Topias oli ohjaksissa, Klinkkustiinan Vihtori makasi retkallaan
reessä, Matti istui hänen vieressään. Höllällä roikkuivat ohjakset,
harvalleen asteli Jannen valakka, pysähtyi toisinaan, ihmetteli
itsekin omaa laiskuuttaan, nykäisi sitten rekeä ja juosta lönkytti
pikkuisen matkaa, pysähtyäkseen taas.
Miehet eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Jokaisen päätä porotti
kovasti, ajatukset olivat mustanharmaita, silmät koettivat löytää
jotain varmaa kiinnikekohtaa, mutta turhaan.
Kun valakka eräässä ahteessa seisahtui kovin pitkäksi aikaa, niin
Topias sivalsi sitä ohjaksien perillä. Valakka lähti heti niin tuimaa
vauhtia menemään, että Matti sai ajatuksensa liikkeelle.
-- Älä lyö, mies, hevosta sillä lailla, sanoi hän. Luontokappale
hevonenkin on.
-- Pitäähän sitä eteenpäin päästä, sanoi Topias.
-- Mikäs kiire meillä on, sanoi Matti. Kyllä me aina ajoissa
ennätämme kotia. Ei pidetä suotta mitään kiirettä, ei pidetä. Kun ei
hätäillä, niin ennätetään hiukan ajatella.
-- Mitäs ajattelemista tässä enää olisi, vastasi Topias. Tulemme
kotia ja isäntä ottaa emännältä selkäänsä. Siinä kaikki.
-- Älä puhu mies sillä tavalla, vaikka ajattelisitkin. Anna minun
toivoa, että kaikki päättyy suloiseen rauhaan ja sovintoon. Älkäämme
kiusatko ajatusparkaa sellaisilla kauhistuksilla, ei se kestä sitä,
ei totisesti kestäkään, se menee ihan sekaisin.
-- Ei suinkaan isäntä tässä osaa iloisestikaan ajatella, sanoi Topias.
-- Niin, niin, mistä sitä iloakaan niin ylenpalttisesti riittäisi
tässä maailmassa, vastasi Matti. Toisinaan ollaan ylhäällä ilon
kultaisilla kukkuloilla ja katsellaan alas murheen laaksoon ja
hengitetään vapaasti, toisinaan taas saadaan rämpiä surun suuressa
suossa. Ja kuinka me siellä saammekaan rämpiä! Oletko sinä, nuori
mies, koskaan ajatellutkaan, mitä sellainen rämpiminen on, kuinka se
kysyy voimia? Suo lyllyy ja jalka painuu ihan haaroja myöten, vedä
se sitten siitä ylös, jos jaksat, ja kun olet päässyt pari askelta,
niin sama temppu taas on edessä toisella koivella. Alas omaan
kurjuuteensa siinä saa katsella, ei ylös taivaan sinisiin liepeisiin,
ei kuumaan auringon kiekkoon, ei pyöreänä mollottavaan kuuhun. Ei
mitään kaunista nää, ei muuta kuin suota siellä ja vetelää täällä ja
itsensä sen keskellä kuraisena surun mudasta ja märkänä ahdistuksen
vedestä. Ja mieli on niin monenkarvainen, että ei sellaista väriä ole
maailmassa missään muualla.
-- Ei isäntä suotta ajattele sellaista, sanoi Topias. Odotetaan,
odotetaan, niin kyllä kaikki hyvin käy odottavalle. Sellaisellehan
autuudenkin portti avataan.
-- Älä puhu autuuden portista, älä puhu, sanoi Matti. Kyllä minä
tiedän, mikä portti tässä meidän edessämme kohta on, helvetin kuuma
rautaveräjä. Niin minä olen kuin menossa viimeiselle tuomiolle ja
odotan, että minulle sanotaan: Matti Matinpoika Syrjälä, katsotaanhan
nyt sinun tiliäsi! Ja siinä saa istua kuulemaan omaa tuomiotaan,
eikä ole edes enkeleitä lautamiehinä, ei muita kuin kaiken kokoisia
perkeleitä. Ja tuomarin istuimella istuu Miina, istuu ja muljottaa
minuun ja sanoo, niin, kyllä minä tiedän, mitä hän sanoo, minä
olen jo niin tottunut hänen puheisiinsa. Kyllähän minä kuulisin
vaikka mitä, jos tietäisin, että se sitten siihen loppuu, vaikka
selkäsauna tulisikin kaiken päätökseksi, mutta minä niin hyvin
tiedän, että tämän reisun jälkeen olen tuomittu elämään ihan kuin
paavin vallan alla, iankaikkisessa pannassa. Minun mieleni on
niin kovasti murheellinen, ja minä toivoisin, että olisin kuollut
jo kymmenenvuotiaana poikaretkaleena. Silloin Miina itkisi minun
haudallani, itkisi ja halailisi minun molempia lapsiani ja muistelisi
minua sellaisella kaipauksella, että oikein lystikseen makaisi
arkussa.
