Jouluaatto oli tullut. Janne Nakkila istui yksinään huoneessaan.
Kyökistä kuului kaikenlaista kalinaa, Hilma siellä valmisteli
jouluruokia. Kovassa puuhassa oli Hilma ollut jo monet viikot, sahtia
oli hän tehnyt, oli keittänyt ja leiponut, ja kaiken hyvän lopuksi
oli hän vielä Topiaksen avulla hankkinut joulukuusenkin Jannelle. Sen
Hilma oli somistanut karamellipaperista tehdyillä koristuksilla, ja
oli se hänen omasta mielestään ihmeellisen kaunis. Siellä täällä oli
oksiin sidottuja, kallellaan olevia kynttilöitä odottamassa iltaa,
jolloin ne saisivat palaa.
Varhain tuleva talvinen hämy asui jo huoneessa. Janne istui yksinään
kiikkutuolissa. Piippua oli hän polttanut, mutta ei sekään enää
maistunut hänestä miltään, vaan oli se saanut jäädä pöydälle.
Jannen mietteet kulkivat kaikenlaisia polkuja, milloin ne astelivat
ajatusten maantielle, milloin poikkesivat oikoteille ja siellä
eksyivät, kunnes täytyi taas palata alkuansa kohden.
-- Jollen minä olisi tällainen taivaaseen päin pyrkivä nyppylä elämän
sileässä pinnassa, niin en minä millään tavalla sitä valittaisi,
että minua näin surkeasti on höylätty. Totuutta minä olen aina
muille saarnannut ja totuutta täytyy minun siis itsenikin suhteen
harjoittaa. Ja kun minä panen totuuden osviitan sieluni eteen ja
katson siihen, niin täytyy minun sanoa: aijai, Janne Nakkila, kuinka
sinun on käynyt, ihanhan sinä olet menossa nurin! Niin minun täytyy
sanoa. Mitä minä olin ennen tässä kylässä ja mitä minä olen nyt?
Ennen minä olin aivan kuin ihana auringonkukka, leveä ja rehottava,
joka on koko ryytimaan kaunistuksena, nyt minä olen vaivainen
nokkonen, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin sikojen ruuaksi.
Ja mikä on minut tähän alennustilaan saattanut? Mikäs muu kuin
minun tavattoman hyvä sydämeni. Minä ryhdyin Emmaa auttamaan, ja
silloin alkoivat asiat mennä sekaisin. Ellen olisi Emmaa ja Aakustia
koettanut saada yhteen, joka toimi oli suoraan sanoen ihan joutavaa,
sillä niitä olisi ollut yhtä mahdoton varjella menemästä toisilleen
kuin pidellä kirppuja vakassa, ellen olisi sitä tehnyt, niin en olisi
lopulta pulikoinut kirkonjärvessä, kaikkien ihmisten kummastuksena
aivan kuin mikäkin mulkosilmäinen rumppi. Ellei niin olisi käynyt,
niin en olisi vilustunut, en olisi joutunut Pauliinan saaliiksi,
en olisi mennyt Savonlinnaan -- no, sitä matkaa en sentään kadu --
ei olisi minun poissaollessani valittu sellaista kiusankappaletta
opettajaksi, kuin mikä meillä nytkin on, jolla ei ole mitään
kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Ellei sitä Emmaa olisi
ollut, niin ei olisi tuolla istuimessani muutamia vieläkin toisinaan
kirveleviä kohtia. Näin pitkälle on siis minun hyvä sydämeni minut
saattanut. Mutta älkäämme puhuko siitä sen enempää, ajatukseni,
minun ainainen uskollinen toverini, vaan ottakaamme kaikki tyynesti
vastaan, sillä me olemme sen erinomaisen hyvin ansainneet.
