"Etkö sinäkin olisi pelannut näin, Chevreuse-parkani?"
Ja ikäänkuin entisten aikojen tuulahduksena tämän vetoamisen kaiku
hetkellisesti palautti hänen nuoruutensa, huiman mielikuvituksensa,
menneen onnensa.
139.
Arpajaiset.
Illalla olivat kaikki kokoutuneet leskikuningattaren luo kello
kahdeksaksi.
Itävallan Anna oli laittautunut hienoimpaan juhlapukuunsa ja käyttänyt
kauneutensa rippeiden kohottamiseen kaikkia apukeinoja, mitä keimailu
voi toimittaa taitaviin käsiin. Siten hän peitteli tai oikeastaan
yritti salata tautinsa jo näkyväisiä tuhoja tältä nuoren hoviväen
parvelta, joka vielä kerääntyi hänen ihailijoikseen edellisessä luvussa
mainittujen houkuttimien ansiosta. Melkein yhtä miellytyshaluinen
Henriette ja ainiaan yksinkertaisen luonnollinen kuningatar istuivat
molemmin puolin häntä kilpailemassa hänen suosiollisuudestaan.
Hovinaiset olivat liittyneet suljetuksi ryhmäksi, tehokkaammin
puolustautuakseen nuorten miesten häijyltä leikinlaskulta keskinäisellä
sattuvien vastauksien sepittelyllä. Tällaiseen laukausten vaihtoon
varsin näppärä Montalais seisoi etummaisena, suojellen koko rintamaa
ehtymättömällä pikatulellaan.
Saint-Aignanin kreivi oli jo ihan toivoton neiti de Tonnay-Charenten
järkkymättömän välinpitämättömyyden johdosta, joka itsepintaisuudessaan
alkoi tuntua halveksimiselta; hän yritti kääntää kaunottarelle
selkänsä, mutta ison silmäparin vastustamattoman säihkyn voittamana hän
tuon tuostakin palasi vahvistamaan tappioitansa uusilla alistumisilla,
joihin neiti de Tonnay-Charente ainiaan vastasi nolauksilla.
Kreivi-parka ei tiennyt miten olla. Athénaisin huomaavaisuuden
herättämiseksi hän viimein lähenteli kreivitär la Vallièrea niin
kunnioittavasti, että jotkut asiain kehityksestä takapajulle jääneet jo
luulivat hänen aikovan tavoitella tältä korvausta. Mutta he eivät
tienneet mitään sadesäällä sattuneesta kohtauksesta; enemmistö oli
ehtinyt kuulla siitä, ja täten selvinnyt suosikin asema oli alkanut
kerätä nuoren tytön liehakoitsijoiksi hovin taitavimpia kuten
typerimpiäkin havittelijoita. Edelliset ajattelivat itsekseen kuten
Montaigne: Eipä tiedä... Toiset tuumasivat Rabelaisin tavoin: Niin kai
sitten.
Kuninkaalliset naiset katsastelivat oman sukupuolensa pukuja ja
katsoivat hyväksi unohtaa kuninkaallisuutensa, suvaiten aito
naisellisesti lausua purevia arvostelmia koko helmaväestä, kuten
Molière olisi sanonut. Henriette-prinsessan ja leskikuningattaren
katseet osuivat yhtaikaa la Vallièreen, jonka luokse jo mainitsimme
oikein joukolla keräännytyksi. Madame tunsi säälitöntä mielenkarvautta.
"Todellakin", hän virkkoi kääntyen anoppiinsa päin, "tuon pienoisen la
Vallière-rukan pitäisi oikeudenmukaisesti voittaa ne rannerenkaat."
"Se ei ole mahdollista", vastasi leskikuningatar hymyillen
"Miksei?"
"Kahdestasadasta arvasta ei ole riittänyt kaikkien merkitsemiseksi
luetteloon."
"Hän ei siis ole osakkaana?"
"Ei."
"Sepä vahinko! Hän olisi saattanut ne voittaa ja myydä."
"Myydäkö?" huudahti kuningatar.
"Niin, -- hän olisi siten saanut myötäjäiset, joten hänen ei olisi
pakko mennä naimisiin ilman kapioita, kuten nyt luultavasti tapahtuu."
"Kah, todellako? Pienokaisparka!" sanoi leskikuningatar; "eikö hänellä
ole pukuja?"
Ja hän lausui ne sanat ikäänkuin ei olisi voinut ajatellakaan sellaista
köyhyyttä piirissään.
"No, katsokaahan vain: olen varma siitä, että tuo hame oli hänellä jo
aamullisella ajeluretkellä, -- hän sai sen onnellisesti varjelluksi,
kun kuningas suvaitsi toimittaa hänet sateensuojaan."
Samassa saapui kuningas. Ylhäiset naiset eivät panettelultaan olisi
sitä kenties huomanneetkaan, mutta Madame näki, että vastapäätä
lehteriä seisova la Vallière hämmentyneenä virkkoi joitakuita sanoja
ympärillään kuhiseville hovimiehille, jotka heti vetäysivät syrjään. Se
liike käänsi Madamen silmät ovelle, ja silloin vartioupseeri ilmoitti
kuninkaan. La Vallière oli tähystänyt lehterille, mutta loi nyt äkkiä
katseensa alas.
