3. missä Portos oleksii.

Näissä kolmessa kohdassa piilee koko salaisuus. Ja koska ystävämme

eivät ilmaise meille mitään, -- jatkoi d'Artagnan, -- niin

turvautukaamme omaan heikkoon älyymme. Täytyy tehdä, mitä voipi,

_mordioux_ -- tai _malaga!_ kuten Planchet sanoo.

141

Herra de Baisemeauxin kirje.

Edellämainittuun päätökseen johduttuansa d'Artagnan seuraavana päivänä

pistäysikin käymään herra de Baisemeauxin luona.

Bastiljissa oli siivoamispäivä; kanuunat oli puhdistettu ja

kiilloitettu, portaat huosittu, ja vanginvartijat ahersivat avaintensa

hankaamisessa. Varusväkeen kuuluvat sotamiehet sitävastoin kävelivät

pihoillaan sillä verukkeella, että he olivat jo ennestään kyllin

siistissä kunnossa.

Vankilanpäällikkö vastaanotti d'Artagnanin erittäin kohteliaasti, mutta

sulki olemuksensa niin umpinaiseksi, että d'Artagnanin oveluus ei

saanut häneltä sanaakaan heltiämään. Mitä enemmän hän pysytteli

muodollisena, sitä pahemmin yltyi d'Artagnanin epäluulo. Olipa

muskettisoturi oivaltavinansa, että vankilanjohtaja toimi jonkun

hiljakkoin annetun ohjeen mukaan. Palais-Royalissa d'Artagnania

puhutellessaan ei Baisemeaux ollut suinkaan osoittautunut

kylmäkiskoiseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi, mutta kun d'Artagnan

vasiten yritti saada hänet haastelemaan noista kiireisistä

raha-asioista, jotka olivat pakottaneet Baisemeauxin tavoittelemaan

sinä iltana Aramista, oli vankilanpäällikölle ilmestyvinään määräyksiä

annettavaksi sisäsuojissa. Hän jätti muskettisoturin niin pitkäksi

aikaa kiusaantumaan odottelussa, että tämä jo uskoi yrityksensä

turhaksi ja lähti tiehensä Bastiljista ennen kuin Baisemeaux palasi

asioiltansa.

Mutta d'Artagnan oli käynyt epäluuloiseksi, ja kerran aavistelevaksi

herättyään ei hänen mielensä enää uinahtanut.

Hän oli ihmisten parissa samaa kuin kissa nelijalkaisten seassa, --

yhtaikaa levottomuuden ja kärsivällisyyden perikuva. Rauhaton kissa

pysyy yhtä vähän alallaan kuin silkkihahtuva, jota jokainen

tuulen hengähdys heiluttaa. Vaaniva kissa istuu kuin eloton

havaintopaikallaan, eikä sen väijyntää keskeytä nälkä eikä jano.

D'Artagnan hehkui maltittomuudesta, mutta hän pudisti äkkiä pois sen

tunteen niinkuin liian raskas viitta pudotetaan hartioilta. Hän

päätteli, että asia jota häneltä salattiin, oli juuri se, jonka

selvillesaaminen oli hänelle tärkeintä. Hän tuli niin ollen

ajatelleeksi, että Baisemeaux varmaankin lähettäisi tästä käynnistä

tiedon Aramikselle, jos tämä oli antanut hänelle siltä varalta ohjeita.

Ja niin tapahtuikin.

Baisemeaux oli tuskin saattanut ehtiä takaisin vankitornista, kun

d'Artagnan jo oli asettunut väijyksiin Rue du Petit-Muscin tienoille,

mistä hän sai tarkatuksi kaikkia, jotka tulivat ulos Bastiljista.

Tunnin seistyään _Kultaisen Karhin_ porraskatoksen suojassa näki

d'Artagnan vartiosoturin pistäytyvän kadulle Bastiljista. Sen parempaa

merkkiä hän ei olisi voinut toivoa. Jokaisella vanginvartijalla

ja ovensulkijalla oli vakinaiset lomapäivänsä ja määrätyt

palvelustuntinsakin, heillä kun ei kellään saanut olla vaimoa eikä

asuntoa Bastiljissa; he saattoivat siten liikkua ulkosalla vankilasta,

mitään uteliaisuutta herättämättä. Mutta kasarmipalvelukseen komennettu

sotamies suljettiin vartiovuorolleen vuorokaudeksi kerrallaan, ja sen

tiesi d'Artagnan paremmin kuin kukaan. Tämäkään sotamies ei siis ollut

voinut palvelusasussaan päästä ulos muutoin kuin nimenomaista ja

tärkeätä asiaa toimittamaan.

Vahtisoturi läksi astelemaan hyvin verkalleen kuten onnellinen

kuolevainen ainakin, joka on odottanut joutuvansa vielä monet tunnit

seisoksimaan vuorollaan kolkon vartiokopin edessä tai yhtä

ikävystyttävällä vallinsarvella, mutta saakin aavistamattomaksi

lahjaksi vapaahetken ja kävelyn, jotka huvikkeet vielä vähennetään

palvelusajasta. Hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoinen esikaupunkia

kohti, hengittäen raitista ilmaa, nauttien päivänpaisteesta ja

tähystellen tyttöjä.

D'Artagnan seurasi häntä loitolla. Hänellä ei ollut vielä mitään

suunnitelmaa.

-- Minun täytyy ensin nähdä tuon miekkosen kasvot, -- ajatteli hän. --

Naamasta tiedän arvioida, mikä hän on lajiansa.

D'Artagnan joudutti askeleitansa ja sivuutti sotamiehen, mikä ei ollut

vaikeata. Hän havaitsi miehen muodon jokseenkin älykkääksi ja

päättäväiseksi, mutta pani myös merkille hieman punaisen nenän.

-- Se peijakas ei sylje lasiin, -- tuumasi hän itsekseen. Samassa hän

keksi sotamiehen vyössä valkoisen paperin. -- Ahaa! Hänellä on kirje!

lisäsi d'Artagnan. -- Mutta sotamies on varmastikin liian ylpeä siitä,

että Baisemeaux on valinnut hänet lähetikseen; hän tuskin myisi

sanomaansa.

D'Artagnanin pureskellessa kynsiään eteni sotamies yhä syvemmälle

Saint-Antoinen esikaupunkiin.

-- Hän tietysti menee Saint-Mandéhen, -- älysi muskettisoturi nyt, --

ja silloin en saa tietää, mitä kirje sisältää...

Se oli kerrassaan sisuttavaa.

-- Jos olisin univormussa, -- mietiskeli d'Artagnan, -- niin otattaisin

tuon penteleen kiinni kirjeineen. Ensimmäisestä vahtikojusta saisin

siihen käskyläiset. Mutta lempo minut periköön, jos ilmaisen nimeäni

tällaista temppua varten. Ryypyn tarjoamisesta hän taasen kävisi

epäluuloiseksi ja joisi minut humalaan... _Mordioux_, minulla ei ole

enää nokkeluutta, minusta on tullut vanha nauta... Voisin karata tuon

raukan kimppuun, pakottaa hänet paljastamaan miekkansa, surmata hänet

saadakseni kirjeen. No, se kävisi päinsä, jos olisi kysymyksessä

kuningattaren kirje jollekulle lordille tai kardinaalin kirje

kuningattarelle. Mutta hyvä Jumala, kuinka viheliäisiä täytyykään

niiden vehkeiden olla, joissa herrat Aramis ja Fouquet kilpailevat

Colbertin kanssa! Ihmishenkikö siitä, hoh, ei kymmentä kultarahaakaan.

Siten miettiessään viiksiänsä sivellen näki hän pikku ryhmän

kaupunginvartijoita ja poliisikomisarion retuuttamassa mukanaan

säätyhenkilön näköistä miestä, joka rimpuili kaikin voimin vastaan.

Kaupunginvartijat olivat repineet hänen vaatteensa ja laahasivat häntä

matkassaan. Pidätetty vaati säällisempää kohtelua, väittäen olevansa

aatelismies ja soturi. Hän huomasi sotamiehemme kadulla ja huusi tälle:

"Hoi, tänne, veikkonen!"

Sotamies astui suoraa päätä avuntarvitsijaa kohti, ja väkijoukko

seurasi kintereillä. Silloin d'Artagnanin mieleen juolahti aatos, eikä

aivan huonokaan.

Aatelismies alkoi valittaa tulijalle, että hänet oli eräässä talossa

äsken vangittu varkaana, vaikka hän oli ollut siellä vain

armasteluaikeissa. Sotamies säälivästi lohdutteli häntä ja antoi

neuvojaan niin arvokkaasti kuin ranskalainen sotilas aina tyydyttää

itserakkauttansa ja toveruushenkeään. Sillävälin d'Artagnan hiipi

tungoksessa hänen taakseen ja sieppasi näppärän äkillisesti paperin

hänen vyönsä alta. Se temppu oli mukava suorittaa, kun riepoiteltu

herrasmies parhaillaan nyki sotamiestä hihasta ja komisario kiskoi

pidätettyä käsipuolesta.

D'Artagnan asettui kymmenen askeleen päässä pylvään taakse ja luki

osoitteen:

'Parooni du Vallon, herra Fouquetin luona, Saint-Mandéssa.'

-- Oivallista! -- ajatteli hän ja avasi sinetin repimättä sitä rikki.

Hän otti kotelosta nelitaipeisen paperin, joka sisälsi ainoastaan

sanat:

'Hyvä herra parooni! Suvaitkaa ilmoittaa herra d'Herblaylle

että hän on käynyt täällä Bastiljissa kyselemässä.

Ystävällisesti

_de Baisemeaux_.'

"Kas niin", huudahti d'Artagnan, "tämähän on varsin selkeätä. Portos on

mukana juonessa!"

Mutta päästyään siten tarkoituksensa perille ajatteli muskettisoturi:

-- _Mordioux_, mutta nyt Baisemeauxin hylky raivostuksissaan antaa

miespoloisen kalliisti maksaa pikku pilastani... Jos hän tulee takaisin

ilman kirjettä... miten käykään hänelle silloin? Toden teolla en

tarvitse tätä lappua; kun muna on imetty, mitä silloin kuorella?

D'Artagnan näki komisarion ja kaupunginvartijan saaneen sotamiehen

uskomaan, että he olivat oikeassa, ja lähteneen jälleen raahaamaan

vankia korjuuseen. Ihmisjoukon ympäröimänä tämä jatkoi valitteluansa.

Muskettisoturi pistäysi tungokseen, pudotti kirjeen kenenkään

huomaamatta ja poistui sitten nopeasti. Sotamies käänsi jälleen

askeleensa Saint-Mandéta kohti ja ajatteli vain aatelismiestä, joka oli

rukoillut hänen suojelustaan.

Yhtäkkiä hän muisti kirjeen, ja katsahtaessaan vyöhönsä hän huomasi sen

kadonneeksi. Hänen pelästynyt huudahduksensa sai d'Artagnanin

hymyilemään. Miesparka pälyi tuskissaan joka taholle ja keksi viimein

kahdenkymmenen askeleen päässä takanaan tuon siunatun kirjeen. Hän

syöksähti siihen käsiksi kuin haukka saaliin kimppuun.

Kotelo oli hiukan tomuttunut ja rypistynyt, mutta välipä sillä nyt.

D'Artagnan havaitsi, että auki väännetty sinetti kuitenkin pani miehen

aprikoimaan hyvin totisena. Kelpo sotilas lohduttausi lopuksi ja pisti

paperin takaisin vyöhönsä.

-- Menehän siitä vain, -- tuumi d'Artagnan; -- minulla on nyt aikaa.

Näyttää siltä, että Aramis ei olekaan Pariisissa, koska Baisemeaux

kirjoittaa Portokselle. Kunnon Portos, kuinka hauskaa onkaan taas

tavata hänet... ja pakista hänen kanssaan! -- iloitsi gascognelainen.

Hän sovitti käyntinsä sotamiehen mukaan, saapuakseen herra Fouquetin

taloon neljännestuntia myöhemmin kuin hän.

142

Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt täysissä

voimissaan.

D'Artagnan oli tapansa mukaan laskenut, että jokaisessa tunnissa oli

kuusikymmentä minuuttia ja jokaisessa minuutissa kuusikymmentä

sekuntia. Täsmällisen arvioimisensa ansiosta hän saapui yli-intendentin

talon edustalle juuri kun sotamies tuli tyhjin vöin ulos.

Muskettisoturi astui portille, jota kirjailupukuinen ovenvartija piteli

vielä puoliavoinna. D'Artagnan olisi mielellään astunut sisälle nimeään

ilmaisematta, mutta se ei käynyt laatuun. Hän lausui senvuoksi nimensä.

Tämän myönnytyksen olisi pitänyt poistaa kaikki vaikeudet, kuten

ainakin d'Artagnan arveli, mutta ovenvartija epäröitsi yhä. Kun tulija

sitten toistamiseen pontevasti esittäytyi kuninkaallisen henkivartion

kapteenina, saavutti hän kuitenkin edes sen edun, että virkailija ei

suorastaan sulkenut häneltä tietä, vaikka hän ei jättänyt sitä aivan

avoimeksikaan. D'Artagnan oivalsi siitä, että vieraista oli annettu

ankarat määräykset.

Niinpä hän päätti käyttää hätävaletta, mikä ei tuntunutkaan hänestä

tukalalta, milloin hän katsoi sen keinon edistävän valtion parasta tai

hänen omakin menestyksensä saattoi olla kysymyksessä. Hän lisäsi siis

äskeiseen selitykseensä, että hän oli vastikään lähettänyt sotamiehen

tuomaan parooni du Vallonille kirjeellisen ilmoituksen tulostaan. Se

tieto poisti kaikki esteet. Muuan lakeija tahtoi saattaa hänet perille,

mutta hän vastasi, ettei hänen tähtensä tarvinnut vaivautua, sillä hän

tiesi kyllä, missä parooni oli tavattavana. Siihen ei kellään ollut

mitään sanomista, kun vieras oli niin selvillä kaikesta; d'Artagnan sai

liikkua vapaasti.

Muskettisoturi katsasteli porraskäytäviä, saleja, puutarhoja,

neljännestunnin ajan vaeltaen tässä kuninkaallista ylellisemmässä

talossa, jossa oli yhtä paljon ihmeitä kuin huonekalujakin, yhtä monta

palvelijaa kuin pylvästä ja ovea.

-- Totisesti, -- tuumi hän itsekseen, -- tällä talolla ei ole muita

rajoja kuin itse valtakunnan ääri. Onkohan Portos saanut päähänsä

palata Pierrefondsiin, lähtemättä herra Fouquetin luota?

Viimein hän saapui etäiseen linnan osaan, joka oli eristetty hakatuista

kivistä rakennetulla kehämuurilla; tämän juurelta kiemurteli ylös

määrätön paljous upeita köynnöskasveja, kirjavanaan kukkasista, jotka

olivat isoja ja täyteläisiä kuin hedelmät. Muurilla kohosi määrättyjen

välimatkain päässä kuvapatsaita kainoissa tai salaperäisissä

asennoissa, -- Vestan neitsyitä suuripoimuisissa vaatetuksissa,

valppaina vartijattarina marmorihuntujensa suojasta pitäen vaivihkaa

silmällä linnan ympäristöä, -- veitikkamainen Hermes sormi suulla,

siipiänsä levittelevä Iris, unikoilla kukitettu yön jumalatar.

Tällaiset henkiolennot hallitsivat puutarhaa ja rakennuksia, jotka

pilkoittivat puiden takaa; patsaiden valkoiset ääriviivat kuvastuivat

korkeita kypressejä vasten, joiden tummat latvat nousivat suoraan

taivasta kohden. Kypressien juurilla rehoitti vuosisataisia

ruusupensastoja, kietoen tuoksuvia kukkakiehkuroitansa niiden alempiin

oksiin ja patsaiden jalustoihin. Nämä viehättävät piirteet tuntuivat

muskettisoturista ihmisneron lumoavimmilta näytteiltä. Hän haltioitui

runolliseen mielentilaan. Ajatellessaan Portoksen asuvan tällaisessa

Edenissä hän sai vanhasta kumppanistaan paljon korkeamman käsityksen;

järkevimmätkään luonteet eivät ole riippumattomia ympäristön

vaikutuksesta.

