SISÄLLYS:

130. Ilta Madamen luona.

131. Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta.

132. Kuninkaan mieliala.

133. Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan.

134. Uusi jesuiittikenraali.

135. Rajuilma.

136. Sade.

137. Tobias.

138. Madamen neljä mahdollisuutta.

139. Arpajaiset.

140. Malaga!

141. Herra de Baisemeauxin kirje.

142. Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt

täysissä voimissaan.

143. Rotta ja juusto.

144. Planchetin huvila.

145. Mitä Planchetin huvilasta näki.

146. Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta

eriävät hyvinä ystävyksinä.

147. Portoksen esittely.

148. Välien selvittelyä.

149. Madame ja de Guiche.

150. Montalais ja Malicorne.

151. De Wardesin vastaanotto hovissa.

152. Kaksintaistelu.

153. Kuninkaan illallinen.

154. Illallisen jälkeen.

155. D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.

156. Villikarjun väijytys.

157. Manicamp umpikujassa.

158. D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.

159. Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.

160. Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana.

161. Matka.

162. Naiskolmikko.

163. Ensimmäinen kinastus.

164. Epätoivo.

165. Pako.

166. Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli

yhdestätoista keskiyöhön.

167. Lähettiläät.

168. Chaillot.

169. Kuningas taivuttaa Madamen.

170. Nuoren kreivittären nenäliina.

171. Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.

172. Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia

ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta.

173. Soihtukulkue.

174. Ilmestys.

175. Kreivittären muotokuva.

176. Hampton Court.

177. Madamen kuriiri.

178. Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.

179. Kaksi vanhaa ystävystä.

180. Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.

181. Karhun talja.

182. Haudattu salaisuus esille.

183. Kaksi ystävätärtä.

184. Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.

185. La Fontaine kaupanvälittäjänä.

186. Markiisittaren malja.

187. Mazarinin kuitti.

188. Herra Colbertin konsepti.

189. Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.

190. Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.

191. Kaksi mustasukkaista.

192. Kotitarkastus.

193. Portoksen menettelytapa.

194. Muutto, laskuluukku ja muotokuva.

195. Kilpailijat politiikassa.

196. Kilpailijat rakkaudessa.

197. Kuningas ja aateli.

198. Myrskyn jälkeen.

199. Heu, miser!

200. Viimeinen isku.

201. Mitä Raoul oli aavistanut.

202. Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.

203. Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.

204. Grimaud tuumii.

205. Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.

206. Baisemeauxin seura.

207. Vanki.

208. Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan

Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle

siitä koitui.

209. Mestari Jean Percerin.

210. Pukunäytteet.

211. Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties

saanut alkuaiheen.

212. Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.

213. Vieläkin illallinen Bastiljissa.

214. Veljeskunnan suurmestari.

215. Kiusaaja.

216. Kruunu ja tiara.

217. Vaux-le-Vicomten linna.

218. Melunin viini.

219. Nektaria ja ambrosiaa.

220. Viekas ja viekkaampi.

221. Colbertin hätävara.

222. Mustasukkaisen vimmaa.

223. Majesteettirikos.

224. Yö Bastiljissa.

225. Fouquetin varjo.

226. Aamu.

227. Kuninkaan ystävä.

228. Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.

229. Kuninkaan kiitollisuus.

230. Valekuningas.

231. Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.

232. Viimeiset jäähyväiset.

233. Beaufortin herttua.

234. Kun kello seisoi.

235. Planchetin omaisuus arvioidaan.

236. Herttuan omaisuus arvioidaan.

237. Hopealautanen.

238. Vanki ja vartijat.

239. Lupaukset.

240. Naisten parissa.

241. Ehtoollinen.

242. Colbertin vaunuissa.

243. Kaksi jokialusta.

244. Muskettisoturi vihjailee.

245. Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan.

246. Valkoinen ja musta hevonen.

247. Suurmiehen seuraaja.

248. Saarelle saarretut.

249. Aramis selittää aseman.

250. Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.

251. Portoksen esi-isät.

252. Biscarratin poika.

253. Locmarian luola.

254. Yllätys luolassa.

255. Kuin Homeroksen sankarilaulussa.

256. Titaanin kuolema.

257. Portoksen hautakirjoitus.

258. Gesvresin herttuan kierto.

259. Ludvig XIV:n kuninkuus.

260. Herra Fouquetin ystävät.

261. Portoksen testamentti.

262. Atoksen vanhuus.

263. Atoksen näky.

264. Kuoleman enkeli.

265. Tiedonanto.

266. Runoelman viimeinen laulu.

Jälkimaininta.

D'Artagnanin kuolema.

130.

Ilta Madamen luona.

Kaikki kokoontuivat sitten linnassa yhteiselle aterialle ja

laittausivat senjälkeen hovipukuun. Tavallisuuden mukaan asetuttiin

pöytään kello viideltä. Jos varaamme päivällisiin tunnin ja

pukeutumiseen kaksi tuntia, oli siis jokainen valmiina kello kahdeksan

tienoissa illalla.

Ja kello kahdeksalta alettiinkin esittäytyä Madamen luona, hänellä kun

oli tänä iltana yleinen vastaanotto, kuten sanottu.

Kukaan ei tahtonut jäädä pois Madamen illanvietoista, sillä ne

tilaisuudet tarjosivat kaikkea sitä viehätystä, mitä kuningatar --

hurskas ja hyväluontoinen prinsessa -- ei kyennyt antamaan omille

seuranpidoilleen. Kunnollisuuden etuihin valitettavasti liittyy se

ominaisuus, että se huvittaa vähemmän kuin häijymielisyys. Eihän

Madameakaan suorastaan voinut sanoa pahanilkiseksi. Tähän todelliseen

valioluonteeseen sisältyi liian paljon yleviä vaikutelmia ja hienoa

tunnetta, jotta sitä olisi voinut määritellä ilkeäksi. Mutta Madamella

oli vastustuskykyä, mikä avu usein osoittautuu omistajalleen

turmiolliseksi, pakottaen hänet taittumaan, missä toinen olisi

taipunut. Siitä seurasi, että iskut eivät tylpistyneet häneen kuten

Maria-Teresian pehmoiseen sielunelämään. Henrietten sydän ponnahti joka

pistoksesta, ja mikäli se ei turtunut tuskasta se antoi iskun iskusta

jokaiselle yltiöpäälle, joka uskaltausi hänen kanssaan otteluun.

Oliko se häijyyttä vai pelkkää pahankurisuutta? Meidän mielestämme

rikaslahjaiset ja voimakkaat luonteet muistuttavat tiedon puuta,

kantaen aina kukkivalla, aina hedelmiä kypsyttävällä kaksoisoksallaan

sekä hyviä että pahoja hedelmiä. Niiden hyvät hedelmät voi eroittaa ja

poimia vain se, joka niitä halajaa, mutta hyödyttömät ja loiset

kuolevat niiden huonoja hedelmiä syötyään, ja sitä ei tarvitsekaan

pahoitella.

Ja Madame, joka vallitsi toisena kuningattarena tai sielultaan

varmasti ensimmäisenäkin, niin, Madame teki kotinsa miellyttäväksi

keskustelulla, kohtauksilla ja sillä täydellisellä vapaudella, jota

kukin sai puheissaan käyttää, kunhan virkkoi jotakin sievää tai

hyödyllistä. Sentähden kai haasteltiinkin Madamen illanvietoissa

vähemmän kuin muualla. Madame oli karsas lörpöttelijöille ja kosti

heille julmasti: hän antoi heidän puhua. Hän vihasi myös itserakasta

vaateliaisuutta, sietämättä sitä vikaa edes kuninkaassa. Ja hän oli

ottanut perin vaikeaksi tehtäväkseen parantaa tästä taudista

Monsieurin, jolla se oli synnynnäinen.

Muuten hän otti vastaan runoilijat, nerot ja kauniit naiset

valtiattarena, jota tämän orjat kumarsivat. Hän oli kaikessa

kujeilussaan kyllin haaveileva saadakseen runoilijat unelmoimaan; hänen

viehätyksensä oli siksi suuri, että hän kykeni loistamaan

viehkeimpienkin keskellä, ja hänen henkevyytensä riitti kiinnittämään

huomattavimmatkin henkilöt mieltyneiksi kuulijoiksi.

On käsitettävissä, että tällaiset seura-illat siis olivat hyvin

puoleensavetäviä. Niinpä tulvikin erityisesti nuorisoa Madamen

vastaanottoihin. Ja kun kuningas on nuori, ovat hovissa jokseenkin

kaikki nuoria.

Vanhojen rouvien nähtiin kyllä nyrpistävän nenäänsä; he olivat

kuninkaan holhousajan tai edellisen hallituskauden jänteviä

järjestelijättäriä. Mutta tähän närkästykseen vastattiin nauramalla

noille kunnianarvoisille henkilöille, jotka olivat menneet

vallanhimossaan niin pitkälle, että he Fronden aikuisissa hovipuolueen

ja parlamentin kiistoissa olivat yltyneet johtelemaan sotaväenosastoja,

Madamen sanojen mukaan yrittäen siten säilyttää viimeistä vaikutustansa

miehiin.

Kellon lyödessä kahdeksan astui hänen kuninkaallinen korkeutensa

seuranaisten saattamana suureen saliin, tavaten siellä useita

hovimiehiä, jotka jo olivat neljännestunnin verran odotelleet.

Kaikkien näiden ennen määräaikaa saapuneiden joukosta etsi prinsessa

sitä, jonka uskoi tulevan ensimmäisenä. Häntä ei näkynyt. Mutta melkein

samalla hetkellä, kun hän päätti tämän tarkastelunsa, ilmoitettiin

Monsieur.

Prinssi Filip oli komea nähdä. Kaikki kardinaali Mazarinin jalokivet,

-- ne nimittäin, joita ministeri ei ollut ehtinyt toimittaa syrjäiseen

talteen, -- kaikki leskikuningattaren helmet, jopa muutamia vaimonsakin

hohtokiviä oli Monsieur tänä iltana sälyttänyt asuunsa. Ja kyllä hän

loistikin kuin aurinko.

Hänen jäljessään tuli de Guiche hitain askelin ja hyvin esitetty

katumuksen sävy kasvoillaan, hopealla ja sinisillä nauhoilla

kirjaillussa helmenharmaassa samettipuvussa; tähän kuului lisäksi

uhkeita Mechelnin pitsejä, jotka lajissaan kilpailivat Monsieurin

hohtokivien kanssa. Hatussa liehui punainen sulka.

Madamella oli useita mielivärejä. Hän rakasti punaista seinäverhoissa,

harmaata puvuissa ja sinisiä kukkasia.

Tuossa kunnossa herra de Guiche näytti niin muhkealta, että kukaan ei

voinut olla omistamatta hänelle erityistä huomiota. Mielenkiintoinen

kalpeus kasvoilla, jonkunlaista raukeutta silmissä, hienot, vaaleat

kädet, jotka pistäytyivät esille suurten pitsireunusten alta,

surunvoittoinen suu -- tarvitsi vain nähdä hänet todetakseen, että

Ranskan hovissa harvat kykenivät hänen kanssaan kilpasille ulkonaisessa

esiintymisessä.

Tästä johtui, että Monsieur, joka olisi tahtonut himmentää tähdenkin,

jos sellainen olisi asetettu hänen rinnalleen, itse päin vastoin

kokonaan himmeni kaikkien mielessä. Sellaiset arvostelmat ovat kylläkin

aivan äänettömiä tuomareita, mutta silti perin varmoja ja lahjomattomia

tuomioissaan.

Madame oli ohimennen vilkaissut de Guicheen, mutta sekin oli riittänyt

nostamaan hurmaavan punan hänen otsalleen. Madamesta de Guiche näytti

todellakin niin komealta, että hän tuskin enää pahoitteli, vaikka

tunsikin kuninkaallisen valloituksensa olevan käsistään luisumassa.

Vastustamatta tulvahti siis veri hänen poskiinsa.

Veitikkamaisin ilmein Monsieur läheni häntä. Hän ei ollut huomannut

prinsessan punastusta, tai jos olikin sen havainnut, hän ei ollenkaan

aavistanut sen oikeata syytä.

"Madame", virkkoi hän suudellen vaimonsa kättä, "täällä on syrjäytetty,

onneton maanpakolainen, jota tahtoisin teille suosittaa. Pyydän teitä

ottamaan huomioon, että hän on parhaita ystäviäni, ja että hyvyytenne

häntä kohtaan suuresti liikuttaisi minua."

"Mikä maanpakolainen? Mikä onneton?" kysyi Madame, katsahtaen

ympärilleen ja kiinnittämättä suurempaa huomiota kreiviin kuin

muihinkaan.

Nyt oli hetki työntää suojatti esille. Prinssi väistyi sivulle de

Guichen tieltä, joka nyrpeänä lähestyi Madamea, tehden hänelle

kumarruksensa.

"Mitä!" kysyi Madame muka tavattomasti kummastuneena. "Kreivi de

Guicheko on syrjäytetty ja maanpakolainen?"

"Juuri hän!" toisti herttua.

"Oh", virkkoi Madame, "mutta hänethän täällä vain nähdäänkin."

"Ah, madame, te olette kohtuuton", sanoi prinssi.

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Mutta antakaa nyt anteeksi hänelle, poikaparalle."

"Hänelle anteeksi? Mitä sitten? Mitä on minulla herra de Guichelle

anteeksiannettavaa?"

"Mutta selitähän nyt, de Guiche. Mitä sinulle pitäisi antaa anteeksi?"

kysyi prinssi.

"Voi, hänen kuninkaallinen korkeutensa tietää sen kyllä!" vastasi

kreivi teeskennellen.

"No, no, antakaa nyt hänelle kätenne, madame", kehoitti Filip.

"Jos se teitä miellyttää, monsieur."

Ja kuvaamattomalla silmiensä ja olkapäittensä liikkeellä Madame ojensi

kauniin kätensä nuorelle miehelle, joka nosti sen huulilleen.

Hän kai painoi siihen huulensa pitkäksi aikaa, eikä Madame vetäissyt

sitä liian nopeasti pois, koskapa herttua lisäsi:

"De Guiche ei ole häijy, madame, eikä hän teitä suinkaan pure."

Tämä lause, joka ei kenties pahastikaan kutkuttanut nauruhermoja,

kelpasi tekosyyksi ympäristön hillittömään hilpeyteen.

Asema oli tosiaankin merkillinen, eikä se muutamilta kelpo sieluilta

jäänyt huomaamatta.

Monsieur nautti vielä sanojensa vaikutuksesta, kun kuninkaan saapuminen

ilmoitettiin.

Koettakaamme kuvailla, miltä salissa tällä hetkellä näytti.

Keskellä, kukilla verhotun tulisijan edessä, oli Madame kahdeksi

siiveksi järjestyneine seuranaisineen, joiden liepeillä hovin perhoset

leijailivat.

Toisia ryhmiä oli ikkunakomeroissa, kuten linnoituksen vahtisotilaat

torneissaan, kuunnellen kukin paikaltaan pääseurueesta singahtelevia

sanoja.

Eräässä näistä ryhmistä lähinnä tulisijaa nähtiin Manicampin ja de

Guichen toimesta uuteen asemaansa korotettu Malicorne. Hänen

virkapukunsa oli ollut valmiina jo lähes kaksi kuukautta, ja hänen

silmäinsä tuli kilpaili samettitakin hohtelun kanssa, kun hän

kultanauhoissaan säteillen katseli Madamen vasemmalla puolella

äärimmäisenä seisovaa Montalaisia.