Kuningas astui saliin. Hän oli pukeutunut aistikkaan komeasti ja
haasteli Monsieurin ja Roquelauren herttuan kanssa, lähestyen heidän
saattamanansa ensin kuningattaria ja tervehtien heitä ystävällisen
kunnioittavasti. Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä, lausui
Madamelle muutamia kohteliaisuuksia hänen hienosta puvustaan ja aloitti
kierroksen koko hovilaispiirissä. La Vallièrea hän tervehti aivan
samaten kuin kaikkia muitakin ja palasi lopuksi kuninkaallisten naisten
luo.
Huomatessaan, että kuningas oli suonut vain jokapäiväisen
tervehdyslauselman ajeluretkensä nuorelle sankarittarelle, hoviväki
heti päätti tästä kylmäkiskoisuudesta, että kuninkaalla oli ollut vain
oikku, joka oli jo ehtinyt haihtua. Olisi kuitenkin saattanut panna
merkille, että la Vallièren lähelle keräytyneiden hovimiesten joukossa
oli herra Fouquet, jonka kunnioittava kohteliaisuus tyynnytteli tyttöä
hänen ilmeisesti ollessaan sekavien tunteitten kuohuttelemana.
Yli-intendentti valmistausikin haastelemaan enemmän kahdenkeskisesti
neiti de la Vallièren kanssa, mutta silloin tuli heidän seuraansa
Colbert, kumartaen Fouquetille muodollisen kunnioittavasti ja näköjään
aikoen jäädä puhuttelemaan nuorta kreivitärtä hänkin. Fouquet poistui
heti. Tätä seikkaa tarkkaillen Montalais ja Malicorne vaihtoivat
silmäyksiä, joilla tuntuivat ilmaisevan toisilleen havaintojaan.
De Guiche oli asettunut ikkunakomeroon eikä nähnyt muita kuin Madamen.
Mutta kun Madame puolestaan alinomaa suuntasi katseensa la Vallièreen,
saivat kreivinkin silmäykset yhtämittaa saman suunnan. La Vallière
tunsi vaistomaisesti tuon kaksinaisen tähtäilyn painon, joka toisaalta
sisälsi harrastusta ja toisaalta kateutta, ja hän kärsi siitä sitäkin
enemmän, kun hän ei kumppaneiltansa saanut osakseen ainoatakaan
sydämellistä sanaa eikä kuninkaalta hellää katsahdusta. Lapsiparka
tunsi mitä ahdistavinta ankeutta sielussaan.
Leskikuningatar siirrätti nyt esiin sen pikku pöydän, jolle arpaliput
oli asetettu, ja pyysi rouva de Mottevillea lukemaan valittujen
osallisten luettelon. On sanomattakin selvää, että se oli laadittu
hovisäännön mukaisesti: kuningas ensimmäisenä, sitten leskikuningatar,
kuningatar, Monsieur, Madame ja niin edelleen. Sydämet pamppailivat
lukemisen aikana. Leskikuningattaren kutsuvieraita oli hyvinkin
kolmesataa. Jokainen odotti jännittyneesti, oliko hänen nimensä
armoitettujen joukossa. Kuningas kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin
muutkin.
Viimeisen nimen tultua lausutuksi huomattiin, että la Vallière puuttui
luettelosta. Kuningas punehtui ikäänkuin pahastuksissaan, mutta tyttö
ei säveänä ja alistuvana ilmaiset mitään pettymystä. Ludvig ei koko
lukemisen kestäessä ollut siirtänyt katsettaan hänestä; nuori tyttö oli
saanut siitä huomaavaisuudesta niin puhdasta iloa, että hänen
sielussaan ei ollut sijaakaan muulle ajatukselle kuin kiitolliselle
rakkaudelle. Kuningas näkyi olevan liikuttunut ja hyvillään tästä
itsekieltäymyksestä ja tahtovan lopuksi ilmaista sitä mielialaa
katseellaan, samalla kun muut luettelosta syrjäytetyt tai unohdetut
väkisinkin antausivat mielenkarvautensa valtaan.
Malicornekin oli jäänyt pois miehistä, ja hänen irvistyksensä haastoi
niinikään osattomalle Montalaisille:
-- Emmekö vain vielä edistäkin asioitamme sille kannalle, että hän ei
meitä unohda?
-- Hoo, varmastikin! -- vastasi Aure-neidin ymmärtäväinen hymyily.
Arpaliput jaettiin kullekin numeronsa mukaan eli edellämainitussa
arvojärjestyksessä. Sitten Itävallan Anna avasi sahviaanimassin, jossa
oli kaksisataa numeroitua helmiäislaattaa, ja ojensi sen nuorimmalle
hovineidolleen, jotta tämä ottaisi massista yhden laatan. Näitä
verkallisia valmistuksia tarkkailtiin yhä ahnaammin. De Saint-Aignan
kumartui supattamaan neiti de Tonnay-Charenten korvaan:
"Koska meillä kumpaisellakin on numero, mademoiselle, niin
yhdistäkäämme kaksi mahdollisuuttamme. Teille rannerenkaat, jos minä
voitan; minulle teidän voittaessanne vain yksi ainokainen katse
kauneista silmistänne?"
"Ei toki", epäsi Athénais; "pitäkää te vain rannerenkaat, jos voitatte.
Kukin puolestaan."
"Te olette heltymätön", valitti de Saint-Aignan, "ja minä rankaisen
teitä pikku säkeistöllä:
"Voi, Iris, liikaa kapinoit
mun valojani vastaan..."
"Hiljaa!" kovisti Athénais; "estättehän minut kuulemasta
voittonumeroa."
"Numero 1", lausui samassa nuori tyttö, katsahdettuaan helmiäistauluun,
jonka oli ottanut sahviaanimassista.
