Seuraava päivä valkeni synkän uhkaavana, ja kun kaikki tiesivät, että
kuninkaalliseen ohjelmaan kuului nyt ajoretki, jokainen heti silmänsä
avattuaan suuntasi katseensa taivaalle.
Puunlatvain tasalla leijui sakeata, punertavaa usmaa, jota paksun
pilvihunnun läpi tunkeutuvat himmeät auringonsäteet olivat hädin
jaksaneet kohottaa kolmisenkymmentä jalkaa maasta. Yöllä ei ollut
laisinkaan laskeutunut kastetta, nurmikot olivat jääneet kuiviksi ja
kukkaset menettäneet tuoreutensa. Linnut livertelivät tavallista
hillitymmin lehvistöissä, jotka riippuivat kuoleutuneen
hievahtamattomina. Se omituinen sekava ja elämää uhkuva kohu, jota
auringon armaus tuntuu synnyttävän, -- se luonnon huokuminen, joka
taukoamattomasi haastaa kaikkien muiden äänten keskellä, -- oli nyt
häipynyt kuulumattomiin; syvä hiljaisuus vallitsi luomakunnassa.
Tämä taivaan ankeus säpsähdytti kuningasta, kun hän noustuaan siirtyi
ikkunansa ääreen. Mutta kun ajoretkeä varten oli annettu kaikki
määräykset, -- kun oli toimitettu kaikki valmistukset ja olletikin kun
Ludvig toivoi tästä ajoretkestä mielikuvituksensa lupausten (ja
voimmepa sanoa sydämensä halujen) täyttymystä, päätti hän empimättä,
että sään merkeillä ei ollut mitään tekemistä jo järjestetyn ajoretken
kanssa, joka siis oli pantava toimeen vastuksia ajattelematta.
Muutamissa taivaan armoittamissa hallituskausissa on sitäpaitsi hetkiä,
jolloin voisi luulla maallisen kuninkaan tahdolla olevan vaikutusta
jumalalliseen tahtoon. Augustuksella oli Vergilius vakuuttamassa:
_Nocte pluit tota, redeunt spectacula mane_.[2] Ludvig XIV:lle saattoi
Boileau kuvailla samanlaista suopeutta Jumalan taholta kuin Augustus
uskoi saavansa osakseen Jupiterilta.
Ludvig kävi tavallisuuden mukaan messussa, mutta on tunnustettava, että
luodun muisto jossakin määrin häiritsi Luojalle kuuluvia ajatuksia. Hän
ei jumalanpalveluksen aikana voinut pidättyä toisinaan laskeskelemasta,
kuinka monta minuuttia ja sitten sekuntia hänet eroitti siitä
onnellisesta hetkestä, jolloin huviajelu alkaisi eli Madame siis
lähtisi liikkeelle seuranaisineen.
On kaiketi sanomattakin selvää, että linnassa ei yksikään sivullinen
tiennyt kohtauksesta, joka kuninkaalla oli ollut edellisenä iltana la
Vallièren kanssa. Kielevä Montalais olisi kenties laskenut jutun
leviämään, mutta häntä hallitsi tässä kohden Malicorne, joka oli
lukinnut hänen huulensa yhteisen edun osoittamisella.
Ludvig XIV oli niin hurmaannuksissaan, että hän oli Madamellekin
melkein antanut anteeksi eilispäivän kolttosen. Hänen oikeastaan
sietikin olla siitä pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Ilman tuota
häijyyttä ei hän olisi saanut la Vallièren kirjettä, joka johti hänet
puhutteluun ja epätietoisuudesta selvyyteen. Hänen sydämensä oli niin
täynnä auvoa, ettei siihen ainakaan tällähaavaa mahtunut mitään
katkeruuden kaunaa. Sentähden Ludvig ei aikonutkaan rypistää kulmiansa
kälylleen, vaan tahtoi tervehtiä häntä vielä ystävällisemmin ja
armollisemmin kuin tavallista, -- se vain ehtona, että hän valmistuisi
ajoissa lähtemään liikkeelle...
Sellaista Ludvig mietti messun kestäessä, väkisinkin unohtaen pyhän
toimituksen aikana yhtä ja toista, mitä kaikkein kristillisimmän
kuninkaan ja kirkon vanhimman pojan olisi tullut ajatella. Mutta Jumala
on nuorille rikkojille laupias, ja kaikki rakkaus -- harhaantunutkin --
saa helposti armon Hänen isällisissä silmissään. Niinpä Ludvig messusta
lähtiessään ja kohottaessaan katseensa taivaalle näki pilvipeitteen
raosta jo kaistaleen puhtoista sinitaivasta.
Hän palasi linnaan, ja kun ajoretki oli määrätty alkavaksi vasta
puoleltapäivin ja siihen oli vieläkin kaksi tuntia aikaa, ryhtyi hän
uutterasti työskentelemään Colbertin ja Lyonnen kanssa. Tämä puuhailu
ei estänyt Ludvigia samalla kävelemästä edes takaisin pöydän ja ikkunan
väliä, -- sen ikkunan nimittäin, joka oli Madamen huvimajalle päin, ja
siten hän tuli huomanneeksi pihalla herra Fouquetin. Sitten kun
kuningas oli toisiltana osoittanut rahaministerille ilmeistä
suosiollisuutta, hyörivät hovimiehet Fouquetin ympärillä
huomaavaisempina kuin milloinkaan, ja hän puolestaan näytti hyvin
tyytyväiseltä ja hymyili iloisesti, ollessaan nyt tulossa
tervehdyskäynnille kuninkaan luo.
Fouquetin nähdessään Ludvig vaistomaisesti kääntyi Colbertiin päin.
Tämä myhäili niinikään ja näytti voitokkaan riemuitsevalta. Se ilahdus
oli hänet vallannut vastikään, kun muuan hänen kirjurinsa oli tullut
sisään ja ojentanut hänelle asiakirjakäärön, jonka Colbert oli
avaamattomana sullonut avaraan housuntaskuunsa. Mutta kun Colbertin
hymyssä aina oli pohjalla jotakin pahaenteistä, valitsi Ludvig
mieluummin katseltavakseen Fouquetin säteilevän ilmeen. Hän viittasi
yli-intendenttiä tulemaan ylös ja virkkoi sitten Lyonnelle ja
Colbertille.
"Laatikaa mietintönne valmiiksi ja jättäkää se kirjoituspöydälleni;
minä luen sen sitten rauhallisempana hetkenä."
Ja hän poistui huoneesta. Kuninkaan antaman merkin johdosta oli
Fouquet kiireesti noussut ylös portaita; Aramis oli ollut
pihalla yli-intendentin saattolaisena, mutta vakavana vetäytynyt
halpa-arvoisempien hovimiesten ryhmään, jonka keskeen hän katosi niin
että kuningas ei ollut häntä huomannutkaan. Ludvig kohtasi
rahaministerinsä porrassillakkeella.
"Sire", lausui Fouquet nähdessään hallitsijansa osoittaman
armollisuuden, "teidän majesteettinne on viime päivinä ollut minulle
ylenmäärin suosiollinen. Edessämme ei nyt enää olekaan vain nuori
kuningas, vaan nuori jumala, joka hallitsee Ranskan rattoisuuden, onnen
ja rakkauden henkenä."
Kuningas punastui. Imartelevanakin tämä kohteliaisuus oli jokseenkin
suoranainen vihjaus. Hän vei yli-intendentin siihen pikku saliin, joka
eroitti hänen työhuoneensa makuukamarista.
"Tiedättekö, miksi kutsuin teidät?" aloitti Ludvig istuutuen
ikkunakomeron reunalle, voidakseen pitää silmällä kukkapengermiä
Madamen huvimajan toisen ulko-oven edustalla.
"En, sire... mutta teidän majesteettinne armollisesta hymystä päättäen
teillä on jotakin ilahduttavaa sanottavana minulle."
"Kas, teillä on ennakkokäsitys?"
"Minä vain katselen ja näen."
"Mutta te erehdytte."
"Onko mahdollista, sire?"
"Kutsuin teidät päin vastoin pahoitteluni lausumiseksi."
"Minulle, sire?"
"Niin, ja hyvin vakavana nuhteena."
"Teidän majesteettinne ihan kauhistuttaa minua... ja kuitenkin odotan
täynnä luottamusta teidän oikeamielisyyteenne ja hyvyyteenne."
"Mitä puhutaankaan, herra Fouquet, -- että te valmistelette suuria
juhlia Vauxissa?"
Fouquet hymyili niinkuin toipilas unohdetun kuumeen
uusiintumiskohtauksen ensi väristyksessä.
"Ja te ette ole kutsunut minua?" jatkoi kuningas.
"Sire", vastasi Fouquet, "en ajatellut koko juhlaa, josta muuan
_ystäväni_" -- Fouquet korosti tätä sanaa -- "vasta toisiltana tahtoi
muistuttaa minua."
"Mutta minä puhelin kanssanne sitten yöllä, ja te ette maininnut siitä
mitään, herra Fouquet."
"Sire, miten olisin voinut toivoa teidän majesteettinne laskeutuvan
alas korkeasta piiristänne siinä määrin, että kunnioittaisitte minun
kotiani kuninkaallisella läsnäolollanne?"
"Suokaa anteeksi, herra Fouquet, mutta tehän ette missään muodossa
puhunut minulle juhlastanne."
"En puhunut siitä kuninkaalle -- toistan vieläkin, ensiksikin siitä
syystä, että juhlan toimeenpanemisesta ei ollut mitään lopullista
päätetty, ja toisekseen pelkäsin epäystä."
"Ja millä perusteella pelkäsitte minun kieltäytyvän, herra Fouquet?
Olen päättänyt saattaa välimme aivan selviksi, kuten näette."
"Arastelin katkeran pettymyksen karttelussa, sire, kun niin kovin
hartaasti halusin nähdä kuninkaan jonakuna otollisena hetkenä ottavan
vastaan kutsuni."
"No, huomaanpa, herra Fouquet, että meidän on peräti helppo päästä
hyvään keskinäiseen ymmärrykseen. Te haluatte kutsua minut juhlaanne,
minä olen halukas tulemaan; kutsukaa, niin saatte minut vieraaksenne."
"Mitä! Teidän majesteettinne suvaitsee vastaanottaa kutsuni?" sopersi
yli-intendentti.
"Luulen todellakin tekeväni enemmän, monsieur", sanoi kuningas
hymyillen, "sillä minä lienen oikeastaan nyt itse tarjoutunut."
"Teidän majesteettinne tuottaa minulle ääretöntä kunniaa ja iloa!"
huudahti Fouquet; "minun täytyy vain sanoa, kuten herra de la Vieuville
lausui teidän esi-isällenne Henrik IV:lle _Domine, non sum dignus_."[3]
"Siihen vastaan, herra Fouquet, että jos panette toimeen juhlan, niin
minä tulen mukaan kutsuttuna tai kutsumattomana."