Madame oli jutellut vieruskumppaniensa neiti de Châtillonin ja neiti de

Créquin kanssa, samalla omistaen muutamia sanoja Monsieurille, joka

vetäytyi heti syrjään, kun ilmoitettiin:

"Kuningas!"

Neiti de la Vallière oli vasemmalla kuten Montalaiskin, viimeisen

edellisenä rivissään; hänen oikealle puolelleen oli sijoitettu neiti de

Tonnay-Charente. Hän oli siis asetettu kuten heikoiksi epäillyt joukot,

jotka on tapana pistää kahden koetellun armeijaosaston väliin. Kahden

seikkailutoverinsa siten tukemana la Vallière kätki hiukan punoittavat

silmänsä viuhkansa taakse, ollen hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevinaan,

mitä Montalais ja Athénais vuorotellen kuiskailivat hänen kumpaankin

korvaansa. Ehkä häntä vaivasi ikävä Raoulin lähdön johdosta tai kenties

häntä vielä rasittivat äskeiset tapaukset, jotka alkoivat saattaa hänet

puheenaineeksi hovilaisten piirissä.

Kuninkaan nimen kaikuessa syntyi salissa suurta liikettä.

Talon emäntänä Madame nousi ottamaan vastaan ruhtinaallista vierasta.

Mutta noustessaan hän näin tärkeälläkin hetkellä katsahti oikealleen;

de Guiche vaateliaasti omisti sen silmäyksen itselleen, mutta

kierrettyään kehän se kohdistuikin la Vallièreen, huomaten tämän

kasvoilla heleän punan ja levottoman liikutuksen.

Kuningas astui ryhmän keskelle, joka nyt oli muuttunut yhtenäiseksi

ääriltä keskustaa kohti luonnollisesti tapahtuneen liikehtimisen

johdosta. Kaikki otsat painuivat alas hänen majesteettinsa edessä, ja

naiset taipuivat kuin hennot ja uhkeat liljat pohjatuulen puhaltaessa.

Hänen majesteetissaan ei ollut mitään peloittavaa, tuskinpa edes

kuninkaallista tänä iltana. Hän oli vain nuori ja komea. Erityinen

hilpeän ilon ja hyväntuulisuuden sävy elähdyttää kaikkia mieliä, ja

näinpä jokainen nyt odotti itselleen hauskaa iltaa vain nähdessään,

kuinka halukas hänen majesteettinsa oli huvittelemaan Madamen luona.

Jos ken saattoi iloisuudessa ja vilkkaudessa vetää vertoja kuninkaalle,

niin se oli herra de Saint-Aignan. Ruusunvärisissä pukineissaan ja

nauhoissaan hän säihkyi kasvoiltaankin rusoittavana, mutta vielä

ruusunhohteisemmat olivat hänen ajatuksensa, -- ja tänä iltana oli

herra de Saint-Aignanilla paljon aatoksia. Hänen hymyilevässä

mielessään itävät mietteet olivat puhjenneet tähän uuteen

kukintaan siitä huomiosta, että neiti de Tonnay-Charente esiintyi

ruusunpunaisessa puvussa kuten hänkin. Emme kuitenkaan tahtoisi väittää

viekkaan hoviherran olleen edeltäpäin tietämätön siitä, että kaunis

Athénais pukeutuisi tähän väriin. Hän tiesi varsin hyvin, miten

saada vaatturi tai joku kamarineito juttelemaan valtiattarensa

suunnitelmista. Nyt hän lähetti yhtä paljon veikeitä silmäniskuja neiti

Athénaisille kuin hänellä oli nauharuusukkeita polvihousuissaan ja

ihokkaassaan, eli siis aivan huikean määrän.

Kun kuningas oli tervehtinyt Madamea ja kehoittanut häntä istuutumaan,

muodostui näiden kahden ympärille heti täydellinen kehä. Ludvig kyseli

Monsieurilta kylvystä ja kertoi, samalla katsellen naisia, että

runoilijat sepittelivät säkeitä näistä ihanista Valvinsin uimaretkistä;

herra Loret muka varsinkin näkyi päässeen jonkun vedenneidon uskotuksi

hänen kuvaustensa ilmeisistä tosiseikoista päättäen.

Useat naiset pitivät velvollisuutenaan punastua.

Kuningas käytti tätä hetkeä tähystelläkseen vapaammin ympärilleen.

Ainoastaan Montalais ei punastunut siinä määrin, että hän ei olisi

saanut tarkatuksi kuningasta, ja hän näki tämän kiihkeästi katselevan

la Vallièrea. Tuo rohkea hovineito sai kuninkaan luomaan silmänsä alas

ja pelasti täten Louise de la Vallièren siltä myötätunnon tulelta,

jonka se katse ehkä olisi suonut. Madame otti Ludvigin hoivaansa,

tehden hänelle satoja kysymyksiä, joita kukaan ei ollut mestarillisempi

keksimään kuin hän. Mutta kuningas tahtoi yleistää keskustelun; siinä

onnistuakseen hän pinnisti kaikkea älyään ja seurustelutottumustaan.

Madame taasen tahtoi kuulla sievisteleviä ylistyksiä; hän päätti saada

niitä kaikin mokomin.

"Sire", virkkoi hän kuninkaaseen kääntyen, "teidän majesteettinne, joka

tietää kaikki, mitä valtakunnassanne tapahtuu, täytyy jo ennakolta

tuntea, mitä säkeiden aiheita herra Loret on siltä vedenneidolta

kuullut... Suvaitseeko teidän majesteettinne antaa niistä meille

jotakin vihiä?"

"Madame", vastasi kuningas hyvin kohteliaasti, "minä en uskalla...

Muutamien yksityiskohtien kuunteleminen tuottaisi varmasti teille

itsellenne hämmennystä... Mutta de Saint-Aignan on varsin hyvä lausuja

ja muistaa pitkiä säejaksoja täydellisesti; jos jotakin unohtuu,

tekaisee hän itse. Hän on todella oiva sepittelijä."

Näyttämölle haastettuna de Saint-Aignanin täytyi esiintyä niin edukseen

kuin suinkin taisi. Madamen kovaksi onneksi hän ajatteli vain omia

asioitaan: laiminlyöden emännän toivomat ylistelyt hän ylvästyi hiukan

kehumaan omaa hyvää onneaan.

Luotuaan siis sadannen silmäyksen kauniiseen Athénaisiin, joka kaiken

aikaa noudatti eilistä opinkappalettaan, viitsimättä vilkaistakaan

ihailijaansa, sanoi de Saint-Aignan:

"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, etten kylliksi muista

säkeitä, joilla vedenneito innoitti Loretin. Mutta kun kuningaskin on

kaikki unohtanut, niin mitäpä minä poloinen olisin voinut?"

Tällä puolustelulla hovimies ei saavuttanut Madamen suosiota.

"Ah, Madame", lisäsi de Saint-Aignan, "nykyäänhän ei paljon merkitse,

mitä suolattoman veden impyet sanovat. Tosiaankin tekisi mieleni uskoa,

ettei enää satu mitään mielenkiintoista Vetehisen valtakunnassa.

Maakamaralla, Madame, ne suuret asiat tapahtuvat. Niin, maakamaralta,

Madame, kuuluu merkillistä..."

"No", innostui Madame, "mitä sitten maakamaralta kuuluu?"

"Sitä on kysyttävä sinipiioilta", vastasi kreivi. "He asustavat

metsissä, niinkuin teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää."

"Tiedän lisäksi, että metsänneidot ovat luonnostaan kieleviä, herra de

Saint-Aignan."

"Se on totta, Madame; mutta kun he kertovat vain sievää ja hauskaa,

olisi sopimatonta syyttää heitä kielittelystä."

"Kertovatko he sitten hauskoja asioita?" kysyi prinsessa

välinpitämättömästi. "Kovin te, herra de Saint-Aignan, kiihdytätte

uteliaisuuttani, ja jos olisin kuningas, haastaisin teidät meille heti

juttelemaan, mitä arvoisat metsänneidot kertoilevat, koskapa te

yksinänne täällä näytte ymmärtävän heidän kieltään."

"Oh, mitä siihen tulee, Madame, olen kyllä hänen majesteettinsa

käskettävissä", vastasi kreivi vilkkaasti.

"Osaako hän metsänneitojen kieltä?" virkkoi Monsieur. "Onnellinen

veitikka, tuo Saint-Aignan!"

"Niinkuin ranskaa, monseigneur."

"Kertokaa siis", kehoitti Madame.

Kuningas oli hämillään; arvatenkin hänen uskottunsa sekoittaisi hänet

johonkin hankalaan seikkailuun. Häneltä ei jäänyt huomaamatta

Saint-Aignanin esipuheen herättämä yleinen mielenkiinto, jota vielä

Madamen erityinen sävy lisäsi. Vakavimmatkin näkyivät heristävän

korviansa tarkatakseen jokaista kreivin lausumaa sanaa. Yskittiin,

tultiin lähemmäksi, ja katseltiin syrjäsilmäyksin eräitä hovinaisia,

jotka paremmin kestääkseen nuo tutkivat ja tungettelevat katseet

järjestelivät viuhkojaan ja ottivat vastustajansa tulta väistävän

kaksintaistelijan asennon.

Siihen aikaan olivat sukkelat keskustelut ja okaiset kaskut niin

muodissa, että mikä nykyaikaisessa seurassa olisi heti tuntunut

häväistysjutulta, pahennukselta tai murhenäytelmältä ja peloittanut

kaikki vieraat pakoon, se Madamen salongissa sai vieraat vain

järjestymään mukaviin asentoihin, jotta eivät menettäisi sanaakaan,

elettäkään herra de Saint-Aignanin esittämästä ilveestä, he kun

tiesivät, että olivatpa tyyli ja juoni millaiset hyvänsä, hovimiehen

hyvä aisti toki johtaisi kaikki soveliaaseen lopputunnelmaan.

Kreivi oli tunnettu hienoksi mieheksi ja oivalliseksi kertojaksi. Hän

aloittikin rohkeasti syvän hiljaisuuden vallitessa, joka olisi

arastuttanut kaikkia muita esiintyjiä.

"Madame, kuningas sallii, että ensiksi osoitan sanani teidän

korkeudellenne, koska väitätte olevanne toisia kuulijoita uteliaampi.

Minulla on siis kunnia sanoa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne,

että sinipiiat mieluimmin asustavat ontoissa tammissa. Ja ollen

jumalaistaruston ihanimpia olentoja he suosivat hyvin korkeita puita,

suurimpia, mitä metsästä löytävät."

Ikäänkuin läpikuultavan harson alta antoi tämä esipuhe aavistaa

kuuluisaa Kuninkaan tammen tarinaa, joka oli edellisenä iltana

herättänyt niin suurta kohua. Monet sydämet heti sykähtelivätkin

ilahduksesta tai levottomuudesta, ja ellei de Saint-Aignanilla olisi

ollut kirkas ja kaikuva ääni, olisi sitä pamppailua voinut kuulla.

"Kyllä sitten Fontainebleaussa on sinipiikoja", virkkoi Madame aivan

tyynellä äänellä, "sillä minä en ole missään nähnyt komeampia tammia

kuin kuninkaallisessa puistossa."

Nämä sanat lausuessaan hän katsahti suoraan de Guicheen, ja nyt ei

tälle jäänyt mitään valittamisen syytä kuten saadessaan edellisen

silmäyksen, jonka muistamme säilyttäneen rahtusen epämääräisyyttä, mikä

on hyvin tuskallista niin rakastavalle sydämelle.

"Aivan oikein, madame, Fontainebleausta minä aioinkin teidän

kuninkaalliselle korkeudellenne puhua", selitti de Saint-Aignan, "sillä

se metsänneito, jonka tarina kiinnittää mieltämme, asuu hänen

majesteettinsa linnan puistossa."

Kaikki oli valmista, toiminta alkoi: ei kuulijoilla enempää kuin

kertojallakaan ollut enää peräytymisen varaa.

"Kuunnelkaamme", virkkoi Madame, "sillä kertomuksella ei luullakseni

ole ainoastaan kaikkea kansantarinan viehätystä, vaan varsin

nykyaikaisen selostuksenkin arvo."

131.

Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta.

"Minun on aloitettava alusta", sanoi kreivi. "No, somassa

olkikattoisessa majassa Fontainebleaussa asustaa paimenia. Muuan näistä

on nimeltään Tircis, ja hänelle kuuluu hyvin laajat alueet isiensä

perintönä. Tircis on nuori ja kaunis ja asemaltaan paimenista

ensimmäinen, joten häntä voipikin sanoa heidän kuninkaakseen."

Keveä hyväksymisen sorina rohkaisi puhujaa, joka jatkoi:

"Hän on yhtä voimakas kuin miehuullinenkin. Kukaan ei ole taitavampi

villipetojen pyynnissä, ei kukaan viisaampi neuvotteluissa. Kun hän

ohjaa hevosta perintötilustensa kauneilla kentillä tai johtaa alaisiaan

paimenia taito- ja voimakisoihin, luulisi Mars-jumalan heiluttavan

keihästään Trakian tasangoilla, tai pikemminkin pitäisi häntä Apollona,

päivän jumalana, kun tämä säihkyvillä tulinuolillaan valaisee maata."

Kreivin vertauksellinen kuvaus kuninkaasta ei todellakaan ollut

huonosti valittu alkulause, ja hyvin se tehosikin läsnäolijoihin,

jotka sekä velvollisuudesta että ihastuksesta ilmaisivat

suosiotansa huumaavalla kättentaputuksella. Hyvillään näkyi olevan

kuningaskin, jota hienotuntoinen ylistys aina miellytti eikä pikku

liiallisuuksiinkaan menevänä usein pahoittanut. De Saint-Aignan

pitkitti:

"Mutta, mesdames, Tircis paimen ei ole pelkissä kilpakisoissa

saavuttanut sitä mainetta, joka hänestä on tehnyt paimenten kuninkaan."

"Fontainebleaun paimenten", tokaisi kuningas hymyillen Madamelle.

"Oh", huudahti Madame, "runoilija käyttää Fontainebleaun nimitystä

mielivaltaisesti! Minä sanoisin: koko maailman paimenten."

Kuningas unohti puolueettoman kuuntelijan osan ja kumarsi.

"Tämän kuninkaan ansiot", haastoi Saint-Aignan imartelevan sorinan

keskellä, "ilmenevät vielä loistavammin kaunotarten parissa. Hän on

paimen, jonka sielu on yhtä herkkä kuin hänen sydämensä on puhdas. Hän

kykenee lausumaan kohteliaisuuden vastustamattoman tenhoavasti, hän

osaa rakastaa niin hienotuntoisesti, että se lupaa suloisille ja

onnellisille valloitetuille mitä kadehdittavimman osan. Hän ei

milloinkaan esiinny varomattomasti, ei aiheuta ikävyyksiä. Ken vain on

nähnyt Tirciksen ja kuullut hänen puhuvan, pitää hänestä heti; ken

häntä rakastaa ja voittaa hänen rakkautensa, on kohdannut onnensa."

Tässä Saint-Aignan piti pikku pysähdyksen, nauttiakseen ylistelyn

riemua, ja vaikka tämä kuvaus olikin hullunkurisen korkeapiirteinen,

oli se saavuttanut suosiota varsinkin muutamien korvissa, joista

paimenen ansioita ei suinkaan ollut liioiteltu. Madame viittasi puhujaa

jatkamaan.

"Tirciksellä", sanoi kreivi, "oli uskollinen toveri tai pikemmin harras

palvelija nimeltä... Amyntas."

