskin oli salattavissa?

Tämä näkökohta oli määräävä. De Wardes tiedusti Manicampia ja kuuli

tämän menneen levolle sitten kun oli turhaan kysellyt de Guichea

yhtyäkseen hänen seuraansa. De Wardes läksi herättämään nukkujaa ja

kertoi hänelle tapauksen. Manicamp kuunteli sanattomana, mutta hänen

kasvonsa ilmaisivat yhä lisääntyvää tarmokkuutta, jota niiden ei olisi

luullut kykenevän kuvastamaan. Ja toisen lopetettua hän virkahti vain

yhden sanan:

"Lähtekäämme!"

Matkalla Manicamp tuntui hyvin miettiväiseltä, ja hänen katsantonsa

synkistyi sitä mukaa kuin de Wardes lähemmin selitteli kohtausta.

"Luulette siis, että hän on kuollut?" hän viimein virkkoi.

"Voi, valitettavasti!"

"Ja te taistelitte sillä tavoin ihan ilman todistajia?"

"Hän tahtoi niin."

"Se on kummallista!"

"Kuinka niin kummallista?"

"Se ei ole lainkaan de Guichen luonteen mukaista."

"Ettehän kai epäile sanaani?"

"Hm, hm!"

"Te olette epäuskoinen?"

"Hiukan... Mutta huomautan jo ennakolta, että käyn vielä

epäuskoisemmaksi, jos näen poikaparan hengettömänä."

"Herra Manicamp!"

"Herra de Wardes!"

"Te tunnutte loukkaavan minua!"

"Miten vain tahdotte kantani käsittää. Mitä voinkaan? En ole koskaan

sietänyt herrasmiehiä, jotka tulevat ilmoittamaan: 'Olen surmannut

herra sen ja sen eräässä sopessa; se on ikävä onnettomuus, mutta

tapahtui rehellisessä taistelussa.' On kutakuinkin pimeä yö sellaiseen

taisteluun, herra de Wardes!"

"Hiljaa, nyt olemme perillä."

Pikku aukio alkoikin jo näkyä; keskemmällä häämöitti hevosen jäykistyvä

raato. Ratsusta oikealle virui kreiviparka tummalla nurmella verissään,

kasvot maata vasten. Hän oli jäänyt paikalleen eikä näyttänyt

liikahtaneenkaan.

Manicamp heittäysi polvilleen, kohotti ystävänsä ruumista ja havaitsi

sen kylmäksi ja hurmeiseksi. Hän laski taakkansa alas ja ojentausi

pitkäkseen koettelemaan viereltä, kunnes löysi de Guichen pistoolin.

"_Morbleu_!" äännähti hän nousten vaaleana kuin haamu, pistooli

kädessään; "_morbleu_, te ette erehtynyt, hän on kuollut!"

"Kuollut?" toisti de Wardes.

"Niin, -- ja hänen pistoolinsa on panostettu", lisäsi Manicamp

sormellaan koettaen sankkia.

"Mutta sanoinhan teille, että minä laukaisin juuri kun hän hyökkäsi

kohti ja tähtäsi minuun."

"Oletteko ihan varma siitä, että teillä oli kaksintaistelu hänen

kanssaan, herra de Wardes? Minun täytyy tunnustaa pahoin pelkääväni,

että te vain teitte murhan. Hoo, siivolla nyt, -- te olette ampunut

pistoolinne tyhjäksi, mutta hänen pistoolissaan on luoti! Te olette

surmannut hänen hevosensakin, ja de Guiche, Ranskan parhaita ampujia,

ei ole satuttanut teihin eikä teidän ratsuunne! Kuulkaapas nyt, herra

de Wardes, teille oli onnetonta, että toitte minut tänne: kaikki tuo

veri on nousut päähäni, olen hieman päihdyksissä, ja kautta kunniani

luulenkin, että näin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa lasketan luodin

otsaanne! Herra de Wardes, uskokaa sielunne Jumalan haltuun!"

"Ettehän toki ajattele sellaista, herra de Manicamp?"

"Ajattelenpa juuri lujasti."

"Te murhaisitte minut?"

"Ilman tunnonvaivoja, ainakaan tällähaavaa."

"Oletteko aatelismies?"

"On tullut olluksi paashina, joten kokeet on kyllä kaikki suoritettu."

"Antakaa minun siis puolustautua."

"Kyllä kai, tehdäksenne minulle saman kuin Guiche-poloiselle!"

Ja kohottaen pistoolin Manicamp suuntasi sen de Wardesin rintaa kohti,

käsivarsi ojennettuna ja silmäkulmat päättäväisesti rypistyneinä.

De Wardes ei yrittänyt edes paeta, hän seisoi kuin salaman iskemänä.

Kamalan hetkisen hiljaisuudessa, joka de Wardesista tuntui

vuosisadalta, kuului silloin huokaus.