"Oi, kiitos, kiitos, armollinen kuninkaani!" sanoi Fouquet kohottaen
ylpeästi päätänsä tämän suosionosoituksen johdosta, jota hän kuitenkin
sielussaan piti lopullisena häviönänsä. "Mutta miten on teidän
majesteettinne saanut tiedon unelmastani?"
"Yleisestä huhuamisesta, herra Fouquet, joka kertoo ihmeitä teistä ja
kotinne upeudesta. Tunnette ehkä ylpeyttä siitä, että kuninkaan käy
teitä kateeksi, herra Fouquet?"
"Se tekee minusta maailman onnellisimman miehen, sire, koska sinä
päivänä, jona kuningas todella tuntee kateutta Vauxin johdosta, minulla
on jotakin arvokasta tarjottavana hallitsijalleni."
"No niin, herra Fouquet, valmistakaa siis juhlanne ja avatkaa talonne
ovet selälleen."
"Ja määrätkää te, sire, päivä", esitti Fouquet.
"Sopikaamme tasan kuukausi tästä päivästä lukien."
"Haluaako teidän majesteettinne nyt mitään muuta?"
"En sen enempää, herra yli-intendentti, paitsi että tästälähtein soisin
teidän pysyttelevän likelläni niin paljon kuin teille vain suinkin käy
mahdolliseksi."
"Sire, minulla on kunnia ottaa osaa teidän majesteettinne huviajeluun."
"Se ilahduttaa minua. Olenkin juuri lähtemässä, herra Fouquet, ja
tuolla jo naiset tulevat koolle."
Ja niin sanoessaan kuningas ei osoittanut ainoastaan nuoren miehen
vilkastumista, vaan nuoren rakastajan intoa, kun hän peräytyi kiireesti
ikkunasta ottamaan hansikkaansa ja keppinsä, jotka kamaripalvelija toi
hänelle. Ulkoa kuului ratsujen tömistelyä ja vaununpyörien ratinaa
pihan hiekoitukselta. Kuningas riensi alas portaita. Hänen
ilmestyessään ulko-ovelle kaikki pysähtyivät. Ludvig astui suoraan
nuoren kuningattaren luo. Leskikuningatar oli jäänyt huoneisiinsa, yhä
pahemmin potien paranematonta hivutustautiansa. Maria Teresia astui
kaleeseihin Madamen kanssa ja kysyi puolisoltaan, mille suunnalle hän
halusi huviajelun ohjattavaksi. Ludvig lie nähnyt la Vallièren -- vielä
ihan kalpeana edellisen illan tapauksista -- asettuvan vaunuihin kolmen
seuralaisen kanssa ja vastasi kuningattarelle, että hän ei pitänyt
siinä kohden väliä, vaan tuli mielellään minne hyvänsä. Kuningatar
antoi silloin esiratsastajille määräyksen kääntyä Apremontia kohti.
Nämä läksivät nyi ennakolta liikkeelle.
Kuningas nousi ratsaille. Hän saattoi muutaman minuutin ajan
kuningattaren ja Madamen ajoneuvoja, pysytellen vaununoven kohdalla.
Sää oli tuntuvasti selinnyt, mutta koko taivaankansi oli kuitenkin yhä
verhoutuneena ikäänkuin tomuhuntuun, jonka hienonhienot hiukkaset
kimmeltelivät auringon himmentyneessä hohteessa. Oli tukahduttava
helle. Mutta kun kuningas ei näkynyt säänmerkeistä välittävän, ei
kukaan tahtonut ilmaista mitään levottomuutta, ja ajeluretki suuntautui
kuningattaren ohjeen mukaisesti Apremontiin päin. Hovilaisten ryhmä
hälisi hilpeänä, ja jokainen yritti ilmeisesti unohtaa ja saada muilta
unohtumaan, mitä ikäviä huomautuksia oli edellisenä päivänä tullut
lausutuksi. Etenkin Madame oli säteilevällä tuulella. Ja näkihän
Henriette tosiaan kuninkaan kaleesiensa vierellä; ei ollut
oletettavissa, että Ludvig oli siten elähtynyt huomaavaiseksi
puolisoaan kohtaan, joten prinsessalla oli aihetta toivoon, että hänen
ruhtinaansa oli palautunut entiselleen.
Mutta neljänneslieuen verran saateltuaan ylhäistä paria kuningas
kumarsi ystävällisesti hymyillen ja käänsi ratsunsa, antaen
kuningattaren kaleesien ja sitten ensimmäisten hovineitojen vaunujen
sekä muidenkin ajoneuvojen solua ohitseen; nähdessään hallitsijan
seisahtuneen aikoivat kyllä muutkin pysähtyä, mutta Ludvig viittasi
heitä vain kulkemaan edelleen. La Vallièren vaunujen saapuessa kuningas
lähestyi tervehtimään Madamen hovineitoja ja näkyi tahtovan lähteä
ratsastamaan nyt heidän rinnallaan, mutta silloin koko vaunujono äkkiä
seisahtui. Kuninkaan poistumisesta rauhattomana oli kuningatar saanut
tämän aikaan omien vaunujensa pysähdyttämisellä, -- ja hänellehän
kuningas olikin antanut määräysvallan ajoretken suhteen.
Kuningas lähetti tiedustamaan, mitä hän tarkoitti ajelun
pysähdyttämisellä.
"Mieleni tekee jatkaa jalkaisin", oli vastauksena.
Hän varmaankin toivoi, että joskin kuningas ratsain saatteli
hovineitojen vaunuja, hän ei kehtaisi jalkaisin lyöttäytyä ihan
tyttösien kumppaniksi.
Oltiin keskellä metsää. Se oli kaunis alku huviajelulle, kaunis
olletikin haaveilijain ja rakastuneiden mielestä. Pikku risteyksestä,
johon oli pysähdytty, erkani kolme viehättävää lehtokujaa pitkinä,
varjoisina ja mäkisinä. Sammalpohjaisina ja lehvistöjen reunustamina
näistä kukin avasi näkyviin kaidan kaistaleen taivasta toisiaan
syleilevien puunlatvojen lomitse. Taempana vilahteli kujien poikki edes
takaisin metsäkauriita, jotka hätääntyneinä olivat toviksi pää koholla
seisahtuneet keskelle tietä ja nyt pakenivat nopeina kuin nuoli,
yhdellä ainoalla loikkauksella syöksähtäen metsän suojaavaan
tiheikköön. Tuon tuostakin myös mietiskelevä kaniini istahti pystyyn,
siveli kuonoaan etukäpälillä ja vainusi ilmaa, yrittäen nuuskia, oliko
lähestyvällä häiritsijäin parvella ehkä kintereillään joku
vääräkoipinen koira tai kainalossaan tuliluikku. Koko seurue oli
laskeutunut vaunuista nähdessään kuningattaren astuvan maahan. Maria
Teresia tarttui erään hovineitonsa käsivarteen, ja luotuaan
syrjäsilmäyksen kuninkaaseen -- joka ei ollut sitä huomaavinaan -- hän
tunkeutui metsään ensimmäistä eteensä avautuvaa polkua pitkin. Kaksi
esiratsastajaa kulki hänen majesteettinsa edellä, sauvoillaan
kohotellen oksia tai siirtäen syrjään vadelmapensaiden vesoja, jotka
olisivat voineet haitata kävelyä.
Heti maahan astuessaan oli Madame puolestaan tavannut vierellään kreivi
de Guichen, joka kumartaen asettui hänen käytettäväkseen. Monsieur oli
eilisestä uimaretkestä ihastuksissaan ilmoittanut tänäänkin mieluummin
lähtevänsä virralle, ja suoden de Guichelle vapautta hän oli jäänyt
linnaan Lotringin junkkarin ja Manicampin kanssa. Hän ei enää ollut
vähääkään mustasukkainen. Niin ollen oli häntä nyt turhaan katseltu
kulkueesta; mutta kun Monsieur oli hyvin itsekäs ruhtinas, joka yleensä
kovin niukasti lisäsi yhteistä hupia, oli hänen poissaolonsa herättänyt
pikemmin tyytyväisyyttä kuin pahoittelua.
Kuningattaren ja Madamen esimerkkiä seuraten olivat muutkin
hajaantuneet ryhmiksi sattuman tai valintansa mukaan. La Vallièren
lähellä pysytellyt kuningas oli hypännyt ratsailta hänen avatessaan
vaunujensa oven ja tarjonnut hänelle käsivartensa. Montalais ja
Tonnay-Charente olivat heti vetäytyneet syrjään, edellinen harkiten sen
viisaammaksi, jälkimmäinen hienotunteisuudesta, -- toinen etääntyi
tehdäkseen kuninkaalle mieliksi, toinen välttääkseen esiintymästä
hänelle vastenmielisenä.
Puolen tunnin kuluessa oli sääkin järjestäytynyt toisin. Ikäänkuin
lämpöaallon työntämänä oli harsokerros kasaantunut länteen
pilviröykkiöksi, joka vastakkaisen ilmavirran vaikutuksesta alkoi
lähestyä verkalleen ja uhkaavana. Rajuilma oli selvästi tulossa; mutta
kun kuningas ei sitä nähnyt, ei kukaan katsonut oikeudekseen ottaa sitä
huomioonsa. Kävelyretkeä siis jatkettiin. Muutamat levottomat sielut
kyllä alituiseen kohottivat katseensa yläilmoihin, ja vielä arempina
käyskentelivät monet vaunujensa ympäristöllä, aikoen etsiä niistä
suojaa rajuilman puhjetessa; mutta suurempi osa kulkuetta seurasi
kuningasta, nähdessään hänen urheasti etääntyvän metsään la Vallièren
kanssa.
Sen nähdessään kuningas tarttui seuralaisensa käteen ja veti hänet
kapeaan sivukujaan, johon tällä kertaa kukaan muu ei rohjennut poiketa
perässä.
136.
Sade.
Samaan aikaan samosi metsässä kaksi miestä juuri sille suunnalle, mihin
kuningas oli kääntynyt la Vallièren kanssa, mutta he eivät välittäneet
lehtokujasta, vaan astelivat puiden keskitse aivan huolettomina taivaan
uhkaavista merkeistä ja pää kumarassa niinkuin miettien vakavia
asioita.
He eivät olleet nähneet de Guichea, eivät Madamea, kuningasta tai la
Vallièrea. Äkkiä hulmahti ilmassa kuin tulenlieska, ja sitä seurasi
kumea, kaukainen jyrinä.
"Kah", virkkoi toinen miehistä, kohottaen päätänsä, "me saamme
ukonilman! Emmekö riennä takaisin vaunuihin, hyvä d'Herblay?"
Aramis silmäsi tutkivasti taivaalle.