"Kas, antakaapa nähdä Amyntaksen muotokuva!" virkahti Madame

veitikkamaisesti. "Te olette niin etevä piirtelemään, herra de

Saint-Aignan!"

"Madame..."

"No, no, kreivi de Saint-Aignan, älkäähän vain uhratko Amyntas-parkaa!

En antaisi sitä teille koskaan anteeksi."

"Madame, Amyntas on liian halpa-arvoinen varsinkin Tirciksen rinnalla,

ansaitakseen minkäänlaista vertaamisen kunniaa. Muutamien ystävien

laita on kuten niiden vanhan ajan orjien, jotka hautauttivat itsensä

elävinä herransa jalkojen juureen. Tirciksen jaloissa on Amyntaksen

oikea paikka; muuta hän ei pyydäkään, ja jos joskus kuninkaallinen

sankari..."

"Kuninkaallinen paimen, tarkoittanette?" huomautti Madame, ollen

nuhtelevinaan herra de Saint-Aignania.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on oikeassa, minä erehdyin", myönsi

hovimies. "Jos sanon, paimen Tircis suvaitsee toisinaan nimittää

Amyntasta ystäväkseen ja avata hänelle sydämensä, niin se on verraton

suosio, jota jälkimmäinen pitää suurimpana onnenaan."

"Kaikki tuo", keskeytti Madame, "osoittaa Amyntaksen ehdotonta

kiintymystä herraansa, vaan ei anna kuvaa Amyntaksesta itsestään. Älkää

häntä kylläkään imarrelko, kreivi, mutta kuvailkaa hänet kuitenkin, kun

tahdon saada hänestäkin oikeata käsitystä."

De Saint-Aignan teki työtä käskettyä, kumarrettuansa ensin syvään hänen

majesteettinsa kälylle.

"Amyntas", selitti hän, "on Tircistä hiukan vanhempi. Luonto ei ole

ollut tällekään paimenelle aivan tyly; sanotaanpa, että runottaret ovat

suvainneet hymyillä hänen syntyessään niinkuin Hebe myhäilee

nuoruudelle. Hän ei kunnianhimoisesti kaipaa loistoa, hän tavoittelee

rakkautta, ja ehkeipä hän siihen olisikaan ansioton, jos hänet oikein

tunnettaisiin."

Viime sanat, joita seurasi hurmaava silmänisku, osoitti hän suoraan

neiti de Tonnay-Charentelle, joka kesti hyökkäyksen värähtämättä. Mutta

viittauksen kainous ja nokkeluus olivat tehneet hyvän vaikutuksen.

Amyntas poimi sen hedelmät suosionosoituksina, joille itse Tircis antoi

merkin suopealla nyökkäyksellä.

"No niin", kertoi de Saint-Aignan, "Tircis ja Amyntas kävelivät eräänä

iltana metsässä haastellen sydänsurujaan. Huomatkaa, mesdames, että

tämä on jo sinipiian kertomusta, sillä mitenkäpä muutoin tiedettäisiin,

mitä Tircis ja Amyntas -- maailman hienotuntoisimmat ja vaiteliaimmat

paimenet -- puhuivat? Näin he saapuivat metsään tiheimpään keskukseen,

siellä vapaammin uskoakseen huolensa toisilleen. Mutta yhtäkkiä heidän

korviaan hipaisi puheen sorina."

"Ahaa!" kuiskittiin kertojan ympärillä. "Nytpä tuleekin jännittävää."

Tässä kohdassa Madame sotajoukkoaan tarkastavan valppaan kenraalin

tavoin rohkaisi silmäniskulla Montalaisia ja de Tonnay-Charentea,

joiden hän huomasi horjuvan ponnistuksesta.

"Nämä sulosointuiset äänet", jatkoi de Saint-Aignan, "olivat

muutamien paimentyttöjen, jotka myöskin olivat tahtoneet nauttia

vilpoisesta siimeksestä ja tietäen paikan syrjäiseksi, melkein

luoksepääsemättömäksi, olivat kokoontuneet sinne vaihtamaan

mielipiteitänsä paimentelusta."

Lause aiheutti tavattoman naurunremahduksen ja nostatti melkein

huomaamattoman hymyilyn kuninkaan kasvoille, hänen vilkaistessaan

Tonnay-Charenteen.

"Metsänneito vakuuttaa", puhui Saint-Aignan edelleen, "että

paimentyttöjä oli kolme, kaikki nuoria ja kauniita."

"Heidän nimensä?" kysyi Madame tyynesti.

"Heidän nimensä!" huudahti de Saint-Aignan, kavahtaen tästä

varomattomuudesta.

"Niin, olettehan nimennyt paimenenne; esitelkää meille jotenkuten

paimentytötkin."

"Voi, madame, minä en ole keksijä, en mikään trubaduuri eli löytäjä,

joksi runoniekkaa ennen vanhaan sanottiin. Minä kertoilen sinipiian

sanelun mukaan."

"Miten siis metsänneitonen nimitti noita paimenettaria? Tosiaankin

kapinallinen muisti!"

"Madame, nuo paimentytöt... Pyydän saada huomauttaa, että naisten

nimien paljastaminen on rikkomus!"

"Josta nainen lausuu teidät puhdistetuksi, kreivi, kunhan vain

ilmoitatte meille senkin salaisuuden."

"He olivat nimeltään Philis, Amaryllis ja Galatea."

"Kas vain! Odotuksesta ei ollut vahinkoa", virkkoi Madame, "sillä

siinäpä on kolme sievää nimeä. Nyt heidän kuvansa?"

De Saint-Aignan teki taas liikkeen.

"Edistykäämme toki järjestyksessä, pyydän, hyvä kreivi", jatkoi Madame.

"Eikö teidänkin mielestänne, sire, meidän ole ensin saatava

paimentyttöjen kuvat?"

Kuningas oli odottanutkin tällaista vaatimusta ja alkoi tuntea

suurempaa levottomuutta, mutta ei katsonut viisaaksi närkästyttää niin

vaarallista kyselijätärtä. Sitäpaitsi hän ajatteli de Saint-Aignanin

ehkä osaavan jollakin tavoin sovittaa muotokuviinsa muutamia hienoja

piirteitä, hivelemään niitä korvia, joita hänen majesteettinsa halusi

viehättää. Tätä toivoen, tässä pelossa, Ludvig antoi Saint-Aignanille

luvan piirtää paimentyttöjen Philiksen, Amarylliksen ja Galatean kuvat.

"No, olkoon menneeksi!" mukausi kreivi kuin päätöksensä tehnyt mies. Ja

hän aloitti.

"Philis", sanoi Saint-Aignan, luoden ärsyttävän silmäyksen Montalaisiin

niinkuin miekkailija kehoittaessaan arvoisaa vastustajaansa

taisteluasentoon, "Philis ei ole tumma eikä vaalea, ei iso eikä pieni,

ei kylmä eikä kovin kiihkeä. Siitä huolimatta, että hän on vain

paimentyttö, on hän henkevä kuin prinsessa ja keimaileva kuin

paholainen. Hänen näkönsä on hyvin terävä, ja hänen sydämensä halajaa

kaikkea, mitä hänen silmänsä kohtaavat. Alati visertelevän linnun

lailla hän milloin hipaisee siivillään nurmikkoa, milloin lehahtaa

perhosen perässä lentämään, milloin asettuu puun latvaan uhmaamaan

pyydystäjiä, jotka tulevat häntä tavoittamaan tai koettavat pudottaa

häntä verkkoonsa."

Kuva oli niin sattuva, että kaikkien katseet kääntyivät Montalaisiin,

joka silmää räväyttämättä ja nenä pystyssä kuunteli herra de

Saint-Aignania niinkuin olisi ollut kysymys hänelle aivan vieraasta

henkilöstä.

"Siinäkö kaikki, herra de Saint-Aignan?" kysyi prinsessa.

"Kah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä on vain luonnos, ja olisi

vielä paljon lisättävää. Mutta minä pelkään väsyttäväni teidän

kuninkaallista korkeuttanne tai loukkaavani paimentytön kainoutta, ja

senvuoksi saakoon vuoronsa Philiksen toveri Amaryllis."

"Samapa se, herra de Saint-Aignan", myöntyi Madame; "me olemme

tarkkaavaisia."

"Amaryllis on näistä kolmesta vanhin, vaikkei sentään hänenkään korkea

ikänsä", kiirehti de Saint-Aignan lisäämään, "ole kahtakymmentä

saavuttanut."

Neiti de Tonnay-Charenten kulmakarvat olivat lauseen alussa

rypistyneet, mutta silisivät nyt heti, ja kevyt hymy häilähti hänen

kasvoillaan.

"Hän on pitkä ja sitoo tavattoman tuuheat hiuksensa Kreikan

kuvapatsaiden kuosiin. Käynti on majesteettinen ja ryhti ylpeä.

Pikemmin hän muistuttaakin jumalatarta kuin tavallista kuolevaista, ja

jumalattarista hän etusijassa johtaa mieleen metsästävän Dianan; se

vain on eroa, että varastettuaan kerran ruusupensaassa nukkuvan Amorin

viinen hän ei tähtäilekään lemmenhaltian nuolia metsänväkeen, vaan

säälittömästi ampuu niillä kaikkia paimenparkoja, jotka sattuvat hänen

jousensa ja silmäinsä tielle."

"Sitä häijyä paimentyttöä!" huudahti Madame. "Eiköhän hän jonakuna

päivänä haavoita itseään niillä vasamilla, joita hän niin armottomasti

sinkauttelee oikeaan ja vasempaan?"

"Se on kaikkien paimenten toivomus", virkkoi de Saint-Aignan.

"Ja varsinkin Amyntas-paimenen kaiketi?" huomautti Madame.

"Paimen Amyntas on niin ujo", selitti de Saint-Aignan kainoimpaan

sävyynsä, "että jos hän sitä toivoneekin, kukaan ei ole sitä konsaan

saanut tietää, sillä hän kätkee sen ajatuksen sydämensä syvimpään

pohjukkaan."

Hyvin imarteleva sorina vastasi tähän kertojan tunnustukseen

paimenesta.

"Entä Galatea?" kysyi Madame. "Odotan kärsimättömästi saavani nähdä

niin taitavan käden jatkavan Vergiliuksen aloittamaa kuvaa ja muovaavan

sen valmiiksi silmäimme edessä."

"Madame", virkkoi de Saint-Aignan, "suuren Vergilius Maron rinnalla on

nöyrä palvelijanne perin mitätön runoilija. Mutta käskynne rohkaisemana

tahdon tehdä parhaani."

"Me kuuntelemme", sanoi Madame.

De Saint-Aignan kurkoitti jalkaansa, kättänsä ja huuliaan.

"Maidonvalkoisena", virkkoi hän, "kullankellertävänä kuin kypsyneet

tähkäpäät hän levittää ilmaan vaaleiden kutriensa tuoksua. Kysyy

silloin itseltään, eikö hän ole se ihana Europa, joka leikkiessään

toveriensa kanssa kukkanurmilla lahjoitti lempensä Jupiterille.

Kauneimpien kesäpäivien sinitaivasta muistuttavista silmistä säihkyy

vieno liekki, jota haaveet elvyttävät ja rakkaus hohuttaa. Kun hän

rypistää kulmiaan tai taivuttaa päänsä maahan päin, verhoutuu aurinko

suruun. Hänen hymyillessään taasen koko luonto elähtyy, ja hetkiseksi

vaienneet linnut alkavat jälleen viserrellä puissa. Varsinkin tämä",

lopetti Saint-Aignan, "varsinkin tämä paimentyttö ansaitsee koko

maailman ihailun. Ja jos hän koskaan lahjoittaa pois sydämensä,

onnellinen se kuolevainen, jonka hän suvaitsee neitsyellisellä

rakkaudellaan jumalaoittaa!"

Kuunnellessaan tätä kuvausta Madame tyytyi runollisimmissa kohdissa

ilmaisemaan hyväksymisensä muutamilla pään kohautuksilla. Mutta oli

mahdotonta sanoa, kohdistuivatko nämä myöntymyksen merkit kertojan

taitoon vaiko kuvan luonnollisuuteen. Tästä johtui, että Madamen

ollessa julkisesti osoittamatta suosiotansa ei kukaan muukaan rohjennut

sitä tehdä, eipä edes Monsieur, joka sielussaan ajattelikin, että de

Saint-Aignan tehosti liiaksi paimentyttöjen kuvailua, suoriuduttuaan

paimenista jokseenkin nopealla siveltimellä.

Seurue näytti siis jähmettyneeltä. De Saint-Aignan, joka oli

tyhjentänyt kaunopuheisuutensa ja värivarastonsa Galatean muotokuvan

vivahdusvilkkauteen ja odotti toisten kyhäyksiensä osaksi tulleen

suosion jälkeen kuulevansa jalkojen tömistystä tämän viimeisen

palkaksi, niin, de Saint-Aignan jähmettyi vielä enemmän kuin kuningas

ja muu seurue.

Syntyi tovin äänettömyys, jonka Madame vihdoin keskeytti.

"No, sire", kysyi hän, "mitä teidän majesteettinne sanoo näistä

kolmesta muotokuvasta?"

Kuningas tahtoi itseään alttiiksi panematta tulla Saint-Aignanin

avuksi.

"No, minun mielestäni Amaryllis on komea kaunotar", vastasi hän.

"Minä pidän enemmän Philiksestä", virkkoi Monsieur. "Hän on hyvä ja

reipas, melkeinpä poikamainen metsänneito."

Ja jokainen alkoi nauraa.

Tällä kertaa katseet tähtäysivät niin suoraan, että Montalais tunsi

veren purppuraisena hehkuna nousevan kasvoihinsa.

"No", tiukkasi Madame, "mitä nuo paimentytöt siis haastelivatkaan?..."

Mutta loukatussa itserakkaudessaan de Saint-Aignan ei kyennyt kestämään

vereksien ja levänneiden joukkojen hyökkäystä.

"Madame", ilmoitti hän lyhyeen, "nuo paimentytöt tunnustivat toisilleen

sydäntensä pikku taipumukset."

"Kas, kas, herra de Saint-Aignan, olettepa te paimenrunouden ehtymätön

puro", sanoi Madame herttaisesti hymyillen, mikä hiukan reipastutti

kertojaa.

"He sanoivat, että rakkaus on vaarallista, mutta että rakkauden puute

tietää sydämen kuolemaa."

"Joten he päättivät...?" kysyi Madame.

"Heidän vakaumuksekseen jäi, että on rakastettava."

"Hyvä! Asettivatko he mitään ehtoja?"

"Valitsemisen ehdon", selitti de Saint-Aignan. "Minun on vielä

lisättävä -- toistan sinipiian sanoja --, että yksi paimentytöistä,

luullakseni Amaryllis, kokonaan vastusti rakastamista, ja kuitenkaan

hän ei liioin kieltänyt sallineensa erään paimenen kuvan tunkeutua

sydämeensä saakka."

"Amyntaksen vai Tirciksen?"

"Amyntaksen, madame", vastasi Saint-Aignan kainosti.