"Hei", huudahti de Wardes, "hän elää, hän elää! Auttakaa, herra de

Guiche, minut tahdotaan murhata!"

Manicamp kavahti taaksepäin, ja molempien aatelismiesten kannattelemana

kreivi vaivalloisesti kohousi toisen käsivartensa varaan. Manicamp

viskasi pistoolin sivulle ja huudahti ilosta. De Wardes pyyhki kylmän

hien kostuttamaa otsaansa.

"Olipa jo aika!" mutisi hän.

"Miten on laitasi?" kysyi Manicamp de Guichelta; "millä tavoin olet

haavoittunut?"

De Guiche osoitti musertunutta käsivarttaan ja veristä rintaansa.

"Kreivi!" huudahti de Wardes; "minun syytettiin murhanneen teidät.

Puhukaa, pyydän, vahvistakaa, että meillä oli kunniallinen

kaksintaistelu!"

"Se on totta", vastasi haavoittunut, "herra de Wardes taisteli

rehellisesti, ja ken hyvänsä väittää muuta, hän saa minusta

vihamiehen."

"No, monsieur", sanoi Manicamp, "auttakaa minua nyt ensin kantamaan

ystäväparkaani, ja jälkeenpäin annan teille mitä hyvitystä vain

haluatte, -- tai jos olette kovin kiireissänne, niin tehkäämme

paremminkin: laittakaamme kreiviin nenäliinoistamme siteet ja

käyttäkäämme ne kaksi luotia, jotka vielä ovat jäljellä."

"Ei kiitos", kieltäysi de Wardes. "Kahdesti olen tunnin kuluessa

katsellut kuolemaa hyvin läheltä: se on ruma nähdä, ja mieluummin otan

vastaan anteeksipyyntönne."

Manicamp naurahti, ja kivuistaan huolimatta kreivikin hymyili.

Toiset tahtoivat kantaa häntä, mutta hän vakuutti jaksavansa kävellä

itse. Luoti oli murskannut nimettömän ja pikkusormen sitten luiskahtaen

sivulle kylkiluusta, rintaan tunkeutumatta. Hänet oli siis tainnuttanut

enemmän kipu kuin vamman vaarallisuus. Seuralaiset tukivat häntä

kumpaisestakin kainalosta ja toivat hänet siten kaupunkiin sen lääkärin

luo, joka oli hoitanut kuolinvuoteella fransiskaanimunkkia, Aramiksen

edeltäjää.

153.

Kuninkaan illallinen.

Kuningas oli tällävälin istuutunut pöytään, ja hänen sinä päivänä

vähälukuiset kutsuvieraansa olivat asettuneet paikoilleen molemmin

puolin, saatuaan tavanmukaisen viittauksen istuutua.

Vaikkakaan hovisääntö ei siihen aikaan vielä ollut niin

yksityiskohtaisesti vakiinnutettu kuin myöhemmällä, oli Ranskan hovista

jo kuitenkin poissa se vanhanaikainen hyväntuulisuus ja patriarkallinen

sydämellisyys, joka siellä vallitsi vielä Henrik IV:n päivinä; sen oli

Ludvig XIII:n epäluulo vähitellen häivyttänyt, toimittaakseen sijalle

suurellista prameilua, kun hän turhaan tavoitteli majesteettista

juhlallisuutta ympäristökseen.

Kuningas aterioitsi siis nykyään erikseen pienen pöydän ääressä, joka

neuvoskunnan puheenjohtajan pulpetin tavoin kohosi yli muiden pöytien;

sitä sanottiin pieneksi pöydäksi, mutta meidän täytyy lisätä, että se

kuitenkin oli viereisiä pöytiä isompi. Tälle pöydälle koottiin

sitäpaitsi runsain valikoima ruokalajeja, -- kalaa, metsänriistaa,

kotieläinten lihaa, hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä tavattoman

monessa muodossa valmistettuina. Kuningas oli nuori ja voimakas, ahkera

metsästäjä ja innostunut kaikkinaisiin ruumiinharjoituksiin; kaikkien

bourbonien perintönä hänellä lisäksi oli vilkas verenkierto, joka

edistää ruuansulatusta ja antaa nopeasti uudistuvaa ruokahalua. Hän oli

peloittavan nirso, kärkäs morkkaamaan kokkejansa; mutta hänen

antaessaan heille tunnustuksensa hänen kiitollisuutensa ilmeni

ylenpalttisena.

Kuningas aloitti ateriansa aina useilla liemikeitoilla, joko

hämmennettyinä yhteen tai erikseen tarjottuina; nämä hän yhdisti tai

oikeastaan eroitti lasillisella vanhaa viiniä kunkin lajin välillä. Hän

söi nopeasti ja ahnaanlaisesti.