"Oh", arveli hän, "ei ole vielä hätää." Ja hän pitkitti keskustelua
siitä kohdasta, johon se näkyi pysähtyneen. "Sanotte siis, että eilen
illalla kirjoittamamme kirjeen on jo täytynyt ehtiä perille?"
"On varmastikin."
"Kenen annoitte sen viedä?"
"Sveitsiläisen toimitsijani, josta jo eilen mainitsin."
"Mutta hän ei tuonut vastausta?"
"En ole häntä vielä nähnyt. Tyttönen kaiketi oli palvelusvuorollaan
Madamen luona tai pukeutumassa, antaen hänen odottaa. Sitten oli aika
lähteä ajoretkelle, joten en voi sanoa, miten siellä kävi."
"Te tapasitte kuninkaan ennen lähtöänne?"
"Niin."
"Millä mielellä hän oli?"
"Perin armollinen tai ilkeän kavala, riippuen siitä, oliko hän
tosissaan vai teeskentelikö vain."
"Entä juhla?"
"Se pannaan toimeen kuukauden kuluttua."
"Toimittiko hän itselleen kutsun?"
"Niin itsepintaisesti, että huomasin Colbertin puuttuneen asiaan."
"Hyvä on."
"Eikö yö ole häivyttänyt kuvitelmianne avustuksesta, jota arvelitte
voivanne antaa minulle tässä kohden?"
"Ei, minä olen istunut kirjoittamassa kaiken yötä, antaen tarpeelliset
määräykset."
"Teidän tulee ottaa huomioon, että juhla ehdottomasti maksaa useita
miljoonia."
"Minä toimitan kuusi... Hankkikaa te puolestanne kaiken varalta pari
kolme miljoonaa."
"Te olette ihmeellinen mies, rakas d'Herblay."
Aramis hymyili.
"Mutta", kysyi Fouquet vieläkin hiukan levottomana, "kun te noin
vierittelette miljoonia, niin miksi ette jokunen päivä sitten siepannut
taskustanne niitä viittäkymmentätuhatta frangia Baisemeauxille?"
"Syystä, että silloin olin köyhä kuin Job."
"Ja nyt?"
"Tänään olen kuningasta rikkaampi."
"Hyvä on", sanoi Fouquet. "Minä tunnen ihmisiä ja tiedän, että te
olette mies vastaamaan vakavasta sanastanne. En tahdo yrittää riistää
teiltä salaisuuttanne; älkäämme puhuko siitä sen enempää."
Samassa kuului valtavaa jylinää, joka yhtäkkiä räjähti hirmuiseksi
jyrähdykseksi.
"Ohoh", virkkoi Fouquet, "sanoinhan sen!"
"Niin", myöntyi Aramis, "palatkaamme vaunujen luo."
"Meillä ei ole enää aikaa", vastasi Fouquet; "sade jo saavuttaa
meidät."
Taivas oli tosiaan ikäänkuin auennut, ja raskas sadetulva humahti äkkiä
puiden latvoissa.
"Hoo", arveli Aramis, "kyllä me ehdimme ajoneuvoihin ennenkuin lehvät
läpäisevät."
"Parempi vetäytyä johonkin luolaan", ehdotti Fouquet.
"Niin, mutta missä täällä olisi sellainen?" kysyi Aramis.
"Kymmenen askeleen päässä, tietääkseni", sanoi Fouquet hymyillen, ja
katseltuaan ympärilleen hän lisäsi: "Niin, tuolla se on."
"Kelpaapa olla niin hyvämuistinen!" huudahti Aramis, vuorostaan
hymyillen. "Mutta ettekö pelkää, että ajajanne turhaan odotettuaan
meitä otaksuu meidän palanneen toista tietä ja seuraa hovin vaunuja?"
"Oh", hymähti Fouquet, "siitä ei ole pelkoa. Kun asetan valjakkoni
minne hyvänsä, niin ainoastaan kuninkaan nimenomainen käsky voisi saada
mieheni hievahtamaan. En sitäpaitsi luule, että ainoastaan me olemme
etääntyneet näin loitolle. Kuulen askeleita ja puheensorinaa."
Näin sanoen Fouquet kääntyi ja avasi kepillään tiheän lehvistön, joka
oli hänen tiellään. Aramiksen katse tunkeutui aukkoon samalla kertaa
kuin yli-intendentinkin.
"Nainen!" supatti Aramis.
"Mies!" säesti Fouquet.
"La Vallière!"
"Kuningas!"
"Kas vain", sanoi Aramis, "tietäneekö kuningaskin teidän luolanne? Se
ei minua ihmetyttäisi; hän näkyy olevan varsin säännöllisissä väleissä
Fontainebleaun sinipiikoihin."
"Eipä väliä", tuumi Fouquet, "menkäämme sinne kuitenkin. Jos luola on
hänelle tuntematon, niin katsomme, miten hänen käy; jos hän sen tietää,
niin voimme hänen tullessaan pujahtaa tiehemme, sillä sinne johtaa
kaksi aukkoa."
"Missä se siis nyt on?" kysyi Aramis; "sade alkaa jo valua lehvien
välitse."
"Olemme paikalla."
Fouquet siirsi syrjään muutamia oksia, ja näkyviin tuli syvä
kallionkolo, joka luonnontilassaan oli kokonaan kanervien, murattien ja
tuuheina riippuvien tammenlehvien peittämä.
Fouquet näytti tietä. Aramis seurasi, mutta katsahti taaksensa juuri
luolaan astuessaan.
"Ohoo", sanoi hän, "nuo poikkesivatkin metsään ja tulevat tänne päin."
"No, luovutamme sitten paikkamme heille", virkkoi Fouquet hymyillen ja
vetäen Aramista viitasta; "mutta vielä en usko kuninkaan tuntevan
luolaani."
"He tosiaan näkyvät vain etsivän tuuheampaa puuta", huomasi Aramis.
Kuningas nimittäin katseli ilmaan eikä ympärilleen. Hän oli ottanut la
Vallièren käsivarren kainaloonsa ja piteli tytön kättä omassaan.
Neitonen alkoi liukahdella kosteassa ruohossa. Ludvig tähysti vielä
tarkemmin tienoota ja keksi valtavan, tuuhealehtisen tammen, jonka
suojaan hän vei la Vallièren.
Tyttöparka katseli ympärilleen; hän näkyi sekä pelkäävän että toivovan,
että joku seuraisi heitä. Kuningas asetti hänet seisomaan selin runkoa
vasten, jonka laaja, lehvien suojaama ympärys oli niin kuiva kuin ei
parhaillaan olisikaan tulvimalla satanut. Itse jäi Ludvig avopäin
seisomaan hänen eteensä. Kotvasen kuluttua oksat siivilöitsivät
muutamia vesipisaroita valahtamaan kuninkaan otsalle, mutta tämä ei
sitä huomannut.
"Oi, sire!" virkahti la Vallière, työntäen kuninkaan hattua. Mutta
hallitsija vain kumarsi, itsepintaisesti kieltäytyen panemasta sitä
päähänsä.
"Nyt jos koskaan on aika tarjota paikkaamme", kuiskasi Fouquet
Aramiksen korvaan.
"Nyt jos koskaan on kuunneltava menettämättä sanaakaan siitä, mitä he
keskenään haastavat", kuiskasi Aramis vastaan.
He vaikenivatkin molemmin, ja kuninkaan ääni kuului selvästi:
"Voi, hyvä Jumala, mademoiselle, näen tai pikemminkin arvaan teidän
levottomuutenne; uskokaa minua, pahoittelen vilpittömästi, että eroitin
teidät muusta seurueesta ja vielä toin teidät paikkaan, missä olette
alttiina sateelle. Olette ehkä jo märkä, ja teitä viluttaneekin?"
"Ei, sire."
"Mutta te värisette?"
"Sire, se johtuu pelosta, että kaikkien muiden ollessa koolla
poissaoloni tulkitaan pahoin."
"Ehdottaisin kyllä paluuta, mademoiselle; mutta katsokaahan ja
kuunnelkaa, -- voiko nyt yrittääkään lähteä liikkeelle?"
Ukkonen tosiaan jyrähteli alinomaa, ja sade valui virtanaan.
"Sitäpaitsi", jatkoi kuningas, "tässä ei ole sijaa pahoille puheille.
Ettekö ole Ranskan kuninkaan, valtakunnan ensimmäisen ritarin
seurassa?"
"Se on totta, sire", vastasi la Vallière, "ja se on minulle hyvin suuri
kunnia. Omasta puolestani en pelkääkään haitallisia selityksiä."
"Kenen puolesta sitten?"
"Teidän, sire."
"Minun, mademoiselle?" sanoi kuningas hymyillen. "En käsitä teitä."
"Onko teidän majesteettinne siis jo unohtanut, mitä eilen tapahtui
prinsessan luona?"
"Oh, heittäkäämme se silleen, pyydän, tai pikemmin sallikaa minun vain
pitää se mielessäni kiittääkseni teitä yhä kirjeestänne ja..."
"Sire", keskeytti la Vallière, "sade valuu päällenne, ja teidän
majesteettinne on yhä avopäin."
"Pyydän, älkäämme välittäkö muusta kuin teistä, mademoiselle."
"Oi", huudahti la Vallière hymyillen, "minä olen maalaistyttö, tottunut
juoksentelemaan Loiren niityillä ja Bloisin puutarhoissa millä ilmalla
tahansa. Vaatteeni taasen", lisäsi hän katsahtaen yksinkertaiseen
musliinipukuunsa, "eivät ole säästelyn arvoisia, kuten teidän
majesteettinne näkee."
"Todellakin, mademoiselle, olen jo usein huomannut, että te kaikesta
saatte kiittää itseänne ettekä asuanne. Te ette ole laisinkaan
keimaileva, ja sitä pidän suuriarvoisena ominaisuutena."
"Sire, älkää tehkö minusta parempaa kuin olen, vaan sanokaa ainoastaan,
että minä en kykene loistelemaan."
"Miten niin?"
"Varojen puutteessa vain", ilmaisi la Vallière hymyillen.
"Tunnustatte siis rakastavanne koreutta", elähtyi kuningas.
"Sire, minusta on kaunista vain se, mitä kykenen tavoittamaan. Kaikki,
mikä on minulle liian korkealla..."
"Onko teille yhdentekevääkö?"
"On minulle vierasta, koska se on minulta kiellettyä."
"Ja minusta, mademoiselle", lausui kuningas, "teillä ei ole hovissani
sitä asemaa, mikä teille kuuluu. Minulle ei varmaankaan ole kylliksi
kerrottu sukunne ansioista. Setäni on pahoin laiminlyönyt huonekuntanne
menestyksen edistämisen."