"Mutta silloin Galatea, tuo viehkeä, kirkassilmäinen Galatea, heti

vastasi, ettei Amyntasta, ei Alphesibeusta, ei Tityrusta eikä muitakaan

seudun komeimpia paimenia voinut verrata Tircikseen, tämä kun saattoi

varjoon kaikki miehet niinkuin tammi uhkeudessaan voittaa kaikki puut

ja lilja on muita kukkia majesteettisempi. Antoipa hän tästä

valiopaimenesta sellaisen kuvan, että kuunteleva Tircis suuruudestaan

huolimatta ei voinut olla tuntematta imarruksen mielihyvää. Täten

olivat Amaryllis ja Galatea julistaneet Tirciksen ja Amyntaksen

sydämensä valituiksi, ja noiden kahden paimentytön salaisuus oli tullut

ilmi yön varjoihin kätkeytyneen metsän salasopukassa. Tällainen,

Madame, on sinipiialla kuulemani tarina. Hän tietää kaikki, mitä

tapahtuu tammien onkaloissa ja ruohomättäillä; hän tuntee lintujen

lemmenkuiskeet ja tajuaa, mitä ne lauluissaan virkkavat. Hän ymmärtää

puiden oksissa suhisevan tuulenkin ja nurmikukkien terissä surisevien

hyönteisten kieltä. Mitä hän minulle jutteli, sen olen nyt toistanut."

"Ja siihenkö kertomuksenne päättyykin, herra de Saint-Aignan?" kysyi

Madame, ja hänen hymynsä sai kuninkaan vapisemaan.

"Niin, olen kertonut kaikki, Madame", vastasi de Saint-Aignan. "Tunnen

itseni onnelliseksi, jos olen kyennyt teidän korkeuttanne hetkisen

huvittamaan."

"Liian lyhyen hetken", vastasi prinsessa, "sillä te olette

erinomaisesti kertonut kuulemanne. Mutta, hyvä herra de Saint-Aignan,

te olette siis valitettavasti saanut tietonne vain yhdeltä sinipiialta,

eikö niin?"

"Niin, madame, yhdeltä ainoalta kylläkin."

"Niinpä olette kulkenut pienen, mitättömännäköisen vedenneidon ohi,

joka kuitenkin tiesi paljon enemmän kuin teidän sinipiikanne, hyvä

kreivi."

"Vedenneidon?" toistivat useat äänet aavistellen, että kertomus saisi

jatkoa.

"Aivan niin. Sen tammen vieressä, josta puhutte ja jota sanottaneen

Kuninkaan tammeksi... vai kuinka, herra de Saint-Aignan?"

Kreivi ja kuningas katsahtivat toisiinsa.

"Niin, madame", myönsi de Saint-Aignan.

"No, siellä lirisee soma pikku lähde kivikossa lemmikkien ja

satakaunojen reunustamana."

"Luulen Madamen olevan oikeassa", virkkoi kuningas yhä levottomana ja

kälynsä joka sanaa tarkaten.

"On varmastikin, sen takaan", vakuutti Madame. "Todisteena siitä on,

että sitä lähdettä hallitseva najadi pysäytti minut ohikulkiessani,

juuri minut."

"Ohoh!" hymähti de Saint-Aignan.

"Niin", puhui prinsessa edelleen, "ja sen hän teki jutellakseen minulle

asioita, joita herra de Saint-Aignan ei kertomuksessaan maininnut."

"Oo, kertokaa te itse", kehoitti Monsieur, "te juttelette

viehättävästi."

Prinsessa kumarsi aviopuolisonsa kohteliaisuudelle.

"Minulla ei ole kreivin runollisia lahjoja eikä hänen kykyään kaikkien

yksityiskohtien oikeassa tehostamisessa."

"Silti teitä kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla", virkkoi

kuningas, jo ennakolta aavistaen jotakin vihamielistä kälynsä

kertomuksessa.

"Puhun muuten", jatkoi Madame, "tuon pienen vedenneitorukan nimessä.

Hän on herttaisin puolijumalatar, mitä olen koskaan tavannut. Ja

haastellessaan hän nauroi niin hillittömästi, että koska nauru

lääketieteellisen selviön mukaan on tarttuvaa, pyydän teiltä lupaa

hänen sanojaan muistellessani itsekin hiukan nauraa."

Kuningas ja de Saint-Aignan, jotka näkivät monille kasvoille leviävän

jo alkua Madamen ennustamasta hilpeydestä, päätyivät tarkkaamaan

toisiansa ja kysymään katseellaan, eikö tässä ollut jotakin pientä

salajuonta.

Mutta Madame oli varmasti päättänyt yhä uudelleen vääntää veistä

haavassa, ja hän jatkoi puhettaan viattoman vilpittömään sävyyn, joka

juuri oli hänen vaarallisimpansa.

"Minä siis kuljin siitä", kertoi hän, "ja koska tapasin tielläni paljon

vastapuhjenneita kukkia, olivat epäilemättä Philis, Amaryllis, Galatea

ja kaikki muut paimentyttönne menneet siitä ennen minua."

Kuningas puri huultansa. Kertomus kävi yhä uhkaavammaksi.

"Pieni vedenneitoni", jatkoi Madame, "liritteli lauluaan purosensa

uomassa. Kun näin hänen koskevan hameeni liepeeseen, puhutellakseen

minua, en suinkaan tahtonut olla hänelle tyly, sitäkin vähemmän, koska

toisarvoinenkin jumalatar on kuolevaista prinsessaa ylempänä. Kumarruin

siis hänen puoleensa, ja heleästi nauraen hän virkkoi minulle:

'Ajatelkaahan, prinsessa...' Ymmärrätte, sire, että puhuja on

vedenneito." Kuningas nyökkäsi myöntävästi, ja Madame jatkoi:

"'Ajatelkaahan, prinsessa, että puroni rannat juuri äskettäin olivat

mitä hupaisimman näytelmän todistajina. Kaksi uteliasta,

varomattomuuteen saakka uteliasta paimenta joutui perin hullunkurisen

kepposen uhreiksi, jonka kolme sinipiikaa heille tekivät'... Pyydän

anteeksi, etten enää muista, puhuiko hän sinipiioista vai

paimentytöistä. Mutta sillä ei liene väliäkään? Jatkakaamme siis."

Tämän esipuheen kuullessaan kuningas huomattavasti punastui, ja

Saint-Aignan sekosi aivan hämilleen, alkaen kovin levottomasti

pyöritellä silmiään.

"'Ne kaksi paimenta', jatkoi pieni vedenneitoni yhä nauraen,

'hiipailivat näiden kolmen neidin perässä'... Ei, tarkoitan kolmen

sinipiian; anteeksi, minä erehdyin, kolmen paimentytön. Sellainen ei

ole aina järkevää, se voi kiusata niitä, joita tuolla tavoin ajetaan

takaa. Vetoan kaikkiin täkäläisiin naisiin, ja olen varma siitä, että

yksikään heistä ei kiellä sanojeni totuutta."

Pahoin ahdistuksissaan siitä, mitä oli tulossa, kuningas ilmaisi

mielipiteensä vain liikahduksella.

"'Mutta', jatkoi vedenneito, 'paimentytöt olivat nähneet Tirciksen ja

Amyntaksen pujahtavan metsään ja kuutamossa tunteneet heidät puurivien

välitse'... Ah, te nauratte!" keskeytti Madame puheensa. "Malttakaa,

malttakaa, emme vielä ole lopussa."

Kuningas kalpeni; de Saint-Aignan kuivasi hiestynyttä otsaansa. Naisten

ryhmistä kuului tukahdutettuja naurahduksia ja salaista kuiskutusta.

"Paimentytöt, sanoin, jotka näkivät molempain paimenten tungettelun,

istahtivat Kuninkaan tammen juurelle, ja huomatessaan julkeiden

kuuntelijain saapuneen niin lähelle, etteivät kadottaisi sanaakaan

puheesta, kohdistivat he näihin viattomasti, perin viattomasti, niin

sytyttävän lemmentunnustuksen, että kaikille miehille ominainen

itserakkaus, josta järkevimmätkään paimenet eivät ole vapaita, sai nuo

maireat sanat hiiviskelijöistä kuulostamaan hunajaa makeammilta."

Seurue ei voinut olla puhkeamatta raikuvaan nauruun. Kuninkaan silmissä

leimahti salama. De Saint-Aignan taasen antoi päänsä painua rinnalle ja

verhosi syvän pahastuksensa katkeraan naurunpurskahdukseen.

"Hoo", virkkoi kuningas suoristautuen täyteen mittaansa, "sepä oli

tosiaan viehättävä ilveily, ja yhtä viehättävästi kerrottu. Mutta onko

totta, oikein totta, että ymmärsitte vedenneitojen kieltä?"

"Väittää kreivikin ymmärtäneensä sinipiikojen kieltä", vastasi Madame

vilkkaasti.

"Tietysti hän sitä ymmärtää", sanoi kuningas. "Mutta tiedättehän, että

kreivin heikkoutena on pyrkiä akatemiaan, joten hän siinä

tarkoituksessa on opiskellut kaikenlaista, mistä te onneksenne ette

tiedä mitään; ja katsoin mahdolliseksi, että vedenneitojenkin kieli

olisi ollut niitä aineita, joita te ette ole opiskellut."

"Käsitätte, sire", vastasi Madame, "että sellaisissa asioissa ei

luoteta vain itseensä. Naisen korva ei ole erehtymätön, on pyhä

Augustinus sanonut. Niinpä olen tahtonut kysyä muidenkin mielipidettä,

ja koska vedenneitoni toki jumalattarena on polyglotti... niinhän niitä

monikielisiä nimitettäneen, herra de Saint-Aignan?"

"Niin, madame", änkytti de Saint-Aignan ihan tyrmistyksissään.

"Ja", jatkoi prinsessa, "koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa

monia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin,

kuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit

Montalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani

toistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä

lausunut."

"Ja tekikö hän sen?" kysyi kuningas.

"Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar... Niin, sire, hän toisti

kertomuksensa. Siinä ei ole siis enää mitään epäilyksen sijaa. Eikö,

mesdemoiselles", virkkoi prinsessa kääntyen armeijansa vasempaan

siipeen päin, "eikö vedenneito puhunut aivan niinkuin olen kertonut?

Olenko missään suhteessa poikennut totuudesta?... Philis?... Anteeksi,

minä erehdyin... neiti Aure de Montalais, onko kertomukseni totta?"

"Täydellisesti, madame!" lausui neiti de Montalais rivakasti.

"Onko se totta, neiti de Tonnay-Charente?"

"Aivan totta", vastasi Athénais yhtä varmasti, mutta vähemmän

kuuluvalla äänellä.

"Entä te, la Vallière?" kysyi Madame.

Lapsiparka tunsi kuninkaan polttavan katseen; hän ei uskaltanut kieltää

eikä valehdella. Myöntymyksen merkiksi hän painoi päänsä alas.

Mutta hänen päänsä ei kohonnut jälleen, sillä hän oli puolittain

jähmettynyt jonkunlaisesta vilusta, joka oli kalman kylmyyttä

tuskallisempi.

Tämä kolminkertainen todistus nujersi kuninkaan. De Saint-Aignan taasen

ei edes yrittänyt salata epätoivoaan, ja tietämättä mitä sanoa sopersi

hän:

"Oivallinen, hyvin näytelty pila, arvoisat paimentytöt!"

"Oikea rangaistus uteliaisuudesta", virkkoi kuningas käheästi. "Kukapa

tohtisi Tirciksen ja Amyntaksen rangaistuksen jälkeen enää yrittää

yllättää paimentyttöjen sydämen salaisuuksia? En ainakaan minä sitä

tekisi... Entä te, messieurs?"

"En vain minä, enkä minä!" toisteli hoviherrain parvi kuorona.

Madame riemuitsi nolostuneen kuninkaan mielenkarvaudesta: hän iloitsi

uskoen, että hänen kertomuksensa oli koko uuden lempijutun loppuna.

Monsieur puolestaan, joka oli nauranut tälle kaksoiskertomukselle

ymmärtämättä mitään siitä, kääntyi huomauttamaan de Guichelle:

"Heh, kreivi, sinä et puhu mitään! Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

Säälittelet ehkä herrojen Tirciksen ja Amyntaksen kohtaloa?"

"Minä säälin heitä kaikesta sydämestäni", vastasi de Guiche. "Sillä

onhan rakkaus niin ihana harhakuva, että sen kuvan menettäminen vain

haaveenakin on enemmän kuin elämänsä hukkaaminen. Jos nuo kaksi

paimenta siis ovat uskoneet olevansa rakastettuja ja saaneet siitä

onnellisuutta, kunnes tuon onnen sijasta eivät ainoastaan löydä

kuolettavaa tyhjyyttä, vaan vieläpä saavat kokea rakkautensa pilkkaa,

joka on tuhattakin kuolemaa pahempi, niin... niin sanonpa, että Tircis

ja Amyntas ovat onnettomimmat ihmiset, mitä tunnen."

"Ja oikeassa olettekin, herra de Guiche", myönsi kuningas; "sillä

kuolema on tosiaankin liian ankara rangaistus pikku uteliaisuudesta."

"Eikö vedenneitoni kertomus siis ole miellyttänyt kuningasta?" kysyi

Madame yksinkertaisesti.

"Hoo, Madame, olkaa huoletta", virkkoi kuningas tarttuen prinsessan

käteen. "Vedenneitonne on miellyttänyt minua sitä enemmän, kun hän on

ollut todenmukaisempi, koska hänen kertomuksensa tukena -- se on

myönnettävä -- on epäämättömiä todistuksia."

Ja näiden sanojen ohella osui la Vallièreen katse, jota ei kukaan

Sokrateesta Montaigneen asti olisi kyennyt täysin määrittelemään.

Se silmäys ja nuo sanat olivat jo liikaa onnettomalle nuorelle tytölle.

Montalaisin olkapäähän nojautuen hän näkyi menettäneen tajuntansa.

Kuningas nousi näkemättä tätä välikohtausta, johon kukaan muukaan ei

kiinnittänyt huomiota, ja vaikka hänen tapanaan muulloin oli viipyä

myöhään Madamen luona, jätti hän nyt hyvästi, mennäkseen asuntoonsa.

De Saint-Aignan seurasi häntä yhtä nurjalla mielellä kuin oli

tullessaan ollut hyväntuulinen.

Neiti de Tonnay-Charente, joka oli vähemmän herkkä liikutuksille kuin

la Vallière, ei juuri säikähtynyt, saati mennyt tainnuksiin. Ja

kuitenkin oli de Saint-Aignanin viimeinen silmäys vielä

majesteettisempi kuin kuninkaan hyvästelykatse.

132.

Kuninkaan mieliala.

Kuningas meni huoneisiinsa nopein askelin.

Kenties Ludvig XIV käveli niin joutuisasti, jotta hän ei olisi

hoippunut sekavan mielenkarvautensa typerryttämänä.

Kukaan ei ehkä ollut oikealta syvällisemmältä kannalta käsittänyt sen

hilpeyden laatua, jonka jokainen oli pannut merkille hallitsijan

sävyssä hänen saapuessaan ja joka oli elvyttänyt kaikkia; mutta

pintapuolisinkin tarkkaaja oivalsi helposti tai ainakin luuli

tajuavansa tuon rajun lähdön, Ludvigin kasvojen äkillisen

synkistymisen. Henriette-prinsessan kujeellisuus, tuo herkälle

luonteelle ja olletikin kuninkaan luonteelle hiukan karkea ilkkuminen,

jossa hallitsijaa epäilemättä kovin tuttavallisesti käsiteltiin

tavallisena ihmisenä, siinä seurueen mielestä selitys Ludvigin

aavistamattomaan poistumiseen.

Madame, joka muuten oli tarkkanäköisimpiä, ei kuitenkaan huomannut,

että siihen sisältyi muutakin. Hänelle oli kylliksi, että oli saanut

hieman kiusatuksi sen miehen itserakkautta, joka oli niin pian

unohtanut nimenomaiset sopimuksensa ja näytti aiheettomasti ottaneen

vasiten halveksiaksensa mitä ylevintä ja ylhäisintä valloitustaan.