Portos oli kunnioittavasti odottanut kyynärpään töyttäystä

d'Artagnanilta oman vuoronsa merkiksi, mutta nähdessään kuninkaan

rivakasti ryhtyvän eri ruokalajeihin hän kääntyi muskettisoturiin ja

sanoi puoliääneen:

"Sopinee jo käydä käsiksi, kun hänen majesteettinsa antaa noin hyvää

esimerkkiä? Katsohan vain!"

"Kuningas syö ja keskustelee samalla kertaa", vastasi d'Artagnan; "pidä

varasi, että jos hän sattuu puhuttelemaan sinua, sinulla ei silloin ole

suu täyteen ahdettuna, sillä se olisi säädytöntä."

"Parasta sitten olisikin, ettei maistaisi mitään", arveli Portos.

"Myönnän kuitenkin, että minun on nälkä, ja tämä kaikki tuoksuu

ärsyttävästi, koetellen sekä hajuhermoja että ruokahalua."

"Älä ajattelekaan olla syömättä", sanoi d'Artagnan; "siten

pahastuttaisit hänen majesteettiaan. Kuninkaalla on tapana sanoa, että

ken syö vankasti, hän tekee paljon työtäkin, ja hän ei pidä siitä, että

hänen pöydässään vain makustellaan."

"Mutta jos kerran pitää syödä, niin miten voi välttää, ettei suu ole

täynnä?" Portos huolestui.

"On kyettävä nielaisemaan kaikki kerrallaan alas, kun kuningas

suvaitsee puhutella", neuvoi muskettikapteeni.

"Hyvä!"

Ja Portos kävi työhön kohteliaan innokkaasti. Kuningas kohotti tuon

tuostakin katseensa lautasestaan, ja asiantuntijana hän pani merkille

tämän pöytävieraansa oivalliset taipumukset.

"Herra du Vallon!" sanoi hän.

Portos oli juuri tekemisissä jänispaistin kanssa, josta hän oli

pistänyt selkäpalan puolikkaan suuhunsa. Kuullessaan nimeänsä

mainittavan hän hätkähti, teki hurjan ponnistuksen kurkkulihaksillaan

ja pakotti viipaleen kokonaisena painumaan alas.

"Sire" vastasi hän tukahtuneella, mutta silti juuri kuuluvalla äänellä.

"Tarjottakoon herra du Vallonille tätä karitsanselkää", sanoi kuningas.

"Pidättekö nuoresta lampaasta, herra du Vallon?"

"Minä pidän kaikesta, sire", vastasi Portos.

D'Artagnan kuiskasi apuna:

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne suvaitsee minulle tarjota."

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne vain tarjoaa", kertasi Portos.

Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi.

"Mies syö vankasti, kun hän tekee paljon työtä", lausui hän hyvillään

siitä, että hänen seurueessaan oli noin voimallinen syömäri.

Portos sai vadin viereensä ja siirsi kelpo kimpaleen lautaselleen.

"No, mitä pidätte siitä?" kysyi kuningas.

"Erinomaista", vastasi Portos tyynesti.

"Onko teidän seudullanne näin hienoa lampaanlihaa, herra du Vallon?"

jatkoi kuningas.

"Sire", vastasi Portos, "minä luulen, että meillä päin kuten muuallakin

kaikki paras ensinnäkin kuuluu kuninkaalle, mutta toisekseen, minä en

syö lammasta samalla tavoin kuin teidän majesteettinne."

"Vai niin! Miten te sitten käytätte lampaanlihaa?"

"Tavallisesti annan laittaa karitsan kokonaisena."

"Koko karitsan kerrallaan?"

"Niin sire."

"Ja millä tavoin?"

"No, minulla on saksalainen kokki, sire; hän täyttää karitsan pienillä

Strassburgin makkaroilla, Troyesin hanhenmaksoilla ja Pithiviersin

leivoksilla. Ties miten hän sitten saakaan karitsasta luut otetuksi

pois niinkuin lintujen suhteen menetellään, jättäen paikoilleen nahan,

joka käristyy elukan ympäri makeaksi kuoreksi. Kun sitten leikkelee

paistin kauneiksi viipaleiksi ikäänkuin jättiläismakkaran, niin siitä

tihkuu punaista mehua, joka on sekä silmälle miellyttävää että kielelle

herkullista."

Ja Portos ihan maiskautti suutansa.

Kuninkaan silmät suurenivat mielihyvästä, ja ottaessaan muhennettua

fasaania, jota hänelle tarjottiin, virkkoi hän:

"Sellaista haluaisin minäkin maistaa, herra du Vallon. Kuinka? Karitsa

kokonaisena?"

"Niin, ihan kokonaisena, sire."