"Ei suinkaan, sire. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Orléansin herttua
oli aina erittäin hyväntahtoinen isäpuoltani kohtaan. Palvelukset ovat
olleet vähäpätöisiä, ja saattaa sanoa, että meille on maksettu
töittemme mukaan. Kaikille ei satu onnellisia tilaisuuksia palvella
kuningastaan loistokkaasti. En kylläkään epäile, että sellaisen
tilaisuuden ilmaantuessa sukuni olisi osoittautunut yhtä urheaksi kuin
se on ollut halukas, mutta me emme ole saaneet koettaa."
"No, mademoiselle, kuninkaitten asiana on autella sattumaa, ja minulle
on suuri ilo mahdollisimman pian korjata kohtalon vääryydet teidän
osaltanne."
"Ei, sire", huudahti la Vallière kiihkeästi, "suvaitkaa jättää kaikki
ennalleen."
"Mitä, mademoiselle! Kieltäydyttekö siitä, mitä olen velvollinen ja
halukas tekemään hyväksenne?"
"Minulle riittää yltäkyllin se kunnia sire, että sain liittyä Madamen
seurueeseen."
"Mutta jos kieltäydyttekin omasta puolestanne, niin ottakaa ehdotukseni
vastaan edes omaistenne tähden."
"Sire, teidän jalomielinen aikomuksenne häikäisee ja peloittaa minua,
sillä osoittaessanne armollisuutta sukuani kohtaan teidän
majesteettinne toimittaa meille kadehtijoita ja itsellenne vihollisia.
Jättäkää minut syrjäisyyteeni, sire, jättäkää minulle se onnekas
tyydytys, että tunteissani ei voi olla itsekkyyttä."
"Ah, tuo on ihailtavaa puhetta!" huudahti kuningas.
"Totta kyllä", kuiskasi Aramis Fouquetin korvaan; "sellaista ei Ludvig
liene tottunut kuulemaan."
"Mutta", vastasi Fouquet, "entä jos tyttö antaa samanlaisen vastauksen
minun kirjeeseeni?"
"No", tyynnytti Aramis, "älkäämme tehkö ennakkopäätelmiä, vaan
odottakaamme loppua."
"Ja sitäpaitsi, hyvä herra d'Herblay", lisäsi yli-intendentti, joka ei
luonnostaan ollut taipuvainen uskomaan tuollaisia tunteenpurkauksia ihan
kirjaimellisesti, "epäitsekkyys kuninkaitten edessä on useinkin
viisaasti harkittua."
"Sitä kyllä minäkin ajattelin", myönsi Aramis. "Kuunnelkaamme."
Kuningas lähestyi hovineitoa, ja kun vettä yhä enemmän tihkui tammen
lehvien välitse, piti hän hattuansa kohotettuna nuoren tytön pään yli.
Tämä käänsi kauniit sinisilmänsä kuninkaallista suojaa kohti ja pudisti
päätänsä huoahtaen.
"Voi, hyvä Jumala", huudahti kuningas, "mikä surullinen ajatus voikaan
tunkeutua sydämeenne, kun olen asettanut omani sen etuvarustukseksi?"
"En tahdo salata sitä teiltä, sire. Olin jo äsken puuttumassa tähän
kysymykseen, -- niin vaikea kuin minun ikäiseni nuoren tytön onkin
siitä puhua --, mutta teidän majesteettinne vaiensi minut silloin.
Sire, teidän majesteettinne ei ole vapaa tällaiseen seurusteluun, --
teidän majesteettinne on naimisissa; jokainen tunne, joka vieroittaa
teidän majesteettianne kuningattaresta, saattaen teidät ajattelemaan
minua, olisi kuningattarelle syvän surun aihe."
Kuningas yritti keskeyttää, mutta nuori tyttö jatkoi rukoilevin elein:
"Kuningatar rakastaa teidän majesteettianne hyvin ymmärrettävällä
hellyydellä, kuningattaren katseet seuraavat teidän majesteettinne
jokaista askelta, joka etäännyttää teitä hänestä. Kun hänellä on ollut
onni saada sellainen puoliso, rukoilee hän kyynelsilmin taivaalta saada
edelleenkin hänet omistaa, ja hän on mustasukkainen sydämenne
pienimmästäkin sykähdyksestä."
Kuningas tahtoi jälleen puhua, mutta tälläkin kertaa la Vallière
rohkeni hänet pidättää.
"Eikö olisi kovin moitittavaa", virkkoi hän, "jos teidän majesteettinne
niin harrasta ja ylevää hellyyttä nähdessänne antaisi kuningattarelle
perusteita luulevaisuuteen? Oi, suokaa anteeksi tämä sanani, sire! Ah,
hyvä Jumala, tiedän hyvin, että on mahdotonta tai toki pitäisi olla
mahdotonta maailman suurimman kuningattaren tuntea mustasukkaisuutta
minunlaiseni tyttöparan suhteen. Mutta kuningatar on nainen, ja muiden
naisten tavoin saattaa hänen sydämensä avautua epäluuloille, joihin
pahat kielet valavat myrkkyään. Taivaan nimessä, sire, älkää siis
välittäkö minusta! En sitä ansaitse."
"Voi, mademoiselle", huudahti kuningas, "ettekö siis aavista, että
tuollaisella puheella muutatte kunnioitukseni ihailuksi?"
"Sire, te sisällytätte sanoihini muuta ja enemmän kuin minä tarkoitan;
näette minut parempana kuin olen, teette minusta suuremman kuin miksi
Jumala on minut luonut. Armahtakaa minua, sire! Sillä ellen tietäisi,
että kuningas on valtakuntansa jalomielisin mies, luulisin hänen
tekevän minusta pilaa."
"Oh, sellaista te ette tosiaankaan pelkää, siitä olen aivan varma!"
huudahti Ludvig.
"Sire, minun täytyisi sitä luulla, jos kuningas edelleen haastaisi
minulle tuolla tavoin."
"Olenpa kovin onneton ruhtinas", sanoi kuningas, ja hänen
pahoittelussaan ei ollut mitään teeskentelyä, "kristikunnan onnettomin
ruhtinas, kun en kykene tekemään sanojani uskottaviksi henkilölle, jota
rakastan enimmin koko maailmassa ja joka murtaa sydämeni kieltäytymällä
uskomasta rakkauteeni."
"Kas, sire", sanoi la Vallière torjuen säveästi kuningasta, joka oli
tullut yhä lähemmäksi, "rajuilma näkyykin jo asettuvan ja sade
taukoavan!"
Mutta juuri kun tyttöpoloinen siten tahtoi paeta omaa sydänparkaansa,
joka epäilemättä sykki liiankin yhdenmukaisesti kuninkaan sydämen
kanssa, yltyi myrsky todistamaan hänen sanansa vääriksi. Sinervä salama
valaisi metsän aavemaisella hohteella, ja tykistön yhteislaukausta
muistuttava jyrähdys kuului molempain nuorten yllä, ikäänkuin heitä
suojaavan tammen korkeus olisi vetänyt pitkäistä puoleensa.
Nuori tyttö ei voinut olla huudahtamatta kauhusta. Kuningas painoi
hänet toisella kädellään rintaansa vasten ja ojensi toisen hänen päänsä
yli ikäänkuin turvatakseen häntä salamalta. Syntyi hetkisen
äänettömyys, jolloin tämä ryhmä, kauniina kuten kaikki mikä on nuorta
ja rakkauden innoittamaa, pysyi liikkumatta, samalla kun Fouquet ja
Aramis yhtä hievahtamattomina katselivat heitä.
"Oi, sire, sire!" kuiskasi la Vallière. "Kuuletteko?" ja hän antoi
päänsä painua kuninkaan olalle.
"Kyllä", virkkoi hallitsija; "näette siis, että rajuilma ei vielä
menekään ohi."
"Sire, se on varoitus."
Kuningas hymyili.
"Sire, se on Jumalan uhkaava ääni."
"No", vastasi kuningas, "minä katson äskeisen jyrähdyksen todella
varoitukseksi ja uhkaukseksikin, jos se viiden minuutin kuluessa
uudistuu yhtä rajuna ja voimakkaana; mutta jos niin ei käy, sallikaa
minun pitää ukkosta ukkosena eikä minään muuna."
Samalla kuningas kohotti päätänsä ikäänkuin kysyäkseen taivaalta. Mutta
se näytti olevan Ludvigin puolella, sillä viiden minuutin hiljaisuus
seurasi räjähdystä, joka oli pelästyttänyt rakastavaisia. Ei mitään
uutta jyrinää kuulunut; ja kun ukkonen sitten jälleen jymisi, oli se
huomattavasti etääntymässä, niinkuin rajuilma olisi pakoon lyötynä
kiitänyt viidessä minuutissa tuulen siivillä kymmenen penikulmaa.
"No, Louise", kysyi kuningas hiljaa, "vieläkö uhkaatte minua taivaan
vihalla? Ja koska olette tahtonut pitää salamaa enteenä, niin vieläkö
epäilette, että se ei ainakaan ennusta onnettomuutta?"
Nuori tyttö kohotti päänsä. Sillävälin oli vesi puhkaissut lehtiverkon
ja valui kuninkaan kasvoille.
"Voi, sire, sire!" pahoitteli tyttö, äänessään vastustamattoman
pelästyksen sävy, joka mitä syvimmin koski kuninkaaseen. "Ja minunko
tähteni", kuiskasi hän, "kuningas yhä seisoo avopäin ja sateen
valeltavana? Mutta mikä minä olenkaan?"
"Näettehän sen", vastasi kuningas: "te olette jumalatar, joka taltuttaa
myrskyn ja loihtii sijalle päivänpaisteen."
Tosiaankin nyt tunkeusi auringonsäde metsän läpi ja sai lehdillä
vierivät tai kohtisuoraan lehvistön lomitse putoilevat vesipisarat
kimaltelemaan timantteina.
"Sire", sanoi la Vallière melkein voitettuna, mutta tehden viimeisen
ponnistuksen, "vielä kerran, sire, ajatelkaa mitä suruja teidän
majesteettinne saa kestää minun tähteni. Tällä hetkellä, hyvä Jumala,
teitä etsitään, teitä kutsutaan. Kuningatar on varmaan levoton, ja
Madame, voi, Madame!..." huudahti nuori tyttö nähtävästi pelon
vallassa.
Tämä nimi vaikutti jotenkuten kuninkaaseenkin. Hän säpsähti ja päästi
la Vallièren vihdoinkin syleilystään. Sitten hän astui tielle päin
tähystämään ja palasi melkein huolestuneena la Vallièren luo.
"Madame, sanoitte?" virkkoi hän.
"Niin, Madame, -- Madame, joka myöskin on mustasukkainen", vastasi la
Vallière painavasti. Ja ujostelevilla, siveän pelokkailla silmillään
hän rohkeni hetkiseksi katsahtaa kuningasta kysyvästi kasvoihin.