Asiain kehityttyä sille kannalle oli Madamelle jonkun verran

tärkeätäkin saada kuninkaalle osoitetuksi, mitä eroa oli rakkautensa

suuntaamisessa korkealle ja halvassa lemmenleikittelyssä jonkun

maalaisjunkkarin tavoin. Noissa suurissa rakkausseikoissa tulee

oikealla tavalla tuntuviin kuninkaallisuus ja yksinvallan rajattomuus;

niillä on jotenkuten oma säännönmukaisuutensa ja sovinnainen

ilmautumisensa, niin että ne eivät ainoastaan ole halventamatta

kuningasta, vaan vielä tuottavat hänelle lepoa, viihtymystä ja yleistä

salaperäisyyden auttelemaa kunnioitusta. Mutta alentuessaan tavallisiin

rakkausseikkailuihin hän sitävastoin kohtaa pilantekoa ja ivailua

halvimpienkin alamaistensa taholta; hän menettää erehtymättömän ja

loukkaamattoman asemansa. Pienten inhimillisten harhaannusten piiriin

laskeutuessaan hän asettuu alttiiksi viheliäisille kommelluksille.

Ylvään hallitsijan ylpeydelle olikin julmana iskuna, että

kuningas-jumalasta tehtiin tavallinen kuolevainen, pistämällä häntä

sydämeen tai oikeammiten läimäyttämällä kasvoihin. Ludvig oli vielä

herkemmin valloitettavissa itserakkauden kuin rakkauden välityksellä;

Henriette oli siis viisaasti harkinnut kostonsa. Älköön kuitenkaan

luultako, että Madamella oli keskiajan sankarittarien peloittavat

intohimot ja että hän tässä menetteli tuiman vihan kannustamana. Nuori,

sorea, henkevä, keimaileva, lemmenhaluinen prinsessa päin vastoin oli

enemmän haaveellisuuden, mielikuvituksen tai kunnianhimon kuin sydämen

johtelema; niinpä juuri hän panikin alulle sen keveiden ja hetkellisten

huvikkeiden aikakauden, joka antoi leimansa Ranskan julkiselle elämälle

seitsemännentoista vuosisadan puolivälistä sadaksikahdeksikymmeneksi

vuodeksi eteenpäin. Henriette siis luuli näkevänsä asiat oikeassa

valossa, kun tiesi, että hänen lankonsa oli nyt ensimmäisenä nauranut

halpa-arvoiselle la Vallièrelle ja että hän tavoistaan päättäen ei

varmaankaan ikinä palvoisi henkilöä, jolle hän oli voinut vain

hetkeksikään nauraa. Olihan sitäpaitsi vaikuttamassa itserakkaus, tuo

pahahenki, jonka kuiskailu esittää niin suurta osaa naisen elämäksi

sanotussa draamallisessa huvinäytelmässä.

Itserakkaus haastoi kaikissa mahdollisissa äänilajeissa, että häntä --

prinsessaa, nuorta, kaunista, rikasta, -- ei voinut toden teolla

verrata la Vallière-parkaan, joka tosin oli yhtä nuori kuin hän, mutta

paljon vähemmin sievä ja ruti köyhä. Ja tätä Madamen päätelmää ei sovi

ihmetellä; tiedetäänhän, että suurimmat luonteet tuntevat parasta

mielihyvää vertailusta, jossa he itsekseen asettavat muita rinnalleen.

Kysytään kenties, mihin Madame sitten oikein tähtäsi tällä niin

osuvasti suunnitellulla hyökkäyksellään? Miksi pantiin toimintaan niin

paljon voimia, ellei ollut vakavasti kysymyksessä kuninkaan

syrjäyttäminen uudesta sydämestä, johon hän toivoi sijoittuvansa?

Tarvitsiko Madamen antaa noin suurta merkitystä la Vallièrelle, jos hän

ei pelännyt tytön vaikutusta?

Ei, Madame ei pelännyt la Vallièrea siltä kannalta kuin historioitsija

jälkeenpäin kykenee näkemään tapausten kehitystä; prinsessalla ei ollut

tietäjättären lahjoja, hän ei sen paremmin kuin toinenkaan kyennyt

lukemaan tulevaisuuden kamalaa ja kohtalokasta kirjaa. Ei, Madame

tahtoi pelkästään rangaista kuningasta siitä, että tämä oli häntä

kohtaan ryhtynyt ihan naiselliseen salamyhkäisyyteen; hän tahtoi

selvästi näyttää Ludvigille, että jos tämä käyttäisi sitä lajia

hyökkäysaseita, hän sukkelana ja ylhäissyntyisenä naisena varmasti

löytäisi mielikuvituksensa asevarastosta puolustusvälineitä, joista

kuninkaankin iskut kilpistyisivät. Ja lisäksi hän halusi osoittaa

kuninkaalle, että tällaisissa kahakoissa ei enää tule tuntuviin

kuninkuus tai että kuninkaat otellessaan omasta puolestansa kuten

tavalliset ihmiset voivat ainakin nähdä kruununsa putoavan

ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Jos Ludvig siis oli toivonut

saavuttavansa kaikkien hovinsa naisten lemmen heti pelkällä

katsannollaan ja luottavaisella vihjauksellaan, niin se oli

inhimillistä vaateliaisuutta, yltiöpäistä ja loukkaavaa erityisille

henkilöille, jotka olivat toisia korkeammassa asemassa, ja sentähden

oli varmaan hyödyllistä antaa kuninkaan liialliselle korskeudelle

kunnon läksytys, joka oikealla hetkellä saatuna tehoaisi koko

vastaisuudeksi.

Siihen tapaan Madame kaiketi ajatteli. Hän oli siis vaikuttanut

hovineitojensa mieleen ja yksityiskohtaisesti valmistanut sen

ilvenäytelmän, joka nyt oli esitetty.

Se ihan tyrmistytti kuninkaan. Sen jälkeen kun oli suoriutunut

Mazarinista hän nyt ensi kertaa näki itseään kohdelluksi aivan

ihmisenä.

Jos sellaista karmeutta olisi ilmennyt hänen alamaistensa taholta, niin

hän olisi ryhtynyt sitä lannistamaan. Mutta ahdistella naisia ja joutua

heidän ahdisteltavakseen, hairahduttuaan pienoisten maalaisneitosten

puijattavaksi heti kun nämä vasiten ovat lähteneet Bloisin tienoilta

sellaista röyhkeätä ilvettä yrittämään, -- sen suurempaa häpeää ei

voinut kokea nuori kuningas, joka oli hyvinkin turhamainen sekä

mieskohtaisista edullisista piirteistään että kuninkaallisen valtansa

perusteella. Ei, tässä ei ollut mitään tehtävänä, -- ei käynyt

nuhteleminen, ei karkoittaminen hovista, eikä edes nyrpeily olisi

mitään hyödyttänyt. Jurottelulla olisi vain tunnustanut ivan sattuneen

arkaan kohtaan. Äkäillä naisille, -- mikä nöyryytys, etenkin kun

jälkimmäisillä on nauru kostokeinonaan! Haa, jospa kaikki vastuu ei

olisikaan jäänyt heikommalle sukupuolelle, vaan joku hovimieskin olisi

sekaantunut moiseen vehkeeseen, niin kylläpä Ludvig XIV olisi toki

saanut melkoista lievennystä mielenkarvaudelleen, voidessaan

siekailematta lähettää julkean viisastelijan Bastiljiin vedelle ja

leivälle!

Mutta siihen kuninkaallinen kiukku pysähtyi järjen torjumana. Pitää

hallussaan armeijaa, vankiloita, melkein jumalallisen vallan valtuuksia

ja panna tämä mahti viheliäisen suutahduksen palvelukseen -- se ei

ollut arvotonta ainoastaan kuninkaalle, vaan alentavaa ihmisarvollekin.

Oli siis vain ääneti nieltävä äkänsä ja esiinnyttävä ulkonaisesti yhtä

sävyisänä ja seurusteluhaluisena kuin ennenkin. Oli kohdeltava Madamea

ystävättärenä. Ystävättärenä!... No, miksei?

Prinsessa oli äskeisen nolostuttavan kohtauksen järjestämisessä kyllä

menetellyt kovin loukkaavasti, mutta eikö se lopultakin ollut hänen

asemassaan luonnollista? Kuka oli häntä tavoitellut aviollisen

kuherruskuukauden herttaisimpina hetkinä, puhuakseen hänelle lemmekästä

kieltä? Ken oli rohjennut laskeskella aviorikoksen ja vieläpä

sukurutsauksen mahdollisuuksia? Kuka kuninkaallisen kaikkivaltiutensa

suojaan varustautuneena oli sanonut tälle nuorelle naiselle: "Älkää

pelätkö mitään, rakastakaa Ranskan kuningasta, hän on kaikkien

yläpuolella, ja hänen valtikalla aseistettu kätensä varjelee teitä

kaikilta, tunnonvaivoiltakin?" Nuori nainen oli totellut kuninkaan

sanaa, mukautunut viettelevän äänen vihjeisiin, ja nyt siveellisesti

uhrattuaan kunniansa hän näki saavansa sen uhrauksen palkaksi

uskottomuutta, joka oli sitäkin nöyryyttävämpää, kun sen aiheena oli

paljon alempiarvoinen nainen kuin se, joka oli ensiksi luullut olevansa

rakastettu. Kieltämättömästi Madamella oli ollut syytä kostoonsa.

Mutta tällaisella järkeilyllä hiukan hoideltuaan korskeutensa kärsimiä

vammoja Ludvig XIV hämmästyksekseen tunsi toisia kirveleviä vihlaisuja,

ja sydämessään. Vastoin tahtoaan oli hänen -- juuri kiukutellessaan

noiden kolmen neitosen hävyttömyydestä -- tunnustettava itselleen, että

hän oli antanut la Vallièren intomielisen lauselman hivellä sielunsa

sisintä: hän oli uskonut kohdanneensa puhtaan rakkauden, joka ilman

minkäänlaisia pyyteitä oli kiintynyt vain mieheen, ja hänen sielunsa --

nuorekkaampana ja yksinkertaisempana kuin hän itse luulikaan -- oli

elähtynyt tavoittamaan tätä toista sielua, joka oli hänelle siten

paljastunut hiljaisissa unelmissaan. Rakkauden monimutkaisessa

kehityskulussa sattuu oikeastaan harvoin, että kaksi sydäntä valloittaa

yhtaikaa toisensa. Sillä alalla ei rinnakkaisuus ole sen tavallisempaa

kuin tasa-arvoisuuskaan. Toinen rakastaa melkein aina varemmin kuin

toinen, useimmiten vetäen toisen mukaansa siinä määrin kuin edellisellä

tunteella on omaa voimakkuutta. Ja sentähden kuningas nyt

hämmästelikin, että mikään sielullinen myötätunnon virtaus ei ollut

voinut siten vaikuttaa hänen sydämeensä, koska tuo tyttösen tunnustus

ei ollutkaan johtunut rakkaudesta, vaan oli kevytmielinen loukkaus

miestä ja kuningasta kohtaan. Ryhtyessään kepposeensa tuo pikku impi,

jota ankarasti arvostellen ei voinut kiittää kauneudesta, ylhäisestä

syntyperästä tai harvinaisista sielunlahjoista, niin että itse Madame

olikin juuri vähäpätöisyyden perusteella valinnut hänet omaksi

kaihtimekseen, tuo pikku impi ei ainoastaan ollut haastanut vastaansa

kuningasta, vaan vielä kerrassaan halveksinutkin häntä, valtiasta,

jonka tarvitsi muuten vain tavoittaa katseita, ojentaa kätensä, antaa

mikä hyvänsä pikku viittaus, ollakseen valloittajana naismaailmassa.

Jo vuorokauden kuluessa oli hän vallinnut Ludvigin huomiota siinä

määrin, että tämä ei ollut ketään muuta ajatellutkaan. Hän oli

haaveillut vain pikku neitosestaan, mielikuvituksessaan varustellen

häntä kaikilla suloilla, joita häneltä puuttui. Kuningas, jonka oli

huolehdittava niin moninaisista asioista ja jota koko naismaailma

tahtoi mielistellä, oli edellisestä illasta asti omistanut jokaisen

minuutin ja jokaisen tunne-elähdyksen tähän eriskummaiseen

unelmoimiseen.

Se oli tosiaan aivan liian hullua.

Sen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin

silmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin

läsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi

tosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen

oma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen

suuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun

kuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää

kutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään

tähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet,

viattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla.

Tuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas

yhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen.

"Entä sinä, de Saint-Aignan?" huudahti hän.

Kreivi teki kysyvän liikkeen.

"Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?"

"Sire..." ankkasi keikari.

"Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!"

"Sire", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa

kylmä väristys, "älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä:

tiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia

olentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää."

Kuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä

alkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän

sitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa

itseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen

takia.

"Ei", kielsi hän vilkkaasti, "ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en

ole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku

tyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät.

Enimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet

ottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan

sydämeemme."

"Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti

rajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään

ylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin

tuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen..."

"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee,

niin... se oli..."

Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain

toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:

"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen

rakastavankin toista."

"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän

majesteetillenne."

"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun

luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren

kättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät,

kun he kerran rakastavat toisiaan."

"Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!"

"Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo", sanoi

Ludvig.

"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti.

"Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta.

"Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta.

Nimeksi sopii _Vedenneito ja Sinipiika_; se varmaankin miellyttää

Madamea."

"Tee se, Saint-Aignan, tee vainkin", jupisi kuningas. "Luet minulle

sitten säkeesi; niitä tulee hauska kuulla. Ah, ei auta, ei auta,

Saint-Aignan", lisäsi hän hengittäen vaivalloisesti, "sen iskun

arvokkaaseen kestämiseen tarvitaan yliluonnollista voimaa!"

Juuri kun kuningas siten varustausi enkelimäiseen maltillisuuteen,

kuului ovelta jonkun kamaripalvelijan koputus. De Saint-Aignan vetäysi

kunnioittavasti syrjään.

"Sisään!" käski kuningas.

Palvelija raotti ovea.

"Mitä tahdotaan?" tiedusti Ludvig.

Palvelija näytti kolmioksi taitettua kirjelappua.

"Hänen majesteetilleen", ilmoitti hän.

"Keltä se on?"

"En tiedä; sen toi eräs vartioupseeri."

Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija antoi kirjeen hänen käteensä.

Ludvig lähestyi kynttilöitä, avasi kirjeen, silmäsi allekirjoitusta ja

huudahti hiljaa. Saint-Aignan katsoi sopivaksi astua lähemmä. Kuningas

antoi palvelijalle merkin poistua.

"Oh, hyvä Jumala!" äännähti hän sitten lukiessaan.

"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" kysyi Saint-Aignan levittäen

sylinsä.

"En, en, Saint-Aignan, -- mutta luehan!"

Hän ojensi kirjelmän kreiville, jonka katse heti suuntausi

allekirjoitukseen.

"La Vallière!" huudahti hän. "Hoo, sire!"

"Lue, lue!"

Ja Saint-Aignan luki:

'Sire, suokaa anteeksi tunkeiluni ja se muodollisuuksien

syrjäyttäminen, jota osoitan lähettäessäni tämän kirjeen,

-- joutuisuutta tavoittaessani tuntuu minusta kirjelmä

nopeammalta kuin säännönmukainen anomus. Olen tullut asuntooni

murtuneena tuskasta ja toivottomuudesta, sire, ja rukoilen

teidän majesteettianne armollisesti myöntämään minulle

audienssin, saadakseni kertoa kuninkaalleni totuuden.