Ei Topias oikein ymmärtänyt, millä tavoin Matilla olisi vaimo ja
kaksi lasta, jos hän kymmenen vuotiaana olisi joutunut hautaan.
Mutta hänenkin päänsä oli niin raskas, että hän ei jaksanut ajatella
ajatusta loppuun asti.
-- Mutta hullusti sinunkin käy, kun kotiasi tulet, sanoi Matti. Mitä
luulet isäntäsi sanovan siitä, että sinä tällä tavalla olet viipynyt
kokonaisen viikon kaupunginmatkalla sen jälkeen, kun hän meni pois.
-- Kyllä minä aina itseni selvitän, vastasi Topias. Kauppias on ollut
Pauliinan pauloissa ja kiittää onneaan, jos on vähällä päässyt siitä.
Ei hän silloin ajattele minua. Ja täytyykös minun sanoa, missä olen
aikani viettänyt? Sanon vain, että odotin häntä, ja kun ei häntä
kuulunut, niin läksin pois.
-- Etkö sinä, hyvä Topias, voisi yksintein sanoa, että minäkin
odotin Jannea, että juuri sen odottamisen tähden jäimme niin kovin
pitkäksi aikaa kaupunkiin? Kun sinä kerran valehtelet, niin valehtele
yksintein hiukan enemmänkin, ei siitä hätää.
-- En minä valetta ole koskaan pelännyt, vastasi Topias, anteeksihan
se kuitenkin kerran saadaan, kun oikein väkevästi sitä katuu. Ja
kai valheitaan aina silloin katuu, kun kiinni joutuu. Mutta minä
tiedän, että emäntä ei usko minun puheitani. Kyllä se vaimo teidät
tuntee niin hyvin, että arvaa, missä viipymisen syy on. Ja millä minä
selittäisin sen suolenne solmun?
-- Vastaa, että tohtori veti sen suoraan. Kyllä Miina uskoo vaikka
mitä, kun puhutaan tohtorista. Tee nyt, hyvä mies, kaikki voitavasi,
jotta minä tästä pelastun. En minä ole huono mies, kyllä minä sen
sinulle runsaasti maksan kerran.
-- En minä maksua ajattele, vastasi Topias, omaa nahkaani minä
ajattelen. Mitäs sitten, jos minä joudunkin kiinni? Kyllä se
teidän muijanne miehensä henkeä säästää, mutta minun hengelleni
ei hän panisi yhtään mitään painoa, möykyttäisi sen häthätää irti
ruumiistani.
Vähän aikaa olivat miehet taas vaiti. Matti sai uuden ajatuksen.
-- Sanotaan, että Ylänen vietteli meidät. Kyllä Miina uskoo mitä
pahaa tahansa siitä miehestä. Sanotaan, että se mies juotti meille
sellaista juomaa, että me menimme tainnoksiin ja makasimme aivan kuin
kuolleina kokonaisen viikon.
-- Kyllä emäntä ymmärtää, mitä Ylänen meille on juottanut, vastasi
Topias. Ja jos sanomme maanneemme kokonaisen viikon tainnoksissa
Yläsen ropista, niin silloin vasta teidän talossanne nousee sellainen
melske, että seinähirret punoittavat.
-- Lyö sitten minua nuijalla päähän, huudahti Matti surkeasti, pistä
minuun viisi kuusi haavaa, niin kyllä silloin kaikki käy hyvin. Ei
se meidän muija mitään niin kunnialla katsele kuin tautia, ja totta
kai siinä jo on kylliksi, kun on viisi haavaa ja vielä nuijalla
möykytetty.
-- En minä sellaiseen leikkiin mene, sanoi Topias. Sattuu isäntä
vielä siinä leikissä kuolemaan.