"Mutta", ponnistausi Ludvig vastaamaan, "Madamella ei mielestäni ole
mitään syytä olla mustasukkainen minun suhteeni, -- hänellä ei ole
mitään oikeutta..."
"Ah!" äännähti la Vallière.
"Hoo, mademoiselle", sanoi Ludvig melkein moittivasti, "ettehän te
kuulune niihin, joiden mielestä kälyllä on oikeus esiintyä
mustasukkaisena langostaan?"
"Minun ei sovi tunkeutua teidän majesteettinne salaisuuksiin, sire."
"Oh, te uskotte sitä kuten muutkin!" huudahti kuningas.
"Minä uskon, että Madame on mustasukkainen, niin, sire", vastasi la
Vallière lujasti.
"Hyvä Jumala", kysyi kuningas levottomasti, "oletteko tehnyt sen
huomion hänen käyttäytymisestään itseänne kohtaan? Onko Madame
osoittanut teille jotakin karsasmielisyyttä, jota te voisitte pitää
tästä mustasukkaisuudesta johtuvana?"
"Ei suinkaan, sire, minähän olen niin vähäpätöinen!"
"Haa, minä vain, jos niin olisi asia...!" huudahti Ludvig erityisen
tarmokkaaksi innostuen.
"Sire", keskeytti nuori tyttö, "sade on lakannut. Tänne tulee ihmisiä,
-- tulee ihmisiä, luulen."
Ja unohtaen kaiken sovinnaisuuden oli hän tarttunut kuninkaan
käsivarteen.
"No niin, mademoiselle", vastasi kuningas, "tulkoot he vain. Kukapa
uskaltaisi katsoa pahaksi, että olen pitänyt seuraa neiti de la
Vallièrelle?"
"Jumalan tähden, sire! Oi, oudoksutaanhan, että olette noin kastunut,
-- että olette uhrautunut minun tähteni!"
"En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni ritarina", sanoi Ludvig, "ja
onneton se, joka laiminlöisi omansa, arvostelemalla kuninkaansa
käytöstä!"
Samassa ilmestyikin puistokäytävälle muutamia päitä, jotka näkyivät
hartaasti ja uteliaina etsivän jotakin ja huomattuaan kuninkaan ja la
Vallièren tuntuivat löytäneen etsimänsä. Siinä olivat kuningattaren
ja Madamen lähetit. Merkiksi siitä, että olivat nähneet hänen
majesteettinsa, he ottivat hatun päästänsä. Mutta la Vallièren suuresta
hämmennyksestä huolimatta kuningas säilytti kunnioittavan ja hellän
asentonsa. Kun sitten kaikki hovilaiset olivat kokoontuneet käytävälle,
-- kun kaikki ihmiset olivat ehtineet nähdä, mitä huomaavaisuutta hän
oli osoittanut nuorelle tytölle seisomalla rajuilman aikana avopäin
tämän edessä, -- tarjosi Ludvig hänelle käsivartensa, vieden hänet
odottavaa ryhmää kohti ja vastasi päännyökkäyksellä jokaisen
tervehdykseen. Pitäen yhä hattua kädessään hän saattoi tytön takaisin
vaunuihin asti.
Koska sadetta yhä jatkui pakenevan ukonilman hyvästijättönä, niin
toiset naiset, jotka kunnioituksesta eivät olleet nousseet vaunuihin
ennen kuninkaan tuloa, olivat pussikauluksitta ja viitoitta seistessään
alttiina kastumiselle, sillävälin kun kuningas mahdollisuutta myöten
hatullaan suojeli halvinta heistä pisaroilta. Kuningattaren ja
Madamen täytyi muiden mukana katsella tätä kuninkaan liioiteltua
kohteliaisuutta. Madame menetti siitä malttinsa siinä määrin, että
nyhjäisi kuningatarta kyynärpäällään ja virkkoi tälle:
"Katsokaa, jo nyt jotakin!"
Kuningatar sulki silmänsä kuin huimausta tuntien. Nostaen kätensä
kasvoilleen hän astui vaunuihinsa. Madame nousi hänen perässään.
Kuningas hypähti satulaansa ja omistamatta erityistä huomiota mihinkään
vaununikkunaan hän palasi Fontainebleaun linnaan, ohjakset hevosensa
kaulalla, haavemielin ja ajatuksiinsa vaipuneena.
Väkijoukko oli poistunut ja kavioiden kopse ja vaunujen ratina kuului
yhä heikompana, kun Aramis ja Fouquet läksivät luolastaan, ensin
varmistuttuaan siitä, että ketään ei ollut näkemässä. Äänettöminä he
saapuivat käytävälle. Aramis vilkaisi eteensä ja taakseen niin loitolle
kuin silmä kantoi ja tutkisteli katseellaan tiheikköäkin.
"Herra Fouquet", sanoi hän sitten, "meidän täytyy kaikin mokomin saada
takaisin la Vallièrelle lähettämänne kirje."
"Se on helppoa", vastasi Fouquet, "jos graubündeniläiseni ei ole vielä
jättänyt sitä hänelle."
"Sen pitää joka tapauksessa olla mahdollista, ymmärrättehän?"
"Niin, kuningas rakastanee tyttöä?"
"Ehdottomasti, ja vielä pahempi on, että tyttö puolestaan rakastaa
intohimoisesti kuningasta."
"Ja se merkitsee, että meidän on muutettava menettelytapaamme?"
"Ei auta muu, -- ja hetkeäkään hukkaamatta. Teidän on hetimiten
puhuteltava la Vallièrea, ja pyrkimättä enää hänen rakastajakseen, mikä
olisi mahdotonta, ilmoittaudutte hänen hartaimmaksi ja nöyrimmäksi
palvelijakseen."
"Sen teen", vastasi Fouquet, "ja mielelläni. Tuolla lapsella tuntuu
olevan hyvä sydän."
"Tai hyvä äly", huomautti Aramis, "mutta silloin meillä on siihen vielä
suurempi syy."
Ja oltuaan tovin vaiti hän lisäsi:
"Ellen erehdy, niin tuosta tyttösestä tulee kuninkaan suurimman
rakkauden aihe. Nouskaamme vaunuihin, ja sitten täyttä vauhtia
linnaan."
137.
Tobias.
Oli kulunut kaksi tuntia siitä kun yli-intendentin vaunut olivat
piispan lausumasta määräyksestä lähteneet kiidättämään heitä kahta
linnalle päin yhtä nopeasti kuin pilvet kulkeutuivat taivaalla
rajuilman viimeisessä puuskahtelussa.
La Vallière istui huoneessaan, yksinkertainen, keveä aamunuttu yllä, ja
oli juuri lopettamassa välipalaansa pienen marmoripöydän ääressä, kun
ovi avautui ja kamaripalvelija ilmoitti, että herra Fouquet pyysi saada
esittää hänelle tervehdyksensä. Miehen oli toistettava sanomansa;
tyttönen tunsi hänen ylhäisyytensä ainoastaan nimeltä eikä voinut
aavistaakaan, mitä tekemistä hänellä saattoi olla rahaministerin
kanssa. Kun tämä kenties kuitenkin tuli kuninkaan asioissa, mikä
äskeisen keskustelun jälkeen oli käynyt mahdolliseksi, loi hän
silmäyksen kuvastimeen, sipaisi pitkiä suortuviansa ja käski päästää
vieraan sisälle. La Vallière ei silti voinut olla tuntematta melkoista
hämmennystä. Yli-intendentin vierailu ei ollut tavallinen tapaus
hovinaisen elämässä. Anteliaisuudestaan, armastelustaan ja hienosta
käyttäytymisestänsä kuuluisa Fouquet oli saanut enemmän kutsuja kuin
itse pyytänyt puhutteluja. Monissa perheissä oli yli-intendentin
läsnäolo merkinnyt loistavan seuran varmuutta, ja lukuisissa sydämissä
se oli sytyttänyt rakkautta.
Fouquet astui kamariin kunnioittavan ryhdikkäästi, osoittaen sitä
soreata seuratottumusta, joka oli sen vuosisadan suurmiehille
ominaista; tällaista tekeytymätöntä luontevuutta ei nykyajan elämässä
enää ymmärretä, eikä se meidän päiviemme ihmisille käy tajuttavaksi
senaikuisista muotokuvistakaan, joissa taidemaalari on yrittänyt saada
silloiset arvohenkilöt esiintymään ilmielävinä.
La Vallière vastasi Fouquetin arvokkaaseen tervehdykseen
koulutyttömäisellä niiauksella ja osoitti hänelle istuinta. Mutta
kumartaen Fouquet kieltäysi:
"Minä en istuudu, mademoiselle, ennen kuin saan teiltä anteeksi."
"Minultako?" kysyi la Vallière.
"Niin, teiltä."
"Hyväinen aika, -- mitä minulla olisi anteeksiannettavaa?"
Fouquet tähysti nuorta tyttöä tiukasti eikä kyennyt hänen kasvoillaan
näkemään muuta kuin vilpitöntä hämmästystä.
"Minä huomaan, mademoiselle", sanoi hän, "että te olette yhtä
jalomielinen kuin älykäskin, ja luen teidän silmistänne sen
anteeksiannon, jota olen anonut. Mutta minun täytyy; sanoa, että
minulle ei riitä huulten suosiollisuus, vaan minun on varmistuttava
sydämennekin ja ajattelunne täydellisestä leppymisestä."
"Vakuutan vakavasti, monsieur", vastasi la Vallière, "että minä en nyt
käsitä teitä."
"Hienotuntoisuutennekin viehättää mieltäni", virkkoi Fouquet; "te ette
tahdo saada minua punastumaan edessänne."
"Punastumaan! Punastumaan minun edessäni! Mutta sanokaahan, mistä
teidän olisi punastuttava?"
"Erehtyisinkö", kysyi Fouquet, "ja olisinko niin onnellinen, että
menettelyni ei olekaan pahastuttanut mieltänne?"
La Vallière kohautti olkapäitänsä.
"Te puhutte ehdottomasti arvoituksia, monsieur", vakuutti hän, "ja
minun näkyy olevan mahdoton päästä käsitykseen."
"No, en tahdo olla itsepintainen", luopui Fouquet. "Sanokaa minulle
vain, että saan luottaa täydelliseen ja ehdottomaan anteeksiantoonne."
"Monsieur", sanoi la Vallière hiukan kärsimättömästi, "voin vastata
teille vain yhdellä tavoin ja toivon sen tyydyttävän teitä. Jos
tietäisin, mitä vääryyttä olette minua kohtaan tehnyt, niin antaisin
sen teille anteeksi. Sitä suuremmalla syyllä, käsitättehän, kun en ole
mistään vääryydestä tietoinenkaan..."
Fouquet puristi huulensa yhteen kuten Aramiskin olisi menetellyt hänen
sijassaan.
"Voin siis toivoa", sanoi hän, "että tapahtuneesta huolimatta me jäämme
sopuisalle kannalle ja että te armollisesti uskotte kunnioittavaan
ystävyyteeni?"
La Vallière luuli alkavansa ymmärtää.
-- Kas! -- ajatteli hän; -- en olisi uskonut herra Fouquetin niin
halukkaasti tavoittelevan uuden hovisuosion kannatusta!
Ääneen hän lausui:
"Teidän ystävyytenne, monsieur? Te tarjoatte minulle ystävyyttänne?
Mutta sehän on todella minulle suuri kunnia, ja se ilahduttaa mieltäni
erityisesti."
"Minä tiedän, mademoiselle", vastasi Fouquet, "että herran ystävyys
esiintyy loistavampana ja haluttavampana kuin palvelijan; mutta
vakuutan teille, että jälkimmäinen tahtoo olla yhtä vakaa ja uskollinen
sekä ehdottomasti omista pyyteistä kieltäytyvä."
La Vallière kumarsi; yli-intendentin äänessä ilmenikin todellista
harrastusta.
"Minä uskon teitä", sanoi hän ojentaen kätensä, jota Fouquet puristi
lämpimästi.
"Annattekin minulle siis takaisin sen onnettoman kirjeen?" pyysi hän.
"Minkä kirjeen?" kysyi la Vallière.
Taaskin Fouquet tutkisteli häntä läpitunkevalla katseellaan, kohdaten
saman suoramielisen ilmeen.
"No, mademoiselle", lausui hän, "tämän kieltämisen jälkeen minun on
tunnustettava, että te olette aivan harvinaisen hienoluontoinen nainen,
ja minä en itse olisi kunniallinen mies, jos pelkäisin mitään noin
jalomielisen henkilön taholta."
"Toden totta, herra Fouquet", vastasi la Vallière, "suureksi
mielipahakseni minun täytyy vain toistaa, etten laisinkaan käsitä
sanojanne."
"Mutta vakuutatteko siis kunniasanallanne, että te ette ole saanut
minulta mitään kirjettä?"
"Kunniasanallani", vahvisti tyttö lujasti.
"Hyvä on, se riittää, mademoiselle. Sallikaa minun uudistaa teille
kaiken arvonantoni ja kunnioitukseni takaaminen."
Kumartaen hän sitten poistui puhuttelemaan jälleen Aramista, joka
odotteli hänen huoneessaan, la Vallièren jäädessä ihmettelemään, oliko
yli-intendentti päästään vialla.
"No", kysyi Aramis maltittomana, "oletteko tyytyväinen suosikkiin?"
"Hurmaantunut", vastasi Fouquet; "hän on henkevä ja herttainen tyttö."
"Eikö hän ollut pahastunut?"
"Kaukana siitä; hän ei edes ollut ymmärtävinään, mitä tarkoitin."
"Tokihan saitte kirjeenne takaisin?"
"En saanut."
"Ainakin pääsitte varmuuteen, että hän oli polttanut sen?"
"Hyvä herra d'Herblay, olen jo tunnin ajan pelkästään leikkinyt
kysymyksiä ja vastauksia, ja se huvi alkaa kyllästyttää. Käsittäkää
asia: pienokainen ei ollut oivaltavinaan puhettani, -- hän ei muka
ollut saanut mitään kirjettä, ja jyrkästi asetuttuaan eroon koko
asiasta hän ei siis voinut luovuttaa kirjettä minulle takaisin tai
vannoa hävittäneensäkään."
"Ohoh!" äännähti Aramis rauhattomana; "mitä sanottekaan!"
"Hän vakuutti kaiken pyhän nimessä, että minulta ei ollut tullut
kirjettä."
"Se on liikaa! Koetitteko taivutella?"
"Olin itsepintainen häpeämättömyyteen asti."
"Ja hän kielsi yhä?"
"Hellittämättömästi."
"Eikö hänessä ilmennyt mitään horjuvaisuutta?"
"Ei hetkeksikään."
"Ja te siis olette jättänyt kirjeemme hänen haltuunsa!"
"_Pardieu_, mikäs auttoi!"
"Se on suuri virhe asioissamme!"
"Mitä lempoa te sitten olisitte minun sijassani tehnyt?"
"Eihän häntä tosin voinut pakottaa; mutta tämä on nyt huolestuttava
vastus: sellaisen kirjeen ei sovi jäädä todistamaan meitä vastaan."
"Oh, tyttö on jalomielinen."
"Jos hän olisi ollut sitä toden teolla, niin hän olisi luovuttanut
kirjeen teille."
"Hän on ilmeisesti jalomielinen, -- sen huomasin hänen silmistään, ja
sellaisessa seikassa en erehdy."
"Uskotte siis hänen suosiollisuuteensa?"
"Kaikesta sydämestäni."
"No, siinä tapauksessa olemmekin nyt aloittaneet väärällä tolalla."
"Kuinka niin?"
"En voi enää nähdä muuta mahdollisuutta kuin että hän ei todellakaan
ole saanut kirjettä."
"Mitä... älkää nyt...!"
"Meille tuntemattomasta syystä ei asiamiehenne olekaan vienyt sitä
perille."
Fouquet näpäytti kelloa. Palvelija astui sisälle.
"Kutsukaa Tobias", käski yli-intendentti.
Tovin kuluttua ilmestyi kynnykselle levottomasti vilkuva mies, jolla
oli lyhyet käsivarret ja köyryinen selkä. Aramiksen tiukka katse oli
havaitsevinaan oveluutta hänen suupielissään.
"Sallitteko minun kuulustaa?" kysyi Aramis.
"Tehkää se", myönsi Fouquet.
Aramis liikahti puhutellakseen palvelijaa, mutta pidättyikin.
"Ei", sanoi hän hiljaa, "hän näkisi meidän pitävän vastaustansa kovin
tärkeänä; kyselkää te, ja minä olen kirjoittelevinani."
Aramis siirtyi pöydän ääreen selin palvelijaan, jonka eleitä ja ilmeitä
hän kuitenkin tarkkasi vastapäisestä kuvastimesta.
"Tulehan tänne, Tobias", kutsui Fouquet. Lakeija lähestyi jokseenkin
lujin askelin. "Miten olet toimittanut asiani?"
"Niinkuin tavallisestikin, monseigneur", vastasi mies.
"Annahan kuulua."
"Livahdin neiti de la Vallièren huoneeseen hänen ollessaan messussa ja
laskin kirjelmän hänen pukeutumispöydälleen."
"Eikö siellä ollut ketään?"
"Ei sieluakaan."
"Ja piilouduitko sitten, niinkuin olin siltä varalta neuvonut?"
"Pidin silmällä noin kymmenen minuuttia, kunnes hän tuli."
"Niin että kukaan ei voinut siepata kirjettä?"
"Ei millään muotoa, kun huoneessa ei käynyt ketään."
"Ulkoa, niin, -- mutta jos joku tuli sisähuoneista?"
"Ei, minä näin kätköpaikastani kamarin perälle asti."
"Kuulehan", sanoi Fouquet, tiukasti tähystäen palvelijaa, "jos se kirje
ei ole joutunut oikeihin käsiin, niin tunnusta se minulle nyt, sillä
myöhemmin saat päälläsi maksaa mahdollisesta erehdyksestä!"
Tobias hätkähti mutta tointui heti.
"Monseigneur", vakuutti hän, "minä panin kirjeen siihen paikkaan kuin
sanoin ja voin puolessa tunnissa todistaa teille, että kirje on neiti
de la Vallièrella, tai sitten tuoda sen teille takaisin."
Aramis piti tarkoin silmällä palvelijaa.
Fouquet oli taipuisa luottavaisuuteen, kun mies oli kaksikymmentä
vuotta palvellut häntä hyvin.
"No, hyvä on", päätti hän; "mutta toimita minulle kuitenkin se
todiste."
Palvelija poistui.
"Mitä nyt ajattelette asiasta?" tiedusti yli-intendentti ystävältään.
"Minun mielestäni teidän tulee kaikin mokomin päästä varmuuteen. Jos
kirje on joutunut la Vallièrelle, niin hänen on annettava se takaisin
tai poltettava teidän nähtenne, mutta jos kirje on harhateillä, on se
saatava käsiin, vaikka meidän pitäisi maksaa siitä miljoona."
"Luulen sentään, että te liioittelette asian tärkeyttä, hyvä piispa!"
"Sokaistunut, sokaistunut!" mutisi Aramis.
"Älkäämme ajatelko la Vallièrea ensiluokkaiseksi politikoksi! Tyttöhän
on vain pikku keimailijatar, joka toivoo minun jatkavan mielistelyäni;
saatuaan nyt vahvistuksen kuninkaan rakkaudelle hän haluaa kirjeelläni
pysyttää minuakin talutusnuorassa. Se on kylläkin luonnollista."
Aramis pudisti päätänsä.
"Te ette hyväksy käsitystäni?" sanoi Fouquet.
"Hän ei ole keimailijatar", vastasi piispa.
"Sanonpa teille..."
"Minulla on kylliksi tuntemusta keimailevista naisista", keskeytti
Aramis.
"Hyvä ystävä, hyvä ystävä!"
"Tahdotte sanoa, että niistä tutkimuksistani on jo pitkä aika. Naiset
pysyvät sentään aina samoina."
"Niin, mutta miehet muuttuvat, ja te olette nykyään epäluuloisempi kuin
entispäivinä", huomautti Fouquet ja lisäsi naurahtaen: "No niin, jos la
Vallière tahtoo kolmanneksen verran rakastaa minua, kuninkaan saadessa
osuudekseen kaksi kolmannesta, niin sopineeko minulle se asema?"
Aramis nousi kärsimättömästi.
"La Vallière ei ole koskaan rakastanut eikä koskaan rakasta ketään
muuta kuin kuningasta", takasi hän.
"Mutta mitä siis te tekisitte?" kysyi Fouquet.
"Kysykää pikemmin, mitä olisin tehnyt."
"No, mitä te olisitte tehnyt?"
"En ensiksikään olisi päästänyt tuota miestä menemään."
"Tobiasta?"
"Niin, -- hän on petturi."
"Oho!"
"Olen varma siitä. En olisi hellittänyt häntä tutkinnosta ennen kuin
hän olisi tunnustanut totuuden."
"Aikaa on vieläkin. Kutsukaamme hänet takaisin ja kuulustakaa te
vuorostanne."
"Se sopii."
"Mutta ihan turhaa se kyllä on. Mies on ollut palveluksessani
kaksikymmentä vuotta, vielä kertaakaan vilpistelemättä, -- ja
kuitenkin", lisäsi Fouquet hymyillen, "se olisi ollut helppoa."
"Kutsuttakaa hänet sentään uudestaan. Minusta nimittäin tuntuu kuin
olisin aamulla nähnyt nuo kasvot innokkaassa keskustelussa erään
colbertilaisen kanssa."
"Missä muka?"
"Vastapäätä talleja."
"Joutavia! Kaikki minun väkeni pitää sen myyrän miehiä vihollisinaan."
"Mutta hänet minä tosiaankin näin! Ja hänen ulkomuotonsa vaikutti
minuun heti vastenmielisesti, kun hän äsken astui huoneeseen."
"Miksette sanonut mitään hänen ollessaan paikalla?"
"Siksi että vasta nyt pääsin selvyyteen muistelussani."
"Hitto! Te todella peloitatte minua", sanoi Fouquet ja näpäytti
pöytäkelloa.
"Kunhan ei vain olisi jo myöhäistä", virkahti Aramis.
Fouquet soitti heti toistamiseen ja sai huoneeseen varsinaisen
kamaripalvelijansa.
"Tobias!" huudahti Fouquet; "toimittakaa tänne Tobias!"
Kamaripalvelija sulki oven.
"Jätättehän minulle vapaan toimivallan?" pyysi piispa.
"Täydellisesti."
"Saan käyttää kaikkia keinoja asian selvittämiseksi?"
"Esteettömästi."
"Peloitteluakin?"
"Olkaa itsenäisenä tutkintotuomarina."
Odotettiin turhaan kymmenen minuuttia. Fouquet menetti malttinsa ja
näpäytti taas kelloa.
"Tobias tänne!" huusi hän.
"Mutta häntä etsitään, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.
"Hän ei voi olla kaukanakaan, kun en ole lähettänyt häntä minnekään
asialle."
"Menen kuulustamaan, monseigneur."
Palvelija painoi oven jälleen kiinni. Sillävälin Aramis käveli
kärsimättömästi edestakaisin, mutta pysyi ääneti. Varrottiin vieläkin
kymmenen minuuttia. Sitten Fouquet antoi soittokellollaan sellaisen
hälytyksen, että siitä olisi kalmistokin herännyt. Kamaripalvelija
saapui samassa, ja hänen vapisemisestaan näki, että hän aavisti
tuovansa huonon sanoman.
"Monseigneur kai muistaa väärin", puhkesi hän puhumaan ennen kuin
Fouquet ehti kysyä. "Varmaankin teidän ylhäisyytenne on antanut jotakin
Tobiaan toimitettavaksi etäämmällä, sillä hän on noutanut talleista
parhaan juoksijan ja itse satuloinut sen, monseigneur."
"Ja..."
"Hän on ratsastanut pois."
"Ratsastanut pois?" karjaisi Fouquet. "On heti riennettävä tavoittamaan
hänet!"
"No no", sanoi Aramis laskien kätensä hänen käsivarrelleen,
"tyyntykäämme. Paha on jo tapahtunut, olen varma siitä, älkäämme nyt
aiheuttako mitään hälinää, vaan harkitkaamme kolttosen seurausta, ja
torjukaamme se, jos vain voimme."
"Lopultakaan", arveli Fouquet malttuen, "onnettomuus ei ole kovinkaan
suuri."
"Niinkö ajattelette?" kysyi Aramis.
"Tietenkin. On toki luvallista miehen lähettää naiselle rakkauskirje."
"Miehen kyllä, vaan ei alamaisen, kun nainen on kuninkaan rakastettu."
"Kah, hyvä ystävä, eihän kuningas rakastanut la Vallièrea viime
viikolla eikä oikeastaan vielä eilenkään, jolloin kyhäsin kirjeeni. En
voinut tietää kuninkaan rakkaudesta ennakolta."
"Totta kyllä", vastasi Aramis, "mutta kirje on kovaksi onneksi
päiväämätön. Se minua pahimmin kiusaa. Voi, jospa se vain olisi
merkitty eilispäivälle, niin en olisi vähääkään huolissani teidän
tähtenne!"
Fouquet kohautti olkapäitänsä.
"Olenko siis holhouksessa", virkahti hän, "ja onko kuningas
ajatustenikin valtias?"
"Olette oikeassa", myönsi Aramis; "älkäämme antako asioille sen
suurempaa merkitystä kuin niille suorastaan kuuluu. Ja sitäpaitsi...
no, jos olemme uhattuja, niin meillä on puolustuskeinojakin."
"Hoo, -- uhattuja!" vähäksyi Fouquet; "ettehän toki lue tätä
itikanpuremaa niihin vaaroihin, jotka voivat saattaa alttiiksi asemani
tai elämäni?"
"Ajatelkaa sentään, herra Fouquet, että itikanpurema voi surmata
jättiläisen, jos itikka on myrkyllinen."
"Mutta joko se vastikään mainitsemanne kaikkivaltius on
herpaantumassa?"
"Minulla on mahtia, mutta kuolematon en ole."
"No, kiireellisintä nyt lienee Tobiaan tavoittaminen, vai mitä?"
"Se on turhaa vaivaa", arveli Aramis; "jos olitte kiintynyt siihen
mieheen, niin koettakaa unohtaa hänet."
"Jossakin hänen silti täytyy olla", huomautti Fouquet.
"Totta kyllä; mutta antakaa minun toimia", vastasi Aramis.
138.
Madamen neljä mahdollisuutta.
Leskikuningatar oli lähettänyt pyytämään nuorta kuningatarta luoksensa
aamupäivävierailulle.
Jo pitemmän aikaa sairasteltuaan oli Itävallan Anna viimein alkanut
riutua kauneutensa ja nuoruutensa loistosta niin nopeasti kuin paljon
taistelleilla naisilla on tavallistakin. Ruumiillisten kärsimystensä
lisäksi hän joutui siten tuskakseen kokemaan, että häntä pidettiin enää
vain elävänä muistona hovinsa nuorten kaunotarten, nuorten älyniekkain
ja nuorten voimien keskellä. Lääkärin lauselmat ja kuvastimen
arvostelut surettivat häntä paljon vähemmän kuin hovipiirien
säälimättömät vihjeet. Niinkuin veden tunkeutuessa vanhuuttaan
rakoilevaan lastiruumaan rotat hylkäävät aluksen, samoin alkoivat
hovimiehet vieroa häntä.
Itävallan Annaa ei tyydyttänyt vanhimman poikansakaan hetkittäinen
seurustelu. Kuningas kohteli äitiään hyvin, ehkäkin enemmän muodon
vuoksi kuin hellyydestä, ja kävi ensiksi viettämässä hänen luonaan
tunnin aamuin ja illoin. Mutta valtion ohjaksiin tartuttuaan hän oli
supistanut nämä vierailut puolituntisiksi, ja vähitellen oli aamukäynti
jäänyt kokonaan pois. Hehän näkivät toisensa messussa, ja
iltavierailukin kävi yleensä tarpeettomaksi, kun heidän sopi tavata
milloin suuremmassa seurassa kuninkaan luona, milloin Madamen
illanvietossa, johon kuningatar mielelläänkin pistäysi molempien
poikainsa vuoksi. Tästä johtui Henriette-prinsessan tavattomasti
lisääntynyt merkitys, joka teki hänen kodistaan kuninkaallisten
varsinaisen kokouspaikan.
Leskikuningatar sai sitä nykyään tuntea. Hänen oli kipujensa tähden
usein pakko jättäytyä pois, ja hän näki silloin raskain mielin, että
pian useimmat päivät ja illat kuluisivat lohduttoman yksinäisessä
joutilaisuudessa. Hän muisteli kauhunaan, kuinka erilleen kardinaali
Richelieu oli hänet entiseen aikaan toimittanut, -- noita kamalia ja
sietämättömiä iltoja, vaikka hänellä silloin oli lohdutuksenaan nuoruus
ja kauneus, jotka aina ovat toivon lähteenä. Tästä hän johtui
suunnittelemaan hovin siirtämistä omaan huoneistoonsa, tahtoen
houkutella Madamen loistavine seurueineen tuohon synkkään ja
surulliseen asuntoon, missä Ranskan kuninkaan leski ja äiti näki jo
ainoaksi puuhakseen viihdytellä Ranskan kuninkaan aina vetistelevää
puolisoa hänen ennakkoleskeydestänsä.
Anna mietti.
Hän oli paljon juonitellut eläissään. Siihen onnelliseen aikaan,
jolloin hänen nuori päänsä aina onnistuen keksi uusia hankkeita, oli
hänen kunnianhimoaan ja rakkauttaan kiihoittanut häntä itseään
tulisempi ja kunnianhimoisempi ystävätär, joka oli rakastanut häntä --
harvinaista hovissa -- ja sitten viheliäisistä syistä tullut
siirretyksi pois hänen luotansa. Vuosien vieriessä ei senjälkeen enää
kukaan muu liene voinut kerskata antaneensa hänelle hyvää neuvoa,
paitsi rouva de Motteville ja espanjalainen imettäjätär Molena, joka
kuningattaren synnyinmaan tyttärenä oli ollut hänen uskottunsa. Mutta
nyt yksinomaan eläessään menneisyydessä leskikuningatar enemmän
ajatteli herttuatar de Chevreuseä, joka oli karkoitettu pikemmin hänen
omasta tahdostaan kuin Mazarinin toimesta[4] ja kuollut maanpaossa
jonkun halpa-arvoisen aatelismiehen vaimona. Hän kysyi itseltään, mitä
herttuatar heidän nyt yhteisesti tuumitellessaan olisi antanut neuvoksi
tällaiseen tapaukseen, ja vakavasti harkitessaan oli hän kuulevinansa,
että viekas, kokenut ja älykäs nainen vastasi ivallisella äänellään:
"Kaikki nuo nuoret pikku miehet ovat köyhiä ja ahnaita. He tarvitsevat
kultaa ja vuosikorkoja huvitteluhalunsa tyydyttämiseksi. Käyttäkää
hyväksenne heidän itsekkyyttään."
Itävallan Anna omaksui tämän ajatuksen. Hänen kukkaronsa oli hyvin
varustettu; hänellä oli käytettävänään melkoinen summa, jonka Mazarin
oli hänelle koonnut ja tallettanut turvalliseen paikkaan. Hän omisti
Ranskan uhkeimmat jalokivet, ja varsinkin oli hänellä niin isoja
helmiä, että kuningas niitä katsellessaan aina huoahti, koska hänen
kruununsa helmet olivat vain hirssijyväsiä niiden rinnalla.
Leskikuningatar ei enää voinut vedota kauneuteensa eikä suloihinsa.
Niinpä hän heittäysi elämään rennosti, tarjoten syötiksi niille, jotka
tulivat hänen luokseen, milloin pelissä voitettavaa kilisevää kultaa,
milloin hyväntuulisuuden hetkinä taitavasti tehtyjä lahjoituksia,
milloin mukavia eläkkeitä, joita hän kielevyydellään vietteli kuninkaan
myöntämään. Täten hän pyrki kaikin voimin kannattelemaan arvoansa.