_Louise de la Vallière_.'

"No?" kysyi kuningas, ottaen kirjelmän ällistyneeltä kreiviltä

takaisin.

"No?" kertasi Saint-Aignan.

"Mitä tästä ajattelet?"

"En oikein tiedä..."

"Mihin suuntaan?"

"Sire, pienoinen on kuullut ukkosen jyrisevän, ja hänet on varmaankin

pelko vallannut."

"Mitä pelättävää hänellä olisi?" kysyi Ludvig ylväästi.

"_Dame_, tokihan sentään, sire! Teidän majesteetillanne on montakin

syytä julmistumiseen noin häijyn pilanteon toimeenpanijoille, ja teidän

majesteettinne hyvä muisti on ikuisena uhkana johtunut ajattelemattoman

impyen mieleen."

"Minä en näe asiaa siinä valossa, Saint-Aignan."

"Kuninkaan täytyy nähdä paremmin kuin minä."

"No niin, minä olen huomaavinani näissä riveissä murhetta, ahdinkoa, ja

kun muistelen muutamia piirteitä äskeisestä kohtauksesta Madamen luona,

niin..."

Kuningas ei jatkanut lausettaan loppuun.

"Niin teidän majesteettinne antaa puheillepääsyn", täydensi hovimies;

"se tässä kaikessa on selvintä."

"Teen paremminkin, Saint-Aignan."

"Mitä aiotte, sire?"

"Ota viittasi."

"Mutta, sire..."

"Tiedät kai, missä Madamen seuranaisten huoneisto on?"

"Hyvin!"

"Ja miten sinne voi päästä?"

"Kah, sitä en."

"Mutta tunnethan toki jonkun, jolla on pääsy?"

"Teidän majesteettinne on totisesti jokaisen hyvän aatoksen alkulähde."

"Keksit keinon?"

"Niin, tunnen nuoren miehen, joka on likeisissä väleissä erääseen

tyttöön."

"Hovineitoon?"

"Niin, sire, hovineitoon."

"Tonnay-Charenteenko?" kysyi Ludvig hymyillen.

"Ei, valitettavasti; tytön nimi on Montalais."

"Entä miehen?"

"Malicorne."

"Hyvä! Ja voitko luottaa hänen apuunsa?"

"Luullakseni, sire. Hänellä kyllä on joku avain... Ja jos on, niin sitä

saa lainaksi, sillä minä olen vastikään tehnyt hänelle palveluksen."

"Oivallista. Lähtekäämme!"

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

Kuningas heitti oman viittansa de Saint-Aignanin hartioille ja pyysi

tältä hänen levättinsä. Sitten he kaksistaan astuivat eteiskäytävään.

133.

Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan.

De Saint-Aignan pysähtyi hovineitojen välikerran portaiden alapäähän

Madamen asunnon ensimmäisessä huonekerrassa. Sieltä hän ohikulkevalla

palvelijalla lähetti sanan Malicornelle, joka oli vielä Monsieurin

luona.

Kymmenen minuutin kuluttua Malicorne saapui nenä pystyssä ja nuuskien

hämärässä. Kuningas vetäytyi takaisin, lymyten eteisen pimeimpään

osaan. Saint-Aignan sitävastoin astui lähemmäksi. Mutta ensi sanoista,

joilla hän ilmoitti toivomuksensa, Malicorne ihan kavahti.

"Hoh, hoh, te pyydätte minua viemään itsenne hovineitosten huoneisiin?"

"Niin."

"Käsittänette, etten voi tehdä sellaista tietämättä, missä

tarkoituksessa sitä pyydätte."

"Valitettavasti, hyvä herra Malicorne, minun on mahdoton antaa mitään

selitystä. Teidän pitää siis luottaa minuun ystävänä, joka eilen

pelasti teidät pulasta ja tänään pyytää teitä tekemään samanlaisen

palveluksen itselleen."

"Mutta, monsieur, minä sanoin teille, mitä halusin. Minä tahdoin päästä

nukkumasta taivasalla, ja sellaisenhan toivomuksen voi jokainen

rehellinen mies tunnustaa, jotavastoin te ette ilmaise minulle mitään."

"Uskokaa, hyvä herra Malicorne", intti de Saint-Aignan, "että jos

minulla olisi lupa selittää asia, niin sen tekisin."

"Silloin on mahdotonta, hyvä kreivi, minun sallia teidän päästä neiti

de Montalaisin luo."

"Miksi?"

"Sen tiedätte paremmin kuin kukaan, koska olette yllättänyt minut

muurilla neiti de Montalaisia mielistelemässä. No, olisinpa minä, joka

häntä kosiskelen, kovin myötämielinen, jos noin vain avaisin teille

hänen kammionsa oven, sen myöntänette!"

"Mitä joutavia! Kuka teille on sanonut, että minä hänen tähtensä

avainta pyydän?"

"Kenen tähden sitten?"

"Hän ei tietääkseni asu yksinään?"

"Ei kylläkään."

"Hän asuu neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, mutta teillä ei tosiaan ole enempää asiaa neiti de la Vallièren

kuin neiti Montalaisinkaan luo, ja on vain kaksi henkilöä, joille sen

avaimen antaisin: herra de Bragelonnelle, jos hän sitä minulta

pyytäisi, ja kuninkaalle, jos hän minua siihen käskisi."

"No, antakaa sitten minulle se avain, monsieur, minä käsken teitä",

virkkoi kuningas, astuen esille varjosta ja raottaen viittaansa. "Neiti

de Montalais tulee alas teidän luoksenne siksi aikaa kun me menemme

neiti de la Vallièren luo. Meillä on todellakin asiaa vain hänelle

yksinään."

"Kuningas!" huudahti Malicorne kumartuen hallitsijan polviin asti.

"Niin, kuningas", lausui Ludvig hymyillen; "ja kuningas on yhtä

mielissään teidän vastustuksestanne kuin antautumisestannekin. Nouskaa,

monsieur; tehkää meille pyytämämme palvelus."

"Kuten käskette, sire", vastasi Malicorne, astuen portaille.

"Käskekää neiti de Montalaisin tulla alas", neuvoi kuningas, "älkääkä

hiiskuko hänelle sanaakaan käynnistäni."

Malicorne kumarsi tottelevaisuuden merkiksi ja eteni ylemmäksi.

Mutta nopeasta jälkiharkinnasta kuningas seurasi häntä, ja niin

rivakasti, että tavoitti jo puoliportaisiin ennättäneen Malicornen,

saapuen perille samaan aikaan kuin tämäkin.

Silloin hän näki Malicornen raolleen jättämästä ovesta la Vallièren

lepäävän rentona nojatuolissa, ja toisessa nurkassa Montalaisin

seisovan yöpuvussa suuren kuvastimen edessä suorien hiuksiaan ja

samalla väitellen Malicornen kanssa.

Kuningas avasi äkkiä oven ja astui sisään.

Montalais parahti kuullessaan oven käyvän, ja huomattuaan kuninkaan hän

pakeni pois. Tämän nähdessään la Vallière puolestaan kohousi

nojatuolistaan kuin kangistunut vahakuva ja putosi sitten siihen

jälleen. Kuningas lähestyi häntä verkalleen.

"Te haluatte audienssia, mademoiselle", virkkoi hän tytölle kylmästi.

"Olen tässä valmiina teitä kuuntelemaan. Puhukaa."

Näyteltävälleen kuuron, sokean ja mykän osalle uskollisena de

Saint-Aignan oli istahtanut ovipieleen jakkaralle, joka sattumalta oli

asetettu siihen juuri kuin häntä varten. Oviverhona olevan korukudelman

suojassa ja selkä seinää vasten kuunteli hän siten näkymättömänä,

alistuen kelpo vahtikoiraksi, joka odottaa ja valvoo koskaan

häiritsemättä herraansa.

Kuninkaan ärtyisestä katsannosta kauhuissaan la Vallière nousi

toistamiseen, jääden nöyrään ja rukoilevaan asentoon.

"Sire", sopersi hän, "suokaa minulle anteeksi."

"Heh, mademoiselle, mitä minun pitäisi teille antaa anteeksi?" kysyi

Ludvig XIV.

"Sire, olen tehnyt suuren virheen, -- enemmänkin... suuren rikoksen."

"Tekö?"

"Sire, minä olen loukannut teidän majesteettianne."

"Ette vähimmässäkään määrässä", vastasi Ludvig XIV.

"Sire, minä pyydän, älkää osoittako minua kohtaan tuota hirveätä

totisuutta, joka ilmaisee kuninkaan oikeutettua pahastusta. Minä tunnen

teitä loukanneeni, sire; mutta minun täytyy saada teille selittää,

etten ole suinkaan tahallani teitä loukannut."

"Ensiksikin, mademoiselle", virkkoi kuningas, "miten olisitte minua

loukannut? En sitä käsitä. Jollakin nuoren tytön leikkipuheellako,

aivan viattomalla leikkipuheella? Te olette tehnyt pilaa

herkkäuskoisesta nuoresta miehestä. Sellainenhan on hyvin luonnollista,

jokainen muu nainen olisi teidän sijassanne menetellyt samoin."

"Ah, teidän majesteettinne musertaa minut noilla sanoilla!"

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että se leikkipuhe ei ole ollut viatonta, jos olen sellaista

pilaa tehnyt."

"No, mademoiselle", kysyi kuningas, "sekö teillä vain olikin minulle

sanottavaa, kun pyysitte puheillepääsyä?" Ja hän oli astahtamaisillaan

taaksepäin.

Silloin la Vallière puolestaan siirrähti lähemmäksi kuningasta ja

kuumat kyyneleet silmiin kuivuneina lausui lyhyellä, katkonaisella

äänellä:

"Teidän majesteettinne kuuli kaikki?"

"Minkä kaiken?"

"Kaikki, mitä puhuttiin Kuninkaan tammen alla?"

"Minulta ei jäänyt siitä sanaakaan kuulematta, mademoiselle."

"Ja kuultuanne puheeni teidän majesteettinne on voinut luulla, että

leikittelin teidän herkkäuskoisuudellanne?"

"Niin, herkkäuskoisuudella, siinä sanoitte oikein."

"Ja teidän majesteettinne ei ole aavistanut, että minunlaiseni

tyttöparka saatetaan joskus pakottaa tottelemaan toisen tahtoa?"

"Anteeksi, mutta minä en laisinkaan käsitä, että se, jonka tahto näkyi

niin vapaasti ilmautuvan Kuninkaan tammen alla, koskaan antaisi tässä

kohden pakottaa itsensä toisen tahdon vaikuteltavaksi."

"Oi, mutta uhka, sire!"

"Uhka!... Kuka teitä uhkasi? Kuka uskalsi teitä uhata?"

"Ne, joilla on siihen oikeus, sire."

"En tunnusta kellekään uhkaamisen oikeutta valtakunnassani."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta teidän majesteettinne läheisyydessäkin on

kyllin korkeassa asemassa olevia henkilöitä, heidän ollakseen tai

luullakseen olevansa oikeutettuja saattamaan turmioon tytön, jolla ei

ole tulevaisuutta, ei varallisuutta, ei mitään muuta kuin maineensa."

"Ja miten hänet saatettaisiin turmioon?"

"Riistämällä häneltä maine häpeällisellä karkoituksella."

"Oi, mademoiselle", virkkoi kuningas syvästi katkeroittuneena, "minä

pidän paljon ihmisistä, jotka puolustautuvat syyttämättä muita."

"Sire!"

"Niin, minulle on tuskallista, sen tunnustan, nähdä tämänlaatuisen,

kaiketikin helposti korjattavan asian mutkistuvan moitteista ja

syytöksistä."

"Joita te ette siis usko?" huudahti la Vallière.

Kuningas vaikeni.

"Oi, sanokaahan toki!" toisti la Vallière kiihkeästi.

"Mielipahakseni täytyy minun se tunnustaa", myönsi kuningas kylmästi

kumartaen.

Nuorelta tytöltä pääsi haikea parahdus, ja lyöden käsiään yhteen hän

virkkoi: "Siis ette uskoa minua?"

Kuningas ei vastannut mitään. La Vallièren kasvojen juonteet muuttuivat

tämän äänettömyyden kestäessä.

"Te siis oletatte, että minä", huudahti hän, "että minä olen

suunnitellut tuon ilveen, tuon häpäisevän juonen, kevytmielisen

pilanteon teidän majesteetistanne?"

"Hyvä Jumala! Eihän se ollut mitään häpäisevää ilvettä", huomautti

kuningas; "siinä ei edes ollut juonittelua: enemmän tai vähemmän hauska

leikinlasku vain."

"Ah", huokasi neitonen epätoivoissaan, "kuningas ei usko minua,

kuningas ei tahdo minua uskoa!"

"Enpä kyllä, en tahdo teitä uskoa."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

"Kuunnelkaa: mikä on tosiaan luonnollisempaa? Kuningas seuraa minua,

kuuntelee minua, vaanii minua, ajattelitte. Kuningas tahtonee huvitella

kustannuksellani. Huvitelkaammepa hänen kustannuksellaan! Ja koska

kuningas on helläsydäminen mies, vedotkaamme sydämeen."

La Vallière kätki kasvot käsiinsä, tukahduttaen nyyhkytyksen. Kuningas

jatkoi säälimättömästi, hän tahtoi kostaa onnettomalle uhrille kaiken

kärsimyksensä.

"Olettakaamme siis satu, että rakastan häntä ja että sydämeni on hänet

valinnut. Kuningas on samalla kertaa niin yksinkertainen ja niin ylpeä,

että hän uskoo minua, ja sitten me juttelemme tästä kuninkaan

herkkäuskoisuudesta, ja meille tulee hauskaa."

"Oo", huudahti la Vallière, "jo sen pelkkä ajatteleminenkin on

kauheata!"

"Ja", jatkoi kuningas, "siinä ei ole kaikki. Jos tuo ylväs prinssi

sattuisi ottamaan pilan vakavasti, jos hän olisi kyllin varomaton siitä

julkisuudessa osoittamaan joitakin merkkejä, kas silloin kuningasta

nöyryytetään koko hovin edessä. Sitä somaa juttua kelpaisi kerran

kertoa rakastajalleni; osana myötäjäisistäni saisin esittää

puolisolleni kepposen, jolla ilkikurinen tyttönen harhaannutti

kuninkaan."

"Sire", huudahti la Vallière hämmentyneenä, huumaantuneena, "ei

sanaakaan enempää, rukoilen. Ettekö näe, että surmaatte minut?"

"Oh, yhä leikkiä", virkahti kuningas, alkaen kuitenkin heltyä.

La Vallière vaipui polvilleen, ja niin rajusti, että parkettilattia

kumahti. Ristissä käsin hän voihkaisi:

"Sire, niin ollen antaudun mieluummin häpeään kuin että minua syytetään

petoksesta!"

"Mitä se merkitsee?" kysyi kuningas yrittämättä nostaa tyttöä ylös.

"Sire, kun uhraan teille kunniani ja häveliäisyyteni, luotatte ehkä

uskollisuuteeni. Madamen teille esittämä kertomus on Madamen omaa

keksintöä; siinä ei ole mitään perää. Se, minkä sanoin suuren tammen

alla..."

"No?"

"Ainoastaan se oli totta."

"Mademoiselle!" huudahti kuningas.

"Sire", parahti la Vallière kiihkeiden tunteittensa vallassa, "sire,

vaikka minun täytyisi häpeästä kuolla tähän paikkaan, jota polveni

koskettavat, toistan teille, kunnes ääneni uupuu: minä sanoin teitä

rakastavani... no niin, minä rakastan teitä!"