D'Artagnan löysi portin ja siitä jonkunlaisen joustimen, jota

painamalla veräjä avautui. Itsenäinen vieras astui sisälle, sulki

portin ja lähestyi pyöreämuotoista huvimajaa, josta ei kuulunut muuta

ääntä kuin suihkukaivon kohinaa ja lintujen viserrystä.

Huvimajan ovella hän kohtasi lakeijan.

"Täällähän parooni du Vallon asuu?" sanoi d'Artagnan empimättä.

"Niin, monsieur", vastasi palvelija.

"Ilmoittakaa hänelle, että chevalier d'Artagnan, hänen majesteettinsa

muskettisoturien kapteeni, odottaa häntä."

D'Artagnan osoitettiin vierashuoneeseen, missä odotus ei käynytkään

pitkälliseksi: hyvin tutut askeleet piankin notkahduttelivat viereisen

huoneen lattiaa, ovi avautui tai oikeastaan paiskattiin auki ja Portos

heittäysi ystävänsä syliin, ilmaisten sävyssään jonkunlaista

epäröimistä, joka hyvin soveltui hänelle.

"Sinä täällä?" huudahti hän.

"Entä sinä sitten?" vastasi d'Artagnan. "Parooni suvaitsee

piileskellä!"

"Niin", sanoi Portos hymyillen jossakin määrin hämmentyneenä, "niin,

sinua kai hiukan ihmetyttää että tapaat minut herra Fouquetin luona?"

"Ei toki; mikset sinä voisi kuulua herra yli-intendentin ystäviin?

Hänellähän on paljon ystäviä, etenkin lahjakkaiden miesten

keskuudessa."

Portos oli siksi vaatimaton, ettei omaksunut tätä kohteliaisuutta

itselleen.

"Olethan sitäpaitsi nähnyt minut Belle-Islellä", sanoi hän vain.

"Sitä suurempi syy minun uskoa, että olet herra Fouquetin varsinaisia

ystäviä."

"On kyllä totta, että minä tunnen hänet", myönsi Portos ilmeisen

neuvottomana.

"Voi, veikkoseni", valitti d'Artagnan, "oletpa käyttäytynyt minua

kohtaan kovin pahasti!"

"Kuinka niin?" huudahti Portos.

"Kuinkako? Sinullahan oli niin kaunis työ tekeillä kuin Belle-Islen

linnoittaminen, etkä antanut minulle mitään tietoa siitä!"

Portos punastui.

"Eikä siinä kaikki", jatkoi d'Artagnan; "sinä näit minut siellä, tiesit

minun olevan kuninkaan palveluksessa, etkä silti tahtonut käsittää,

että kuningas oli käynyt halukkaaksi kuulemaan, kuka ansiokas mies

siten oli toteuttamassa suunnitelmia, joista hänelle oli annettu mitä

loistavimpia kuvauksia, -- sinä et ottanut oivaltaaksesi, että kuningas

oli lähettänyt minut vasiten tiedustamaan, kenen työtä se kaikki oli?"

"Mitä? Kuningasko oli lähettänyt sinut tiedustamaan...?"

"_Pardieu!_ Mutta jääköön se nyt jo silleen."

"Ei perhanassa!" innostui Portos; "puhukaamme päinvastoin juuri siitä!

Kuningas siis tiesi, että Belle-Isleä linnoitettiin?"

"Kah, eikö muka kuningas tietäisi kaikkea?"

"Mutta hän ei tiennyt, kuka linnoitustöitä johti?"

"Ei kylläkään, mutta kuvauksista päättäen hän kuitenkin aavisteli, että

sen täytyi olla etevä soturi."

"Voi pentele!" virkahti Portos; "kunpa olisin sen tiennyt!"

"Silloin et olisi livistänyt Vannesista, vai mitä?"

"En totisesti. Mitä ajattelitkaan, kun et enää saanut minua siellä

käsiisi?"

"Mietiskelin yhtä ja toista, veikkonen."

"Vai niin, vai mietiskelit... Ja mihin johduit tuumittelussasi?"

"Käsittämään asiain oikean tilan."

"Kas vain, sinä olet käsittänyt?"

"Olen kuin olenkin."

"Mitä olet käsittänyt? Annahan kuulua!" sanoi Portos asettuen

nojatuoliin ja tekeytyen hyvin umpinaisen näköiseksi.

"Käsitin ensiksikin, että sinä linnoitit Belle-Isleä."

"No, se ei ollut kovinkaan vaikeata, kun näit minut hommassa."

"Maltahan, käsitin muutakin, nimittäin että sinä linnoitit Belle-Isleä

herra Fouquetin toimesta."

"Se on totta."

"Ja enemmänkin; vauhtiin päästessään ei aprikoimiseni pysähdy

puolitiessä."

"Kunnon d'Artagnan!"

"Minä käsitin, että herra Fouquet tahtoi pitää linnoitustyöt visusti

salassa."

"Se lienee tosiaan ollut hänen tarkoituksensa", tunnusti Portos.

"Niin, mutta tiedätkö, minkätähden hän niitä niin salaili?"

"Hitto vieköön, jotta asia ei tulisi tietoon!" vastasi Portos.

"Ensiksikin siitä syystä. Mutta se halu liittyi erääseen

kohteliaisuuden suunnitelmaan..."

"Niin", tokaisi Portos, "olenkin kuullut sanottavan, että herra Fouquet

on peräti kohtelias mies."

"Hän tahtoi nyt osoittaa erityistä kohteliaisuutta kuninkaalle."

"Ohoh!"

"Se ihmetyttää sinua?"

"Niin."

"Sinä et tiennyt siitä?"

"En."

"No, minä tiedän sen, minä."

"Olet siis ihan velho?"

"En, kaukana siitä."

"Miten olet saanut sen tietää?"

"Varsin yksinkertaisella tavalla: kuulin herra Fouquetin itse sanovan

sen kuninkaalle."

"Sanovan mitä?"

"Että hän oli kuninkaan hyväksi linnoituttanut Belle-Islen,

luovuttaakseen varustukset lahjaksi hallitsijalleen."

"Kas, kuulit herra Fouquetin sanovan niin kuninkaalle?"

"Kirjaimellisesti. Lisäsipä hän vielä: 'Belle-Islen on linnoittanut

eräs ystäväni, hyvin lahjakas insinööriupseeri, jonka pyytäisin saada

esitellä teidän majesteetillenne.' 'Hänen nimensä?' kysyi kuningas.

'Parooni du Vallon', vastasi Fouquet. 'Hyvä', sanoi kuningas,

'esitelkää hänet'."

"Sanoiko kuningas todellakin niin?"

"Niin totta kuin nimeni on d'Artagnan!"

"Kah, kah!" lausui Portos. "Mutta miksei minua sitten ole esitelty?"

"Eikö sinulle ole lainkaan puhuttu siitä?"

"On kylläkin, mutta odotella olen vain saanut."

"Ole huoletta, kyllä sitten esittelyhetkikin tulee."

"Hm, hm!" mutisi Portos.

D'Artagnan ei ollut kuulevinansa; hän muutti puheenainetta.

"Mutta sinähän näyt asuvan täällä jotensakin yksinäisenä, hyvä ystävä?"

virkkoi hän.

"Olen aina pitänyt rauhallisuudesta. Luonteeni on taipuvainen

raskasmielisyyteen", selitti Portos huoaten.

"Sepä merkillistä", huomautti d'Artagnan; "sitä en ole ennen

huomannut."

"Niin olen ollut siitä asti kun aloin lueskella", ilmaisi Portos

huolestuneesti.

"Mutta toivoakseni ei sielullinen rasitus ole sentään vahingoittanut

ruumiillista vointiasi?"

"Hoo, ei millään muotoa."

"Olet yhä hyvissä voimissa?"

"Liiankin, veikkonen, liiankin."

"Katsos, kuulin sanottavan, että ensimmäisinä päivinä tännetulosi

jälkeen..."

"En kyennyt jäsentäkään liikuttamaan, niinkö?"

"Mitä peijakasta!" virkahti d'Artagnan hymyillen; "ja mikä sinut niin

jäykistytti?"

Portos huomasi puhuneensa tyhmästi ja yritti parantaa

ajattelemattomuuttaan.

"No, näes, sain taipaleella huonoja hevosia, ja ne väsyttivät minut."

"Enpä sitten enää ihmettelekään, että minä sinun perässäsi tullessani

näin seitsemän tai kahdeksan ratsua pakahtuneina tiepuolessa."

"Minä olen painava, katsos", huomautti Portos.

"Ja ruhosi sai liiaksi pehmitystä?"

"Minusta suli ihra, ja siitä tulin sairaaksi."

"Portos-parka!.... Ja miten on Aramis sitten pitänyt sinusta huolta?"

"Hyvin kyllä... Hän toimitti herra Fouquetin oman lääkärin hoitamaan

minua. Mutta ajatteles, viikon kuluttua en enää saanut hengitetyksi."

"Kuinka niin?"

"Kamari oli liian pieni; imin keuhkoihini niin paljon ilmaa."

"Onko se mahdollista?"

"Niin ainakin sanottiin... Ja minut siirrettiin toiseen huoneeseen."

"Ja siellä pääsit hengittämään?"

"Paremmin kyllä; mutta minä en saanut mitään liikuntoa, en mitään

toimintaa. Lääkäri väitti, ettei minun sopinut hievahtaakaan

paikaltani, mutta minä päinvastoin tunsin itseni voimakkaammaksi kuin

milloinkaan ennen. Siitä johtui ikävä tapaturma."

"Tapaturma? Älähän!"

"Ajattele, hyvä ystävä, minä päätin tuon lääkärin typeryksen

määräyksistä piittaamatta viimein lähteä hiukan jaloittelemaan,

suostuipa hän siihen tai oli suostumatta. Niinpä käskin minua

palvelevan lakeijan tuoda vaatteeni."

"Olit siis ilkosen alasti, Portos-poloinen?"

"Ei, oli minulla muhkea yönuttu ylläni. Lakeija teki työtä käskettyä,

ja minä pukeuduin vaatteisiini, jotka olivat käyneet liian avariksi;

mutta se vasta oli ihme, että jalkani olivat liian isot."

"Olipa sekin!"

"Ja saappaani liian ahtaat."

"Jalkasi olivat vielä turvoksissa."

"Oikein arvasit."

"_Parbleu!_ Ja siitäkö sattumasta aioit minulle kertoa?"

"Niinhän tietenkin! Minä en tullut ajatelleeksi samaa kuin sinä. Minä

tuumasin itsekseni: Kun nämä saappaat ovat ainakin kymmenesti olleet

minulla jalassa, niin täytyyhän niiden mennä jalkaan yhdestoistakin

kerta."

"Salli minun huomauttaa, hyvä Portos, että silloin et tuumannut

järkevästi."

"Sanalla sanoen, minä istuin väliseinän lähellä ja koetin kiskoa

saapasta oikeaan jalkaani; reudoin käsin, auttelin kinnerjänteillä ja

tein hurjia ponnistuksia, kunnes molemmat vetimet äkkiä katkesivat ja

jalka ponnahti eteenpäin kuin heittokoneen ammus."

"Heittokoneen! Sinulla on se linnoitustaitosi aina mielessä, hyvä

Portos!"

"Jalka ponnahti kuin heittokoneesta ja tönäisi väliseinän puhki.

Veikkoseni, ihan luulin Simsonin tavoin hävittäneeni temppelin. Voi

tavatonta, kuinka paljon tauluja, posliineja, kukkamaljakoita,

seinäverhoja ja uutimentankoja romahti alas!"

"Lempo soikoon!"

"Siitä puhumattakaan, että seinän toisellakin puolella oli

posliinilaudakko."

"Jonka sinä survaisit kumoon?"

"Jonka minä sinkautin toisen huoneen perälle."

Portos puhkesi nauramaan.

"Se oli totisesti tavatonta, kuten sanoit!"

Ja d'Artagnan yhtyi ystävänsä nauruun, saaden hänet hohottamaan vielä

raikuvammin.

"Minä murskasin", sanoi Portos yltyvän hilpeyden keskeyttelemällä

äänellä, "hyvinkin kolmentuhannen frangin arvosta posliinia -- ho, ho,

ho!..."

"Suurenmoista!" änkkäsi d'Artagnan.

"Pirstasin neljäntuhannen frangin kuvastimet... ha, ha, ha!..."

"Istu ja pala!"

"Ja kattokruunu mätkähti suoraan päähäni tuhansiksi siruiksi. Hi, hi,

hi!"

"Päähäsi!" toisti d'Artagnan sivujansa pidellen.

"Keskelle nup... nuppia!"

"Mutta silloin kai pääkuoresi halkesi?"

"Ei, minähän päin vastoin sanoin, että kattokruunu särkyi kuin lasi,

jota se olikin!"

"Ahaa, se oli lasinen kattokruunu?"

"Venetsialaista lasia, -- harvinainen kalleus, veliseni, vertaansa

vailla, kahdensadan naulan möhkäle."

"Ja se putosi suoraan päähäsi?"

"Kes-kel-le... kiirettä. Aatteles, kullattu ja alhaalta korkokuvilla

somisteltu kristallipallo, ylhäällä suitsutusmalja ja sivuilla

öljytorvia, jotka sytytettyinä syöksivät tulenkieluja."

"Kyllä ymmärrän, mutta ei kai siinä silloin ollut tulta?"

"Onneksi ei, sillä muutoin olisin kärventynyt."

"Ja nyt litistyikin vain pääsi?"

"Eihän toki."

"Eikö?"

"Kattokruunu putosi pääkallon kuoreen, joka kuuluu olevan kuin

tavattoman vankka holvikatos."

"Kuka sinulle on sitä sanonut, Portos?"

"Lääkäri. Jonkunlainen kupulaki, joka voisi kannattaa itse Pariisin

Notre-Damen kirkkoa."

"Ohoh!"

"Niin vain kuuluu ihmisen pääkallo olevan rakentunut."

"Puhu omastasi, veikkonen; sinun pääkallosi saattaa olla siten

muodostunut, mutta ei muiden."

"Ehkä", myönsi Portos itsetyytyväisesti; "mutta se ainakin on varmaa,

että kattokruunu pamahti mainitulle kuvulle kuin kanuunanlaukaus,

kristalli mureni tuhansiksi siruiksi ja minä tuuperruin aika

lammikkoon..."

"Verissäsi, Portos-parka?"

"Ei, vaan hajunesteisiin, jotka olivat rasvaisen tahmeita kuin kerma.

Tuoksu oli ihana, mutta kerrassaan liian voimallinen, niin että minä

huumaannuin. Olet kai sinäkin joskus kokenut sellaista, d'Artagnan?"

"Kyllä, haistellessani kieloja. Sinä siis tuiskahdit nurin iskusta ja

menit tainnuksiin ylettömästä tuoksusta, hyvä ystävä?"

"Mutta kummallisinta kaikesta, -- ja lääkäri on kunniasanallaan

vakuuttanut minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista..."

"Kaiketi sait ainakin jonkun kuhmun päähäsi?" keskeytti d'Artagnan.

"Sain viisi kuhmua."

"Mitenkä viisi?"

"No, katsos, kattokruunun pohjassa oli viisi terävää, kullattua

koristetta."

"Ai, ai!"

"Ne sakarat tunkeusivat tukkani läpi, jota käytän hyvin tuuheana, kuten

näet."

"Onneksi."

"Ja painuivat päänahkaan. Mutta kuulehan kummaa -- sellaista sattuu

ainoastaan minulle... sen sijaan, että ne olisivat iskeneet siihen

lovia, nousikin kuhmuja. Lääkärikään ei ole voinut tyydyttävästi

selittää sitä minulle."