"Tarjotkaa toki fasaania herra du Vallonille: huomaan hänen osaavan

arvostella ruokia." Määräys täytettiin. Lampaaseen palaten jatkoi

kuningas: "Mutta eikö siitä tule liian rasvaista?"

"Ei, sire, rasva sulaa ja nousee mehun pinnalle; siitä leikkelijäni

kuorii sen pois hopeakutrilla, jonka olen teettänyt vain sitä varten."

"Ja te asutte...?" kysyi kuningas.

"Pierrefondsissa, sire."

"Pierrefondsissa? Missä se on? Belle-Islenkö tienoilla?"

"Ei, sire, Pierrefonds on Soissonnaisin maakunnassa."

"Minä vain luulin, että laidunnatte lampaitanne rannikon suolakentillä,

kun sanoitte niitä niin herkullisiksi."

"Ei, sire, mutta kyllä minun niittyni ajavat saman asian."

Kuningas siirtyi väliruokiin, päästämättä silti näkyvistään Portosta,

joka jatkoi hommaansa entistä halukkaammin.

"Teillä on mainio ruokahalu, herra du Vallon", virkkoi kuningas; "te

olette mieluisa pöytäkumppani."

"Totisesti, sire, jos teidän majesteettinne jolloinkin suvaitsisi tulla

Pierrefondsiin, niin kyllä me kahteen mieheen söisimme lampaan, sillä

teidän majesteetiltannekaan ei puutu ruokahalua."

D'Artagnan antoi Portokselle nasevan potkaisun pöydän alla. Portos

punastui.

"Ollessani teidän majesteettinne onnellisessa iässä", sanoi Portos

parantaakseen, "minä palvelin muskettisoturina enkä mielestäni koskaan

saanut syödä kyllikseni. Teidän majesteetillannekin on hyvä ruokahalu,

kuten minulla oli kunnia sanoa, mutta te valikoitsette niin

huolellisesti, että teitä ei voi sanoa suursyömäriksi."

Kuningas näytti ihastuvan vastakumppaninsa kohteliaisuudesta.

"Ettekö koettele tätä hyytelöä?" sanoi hän Portokselle.

"Sire, teidän majesteettinne kestitsee minua niin armollisesti, että

minä rohkenen puhua suoraan."

"Kyllä, sanokaa, herra du Vallon, sanokaa vain mielipiteenne."

"No niin, sire, makeiden ruokien alalla minä pidän ainoastaan

piirakantapaisista, ja niidenkin tulee olla tukevia; kaikenkaltainen

vaahto paisuttaa vatsaa ja ottaa tilaa, joka minusta on turhaa siksi

tyhjille aineksille."

"Hei, hyvät herrat", virkkoi kuningas osoittaen Portosta, "tässä näette

esikuvallisen aterioitsijan. Sillä tavoin meidän esi-isämme söivät,

jotka osasivat hoidella ruumistaan hyvin", lisäsi hänen majesteettinsa,

"kun me sitävastoin vain nokimme."

Niin sanoessaan hän otti eteensä annoksen kinkulla silavoitua

kalkkunanrintaa. Portos puolestaan saalisti kulhollisen peltopyytä ja

rantakanaa.

Juomanlaskija täytti vireästi hänen majesteettinsa lasin.

"Kaatakaa herra du Vallonille minun viiniäni", sanoi kuningas.

Tämä oli suurimpia kunnianosoituksia kuninkaallisessa ruokapöydässä.

D'Artagnan puristi ystävänsä polvea ja kuiskasi:

"Jos vain jaksat syödä puoletkin tuosta villikarjun päästä, jonka näen

tuolla, niin ennustan, että vuoden kuluttua olet herttua ja pääri."

"Ryhdyn siihen kohtsiltään", vastasi Portos levollisesti.

Karjunpään vuoro tulikin pian, sillä kuningasta huvitti koetella

hauskan pöytäkumppaninsa voimia; hän ei lähettänyt Portokselle mitään

ruokaa ennen kuin oli itse sitä maistanut, Joten hän otti sirpaleen

karjuakin. Portos kunnostautui erinomaisesti; sen sijaan, että olisi

syönyt puolet, kuten d'Artagnan oli häntä kehoittanut, hän jätti muille

vain neljänneksen.

"Ei voi muuta ajatella", sanoi kuningas puoliääneen, "kuin että

aatelismies, joka lopettaa kaikki päivänsä noin vankalla aterialla ja

hyvällä ruokahalulla, on ehdottomasti valtakuntani parhaita alamaisia."

"Kuuletko?" kuiskasi d'Artagnan ystävänsä korvaan.

"Kyllä, lienen tosiaan päässyt hiukan suosioon", vastasi Portos

keinuttaen tuoliaan.

"Niin, sinulla on tuulta purjeissa. On, on ihmeellisesti!"