"Tekö?"

"Minä rakastan teitä, sire, siitä asti kun teidät näin, siitä päivästä

saakka, kun Bloisissa, missä riuduin ikävään, teidän kuninkaallinen

katseenne sattui minuun valoisana ja elävöittävänä. Minä rakastan

teitä, sire! On majesteettirikos, sen tiedän, että minunlaiseni

tyttörukka rakastaa kuningastaan ja sen hänelle sanoo. Rangaiskaa minua

tästä rohkeudesta, halveksikaa minua ajattelemattomuuteni tähden; mutta

älkää millään muotoa uskoko, että olen teistä tehnyt pilaa, että olen

teitä pettänyt. Suonissani virtaa kuningasvallalle uskollisen suvun

verta, sire; ja minä rakastan... minä rakastan kuningastani!... Ah,

minä kuolen!"

Ja yhtäkkiä, voimien ja äänen uupuessa, hän hengästyneenä lyyhistyi

lattialle kuin viikatteen katkaisema kukka, josta Vergilius laulaa.

Nämä sanat, tämän rajun rukouksen kuultuaan kuninkaalle ei enää jäänyt

katkeruutta, ei epäilystä. Hänen sydämensä oli kokonaan avautunut tämän

ylevää ja rohkeata kieltä puhuvan rakkauden polttavasta henkäyksestä.

Siksipä hän kuullessaan tytön intohimoisen rakkaudentunnustuksen

herpaantuneena kätki kasvot käsiinsä. Mutta tuntiessaan noiden sormien

kouristuneesti tarttuvan hänen käsiinsä, -- tuntiessaan rakastuneen

tytön lämpimän puristuksen vaikutusta suonissaan hän vuorostaan syttyi

ja kietaisten kätensä tytön vyötäisille nosti hänet ylös ja painoi

rintaansa vasten.

Mutta riutuneena, antaen horjuvan päänsä painua hallitsijan olkapäälle,

tämä ei enää näyttänyt elonmerkkejä. Silloin kuningas kauhistuneena

kutsui de Saint-Aignania.

Tämä oli varovaisesti pysynyt liikkumattomana loukossaan, mutta riensi

nyt hätään, ollen pyyhkivinään kyyneltä silmänurkastaan. Hän auttoi

Ludvigia nostamaan tytön nojatuoliin, taputteli hänen käsiään ja valeli

häntä Unkarin kuningattaren hajuvedellä, innokkaasti hokien:

"Mademoiselle, kas niin, mademoiselle, nyt se on ohi, kuningas uskoo

teitä, kuningas antaa teille anteeksi. Kah, kah, olkaa varuillanne,

muutoin liikutatte kuninkaan mieltä liian voimakkaasti, mademoiselle.

Hänen majesteettinsa on tunteellinen, hänen majesteetillaan on sydän.

Oh, peijakas, mademoiselle, katsokaahan toki, -- kuningas on aivan

kalpea!"

Kuningas oli todellakin huomattavasti vaalennut.

Mutta la Vallière ei liikahtanut.

"Hyvä neiti, hyvä neiti!" jatkoi de Saint-Aignan. "Toipukaa toki, minä

pyydän, minä rukoilen; on jo aika. Muistakaa, että jos kuningas alkaisi

voida pahoin, minun täytyisi kutsua hänen lääkärinsä. Ah, hyvä Jumala,

mihin hätään olemme joutuneet! Neiti, rakas neiti, toipukaa,

ponnistakaa, joutuin, joutuin!"

Olisi ollut vaikea käyttää suostuttelevampaa kaunopuheisuutta kuin

Saint-Aignan tässä käänteessä; mutta vielä tarmokkaampi ja

voimallisempi vaikute kuin Saint-Aignanin viihdyttely havahdutti la

Vallièren. Kuningas oli polvistunut hänen eteensä ja painoi hänen

kämmenelleen polttavia suudelmia, jotka käsille ovat samaa kuin huulten

suuteleminen tuntuu kasvoille. Tyttö toipui vihdoin, avasi raukeasti

silmänsä ja mutisi kuolevan katsein:

"Oi, sire, teidän majesteettinne on siis antanut minulle anteeksi?"

Kuningas ei vastannut... hän oli vielä liian liikutttunut.

De Saint-Aignan piti velvollisuutenaan jälleen peräytyä loitommaksi...

Hän oli ymmärtänyt tulen, joka säihkyi hänen majesteettinsa silmistä.

La Vallière nousi.

"Ja nyt, sire", sanoi hän miehuullisesti, "nyt, kun olen puhdistautunut

teidän majesteettinne silmissä -- kuten ainakin toivon, -- sallikaa

minun vetäytyä luostariin. Siellä siunaan kuningastani kaiken ikäni ja

kuolen rakastaen Jumalaa, joka on suonut minulle onnellisen päivän."

"Ei, ei", vastasi kuningas, "eläkää täällä siunaten Jumalaa, mutta

rakastaen Ludvigia, joka toimittaa teille onnellisen elämän, --

Ludvigia, joka rakastaa teitä ja vannoo teille rakkautensa!"

"Oh, sire, sire!..."

Ja tämän epäilyksen johdosta kävivät Ludvigin suutelot niin kiihkeiksi,

että de Saint-Aignan katsoi velvollisuudekseen siirtyä oviverhon

toiselle puolelle. Mutta nämä suudelmat, joita nuorella tytöllä alussa

ei ollut voimaa vastustaa, alkoivat häntä polttaa.

"Oi, sire", huudahti hän, "älkää saattako minua katumaan

rehellisyyttäni, sillä se todistaisi minulle, että teidän

majesteettinne vieläkin halveksii minua."

"Mademoiselle", virkkoi kuningas äkkiä kunnioittavasti peräytyen, "minä

en rakasta enkä kunnioita mitään maailmassa niin suuresti kuin teitä,

eikä hovissani, sen vannon kaiken nimessä, ole ketään suuremmassa

arvossa pidettyä kuin te tästälähtein. Pyydän teiltä siis anteeksi

kiihtymystäni, mademoiselle; se johtui ylenpalttisesta rakkaudesta.

Mutta minä voin teille todistaa, että rakastan teitä vieläkin enemmän,

voin todistaa sen kunnioittamalla teitä niin paljon kuin vain voitie

haluta."

Sitten hän kumartuen tytön edessä ja tarttuen hänen käteensä lausui:

"Mademoiselle, suotteko minulle kunnian, että vastaanotatte suudelman,

jonka painan kädellenne?"

Ja kuninkaan huulet hipaisivat kunnioittavasti ja kevyesti nuoren tytön

värisevää kättä.

"Tästedes", lisäsi Ludvig, nousten ja vakavasti katsellen impeä,

"tästedes te olette minun suojeluksessani. Älkää puhuko kellekään

vääryydestä, jonka olen teille tehnyt, ja antakaa anteeksi muillekin,

mitä pahaa he ovat mahdollisesti teille tuottaneet. Tästälähtein te

olette niin paljon heidän yläpuolellaan, että he eivät enää edes saa

aihetta teitä sääliä, saati peloittaa."

Ja hän tervehti neitoa hartaasti kuin temppelistä poistuen ja kutsui

sitten de Saint-Aignania, joka lähestyi peräti nöyränä.

"Kreivi", sanoi hän, "toivoakseni mademoiselle tahtoo suoda teille

hiukan ystävyyttään sen vastineeksi, mitä minä olen hänelle iäksi

vannonut."

De Saint-Aignan taivutti polvensa la Vallièren edessä.

"Mikä ilo minulle", sopersi hän, "jos mademoiselle suo minulle

sellaisen kunnian!"

"Minä lähetän teille heti toverinne takaisin", virkkoi kuningas.

"Hyvästi, mademoiselle, tai pikemmin: näkemiin! Osoittakaa minulle se

armo, että muistatte minua rukouksissanne."

"Ah, sire", vastasi la Vallière, "olkaa huoletta. Te asutte Jumalan

kanssa sydämessäni."

Nämä viime sanat päihdyttivät kuninkaan, joka aivan hurmaannuksissaan

vei de Saint-Aignanin alas portaita.

Tätä ratkaisua ei Madame ollut aavistanut: ei vedenneito eikä sinipiika

ollut siitä puhunut.

134.

Uusi jesuiittikenraali.

Sillaikaa kun la Vallière ja kuningas ensimmäiseen tunnustukseensa

sulattivat kaikki menneisyyden murheet, nykyhetken onnentunteet ja

tulevaisuuden sykähdyttelevät toiveet, oli Fouquet vetäytynyt linnassa

varattuun huoneeseensa ja keskusteli siellä Aramiksen kanssa juuri

siitä kaikesta, minkä Ludvig oli nyt heittänyt mielestään.

"Sanokaahan minulle", aloitti Fouquet saatuaan vieraansa asettumaan

nojatuoliin ja itse istuuduttuaan hänen viereensä, "sanokaahan minulle,

herra d'Herblay, millä kannalla asiat ovat nykyään Belle-Islellä.

Oletteko kuullut mitään uutta?"

"Herra yli-intendentti", vastasi Aramis, "sillä taholla kehittyy kaikki

toivomustemme mukaisesti; kulungit on lopullisesti suoritettu, ja

suunnitelmistamme ei ole mitään tullut tietoon."

"Mutta varusväki, jonka kuningas tahtoi vaihtaa sinne?"

"Sain tänä aamuna tiedon, että se on saapunut kaksi viikkoa takaperin."

"Ja sitä on erityisesti kohditeltu?"

"Mitä parhaalla tavalla."

"Entä vanha varusväki, -- mihin se on joutunut?"

"Se on noussut maihin Sarzeaussa ja heti siirretty Quimperiin."

"Tiedättekö tarkemmin uusien miesten mielialasta?"

"He ovat jo meidän puoluettamme."

"Oletteko varma vakuutuksestanne, hyvä herra piispa?"

"Ehdottomasti; sitäpaitsi saatte itse kuulla, miten siellä on

järjestelty."

"Belle-Isle on vain ollut kaikista linnoituspaikoista ikävin soturien

katsantokannan mukaan."

"Sen tiedän ja otin myös toimiakseni sikäli. Siellä on ahdasta, ei ole

yhteyttä muun maailman kanssa, ei naisia, ei peliseuraa; ja on ihan

surkeata nähdä --" lisäsi Aramis hymyillen omituiseen tapaansa --

"kuinka suuressa määrin nuoret miehet nykyaikana etsiskelevät

huvittelua ja kuinka herkkiä he sen johdosta ovat mieltymään

henkilöihin, jotka heille kustantavat sellaista ajanvietettä."

"Mutta jos he saavat hupia Belle-Islellä?"

"Jos se tapahtuu kuninkaan toimesta, niin he rakastavat kuningasta,

mutta jos kuningas jättää heidät ikäviinsä ja herra Fouquet toimittaa

heille hauskutusta, niin he kiintyvät rahaministeriin."

"Ja te olitte neuvonut isännöitsijääni, että hän heti heidän

tultuaan..."

"Ei, heidän annettiin ensin viikkokausia kärsiä rauhassa ikävää, ja he

alkoivat nurkua väittäen, että edelliset upseerit olivat saaneet

huvitella enemmän kuin he. Silloin heille vastattiin, että heidän

edeltäjänsä olivat osanneet laittautua herra Fouquetin ystäviksi ja

että jos herra Fouquet voisi ajatella heistä samaa, pitäisi hän kyllä

erityisenä huolenaan, että hänen alueellaan viihdyttäisiin. No, se pani

heidät miettimään. Mutta isännöitsijä lisäsi heti, että hän herra

Fouquetin käskyjä rikkomatta tunsi herransa kyllin hyvin, tietääkseen

jokaisen kuningasta palvelevan aatelismiehen herättävän hänen

harrastustaan, ja että hän tulokkaita tuntemattakin tahtoi tehdä heidän

hyväkseen yhtä paljon kuin toisillekin oli oltu huomaavaisia."

"Mainiota! Ja toivoakseni toiminta seurasi sanoja? Tiedättehän, etten

soisi nimessäni luvattavan mitään toteuttamatonta."

"Kyllä: upseerien käytettäväksi luovutettiin meidän molemmat

kaapparialuksemme ja teidän hevosenne, ja he saivat päärakennuksen

avaimet, niin että he nyt pääsevät metsästämään ja ratsastusretkille,

täydentäen seurueitaan niistä Belle-Islen ja ympäristön naisista, jotka

eivät pelkää tulevansa merikipeiksi."

"Ja Sarzeaussa ja Vannesissahan on paljon sellaisia naisia, teidän

korkea-arvoisuutenne?"

"Oh, pitkin koko rannikkoa", vastasi Aramis tyynesti.

"Ja miten on sotamiesten laita?"

"Järjestely on tietenkin ollut suhteellista; sotamiehille tarvittiin

viiniä, hyviä ruokavaroja ja korkeata palkkaa."

"Aivan oikein! Ja tuloksena siis on...?"

"Että nyt voimme luottaa tähän varusväkeen, joka on jo paremmalla

kannalla kuin entinen."

"Hyvä!"

"Ja tällaisesta menettelystä on jatkuvaa etua: jos on Jumalan tahto,

että varusväkeä vaihdetaan aina kahdenkin kuukauden väliajoilla,

tulee kolmisen vuoden kuluessa kokonainen armeijakunta siten

vaikuteltavaksemme; yhden rykmentin sijasta saamme viisikymmentätuhatta

miestä puolellemme."

"Niin, tiesin hyvin", sanoi Fouquet, "ettei kukaan muu kuin te voisi

osoittautua niin suuriarvoiseksi ja palkitsemattomaksi ystäväksi, herra

d'Herblay. Mutta näissä puuhissahan", lisäsi hän nauraen, "me kokonaan

unohdimme kelpo parooni du Vallonin; mihin hän onkaan joutunut? Minun

täytyy tunnustaa, että oleskellessani kolme viime päivää Saint-Mandéssa

en ollenkaan tullut ajatelleeksi ystäväämme tai muutakaan hyödyllistä."

"Minä en unohda häntä!" vastasi Aramis. "Portos on Saint-Mandéssa

hänkin ja lihoo päivä päivältä; hänellä on aina mieliruokia ja parhaita

viinejä tarjolla, ja kävelypaikaksi olen hänelle myöntänyt pikku

puiston, jonka te olette muuten pidättänyt samaan tarkoitukseen

itsellenne. Hän alkaakin jo taas olla jalkeilla ja harjoittelee

voimiaan taivuttelemalla nuoria saarnipuita tai pirstaamalla vanhoja

tammia kuten Krotonin Milon,[1] ja kun puistossa ei ole jalopeuroja,

niin tapaamme hänet varmaankin ihan eheänä. Portoksemme on oikea urho."

"Kyllä, mutta vähitellen hänen täytyy ikävystyäkin."

"Ei, siitä saamme olla huoletta."

"Hän voi ryhtyä tiedustelemaan?"

"Hän ei tapaa ketään."

"Mutta lopultakin hän kai odottaa tai toivoo jotakin?"

"Minä olen antanut hänelle toiveen, jonka me jonakuna päivänä

toteutamme, ja hän elää sen elvyttelemänä."

"Mikä hänen toivomuksensa on?"

"Tulla esitellyksi kuninkaalle."

"Ohoh! Millä perusteella?"

"Belle-Islen insinöörinä, _pardieu_!"

"Onko se mahdollista?"

"Ihan totta."

"Kas vain! Mutta eikö hänen pitäisi nyt palata Belle-Islelle?"