Janne sytytti uudelleen piippunsa, veteli muutamia haikuja ja jatkoi
taas:
-- Ihan niinkuin maailmakin on ymmyrkäinen, niin on ihmisen
ajatuksenjuoksukin. Minä pääsen aina ja kaikessa lopulta omaan
itseeni. Eihän se tosin ole mikään ihme, sillä totisesti kysyn
itseltäni, kannattaisiko tässä pitäjässä ajatella ketään muuta kuin
minua. Eivätkä ne muutkaan mitään muuta ajattele kuin minua, sen
tiedän. Ja kun minä sen tiedän, niin harmittaa se samalla minua koko
lailla, sillä minulle on tapahtunut kunniani suhteen kaikenlaisia
hairinkoja, minusta ei puhuta enää samalla tavalla kuin vielä vuosi
sitten. Totisesti, eivät enkelitkään voisi minusta sanoa mitään
muuta, kuin että minä olen harvinaisen suora mies, kun tällä tavalla
tohdin alentaa itseäni. Mutta kuinka sanotaankaan sananlaskussa:
totuus ei pala tulessakaan.
Janne nousi tuolistaan ja asteli huoneessa:
-- Hyvää sentään tekee ihmiselle tällainen pieni katsahdus omaan
sieluntilaan, tällainen ankara arvostelu, jossa ei millään tavoin
itseään sääli, vaan antaa totuuden ruoskan oikein vinkua pitkin
selkäkamaraa. Niinkuin minä äsken itselleni toin ilmi, on minun
kunniani saanut pieniä kolauksia. Tosin minä sen kaikkein pahimman,
joka olisi johtunut Matin onnettomasta markkinamatkasta, olen
taitavasti osannut kääntää poispäin, mutta sittenkin olisi minun
tehtävä jotain oikein repäisevää, jotta se entinen asema uudessa
loistossa ja kauneudessa tulisi taas kaikkien eteen ihailtavaksi.
Hetkisen mietiskeltyään hän hymähti ja sanoi:
-- Eihän se Pauliina sentään niin tavattoman hullu ole! Kyllä siitä
taitaisi oikealla hoitamisella muodostua hyväkin aviovaimo. Sillä
on kuitenkin sellainen voimallinen halu puuhata ja hommata. Ja kun
järki sittenkin maailmassa on voittanut väkivallan, niinkuin historia
meille selvästi osoittaa, niin eiköhän tässäkin kävisi samoin. Ja jos
minulla Pauliinan tavarat olisi, niin kyllä tiedettäisiin, missä se
mahti ja valta asuu tässä pitäjässä.
Jannen mietteet keskeytyivät. Ulkoa kuului kulkusten kilinää, ja
pihaan ajoi joukko rekiä.
-- Mikähän kumma sieltä nyt on tulossa? ajatteli Janne.
Pian hän sai tietää, ketkä hänen luokseen olivat tulossa, sillä
Topias ilmestyi ovelle ja huusi:
-- Täällä on Syrjälän ja Peltolan kansaa oikein kasoittain!
Janne ryntäsi ovesta ulos. Pihalla oli Pauliina omalla komealla
tammallaan ajamassa, siellä oli Miina ja Matti, ja toisten takana oli
Eevastiina, Aakusti ja Emma.
Kun oli kätelty ja toivotettu hauskaa jouluaattoa toisilleen, menivät
kaikki tupaan, jossa Hilma sillä aikaa oli sytyttänyt lampun palamaan.
Tuvassa ei vähään aikaan kukaan puhunut mitään. Janne huomasi,
että kaikilla oli jotain tärkeätä mielessään, sillä Eevastiina oli
tavallista punoittavampi ja kaikki katsoivat häneen niin odottavasti.
Janne, joka aina oli suurina hetkinä osannut olla niinkuin olla
tuleekin, ei nytkään säikähtänyt, vaan vetäytyi huoneen perälle,
asettui varmaan asentoon, pani toisen kätensä selän taakse ja toisen
liiviensä nappien väliin ja odotti.
Kun Eevastiina oli kurkkuaan hetkisen ruuvaillut, alkoi hän:
-- Nämät toiset ovat käskeneet minua puhumaan jotain kauppiaalle.
Janne liikutti hiukan jalkojaan ja taivutti päätään, mutta ei sanonut
sanaakaan. Eevastiina jatkoi:
-- Meillä kaikilla on kauppiaalle pientä kiitollisuuden velkaa ja
olemme senvuoksi tahtoneet tuoda esiin kauppiaalle kiitoksemme.
-- Tässä se on! kuiskasi Pauliina ja pisti erään laatikon Eevastiinan
käteen.
-- Kyllähän minä olin ajatellut sanoa yhtä ja toista, jatkoi
Eevastiina, mutta mitä minä suotta. Me olemme yhdessä ostaneet
kauppiaalle tämän pienen lahjan. Kyllä se on tullut hyvästä sydämestä.