"Kuningas!" huudahti leskikuningatar.
"Kuningas voitti!" kertasi kuningatar riemastuneena.
"Oi, kuningas! Teidän unenne!" kuiskasi Madame, ihastuksissaan
Itävallan Annalle.
Ainoastaan kuningas ei ilmaissut mitään erityistä ilostumista. Hän vain
kiitti Onnetarta hieman kumartamalla nuorelle tytölle, joka oli
esiintynyt tämän häilyvät jumalattaren edustajana, ja otti sitten
äidiltänsä vastaan rannerenkaat lippaassaan, koko yleisön soristessa
mielittelevänä.
"Ovatko ne siis todellakin niin sievät?" kysyi hän.
"Katsokaa niitä ja päättäkää itse", vastasi Itävallan Anna.
Kuningas tarkasteli koruja.
"Kyllä tosiaan", myönsi hän; "ja medaljongit ovat ihastuttavia.
Tekotapa on hyvin hieno."
"Hyvin hieno!" toisti Madame.
Kuningatar Maria Teresia havaitsi heti ensi silmäyksellä selvästi, että
kuningas ei tarjoisi rannerenkaita hänelle; mutta kun hän ei näkynyt
sen paremmin ajattelevan Madameakaan, tyytyi hän tähänkin jotenkuten.
Kuningas istuutui. Likeisempiin väleihin päässeet hovimiehet tulivat
perätysten ihastelemaan lähemmältä koruja, jotka kuninkaan luvalla
piankin siirtyivät kädestä käteen. Sekä asiantuntijat että oudommat
huudahtelivat ihmetyksestä ja onnittelivat vilkkaasti kuningasta.
Naiset kävivät ilmeisen maltittomiksi nähdessään aarteen siten viipyvän
ritareilla.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", huomautti teräväkatseinen kuningas,
"niinhän te esiinnytte kuin rannerenkailla koristautuvat sabinilaiset:
luovuttakaa ne toki vähäksi aikaa naisillekin, jotka voinevat väittää
kykenevänsä arvostelemaan niitä pätevämmin kuin te."
Nämä sanat tuntuivat Madamesta hänen odottamansa päätöksen enteeltä, ja
hän sai leskikuningattarenkin katseesta vahvistusta onnelliselle
aavistelulleen.
Se hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun
vallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat
kuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät
olleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään
silmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa
määrin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten
Henriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain
yhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita:
"Uhkeita!"
Naiset tarkastelivat rannerenkaita sen verran kuin soveliaisuus salli,
antaen niiden sitten kulkea edelleen oikealle.
Tällävälin kuningas puheli tyynesti de Guichen ja Fouquetin kanssa,
enemmän kuitenkin haastatellen kuin kuunnellen. Niinkuin kaikki, joilla
on ehdoton ylemmyys muihin verraten, hän oli saavuttanut keskusteluissa
sellaisen tottumuksen, että hänen korvansa otti hajallisista puheluista
vain sieltä täältä sen välttämättömän sanan, johon oli vastattava.
Hänen tarkkaavaisuutensa oli toisaalla, missä hänen katseensakin
harhailivat.
Neiti de Tonnay-Charente oli viimeinen arpomisluetteloon otettu
osallinen, ja ikäänkuin hän olisi sikäli asettunut riviinkin olivat
hänen perästään vain Montalais ja la Vallière jäljellä. Rannerenkaiden
saapuessa näille kahdelle tuntui niiden herättämä yleinen mielenkiinto
jo tyyntyneen. Korut menettivät tärkeytensä hetkellisesti sattuessaan
noin vähäpätöiseen talteen. Se ei kuitenkaan estänyt Montalaisia
hätkähtämästä ilahduksen, kateuden ja mieliteon vallassa, kun hän näki
muhkeat jalokivet, joihin hänen katseensa kiintyi enemmän kuin
kultasepän taidonnäytteeseen. Oli ilmeistä, että jos Montalais olisi
joutunut valitsemaan raha-arvon ja taiteellisen kauneuden kesken, hän
olisi epäröimättä asettanut timantit kameain edelle. Hänen olikin
vaikea siirtää niitä toverilleen. La Vallière silmäsi koruja miltei
välinpitämättömästi.
"Voi, kuinka komeat rannerenkaat! Ihanat, suurenmoiset!" huudahti
Montalais. "Ja sinä et hurmaannu niistä, Louise? Mutta etkö siis
olekaan nainen?"
"Kyllähän", vastasi nuori tyttö viehättävän kaihomielisesti. "Mutta
onhan turhaa kiintyä sellaiseen komeuteen, jota emme voi omistaa."
Kuningas oli kurkoittautunut eteenpäin, kuunnellakseen mitä nuori tyttö
sanoisi. Tuskin oli hänen äänensä värinä tauonnut hallitsijan korvissa,
kun Ludvig nousi säteilevänä ja astui piirin poikki, pysähtyen la
Vallièren luo.
"Mademoiselle", sanoi hän, "te erehdytte: kaikilla naisilla on oikeus
koristautua."
"Oi, sire", vastasi la Vallière, "eikö teidän majesteettinne siis tahdo
uskoa, että vaatimattomuuteni on todellista?"
"Uskon teillä olevan kaikki hyveet, mademoiselle, vilpittömyys niihin
luettuna. Pyydänkin teitä siis sanomaan suoraan, mitä ajattelette
näistä rannerenkaista."
"Ne ovat niin sirotekoiset, sire, että sellaisia voivat vain
kuningattaret saada."