-- No sitten ovat kaikki perkeleet vaimoineen ja lapsineen karanneet
helvetistä, koska tällaista saattaa tapahtua!
Matti oli aivan epätoivoinen. Hän huusi ja kiroili niin, että
Klinkkustiinan Vihtori heräsi.
-- Isäntä taitaa pitää jotain ryyppyrukousta, sanoi hän, koska niin
kovasti huutelee suuria herroja luokseen siunaamaan.
-- Jollei tämä kirottu maailma ole perkeleitten valtakunta, niin
sitten minä en ymmärrä enää yhtään mitään, sanoi Matti.
-- Sitä se onkin, ainakin Suomenmaa, vastasi Vihtori. Kuunnelkaahan
isäntä, kun minä kerron, millä tapaa se tuli sellaiseksi.
-- Niin, kerro, kerro sinä, nuori mies, juttuja, kerro oikein paljon,
sanoi Matti, muuten menee tässä pääni ihan sekaisin.
-- Siihen aikaan, kun jumala ajatteli laittaa maailmaa, niin oli
kaiken ylitse virtaamassa, loiskumassa ja pauhaamassa yksi suuri ja
ääretön meri. Sillä merellä ei ollut yhtään rantaa.
-- Totta kai sillä jossain ranta oli, sanoi Matti. Jollei juuri aivan
heti näkyvissä, niin ainakin sitten, kun oli laivalla ajanut oikein
hyvää kyytiä.
-- Ei yhtään rantaa, sanon minä, ei yhtään rantaa! Tämän meren
keskellä oli kultainen pylväs ja sen päässä istui jumala ja katseli
kuvaansa vedessä. Ja kun hän kuvaansa oikein oli tirkistellyt, niin
hän huomasi, että se olikin paholainen. Silloin jumala sanoi: nouse
ylös. Ja kuva tuli ylös. Jumala sanoi silloin paholaiselle: Mitä me
tässä nyt tekisimme? Rakentakaamme rajat tämän meren ympärille.
-- Enkö minä sitä sanonut, että kaikella on rajansa, vakuutti Matti.
No, kuinka ne sitten rakensivat niitä rajoja?
-- Paholainen meni meren pohjaan ja toi sieltä suussaan multaa, ja
siitä sitten laitettiin rajat. Kun paholainen viimeisen kerran tuli,
niin ei hän antanutkaan kaikkea pois, vaan jätti pienen palan multaa
suunsa pieleen. Mutta multa alkoi oikein kovasti polttaa suuta. Piru
koetti kestää, mutta parkaisi viimein pahasti. Eikä siinä mikään muu
auttanut, kuin että jumala pisti sormensa pirun suuhun ja otti tuon
palan pois. Siitä palasta jumala sitten loi Suomenmaan, ja senvuoksi
suomalainen vieläkin janoissaan huutaa pirua minkä ehtii ja ennättää.
-- Juttu on hyvä, mutta vale se on, sanoi Matti. Minä uskon, että me
miehet olemme tehdyt jostain muusta mullasta kuin naiset. Ne saavat
olla kyllä tuota pirun tekoa, mutta miehistä minä ajattelen ihan
toisella tapaa.
-- Olisipa se teidän pitäjän kauppias nyt täällä, niin kylläpä hän
sanoisi mitä nainen on, vastasi Vihtori. Siellä Tampereella hän puhui
niin kauniisti niistä, että minä en tahtonut uskoa ennen naista
nähneenikään.
-- Kyllä Janne puhua osaa, vastasi Matti, mutta mitä hän ajattelee,
taitaa olla aivan toista. Ei kai hän miksikään enkeliksi ja taivaasta
alas lasketuksi kukkaseksi Pauliinaa mainitse, joka otti hänet
niskasta kiinni sellaisella voimalla, että minuakin hirvitti. Ja kun
minä sen sanon, niin on se jotain, sillä minä olen totta totisesti
saanut naisen puolelta ottaa vastaan yhtä ja toista kohtelua, koska
minulle on annettu sellainen aviosiippa, että sillä on pureva kieli
ja kiukkuiset kynnet ja ääni kirkas kuin tuomiopasuunassa. Jos minä
saisin tämän maailman uudestaan järjestää, niin kyllä minä siitä
naiset pois kuskaisin. Me miehet siellä pitäisimme hauskaa, olisimme
vapaita ja tekisimme työtä omaksi iloksemme ja aina työmme lomassa
katselisimme nousevaa vesaa.