"Mutta minä selitän, minä."

"Silloin teet minulle totisesti palveluksen", sanoi Portos, vilkuttaen

silmäänsä, mikä hänellä oli jännittyneimmän tarkkaavaisuuden merkkinä.

"Sen jälkeen kun olet ryhtynyt vaivaamaan aivojasi tieteellisillä

tutkimuksilla ja tärkeillä laskelmilla, on pääsi ahtautunut liian

täyteen tietoja."

"Niinkö luulet?"

"Olen varma siitä. Kun siis pääkuoresi oli jo sullottu

halkeamaisilleen, niin se ei enää voinutkaan päästää sisälle mitään

uutta ulkonaista, vaan käytti aukkoja liikamäärän laskemiseen

pinnalle."

"Ahaa!" sanoi Portos, josta tämä selitys tuntui käsitettävämmältä kuin

lääkärin lausuma.

"Ne viisi kattokruunun koristeiden tuottama sarvea olivat selvästikin

älynystyröitä, jotka sisällisestä pakotuksesta paisuivat ulkopuolelle."

"Niin taisi todellakin olla", myönsi Portos, "sillä kipukin oli sitten

enemmän ulkonaista kuin sisällistä. Tunnustanpa, että kun panin hatun

päähäni ja nyrkilläni löin sen alas meidän miekkamiesten reippaaseen

tapaan, minun täytyi tarkoin suhditella lyöntiä tai muutoin tunsin ihan

kamalan läjäyksen."

"Sen arvaan."

"No niin", kertoi jättiläinen, "huomatessaan rakennuksen haurauden

herra Fouquet päätti antaa minulle toisen asunnon, ja siten tulin

siirtyneeksi tänne."

"Tämähän lienee yksityinen puisto?"

"Niin on."

"Se salaisten kohtausten paikka, joka on niin kuuluisa

yli-intendentin lempijutuista?"

"Sitä en tiedä; minulla ei ole ollut täällä mitään rakkausseikkailuja,

mutta puistossa saan harjoittaa lihaksiani, ja sitä lupaa käytän

tempoakseni puita juuriltaan."

"Mitä varten?"

"Käsivarsieni voimisteluksi ja myöskin puhdistaakseni linnunpesiä: se

on minusta mukavampaa kuin kavuta ylös."

"Vietätpä todellista paimenelämää, hyvä Portos."

"Niin, minä pidän pienistä munista, -- paljon enemmän kuin isojen

lintujen. Et voi aavistaakaan, kuinka herkullisen munakkaan saa

neljästä- tai viidestäsadasta keltasirkun, peipposen, kottaraisen ja

rastaan munasta."

"Mutta viisisataa munaa -- voi tavatonta!"

"Ne mahtuvat kohtalaiseen vihannesmaljaan", sanoi Portos.

Hyvinkin viisi minuuttia d'Artagnan ihaili Portosta aivan kuin nähden

hänet ensi kerran. Portos puolestaan alkoi ihan säteillä mielihyvästä

ystävän katseen lämmittämänä. Edellinen kuitenkin ilmeisesti samalla

mietti uutta käännettä keskustelulle.

"Onko sinulla täällä paljonkin huviketta, Portos?" kysyi hän viimein,

kaiketi keksittyään siinä sopivan pohjustuksen.

"Eipä aina."

"Sen voin käsittääkin; mitä aiot tehdä ikävystyessäsi liiaksi?"

"Ka, enhän viivy täällä enää pitkääkään aikaa. Aramis odottaa vain

viimeisen kuhmuni siliämistä, esitelläkseen minut kuninkaalle, joka ei

kuulu sietävän sarvia."

"Aramis on siis yhä Pariisissa?"

"Ei."

"Missä hän sitten on?"

"Fontainebleaussa."

"Yksinään?"

"Herra Fouquetin kanssa."

"Vai niin. Mutta tiedätkös mitä?"

"En; sano minulle, niin saan tietää."

"Minä luulen, että Aramis on unohtanut sinut."

"Mitä hittoa!"

"Siellä, katsos, ilakoidaan, tanssitaan, juhlitaan ja maistellaan

Mazarinin viinejä. Tiedätkö, että siellä esitetään joka ilta

tanssikuvaelmia?"

"Penteleen pentele!"

"Sentähden voin vakuuttaa, että kelpo Aramis ei siinä tuoksinassa ehdi

pitää sinua mielessään."

"Saattaa olla niin, ja toisinaan olen sitä jo ajatellutkin."

"Ja voisipa se koirus puijatakin sinut!"

"Älä nyt sentään!"

"Tiedäthän, että Aramis on ovela kettu."

"Kyllä niin, mutta pettämään minua..."

"Kuules nyt: pitäähän hän sinua ensiksikin korjuuseen toimitettuna..."

"Mitäh! Korjuuseen? Olenko muka telkien takana?"

"Olet, lempo soikoon!"

"Senpä saisit todistaa minulle!"

"Mikään ei ole helpompaa. Käytkö ulkosalla?"

"En kylläkään."

"Ratsasteletko?"

"En ollenkaan."

"Sallitaanko ystäviesi käydä tervehtimässä sinua?"

"Ei nähtävästi."

"No niin, hyvä ystävä, kun et siis käyskentele ulkosalla, et ratsastele

etkä tapaile seuraa, niin olethan suljettuna."

"Mutta minkätähden Aramis pitäisi minua vankina?" kysyi Portos.

"Vastaa sinä minulle ensin vilpittömästi erääseen kysymykseen, Portos",

virkkoi d'Artagnan.

"En minä mutkittele."

"Aramishan laati Belle-Islen linnoitusten suunnitelman, eikö niin?"

Portos punastui.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta siinä onkin kaikki, mitä hän on tehnyt."

"Aivan oikein, ja minun nähdäkseni se ei ole kovinkaan suuri saavutus."

"Niin minäkin ajattelen."

"No, sepä hauskaa, että olemme samaa mieltä."

"Hän ei ole koskaan edes käynyt Belle-Islellä", huomautti Portos.

"Kas sitä!"

"Minä se aina kävin Vannesissa, kuten olet itsekin saattanut nähdä."

"Näinhän tietenkin. No niin, siinähän se koko juttu onkin. Aramis

tahtoo käydä insinööristä, vaikka onkin laatinut vain suunnitelman, ja

siinä pyrkimyksessään hän koettaa painaa pelkäksi rakennusmestariksi

sinut, joka olet kivi kiveltä nostanut muurit, tornit ja vallinsarvet."

"Rakennusmestariksi, -- siis muurariksi?"

"Muurariksi, juuri niin."

"Savensotkijaksi?"

"Ihan."

"Päiväläiseksi?"

"Se on aivan oikea sana."

"Ohoo, rakas Aramis, näyttääpä siltä kuin luulisit aina olevasi

viidenkolmatta vanha!"

"Eikä sillä hyvä: hän luulee sinun olevan samalla viidenkymmenen vuoden

painostama."

"Olisinpa tahtonut nähdä hänet siinä työssä."

"Sanoppas muuta."

"Luuvaloisine säärineen!"

"Niin juuri."

"Rakkokivineen!"

"Aivan."

"Kolme hammasta hemmetissä!"

"Neljäkin."

"Kun minulla sitävastoin... katsoppas!"

Portos veti paksut huulet levälleen ja näytti kahta hammasriviä, jotka

eivät kylläkään olleet lumivalkoiset, mutta sileät, kovat ja terveet

kuin norsunluu.

"Et voi uskoakaan, Portos, kuinka suuressa arvossa kuningas pitää

kauniita hampaita", tiesi d'Artagnan. "Sinun hampaasi saavat minut

tekemään päätöksen: minä esittelen sinut kuninkaalle."

"Sinä?"

"Miksen? Luuletko minun olevan hovissa vähemmän vaikutusvaltainen kuin

Aramis?"

"En suinkaan."

"Luuletko minun vähimmälläkään tavalla pyrkivän tekeytymään Belle-Islen

linnoittajaksi?"

"Hoo, enhän toki!"

"Vaikuttimenani saattaa siis olla vain sinun etusi."

"Sitä en epäile."

"No niin, minä olen kuninkaan likeisimpiä miehiä, kuten voit huomata

siitä, että kun hänelle on ilmoitettava jotakin epämieluista, se

jätetään aina minun toimekseni."

"Mutta, hyvä ystävä, jos sinä esittelet minut..."

"No, entä sitten?"

"Niin Aramis pahastuu."

"Minulle?"

"Ei, vaan minulle."

"Joutavia! Kun esittelyä hommataan sinulle, niin onhan samaa, kumpainen

meistä kahdesta osuu välittäjäksi."

"Minulle pitäisi teettää pukuja."

"Sinullahan on uhkea asu ylläsi."

"Oh, sinun sietäisi nähdä ne, jotka olen tilannut, -- niistä tulee

paljon komeampia vaatekertoja."

"Varo liiallisuutta; kuningas pitää yksinkertaisuudesta."

"No, esiinnytään sitten vaatimattomasti. Mutta mitä herra Fouquet sanoo

nähdessään minun poistuneen?"

"Kökötätkö täällä siis kunniasanasi perusteella?"

"En juuri niinkään. Mutta olen luvannut, etten lähde täältä

ilmoittamatta hänelle."

"Sen seikan minä toimitan selväksi. Onko sinulla mitään toimitettavaa

täällä?"

"Minulla? Ei mitään tärkeätä ainakaan."

"Ellet ole Aramiksen asiamiehenä missään tähdellisessä tehtävässä?"

"_Ma foi_, en."

"Kysyn sitä luonnollisesti ainoastaan omaa hyvääsi harrastaen.

Olisithan esimerkiksi saattanut lupautua toimittamaan sanomia ja

kirjeitä Aramiille."

"Kah, kirjeitä, niin! Minä tosiaan lähetän hänelle eräitä kirjeitä."

"Minne?"

"Fontainebleaun linnaan."

"Onko sinulla nyt mitään lähetettävänä?"

"Mutta..."

"Älähän huoli. Onko sinulla sellaisia kirjeitä?"

"Juuri sain yhden."

"Tärkeän?"

"Arvatenkin."

"Sinä et siis lue niitä?"

"En ole utelias."

Ja Portos otti taskustaan sotamiehen tuoman kirjeen, jota hän ei ollut

lukenut, mutta kyllä d'Artagnan.

"Tiedätkö, mitä sinun tulee tehdä?" sanoi d'Artagnan.

"Hitto, lähettää tämä hänelle niinkuin aina teen."

"Eipäs."

"Pitäisinkö sen muka hallussani?"

"Ei niinkään. Mutta eikö sinulle ole ehkä sanottu, että se on tärkeä

kirje?"

"Kyllä, hyvin tärkeä."

"No niin, sinun pitääkin itse viedä se Fontainebleaun linnaan."

"Aramikselle?"

"Niin."

"Sinä olet oikeassa."

"Ja kun kuningas on nyt siellä..."

"Niin tahdot käyttää tilaisuutta...?"

"Esitelläkseni sinut kuninkaalle."

"Ah, _corne de boeuf_, d'Artagnan, sinä olet koko peijooni keksimään

keinoja!"

"Sen sijaan että lähettäisimme ystävällemme enemmän tai vähemmän

luotettavan sanansaattajan, me siis viemmekin itse perille kirjeen."

"Sitä en olisi tullut ajatelleeksikaan, vaikka se on hyvinkin mukava

tapa."

"Ja kun kirje on kiireellinen, hyvä Portos, niin lähdemmekin heti."

"Todellakin", huomasi Portos, "mitä pikemmin lähdemme. Sitä vähemmän

viivästyy Aramikselle tarkoitettu sanoma."

"Portos, sinä järkeilet aina erinomaisesti; terävä johdonmukaisuus

auttelee sinulla nopeata ajatuskykyä."

"Siltäkö sinusta tuntuu?" sanoi Portos.

"Niin, se tietenkin johtuu perusteellisesta opiskelustasi", vastasi

d'Artagnan. "Kas niin, tulehan nyt."

"Mutta", esteli Portos, "lupaukseni herra Fouquetille?"

"Mikä niin?"

"Etten lähde Saint-Mandésta hänelle ilmoittamatta."

"Voi, hyvä Portos, oletko nyt hajamielinen!" oudoksui d'Artagnan.

"Kuinka niin?"

"Sinähän tulet Fontainebleaun linnaan, vai mitä?"

"Niin."

"Siellähän tapaat herra Fouquetin?"

"Kyllä."

"Luultavasti kuninkaan luona."

"Kuninkaan luona", toisti Portos majesteettisesti.

"Ja sinä astut hänen luokseen sanoen: 'Teidän ylhäisyytenne, minulla on

kunnia ilmoittaa teille, että tulen nyt Saint-Mandésta'."

"Ja", lisäsi Portos yhä majesteettisesti, "nähdessään minut

Fontainebleaussa kuninkaan luona ei herra Fouquet voi sanoa minun

valehtelevan."

"Olin juuri avaamassa suuni sanomaan samaa, hyvä Portos, mutta sinä

ehätät kaikessa edelleni. Voi, Portos, kuinka onnellinen luonne sinulla

onkaan, -- ei paina sinua ikä!"

"Eipä erityisesti."

"Asia on siis puhuttu."

"Niin kai sitten."

"Sinulla ei ole enää mitään epäröimistä?"

"Ei pitäisi olla."

"Niinpä siis vien sinut matkassani."

"Hyvä juttu! Lähden toimittamaan hevoseni satuloiduiksi."

"Onko sinulla hevosia täällä mukanasi?"

"On viisi."

"Jotka olet toimittanut tänne Pierrefondsista?"

"Ei, herra Fouquet on lahjoittanut ne minulle."

"Mutta, hyvä Portos, me emme kahteen mieheen tarvitse viittä hevosta;

sitäpaitsi minulla on jo kolme Pariisissa, ja kahdeksassa olisi ihan

liikaa."

"Siinä ei olisi liikaa, jos minulla olisi saattueeni täällä, mutta

valitettavasti on heidät pitänyt jättää!"

"Sinä kaipaat palvelijoitasi?"

"Kaipaan etenkin Mousquetonia. Mousquetonin puutetta tunnen alati."

"Sinulla on verraton sydän!" sanoi d'Artagnan; "mutta kuule neuvoani:

jätä vain tänne kaikki hevosesi, niinkuin jätit sinne Mousquetonin."

"Minkätähden?"

"Syystä että tuonnempana, näes..."

"No?"

"Ka, tuonnempana saattaa olla hyväkin, että sinä et ole vastaanottanut

mitään herra Fouquetilta."

"Nyt en ymmärrä sinua", sanoi Portos.

"Ei tarvitsekaan."

"Kuitenkin..."

"Selitän sen sinulle myöhemmin, Portos."

"Lyönpä vetoa, että se on politiikkaa."

"Ja vielä korkeinta laatua."

Portos taivutti päänsä politiikalle; hetkisen mietittyään hän sitten

lisäsi:

"Tunnustan sinulle suoraan, d'Artagnan, että minä en ole mikään

politikko."

"Sen kyllä tiedän, hiisi vieköön!"

"Mutta ei voi sentään tietää, mihin kohtalo miestä ajaa. Olet itse

sanonut minulle, että ihmisellä on erilaisia aikoja, ja minäkin olen

huomannut sen. On päiviä, jolloin tuntuu vähemmän hauskalta vaihtaa

miekaniskuja kuin muulloin."

"Niin kyllä minustakin."

"En silti juuri usko kuolettaviin iskuihin."

"Perhanassa, olethan sentään itsekin surmannut ihmisiä!"

"Kyllä, mutta minuun ei asevoima ole niin pahasti ottanut."

"Se on todellakin pätevä huomautus."

"Sentähden en usko konsaan kuolevani miekanterään tai pyssynluotiin."

"Et siis pelkää mitään?... Ahaa, kenties vettä?"

"Ei, minähän uin kuin saukko."

"Horkkaako ehkä?"