"Minua ilahduttaa, että se on teidän mielipiteenne, mademoiselle.
Rannerenkaat ovat teidän, kuningas pyytää teitä vastaanottamaan ne."
Ja kun la Vallière ikäänkuin säikähtyneesti liikahti ojentamaan lipasta
kuninkaalle, työnsi Ludvig tytön vapisevan käden säveästi takaisin.
Hämmennyksestä syntyi salissa haudan hiljaisuus, vaikka kuninkaallisten
naisten ryhmässä ei ollutkaan kuultu tai käsitetty, mitä oli
tapahtunut. Neiti de Tonnay-Charente otti ystävällisesti levittääkseen
tietoa, kun Madame viittasi häntä lähestymään.
"Oi, hyvä Jumala", huudahti hän, "mikä onni suotiinkaan la Vallièrelle!
Kuningas lahjoitti hänelle rannerenkaat!"
Madame puri huultansa niin lujasti, että verta tihkui esille. Nuori
kuningatar katseli vuoroin la Vallièrea, vuoroin Madamea, ja puhkesi
nauramaan. Itävallan Anna nojasi leukaansa kauniiseen käteensä ja jäi
pitkäksi aikaa sieluansa jäytävän aavistuksen ja sydäntänsä runtovan
julman säjöilyn valtaan. De Guiche näki Madamen vaalenevan ja arvasi,
mikä siihen oli syynä; hän poistui pikaisesti seurueesta ja katosi.
Malicorne pääsi pujahtamaan Montalaisin luo ja huomauttamaan tälle
yleisen puheensorinan suojassa:
"Aure, sinulla on huostassasi meidän menestyksemme ja tulevaisuutemme."
"Niin", vastasi tämä.
Ja hän syleili hellästi la Vallièrea, vaikka hänen olisi kateellisena
tehnyt mielensä kuristaa hänet.
140.
Malaga!
Kunnianhimon ja rakkauden täten käydessä pitkällistä kilvoitteluansa
oli muuan henkilömme, jota kenties kaikkein vähimmin sopi syrjäyttää,
joutunut kovin huomaamattomaksi, unohdetuksi, onnettomaksi.
Niin, d'Artagnan!
D'Artagnan oli tosiaan ikäänkuin lakannut olemasta. Hänellä ei ollut
mitään tekemistä tässä loistokkuuden ja kevytmielisyyden maailmassa.
Kaksi päivää saateltuaan kuningasta Fontainebleaussa ja katseltuaan
hallitsijansa esiintymistä milloin haaveellisessa paimenosassa, milloin
koomillisena muinaisuuden urhona, oli muskettisoturi tuntenut, että
tämä kujeilu ei riittänyt antamaan hänen elämälleen sisältöä.
Alituiseen hänet pysähdytti joku kysymyksellä:
"Miten tämä puku teidän mielestänne sopii minulle, herra d'Artagnan?"
Hän vastaili rauhallisen ivallisella äänellään:
"Kas, tehän olette komea kuin punatakkinen apina Saint-Laurentin
markkinoilla."
Sellaisia kohteliaisuuksia d'Artagnan jakeli ollessaan sillä tuulella;
muiden asiaksi jäi päättää, kannattiko niistä kiittää.
Harrastusta herättävänä kysymyksenä oli myös:
"Miten te pukeudutte täksi iltaa, herra d'Artagnan?"
Vastaus kuului:
"Minä riisuudun."
Ja sille naisetkin nauroivat.
Mutta kun muskettisoturi kahden tuollaisen päivän perusteella oivalsi,
että koko leiskumiseen ei kätkeytynyt mitään vakavaa ja että kuningas
oli näköjään täydellisesti unohtanut Pariisin, Saint-Mandén ja
Belle-Islen; että herra Colbert hautoi mielessään pelkkiä värillisiä
lyhtyjä ja ilotulituksia; että naiset olivat valmistautuneet vähintään
kuukaudeksi vain antamaan ja ottamaan vastaan silmäniskuja; d'Artagnan
pyysi kuninkaalta lomaa yksityisasioitansa varten.
Kapteenin esittäessä hänelle anomuksensa oli kuningas tanssimisen
voivuttamana juuri menemässä makuulle.
"Tahdotteko jättää minut, herra d'Artagnan?" kysyi hän hämmästyneenä.
Ludvig XIV ei milloinkaan käsittänyt, että kukaan saattoi hänestä eritä
saatuansa ylhäiseksi kunniakseen oleskella hänen läheisyydessään.
"Sire", selitti d'Artagnan, "minä jätän teidät, kun en voi millään
tavoin hyödyttää teitä. Oi, jospa edes voisin tanssiessanne pidellä
tasapainotankoa, niin asia olisi toinen!"
"Mutta, hyvä herra d'Artagnan", huomautti kuningas ihan vakavasti,
"vain nuorallatanssijat käyttävät tankoa."
"Kah, niinkö!" jatkoi muskettisoturi hienolla ivallaan; "sitä en
tiennyt."
"Ettekö siis ole nähnyt minun tanssivan?" kysyi kuningas.
"Kyllähän; mutta minä olen luullut, että tämä kaikki oli vasta
vaikeampien tehtävien harjoittelua. Olen erehtynyt; sitä suurempi syy
minun poistua. Sanon vieläkin, sire: te ette tarvitse minua, ja jos
asiat muuttuvat, niin teidän majesteettinne tietää kyllä, mistä minut
saa käsille."
"Hyvä on", vastasi kuningas ja myönsi loman.