"Välttämättömästi, ja ajattelenkin lähettää hänet sinne niin pian kuin

suinkin käy laatuun. Portoksella on paljon esiintymiskykyä; hän on

mies, jonka heikkouden tunnemme vain d'Artagnan, Atos ja minä. Portos

ei milloinkaan menetä malttiaan; hän käyttäytyy aina peräti

arvokkaasti, ja upseerien silmissä hän tuntuu aivan ristiretkien

aikuiselta ritarilta. Hän juo pöydän alle koko esikunnan, itse

tuntematta humaustakaan päässänsä; hän kykenee herättämään heissä

kaikissa ihailua ja mieltymystä. Ja jos meillä myöhemmin sattuu

joku määräys pantavaksi täytäntöön, niin Portos toteuttaa sen

kirjaimellisesti, -- hän ei anna minkään esteen silloin häiritä suoraa

suuntaansa."

"Lähettäkää hänet siis takaisin."

"Sitä olen jo aikonut, -- mutta vasta jonkun päivän päästä sen teen,

sillä minun täytyy sanoa teille eräs seikka: minä epäilen d'Artagnania.

Hän ei ole Fontainebleaussa, kuten kenties olette huomannut, ja

d'Artagnan ei ole milloinkaan huvikseen syrjässä tai jouten. Nyt

saatuani omat asiani kuntoon yritänkin ottaa selville, mitä

d'Artagnanilla on hommanaan."

"Olette saanut asianne kuntoon, sanotte?"

"Niin."

"Siinä tapauksessa olette onnellinen mies; minä soisin voivani sanoa

samaa omasta asemastani."

"Ettehän toki ole enää levoton?"

"Hm!"

"Kuningas kohtelee teitä mitä parhaiten."

"Kyllä niin."

"Ja Colbert antaa teidän olla rauhassa?"

"Jokseenkin."

"Niin ollen", sanoi Aramis seuraten ripeätä ajatusjuoksuaan, joka oli

hänen vahva puolensa, "niin ollen voimmekin miettiä eilistä ehdotustani

sen tyttösen suhteen."

"Kenestä puhuittekaan?"

"Oletteko jo unohtanut?"

"En todellakaan muista."

"Huomautin neiti de la Vallièresta."

"Kas, totta kyllä!"

"Oletteko siis vastahakoinen käännyttämään tyttöä puolellenne?"

"Siinä on haittana se, että sydämeni on toisaalla; en tunne

minkäänlaista mieltymystä siihen lapsukaiseen."

"Hohoi!" vastasi Aramis; "sydämenne vetää teitä toisaanne, sanotte?"

"Niin."

"_Diable_, sellaista pitää varoa!"

"Miksi niin?"

"Olisi vaarallista antautua sydämensä valtaan, kun tarvitsee päätänsä

siinä määrin kuin te."

"Te olette oikeassa. Ja heti ensi kutsustanne minä jätinkin kaikki,

kuten näette. Mutta palatkaamme pienokaiseen. Mitä hyötyä luulette

minulle siitä koituvan, että kävisin hänelle huomaavaiseksi?"

"Asia on selvä. Kuningas on oikkunaan iskenyt silmänsä häneen; niin

ainakin luullaan."

"Ja te, jolle kaikki on selvillä, tiedätte kai muutakin?"

"Minä tiedän, että kuningas on vaihtanut tunteitaan hyvin äkkiä: aivan

äsken hän oli ihan hullaantunut Madameen, ja vielä muutamia päiviä

sitten Monsieur valitti siitä mieltymyksestä leskikuningattarelle;

seurauksena oli aviokiistoja ja äidillisiä nuhteita."

"Miten te tuon kaiken tiedätte?"

"Tiedänpä vain."

"No niin?"

"No, tämän eripuraisuuden ja nuhtelun jälkeen ei kuningas ole enää

puhutellut tai erityisesti lähestynyt hänen kuninkaallista korkeuttaan,

vaan kääntänyt huomionsa de la Vallièreen, Madamen hovineitoon.

Tiedättekö, mitä lempiseikoissa merkitsee kaihdin?"

"Hyvin."

"No niin, neiti de la Vallière tietenkin on vain Madamen kaihtimena.

Käyttäkää tätä asemaa hyväksenne, sopivasti antaen tytön ymmärtää, että

hän onkin valtiattarensa välikappale. Loukattu itserakkaus helpoittaa

valloitustanne, ja tuo tyttönen luonnollisesti tutustuu kuninkaan ja

Madamen salaisuuksiin. Ja te ette voi uskoakaan, mitä kaikkea järkevä

mies voi saada aikaan jonkun salaisuuden haltijana."

"Mutta miten lähestyä häntä?"

"Tekö kysytte sitä minulta!" vastasi Aramis.

"Vain syystä että minulla ei ole aikaa hänen varalleen."

"Hän on köyhä ja halpa-arvoinen; te toimitatte hänelle kunnollisen

aseman, -- ja valloittipa hän rakastajattarena kuninkaan tai ainoastaan

pääsee läheisiin väleihin uskottuna, niin teillä on hänessä uusi

avustajatar."

"Hyvä", mukausi Fouquet. "Mitä nyt ensin tekisimme pienokaisen

suhteen?"

"Miten olette menetellyt, herra yli-intendentti, kun olette tahtonut

valloittaa jonkun naisen?"

"Olen kirjoittanut hänelle rakkauteni vakuutuksia, tarjonnut

palvelulisiäni ja piirtänyt alle nimeni."

"Onko yksikään kyennyt vastustamaan teitä?"

"Yksi ainoa", vastasi Fouquet. "Mutta hiljakkoin hän taipui kuten

toisetkin."

"Otatteko nyt vaivaksenne kirjoittaa?" esitti Aramis, ojentaen

rahaministerille kynää.

"Sanelkaa!" pyysi hän. "Päässäni pyörii niin paljon muuta, etten

osaisi saada kokoon kahta riviä."

"Samapa se", vastasi Aramis. "Kirjoittakaa siis!"

Hän saneli:

'Hyvä neiti! Olen nähnyt teidät, ja teitä ei hämmästyttäne,

että olen huomannut teidät tenhoavaksi.

Mutta sulojanne vastaavan aseman puutteessa te voitte viettää

ainoastaan syrjäytettyä elämää hovissa.

Kunniallisen miehen rakkaus voisi -- jos teillä on ollenkaan

kunnianhimoa -- auttaa oikeuksiinsa teidän henkevyyttänne ja

viehkeyttänne.

Minä asetan rakkauteni teidän jalkainne juureen; mutta kun

kaikkein nöyrin ja varovaisinkin kiintymys saattaa kuitenkin

panna alttiiksi hellimänsä olennon, ei noin ihastuttavan

henkilön sovi antautua vaaraan ilman tulevaisuuden vakuuksia.

Jos suvaitsette vastata rakkauteeni, niin osoitan teille

kiitollisuuttani tekemällä teidät pysyväisesti vapaaksi ja

itsenäiseksi.'

Tämän kirjoitettuaan Fouquet katseli Aramista.

"Nimi vain alle", sanoi piispa.

"Onkohan se tarpeellista?"

"Teidän allekirjoituksenne tässä kirjeessä merkitsee miljoonaa, -- ette

ota huomioon sitä, hyvä yli-intendentti."

Fouquet kirjoitti nimensä.

"Kenet lähetätte nyt toimittamaan kirjettä perille?" kysyi Aramis.

"Erään älykkään palvelijan."

"Oletteko ihan varma hänestä?"

"Hän on taattu graubündeniläiseni. Hm, meidän pelimme ei muuten olekaan

tässä asiassa hullumpaa."

"Kuinka niin?"

"Jos on totta, mitä sanoitte tuon pienokaisen tehtävästä kuninkaan ja

Madamen suhteissa, antaa kuningas hänelle luonnollisesti niin paljon

rahaa kuin hän vain saattaa haluta."

"Kuninkaalla siis on rahoja?" kysyi Aramis.

"_Dame_, ei muutakaan voi uskoa, kun hän ei enää pyydä minulta!"

"Hoo, kyllä hän taas pyytääkin, olkaa varma siität"

"Minulla on vielä suotuisampikin seikka mainittavana: olisin luullut

hänen puhuvan minulle tuosta Vauxin juhlasta, jota Colbert pyrkii

toimittamaan niskoilleni, mutta hän ei ole virkkanut siitä sanaakaan."

"Vielä hän siitä puhuukin!"

"Te siis pidätte kuningasta kovin säälimättömänä, hyvä herra

d'Herblay?"

"En häntä."

"Hän on nuori ja siis taipuvampi suopeuteen."

"Hän on nuori ja siis heikko tai kiihkomielinen, ja herra Colbert

johtelee ilkeydellään kuninkaan heikkoutta tai herkkäluontoisuutta."

"Näettehän pelkäävänne häntä?"

"Sitä en kiellä."

"Mutta silloin minä olen hukassa."

"Kuinka niin?"

"Minä olin kuninkaan asioissa voimakas ainoastaan rahojen perusteella,

ja nyt olen taloudellisen perikadon partaalla."

"Ette suinkaan."

"Mitä! Tunnetteko siis asiani paremmin kuin minä itse?"

"Kenties."

"Mutta jos hän kuitenkin haluaa sen juhlan pantavaksi toimeen?"

"Silloin te järjestätte sen."

"Entä rahat?"

"Onko teiltä milloinkaan puuttunut varoja?"

"Voi, jos tietäisitte, millä hinnalla sain täytetyksi viime tarpeen!"

"Ensi kerralla se käy teiltä ihan vaivattomasti."

"Kuka minulle antaisi rahat?"

"Minä."

"Annatteko te minulle kuusi miljoonaa?"

"Kyllä."

"Te, -- kuusi miljoonaa!"

"Kymmenen, jos tarvitaan."

"Totisesti, hyvä d'Herblay", sanoi Fouquet, "teidän tyyni

luottavaisuutenne peloittaa minua enemmän kuin kuninkaan suuttumus."

"Joutavia!"

"Mikä siis oikein olettekaan?"

"Tokihan tunnette minut."

"Tarkoitin: mihin tähtäätte?"

"Minä tahdon, että Ranskan valtaistuimella tulee olla kuningas, joka on

suosiollinen herra Fouquetille, ja että herra Fouquet on minulle

suosiollinen."

"Ah", huudahti Fouquet puristaen hänen kättänsä, "minähän jo pidän

teitä läheisimpänä miehenäni; mutta uskokaa pois, rakas d'Herblay, te

antaudutte harhaluuloihin."

"Missä kohden?"

"Ludvig ei ikinä käänny minua kohtaan suopeaksi."

"En ole sanonutkaan, että Ludvig muuttuu teille suosiolliseksi."

"Mutta juurihan pääsitte sitä sanomasta!"

"En puhunut Ludvigista, vaan Ranskan kuninkaasta."

"Eikö se ole samaa?"

"Ei toki; siinä on suuri ero."

"En ymmärrä."

"Oivallatte piankin. Otaksukaa, että se kuningas on toinen mies kuin

Ludvig XIV."

"Toinen mies?"

"Niin, jonka on kiiltäminen teitä kaikesta."

"Mahdotonta!"

"Vieläpä valtaistuimestaan."

"Oh, te olette järjiltänne! Ei ole olemassa ketään, joka voisi asettua

Ludvig XIV:n sijaan valtaistuimelle. En kykene havaitsemaan ketään

sellaista, en ainoatakaan."

"Minä tiedän yhden."

"Ellei se olisi Monsieur", vihjaisi Fouquet levottomasti silmäillen

Aramista. "Mutta Monsieur..."

"Se ei ole Monsieur."

"Miten saattaisi mikään hallitsijasukuun kuulumaton ruhtinas, jolla ei

olisi mitään oikeutta...?"

"Minun tai oikeastaan teidän kuninkaanne on oleva kaikkea, mitä hänen

pitääkin olla; olkaa siitä seikasta huoleti."

"Varokaa, varokaa, herra d'Herblay, te saatte minut vapisemaan, ja

päätäni huimaa."

Aramis hymyili.

"Te vapisette ja huimaannutte vähästä", vastasi hän. "Oh, te todella

pelästytätte minut."

Aramis hymyili yhä.

"Te nauratte vain?" ihmetteli Fouquet.

"Ja sen päivän koittaessa tekin nauratte; nyt minun vain tulee pysyä

ainoana naurajana."

"Mutta selittäkää toki edes hiukan!"

"Kyllä selitän aikanaan; sillävälin älkää pelätkö mitään. Te olette

yhtä vähän Pietari kuin minä olen Vapahtaja, mutta kuitenkin minä sanon

teille: 'Heikkouskoinen, miksi epäilet?'"

"Voi, hyvä Jumala, minä epäilen... minä epäilen, koska en näe mitään."

"Silloin olette sokea, ja siinä tapauksessa en enää kohtele teitä

Pietarina, vaan Paavalina, ja sanon teille: 'Se päivä tulee, jona sinun

silmäsi avautuvat!'"

"Voi", äännähti Fouquet, "kuinka mielelläni uskoisinkaan!"

"Te ette usko, vaikka olen ainakin kymmenesti kuljettanut teidät kuilun

yli, johon olisitte yksin ollen sortunut! Te ette usko, -- te, joka

yliprokuraattorista olette kohonnut intendentin arvoon, intendentistä

pääministeriksi ja siitä olette nousemassa valtakunnan melkein

itsenäiseksi kansleriksi. Mutta ei", sanoi hän yhä hymyillen, "ei, ei,

te ette voi nähdä ettekä siis myöskään uskoa."

Ja Aramis nousi poistuakseen.

"Vielä sananen", virkkoi Fouquet. "Te ette ole milloinkaan ennen

puhunut minulle täten; te ette ole koskaan esiintynyt niin

luottavaisena tai oikeammiten uhmaavana."

"Syystä että äänekkääseen puhumiseen tarvitaan vapaa sananvalta."

"Teillä on se siis nyt?"

"Niin."

"Vasta saatuna?"

"Eilisestä asti."

"Olkaa varovainen, herra d'Herblay, te ajatte varmuuden

uhkarohkeuteen."

"Mahtiin voi perustaa paljon rohkeutta."

"Te olette mahtava?"

"Olen tarjonnut teille kymmenen miljoonaa ja pidän sen summan yhä

varallanne."

Fouquet nousi ihan hämmennyksissään.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "kuulkaahan: te puhuitte kuninkaiden

syöksemisestä valtaistuimelta ja asettamisesta valtaan. Herra

armahtakoon, mutta jos olen täydellä järjelläni, niin sitä te äsken

haastoitte!"

"Niin todellakin."

"Ja miksi puhuitte sellaista?"

"Saattaa hyvinkin puhua valtaistuinten vallinnasta, kun itse on tämän

maailman kuninkaitten yläpuolella."

"Oletteko siis kaikkivaltias?" huudahti Fouquet.

"Pysyn sanoissani", vastasi Aramis. Hänen silmänsä leimusivat ja

huulensa värähtelivät.

Fouquet heittäysi jälleen nojatuoliin ja antoi päänsä vaipua käsien

varaan.

Aramis katseli häntä hetkisen kuten ihmiskohtaloita johteleva enkeli

olisi silmäillyt tavallista kuolevaista.

"Hyvää yötä", toivotti hän; "nukkukaa hyvin ja lähettäkää kirjeenne la

Vallièrelle. Huomenna kai jälleen tapaamme?"

"Niin, huomenna", vastasi Fouquet ja pudisti päätänsä kuin henkilö,

joka tointuu tajulleen. "Mutta missä parhaiten?"

"Kuninkaan ajoretkellä, jos suvaitsette."

"Se sopii hyvin."

Ja he erosivat.

135.