"Sitä minulla ei ole milloinkaan ollut, enkä usko sitä milloinkaan

saavani, mutta sanonpa sinulle erään seikan..."

Portos alensi ääntänsä.

"Sano pois", kehoitti d'Artagnan, sovittaen sävynsä ystävän mukaan.

"Tunnustan sinulle", ilmaisi Portos, "että pelkään politiikkaa ihan

kamalasti."

"Hoh, turhia!" huudahti d'Artagnan.

"Älä sano!" jyräytti nyt Portos mahtavalla bassolla. "Olen nähnyt hänen

ylhäisyytensä kardinaali de Richelieun ja hänen ylhäisyytensä

kardinaali de Mazarinin; toisen politiikka oli punaista, toisen mustaa.

En ole milloinkaan ollut sen paremmin tyytyväinen toiseen kuin

toiseenkaan laatuun: edelliseen kuului katkaista kaula sellaisilta

miehiltä kuin de Marillacilta, de Thoulta, Cinq-Marsilta, Chalaisilta,

Bouttevillelta, Montmorencylta, ja toisen mukaista oli hakata maahan

joukoittain frondelaisia, joita mekin olimme, veikkoseni."

"Joita me päinvastoin emme olleet", oikaisi d'Artagnan.

"Olimme tietenkin, sillä joskin paljastin miekkani kardinaalin

puolella, jakelin iskuja vain kuningasvallan tukemiseksi."

"Sinä olet kunnon mies, Portos!"

"No niin, tuommoisten huomioiden perusteella minä pelkään politiikkaa

siinä määrin, että jos nyt tässä piilee mitään valtiollista, minä

mieluummin pyörrän takaisin Pierrefondsiin."

"Saattaisit tehdäkin siinä oikein, jos niin olisi asian laita; mutta

minun seurassani, hyvä Portos, ei ole puhettakaan politiikasta, se on

selvä totuus. Sinä olet työskennellyt Belle-Islen linnoittamisessa;

kuningas tahtoo tuntea sen taitavan insinöörin, joka on ne työt

suorittanut; sinä olet vaatimaton kuten kaikki todella ansiokkaat

miehet, ja Aramis kenties tahtoo panna sinun kynttiläsi vakan alle;

mutta silloin minä tapaan sinut ja selitän asian, vedän sinut esille,

ja kuningas palkitsee sinua, -- siinä kaikki minun politiikkani."

"Ja minun myös, _morbleu_!" vakuutti Portos ojentaen d'Artagnanille

kätensä.

Mutta d'Artagnan tunsi vanhastaan Portoksen kouran; hän tiesi, että

tavallinen käsi paroonin viiden sormen vangiksi joutuneena ei

rutistumatta pääsisi pihdeistä. Sentähden hän ei antanutkaan

ystävälleen kättä, vaan nyrkin, ja Portos ei edes huomannut tätä

varokeinoa. Sitten he kaksistaan lähtivät Saint-Mandésta.

Vartiopalvelijat kyllä pistivät päänsä yhteen ja supattelivat

toisilleen huomautuksia, jotka d'Artagnan hyvin ymmärsi, mutta hän

varoi tulkitsemasta niitä Portokselle.

-- Ystävämme, -- ajatteli hän, -- oli koreasti Aramiksen vankina. Saa

nähdä, mitä seurauksia tämän salaliittolaisen vapauttamisesta koitunee!

143.

Rotta ja juusto.

D'Artagnan ja Portos samosivat jalkaisin, kuten d'Artagnan oli tullut.

Kun muskettisoturien kapteeni astui edellä _Kultaisen Huhmaren_

myymälään ja ilmoitti Planchetille, että parooni du Vallon oli tulossa

mukaan heidän retkeilylleen, ja kun sitten Portos sisälle työntyessään

huiskautti hattunsa töyhdöllä puukynttilä-kyltin kalisemaan oven

päällä, häiritsi joku tuskallinen aavistus sitä raton odotusta, joka

seuraavan päivän varalle virkisti Planchetin mieltä.

Mutta maustekauppiaallamme oli kultainen sydän sen hyvän ajan

kallisarvoisena jäännöksenä, jollaisena nuoruuden päivät ainiaan

kuvastuvat ihmisen vanhetessa ja esi-isien vanhuus hänen ollessaan

vielä nuori. Sisällisestä väristyksestään huolimatta, jonka Planchet

taltutti yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, hän siis tervehti

Portosta sydämellisen kunnioittavasti. Tämä oli alussa hieman jäykkä

säätyeroituksen takia, joka siihen aikaan oli hyvin suuri paroonin ja

maustekauppiaan välillä, mutta suli piankin hyväntuulisen

tuttavalliseksi, kun havaitsi Planchetin esiintyvän peräti kohteliaasti

ja ymmärtäväisesti. Hän oli hyvillään etenkin siitä, että hänelle

suotiin tai oikeanimin tarjousi vapaus kaivella isoilla kourillaan

hedelmä- ja makeislaatikoita, manteli- ja pähkinäsäkkejä sekä

rusinakukkuja. Kunnon kauppias saikin niin ollen turhaan kehoitella

harvinaista vierastansa nousemaan välikertaan; Portos valitsi

vakinaiseksi olopaikakseen myymälän, joutuessaan asustamaan

maustekauppiaan luona ehtoopäivän, ja siellä hänen sormensa varsin

vikkelästi kopeloivat aina käsille, mitä vain nenä vainusi tai silmä

näki.

Mehevät Provencen viikunat, maukkaat lambert-pähkinät, muhkeat

Tourainen luumut kiinnittivät Portoksen mieltä niin hyvin, että hän

maisteli niitä viisi tuntia yhteen menoon. Myllynkivinä rauskuttelivat

hänen hammasrivinsä rikki luuhedelmien kiviä, joista lattia peittyi

narskumaan kävelijäin jaloissa; huulet riipivät kerrallaan runsaita

sinipunaisia muskattirypäle-terttuja, joista solui marjoja nieluun

puolen naulan erinä. Puotipalvelijat olivat kauhuissaan kyyristyneet

loukkoon ja katselivat toisiaan rohkenematta hiiskahtaakaan. He eivät

tunteneet Portosta eivätkä olleet milloinkaan nähneet häntä. Se

jättiläisten rotu, joka oli kantanut Hugo Capetin, August Filipin ja

Frans I:n viimeisiä haarniskoja, alkoi jo tyyten hävitä. Sentähden he

ihmettelivätkin itsekseen, eikö heidän edessään ollut sadun ihmissusi,

joka aikoi suoltaa pohjattomaan mahaansa Planchetin koko varastot,

kaikki tynnyrit ja laatikot tyhjilleen.

Nakertaessaan, haukkoessaan, murskatessaan, imiessään ja ahmiessaan

huomautteli Portos silloin tällöin maustekauppiaalle:

"Teillä on hyvää tavaraa, Planchet-ystäväiseni."

"Ei pitkällekään, jos tätä kestää", mutisi ensimmäinen puotipalvelija,

jonka Planchet oli luvannut ottaa seuraajakseen. Ja epätoivoissaan hän

lähestyi Portosta, jonka ruho sulki tien puotikamarista myymälään. Hän

toivoi saavansa täyttymättömän makustelijan nousemaan ja siten

kääntävänsä tämän harrastukset muuhun hommaan.

"Mitä tahdot, ystäväiseni?" kysyi Portos suopeasti.

"Haluaisin päästä tästä ohi, monsieur, ellei siitä ole teille liiaksi

vaivaa."

"Pitäähän kulkemaan päästä", sanoi Portos, "eikä siitä ole minulle

vähintäkään haittaa."

Samassa hän tarttui puotipalvelijaa vyötäisistä, nosti hänet ilmaan ja

laski hiljaa alas toiselle puolelleen, yhä myhäillen leppoisan

kohteliaasti. Säikkyneen puotipalvelijan jalat pettivät Portoksen

asettaessa hänet lattialle, niin että hän lyyhistyi taaksepäin

korkkikasalle. Nähdessään kuitenkin, kuinka säyseä tämä jättiläinen

oli, uskalsi hän yrittää uudestaan.

"Voi, olkaa varuillanne, monsieur!" sanoi hän.

"Mitä pitäisi varoa, hyvä mies?" kysyi Portos.

"Voi saada poltteen ruumiiseensa."

"Kuinka niin, ystäväiseni?" tiedusti Portos.

"Nuo ovat kaikki kuumentavia aineksia, monsieur."

"Mitkä ainekset?"

"Rusinat, pähkinät, mantelit."

"Niin, mutta jos mantelit, pähkinät ja rusinat ovat kuumentavia..."

"Se on kieltämätöntä, monsieur."

"Niin jäähdyttäähän hunaja."

Hän ojensi kätensä avonaista hunajanassakkaa kohti, pistäen siihen

kauhan, jolla ostajia palveltiin, ja siemasi kelpo kulauksena puolen

naulan verran tuoretta mettä.

"Nyt pyytäisin sinua tuomaan vettä, hyvä ystävä", sanoi hän sitten.

"Sangolla, monsieur?" kysyi puotipalvelija teeskentelemättömästi.

"Ei, kyllä karahvillinen riittää", vastasi Portos hyväntahtoisesti.

Hän asetti karahvin suulleen niinkuin torvenpuhaltaja soittimensa ja

tyhjensi sisällön yhdellä henkäyksellä.

Planchetilla vavahtelivat kaikki ne tuntojänteet, jotka vastasivat

omistuksen ja itserakkauden sielullisia säikeitä. Vanhanaikaisen

vieraanvaraisuuden kelpo edustajana hän oli kuitenkin vain

haastelevinaan hyvin huomaavaisesti d'Artagnanin kanssa ja hoki

alituiseen:

"Voi, monsieur, tämä oli minulle suuri ilo!... oi, monsieur, osoititte

minulle liiallista kunniaa!"

"Mihin aikaan illastamme, Planchet?" kysyi Portos; "minua jo

hiukaisee."

Vanhempi kauppa-apulainen liitti kätensä ristiin. Toiset kaksi ryömivät

myymäläpöydän suojaan, vaistomaisesti peläten, että Portos kenties

mielisi tuoretta lihaa.

"Me syömme täällä vain keveän aterian", sanoi d'Artagnan, "ja

illastamme varsinaisesti vasta Planchetin huvilassa."

"Ahaa, me lähdemme siis teidän maataloonne, Planchet?" virkkoi Portos;

"sitä parempi!"

"Te olette minulle kovin suosiollinen, herra parooni."

_Herra parooni_ teki suurenmoisen vaikutuksen puotipalvelijoihin, jotka

hämmästelivät tuollaista ruokahalua yhä enemmän, kun se elätti niin

ylhäistä henkilöä. Toiselta puolen se arvonimi rauhoittikin heitä. He

eivät olleet milloinkaan kuulleet ihmissudesta puhuttavan _herra

paroonina_.

"Otankin vähän korppuja eväiksi", sanoi Portos huolettomasti ja

tyhjensi ruukullisen maustekorppuja nuttunsa avariin taskuihin.

"Puotini on pelastunut!" henkäisi Planchet.

"Niin, kuten se juusto", huomautti ensimmäinen puotipalvelija.

"Mikä juusto?"

"Se hollanninjuusto, johon rotta oli nakertanut tiensä, niin että

meille jäi pelkkä kuori."

Planchet silmäsi ympärilleen, ja nähdessään mitä Portoksen hampailta

oli säästynyt katsoi hän vertauksen liioitelluksi.

Vanhempi kauppa-apulainen luki isäntänsä silmistä, mitä tämä ajatteli.

"Varokaa, ettei hän tule toistamiseen", kuiskasi hän.

"Teillä on kai hedelmiä?" sanoi Portos noustessaan välikertaan, johon

pikku iltanen ilmoitettiin katetuksi.

-- Voi! -- ajatteli maustekauppias ja loi d'Artagnaniin rukoilevan

katseen, jonka tämä puolittain oivalsikin.

Aterian jälkeen suoriuduttiin taipaleelle.

Oli jo myöhä, kun nämä kolme ratsastajaa, jotka olivat kuuden aikaan

lähteneet Parisista, saapuivat Fontainebleaun katukiveykselle.

Matka oli kulunut hauskasti haastellen. Portos viihtyi varsin hyvin

Planchetin seurassa, kun tämä osoitti hänelle suurta kunnioitusta

ja innokkaasti puheli hänelle niityistään, metsistänsä ja

kaniinitarhoistaan. Portoksella oli tilanomistajan harrastukset ja

ylpeä kiintymys maatalouteen. Nähdessään noiden kahden joutuneen

vilkkaasti juttusille ratsasti d'Artagnan toiselle puolelle tietä,

heitti ohjakset hevosen kaulalle riippumaan ja irtausi koko maailmasta

kuten Portoksesta ja Planchetistakin.

Kuu lipui hiljaa metsän sinertävien lehvien lomitse. Tasangon suloiset

tuoksut kohosivat hevosten sieraimiin ja saivat elukat korskumaan

virmasti hypähdellen.

Portos ja Planchet alkoivat keskustella heinänteosta.

Planchet kertoi Portokselle, että hän kypsyneemmällä iällä oli kyllä

jättänyt syrjään maanviljelyksen ja antautunut kauppahommiin, mutta hän

oli viettänyt lapsuutensa Picardiessa, sen kauneilla apilasmailla,

missä ruoho ylettyi polviin, sekä vihreiden, punahedelmäisten

omenapuiden siimeksessä, ja hän oli vakaasti vannonut palaavansa

luontoon heti kun saisi varman taloudellisen pohjan, päättääkseen

päivänsä kuten oli aloittanutkin, -- mahdollisimman lähellä maata, joka

kuitenkin viimein korjaa puoleensa kaikki ihmiset.

"Kas, kas", sanoi Portos, "vetäydyttekin rauhaan siis jo piakkoin, hyvä

herra Planchet?"

"Kuinka niin?"

"Näyttehän olevan hyvässä vauhdissa sievoisen omaisuuden

hankkimiseksi."

"No, kyllä minua on vedellyt", myönsi Planchet.

"Sanokaahan minulle, kuinka pitkälle kunnianhimonne ulottuu ja minkä

summan olette arvioinut peräytymisenne ehdoksi?"

"Herra parooni", sanoi Planchet vastaamatta kysymykseen, "tässä

pahoittaa nyt mieltäni muuan seikka, niin mielenkiintoinen kuin se

muuten onkin kauppamiehelle."

"Mikä niin?" kysyi Portos katsahtaen taaksensa ikäänkuin nähdäkseen,

mikä huolestutti Planchetia, ja torjuakseen häneltä sen kiusan.

"Entiseen aikaan", huomautti maustekauppias, "te puhuttelitte minua

vain lyhyeen Planchetiksi ja silloin olisitte sanonut: 'Miten pitkälle

ulottuu kunnianhimosi, Planchet, ja paljonko sinulla pitäisi olla ennen

kuin luovut liikkeestäsi?'"

"Aivan oikein, totta kyllä; niin olisin menneinä päivinä sanonut",

vastasi rehellinen Portos hienotuntoisen hämmentyneesti, "mutta siihen

aikaan..."

"Siihen aikaan minä olin herra d'Artagnanin lakeija, tahdoitte sanoa?"

"Niin."

"No, ka, jos en nyt olekaan enää suorastaan hänen lakeijansa olen

vieläkin hänen palvelijansa, ja sitäpaitsi minulla on sittemmin..."

"Mitä, Planchet?"

"Minulla on sittemmin ollut kunnia olla hänen yhtiökumppaninaan."

"Ohhoh!" äännähti Portos. "Mitä! Onko d'Artagnankin ryhtynyt

maustekauppaan?"

"Ei, ei", selitti d'Artagnan, jonka nämä sanat herättivät unelmistaan

ottamaan osaa keskusteluun niin nokkelasti ja nopeasti kuin hänen

sielunsa ja ruumiinsa toiminta aina esiintyi. "D'Artagnan ei ole

ryhtynyt maustekauppaan, mutta Planchet on puuttunut politiikkaan, niin

päin on asia."