Niinpä emme etsikään d'Artagnania Fontainebleausta; se olisi turhaa.
Mutta lukijan luvalla tavoitamme hänet Rue des Lombardsin varrelta
_Kultaisesta Huhmaresta_, arvoisan ystävämme Planchetin asunnosta.
Kello on kahdeksan illalla; on lämmin, välikerrassa on ikkuna avoinna.
Muskettisoturin sieraimiin kohoaa mausteiden tuoksua, johon sekaantuu
katuloan huurua vähemmän hienona, mutta voimakkaampana hajuhermojen
kutkuttimena.
D'Artagnan loikoo suunnattomassa matalaselkäisessä nojatuolissa, jalat
läheiselle jakkaralle laskettuina, koko mies niin tylppänä kulmana kuin
mittausoppi voi koskaan tuntea. Kädet ovat liittyneet ristiin pään yli,
joka on retkahtanut vasemmalle olkapäälle. Tavallisesti niin ovelat ja
eloisat silmät tuijottavat melkein verhoutuneina, ja niiden
muuttumattomana näköpisteenä on savupiippujen väliin jäänyt pikku
nurkkaus sinitaivasta, -- juuri parahultainen kaistale paikkatilkuksi
sellaiseen linssi- tai papusäkkiin, jotka olivat pohjakerran myymälän
päävarastona.
Siten ojentautuneena, siten tylsistyneenä ikkunantakaisessa
tirkistelyssään, d'Artagnan ei enää ole soturi, ei enää kuninkaallisen
palatsin upseeri, vaan poroporvari siinä röhöttää sulatellen
päivällistänsä illallissyönnin valmisteluksi tai kuluttelee aikaansa
makuullemenoon asti, aivot puutuneina umpeen kaikilta ajatuksilta, kun
aineellisuus ankarasti vartioitsee älyn pääsyteitä ja pitää visusti
huolta siitä, että pääkuoreen ei hiivi ulkoisen mielteen sanaakaan.
Kuten sanottua, oli jo yö tulossa. Valoja sytytettiin myymälässä,
samalla kun yläkerran ikkunat suljettiin; palovartion epätasaista
tömistelyä kuului kadulta. Mutta d'Artagnanille ei yhä ollut olemassa
muuta kuin tuo sininen kaistale taivasta.
Muutaman askeleen päässä hänestä makasi Planchet kokonaan varjossa
rähmällään maissisäkin päällä, käsivarret leuan tukena, ja katseli,
kuinka muskettisoturi mietti, uneksi tai nukkui silmät auki. Tätä
tarkkailua oli kestänyt jo varsin kauan, ja viimein Planchet yritti
saada kohtaukseen vaihtelua.
"Hm, hm!" äänteli hän.
D'Artagnan ei hievahtanut.
Maustekauppias käsitti, että oli turvauduttava tehokkaampaan keinoon,
ja perusteellisen harkinnan jälkeen hän näissä olosuhteissa katsoi
viisaimmaksi kierähtää säkiltä lattialle, saadakseen sadattaa:
"No, minua epattoa!"
Mutta putoamisen jyrähdyksestä huolimatta ei d'Artagnan, joka elämänsä
varrella olikin kuullut monenlaista melua, näyttänyt olevan
millänsäkään siitä. Koko mätkähdys sitäpaitsi miltei huventuikin
jyhkeiden vankkurien jyrinään, jotka kivillä lastattuina tulivat
Saint-Médéric-kadulta.
Kuitenkin oli Planchet huomaavinaan d'Artagnanin suupielissä jotakin
hymyn värettä äänettömänä hyväksymisenä hänen määritelmälleen. Se
rohkaisi häntä kysymään:
"Nukutteko, herra d'Artagnan?"
"En, Planchet, en _edes_ nuku", vastasi muskettisoturi.
"Minua kovasti surettaa, kun sanotte _edes_", pahoitteli Planchet.
"Ka, miksi? Eikö se ole siisti sana, Planchet?"
"On toki, herra d'Artagnan."
"No, missä vika?"
"Se sana vain huolestuttaa minua."
"Selitä minulle se huolesi, Planchet", pyysi d'Artagnan.
"Kun sanotte, että te ette edes nuku, niin se on samaa kuin että teillä
ei ole unenkaan lohdutusta. Taikka paremminkin se on kuin virkkaisitte
minulle: Planchet, minun on hirmuisen ikävä."
"Etkö tiedä, ettei minua milloinkaan vaivaa ikävä?"
"Paitsi nykyisin."
"Joutavia!"
"Herra d'Artagnan, siitä on nyt kahdeksan päivää, kun te tulitte
takaisin Fontainebleausta; kahdeksaan päivään ei teillä ole enää ollut
mitään käskyjä annettavina, ei komppaniaanne komenneltavana. Te
kaipaatte muskottien kalinaa, rumpujen pärrytystä ja koko komeutta;
kyllähän minä vanhana sotilaana sen ymmärrän."
"Planchet", vastasi d'Artagnan, "vakuutan sinulle, että viihdyn
mainiosti."
"Vaikka makailette siinä kuin kuollut?"
"Ystäväiseni, silloin kun minä olin La Rochellen piirityksessä, --
niin, ja sinä myös, -- no, meidän ollessamme La Rochellen piirityksessä
muuan arabialainen oli siellä aika peijooni tähtäämään kenttätykkejä.