Eevastiina meni Jannen luo ja ojensi hänelle laatikon, jossa oli
tusina hopealusikoita.
-- Minulla on kunnia kiittää! sanoi Janne ja kumarsi ensin hyvin
kohteliaasti.
Sen tehtyään hän suuteli Eevastinaa, joka kauniisti punastui. Sitten
otti Janne Miinan syliinsä, joka käyttäytyi niin vastaanharaavasti,
että Janne selvästi huomasi, kuinka pitkä aika oli siitä kulunut,
kun sellaista hänelle oli tapahtunut. Pauliina oikein kietoi Jannen
kaulaan kätensä ja likisti minkä jaksoi. Kun tämän toimituksen
päätyttyä Janne oli miehiä kätellyt, astui hän keskelle huonetta,
korotti äänensä ja sanoi:
-- Tästä taas huomaa yhtä ja toista. Minä jo olin täällä
alakuloisuuteen vaipunut ja mieli harmaana tuumiskelin, että kukaan
ei minusta enää välitä, mutta nyt tuleekin suuri todistus minulle
siitä, että rakas minä olen teille, ja että te ette ainakaan ole
olleet huomaamatta, kuinka paljon hyvää minä aina olen ollut valmis
tekemään teille. Tämän minä olen tahtonut sanoa teille kaikille
yhteisesti, mutta on minulla sinullekin, Pauliina, jotain sanottavaa
erittäin.
-- Niin, minähän tuohon lahjaan olen eniten rahaakin pannut, sanoi
Pauliina.
Janne ei ollut sitä kuulevinaan, hän jatkoi:
-- Minä olen jo kauan tietänyt, mitkä sinun salaiset ajatuksesi ovat,
kuinka sinä aina olet tahtonut pyrkiä ajatusten ja suurien unelmien
kukkuloille, mutta kuinka sinä sinne kavutessasi olet aina istuallasi
luistanut alas tiedon liukasta kalliota pitkin. Tänään minä olen
miettinyt ja olen ajatellut, millä tavoin minä sinua jalossa
pyrkimyksessäsi saattaisin auttaa. Ja minä olen tänään, pidettyäni
pientä keskustelua oman itseni kanssa, löytänyt selityksen. Minä otan
sinut vaimokseni.
-- Herra jestas! parkaisi Pauliina.
Janne loi häneen ankaran katseen, ja Pauliina vaikeni.
-- Tämä liitto on oleva pyhä liitto, sellainen, jonka kautta tässä
pitäjässä vielä suurta ja ihmeellistä saadaan aikaan. Minä sanoin:
pyhä liitto!
Pauliina tuli ihan liikutetuksi ja pani kätensä ristiin.
Jannen ääni nousi kimeään korkeuteen, kun hän huusi:
-- Pauliina Peltola, sinä olet uskollisesti minua odottanut, ja nyt
on sinulle autuuden päivä koittanut. Tule ja sulje ylkäsi syliisi!
Pauliina riensi Jannen luo ja aikoi kietoa kätensä hänen kaulaansa
ja suudella häntä, mutta Janne veti nopeasti hänen kätensä alas ja
painoi hänen päänsä poveaan vastaan.
-- Niin, niin, nyt me olemme toisemme saaneet, sanoi Janne.
Ei puutu tästä ilosta mitään muuta, kuin että kirkkoherra ja
kansakoulunopettaja olisivat tätä näkemässä. Se tekisi heille niin
erinomaisen hyvää.
Janne ojensi kätensä eteenpäin, ja siitä huomasivat toiset, että he
saivat tulla onnittelemaan kihlattua paria.
Hilma ryntäsi kahvitarjotin kädessään sisään, ja niin onnellinen hän
oli hantelsmanninsa puolesta, ettei muistanut olla mustasukkainenkaan
Pauliinalle.
* * * * *
Kun seuraavana aamuna Pauliina ja Janne istuivat kirkonpenkissä
rinnatusten, niin tiesi jo koko pitäjä, että kohta tulee suuret häät,
sillä Janne oli kirkonmäellä ennättänyt ilmoittaa tämän iloisen
uutisen mahdollisimman monelle.