"Niin", lausui Planchet ylpeän tyytyväisesti, "me olemme suorittaneet

yhdessä pikku hankkeen, joka tuotti minulle satatuhatta ja herra

d'Artagnanille kaksisataatuhatta livreä."

"Kas peijakasta!" sanoi Portos ihailevasti.

"Ja sentähden, herra parooni", jatkoi maustekauppias, "minä pyydän

teitä uudestaan puhuttelemaan minua Planchetiksi ja sinuttelemaan kuten

muinoinkin. Ette voi uskoa, kuinka suuresti se ilahduttaisi mieltäni."

"Sen teen, jos niin on asia, kunnon Planchet", lupautui Portos.

Ja ratsastaessaan ihan Planchetin vieressä hän kohotti kätensä

taputtaakseen häntä olkapäälle sydämellisen ystävyyden merkiksi.

Onneksi hevonen liikahti samassa hiukan syrjään, niin että paroonin

käsi mätkähtikin Planchetin ratsun lautasille. Eläimeltä luhistuivat

polvet koukkuun.

D'Artagnan alkoi nauraa, ajatellen ääneen:

"Ole varuillasi, Planchet, sillä jos Portos alkaa pitää sinusta liian

paljon, niin hän taputtaa sinua, ja sellaisiin hyväilyihin sinä

litistyt, sillä Portos on yhä julman voimakas, näetkös."

"Oh", vastasi Planchet, "Mousqueton ei ole kuollut, ja kuitenkin herra

parooni pitää hänestä hyvin paljon."

"Se on totinen tosi", myönsi Portos huokaisten niin että kaikki kolme

hevosta yhtaikaa karkasivat pystyyn; "tänä aamunakin sanoin

d'Artagnanille, kuinka kovasti kaipaan Mousquetonia. Mutta sanohan

minulle, Planchet..."

"Kiitos, herra parooni, kiitos!"

"Annahan olla, kelpo poikaseni! Montako tynnyrinalaa sinulla on

puistoa?"

"Puistoa?"

"Niin. Sitten arvioitset minulle niittymaat ja metsät."

"Missä, monsieur?"

"Kartanosi alueella."

"Mutta, herra parooni, eihän minulla ole kartanoa, ei puistoja, ei

niittyjä eikä metsääkään."

"Mitä sinulla sitten on?" kysyi Portos; "ja miten siis puhutkaan

maatilastasi?"

"Minä en ole sanonut sitä maatilaksi, herra parooni", vastasi Planchet

jossakin määrin nöyrtyneenä, "vaan pienoiseksi huvilapaikakseni vain."

"Ahaa, minä ymmärrän!" tuumasi Portos; "sinä olet pidättyväinen

puheissasi."

"Ei, herra parooni, minä sanon silkan totuuden: minulla on ainoastaan

kaksi vierashuonetta pöksässäni."

"Mutta missä sinun vieraasi siis kävelevät?"

"Ensiksikin kuninkaan metsässä, joka on hyvin kaunis."

"Niin, se on tosiaankin komeata metsää", vahvisti Portos; "melkein yhtä

komeata kuin minun metsäni Berryssä."

Planchetin silmät suurenivat.

"Onko teillä metsä, joka vetää vertoja Fontainebleaun metsälle, herra

parooni?" sopersi hän.

"On oikeastaan kaksikin, mutta berryläiseen alueeseen olen enemmän

mieltynyt."

"Mistä syystä?" kysyi Planchet hyvin nöyrästi.

"Sentähden etten ole vielä saanut tutkituksi sen koko pinta-alaa, ja

toisekseen, koska siellä ihan vilisee salametsästäjiä."

"Mutta mitenkäs se riistanvarkaiden paljous voi saattaa teille metsän

niin mieluisaksi?"

"No, katsos, ne pyytävät minun riistaani ja minä metsästän heitä;

rauhan aikana se on minulle pienoiskuva sodasta."

Tähän kohtaan oli keskustelu ehtinyt, kun Planchet katsahtaessaan ylös

näki Fontainebleaun ensimmäiset talot jyrkkinä ääriviivoina

kuvastumassa taivasta vasten, samalla kun tiheästä ja muodottomasta

ainejoukosta yleni linnan terävähuippuinen katto, jonka liuskakivet

kimmelsivät kuunvalossa kuin suunnattoman kalan suomut.

"Hyvät herrat", sanoi Planchet, "minulla on kunnia ilmoittaa, että

olemme nyt Fontainebleaussa."

144.

Planchetin huvila.

Ratsastajat kohottivat katseensa ja huomasivat, että kunnon Planchet

oli puhunut täsmälleen totta. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat

Lyon-kadulla vastapäätä _Komean Riikinkukon_ majataloa. Tuuheiden

seljapensaiden ja orapihlajain rivi muodostui humalasalkojen tukemana

läpipääsemättömäksi tummaksi aidaksi, jonka sisäpuolella näkyi

valkoinen, tiilikattoinen talo leveine räystäineen. Ikkunoista oli

kaksi kadun puolella, molemmat nyt pimeinä. Näiden keskivälin kohdalla

oli pieni veräjä pilarien kannattamalla katoksella suojattuna; sen

korkean kynnyksen yli kulki talon tavallinen pääsytie.

Planchet laskeusi maahan ikäänkuin aikoen kolkuttaa veräjään, mutta

näkyi muuttavan mielensä, tarttui hevosta suitsista ja talutti sitä

kolmisenkymmentä askelta edemmäksi. Molemmat matkakumppanit seurasivat

häntä. Tultiin ajoportille; isäntä painoi sen ainoaksi pitimeksi

asetettua puusalpaa ja työnsi toisen puoliskon auki. Vetäen hevosta

perässään hän astui edellä pienelle pihalle, missä tuore lannan haju

ilmaisi navetan läheisyyttä.

"Täällä on ihana tuoksu", sanoi Portos äänekkäästi, laskeutuessaan alas

satulasta; "voisinpa totisesti uskoa olevani Pierrefondsin

takapihalla."

"Minulla on ainoastaan yksi lehmä", kiirehti Planchet vaatimattomasti

valaisemaan.

"Minulla on kolmekymmentä", ilmoitti Portos, "tai oikeastaan en niiden

lukua tarkoin tiedäkään."

Molempien ratsastajien tultua sisälle Planchet sulki portin heidän

jälkeensä. D'Artagnan, joka oli ainaisen ketterästi hypännyt maahan,

hengitti täysin vedoin maalaisilmaa, ja hyvillään kuin vihreitä

niittyjä ihasteleva pariisilainen nyppäsi hän toiseen käteensä kuusaman

lehvän ja toiseen ruusun. Portos oli saanut hyppysiinsä muutamia

herneenkiehkuroita, joita kiemurteli salkoristikossa, ja hän pisteli

kokonaisia palkoja makupaloikseen suihinsa. Planchet meni pieneen

vajaan herättämään raihnasta ukkoa, joka nukkui sammalvuoteella, vanha

nuttu peitteenään. Köyryselkäinen maalainen tervehti tulijaa heti

isäntänä, maustekauppiaan suureksi mielihyväksi.

"Vie hevoset talliin, äijäseni, ja syötä hyvin", käski Planchet.

"Kyllä vain... kyllä minä!" vastasi vanhus. "Ja noin komeat eläimet!

Niiden sietääkin saada apetta ihan pakahtuakseen."

"Älä nyt helkkarissa, hyvä mies", puuttui d'Artagnan puheeseen;

"kohtuutta tässä tarvitaan. Kauroja ja silppua, ei mitään muuta."

"Ja raikasta vettä minun hevoselleni", määräsi Portos, "sillä se tuntui

joutuvan kovin lämpimiinsä."

"Olkaa vain huoletta, hyvät herrat", huomautti Planchet; "ukko Célestin

on ollut santarmina Ivryssä. Hän ymmärtää kyllä hevosten hoitoa;

tulkaahan taloon, tulkaa."

Hän vei ystävykset tuuhealehväistä kujaa pitkin vihannestarhan ja

apilastilkkusen halki pieneen puutarhaan, jonka takaa itse rakennus jo

oli näyttänyt heille varsinaista kadunpuolista julkisivuaan. Lähemmäksi

tultaessa saattoi alakerran kahdesta avoimesta ikkunasta jo nähdä

Planchetin kamariin, kun pöydälle sytytetty lamppu osoitteli tätä

huonetta kauas puutarhaan hymyilevänä rauhan, viihtymyksen ja

rattoisuuden perikuvana. Kaikkialla, missä se valoi hohdettaan

jollekulle vanhalle fajanssiesineelle, puhtauttaan kiiltelevälle

huonekalulle tai seinässä riippuvalle aseelle, kaikkialla se kohtasi

puhtaalle kirkkaudelleen puhtaan valoheijastuksen, joka antoi esineille

herttaisen lämpöisyyden vaikutelman.

Jasmiinien ja piippuruohojen reunustamista ikkuna-aukoista näkyi lampun

loisteessa siten myös huikaisevan lumivalkoinen damastinen pöytäliina

kahdelle hengelle katettuna. Kellertävä viini välkkyi pitkässä,

särmäiseksi hiotussa kristallipullossa, ja suuressa, sinisessä,

hopeakantisessa fajanssiruukussa vaahtosi omenaolutta. Lähellä pöytää

uinaili korkeaselkäisessä nojatuolissa noin kolmenkymmenen ikäinen

nainen, jonka kasvot säihkyivät terveyttä ja raikkautta. Hänen

helmassaan oli iso punaisenruskea kissa kiertynyt keräksi, koukistaen

käpälät alleen, ja mirrien luonteenomaisella tavalla siinä kehrätessään

puoleksi ummistunein silmin se selvästi haastoi: Minä olen

täydellisesti onnellinen.

Ystävykset pysähtyivät ikkunan eteen ihastuneen hämmästyksen

naulitsemina, joka täytti Planchetin sielun hiljaisella riemulla.

"Voi, sinua veitikkaa!" sanoi d'Artagnan; "nyt ymmärrän, mikä sinua

vetää retkillesi!"

"Ja onpa siinä huikean valkoista aivinaa!" sanoi Portos jyrisevällä

äänellä, joka säikäytti kissan pakosalle ja hätkähdytti emännöitsijän

hereille. Planchet vei nyt vieraansa varsin arvokkaasti huoneeseen,

johon pöytä oli katettu, ja tervehti:

"Salli minun, kultaseni, esitellä sinulle herra chevalier d'Artagnan,

suojelijani."

D'Artagnan tarttui naisen käteen hovimiehen tavoin ja niin ritarillisen

soreasti kuin olisi siinä tutustunut Madameen.

"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Planchet.

Portoksen juhlalliseen kumarrukseen olisi itse Itävallan Anna ollut

tyytyväinen, tai muutoin häntä olisi sanottu kovin vaateliaaksi.

Nyt oli Planchetin vuoro. Hän syleili mielitiettyänsä hyvinkin

sydämellisesti, ensin kuitenkin puolustautuvalla eleellä näyttäen

pyytävän vieraitten herrain lupaa siihen. Näillä ei tietysti ollut

mitään sitä vastaan.

D'Artagnan onnitteli Planchetia.

"Kas siinä mies, joka osaa järjestää elämänsä!" sanoi hän.

"Monsieur", vastasi Planchet hymyillen, "elämä on pääoma, joka ihmisen

on sijoitettava mahdollisimman edullisesti..."

"Ja sinä korjaat siitä hyvää korkoa", tokaisi Portos nauraen niinkuin

ukkonen jyrisee.

Planchet astui takaisin emännöitsijänsä luo.

"Rakas ystäväiseni", sanoi hän, "nämä kaksi herrasmiestä ovat paljon

vaikuttaneet elämääni. Olen usein maininnut heidän nimeään sinulle."

"Ja vielä kahta muutakin", virkkoi nainen ilmeisellä flaamilaisella

korostuksella.

"Onko rouva hollantilainen?" kysyi d'Artagnan, Portoksen kiertäessä

viiksiään, kuten d'Artagnan huomasi, hän kun tavallisesti tarkkasi koko

ympäristöään.

"Ei, olen Antwerpenistä", vastasi nainen.

"Ja hänen nimensä on Gechter", ilmoitti Planchet.

"Mutta sinä et kai puhuttele rouvaa siksi?" sanoi d'Artagnan; "minusta

tuntuu kuin sellainen nimi vanhentaisi häntä joka kerta kun sitä

käyttäisit."

"Ei, minun puheessani hän on Trüchen."

"Sievä nimi", kiitti Portos.

"Trüchen", jatkoi Planchet, "tuli luokseni Flandriasta hyveineen ja

rahasäästöineen, joita oli kaksituhatta floriinia. Hän oli paennut

kelvottoman aviomiehen luota, joka pieksi häntä. Picardielaisena olen

aina pitänyt naapuri-maakunnan -- Artoisin -- tyttäristä, ja Artoisista

on Flandriaan vain kukon askel. Hän tuli valittamaan kummi-isälleen,

joka oli minun edeltäjäni Rue des Lombardsin varrella; hän pani

liikkeeseeni kaksituhatta floriiniansa, jotka toimitin tuottaviksi,

niin että summa on nyt kasvanut kymmeneksituhanneksi."

"Hyvä, Planchet!"

"Hän on vapaa, hän on varakas, hänellä on oma lehmä, apunaan

palvelijatar ja ukko Célestin. Hän ompelee minulle kaikki paitani,

kutoo sukkani, tapailee minua vain kahdesti kuukaudessa ja

vaatimattomuudessaan pitää itseään onnellisena."

"Olen todella perin onnellinen", vakuutti Trüchen hyvin avomielisesti.

Portos kiersi viiksiensä toista puoliskoa ylöspäin.

-- Mitä lempoa! -- ajatteli d'Artagnan, -- olisikohan Portoksella jo

heti aikeita...?

Siekailematta Trüchen ryhtyi toimekkaaksi emännäksi ja hoputti

palvelijattarensa avukseen, järjestäen vielä kahdelle hengelle tilat

pöytään ja toimittaen esille oivallisia ruokalajeja, jollaisilla saa

illallisesta kemut ja kemuista juhlan. Siinä oli tuoretta voita,

suolattua häränlihaa, anjovista ja makrillia, kaikkia Planchetin

myymälän herkkuja. Maaseutu tarjosi omina lisinä kananpoikia,

vihanneksia, monenlaista tuoretta kalaa ja metsänriistaa, ja

kostukkeeksi Planchet kantoi kellarista kymmenen viinipulloa, joita

peitti paksu, harmaa tomukerros. Tämä näky virkisti erityisesti

Portoksen sydäntä.

"Minun onkin nälkä", sanoi hän murhaavin katsein istuutuen Trüchenin

viereen. D'Artagnan asettui hänen toiselle puolelleen, samalla kun

Planchet vaatimattomana ja hilpeänä otti sijansa vastapäätä.

"Älkää panko pahaksenne, hyvät herrat", huomautti hän, "jos Trüchen

aterioidessamme nousee useinkin pöydästä; hänen on pidettävä huolta

yösijoistanne."

Emännöitsijä pistäysikin monta kertaa tehtäviinsä, ja yläkerrasta

kuului sänkyjen siirtelemistä kitisevillä pyörillään. Sillaikaa miesten

seurue söi ja joi, Portos parhaiten. Sitä reippautta kelpasi katsella.

Nuo kymmenen pulloa olivat tyhjinä, kun Trüchen palasi alas tuomaan

juustoa.

D'Artagnan oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa, kun Portos sitävastoin

oli hiukan höllentänyt omaansa. Tarinoitiin muinaisista taisteluista ja

laulettiin sydämen kyllyydestä. D'Artagnan esitti sitten uutta

pistäytymistä viinikellariin, ja kun Planchetin astunta ei enää ollut

yhtä varmaa kuin entiseen aikaan rintamassa, tarjousi muskettisoturien

kapteeni hänen seurakseen. He läksivät retkelleen loilotellen sellaisia

sepitelmiä, että ne olisivat karmineet flaamilaisen paholaisenkin

pintaa, ja jättäen Trüchenin pitämään Portokselle seuraa pöydässä.