Hän oli nokkela miekkonen, vaikka tummapintainen kuin sinun puotisi
oliivit. Ja kun tämä arabialainen oli syönyt vankasti tai suoriutunut
hyvästä työrupeamasta, oli hänen tapanaan heittäytyä loikoilemaan
niinkuin minä nyt ja sauhutella ties mitä loihtulehtiä pitkällä
torvella, jossa oli merenvahasta imuke; ja jos joku upseeri
ohimennessään morkkasi häntä alituisesta makailemisesta, vastasi hän
tyynesti: 'Parempi istualla kuin seisoalla, makuulla kuin istualla,
kuolleena kuin makuulla.'"
"Se oli kolkko murjaani sekä karvaltansa että puheissaan", sanoi
Planchet; "kyllä muistan hänet hyvin. Hän katkoi protestanttien päitä
suureksi nautinnokseen."
"Aivan oikein, ja palsamoitsi niistä sitten ehjät."
"Niin, ja siinä puuhatessaan yrtteineen ja ruohoineen hän oli kuin
vasuntekijä pujottelemassa punonnaisiaan."
"Niin, Planchet, niin, varmastikin sama mies."
"Onhan sitä minullakin muistia."
"Sen tiedän ennestään; mutta mitä sanot hänen ajatuskannastaan?"
"Kyllähän se ajatelma minun nähdäkseni osuu kohdalleenkin, mutta yhtä
hyvin sitä voi sanoa typeräksi."
"Selitähän lähemmin, Planchet."
"No, onhan tosin aina parempi istualla kuin seisoalla, silloin kun
ihminen on väsynyt, -- ja erityisinä hetkinä..." Planchet hymyili
veitikkamaisesti. "Saattaa myös usein olla pahempi makuulla kuin
istualla. Mutta mitä siihen tulee, että olisi muka parempi kuolleena
kuin makuulla, niin se on minusta silkkaa pötyä. Minä annan ehdottoman
etusijan vuoteelle, ja ellette te ole samaa mieltä, niin te olette
ikävystynyt pilalle, niinkuin minulla jo oli kunnia huomauttaa teille."
"Tunnethan Lafontainen, Planchet?"
"Saint-Médéric-kadun rohdoskauppiaan?"
"Ei, vaan satusepon."
"Ahaa, -- 'Korppi kerran istui puussa'?"
"Oikein; no, minä olen niinkuin hänen jäniksensä."
"Onko häneltä siis jäniskin?"
"On kaikenkaltaisia eläimiä."
"No, mitä se jänis tekee?"
"Uneksii."
"Ka, ka!"
"Ja minä olen lyöttäytynyt Lafontainen jänikseksi, -- minä
unelmoitsen."
"Te unelmoitte?" virkahti Planchet levottomana.
"Niin, myöntänethän talosi kyllin synkäksi, jotta se voi saada miehen
miettivälle päälle, Planchet?"
"Teillä on kuitenkin näköala kadulle, monsieur."
"_Pardieu_, kehutko sitä, häh?"
"On sentään totta, monsieur, että jos asuisitte pihan puolella, teitä
ikävyst... tuota, mietityttäisi vielä enemmän."
"_Ma foi_, enpä tiedä, Planchet."
"Mutta jos", virkkoi maustekauppias, "jos tuumittelunne olisikin sitä
lajia, mikä johti teidät asettamaan kuningas Kaarle II:n takaisin
valtaistuimelle..." Ja Planchetilta pääsi naurahdus, jossa oli
todellista merkitystäkin.
"Voi, Planchet-veikkoseni", sanoi d'Artagnan, "sinä käyt
kunnianhimoiseksi!"
"Eikö ole mitään muuta kuningasta syrjäytettynä vallasta, herra
d'Artagnan, tai toista Monkia pistettävänä kirstuun?"
"Ei, hyvä Planchet, kaikki kuninkaat könöttävät nykyään
valtaistuimellaan... kenties vähemmän tukevasti kuin minä tällä
tuolilla, mutta valtikkaa kumminkin heiluttelevat."
Ja d'Artagnan huokasi.
"Herra d'Artagnan", ilmoitti Planchet, "ihan minun tulee teitä surku."
"Sinä olet kovin hyväsydäminen, Planchet."
"Minä uumoilen pahaa, Jumala paratkoon."
"Mitä niin?"
"Että te laihdutte, herra d'Artagnan."
"Ohoh!" sanoi d'Artagnan jymäyttäen rintakehäänsä, joka kumahti kuin
tyhjä haarniska; "mahdotonta, Planchet."
"Ja katsokaas", jatkoi Planchet sydämellisen myötätuntoisesti, "jos te
alatte riutua minun luonani..."
"No, entä sitten?"
"Silloin tekisin onnettoman tekosen."
"Älähän!"
"Kyllä vainkin."
"Mitä tekisitkään? Annas kuulla!"
"Etsisin käsiini sen, joka tuottaa teille mielenkarvautta."
"Vai niin, nyt haudon karvasta mieltäkin!"
"Kyllä teitä sapettaa."
"Ei, Planchet, ei."
"Kyllä, sanon minä. Sisuanne kaivelee, ja te laihdutte."
"Olenko laihtumassa? Näinköhän!"
"Ihan silmin nähden... _malaga!_ Ja jos yhä laihdutte, niin sieppaankin
säiläni ja lähden suoraa päätä sivaltamaan herra d'Herblaylta kurkun
poikki."
"He-heh!" äännähti d'Artagnan tempautuen istuvaan asentoon; "mitä
sanotkaan, Planchet? Mitä tekemistä herra d'Herblayn nimellä on sinun
pippuripussiesi seassa?"