Siten kuningas ja Portos yhä pitkittivät syöntiänsä muun seurueen

suureksi huviksi; jotkut olivat koettaneet kilpailla heidän kanssaan,

mutta väsyneet kesken.

Kuningas alkoi punehtua; tämä veren virtaaminen kasvoihin oli merkkinä

siitä, että hän oli saamassa kyllikseen. Viini ei silloin vaikuttanut

kuninkaaseen elähyttävästi, kuten maistelijoihin yleensä, vaan teki

hänet synkäksi ja vaiteliaaksi. Portos päinvastoin kävi iloiseksi ja

puheliaaksi. D'Artagnanin jalan täytyi useaan kertaan huomauttaa

hänelle siitä seikasta.

Kun jälkiruoka tuotiin sisään, ei kuningas enää ajatellut Portosta; hän

tuijotteli pääovelle, ja hänen kuultiin tuon tuostakin kysyvän, mikä

saattoikaan viivyttää herra de Saint-Aignania.

Vihdoin, kun hänen majesteettinsa juuri syvään huoaten lopetti

keitettyä luumuannosta, ilmestyi kreivi saliin. Kuninkaan silmät, jotka

olivat vähitellen himmentyneet, kirkastuivat heti. Kreivi astui

kuninkaan pöytää kohti, ja hänen lähestyessään Ludvig XIV nousi

pöydästä.

Kaikki tekivät samoin, -- Portos hädin ehti ahmaista mantelikakun,

jonka siirappisisus olisi kytkenyt krokotiilin leukapielet yhteen.

Illallinen oli päättynyt.

154.

Illallisen jälkeen.

Kuningas tarttui Saint-Aignanin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan

viereiseen huoneeseen.

"Kauanhan viivyitkin, kreivi!" sanoi kuningas.

"Tahdoin tuoda mukanani vastauksen, sire", vastasi de Saint-Aignan.

"Hän tarvitsi siis pitkän ajan vastatakseen kirjeeseeni!"

"Sire, teidän majesteettinne suvaitsi kirjoittaa runomitalla, ja neiti

de la Vallière tahtoi maksaa kuninkaalle samalla mitalla."

"Säkeitä, Saint-Aignan!" huudahti kuningas. "Anna tänne, anna tänne!"

Ludvig mursi sinetin pienestä kirjeestä, joka todella sisälsi runon; ne

säkeet on historia säilyttänyt, ja ne osoittavat enemmän tahtoa kuin

kykyä. Sellaisinaankin ne hurmasivat kuningasta, joka äänekkäästi

ilmaisi riemastustaan; mutta samassa yleinen hiljaisuus varoitti

Ludvigia, joka muutenkin pyrki huolellisesti noudattamaan

sopivaisuutta, että hänen ilonsa saattoi antaa aihetta huomautuksiin.

Hän kääntyi takaisin ja pisti kirjelipun taskuunsa; yhdellä

harppauksella hän oli pitosalin kynnyksellä, jonka eteen vieraat olivat

kokoontuneet.

"Herra du Vallon", sanoi hän, "olen suureksi mielihyväkseni nähnyt

teidät luonani, ja mieluista on minulle tavata teitä vastakin."

Portos kumarsi kuin Rhodoksen kolossi ja vetäysi takaperin pois

salista.

"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningas, "te jäätte odotushuoneeseen

palvelusvuorolle; olen teille kiitollinen siitä, että toimititte

minulle tilaisuuden tutustua herra du Valloniin... Hyvät herrat, palaan

huomenna Pariisiin Espanjan ja Hollannin lähettiläiden hyvästelyä

varten. Näkemiin."

Sali tyhjentyi heti.

Kuningas tarttui de Saint-Aignanin käsivarteen ja pani hänetkin

lukemaan la Vallièren sepitelmän.

"No, miltä se tuntuu sinusta?" kysyi hän.

"Tenhoavalta, sire!"

"Niin minustakin, ja jos nämä säkeet tulisivat tunnetuiksi..."

"Ne herättäisivät runoilijain kateutta. Mutta heidän näkyviinsähän ne

eivät joudu."

"Ja sinä näit hänen lukevan minun sepitykseni?"

"Voi, sire, hän ihan ahmi silmillään rivejänne."

"Pelkään niiden kyllä olleen heikkoja."

"Sitä ei neiti de la Vallière niistä ajatellut."

"Luuletko säkeitteni siis miellyttäneen häntä?"

"Aivan varmasti, sire."

"Minun pitäisi siis nyt jälleen vastata."

"Oh, sire... näin hetikö... illallisen jälkeen? Teidän majesteettinne

rasittuisi."

"Saatat olla oikeassa; on vahingollista työskennellä kylläisenä."

"Olletikin runoilla, -- ja kreivittärenkin piirissä ollaan nyt

kuohuksissa."

"Mitenkä niin kuohuksissa?"

"Kah, sire, kaikki naiset ovat hädissään de Guiche-parkaa kohdanneesta

onnettomuudesta."

"Hyvä Jumala, onko kreiville tapaturma sattunut?"

"On, sire, hän on menettänyt toisen kätensä, saanut suuren haavan

rintaansa ja makaa kuolemaisillaan."

"Voi toki! Keltä sitä kuulit?"

"Manicamp oli vastikään kantanut hänet erään Fontainebleaun lääkärin

luo, ja huhu on levinnyt sieltä tänne."

"Kantanut? Guiche-parka! Mutta miten se on tapahtunut?"

"Niin, siinäpä kysymys, teidän majesteettinne."

"Sanotpa tuon kerrassaan kummallisella äänellä, Saint-Aignan. Selitä

minulle yksityiskohtaisesti... Mitä hän sanoo?"

"Hän ei puhu mitään... sire, mutta toiset..."

"Kutka toiset?"

"Jotka olivat häntä kantamassa, sire."

"Ja keitä he olivat?"

"Minä en tiedä, sire; mutta herra de Manicamp tietää, ollen kreivin

ystävä."

"Kuten kaikkikin ovat", huomautti kuningas.

"Eivät niinkään", tokaisi de Saint-Aignan, "te erehdytte, sire: ihan

kaikki eivät ole herra Guichen ystäviä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tahtooko teidän majesteettinne, että selitän suoraan?"

"Tahdon tietysti."

"No, luulen kuulleeni kahden aatelismiehen riitaantumisesta, sire."

"Milloin?"

"Tänä iltana, teidän majesteettinne käydessä illallispöytään."

"Se ei merkitse mitään. Olen niin ankarin määräyksin kieltänyt

kaksintaistelut, että kukaan ei rohjenne niitä rikkoa."

"Jumala minua varjelkoon puolustamasta ketään!" huudahti de

Saint-Aignan. "Puhun vain teidän majesteettinne käskemänä."

"Sano siis, miten kreivi de Guiche haavoittui."

"No, villikarjun väijytyksessä sen sanotaan sattuneen, sire."

"Tänä iltana?"

"Niin, nyt äsken."

"Käsi menetettynä, haava rinnassa! Kuka hänen kanssaan oli

metsästämässä?"

"En tiedä, sire... Mutta herra Manicampin täytyy olla kaikesta

selvillä."

"Sinä salaat minulta jotakin, Saint-Aignan."

"En mitään, sire, en mitään."

"Selitä minulle siis tämä tapaturma. Johtuiko se ehkä musketin

halkeamisesta?"

"Mahdollista kyllä. Mutta ei, sire, nyt muistankin, että de Guichen

pistooli löytyi panostettuna hänen viereltään."

"Pistooli? Mutta eihän kai villikarjun pyyntiin varustauduta

pistoolilla."

"Sire, kerrotaan myös, että de Guichen hevonen on saanut surmansa ja

että raato on vielä metsässä aholla."

"Hevonen? De Guicheko lähtenyt villikarjun väijytykseen ratsain? En

totisesti ymmärrä mitään puheestasi, Saint-Aignan. Missä onnettomuus on

tapahtunut?"

"Rochin-metsikössä, keskiaukiolla, sire."

"Hyvä. Kutsuhan tänne herra d'Artagnan."

De Saint-Aignan totteli, ja muskettisoturi ilmestyi tuotapikaa.

"Herra d'Artagnan", määräsi kuningas, "te lähdette liikkeelle

salaportaiden pikku veräjästä."

"Kyllä, sire."

"Nousette ratsaille."

"Kyllä, sire."

"Ja lähdette Rochin-metsikössä olevalle aholle. Tunnetteko paikan?"

"Sire, olen kahdesti ollut siellä kaksintaistelussa."

"Mitä!" huudahti kuningas hämmästyneenä vastauksesta.

"Siihen aikaan kun kardinaali de Richelieu oli säätänyt sellaisesta

kuolemanrangaistuksen, sire", selitti d'Artagnan levollisesti.

"No, se on toista, monsieur. Menette siis sinne ja tutkitte paikan

tarkoin. Siellä on mies haavoittunut, ja tapaatte kuolleen hevosen. Te

lausutte minulle sitten käsityksenne tästä tapauksesta."

"Hyvä on, sire."

"On sanomattakin selvää, että tahdon kuulla oman mielipiteenne enkä

sivullisten selityksiä."

"Tunnin kuluttua ilmoitan sen, sire."

"Kiellän teitä puhumasta kellekään mitään sillävälin."

"Paitsi lyhtyä pyytääkseni", huomautti d'Artagnan.

"Niin tietenkin", myönsi kuningas hymyillen tälle vapaapuheisuudelle,

jota hän ei suvainnut muilla kuin muskettisoturien kapteenilla.

D'Artagnan poistui pikkuportaille.

"Kutsuttakoon nyt lääkärini", lisäsi Ludvig.

Tämä saapui hengästyksissään kymmenen minuutin kuluttua.

"Monsieur", käski kuningas, "te lähdette herra de Saint-Aignanin

mukana, minne hän teidät vie, ja annatte minulle sitten lausuntonne sen

potilaan tilasta, jonka tapaatte perillä."

Henkilääkäri totteli sanattomana niinkuin tähän aikaan jo alettiin

noudattaa Ludvig XIV:n määräyksiä, ja läksi huoneesta de Saint-Aignanin

edellä.

"Sinä, Saint-Aignan, lähetät luokseni Manicampin, ennen kuin lääkäri

pääsee häntä puhuttelemaan."

De Saint-Aignan poistui vuorostaan.

155.

D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.

Kuninkaan ryhtyessä viimemainittuihin toimenpiteisiin totuuden

selvillesaamiseksi d'Artagnan riensi silmänräpäystäkään siekailematta

talliin, sieppasi naulasta lyhdyn, satuloitsi itse hevosensa ja

suuntasi kulkunsa hänen majesteettinsa ilmoittamalle paikalle.

Lupauksensa mukaan hän ei ollut tavannut eikä puhutellut ketään, ja

kuten mainitsimme oli hän tunnollisuudessaan mennyt niin pitkälle, että

suoriusi matkaan kokonaan tallipoikien ja ratsaspalvelijain avutta.

D'Artagnan oli niitä, jotka pitävät kunnia-asianaan toimia vaikeina

hetkinä kaksinkertaisen tarmokkaasti.

Annettuaan hevosensa laukata viisi minuuttia hän saapui metsään, sitoi

ratsunsa lähimpään puuhun ja tunkeusi jalkaisin aukealle asti.

Sitten hän alkoi samoilla lyhty kädessä pitkin ja poikin aholla,

mittaillen ja tutkien, ja puolen tunnin etsiskelyn jälkeen hän palasi

ääneti hevosensa luo ja tuli miettiväisenä käymäjalkaa linnaan.

Ludvig odotteli työhuoneessaan. Hän oli yksin ja tuherteli lyijykynällä

paperille rivejä, jotka d'Artagnan ensi silmäyksellä näki eri pitkiksi

ja moneen kertaan korjailluiksi. Tästä hän päätteli niiden olevan

runoa.

Kuningas kohotti päätänsä ja huomasi kapteenin.

"No, monsieur", virkkoi hän, "tuotteko minulle uutisia?"

"Kyllä, sire."

"Mitä olette nähnyt?"

"Kerron teille todennäköisen asianlaidan, sire", vastasi d'Artagnan.

"Minä halusin taattuja tietoja."

"Tulen niin lähelle varmuutta kuin mahdollista. Aika oli sopiva

sellaisiin tutkimuksiin kuin juuri olen tehnyt: illalla on satanut ja

tiet olivat lionneet..."

"Asiaan, herra d'Artagnan."

"Sire, teidän majesteettinne oli minulle sanonut, että teitten

risteyksessä Rochinin metsikössä oli kuollut hevonen. Aloitin siis

teiden tutkimisella. Sanon teiden, koska aukeaman keskelle tullaan

neljää eri tietä. Vain sillä, jota seurasin, oli vereksiä jälkiä. Kaksi

hevosta oli kulkenut rinnan; niiden kahdeksan kavion jäljet olivat

hyvin selvästi painuneet liejuun. Toinen ratsastaja oli ollut enemmän

kiireissään kuin toverinsa koska hänen ratsunsa jäljet ovat aina puolen

hevosenmittaa toisista edellä."

"Olette siis varma, että he olivat tulleet kahden?" virkkoi kuningas.

"Niin, sire. Ne ovat olleet kaksi isoa eläintä, yhtäläiseen käyntiin

opetettuja ja tottuneita sotakomentoon, koska ovat kääntyneet

moitteettomassa vinokulmassa ympyrän portilla."

"Sitten, monsieur?"

"Siinä ovat ratsastajat toviksi pysähtyneet, varmaankin

taisteluehdoista sopiakseen, ja hevoset ovat käyneet levottomiksi.

Toinen ratsastajista puhui, toinen kuunteli ja tyytyi vain vastaamaan.

Hänen hevosensa kuopi jalallaan maata, mikä todistaa, että hän

tarkatessaan toisen puhetta jätti suitset höllälle."

"Siellä on siis ollut kaksintaistelu?"

"Kiistämättömästi."

"Jatkakaa; te olette taitava huomioiden tekijä."

"Toinen ratsastaja, se, joka kuunteli, jäi paikalleen; toinen karautti

aukeaman yli ja kääntyi aluksi vastustajaansa päin. Silloin paikalleen

jäänyt nelisti kahden kolmanneksen päähän ympyrän läpimitasta, luullen

käyvänsä vihollistaan vastaan, mutta tämä oli kiertänyt metsän syrjää

pitkin."

"Ette kai tiedä heidän nimiään?"

"En laisinkaan, sire. Mutta se, joka kiersi metsän syrjää, ratsasti

mustalla hevosella."

"Mistä sen tiedätte?"

"Muutamia häntäjouhia oli jäänyt kaivannon reunalla kasvaviin

vatukkapensaisiin."

"Jatkakaa."

"Toinen hevonen on tunnettavissa, se kun jäi kuolleena

taistelutantereelle."

"Ja mikä sen oli surmannut?"

"Ohimon lävistänyt luoti."

"Oliko se pistoolin vai musketin luoti?"

"Pistoolin, sire. Sitäpaitsi on hevosen vamma ilmaissut minulle ampujan

menettelytavan. Hän on kiertänyt metsän varjossa tavoittaakseen

vastustajansa sivulta päin. Seurasinkin askeleita ruohossa."

"Sen mustan hevosenko?"

"Niin, sire."

"Pitkittäkää, herra d'Artagnan."

"Kun teidän majesteettinne nyt tuntee kiistakumppanusten asennot, on

minun jätettävä tuonpuoliseen laitaan jäänyt ratsastaja, puhuakseni

siitä, joka ottelussa kannusti hevosensa laukkaan."

"Olkaa hyvä."

"Hyökkäävän ratsastajan hevonen kaatui heti laukauksesta."

"Mistä sen tiedätte?"

"Ratsastajalla ei ole ollut aikaa astua maahan, vaan hän on suistunut

hevosensa mukana. Näin jäljen hänen säärestään, jonka hän oli vaivoin

vetänyt hevosen alta. Eläimen ruumis oli puristanut kannuksen syvälle

maahan."

"Hyvä. Ja mitä hän teki noustuaan?"

"Hän säntäsi suoraan vastustajaansa kohti."

"Joka yhä pysytteli metsän syrjässä?"

"Niin, sire. Saavuttuaan sitten hyvälle tähtäysvälille hän pysähtyi

tanakasti; molempain kantapäiden jäljet näkyvät vierekkäin. Hän tähtäsi

viholliseensa, mutta ampui ohi."

"Mistä tiedätte, että hän ei osannut?"

"Löysin luodin lävistämän hatun."

"Ah, todistuskappale!" huudahti kuningas.

"Riittämätön, sire", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisesti; "se on vailla

nimikirjaimia ja vaakunaa, koristettu punaisella sulalla kuten kaikki

muut, ja nauhassakaan ei ole mitään erikoista."

"Ja ampuiko tuon lävistetyn hatun omistaja toisen laukauksensa?"

"Oh, sire, hänen molemmat laukauksensa olivat jo ammutut."

"Miten olette sen saanut selville?"

"Minä löysin pistoolin etupanokset."

"Ja mihin joutui se luoti, joka ei tappanut hevosta?"

"Se taittoi hatunsulan siltä, johon se oli tähdätty, ja murskasi sitten

koivunvesan aukeaman toisella puolella."

"Mustalla hevosella ratsastava oli siis aseeton silloin kun hänen

vastustajallaan oli vielä laukaus jäljellä."

"Sire, sillävälin kun hevosensa menettänyt ritari nousi ylös, panosti

toinen aseensa uudestaan. Siinä puuhassa hän oli kuitenkin hyvin

hätääntynyt, koska hänen kätensä vapisi."

"Mistä senkin tiedätte?"

"Puolet panosta oli valunut maahan, ja hän oli viskannut latasimen

kädestään, jotta sen asettaminen paikoilleen ei olisi vienyt aikaa."

"Herra d'Artagnan, kertomanne on hyvin ihmeellinen!"

"Nämä ovat vain huomioita, sire, ja jokainen upseeri tekisi

samanlaisia."

"Koko kohtaus esiintyy selvänä, kun vain kuuntelee teitä."

"Minä olen sen todellakin pannut uudestaan kokoon mielikuvituksessani;

pikku poikkeuksia tietysti sattuu."

"Palatkaamme nyt ratsuttomaan taistelijaan. Sanoitte hänen syöksyneen

vihollistansa vastaan sillaikaa kun tämä uudestaan panosti

pistooliaan?"

"Niin; mutta juuri hänen tähdätessään toinen laukaisikin."

"Ohoo", äännähti kuningas, "ja se osui?"

"Osui kamalasti, sire. Ratsunsa menettänyt kaatui kasvoilleen,

edettyään kolme horjuvaa askelta."

"Mihin häntä sattui?"

"Kahteen kohtaan: ensiksi oikeaan käteen, ja sitten sama luoti

haavoitti häntä rintaan."