Noiden kahden viinintuntijan tehdessä valintaansa talon uumenissa

kajahti ruokailuhuoneesta sellainen läiskäys kuin kahden huulen

rivakasti irtautuessa hyväillystä poskesta.

-- Portos kai luulee olevansa la Rochellessa, -- ajatteli d'Artagnan.

He toivat ylös uuden kantamuksen pulloja. Planchet ei laulelunsa

innossa nähnyt mitään, mutta d'Artagnan, jolla aina oli silmät auki,

huomasi heti, että Trüchenin vasen poski oli punaisempi kuin oikea.

Portos myhäili Trüchenin vasemmalla puolella ja kierteli viiksiään nyt

molemmin käsin yhtaikaa, emännöitsijänkin hymyillessä tälle muhkealle

herrasmiehelle.

Kipinöitsevä anjou-viini teki kolmesta kumppanuksesta ensin remuavia

tuulihattuja ja sitten jokeltavia taulapäitä. D'Artagnan vielä hädin

kykeni ottamaan kynttilän ja valaisemaan Planchetille tietä tämän omaan

huoneeseen ylös portaita. Planchet laahasi mukanaan Portosta, jota

Trüchen työnteli takaa, hyvin hilpeään mielialaan päässeenä hänkin.

D'Artagnan löysi itsenäisesti makuusijat ja otti selon vuoteista.

Portos retkahti omalle makuusijalleen ystävänsä riisumana, ja sitten

d'Artagnan heittäysi pitkäkseen omallensa, jupisten:

"_Mordioux_, olinhan vannonut, etten enää maistaisi tuota keltaista

viiniä, joka on kuin tulikiveä! Hyi, lempo, jos muskettisoturit

saisivat nähdä kapteeninsa tällaisessa tilassa!"

Ja vetäessään vuodeuutimia kiinni hän lisäsi:

"Onneksi ei niitä osu tähän taloon."

Planchet pääsi levolle Trüchenin kantamana, joka riisui hänet, lukitsi

ovet ja veti verhot eteen.

"Kyllä maalla on hauskaa", sanoi Portos ojentaen säärensä sängyn

jalkopään puhki. Mutta sitä räiskähdystä ei kukaan kuullut, -- niin

hauskaa oli Planchetin huvilassa pidetty.

Kello kahden aikaan yöllä koko talo kuorsasi.

145.

Mitä Planchetin huvilasta näki.

Päivän koittaessa kaikki kolme urhoamme vielä nukkuivat hyvässä

rauhassa. Trüchen oli sulkenut ikkunaluukut ihan kuin peljäten nousevan

auringon ensimmäisen tervehdyksen ehkä tekevän kipeätä heidän raukeille

silmilleen. Musta yö siis vielä vallitsikin Portoksen vuodeuutimien

takana ja Planchetin makuusijan silkkikatoksen alla, kun d'Artagnan

ensimmäisenä havahtui uteliaan auringonsäteen pilkistäessä ikkunasta ja

hypähti vuoteestaan vikkelänä kuin tahtoen joutua etummaisena

hyökkäykseen. Ja rynnäköllä hän valtasikin Portoksen huoneen, joka oli

hänen makuusuojansa vieressä. Kunnon jättiläinen uinaili omassa

ukkosenjyrinässään, ylväästi levitellen mahtavaa ruhoansa hämyssä,

turvonneet nyrkit valahtaneina vuoteen laidalta alas matolle.

D'Artagnan herätti kumppaninsa, joka jotensakin hyväntuulisena hieroi

silmiään. Sillävälin oli Planchetkin päässyt jalkeille ja tuli

toivottamaan hyvää huomenta kahdelle vieraalleen, jotka yhä hoippuivat

edellisen yön hummauksesta. Oli vielä varhainen aamu, mutta talossa jo

hyörittiin puuhakkaasti. Keittäjätär toimitteli armotonta teloitusta

kanatarhassa, ja ukko Célestin poimi kirsikoita puista.

Portos ojensi suopeasti kätensä Planchetille, ja d'Artagnan pyysi saada

syleillä Trücheniä. Tämä ei kantanut mitään kaunaa voitettuja kohtaan,

vaan lähestyi Portostakin, jolle suotiin sama suosionosoitus. Portos

muiskautti häntä kädelle syvään huokaisten. Sitten Planchet tarttui

ystävyksiä kädestä ja sanoi:

"Nyt näytänkin teille taloni; tullessamme oli täällä pimeä kuin

leivinuunissa, niin että me emme voineet nähdä mitään, mutta päiväseen

aikaan kaikki näyttää toiselta, ja toivoakseni se katsastelu maksaa

mielestänne vaivan."

"Aloittakaamme näköalasta", esitti d'Artagnan, "sillä se on minulle

aina mieluisinta katseltavaa; olen joutunut vakinaisesti oleskelemaan

kuninkaallisissa asunnoissa, ja ruhtinaat eivät kovinkaan huonosti

valitse näkökohtiansa."

"Näköalalle minäkin annan suuren merkityksen", virkkoi Portos. "Olen

Pierrefondsissa raivauttanut metsään neljä kujaa, jotka päättyvät

erilaisiin taustoihin."

"Minun taustani saatte heti nähdä", sanoi Planchet johtaen vieraansa

erään ikkunan ääreen.

"Kas, sehän on Lyon-katu!" huudahti d'Artagnan.

"Niin, kaksi ikkunaa esittää näin mitättömän nähtävän, -- pelkästään

tuon majatalon, joka hyörinässään ja melussaan on ikävä naapuri. Tällä

puolella oli neljäkin ikkunaa, mutta toiset kaksi katsoin parhaaksi

toimittaa umpeen."

"Siirrytään edelleen", ehdotti d'Artagnan.

He astuivat makuusuojien yhteiseen käytävään, ja Planchet työnsi

ikkunaluukut syrjään.

"Hei, hei!" ihastui Portos; "mikä tuolla onkaan?"

"Metsä", selitti Planchet; "siinä kyllä on viihdyttävä näköpiiri

ainiaan sankkana viiruna, joka keväisin hohtelee kellertävänä, tummenee

kesällä vihannaksi, syksyllä saa punaisia laikkuja, ja talvella peittyy

valkoiseksi."

"Se kyllä kelpaa, mutta samallahan se on esirippuna, joka estää

näkemästä loitommalle."

"Niin", myönsi Planchet, "mutta tuolta näkee..."

"Ahaa! Siinäpä on juhlallinen tanner!..." äännähti Portos. "Mutta...

mitä hittoa... ristejä, kivipatsaita --"

"Pahus, sehän on hautuumaa!" huudahti d'Artagnan.

"Aivan oikein", sanoi Planchet, "ja minä vakuutan, että se on hyvin

mielenkiintoinen paikka. Ei mene päivääkään jonkun joutumatta sinne

saatetuksi. Fontainebleau ei ole niinkään pieni pesä. Milloin sinne

ilmestyy nuoria, valkopukuisia neitosia lippuineen, milloin kaupungin

valtuusmiehiä tai varakkaita porvareita veisaajien ja kirkonpalvelijain

kera, ja toisinaan näkee töyhtöhattuisen upseerinkin."

"Minä en osaa viehättyä sellaiseen", tuumasi Portos.

"Ei se minustakaan ole erittäin hauskaa", yhtyi d'Artagnan.

"Mutta siitä saa hartaita ajatuksia", vastasi Planchet.

"No, sitä en kiellä."

"Täytyyhän meidän kaikkien kerran kuolla", jatkoi maustekauppias, "ja

olen jostakin lukenut mietelmän: 'On terveellistä ajatella kuolemaa.'"

"Kaiketi, miksei", myönteli Portos.

"Mutta", huomautti d'Artagnan, "terveellistä on toki myös kohdistaa

huomionsa luonnon kauneuteen, värikkäihin kukkasiin, vilppaihin

virtoihin, sinisiin vuorenhuippuihin, laidattomiin lakeuksiin..."

"Niin, en suinkaan niitä hylkisi, jos ne olisivat edessäni", selitti

Planchet. "Mutta saadessani täältä katsella vain tuota pikku

hautuumaata, joka sekin on kukitettu ruohomättäineen, Varjoisa ja

rauhallinen, minä tyydyn siihen ja ajattelen kaupunkilaisia,

esimerkiksi Rue des Lombardsin asukkaita, jotka päivittäin joutuvat

kuulemaan monen tuhannen vaununpyörän jyrinää ja hyvinkin

puolentoistasadantuhannen ihmisen jalankapsetta käytävillään."

"Elävien sentään", tokaisi Portos, "elävien!"

"Siksipä minulle juuri onkin lepona hiukan katsella kuolleita",

muistutti Planchet arasti.

"Tuo lemmon Planchet on syntynyt runoilijaksi yhtä hyvin kuin

maustekauppiaaksi", virkahti d'Artagnan.

"Monsieur", lausui Planchet, "olen niitä säyseitä olentoja, jotka

Jumala on luonut määräajaksi elämään ja havaitsemaan hyvät puolet

kaikissa maallisen olemassaolonsa ehdoissa."

D'Artagnan istuutui ikkunan luo ja alkoi mietiskellä maustekauppiaan

elämänkatsomuksen johdosta, joka tuntui hänestä pätevältä.

"_Pardieu_!" huudahti Portos; "meillehän jo aletaankin tuolla esittää

sitä huvinäytelmää. Eikö sieltä kuulu laulunkin hyminää?"

"Kyllä siellä veisataan", vahvisti d'Artagnan.

"Oh, se on vain köyhänhautaus", selitti Planchet halveksivasti.

"Ainoastaan virantoimitukseen kuuluva pappi, yksi kirkonvartija ja yksi

kuoropoika kirstun mukana. Se vainaja ei varmastikaan ole ollut maan

mahtavia."

"Niin, saattuetta ei ole ollenkaan."

"On sentään", oikaisi Portos, "tuolla takana kävelee joku mies."

"Se on totta, -- viittaan kääriytyneenä", huomasi d'Artagnan.

"No, eipä kannata katsella sitä toimitusta", arveli Planchet.

"Päin vastoin se kiinnittää minun mieltäni", vakuutti d'Artagnan

vilkkaasti nojaten kyynärpäillänsä ikkunalautaan.

"Kas vain, te jo tartutte kiinni", sanoi Planchet ilahtuen. "Niin kävi

minullekin: ensimmäisinä päivinä ihan tuskaannuin tekemään

ristinmerkkejä pitkin päivää, ja ainaiset virret tunkeusivat kuin

nauloina aivoihini; mutta sitten veisuu alkoi tuuditella minua, eikä

mikään lintusien livertely nyt viihdytä minua paremmin kuin tuo

hautuumaan laulu."

"Ei minusta ole siihen hupiin", arveli Portos; "minä lähden mieluummin

alas."

Planchet hypähti valmiina johdattamaan paroonin puutarhaan, tarjoten

hänelle kätensä.

"Mitä! Siihenkö sinä jäätkin?" oudoksui Portos silmätessään taaksensa

d'Artagnaniin.

"Niin, veikkoseni, niin; tulen jälkeenpäin."

"Ka, kai Herra d'Artagnan ei valitse hullummin", sanoi Planchet. "Joko

siellä haudataan?"

"Ei juuri vielä."

"Ahaa, niin, hauturi kiinnittää köysiä arkun ympäri... Mutta katsokaas,

tuolta kirkkomaan toiselta kulmalta tulee nainenkin."

"Niin, niin tekee, hyvä Planchet", haastoi d'Artagnan kiihtyneesti;

"mutta jätä minut vain, jätä, alan joutua terveellisiin mietteisiin,

älähän huoli häiritä."

Planchetin poistuttua d'Artagnan tiukasti tähysteli puolittain suljetun

ikkunaluukun takaa, mitä hänen edessään tapahtui.

Molemmat arkunkantajat olivat päästäneet paarihihnat irti ja soluttivat

taakkansa hautaan. Murheellisen kohtauksen ainoana katselijana seisoi

viittaan kääriytynyt mies muutaman askeleen päässä selin isoa

kypressiä vasten, pitäen kasvojansa kokonaan kätkettyinä hautauksen

toimittajilta. Viidessä minuutissa kirkon edustajat suoriutuivat

tehtävästään ja poistuivat haudan tultua luoduksi umpeen. Haudankaivaja

virkkoi heille jonkun sanan ja läksi itse perässä. Viitan suojelema

mies tervehti heitä ohimennessä ja pisti haudankaivajan kouraan jotakin

juomarahaksi.

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan; "se on totisesti Aramis!"

Muskettisoturin vanha ystävä oli tosiaan tunnettavissa tältä taholta,

mutta tuskin oli hän kääntänyt päänsä, kun tieltä hänen lähellään

kuului naisen askeleita ja hameen kahinaa. Hän kääntyi heti sille

suunnalle ja otti hatun päästänsä juhlallisen kunnioittavasti kuin

hovimies; sitten hän johti naisen muutamien kastanjapuiden ja

lehmuksien suojaan, jotka siimestivät pramealta näyttävää hautasijaa.

"No jo nyt otti lempo!" tuumi d'Artagnan; "Vannesin piispako

lemmenkohtauksessa! Hän on ainiaan sama abbé Aramis, joka öisin

retkeili teikarina Noisy-le-Secissä. Niin", lisäsi muskettisoturi,

"mutta hautuumaalla hän tietenkin harrastaa pyhää rakkautta!"

Ja paatunut kapteeni purskahti nauruun.

Puhelua kesti runsaasti puoli tuntia. D'Artagnan ei kyennyt näkemään

naisen kasvoja, kun tämä oli kääntynyt selin häneen; mutta hän saattoi

helposti havaita haastelijain jäykästä ryhdistä, muodollisista eleistä

ja taitavasti sovitellusta esiintymisestä yleensä, että he vuoroin

ahdistivat toistansa ja puolustausivat eivätkä suinkaan olleet siellä

rakkauttansa tulkitsemassa. Keskustelun lopulla nainen nousi seisoalle,

ja hän nyt niiasi syvään Aramiksen edessä.

"Ohoo!" mutisi d'Artagnan; "tämähän kuitenkin päättyy niinkuin

lemmenkohtaus!... Ensin polvistuu teikari, sitten neitonen tulee

suostutelluksi ja viimein rukoilee vuorostaan... Kuka tuo kaunoinen

onkaan? Antaisin yhden kynteni hänen näkemisestään."

Mutta se oli mahdotonta. Aramis poistui ensimmäisenä paikalta; sitten

nainen veti hilkan silmilleen ja läksi vastakkaiselle suunnalle.

D'Artagnan ei voinut enää hillitä itseään. Ensin hän hyökkäsi

Lyon-kadun puoliseen ikkunaan ja näki Aramiksen katoavan majataloon.

Sitten muskettisoturi vielä tuokion tarkkasi naista, joka nähtävästi

aikoi mennä metsänlaidassa odottaviin vaunuihin. Hän käveli hiljaa, pää

kumarassa ja mietteisiin vaipuneena.

"_Mordioux, mordioux_, minun pitää saada selko tästä naisesta", päätti

muskettisoturi, ja sen enempää ajattelematta hän riensi ulos

tavoittamaan tuntematonta. Matkalla hän hätimiten aprikoitsi, millä

keinoin saisi naisen pakotetuksi kohottamaan linnikkoansa.

-- Hän ei ole nuori, -- tuumi hän, -- ja hän on hienoston nainen. Mutta

tuon ryhdin minä hitto vieköön tunnenkin!

Kiireinen vauhti sai hänen kannuksensa ja saappaansa nostattamaan

katukivetykseltä sellaisen oudon hälytyksen, että hän ei muuta

apukeinoa tarvinnutkaan ongelman ratkaisemiseksi; nainen nimittäin

hätääntyen luuli olevansa takaa-ajettu, mikä olikin totta, ja kääntyi

päin tavoittajaansa.

D'Artagnan ponnahti tiepuoleen kuin olisi saanut haulipanoksen

pohkeisiinsa, kiersi kaaressa takaisin tielle ja mutisi

hämmennyksissään:

"Chevreusen herttuatar!"

Hän ei palannut huvilaan ennen kuin sai vanhan Célestinin vielä

kuulustamaan haudankaivajalta, kuka äsken oli haudattu.

"Fransiskaanilainen kerjäläismunkki vain", ilmoitti ukko, "jolla ei

ollut koiraakaan kumppaninaan tässä maailmassa ja saattajanaan

viimeiseen leposijaansa."

-- Jos niin olisi asia, -- ajatteli d'Artagnan, -- ei Aramis olisi

tullut maahanpanijaisiin saapuville. Uskollisen kiintymyksen puolesta

ei Vannesin piispa ole mikään koira, -- mutta vainun, vainun!

146.

Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta eriävät hyvinä

ystävyksinä.

Planchetin huvilassa eleltiin reimasti.

Portos katkaisi yhdet tikkaat ja kaksi kirsikkapuuta ja riisti

paljaiksi vadelmapensaat, mutta ei muka vyöltänsä päässyt kumartumaan

käsiksi mansikkoihin. Trüchen, joka oli jo tuttavallisella kannalla

jättiläisen kanssa, huomautti hänelle kuitenkin:

"Ei siinä vyö ole tiellä, vaan teidän vatsanne."

Ihastuksissaan Portos syleili Trücheniä, joka poimi hänelle

kukkurakourallisen mansikoita ja antoi muhkean vieraan syödä ne hänen

kädestään. D'Artagnan, joka oli tällöin saapunut puutarhaan, soimasi

Portosta laiskuudesta ja säälitteli itsekseen Planchetia.

Vankan aamiaisen nautittuaan väkevä parooni sanoi Trücheniä katsellen:

"Minä kyllä viihtyisin täällä pitempäänkin."

Trüchen hymyili.

Planchet teki samoin, mutta hiukan väkinäisesti.

"Sinun ei sovi, veikkoseni", muistutti silloin d'Artagnan, "Capuan

herkkujen takia unohtaa matkamme varsinaista päämäärää."

"Minun esittelemistäni kuninkaalle?"

"Niin juuri. Käväisen nyt kaupungilla valmistelemassa asiaa. Älä

sillaikaa liiku täältä, minä pyydän."

"Enpä toki!" huudahti Portos.

Planchet katsahti pelokkaasti d'Artagnaniin.

"Viivyttekö kauan poissa?" kysyi hän.

"En, hyvä ystävä, ja tänä iltana vapautan sinut kahdesta vieraasta,

jotka ovat sinulle hiukan liian vaivaloisia."

"Voi, herra d'Artagnan, kuinka saatattekaan sanoa niin?"

"Niin, katsos, sinulla on avara sydän mutta taloutesi on suppea. Joku

tosin voisi kahdenkin tynnyrinalan huvilatilalle ottaa vieraaksensa

kuninkaan ja mukavasti saada hänet hoivatuksi; mutta sinä et ole

syntynyt suurellisena miehenä sinä."

"Herra Portos ei sen paremmin", mutisi Planchet.

"Hän on tullut siksi myöhemmin, hyvä ystävä; hänellä on ollut

kaksikymmentä vuotta sadantuhannen livren vuositulot, ja viisikymmentä

vuotta on hänellä ollut kaksi nyrkkiä ja selkä, joilla ei ole koskaan

ollut vertaansa koko Ranskan kauniissa kuningaskunnassa. Portos on

hyvin suuri herra sinun rinnallasi, poikaseni, ja... enpä sanokaan

sinulle enempää, kun tiedän, että olet älykäs mies."

"Ei, ei, monsieur, -- minä pyydän, selittäkää tarkemmin ajatuksenne."

"Katso siis tuhottua hedelmätarhaasi, tyhjää ruoka-aittaasi,

rikkipotkaistua vierassänkyäsi, kuivilleen ehtynyttä viinikellariasi;

katso... rouva Trücheniä..."

"Hyvä Jumala!" äännähti Planchet.

"Portos, näetkös, on kolmenkymmenen kylän valtias; niissä on

kolmisensataa sievää alustalaisneitoa, ja Portos on peräti komea mies."

"Voi, hyvä Jumala!" toisti Planchet.

"Rouva Trüchen on erinomainen nainen", jatkoi d'Artagnan; "säilytä

hänet taatusti itsellesi, ymmärrätkö?"

Ja hän löi maustekauppiasta olalle.

Juuri sillä hetkellä huomasi Planchet Trüchenin ja Portoksen istuvan

loitompana lehtimajassa. Aito flaamilaisena veitikkamaisuudessaan

Trüchen laittoi kaksoiskirsikoista korvarenkaita Portokselle, joka

nauroi viehättyneesti kuten Simson Delilalle. Planchet puristi

d'Artagnanin kättä ja riensi lehtimajaa kohti.

Meidän tulee oikeudenmukaisesti Portosta kohtaan mainita että hän ei

liikahtanutkaan... Epäilemättä hän ei katsonut olevansa missään

luvattomissa hommissa. Eikä Trüchenkään häiriytynyt, -- mikä kyllä

häiritsi Planchetin mielenrauhaa; mutta hän oli myymälässään nähnyt

siksi paljon hienoston tapoja, että hänkin osasi säilyttää hyvää sävyä

mielipahoissaan.

Planchet pisti Portoksen käden kainaloonsa ja esitti, että he

pistäytyisivät katsomaan hevosia. Toinen esteli olevansa väsyksissä.

Silloin maustekauppias kysyi, eikö parooni du Vallon tulisi maistamaan

likööriä, jota hän itse valmisti ja piti verrattomana. Se tarjous toki

kelpasi paroonille. Täten Planchetin onnistui kiinnittää kilpailija

omaan seuraansa, uhraten kaikkea maisteltavaansa kodin kunnian hyväksi.

Kahden tunnin kuluttua d'Artagnan tuli takaisin.

"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Tapasin hänen majesteettinsa

pikimmältään hänen lähtiessään metsästysretkelle; kuningas odottaa meitä

tänä iltana."

"Kuningas odottaa minua!" huudahti Portos suoristautuen. Ja täytyy

myöntää, -- miehen sydän on kuin häilyvä laine --, että Portos ei nyt

enää omistanut Trüchenille samaa riuduttavaa herttaisuutta, joka oli

sulatellut kauniin flaamittaren sydäntä. Planchet piti hänen

kunnianhimoisia pyrkimyksiään parhaansa mukaan lämpiminä, kertoen tai

oikeammin muistutellen kaikkia edellisen hallituskauden loistokohtia,

-- sen maineikkaita taisteluita, piirityksiä ja juhlahuvituksia;

erityisesti hän tällöin veti entisessä kunniassaan esille ne neljä

sankarillista toverusta, joista d'Artagnan oli alussa halpa-arvoisin

ja lopulta kohonnut muskettisoturien kapteeniksi. Hän hurmasi Portosta

kuvauksillaan tämän menneestä nuoruudesta, ylisti taitavasti tämän

hienoluontoisen ylimyksen siveyttä ja ylen tunnollista käsitystä

ystävyyden velvoituksista ja innostui tässä kaikessa henkevän

kaunopuheiseksi. Hän ihastutti Portosta, sai Trüchenin hytisemään

liikutuksesta ja herätti d'Artagnanissa haaveellista mietiskelyä.

Kello kuuden aikaan muskettisoturi käski satuloida hevoset ja toimitti

myös Portoksen pukeutumaan. Hän kiitti Planchetia hyvästä

vieraanvaraisuudestaan ja vihjaisi muutamin epämääräisin sanoin

toimesta, joka voitaisiin hankkia tälle hovissa. Se heti kohotti

Planchetin arvoa Trüchenin silmissä, sen jälkeen kun suopean,

jalomielisen ja uskollisen maustekauppias-poloisen osakkeet jo olivat

melkoisesti laskeneet noiden kahden hienon vieraan ilmestyttyä

vertailtaviksi. Sillä sellaisia ovat naiset; he tavoittelevat sitä,

mitä heillä ei ole, ja väheksyvät ennen kaipaamaansa sitten kun ovat

sen saavuttaneet.

Tehtyään tämän palveluksen Planchet-ystävälleen virkkoi d'Artagnan

hiljaa Portokselle:

"Sinullahan, veikkoseni, on tuossa hyvin sievä sormus."

"Niin, se on kolmensadan pistolin sormus", vastasi Portos.

"Rouva Trüchen hellii muistoasi paljon paremmin, jos annat hänelle tuon

sormuksen", huomautti d'Artagnan.

Portos epäröitsi.

"Se ei ole mielestäsi kyllin kaunis?" oli muskettisoturi arvaavinaan.

"Niin, kyllähän ymmärrän: sinunlaisesi suuri herra ei poikkea vanhan

palvelijan luokse maksamatta runsaskätisesti vieraanvaraisuudesta;

mutta usko minua, Planchet on niin hyväsydäminen, ettei hän ajattele

sinussa sadantuhannen livren vuositulojen haltijaa."

"Tekeepä mieleni", sanoi Portos imartelun pöyhistämänä,

"lahjoittaa rouva Trüchenille eräs pieni syrjätalo, joka minulla on

yhdysviljelyksessä Bracieuxin kanssa; se on yhtä hyvä kuin sormuskin...

kaksitoista tynnyrinalaa maata."

"Se olisi liikaa, hyvä Portos, ainakin tällähaavaa ihan liikaa...

Säästä se tuonnemmaksi."

Hän otti timanttisormuksen ystävänsä sormesta ja lausui lähestyen

Trücheniä:

"Hyvä rouva, parooni ei tiedä, miten pyytäisi teitä hänen muistokseen

ottamaan tämän pikku sormuksen. Herra du Vallon on anteliaimpia ja

hienoluontoisimpia miehiä, mitä tunnen. Hän tahtoi tarjota teille

syrjätalon, joka hänellä on Bracieuxin alueella, mutta minä neuvoin

häntä luopumaan siitä esityksestä."

"Voi!" sanoi Trüchen haltioituneena katsellen timanttia.

"Herra parooni!" huudahti Planchet heltyneenä.

"Rakas ystävä!" sopersi Portos ihastuksissaan siitä, että d'Artagnan

oli niin hyvin tulkinnut hänen ajatuskantansa. Ja nämä ristiin osuneet

huudahdukset olivat herttaisena loppuna päivälle, joka olisi saattanut

päättyä jonninjoutavaan selkkaukseenkin. Mutta d'Artagnan oli

saapuvilla, ja kaikkialla hän osasi järjestää asiat sellaiselle

kannalle kuin katsoi soveliaaksi.

Niin sitten hyvästeltiin. Paroonin muistolahjan ylellisyys oli

asettanut Trüchenin oikealle sijalleen, ja hän tunsi nyt oman asemansa,

ujona ja punastuen ojentaen vain otsansa suudeltavaksi suurelle

herralle, jota kohtaan hän oli äskettäin ollut niin tuttavallinen. Itse

Planchetkin tunsi pelkkää nöyryyttä.

Anteliaisuuden osoittamisessa kerran alkuun päästyään olisi parooni

Portos mielellään tyhjentänyt taskunsa keittäjättären ja Célestinin

palkitsemiseksi, mutta d'Artagnan pidätti hänet.

"Minun vuoroni", sanoi hän ja antoi palvelijattarelle yhden pistolin

sekä talonmiehelle kaksi, saaden tästä osakseen kiittelyä, joka olisi

voinut riemastuttaa itse Harpagonin[5] sydäntä ja tehdä hänestä

tuhlarin.

D'Artagnan antoi Planchetin saattaa heitä linnalle asti ja vei sitten

Portoksen siihen huoneistoon, joka oli varattu muskettisoturien

kapteenille; hänen onnistui päästä sinne niiden näkemättä, joita hän

tällähaavaa vähimmin halusi tavata.

147.

Portoksen esittely.

Samana iltana kuningas kello seitsemältä otti suuressa salissa vastaan

Alankomaiden lähettilään; puhuttelua kesti neljännestunnin. Sitten hän

soi tervehdyksensä muutamille aatelismiehille ja neitosille, jotka

esiintyivät ensi kertaa hovissa. Eräässä salin loukossa seisoivat

Portos ja d'Artagnan pilarin takana keskustellen, odotellessaan

vuoroansa.

"Tiedätkö tuoreimman uutisen?" kysyi muskettisoturi ystävältään.

"En."

"No, katso tuonne!"

Portos kohosi varpailleen ja näki herra Fouquetin juhlapuvussaan

johdattelevan Aramista kuninkaan luo.

"Aramis!" ihmetteli Portos.

"Herra Fouquet esittelee hänet nyt kuninkaalle."

"Haa!" äännähti Portos.

"Sillä perusteella, että hän on linnoittanut Belle-Islen", jatkoi

d'Artagnan.

"Entä minä?"

"Sinä? Ka, kuten minulla jo on ollut ilo sanoa, sinä olet kelpo Portos,

jumalaisen hyvänahkainen Portos, jota senvuoksi pyydetäänkin pysymään

kiltisti alallaan Saint-Mandéssa."

"Haa!" kertasi Portos.

"Mutta onneksi minä olen mukana", sanoi d'Artagnan, "ja kohtsiltään on

minunkin vuoroni."

Samassa Fouquet kääntyi kuninkaan puoleen.

"Sire", sanoi hän, "minulla on suosionosoitus pyydettävänä teidän

majesteetiltanne: Herra d'Herblay ei ole kunnianhimoinen, mutta hän

tietää, että hänestä voi olla hallitsijalleen hyötyä. Teidän

majesteettinne tarvitsee asiamiestä Roomassa, -- vaikutusvaltaista

asiamiestä; saattaisi olla hyvä toimittaa herra d'Herblaylle

kardinaalin hattu."

Kuningas liikahti.

"Minä en usein esitä anomuksia teidän majesteetillenne", lisäsi

Fouquet.

"Sitä sopii miettiä", vastasi kuningas, jolla oli tapana siten ilmaista

epäröimisensä. Siihen ei ollut sen enempää sanomista. Fouquet ja Aramis

katsahtivat toisiinsa. Mutta kuningas jatkoi:

"Voisihan herra d'Herblay Ranskassakin palvella meitä, -- esimerkiksi

arkkipiispana."

"Sire", muistutti Fouquet taitavana hovimiehenä, "teidän majesteettinne

on ylenpalttisen armollinen herra d'Herblayta kohtaan: arkkipiispan

arvo soveltuu kuninkaan hyväntahtoisessa järjestelyssä kardinaalin

hatun täydennykseksi, toisen tekemättä mahdottomaksi toista."

Kuningas ihaili ministerinsä mielenmalttia ja hymyili.

"Itse d'Artagnan ei olisi vastannut paremmin", virkkoi hän.

Se nimi oli tuskin mainittu, kun d'Artagnan astui esiin.

"Teidän majesteettinne kutsui minua?" sanoi hän.

Aramis ja Fouquet siirrähtivät askeleen syrjään.

"Sallikaa, sire", lausui d'Artagnan vilkkaasti, antaen tilaa

Portokselle, "sallikaa minun esitellä teidän majesteetillenne parooni

du Vallon, muuan Ranskan urheimpia aatelismiehiä."

Portoksen nähdessään Aramis kalpeni; Fouquet kouristi kätensä nyrkkiin

kalvosimien suojassa. D'Artagnan hymyili heille kumpaisellekin, samalla

kun Portos silminnähtävän liikutettuna kumarsi kuninkaalle.

"Portos täällä!" kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.

"Hiljaa, -- tässä on petos!" vastasi tämä.

"Sire", sanoi d'Artagnan, "minun olisi jo kuusi vuotta sitten pitänyt

esitellä herra du Vallon teidän majesteetillenne, mutta jotkut ihmiset

ovat tähtien kaltaisia: he eivät liiku paikoiltaan ystäviensä olematta

heille saattolaisina. Sikermä on eroittamaton; sentähden valitsin herra

du Vallonin esittelemiseen sen hetken, jolloin teidän majesteettinne

sai nähdä herra d'Herblayn hänen rinnallaan."

Aramis oli menettää mielenmalttinsa. Hän silmäili d'Artagnania

korskeasti kuin vastaanottaakseen haasteen, jonka tämä näytti tahtovan

hänelle antaa.

"Ahaa, nämä herrat ovat hyviä ystävyksiä?" sanoi kuningas.

"Mitä likeisimpiä ystävyksiä, sire, ja toinen menee vastuuseen

toisesta. Teidän tarvitsee esimerkiksi vain kysyä Vannesin herra

piispalta, miten Belle-Isle linnoitettiin."

Fouquet hätkähti taaksepäin.

"Belle-Islen linnoittamisen suoritti monsieur", virkkoi Aramis

kylmäkiskoisesti, osoittaen Portosta, joka kumarsi toistamiseen.

Ludvig ihmetteli ja päätti olla varuillaan.

"Niin", tokaisi d'Artagnan, "mutta kysykää herra paroonilta, kuka häntä

ohjaili tässä työssä."

"Aramis", sanoi Portos ripeästi ja osoitti piispaa, joka itsekseen

aprikoitsi:

-- Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee, ja mikä ratkaisu tälle ilveilylle

koituneekaan?

"Kuinka?" kummeksui kuningas; "herra kardinaalin... tarkoitin

piispan... nimi on Aramis?"

"Vanha soturinimi", selitti d'Artagnan.

"Minua puhutellaan siksi ystävien kesken", huomautti Aramis.

"Miksi turhaan kainostella!" huudahti d'Artagnan; "tuossa hengenmiehen

asussa esiintyy valtakuntanne etevin upseeri, pelottomin aatelismies ja

laajatietoisin jumaluusoppinut."

Ludvig kohotti päätänsä.

"Ja vielä insinööri", sanoi hän ihaillen Aramiksen todellakin

ihailtaviksi muuttuneita kasvoja.

"Insinööri tilapäisesti, sire", virkkoi viimemainittu.

"Minun entinen kumppanini muskettiväessä, sire", haastoi d'Artagnan

innokkaana, "mies, jonka neuvot ovat hyvinkin sata kertaa edistäneet

isänne ministerien suunnitelmia... sanalla sanoen, herra d'Herblay

kuului herra du Vallonin, minun ja teidän majesteetillenne tunnetun

herra kreivi de la Fèren kanssa toverusryhmään, josta monet kuulivat

puhuttavan edesmenneen kuninkaan ja holhoushallituksenkin aikana."

"Ja on nyt linnoittanut Belle-Islen", kertasi kuningas syvällä

äänenpainolla. Aramis astahti lähemmäksi.

"Palvellakseni poikaa", sanoi hän, "niinkuin isääkin palvelin."

D'Artagnan katseli tarkoin Aramista tämän lausuessa nuo sanat. Piispa

sai niihin niin paljon todellista kunnioitusta, sydämellistä

uskollisuutta ja vääjäämätöntä vakaumusta, että hän, d'Artagnan,

ikuinen epäilijä, hän, erehtymätön ihmistuntija, antoi pettää itsensä.

-- Tuollaista äänensävyä ei ole valehdellessa, -- päätti hän itsekseen.

Ludvig tuntui saavan saman vaikutelman.

"Siinä tapauksessa", sanoi hän Fouquetille, joka levottomana odotti

tämän koettelemuksen tulosta, "katsomme kardinaalinhatun myönnetyksi.

Herra d'Herblay, minä lupaan sen teille ensimmäisessä nimityksessä.

Kiittäkää herra Fouquetia."

Nämä sanat osuivat Colbertin korviin ja raatelivat hänen sydäntään. Hän

poistui nopeasti salista.

"Pyytäkää tekin nyt, herra du Vallon..." sanoi kuningas. "Mielelläni

palkitsen isäni uskollisia palvelijoita."

"Sire", ankkasi Portos, mutta hän ei kyennyt pääsemään pitemmälle.

"Sire", tokaisi d'Artagnan, "tätä kunnon aatelismiestä ujostuttaa

teidän olemuksenne majesteettisuus, niin ylväästi kuin hän onkin käynyt

tuhatlukuista vihollista vastaan. Mutta minä tiedän, mitä hän

ajattelee, ja minä, joka olen tottuneempi katselemaan aurinkoa, otan

tulkitakseni hänen mielialansa: hän ei tarvitse mitään, hän ei halua

muuta kuin sitä onnea, että saa neljännestunnin katsella teidän

majesteettianne."

"Te aterioitsette minun luonani tänä iltana", sanoi kuningas

tervehtien Portosta ystävällisellä hymyllä. Väkevä parooni karahti

tummanpunaiseksi ilosta ja ylpeydestä. Kuningas viittasi kädellään

hyvästiksi; d'Artagnan syleili ystäväänsä ja työnsi hänet edemmäksi.

"Istuudu sinä minun viereeni pöytään", kuiskasi Portos hänen korvaansa.

"Kyllä, veikkonen."

"Aramis taitaa olla minulle nyreissään?"

"Aramis ei ole koskaan pitänyt sinusta niin paljon kuin

nyt. Ajattelehan toki, että minä juurikään toimitin hänelle

kardinaalinhatun."

"Se on totta", myönsi Portos. "Mutta kuulehan, suvainneeko kuningas,

että hänen ruokiansa käytetään runsaanlaisesti?"

"Se imartelee häntä", sanoi d'Artagnan, "sillä hänellä itsellään on

kuninkaallinen ruokahalu."

"Sepä sattuu hyvin!" virkkoi Portos.

148.

Välien selvittelyä.

Aramis oli tehnyt nokkelan kierroksen tavatakseen d'Artagnanin ja

Portoksen. Hän tavoitti paroonin pilarin takana ja puristi tämän kättä.

"Olet karannut vankilastani?" sanoi hän.

"Älä toru häntä", pyysi d'Artagnan; "minä se päästin hänet vapauteen,

hyvä Aramis."

"Voi, hyvä ystävä", virkkoi Aramis katsellen Portosta, "oletko voinut

jo pitkästyä odotukseesi?"

D'Artagnan tuli Portoksen avuksi, paroonin jo tuntiessa kuumenevansa.

"Te kirkonmiehet olette suuria politikkoja", huomautti hän Aramikselle.

"Me miekkamiehet sitävastoin käymme suoraan kohti päämäärää. Asianlaita

on sellainen, että minä olin lähtenyt tervehtimään kunnon

Baisemeauxia..."

Aramis heristi korviaan.

"Hei!" virkahti Portos; "tuosta johtuu mieleeni, että minulla on

Baisemeauxilta kirje sinulle, Aramis."

Ja Portos ojensi piispalle kirjeen, jonka jo tunnemme.

Aramis pyysi saada lukea sen, d'Artagnanin olematta millänsäkään tästä

seikasta, johon hän oli täysin valmistautunut. Aramiskin muuten

tutustui sanomaansa niin tyynin ilmein, että d'Artagnan ihaili hänen

itsehillintäänsä enemmän kuin milloinkaan. Luettuaan kirjeen piispa

pisti sen huolettomasti taskuunsa.

"Niin, mitä olitkaan sanomassa, hyvä kapteeni?" tiedusti hän.

"Minä sanoin", jatkoi muskettisoturi, "että olin pistäytynyt

Baisemauxin luo virkatoimissa."

"Virkatoimissa?" toisti Aramis.

"Niin", vastasi d'Artagnan. "Ja luonnollisesti johduimme puhelemaan

sinusta ja muista ystävistämme. Minun täytyy tosin tunnustaa, että

Baisemeaux otti minut vastaan hieman kylmästi, ja sentähden sanoin

piankin hyvästi. Mutta paluumatkalla tuli luokseni eräs sotamies ja

sanoi (hän kun nähtävästi tunsi minut siviilipuvussanikin): 'Herra

kapteeni, tekisittekö minulle sen palveluksen, että lukisitte minulle

tähän koteloon kirjoitetun nimen?' Ja minä luin: 'Parooni du

Vallonille, herra Fouquetin luona Saint-Mandéssa.' _Pardieu!_ tuumasin

itsekseni; Portos ei olekaan palannut Pierrefondsiin tai Belle-Islelle,

kuten luulin, vaan oleskelee Saint-Mandéssa herra Fouquetin palatsissa.

Mutta herra Fouquet ei nykyään ole Saint-Mandéssa, ja Portos on siis

yksin tai Aramiksen seurassa. Minäpä käyn tervehtimässä Portosta. -- Ja

niin läksin käymään ystävämme luona."

"Oikein!" sanoi Aramis miettiväisenä.

"Tästä sinä et kertonut minulle", huomautti Portos.

"Ei ole sattunut aikaa, ystäväiseni."

"Ja sinä otit Portoksen mukaasi tänne?"

"Niin, ensin Planchetin luo."

"Asuuko Planchet Fontainebleaussa?" kysyi Aramis.

"Asuu, ja ihan lähellä hautuumaata", tokaisi Portos.

"Vai ni-in! Lähellä hautuumaata?" kertasi Aramis epäluuloisesti.

-- Kas niin! -- ajatteli muskettisoturi; -- siinä on muutakin

haudattuna!

"Niin aivan", selitti Portos. "Planchet on totisesti oiva mies, ja

hänellä on maukkaat varastot, mutta hänen huvilassaan on ikkunoita

hautuumaan puolella. Niistä on murheellinen näköala! Tänäkin aamuna..."

"Tänä aamuna?..." kertasi Aramis yhä enemmän kiihdyksissään. D'Artagnan

kääntyi selin ja lähestyen ikkunaa alkoi rummuttaa ruutuun pikku

marssinsävelmää.

"Tänäkin aamuna sinne meidän nähtemme juuri mullattiin joku köyhä

raukka", kertoi Portos.

"Vai niin!"

"Kolkkoa se on semmoinen... Minä en vain saisi eletyksi talossa, josta

alinomaa näkee ruumiita! Mutta d'Artagnanin mieltä se näytti hyvinkin

kiinnittävän."

"Ahaa! D'Artagnan jäi katselemaan?"

"Ei katselemaan, vaan ihan ahmimaan kuin mitäkin silmänherkkua."

Aramis hätkähti ja kääntyi tähystämään muskettisoturia, mutta tämä oli

jo vilkkaassa keskustelussa Saint-Aignanin kanssa. Aramis jäi sentähden

vielä urkkimaan Portokselta; sitten hän puserrettuaan kaiken mehun

tästä jättiläissitruunasta viskasi kuoren syrjään, siirtyi d'Artagnania

kohti ja löi häntä olalle, kun Saint-Aignan jo oli poistunut kuninkaan

illallismääräystä toimittamaan.

"Kuulehan, ystäväiseni!" sanoi hän.

"Niin, rakas ystävä?" vastasi d'Artagnan.

"Me toiset emme syö illallista kuninkaan seurassa, me."

"Ja minä kyllä puolestani."

"Voitko haastella kanssani kymmenen minuuttia?"

"Kaksikymmentä. Kestää varmaan sen aikaa, ennen kuin hänen

majesteettinsa istuutuu pöytään."

"Missä meidän sopisi keskustella?"

"Vaikka tuolla penkillä; kuninkaan mentyä täällä saa istuakin, ja sali

on tyhjä."

"No, istahtakaamme siis."

He istuutuivat. Aramis tarttui d'Artagnanin käteen.

"Tunnusta pois, hyvä ystävä", aloitti hän, "että sinä olet istuttanut

Portokseen hiukan epäluuloisuutta minua kohtaan."

"Sen myönnän, mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Minä huomasin

Portoksen ikävystyneen ihan kuollakseen, ja esitelläkseni hänet

kuninkaalle tahdoin hänelle ja sinulle tehdä sen, mihin te itse ette

olisi koskaan ryhtyneet."

"Mitä niin?"

"Tahdoin pitää teistä ylistyspuheen."

"Sen olet todella tehnyt etevästi; kiitos siitä!"

"Ja minä toimitin kardinaalinhattusi lähemmäksi, kun se oli jo

luisumassa loitolle."

"Niin kylläkin", sanoi Aramis omituisesti hymyillen; "sinä olet todella

aivan erikoinen edistämään ystäviesi menestystä."

"Huomaat siis, etten ole toiminut muussa mielessä kuin Portoksen uran

edistämiseksi."

"Oh, minäkin puolestani olin siinä hommassa, mutta sinulla on pitemmät

käsivarret kuin meillä."

Nyt oli d'Artagnanin vuoro hymyillä.

"Kuulehan", jatkoi Aramis, "meidän tulee aina olla avomielisiä

keskenämme: pidätkö minua vielä likeisenä veikkonasi, hyvä d'Artagnan?"

"Olen siinä kohden aivan entiselläni", vastasi d'Artagnan sitoutumatta

sanoissaan liiaksi.

"Kiitos siitä, ja olkaamme täysin vilpittömiä toisillemme" lausui

Aramis. "Sinä tulit Belle-Islelle kuninkaan asioissa?"

"Niin, _pardieu_!"

"Tahdoit siis riistää meiltä ilon tarjota kuninkaalle Belle-Islen

valmiiksi linnoitettuna?"

"Mutta, hyvä ystävä, voidakseni riistää teiltä sen huvin olisi minun

ensin täytynyt tietää aikomuksenne."

"Tulitko siis Belle-Islelle mitään tietämättä?"

"Sinusta? No, ihan! Miten hitossa olisin voinut kuvitellakaan Aramista

niin taitavaksi insinööriksi, että hän suunnittelisi linnoituksia kuin

Polybios tai Arkimedes?"

"Totta kyllä. Mutta aavistelit kuitenkin, että minä olin siellä?"

"Niin, siitä minulla oli vihiä."

"Ja Portoksen tiesit myös siirtyneen Bretagneen?"

"Parahin ystäväiseni, minä en aavistanut, että sinusta oli tullut

insinööri, ja vielä vähemmän saatoin ottaa lukuun, että Portos

työskenteli samalla alalla. Joku roomalainen sanoi: 'Puhujaksi tullaan,

runoilijaksi synnytään'. Mutta hän ei vainkaan olisi sanonut:

'Portoksena synnytään ja insinööriksi tullaan.'"

"Sinulla on sukkela hyväntuulisuutesi yhä säilynyt", sanoi Aramis

kylmäkiskoisesti. "Mutta jatkakaamme."

"Tehkäämme niin."

"Keksittyäsi meidän salaisuutemme sinä riensit ilmoittamaan siitä

kuninkaalle?"

"Riensin sitä kiivaammin, veikkonen, kun huomasin sinun

kiirehtivän vielä vimmatummin. Kun mies, joka painaa

kaksisataaviisikymmentäkahdeksan naulaa kuten Portos, ratsastaa tiheään

vaihdettavilla vuokrahevosilla; kun luuvaloinen -- suo anteeksi, sinä

olet itse valittanut sitä minulle -- kun luuvaloinen kirkkoruhtinas

jouduttautuu päätähavin pitkälle ajotaipaleelle, silloin otaksun minä,

että näillä kahdella ystävyksellä, jotka eivät ole tahtoneet antaa

minulle tietoa pikaretkestään, on äärimmäisen tärkeitä asioita

salattavina minulta, ja tietysti minä silloin säntään liikkeelle niin

vinhasti kuin minun laiha ja nivelsäryltä säästynyt ruhoni suinkin

sallii."

"Etkö tullut ajatelleeksi, rakas ystävä, että sinä olisit saattanut

tehdä minulle -- minulle ja Portokselle -- mitä huonoimman

palveluksen?"

"Kyllä otin lukuun senkin, mutta te kaksi, Portos ja sinä, olitte

panneet minut esittämään surkeata osaa Belle-Islellä."

"Suo anteeksi", sanoi Aramis.