"Hyvä, hyvä! Kiukustukaa vain, ja sättikää minua, jos mielenne tekee;
mutta _morbleu_, minä tiedän mitä tiedän."
Planchetin viime purkauksen ajaksi oli d'Artagnan asettunut siten,
ettei häneltä jäänyt näkemättä toisen ainoakaan ilme: hän
istui kyynärpäät polviin tuettuina ja kaula ojolla arvoisaan
maustekauppiaaseen päin.
"Kuules nyt", tiukkasi hän, "selitähän vähän ja sano minulle, kuinka
saatoit äityä noin nurjamieliseksi. Herra d'Herblay, sinun entinen
esimiehesi, minun ystäväni, kirkon mies, piispaksi ylennyt
muskettisoturi -- kohottaisitko muka miekkasi häntä vastaan, Planchet?"
"Vaikka isääni vastaan, kun näen teidät sellaisessa tilassa."
"Herra d'Herblay, aatelismies!"
"Viis minä hänen aateluudestaan, kun tiedän, että hän myrryttää unenne.
Ja pahat unet kuihduttavat. _Malaga!_ Minä en tahdo, että herra
d'Artagnan lähtee talostani laihempana kuin oli tullessaan."
"Mistä peijakkaasta johdut luulottelemaan, että hän tuottaa minulle
huonoja näkyjä? Selitä, selitä, -- noh!"
"Teillä on jo kolmena yönä ollut painajainen."
"Minulla?"
"Niin, teillä, ja vääntelehtiessänne te hoette: 'Aramis! Luihu
Aramis!'"
"Kah, olenko hölpötellyt sellaista?" virkahti d'Artagnan rauhattomana.
"Kyllä, sitä olette valittanut, niin totta kuin nimeni on Planchet!"
"No, mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa."
"On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena
päivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut
minulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko
tänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'"
"Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta
ystävästä?" sanoi d'Artagnan.
"Ei surkastuaksenne sentään."
"Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani."
"Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö
sanaanne!"
"Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta."
"Sepä erinomaista!"
"En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä."
"No, kaikki on sitten kunnossa!"
"Mutta selitä nyt minulla eräs seikka."
"Puhukaa, monsieur."
"Teen aina huomioita..."
"Sen tiedän hyvin."
"Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana..."
"_Malaga!_ Niinkö?"
"Aivan."
"No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi."
"Kyllä vainkin, -- kuivatun rusinalajin nimenä."
"Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä
lausahdan: _malaga_!"
"Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä
kirousta."
"Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur."
Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä,
kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.
"Ohoi!" äännähti hän.
"Hei vaan!" vastasi Planchet.
"Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!"
"Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te,
minä en tahdo elää mietiskellen."
"Siinä teet väärin."
"Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme;
miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?"
"Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?"
"Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja
pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä;
hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä
sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur..."
"No mitä, Planchet?"
"No, sitä juuri..." lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.
D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.
"Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut
hämmästyksellä."
"Kuinka niin?"
"Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa."
Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan
käsistään.
"Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla
olevan laisinkaan aivoja."
"Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!"
"Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoi
Planchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea."
"No, siinä puhut ihan paikalleen!" yhtyi d'Artagnan.
"Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin
hankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi."
"Ja sinä lohduttelet itseäsi?"
"Niin juuri."
"Kerrohan, millä tavoin?"
"Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan
kärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni,
minä haen hauskutusta."
"Eikö se ole sen pulmallisempaa?"
"Ei."
"Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?"
"Ihan itsekseni."
"Ihme ja kumma!"
"Mitä sanotte siitä?"
"Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko
maailmassa."
"No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni."
"Tunnen kyllä kiusausta."
"Tehkää kuten minä."
"En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja
jos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri
ikävystyisinkin hirmuisesti..."
"Joutavia! Koettakaahan aluksi!"
"Miten siis menetteletkään?"
"Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?"
"Olen kylläkin."
"Erityiseen tapaan?"
"Niin, säännöllisin väliajoin."
"Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?"
"Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa
jokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa?
Etkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?"
"Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, -- olen kuin ruumis ilman
sielua."
"No, sen todettuamme siis jatkakaamme."
"Minä aikoina minä katoan?"
"Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä."
"Ja kauanko viivyn?"
"Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää."
"Mitä olette luullut minun hommailevan?"
"Liikkuvan liikeasioissa."
"Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?..."
"Hyvin tyytyväiseltä."
"Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä
olette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?..."
"Hyvistä kaupoista, -- siitä että riisisuurimain, luumujen,
jauhosokerin, kuivattujen hedelmien ja siirapin osto oli onnistunut
mieliksesi. Sinulla on aina ollut hyvinkin hienosteleva luonnonlaatu,
Planchet, ja minä en ollenkaan ihmetellyt huomatessani sinun valitsevan
alaksesi maustekaupan, joka on vaihtelevimpia ja herttaisimpia
liikehaaroja, siinä kun saa käsiteliä melkein kaikkia hyvänhajuisia
luonnontuotteita."
"Kauniisti sanottu, monsieur, mutta kylläpä kuitenkin kerrassaan
erehdyitte!"
"Mitä -- erehdyinkö?"
"Luullessanne minun siten kahdesti kuussa liikkuvan täydentelemässä
varastojani. Hohoo, monsieur, kuinka hitossa on sellaista johtunutkaan
mieleenne! Ho, ho, hoo!"
Ja Planchetin valtasi sellainen naurunröhötys, että d'Artagnan alkoi
saada mitä häpeällisimpiä epäilyksiä älynsä pätevyydestä.