Ensin hän koetteli tätä menettelytapaansa Madameen, jonka voittaminen
puolelleen oli hänelle kaikkein tähdellisintä. Ja niin rohkeasti kuin
Henriette luottikin älynlahjoihinsa ja nuoruuteensa, syöksyi hän
päätähavin eteensä asetettuun verkkoon. Vähitellen rikastuessaan
lahjoista ja myönnytyksistä hän alkoi yhä enemmän haluta tällaisia
ennakkoperintöjä. Samaa keinoa päätti Itävallan Anna sitten käyttää
Monsieurin ja itse kuninkaankin suhteen, aloittaen pikku arpajaisilla.
Juuri siksi päiväksi, johon olemme päässeet, oli leskikuningatar
järjestänyt myöhäisen illatsun, jossa oli arvottavana kaksi kaunista ja
sirotekoista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Medaljongit olivat
mitä hienoimpia vanhanaikaisia kameoita; timanttien raha-arvo ei
kylläkään ollut aivan suuri, mutta tekotavaltaan nuo koristeet olivat
niin erikoisia ja harvinaisia, että hovissa pidettiin jo erityisenä
suosiona saada ihailla niitä silloin kun leskikuningatar käytti näitä
kalleuksiaan ja tarjosi kätensä suudeltaviksi. Olivatpa hovimiehet
tästä aiheesta keksineet erinäisiä mielistelyn toisintoja, joiden
ytimenä oli ajatelma, että rannerenkaiden ihanuus olisi ollut aivan
vertaansa vailla, elleivät ne onnettomuudeksi olisi olleet niin
viehättävissä käsivarsissa kuin kuningattaren. Tämä kohteliaisuus oli
saanut kunnian tulla käännetyksi kaikille Euroopan kielille, ja
hyvinkin tuhat latinan- ja ranskankielistä säkeistöä kierteli tästä
aiheesta.
Se päivä, jona Itävallan Anna ryhtyi toteuttamaan ensimmäisiä
arpajaisiaan, oli merkitykseltään ratkaiseva: kuningasta ei ollut
kahteen päivään kuulunut äitinsä luo, ja Madame taasen oli nyreissään
suuren sinipiika- ja vedenneitonäytöksen jälkeen. Kuningas ei kylläkään
enää ollut pahalla tuulella, mutta kaikkivaltias kiintymys kohotti
hänet hovin myrskyjen ja huvien yläpuolelle. Tässä vaiheessa tahtoi
Itävallan Anna tuottaa käännettä, ilmoittaen illalla panevansa toimeen
nuo jo ennakolta paljon puhetta aiheuttaneet arpajaisensa. Hän
puhutteli ensin nuorta kuningatarta, pyytäen tätä luokseen
aamupäiväkäynnille, kuten jo mainitsimme.
"Tyttäreni", virkkoi hän, "ilmoitan sinulle hyvän uutisen. Kuningas on
puhunut minulle sinusta mitä hellimmin sanoin. Kuningas on nuori ja
helposti vieteltävä; mutta niin kauan kuin pysyt lähelläni, hän ei
rohkene etäytyä sinusta, johon hän sitäpaitsi on sidottu ilmeisen
hellyyden tunteilla. Pidän tänä iltana arpajaiset; tulet kai
saapuville?"
"Minulle on kerrottu", vastasi nuori kuningatar aran moittivasti, "että
teidän majesteettinne panee arvottaviksi kauniit rannerenkaanne, jotka
ovat niin harvinaiset laatuaan, että meidän ei sopisi luovuttaa niitä
pois kruunun kalleuksista, jos ne eivät olisi joutuneet teidän
yksityiseksi omaisuudeksenne."
"Tyttäreni", rauhoitti Itävallan Anna, joka aavisti nuoren
kuningattaren ajatuksen ja tahtoi häntä lohduttaa siitä, että tämä ei
itse ollut saanut tätä lahjaa, "on välttämätöntä, että saan Madamen
pysyväisesti liittymään meidän seuraamme."
"Madamen?" huudahti nuori kuningatar punastuen.
"Tietysti: etkö mieluummin tahdo, että kilpailijatar on lähelläsi
silmälläpidettävänä ja hallittavana kuin että tiedät kuninkaan olevan
hänen luonansa aina taipuvaisena häntä mielistelemään? Käytän näitä
arpajaisia houkuttimena tähän tarkoitukseen; etkö pidä sitä järkevänä?"
"Voi, kyllä!" ilahtui nyt Maria Teresia, ja espanjatar löi käsiänsä
yhteen kuin mielistynyt lapsi.
"Ja eihän sinulla, rakas ystäväni, enää ole pahaa mieltä siitä, etten
antanut näitä rannerenkaita sinulle, kuten alkuaan oli aikomuksenani?"
"Oi, ei, ei, rakas anoppi!..."
"No niin, tyttäreni, laittaudu nyt oikein sieväksi, ja tulkoon
illanvietostamme loistava hetki. Mitä hilpeämpi olet, sitä
tenhoavammalta näytät, himmentäen kaikki naiset säihkylläsi, niinkuin
asemasikin on korkein."
Maria Teresia poistui hurmaantuneena. Tuntia myöhemmin Itävallan Anna
otti vastaan Madamen, suudellen häntä moneen kertaan tervehdykseksi.
"Hyviä uutisia!" virkkoi hän. "Kuningas on ihastunut arpajaisiini."
"Minä", vastasi Madame, "en ole niihin yhtä ihastunut. Minun on
mahdoton tottua näkemään sellaisia komeita rannerenkaita kenenkään muun
naisen koruina kuin teidän, kuningattareni, tai minun."
"No, no!" sanoi Itävallan Anna, hymyllä peittäen sydämensä vihlaisua;
"älä heti pahastu, nuori ystäväni... äläkä tulkitse asioita pahimmin
päin."
"Oh, madame, sattuma on sokea... ja minulle on kerrottu, että arpoja on
kaksisataa?"
"Niin kyllä. Mutta vain yksi arpahan voittaa."
"Epäilemättä. Kelle se sattunee? Voitteko te sanoa sen?" kysyi Madame
epätoivoisesti.
"Minä ajattelen viimeöistä untani... Voi, minun uneni ovat
virkistäviä... minä nukun niin vähän."
"Millainen uni se oli?... Sairastatteko te?"
"En", kielsi kuningatar, ihmeteltävällä lujuudella salaten uuden
kivistävän piston povessaan. "Niin, minä näin unta, että kuningas
voitti rannerenkaat."
"Kuningas?"
"Aiot varmaankin kysyä, mitä kuningas tekisi rannerenkailla?"
"Se on totta."
"Ja kuitenkin lisännet, että olisi hyvin onnellista, jos kuningas ne
voittaisi, sillä saatuaan rannerenkaat hänen täytyisi lahjoittaa ne
jollekulle."
"Esimerkiksi luovuttaa ne teille takaisin."
"Siinä tapauksessa lahjoittaisin ne heti pois, sillä ethän olettane",
huomautti kuningatar hymyillen, "että minä pidän arpajaisia rahan
puutteessa; tahdon vain lahjoitella kenenkään kateutta herättämättä.
Mutta jos sattuma ei auta minua siitä pulasta, niin kyllähän tiedän,
kelle sitten tarjoan rannerenkaat."
Näitä sanoja vahvisti niin merkitsevä myhäily, että Madamen täytyi
vastata kiitollisella suudelmalla.
"Mutta tiedäthän muuten yhtä hyvin kuin minäkin", lisäsi Itävallan
Anna, "että kuningas ei luovuttaisi rannerenkaita takaisin minulle, jos
hän ne voittaisi."
"Sitten hän antaisi ne kuningattarelle."
"Ei, -- samasta syystä kuin hän ei antaisi niitä minullekaan, sillä jos
haluaisin, että ne joutuisivat kuningattarelle, en tarvitsisi siihen
hänen välitystään."
Madame katsahti rannerenkaisiin, jotka säteilivät kotelossaan
läheisellä kuvastinpöydällä.
"Ovatpa ne ihanat!" huokasi hän. "Mutta kah", lisäsi hän sitten, "mehän
jo aivan unohdamme, että teidän majesteettinne uni oli vain unta."
"Minua ihmetyttäisi suuresti", vastasi Itävallan Anna, "jos uneni
pettäisi; sellaista on minulle harvoin sattunut."
"Sitten te kelpaatte ennustajaksi."
"Sanoinhan sinulle, tyttäreni, että tuskin koskaan näen unta. Mutta
tämä unennäkö sattuu omituisesti yhteen ajatusteni kanssa! Se sopii
niin hyvin laskelmiini!"
"Mihin laskelmiin?"
"Siihen esimerkiksi, että sinä voitat rannerenkaat."
"Mutta silloinhan ei kuningas niitä voittaisikaan."
"No", sanoi Itävallan Anna, "ei ole pitkältikään hänen majesteettinsa
sydämestä sinun sydämeesi... sinun, joka olet hänen rakastetun
sisarensa sijalla... Ei voisi siinä tapauksessa sanoa unen
valehdelleen. Näethän siis, kuinka hyvät mahdollisuudet sinulla on!
Ensiksikin unen mukaan: jos kuningas voittaa, niin hän antaa
rannerenkaat varmasti sinulle."
"Myönnän sen yhdeksi."
"Jos taasen itse saat voittoarvan, niin ne ovat sinun."
"Luonnollisesti; sekin on myönnettävä."
"Ja jos Monsieur voittaisi ne..."
"Hoo", huudahti Madame purskahtaen nauruun, "hän antaisi ne Lotringin
junkkarille!"
Miniän iloisuus tarttui leskikuningattareen, ja hän nauroi niin
sydämensä pohjasta, että hänen kipunsa uudistui ja sai hänet
kalpenemaan kesken hilpeytensä.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Madame säikähtyneenä.
"Ei mikään, ei mikään, -- vain pistos kyljessä... Nauroin liiaksi... Me
olimme tulossa neljänteen mahdollisuuteen."
"Sellaista minä en näe."
"Anteeksi, en ole sulkenut itseäni pois voittajain joukosta, ja jos
minä voitan, saat luottaa minuun."
"Kiitos, kiitos!" huudahti Madame.
"Huomannet siis olevasi etusijalla ja uneni jo alkavan saada
todellisuuden perusteita?"
"Te annatte minulle tosiaankin toivoa ja luottamusta", myönsi Madame,
"ja tällä tavoin voitettuina tulevat rannerenkaat minulle
satakertaisesti verremmiksi."
"Illalla siis tapaamme."
"Niin; hyvästi, rakas anoppi!"
Miniänsä lähdettyä Itävallan Anna ryhtyi tarkastelemaan rannerenkaita.
-- Ne ovat tosiaankin hyvin kallisarvoiset, -- tuumi hän itsekseen, --
koska niiden avulla tänä iltana voitan puolelleni sydämen ja saan
samalla tietää salaisuuden.