-- Mitä vesaa? kysyi Vihtori.
-- Niitä poikia, joita meillä olisi, vastasi Matti. Poikia minä
tahtoisinkin oikein paljon, sellaisia jykeviä tanttaroita, että ei
niitä millään kumoonkaan saisi.
-- Mutta millä ihmeen keinolla te niitä saisitte, kun meillä ei olisi
vaimoja? kysyi Vihtori.
-- Jaa, sitä minä en tiedä, vastasi Matti, mutta kai ne kasvaisivat
hyvän ja pahan tiedon puussa, Sinäkin olet naimaton, Vihtori, sinä et
tiedä, mitä poika on.
-- Kyllä minä tiedän, vastasi Vihtori. Isäni sanoo aina, että poika
on hänelle annettu kiusankappaleeksi.
-- Samaa minäkin sinusta olisin sanonut, jos sinä olisit ollut
minun poikani, sanoi Matti. Mutta minulla onkin aivan toista maata,
minulla. Minun poikani lukee maisteriksi, ja hänestä tulee niin
viisas, että Jannekin ihmeekseen kuuntelee. Janne osaa hiukan
ruotsia, sen minä tiedän, ja sitä hän puhuu aina silloin, kun hän
koettaa olla hieno ja nolata minua, mutta minun poikani osaa nyt jo
ranskat ja rookit. Niin, sellainen poika minulla on. Jollei minulla
olisi sellaista vaimoa kuin se minun Miinani on, niin kyllä minä
laittaisin niin paljon poikia itselleni, että tämä pitäjä tulisi
viisautta ihan täyteen. Kas ei minulla missään ahkeruutta puutu, sen
minä sanon. Ja poikani minä ruokkisinkin niin, että joka kerta, kun
aterialta pääsisivät, pitäisi ryökäistä. Ja sellaisia ne olisivat,
että rikun päällä niitä voisi jumalalle tarjota.
-- No, mitäs jumala niillä isännän pojilla tekisi, kysyi Vihtori, kun
niitä niin sille tarjottaisiin?
-- Taivaallisen sotajoukon kenraaleja niistä tehtäisiin, sillä sisua
minun pojillani on aina. Ne tulevat siinä asiassa isäänsä.
Näin puhellen he saapuivat kestikievariin. Kun he ajoivat pihamaalle
hevostaan lepuuttamaan ja saamaan jotain haukattavaa, niin suuri oli
heidän hämmästyksensä nähdessään talon ovelle ilmestyvän Jannen!
-- Mistä te tulette? kysyi hän.
-- Tampereen markkinoilta me tulemme, vastasi Matti. Mutta kuinka
sinä olet täällä? Ja missä on Pauliina?
-- Älä puhu siitä naisesta minulle sanaakaan enää! huusi Janne.
-- Taisi kauppias saada siitä emännästä väkinäisen morsiamen, sanoi
Vihtori.
Janne oikein ponnahti kuullessaan nämä sanat. Hänen ääneensä tuli
kimeä sointu, silmät säkenöivät ja nyrkissä oleva käsi takoi ilmaa.
-- Minä en ole mikään morsioitu mies, enkä olekkaan, sanoi hän.
Jollei minun pääni olisi siellä Tampereella ollut niin kovasti
raskas, niin ei hän olisi minua silloin valtaansa saanut. Olipa sekin
menoa! Häpeätänihän minä kerron, mutta kerron sen teille opiksi ja
neuvoksi.
Janne seisoi pihalla ja puhui. Miehet kuuntelivat niin tarkkaavina,
että eivät muistaneet reestä noustakaan, vaan siinä istua kököttivät
ja antoivat Jannen suuren suuttumuksen lainehtia korviinsa.
-- Ei pahantekijääkään viedä linnaan sillä tapaa kuin minua
roikotettiin. Sillä naisella on sellaiset voimat, että oikein
hirvittää. Enhän minä kaupungissa tahtonut vastakynttä vetää,
sillä olisipa silloin kasaantunut ympärillemme liian suuri joukko
kansaa katsomaan meidän rakkautemme karusellia, mutta kun oli
päästy asumusten toiselle puolelle, niin silloin minä aloin vetää
vastakynttä. Ei karhukaan leiki sen kamalammin, kuin tämä minun
kanssani mekasti. Minä hyppäsin reestä pois, mutta heti otti tämä
nainen minua niskasta kiinni ja veti takaisin rekeen. Siinä hän pani
minut selälleni maata ja istui minun mahani, minun ruumiini kukkaisen
päälle. Tämä kuuluu teistä julmalta, mutta se on ihan totta.
Arvaattehan, miltä se tuntuu, kun nainen istuu miehen juomia täynnä
olevan vatsan päällä!
-- Minä sen ymmärrän, minä sen ymmärrän, jatka vaan! sanoi Matti.
-- Minä jo luulin viimeisen hetkeni tulleen ja ajattelin rakkaudella
kaikkia teitä ja vihalla Paukkua. Kun siinä aloin pahasti ähkyä, niin
päästi Pauliina minut vapaaksi. Karkuun minä olisin mennyt, mutta
olin niin kovasti heikko, että en päässyt minnekään.
-- Kuinka tämä julma leikki sitten loppunsa sai? sanoi Matti, sillä
loppunut se on, koska olet tässä meidän edessämme.
-- Poikkesimme erääseen taloon, jossa Pauliinalla oli sukulaisia. Ei
hän siellä minua kehdannut tyyrätä, vaan olipa päinvastoin minulle
niin makea, että ihmettelin minäkin, saatikka sitten talonväki,
joka heti alkoi luulla, että me olimme olleet markkinoilla kihloja
ostamassa. Kun siinä kahvia illan hämärässä juotiin, niin livahdin
pihalle. Minä olin päättänyt, että nyt sitä mennään vaikka minne, kun
vain päästään pakoon. Pihalla juoksin kiireimmän kautta talliin ja
sieltä parvelle kapusin.
-- Aijai, kyllä meillä miehillä sentään on kova elämä, sanoi Matti,
kun näin saamme naisen edessä paeta. Maailmanloppua tämä tällainen
ihan varmasti tietää, sillä onko koskaan kuultu ennen, että mies ei
olisi se, joka sanoo, kuinka naisen on oltava ja millä varpaalla
seisottava.
-- Maailmanloppua minäkin ajattelin, sanoi Janne, kun siellä parvella
vilussa värisin, ja olisin toivonut, että se olisi tapahtunut tulen
kautta. Ajatelkaahan, hyvä miehet, leikkiä vanhoilla päivillään
kuurupiiloista! Pian alkoi kuulua metakkaa kartanolta. Pauliinan
ääni siellä ylinnä kuului, muut siinä olivat soittamassa peräsoittoa
hänen sanoilleen. Pauliina komensi miehen katsomaan, olinko minä
mennyt maantielle. Pian mies palasi ja sanoi, ettei siellä ketään
näkynyt. Silloin alkoi etsiminen talon nurkista. Kaivosta he
ensin etsivät. Luulivat kai, että minä olin ollut hengenheikko
ja olin sinne upottanut itseni keskellä kylmää ilmaa. Ja sitten
alkoi haku oikein miehissä. Ei kuurupiiloisilla viimeistä piiloon
jäänyttä siten etsitä kuin minua etsittiin. Henkeäni minä pidätin
ja, jotta minua ei saataisi kiinni, kaivoin itseni aivan syvälle
heiniin. Kun olin sinne päässyt, niin kuulin, miten Pauliina tuli
parvelle. Jo minä ajattelin, että nyt se tulee ja vie minut, vie
ihan elävältä vihkivuoteeseen. Mutta sattuipa muija siinä pimeässä
rämpiessään sille kohdalle, josta heiniä hevosille annetaan, ja
putosi jumalattomalla rymäkällä talliin. Olisin nauranut, jos olisin
uskaltanut.
-- Ja sitten vielä sanotaan, että mies se on, joka naisen kihlaa,
sanoi Matti.
-- Kuinka sitten kävi? Kuoliko emäntä siihen lankeemukseen? kysyi
Topias.
-- Ei se sellainen kuole, vastasi Janne. Nousi ylös ja kiroili.
Minä kuulin kaikki hänen sanansa. Ja sen minä sanon, että ilkeiltä
kaikuvat naisen suussa miehen voimasanat, kovin ilkeiltä. Ja sitten
hän paasasi oikein kuin pappi sinä pyhänä, jolloin seurakunnan
pahimmat rentut ovat ilmoittaneet menevänsä ehtoolliselle. Kun minun
olemuksestani ei oltu jätetty enää mitään kohtaan, joka ei tullut
puhumisen esineeksi, eikä kunniastani palaakaan ollut enää elämäni
verhona, niin sanoi hän jäävänsä pihamaalle vaikka koko viikoksi
odottamaan, kunnes minä nälkäisenä tulen esille.
-- On sillä vaimolla sisua, on totisesti, sanoi Vihtori.
-- Ja se riivattu piti, mitä oli luvannutkin, sanoi Janne. Reessään
hän istui pihamaalla koko yön moninkertaisiin vällyihin kiedottuna.
Kovin murheelliselta tuntui minun mielessäni, kun ajattelin,
että ruokaakaan en saisi pitkään aikaan. Ja ryypyt alkoivat niin
vimmatusti minua hiukaista. Uneen minä viimein vaivuin ja silloin
näin koko ajan suolakaloja ja vettä edessäni, mutta ei annettu niitä
minulle, ei annettu. Kaunis tyttö vain seisoi ja piteli silakkaa
hännästä silmieni edessä. Ajatelkaahan, miehet, mitä se tahtoo
sanoa, kun sisukset ovat ihan kipeinä ja sellaista katselee! Tulihan
siitä aamu. Seinän raoista minä näin, miten tuo nainen yhä reessä
vahtasi ja aina vähän väliä kävi jaloittelemassa. Siihen rekeen
hän antoi kantaa itselleen kaikenlaista hyvää kahvin ja syötävän
muodossa. Tuli siitä ilta lopulta, ja ämmän tuli uni. Kun minä kuulin
ensimäisen kuorsauksen, niin minun sieluni oikein suli. En minä luule
kilvoituksen kestettyäni ja päästyäni taivaan niitylle kukkasten
ja ruusujen päälle kävelemään iloitsevani niin suuressa määrässä
enkelien harppujen helinästä kuin tuosta pienestä porinasta, joka
kuului reestä. Mutta en minä vielä tohtinut mennä pois, en tohtinut,
sillä kuorsaaminen oli vielä alullaan, sillä ei ollut sitä varmaa
nuottia. Tulihan sekin kerran. Kun hän alkoi pihistä yhä tiuhempaan
ja lopulta ikäänkuin tukehtui, niin tiesin minä, että nyt sitä
ollaan kohta oikein kaukana unen mailla. Sitten hän päästi kovan
korahduksen, paukahti niinkuin käypä sahtitynnyri, jonka prunttu on
huonosti pantu kiinni. Siitä hän sitten alkoi hiljaisen ravaamisen.
Milloin hänen äänensä pyrki saavuttamaan unen korkeat kukkulat,
milloin laahasi pitkin syviä rotkoja. Tätä minä piilopaikastani
kuuntelin. Kun hämärä tuli, niin kiipesin alas ja astelin hiljaa
pihamaalta pois. En minä tohtinut mennä kotia päin, sillä silloin
olisi tuo vaimo minut saanut kiinni, vaan astelin kaupunkia kohden.
Ja tähän taloon minä jäin teitä odottamaan päästäkseni omalla
hevosellani kotia. Mutta mitä te siinä reessä istutte ja minua
kylmässä puhutatte? Eikö teillä ole yhtään ymmärrystä siitä, että
minä olen vanha mies, ja että minun ei sovi tällä tavoin lakitta ja
turkitta seisoskella ulkona? Miehet nousivat reestä, hevonen vietiin
talteen ja miehet astuivat kestikievariin. Siellä he kamarissa sitten
puristelivat jälleennäkemisen suuressa ilossa toistensa käsiä.
-- Mutta missä te olette näin kauan viipyneet? kysyi Janne. Niin minä
olen täällä odotellut teitä kuin nousevaa aurinkoa.
-- Kaupungissa me olimme ja sinua odottelimme, vastasi Matti. Kun
aika sitten tuli pitkäksi, niin lähdimme matkalle.
-- Me ajattelimme, että ei mies silloin hukassa ole, kun on naisen
matkassa, sanoi Topias.
-- Terveitä näytätte olevan kaikki tyyni, sanoi Janne, ei siis ole
tullut mitään vahinkoa.
-- Mistähän se nyt niin lyhyellä ajalla olisi ennättänyt tulla!
vastasi Matti. Vähällä kuitenkin oli, ettei henkeni mennyt. Läksin
hullu saunaan kesken kaikkea. Siellä kaikki se, mikä kurkusta
oli mennyt alas, ja jonka jo luulin tehneen tehtävänsä, nousikin
päähän, ja siellä minä sitten makasin saunan lauteilla ja pirut
vastanvarsilla minua löylyttivät. Ellei Vihtori olisi kaatanut
päälleni kokonaista sangollista kylmää vettä, niin makaisin minä
kai oikein jäykkänä. Kun minä sieltä pääsin, niin alotimme taas
ryyppäämisen uudella voimalla. Kaikki sinun rahasi ovat menneet
kurkustamme alas, ei ole jäänyt niin pientä penniäkään taskuumme.
-- Etkö sinä vähemmällä voinut elää! huusi Janne. Sillä tavoin
tuhlasit suuret summat, jotka kuitenkin kerran happamella sydämellä
saat takaisin maksaa.
-- Maksanhan minä, maksanhan minä, sanoi Matti. Mutta anna nyt minun
pitää se kaunis ajatus, joka minulla oli Tampereella-olosta, äläkä
tule tuolla tavoin minua ahdistamaan. Niin kaunista minulla oli, eikä
minulla ole muuta surua ollut kuin se, että en tullut tangoksi. Minä
en tiedä, mikä vika minuun on tullut, mutta minä en tullut tangoksi,
en vaikka kuinka ankarasti olisin koettanut juoda.
-- Älkäämme nyt puhuko siitä, sanoi Janne, vaan ajatelkaamme, millä
tavoin me kotia tulemme.
-- Hevosella kai, vastasi Matti.
-- Niin kai, mutta oletko ajatellut, mikä meitä siellä odottaa? sanoi
Janne.
-- Totta kai minä sitä olen ajatellut, mutta olen myöskin tuumaillut,
että mikä on tullakseen, se tulee, vaikka kuinka koettaisi estää,
sanoi Matti ja huokasi syvään.
-- Hjaa, minä ajattelen suurella murheella sinun paluutasi, sanoi
Janne. Mutta ota vastaan tyynesti kaikki.
-- Älä minun puolestani murehdi, vastasi Matti. Sinunhan tässä
pahemmin käy.
-- Kuinka minun pahemmin kävisi kuin sinun?
-- Sinähän minun holhoojani olet. Minä olen heikko ihminen, ei syy
ole minussa, joka lankeen, vaan sinussa, joka minua huonosti talutit.
Janne hyppäsi Matin eteen seisomaan.
-- Puhutko sinä mies sitä, mitä ajattelet, vai mitä tämä on?
-- Totta tämä on, ihan totta, sanoi Matti. Sinä lupasit minua
hoivata. Jos minä olen eksynyt, niin on syy sinun, ei minun. Sinä
saat vastata Miinalle. Minua hän lyö, mutta sinua hän haukkuu.
-- Ja sinä luulet, että minä siihen suostun?
-- Ei sitä kysytä, suostuuko vai ei, kun laki ja korkea oikeus niin
käskee, sanoi Matti. Ja Miina on nyt se oikeus, joka sinua vaatii
tilille.
-- Älä jankkaa yhtä päätä tuota Miinaasi! huusi Janne. Jollet
yksinäsi pääse vaimostasi selville, niin ole sitten pääsemättä.
Kiemurtele siinä kuin mato ongenkoukussa.
Janne käveli kädet selän takana permannolla. Hän tunsi taas sanan
voiman käyttämisen hetken tulleen. Hän kakisteli hetkisen kurkkuaan,
loi mulkoilevan katseen kestikievarin kattoon, jonne sadevesi oli
valkoiseen kattopaperiin muodostanut kaikenlaisia ruskeita kuvioita.
-- Tuommoinen kuin tuo kattokin on ihmisen elämä, sanoi hän.
Miehet loivat katseensa ylös, ja Matti pani aivan huomaamattaan
kätensä ristiin.
-- Niin, sellainen on ihmisen elämä, jatkoi Janne. Jos meidän
täällä-olomme katto on huono, päreet mädäntyneet, niin vesi pääsee
pilaamaan kaiken. Ensin se tippuu ja sitten se lorisee. Kyllähän
sammaleet, joita me olemme ylisille lämmön suojaksi panneet, itseensä
imevät osan eivätkä päästä vahingollista vettä sen pitemmälle; niin
käy, jos me pieniä hairahduksia teemme, ne hukkuvat, eikä niistä
jälkeäkään näy. Mutta toisin on, jos olemuksemme katossa on liian
suuret reijät, silloin ei mikään vettä estä, vaan alas se tuppaa, ja
pian nähdään katossa tuollaisia ruskeita länttejä. Niin on ihmisen
mainekin. Siihen tulee kaikenlaisia pilkkuja, joita on vaikea saada
pois. Mitä tulee meidän silloin tehdä? Minä kysyn, mitä tulee meidän
silloin tehdä?
Janne loi kysyvän katseen kuulijoihinsa. Kun ei kukaan vastannut
mitään, niin hän jatkoi:
-- Meidän tulee panna toimeen suuri korjaus. Uusia päreitä on
hankittava ja ne lujasti naulattava kattoon voimallisen päätöksen
nauloilla. Silloin ei sade enää pääse valumaan alas. Mutta vielä ei
ole sillä poistettu katossa olevia rumia kuvia. Mitä tulee meidän
silloin tehdä? Maalata tulee meidän kaikki uudestaan, maalata oikein
paksulla maalilla. Ja, kun sen olemme tehneet, niin kaikki on taas
hyvässä kunnossa. Näin opettaa tämäkin katto meille, miten meidän on
tehtävä.
Janne käveli mietteissään permannolla ja nautti siitä suuresta
vaitiolosta, jonka hänen sanansa olivat saaneet aikaan.
Matti istui kauan liikkumattomana. Vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:
-- Se Ylänenkin jäi sinne Tampereelle. Kyllä se mies on aika retku,
mutta ammatissaan se on taitava. Se maalasi meidän katon kerran, ja
se oli...
Kiukkuisena kääntyi Janne Mattiin päin ja huusi kimeällä äänellä:
-- Mitä tekemistä Yläsellä on tämän asian kanssa? Sinun talosi katon
hän voi maalata valkoiseksi, mutta sinun sielusi suurta likapilkkua
ei hän millään maalilla osaa peittää. Toisia voimia siihen tarvitaan.
Sinä onneton ihminen, onko sinulla enää ollenkaan järki kunnossa, vai
onko se viinassa liotettu?
Matti katsoi hyvin nöyränä maahan eikä sanonut sanaakaan. Janne
käveli hetkisen permannolla, pysähtyi sitten Matin eteen ja sanoi:
-- Että me kaikki olemme sellaiseen pulaan joutuneet, että emme
uskalla omaan kyläämme pää pystyssä tulla, se on kokonaan sinun
syysi. Tässä me taas näemme sen suuren totuuden, että yksi paha voi
pahentaa enemmän kuin yksi hyvä voi korjata. Ja kuinka hyvä, kuinka
auttavainen minä olenkaan ollut teitä kaikkia kohtaan! Jollei oma
kiitos haisisi kovin pahalta, niin minä sanoisin monta totuuden sanaa
siitä, mitä minä olen.
Matti nousi ja katsoi hyvin laupiaasti Janneen.
-- Huonohan minä olen, sanoi hän, mutta älä hyvä mies nyt jätä meitä
pulaan, vaan tule auttamaan. Mitä me tässä enää kekastelemme ja
riitelemme, mennään kotiin ja otetaan vastaan kaikki, mitä meille
korkeimman tahdosta on säädetty. Minuun on tullut nyt niin kovin
laupias mielenlaatu. Kyllä minä nyt olen valmis vaikka mihin. Sinä
puhuit niin kovasti koreasti tuosta pärekaton panemisesta. Jos
sinulla on päreitä, niin korjaa minunkin elämäni rakennus. Kyllä minä
sitten sen moninkertaisesti muistan.
Janne loi katseensa taas kattoon, huokasi syvään ja tarttui Matin
käteen:
-- Minnekähän te joutuisittekaan, ellei minua olisi olemassa?
Älkäämme väistäkö sitä, mikä tuleman pitää. Niin sitä maailman
historia opettaa, että vasta taistelukentällä suuret sankarit ovat
löytäneet ne keinot, joilla kaikki on voittoon johdatettu. Taistelu
odottaa meitä, menkäämme uljaasti siihen.
Sen enempää puhumatta menivät miehet pihalle, nousivat rekeen ja
lähtivät ajamaan kotikyläänsä kohden.