"Minun täytyy tunnustaa", sanoi muskettisoturi, "etten ole sinun
tasallasi."
"Se on totta, monsieur."
"Onko?"
"Kaiketikin, koska niin sanotte; mutta yhtä suuressa arvossa minä silti
edelleenkin pidän teitä."
"Hei, se on toki hyvä!"
"Niin, te olette kyllä nerokas mies, ja kun on kysymys sodasta,
väijytyksistä, taktiikasta, hyökkäyksistä ja eksytysliikkeistä, --
hitto, silloin eivät kuninkaat merkitse mitään teidän rinnallanne;
mutta mitä tulee sielunrauhaan, ruumiillisiin tarpeisiin, elämän
ryyteihin, jos niin sopii sanoa, älkää lempo soikoon puhukokaan minulle
neromiehistä, monsieur, sillä he ovat omia pyöveleitänsä."
"Hyvä, Planchet!" virkkoi d'Artagnan kihelmöiden uteliaisuudesta;
"sinä jännität mielenkiintoani ihan tavattomasti."
"Te olette jo nyt vähemmän ikävissänne kuin äsken, vai mitä?"
"Minua ei vaivannut ikävä, mutta hupaisemmalta kuitenkin tuntuu sinun
ruvettuasi juttusille."
"Kas niin, hyvä alku! Minä parannan teidät, siitä menen takuuseen!"
"No, se kelpaa!"
"Annatte minun koettaa?"
"Heti paikalla."
"Hyvä! Onko teillä täällä hevosia?"
"On: kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä."
"Sellaista määrää emme tarvitse, kaksi vain."
"Ne ovat käytettävissäsi, Planchet."
"Hyvä! Minä otan teidät mukaani."
"Milloin?"
"Huomenna."
"Minne?"
"Hei, te kysytte liikoja."
"Myöntänet kuitenkin, että on tärkeätä minun tietää, minne matkustan?"
"Pidättekö maaseudusta?"
"Keskulaisesti."
"Olette siis kiintynyt kaupunkilaiselämään?"
"Miten milloinkin."
"No, minä vien teidät paikkaan, joka on puolittain kaupunkia ja
puolittain maaseutua."
"Hyvä!"
"Sellaiseen paikkaan, missä teillä on hauskaa, siitä olen varma."
"Erinomaista!"
"Ja on merkillinen sattuma, että juuri samasta paikasta on
ikävystyminen teidät vastikään karkoittanut."
"Minut?"
"Kuolettava ikävystyminen."
"Fontainebleauko siis onkin matkamme määränä?"
"Niin, Fontainebleau."
"Sinä poikkeilet Fontainebleaussa, -- sinä?"
"Niin oikein."
"Mutta mitä peijakasta sinä Fontainebleaussa teet?"
Planchet vastasi d'Artagnanille hyvin ilkikurisella silmäniskulla.
"Sinua hyväkästä, olet hankkinut sieltä maatilan?"
"Oh, vain palstan ja pikku pöksän."
"Nyt sain sinut kiinni!"
"Mutta se on totisesti siisti asumus."
"Minä pääsen Planchetin huvilaan!" huudahti d'Artagnan.
"Milloin vain suvaitsette."
"Etkö sanonut huomenna?"
"Olkoon menneeksi huomenna; sehän on jo 14. päivä eli sen päivän aatto,
jona pelkään kylläännykseni alkavan. Se on siis sovittu."
"Sovittu on."
"Te lainaatte minulle hevosen?"
"Parhaani."
"Ei, otan mieluummin säyseimmän. En ole milloinkaan ollut etevä
ratsastaja, kuten tiedätte itse, ja kauppiaana olen vielä jäykistynyt.
Sitäpaitsi", lisäsi Planchet taaskin vilkuttaen silmäänsä, "en tahdo
päätyä perille väsyksissä."
"Mikset?" kysäisi d'Artagnan umpimähkään.
"Sentähden että minulle ei siitä tulisikaan hauskaa", vastasi Planchet.
Hän nousi maissisäkiltä ja oikoi itseään niin että kaikki niveleet
peräkkäin natisivat jonkunlaisena sopusointuisena rätinän sarjana.
"Planchet, Planchet!" huudahti d'Artagnan, "eipä toden totta ole koko
maailmassa sinun vertaistasi nautiskelijaa! Voi, Planchet, kyllä näkee,
että me emme ole vielä tynnyrillistä suolaa kuluttaneet yhdessä!"
"Kuinka niin, monsieur?"
"Kun minä en vielä tunne sinua", vastasi d'Artagnan, "ja kun alan
lopullisesti uskoa, mitä jo hetkisen ajattelin silloin kun sinä
Boulognessa kuristit melkein hengiltä herra Wardesin kamaripalvelijan
Lubinin, nimittäin että sinä olet neuvokas mies, Planchet."
Planchet remahti itseluuloiseen nauruun, toivotti muskettisoturille
hyvää yötä ja meni alas puotikamariinsa, jota hän käytti
makuuhuoneenaan.
D'Artagnan otti entisen asentonsa nojatuolissa, ja hänen otsansa, joka
oli tuokioksi kirkastunut, kävi nyt miettiväisemmäksi kuin milloinkaan.
Hän oli jo unohtanut Planchetin hupsutukset ja haaveet.
-- Niin, -- tuumi hän jälleen tarttuen niiden ajatusten lankaan, jotka
vastikään kertomamme rattoisa haastelu oli keskeyttänyt, -- niin, siinä
ongelma: