Päivä jo hämärti, kun miehet saapuivat kotikylänsä nurkkiin.
Klinkkustiinan Vihtori oli jo aikaisemmin hypännyt reestä pois ja
lähtenyt astelemaan omille asuntomailleen.
Janne aikoi kyyditä Matin kotiaan, mutta tämä rukoili oikein
kauniisti, että Janne ei nyt veisi häntä kotiin, vaan päästäisi
nukkumaan Jannen luo vielä siksi yötä.
-- Aamulla ihminen aina on uljaampi ja mieli on rohkeampi, sanoi hän.
Eihän Jannella ollut sydäntä kieltää Matilta tätä viimeistä
palvelusta, ja niin he kaikin kolmisin, Matti, Janne ja Topias,
ajoivat Jannen kotia kohden.
Kun Hilma kuuli tuttujen kulkusten kilinän, riensi hän heti pihalle
vastaan.
-- Herra jestas kuitenkin! huusi hän. Siinähän se kauppias nyt
viimeinkin on. Minä olen täällä jo itkenyt kauppiasta kuolleeksi.
-- Ei pidä itkeä tarpeettomia asioita, sanoi Janne. Eihän Tampereen
markkinat ole mikään murhapaikka.
-- Ja siinähän on Syrjälänkin isäntä ja ihka elävänä! huudahti
Hilma. Ja kuinka emäntä on odottanut isäntää, on ollut täälläkin
kysymässä. Ensin hän itki ihan niinkuin kaikki reijät olisi olleet
auki, mutta sitten, kun Peltolan emäntä palasi sieltä markkinoilta,
on tullut toinen ääni kelloon. Hän kävi toistamiseen täällä kysymässä
kauppiasta ja uhkasi vääntää kauppiaan niskat viiteen mutkaan. Mutta
silloin minä sanoin, että on minullakin osuutta kauppiaaseen ja että
minä panen siihen tenän, enkä anna vääntää hänen niskojaan nurin.
Niin minä sanoin.
Matti huokasi syvään. Pää kallellaan hän asteli tupaan.
-- Mitä ne kaikki ihmiset minusta nyt min tahtovat? sanoi Janne
kiukuissaan. Eikö tässä saa enää olla markkinoillakaan silloin kun
haluttaa?
-- Ja sitten kävi Peltolan emäntä täällä, jatkoi Hilma.
-- Mitäs hän haki? kysyi Janne.
-- Kauppiasta tietysti, vastasi Hilma. Ensin hän kiroili, kun kuuli,
että kauppias ei ollutkaan vielä palannut. Sitä riivaa ihan vissisti
jokin, niin kiukkuinen hän oli. Ja kun hän oli aikansa kiroillut,
niin hän itki. Hän pelkäsi, että kauppias oli lopettanut päivänsä.
Kyllä minä vakuutin, että ei meidän kauppias sellaista joudu
tekemään, sillä on niin paljon hommattavaa vielä maailmassa.
-- Se oli oikein vastattu, sanoi Janne. Hyvä on, että sinä, Hilma,
puolustat minun kunniaani.
-- Ja sitten hän meni. Kun minä näin hänen toisen kerran tulevan,
niin panin oven eteen kangen ja puhelin avaimen reijästä hänen
kanssaan. Minä en sellaista ihmistä päästä sisään, joka puhuu niin
pahaa kauppiaasta.
-- Kai hän silloin meni kotiaan?
-- Mitä vielä! Syrjälään hän on mennyt, ja siellä ne molemmat naiset
nyt odottavat.
-- Minä en sano muuta kuin: kohtalo, kohtalo! sanoi Janne.
Hän käski Hilmaa menemään kyökkiin ja valmistamaan heille ruokaa.
Kun Janne tuli tupaan, oli siellä Matti jo itseään pesän edessä
lämmittelemässä.
-- Kuulehan, Matti, sanoi Janne. Siellä sinun talossasi on nyt koolla
oikea armeija. Siellä on Pauliinakin.
-- Kuinkas me sitten sinne enää tohdimmekaan mennä? Minä karkaan
jonnekin, menen vaikka Tammelaan, siellä on Torron suuren suon takana
rauhallinen paikka.
-- Ottakaamme itsellemme röyhkeyden kilpi ja sanan miekka, niin kyllä
voitamme, sanoi Janne.
-- Mistähän minä sen röyhkeyden ottaisin, kun minun luontoni on niin
kovasti lempeä. Ja onhan sanakin minun suussani niin kovasti lujassa,
että vasta viinalla irroitettuna pääsee esille. Kyllä nyt taisi tulla
meille kummallekin sellainen elämä eteen, että helvetissä ei ole sen
kirjavampaa.
Hilma pisti päänsä oven raosta sisään ja sanoi:
-- Täällä on kyökissä Lahdenperän Eevastiina. Kuuluu olevan asiaa
isännälle.
-- Mitä ne naiset kaikki nyt yhdellä liudalla meidän perästämme
juoksevat, sanoi Matti. Joko hänkin tahtoo minua tilille vaatia?
Samassa tuli Eevastiina sisään. Niiattuaan syvään hän kätteli
kauppiasta ja isäntää.
-- Minä olin kylällä asioilla ja silloin kuulin, että kauppias oli
yhdessä isännän kanssa tullut tänne. Minä ajoin silloin kiireimmän
kautta tänne, ja juoksihan se varsakin ihan kuin olisi arvannut, mitä
asiaa minulla oli.
-- No nyt on kaikki päässyt irti, jos jo hevosetkin minua hakevat,
sanoi Matti. Mitä, herran nimessä, minulla on tekemistä teidän
varsojenne kanssa?
-- Kiittämässähän me olemme, sanoi Eevastiina. Kun isäntä on ollut
niin kovasti hyvä meidän Aakustille siellä markkinoilla, niin tulimme
sanomaan kiitoksemme.
Vasta nyt muisti Matti, mitä hän oli tehnyt Aakustille.
-- No, no, häälahjanhan minä ainoastaan annoin.
-- Mutta niin suuren. Meidän Aakusti oli ihan sekaisin ilosta kotia
tullessaan. Ja kyllä Emmakin oli. Olemmehan me kaikin käyneet isäntää
hakemassa, mutta kun ei ole ollut kotona. Kun minä nyt satuin
tietämään, että isäntä on tullut, niin kävin senvuoksi sanomaan, että
niin hyvää miestä ei ole toista kuin Syrjälän isäntä.
-- Niin sitä Eevastiina sanoo ja sellaiseksi minut monet huomaavat,
sen minä tiedän. Mutta mitä hyötyä siitä on minulle? Nyt minä tässä
odottelen pelolla ja vavistuksella sitä hetkeä, jona uskallan mennä
kotia.
-- Kyllä siellä todellakin taidetaan lämpöisellä mielellä isäntää
odotella, sanoi Eevastiina ja hymähti.
Matti katseli terävästi Eevastiinaan hetkisen.
-- Kun minä muistelen, millainen Eevastiinakin oli nuorena, sanoi
Matti, niin kummastelen minä, millä keinoin teidänkin miehenne
ylivallan sai.
-- Eihän siihen mitään keinoa tarvittu, vastasi Eevastiina. Hän otti
vallan ja sillä hyvä.
-- Otti ja otti, hyvähän niin on sanoa. Mutta mistä saa sen
uskalluksen?
-- Omasta luonnosta se kai esille tulee, en minä muuta tiedä, vastasi
Eevastiina.
-- Ei Eevastiina yhtään hullummin puhu, sanoi Janne. Kyllä tuossa
puheessa on paljon perää. Rohkeutta ja uskallusta maailmassa
tarvitaan.
Eevastiina katsoi hymyillen molempiin miehiin, pyyhkäisi kädellään
polveaan ja sanoi:
-- Eiköhän jokainen nainen mielellään tottele miestä, jos mies vaan
osaa oikealla tavalla käskeä. Niin minä olen tuumaillut, kun olen
elämää silmällä pitänyt. Ellei minun mieheni olisi minua osannut
pitää kurissa, niin mitä minä hänestä olisin välittänytkään. Ja
tietäähän sitä, että kyllä komentavassakin miehessä aina hellä paikka
on sielun peräkamarissa. Ja kun sinne sitten kerran pääsee, niin
sitä iloisempi on. Kun minä katsellen sitä meidän nuorta paria, niin
huomaan, että sama juttu siinäkin on. Aakusti pitää kyllä toisinaan
sellaista komentoa, että pois tieltä, mutta niin se on taas herkkä
sille Emmalleen, kun on saanut aikansa rymytä. Mutta eihän Emma
Aakustia rakastaisi, ellei saisi toisinaan pelätäkin.
-- Mihinkä kaikkeen Eevastiina tällä puheellansa tahtoo oikeastaan
tulla? kysyi Matti. Pitäisikö minun ruveta sitä meidän muijaa
pitämään kovissa kourissa? Ei siitä taitaisi mitään tulla. Kyllä se
ämmä on jo niin parkittu pahuudessa, että ei sitä kukaan jaksaisi
kylliksi kauaa enää komentaa. Ei jaksaisi, eikä pääsisi edes
alkuunkaan. Onhan se niin mahtavakin kuin Tampereen raatikammarin
uuni, että sitä katsellessakin jo hirvittää miestä.
Mutta Janne oli tämän aikana jo saanut uuden ajatuksen, jonka hän
tahtoi heti toteuttaa.
-- Eevastiinan puheissa piilee järki ja suuri viisaus, vaikka sinä,
Matti, et sitä huomaa, sanoi Janne. Kun entisellä käytökselläsi
et kuitenkaan saa osaksesi mitään muuta kuin haukkumisia ja pahaa
elämää, niin miksi et yrittäisi kerran sinäkin olla tuima ja
tuittuinen?
-- Joko nyt sinäkin minua yllytät luvattomiin töihin, sanoi Matti.
Älkää, herran nimessä, puhuko minulle sellaista! Minä tiedän, mitä
Miina on, sillä minä olen jo niin monta vuotta ollut sen naisen
kanssa naimisissa. Te olette olleet hänen tuttaviaan, minä olen hänen
miehensä. Te ette tunne häntä, mutta minä tunnen. Jos minä menen
kotia, ja sen minä tiedän kerran kuitenkin tekeväni, niin kyllä
minä muutaman päivän perästä istun peräkamarissa ja luen Jeremiaan
valitusvirsiä. Se onkin ainoa paikka raamatusta, jonka minä kohta
osaan ulkoa.
-- Älä sinä siinä nyt puhu tyhmyyksiä, sanoi Janne, vaan anna meidän
selittää sinulle. Katsohan nyt, Matti, kun sinä kuitenkin saat
kovan kohtelun osaksesi, niin miksi et silloin yhtä hyvin käyttäisi
hyväksesi kaikkea sitä, mitä tässä sinulle neuvotaan? Ota kerran
tuima muoto päällesi ja puhu Miinalle suoraa kieltä. Sano, että sinä
olet isäntä talossa ja että sinulla on täysi oikeus tehdä niin kuin
parhaaksi näet.
-- Oletko sinä koskaan katsonut Miinaan silloin, kun kiukku on
hänessä saanut vallan? sanoi Matti. Sen silmät, herra varjelkoon,
millaiset silmät sillä on! Kun minä vain katson niihin, niin tunnen,
miten polvet menevät koukkuun ja miten sydän alkaa jumalattomasti
pompottaa.
-- Älä katso häneen! sanoi Janne. Pane silmäsi kiinni ja puhu sitten.
-- Ja mitä minä puhun, kun Miina kuitenkin koko ajan puhuu? Hän on
tottunut sellaiseen.
-- Puhu sinäkin, sanoi Janne. Puhu niin kauan, että hän paljaasta
ihmetyksestä rupeaa kuuntelemaan.
-- Mutta mitä minä sanon? Jos sinä sen tiedät, niin selitä minulle.
-- Ajattele kaikkea sitä, mitä olet tähän asti saanut kärsiä.
-- Jaa-ah, jos minä sitä ajattelen, niin totisesti riittää minulla
kyllä puhumista, sillä niin on tämä minun elämäni ollut kuin kirpun
pakoa nokkelan naisen hyppysien tieltä. Milloin on sieluni saanut
tehdä sellaisia hyppyjä, että on oikein huimannut, milloin olen
koettanut piilotella kaiken taakse, joka rakoon ja koloon. Mutta aina
on tuo nainen lopulta sittenkin saanut minut kiinni. Ja jos minä
olisin huono mies, mutta totisesti, sitä minä en ole, hyvä mies minä
olen! Ja tahtoisinpa nähdä sen isännän, joka tässä pitäjässä tekee
talonsa puolesta enemmän työtä kuin mitä minä teen. Mutta onko se
auttanut, onko se auttanut? Minä viivyn hiukan markkinoilla, ja heti
olen sellaisen pelon vallassa, että oikein!
-- Älä siinä nyt ruikuta aivan kuin olisit pikku poika, joka on
housunsa repinyt eikä uskalla mennä kotia, sanoi Janne tiukasti. Me
olemme neuvoneet sinulle keinon, jonka avulla voit pulastasi päästä.
Noudata sitä. Kuuntele tarkkaavasti nyt, kuinka me sinulle panemme
valmiit sanat suuhun.
Hymy leikki niin ihmeellisen kauniisti Eevastiinan suupielissä, kun
hän näki Matin surkeana istuvan tuolillaan ja Jannen sääret hajallaan
ja innostuksen tulen leimutessa silmistä seisovan keskellä permantoa.
-- Paina nyt visusti mieleesi se opetus, joka sinulle täällä
annetaan, sanoi Janne. Astu uljaasti Miinan eteen, vailla pelkoa ja
vapistusta, naulaa silmäsi häneen ja huuda: Pidä suusi kiinni, ämmä!
Luuletko, että sinä tässä talossa olet se, joka kaiken määräät?
-- En minä koskaan noin pitkälle pääse, ruikutti Matti. Sitä ennen on
jo Miina lyönyt minua keskelle suuta.
-- Ei Miina lyö, jos rohkeasti alat. Korota äänesi niin korkealle
kuin suinkin on mahdollista ja läimäytä totuus hänelle ihan keskelle
naamaa. Sano: Mies on talon kunnia, mutta siitä sinä et ole yhtään
välittänyt. Sinä olet tehnyt minut naurun alaiseksi, niin, sitä sinä
olet tehnyt. Mutta nyt tulee toinen ääni tähän taloon.
-- Aijai, sanoi Matti, kuinka tuo kuuluu kauniilta, kun vaan
sellainen olisi mahdollista.
-- Kaikki on maailmassa mahdollista, kun ihminen hommaa oikealla
tavalla, sanoi Janne.
-- Jatka, rakas Janne, jatka. Sinun sanasi ovat ihanaa palsamia minun
sielulleni. Mitä minä sitten sanon Miinalle?
-- Sinä lyöt nyrkkisi pöytään ja karjaiset! Ja jollei tästä tule
sellainen meno taloon kuin minä tahdon, niin heitän minä joka sorkan
pellolle. Kokoa sitten pihamaalta kinttujasi, jos ne kaikki löydät.
Matti ihan innostui ja huusi:
-- Niin, kokoa sitten pihamaalta kinttujasi, jos ne sitten enää
sieltä löydätkään, sillä minä heitän ne niin jumalattoman kauas, että
ei näy muuta kuin pieni varjo vaan, kun ne mennä huristavat.
Kauan aikaa Janne Matille tällä tavoin selitteli kotiripityksen
suurta salaisuutta, ja niin vakuuttavasti hän sen teki, että Matissa
heräsi rohkeus ja hän viimein sanoi:
-- Mitä me tässä suotta viivyttelemme? Mennään kotia ja pannaan
puhdistus toimeen!
-- Se on oikein ja uljaasti ajateltu! sanoi Janne.
Hän huusi kyökkiin:
-- Topias, mene valjastamaan meidän valakka!
-- Minne sitä vielä nyt niin iltahämyssä mennään? kysyi Topias.
-- Syrjälän isäntä lähtee kotiaan, vastasi Janne.
-- Niin, minä menen kotia ja panen siellä toimeen yhtä ja toista,
vakuutti Matti.
-- Jollei kauppias minua ihan välttämättömästi tarvitse, niin kyllä
minä pysyisin siitä yhdestä ja toisesta mielelläni loitolla, sanoi
Topias.
-- Jää sinä tänne, jos sinua pelottaa, sanoi Matti. Tässä on joukko,
joka ei tällä hetkellä mitään pelkää. Me menemme vaikka helvetin
emämuoria vastaan.
Ja kääntyen toisten puoleen sanoi Matti:
-- Kyllä se miehellinen rohkeus sentään on ihmeellinen asia. Se
panee sellaisen hyvän vieterin miehen sisälle, sellaisen, joka
saattaa järjen ja kielen oikein hyrräämään. Minä en ole tähän asti
oikein tietänyt, mitä minulle miehenä kuuluu, mutta nyt se on
minulle alkanut selvitä. Kiitos siitä sinulle, Janne, ja kiitos
teillekin, Eevastiina, joka suurella viisaudellanne ja erinomaisella
ymmärryksellänne olette minua oikealle tielle holtannut.
-- Kyllä tänä iltana nyt on toinen meno Syrjälässä kuin ennen, sanoi
Janne.
-- Älähän sano muuta, vastasi Matti, ja hänen suunsa levisi oikein
leveään hymyyn. Tänä iltana saa Miina itse kantaa meille suuhun
kaadettavaa. Minä komentieraan, ja Miina juoksentelee minkä ennättää,
niiaa ja tarjoo oikein eteen kaiken. Niin sitä tänä iltana vielä
meidän talossa ollaan. Matti alkoi pukea turkkia ylleen.
-- Eiköhän Topias jo ole saanut hevosta valjaisiin? sanoi hän.
Kovasti kauan hän viivytteleekin. Eikö hän tiedä, että meillä on
kova kiire päästä täältä pois. Kun minulla on oma talo, niin tahdon
minä siellä yötäkin olla. En minä ole mikään kerjäläinen, joka saa
toisilta yösijaa mankua.
Jo kuului kulkusten kilinää pihalta. Matti ja Janne menivät ulos,
nousivat rekeen ja lähtivät ajamaan. Eevastiina päästi hevosensa irti
tikapuista, joihin se oli ollut sidottu, ja läksi ajamaan jälestä.
* * * * *
Jo alkoivat Syrjälän nurkat näkyä, kun Matti tarttui ohjaksiin, joita
Janne piteli, ja sanoi:
-- Eihän pidetä sentään sellaista kiirettä, annetaan hevosen hiukan
huohottaa. Johan me olemme ihan lähellä.
-- Mitä me tässä sillä lailla viivyttelemme? sanoi Janne. Mennään
niin että hurisee pihalle, jotta Miina tietää, kuka on tulossa.
Ja Janne löi valakkaa, ja se kiisi minkä alta pääsi.
Ihan talon portin luona pidätti Matti Jannea.
-- Annahan, kun minä nousen reestä jo tässä pois, sanoi hän.
-- Minne sinä nyt menet? kysyi Janne.
-- Tuntuu niin kovasti kummalliselta ruumiissa, vaikerteli
Matti. Mitenkä lienevätkään ne kaikki kaupungin hyvyydet siellä
sekaantuneet? Aja sinä edeltä pihaan ja mene taloon, kyllä minä tulen
sitten perästä. Minä poikkean ensin tänne syrjään.
Matti oli jo hypännyt reestä pois ja juoksi nurkan taakse. Janne
huusi hänen jälkeensä:
-- Matti, Matti, älä mene!
Hän aikoi lähteä juoksemaan Matin jälestä, kun samassa talon ovelle
ilmestyi kaksi naista.
Toinen oli Miina ja toinen Pauliina. He olivat kuulleet kulkusten
kilinän ja tulivat katsomaan, keitä vieraita oli tulossa.
Kun Pauliina kuuli Jannen äänen, niin hän huusi:
-- Se on Janne!
Samassa juoksi Miinakin reen viereen ja huusi:
-- Missä on Matti?
Pauliina ryntäsi jälestä ja kiljaisi:
-- Missä sinä olet näin kauan viipynyt, sinä onneton mies?
Valakka säikähti tätä melua ja läksi kiitämään eteenpäin pihan
toiselle puolelle. Näin pääsi Janne ensi hädässään naisia pakoon.
Pihan toisella puolella hän sitoi valakan kiinni ja asteli pää
pystyssä ja suu sotaan valmiina naisia kohden.
-- Älkää siinä kilpaa huutako! sanoi Janne. Menkää sisälle, niin minä
kerron kaiken.
Mutta naiset eivät osanneet pitää suutaan kiinni, vaan kaiken aikaa,
minkä tarvitsivat päästäkseen tupaan, he kyselivät kilpaa, Miina
Matista ja Pauliina Jannesta ja hänen retkistään.
-- Jollette nyt jo pidä suutanne kiinni, huusi viimein Janne, niin
teen minä sen, ja silloin saatte kysyä vaikka mitä, ettekä saa yhtään
mitään tietää.
Tämä uhkaus sai naiset vaikenemaan hetkiseksi.
Eevastiina oli noussut reestään, sitonut hevosensa kiinni, pannut sen
eteen heiniä ja astui toisten jälestä tupaan.
-- Missä on Matti? kysyi Miina heti, kun tuvan ovi oli sulkeutunut.
-- Matti on kotona, vastasi Janne.
-- Missä kotona?
-- Täällä.
-- Miksi ei hän tule sisään?
-- Hänellä oli ensin muuta toimitettavaa.
-- Mitä toimitettavaa hänellä oli?
-- Hän meni purkamaan ensin kiukkuaan, jotta ei liian pahoja sanoja
laskisi suustaan.
-- Älä siinä hölise, sanoi Miina. Omaa pelkuruuttaan se mies on
piilemässä. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Eihän hän ole eläissään
tohtinut yhtä ainoata kovaa sanaa sanoa.
-- Mutta nyt hän sanoo, vakuutti Janne. Hän on koonnut itselleen
rohkeutta ja ottaa talon ohjakset käsiinsä.
-- No, sellaista ihmettä ei tapahdu enää tämän maailman aikaan, sanoi
Miina, että Matti mieheksi tulisi. Kyllä minä hänessä olen sitä
koettanut tuoda ilmoille, mutta ei ole onnistunut. Kinnas on kinnas,
ei se siitä kirveeksi muutu.
-- Ei sitä niinkään varmasti tiedä, sanoi Janne. Sittenhän, Miina,
saat nähdä, kun Matti tulee sisään.
Pauliina ei enää jaksanut hillitä itseään ja puhehaluaan, vaan
töytäisi Jannea kylkeen ja sanoi:
-- Missä ihmeessä sinä olet ollut? Mitä sinä sillä lailla karkasit?
-- En minä ole karannut, sanoi Janne juhlallisesti. Minä menin
silloin, kun minun oli mentävä. Ja minä pyydän kerta kaikkiaan
huomauttaa Pauliinalle, että minä olen vapaa mies enkä anna
vieraitten naisten tulla minun elämääni määräämään.
-- Mutta kun sinä sillä lailla menet juomaan itsesi ihan
sikahumalaan! sanoi Pauliina. Olithan sinä ihan hervoton silloin, kun
minä sinut tillikasta otin pois.
-- Pidä suusi kiinni! sanoi Janne. Mikä hervoton minä olin? Minä
annoin sinun menetellä niinkuin tahdoit, jotta ei tulisi suurta
häväistystä sinun osaksesi. Ajattelehan, olisiko kunniastasi ollut
enää mitään jälellä, jos minä olisin huutanut poliisia ja olisin
antanut sinun joutua putkaan väkivallanteosta? Pahasti sinä minua
kohtelit, mutta minä kaikessa ajattelin sinun parastasi. Sellainen
minä olen. Käännä silmäsi itseesi ja sano sitten, millainen sinä olet.
Pauliina jäi aivan suu ammollaan kuuntelemaan Jannea. Tämä asioiden
käänne oli hänelle niin perin uusi, että hän ei osannut sanoa mitään.
Tähän asti oli hän ollut ihan varmasti vakuutettu siitä, että hän
kaikessa oli menetellyt niinkuin hänellä oli oikeus menetellä, ja
nyt tuleekin toinen ja sanoo, että hän olikin kulkenut koko ajan
vääryyden ja pahanteon polkuja. Lopulta hänen sisunsa otti oikein
aika loikkauksen eteenpäin ja hän aikoi sanoa jotain, kun Janne
huomasi sen ja tiuskaisi:
-- Ole siinä vaiti, äläkä rupea sekoittamaan asioita!
-- Mutta missä on Matti? kysyi Miina. Missä mies viipyy?
-- Kyllä hänen jo pitäisi olla ennättänyt tulla, arveli Janne.
Hänessä heräsi ajatus, että Matti ehkä olikin kadottanut kaiken
rohkeutensa ja nyt oli piilottautunut jonnekin, päästäkseen Miinan
vihoja pakoon. Mutta ellei Matti nyt kokoa kiukkuaan ja ala käyttää
sanan voimaa, sen tiesi Janne, niin eivät he molemmat koskaan enää
kunnialla selviydy tästä markkinamatkasta. Matti oli saatava hinnalla
millä tahansa kiukustumaan.
-- Odottakaahan, kun minä menen katsomaan, minne mies on jäänyt,
sanoi Janne.
Hän meni portaille ja huuteli hämärään:
-- Matti hoi! Missä sinä olet? Tule tänne! Miina ja me kaikki
odotamme sinua.
Hän kuunteli. Ei mistään tullut vastausta.
-- Tule vain turvassa, ei täällä ole mitään hätää! huusi Janne.
Ei kuulunut hiiskaustakaan.
-- Nyt se riivattu tallukka on jossain kyyryllään mieli
monenkarvaisena ja miettii, millä tavoin osaisi Miinalta rukoilla
kaikki anteeksi. Mutta sillä tavalla ei nyt päästä yhtään minnekään,
sen minä tiedän. Vaikka hän sitten tulisi perästäpäin hulluksi, mutta
kiukkuisena täytyy hänen nyt astua Miinan eteen. Jollei hän sitä tee,
niin kyllä Miina siitä huolen pitää, että Matin sairausjutusta tulee
iänikuinen nalkutus, ja kun minä olen siinä samassa talkkunassa ollut
mukana, niin on minun kunniani mennyt. Minä vedän sen miehen vaikka
korvista tupaan.
Näin päättäen lähti Janne etsimään Mattia.
Pimeässä hän huuteli, mutta mistään ei kuulunut vastausta.
-- Ei suinkaan se aikansa kuluksi ole mennyt hirteen, arveli hän. Se
olisi sentään niin epätoverillisesti tehty, että ei hän sitä tohtisi,
sillä kyllä hän tietää, mitä minä siihen juttuun sanoisin. Ei hän
toiseen taloonkaan ole uskaltanut mennä. Kyllä hän ihan varmasti on
täällä. On tämäkin leikkiä! Tässä vanhoilla päivillään saa keskellä
talvipimeätä leikkiä kuurupiiloisilla.
Janne huuteli Mattia ja kuunteli. Vähään aikaan ei kuulunut mitään,
mutta sitten tuli jostain aivan läheltä sellaista pientä pirinää kuin
kuuluu aivastuksen tuoksahduksen katketessa kesken.
-- Se jeeveli on saanut nuhan! sanoi Janne. Kyllä minä sen nyt saan
käsiini.
Janne riensi sinne päin, josta ääni oli tullut. Pimeässä hän näki
jotain liikuskelevan karkuun. Janne ryntäsi nopeasti esiin ja tarrasi
pakenijan niskaan kiinni.
-- Älähän mene karkuun, huusi Janne, vaan tule tupaan, siellä sinua
kovasti odotetaan!
-- Rakas Janne, sinä minun nuoruuteni hempeimmän ajan leikkitoveri,
minä rukoilen sinua, älä vie minua sinne, sanoi Matti. Anna minun
mennä talliin tai navettaan tai sikopahnoille nukkumaan, mutta älä
vie minua Miinan viereen, älä vie!
Matin äänessä oli sellainen armoa rukoileva sävy, että Jannen mieli
oli jo lauhtumaisillaan ja hän olisi antanut miehen tehdä ihan
niinkuin itse halusi, ellei hänen kaunis kunniansa olisi ollut
vaarassa.
-- Et sinä nyt pääse yhtään minnekään, sanoi Janne. Tupaan sinun
täytyy tulla. Ja puhu sitten Miinalle. Minä olen häntä jo kyllä
valmistellut. Ei hän kovasti kummastu, kun sinä puheesi tulvan
päästät valloilleen.
-- Minkätähden minua tällä tavalla vainotaan, ruikutti Matti. Antakaa
minun yksinäni pitää selkäni ja saunani, Miinani ja piinani. Mitä se
teihin kuuluu? Minähän sen kaiken kärsin ettekä te.
-- Kyllä tämä asia muihinkin koskee, vakuutti Janne. Koko miessuvun
kunnia on tässä kysymyksessä.
-- Mikä miessuvun esitaistelija minä nyt sitten yhtäkkiä olen,
sanoi Matti. Eihän minua tähän asti ole aina edes oikeana miehenä
pidettykään. Mistä tämä suuri edesvastuu nyt tulee, joka minun
selkääni sälytetään? Ja samapa se, mitä Miina miessuvusta ajattelee,
hyvää tai pahaa. Hän on ottanut minut, eikä toista ota enää. Sen minä
niin visusti tiedän.
-- Älä siinä suotta jupata, sanoi Janne ja alkoi raahata Mattia tupaa
kohden. Puhu sitten, kun sinne sisälle pääset.
Turhaan Matti rukoili. Janne piti lujasti saaliistaan kiinni ja
veti häntä yhä lähemmäksi tupaa kohden. Mutta kun portaitten eteen
tultiin, niin siinä Matti teki tuiman tenän, niin tuiman, että oli
aivan vähällä päästä Jannen käsistä pakoon. Janne siinä melusi, ja
naisväki ryntäsi tuvasta katsomaan, mikä oli hätänä.
Kun Janne näki Miinan ja Pauliinan sekä Eevastiinan heidän takanaan
seisovan tuvan portailla, niin hän tuumi:
-- Jollei totuudella pääse siihen, mihin tahtoo, niin pääsee kai
valheella.
Ja hän huusi, minkä suinkin jaksoi:
-- Älkää, herran nimessä, tulko tänne lähelle. Matti on ihan
vimmoissaan. Katsokaa, hyvät ihmiset, miten hän koettaa päästä minun
käsistäni pois! Sinne Miinaan se tahtoo rynnätä.
-- Pois minä tahdon! huusi Matti.
-- Minne pois, huusi vastaukseksi Janne. Niinkuin en äsken olisi
kuullut, kuinka Miinaa sadattelit sellaisella voimalla, ettei
ainoakaan vanhapoika naista sillä tavalla maalaile.
Miina huitoi Jannelle käsillään ja huusi:
-- Älä päästä irti, älä päästä, Janne!
-- Jollet sinä, senkin haaska, mene siitä pois, niin minä revin sinut
kappaleiksi! huusi Matti Jannelle.
-- Kuuletteko, vaimot siellä, kuuletteko? Noin se uhkaa!
-- Kyllä minä näytän, ketä minä uhkaan, huusi Matti ja teki oikein
vimmatun yrityksen päästäkseen vapaaksi.
-- Herra hyvästi siunatkoon, mistä se Matti nyt niin kamalaksi on
tullut! vaikerteli Miina. Älä sinä, rakas Matti, minuun vihaasi ala
purkaa, enhän minä ole sanonut pahaakaan sanaa. Minä tulen tästä
sinun luoksesi, niin kyllä sinä silloin...
Kun Miina sen sanoi, niin tahtoi Matti hinnasta mistä tahansa päästä
kauaksi vaimostaan. Hän riuhtaisi vimmatusti ja mölisi aivan kuin
teurastettavaksi vietävä raavas.
-- Se tulee päälle! parkaisi Pauliina ja juoksi pakoon talon kyökkiin.
Miina ei siinä hetkessä tietänyt oikein, mitä hänen tuli tehdä, mutta
kun Eevastiinakin karkasi pois, niin juoksi Miina toisten jälestä.
-- Pannaan ovi hakaan, ettei pääse tänne, sanoi Eevastiina ja telkesi
oven jälestään.
Mikähän veitikka Eevastiinassa oli herännyt, mutta kovin kirkkaasti
kiiluivat hänen silmänsä, kun hän oven suljettuaan katsahti molempien
naisten säikähdyksestä mulkoileviin silmiin.
-- Onkohan se tullut hassuksi? sanoi Miina ja pani kätensä ristiin.
Voi kuitenkin tätä onnettomuuden päivää!
-- Ei isäntä hassu ole, vastasi Eevastiina. Kyllä minä hänet jo
kauppiaan luona näin ja huomasin, ettei se ole yhtään mitään
muuta kuin kiukkua. On kai emäntä pitänyt häntä liian kovassa
pinnistyksessä, koska suuttumus nyt pursuu esiin.
-- Mitäs kovalla minä häntä olen pitänyt, sanoi Miina. Olen vain
korjannut, kun hän on tupannut tekemään hassusti.
-- Näitkös, Miina, sanoi Pauliina, kuinka kauppias taas koetti olla
hyvä ja auttavainen? Kuinka hän piteli Matista kiinni, jotta ei mies
päässyt tänne tekemään pahaa, ehkä murhaakin ihan tarpeettomasti. Ja
niinkuin sinä Jannea olet haukkunut roistoksi!
Näin naiset puhelivat, eivätkä heidän silmänsä pitkään aikaan
tahtoneet osata asettua asumaan entiseen rakoonsa, vaan töllistelivät
pyöreinä ja tuijottavina. Eevastiina selitteli asiaa hiljaisella,
rauhallisella äänellään. Hän maalaili Matin kiukkua niin selvästi,
että lopulta Miina pani kätensä kupeelleen ja sanoi:
-- On se meidän isäntä sentään sellainen mies, ettei niitä olekaan
joka paikassa. Ei se vain anna itsensä kanssa tehdä samalla tapaa
kuin miten sinäkin Eevastiina aikoinasi omaa miestäsi komensit. Eihän
se mies ollut koskaan poissa kotoaankaan. Ei uskaltanut, kun pelkäsi
sinua.
Eevastiinaa nauratti niin, että hän kääntyi oveen päin ja painoi
kasvonsa siihen kiinni.
-- Missä ne nyt ovat? kysyi Pauliina.
-- Menevät porstuan toiselle puolelle uuteen tupaan.
-- Eiköhän sen Matin mieli tulisi hyväksi, jos minä sille kahvit
keittäisin? sanoi Miina.
Ja odottamatta mitään vastausta hän meni lieden luo ja alkoi virittää
tulta.
Kun naiset olivat paenneet, niin Janne sanoi Matille:
-- Älä siinä nyt enää riehu, kyllä se jo riittää. Akkaväki on jo
peloissaan karannut tiehensä.
Matti seisoi aivan kuin herpaantuneena hetkisen paikallaan.
-- Mitä sinä hassuja puhut? sanoi hän. Minne karkuun ne olisivat
menneet?
-- Ovathan vain menneet, kun pelkäsivät sinua. Vähään aikaan ei
Matti oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Mutta sitten se selvisi
hänelle, ja hänen kurkustaan nousi hörinä, joka muistutti vanhan
tamman hirnuntaa, siitä se sitten muuttui röhinäksi ja viimein
puhkesi nauruksi.
-- Janne, minun nuoruuteni ystävä, sanoi hän ja tarttui Jannen
olkapäihin kiinni, sano minulle, onko se totta? Pelkääkö tuo akkaväki
minua oikein todella?
-- Mitäs ne muuten karkuun juoksisivat ja panisivat ovea kiinni.
-- Voi kuitenkin, etten minä tätä ennen ole tietänyt, kuinka
helposti saa akkaväen tottelemaan! sanoi Matti. Tässä minä nyt
olen vuosikausia kitunut ja ruikutellut, kun kaikki on mennyt niin
surkeasti. Eikä olisi tarvittu mitään muuta kuin kova sana, ja kaikki
olisi ollut ihan toisinpäin. Kyllä ihminen näyttää viisastuvan niin
kauan kuin elää.
-- Tällä kertaa olemme voiton saaneet, sanoi Janne, sillä tavalla,
jota sotahistoriassa sanotaan kierrokseksi. Pidä nyt huolta siitä,
ettei tämä voitto sinulta mene hukkaan.
-- Menköön vaikka tuhkaan, kun minulla se tieto on, että kerran
ainakin Miina minua on pelännyt. Minun on mieleni nyt niin hyvä, että
jos Miina olisi tässä, niin syliin minä sen ottaisin ja likistäisin
oikein rajusti, ihan kuin siihen aikaan, kun minä vielä ulotuin
ottamaan käsivarsillani ristiin hänen selkänsä poikitse.
Janne huusi säikähtyneenä:
-- Oletko sinä ihan hassu? Jos sinä nyt hänelle olet hellä ja hyvä,
niin alkaa tässä heti entinen elämä. Ja silloin saat sanoa ainiaaksi
hyvästi markkinoille.
Matin naurava naama venyi totiseksi.
-- Se on totta, sanoi hän. Ei tässä muu auta kuin hallita, koska
kerran on joutunut kansojen hallitsijaksi. On minun kuitenkin
sydämestäni Miinaa sääli.
-- Ole hiljaa, sanoi Matti. Joutuuko tässä säälimään jokaista. Hyvä,
kun itse pysyy pystyssä.
-- Niin, ei säälitä, ei säälitä sitten, koska sinä et sitä tahdo,
sanoi Matti. Annetaan oikeuden käydä armosta ja pidetään talossa
komentoa.
Kädet housuntaskuissa asteli Matti tupaan, käveli huoneessa edes
ja takaisin, silloin tällöin päätään heitellen ja suunsa pielestä
syljeskellen.
-- Mutta että kaikki palvelijat olivat jo levolla eikä kukaan ollut
tätä tarkkaan näkemässä, sanoi Matti, se oli sentään ikävä asia!
Olisi ollut niin hauskaa, kun olisi tiedetty, kuka on isäntä talossa.
Kauan miehet keskustelivat, ja yhä varmemmaksi tuli Matti omasta
isäntäarvostaan. Mutta lepsahtipa miehen mieli jokseenkin alas, kun
kuuli eteisestä tuttuja askeleitten ääniä.
-- Ole nyt luja ja varma, sanoi Janne hiljaa Matille.
Matti seisoi silmät nappina päässä katsellen oveen, joka aukeni, ja
josta Miina astui sisään tuoden kahvitarjotinta.
-- Minä keitin kahvia, sanoi Miina niin sulavalla äänellä kuin
suinkin osasi. Eiköhän se maistu näin kylmästä tultua?
Matti ei osannut sanoa mitään muuta kuin:
-- Panehan tuonne pöydälle! Miina vei tarjottimen pöydälle.
-- Oliko hauskaa markkinoilla? kysyi hän lempeästi.
-- Mitä sinne entistään enemmän olisi hauskuutta tullut, vastasi
Janne.
-- Emme me tässä rupea kaikkia kertomaan sinulle, sanoi Matti.
-- Enhän minä sitä tahdokaan, en millään tavalla, vakuutti Miina.
Satuin tuossa kysymään, kun ei ollut muutakaan sanottavaa.
Janne oli siirtynyt pöydän luo ottamaan kahvia.
-- Annahan, Miina, ryyppykin, sanoi hän.
-- Kyllä minä annan, vastasi Miina.
Hän kaivoi taskustaan avaimen, antoi sen Matille ja sanoi:
-- Mene sinä, Matti, joka olet isäntä, ottamaan pullo kaapista.
Matin käsi vapisi, kun hän avaimen käteensä otti. Hänen teki mieli
jotain sanoa kiitokseksi Miinalle, mutta kurkusta ei tullut muuta
kuin korahdus. Kun hän meni kaappia kohden, niin tuntui ruumiissa
suloinen puistatus, ja kun hän pisti avaimen reikään, niin ei se ensi
kerralla osunut oikein reikään, niin hänen kätensä vapisi.
Kun Matti palasi, oli Miina jo lähtenyt huoneesta pois.
Matti seisoi kauan pöydän luona, jolle hän oli laskenut kaapista
tuomansa pullon. Liikutettuna katseli hän kädessään olevaa avainta.
-- Että minä olen talon isäntä, sen minä nyt varmasti tiedän. Tämä
avain on se valtikka, jota minä olen kaivannut.
Hän pani avaimen housuntaskuunsa, taputti kädellään sen päälle
tunnustellakseen, millaista oli, kun avain oli taskussa. Sitten hän
otti sen käteensä ja katseli sitä joka puolelta. Ja tätä tehdessään
hänessä heräsi hellä tunne Miinaa kohtaan. Hänen rintansa nousi ja
hän huusi:
-- Senkin Miina!
Miina oli juuri tulossa tupaan kahvipannu kädessään tarjoamaan toista
kuppia. Kun hän kuuli Matin sanat, niin hän hissuksiin sulki oven ja
palasi toisten naisten luo.
-- Älkää pitäkö täällä sellaista pahaa elämää, sanoi hän ankarasti.
Isäntä tahtoo olla rauhassa!
-- Emmehän me... vakuutti Pauliina. Eevastiina hymyili, sanoi hyvästi
ja meni. Kun hän reessään istui ja ajoi talvisen yön hämyssä kotiaan
kohden ja hevonen tulista vauhtia kiisi jäätä myöten Lahdenperän
mökkiä kohden, jonka ikkunasta tuli näkyi kauas järvelle, sanoi hän
itsekseen:
-- Kyllä mies antaa naisen itseään komentaa vaikka kuinka paljon, kun
vain saa elää siinä uskossa, että hän kaiken määrää. Niin kai se oli
minunkin ukkoni laita. Ja siksi kai me olimmekin niin onnellisia.