Syksy oli jo pitkälle kulunut, ja Antin päivän markkinoiden aika
läheni. Tuskinpa oli kylässä ainoatakaan miestä, joka ei joka päivä
haistellut ilmaa tunteakseen, kestääkö kylmä vai alkaako leuto tulla.
Jos jäätä myöten pääsee ajamaan, niin silloin on matka Tampereelle
aivan kuin leikkiä. Silloin saattoi vaikka joka mies lähteä pienelle
huvitusmatkalle, markkinoille.
Ilma pysyi kylmänä, jää vahvistui päivä päivältä, talvi tuli varhain
ja varmasti.
Tasainen, yhä kasvava iloisuus vallitsi kylässä koko marraskuun ajan.
Puhuttiin miesten kesken ilman kauneudesta, vaikka ei kukaan suoraan
sanonut, miksi hänen mielestään ilma oli kaunis. Puhuttiin myöskin
edellisen syksyn ilmasta, jolloin marraskuulla oli maa ollut aivan
kuraisena ja markkinoille oli pääsö ollut aivan mahdoton niin hyvin
maantietä kuin jäätä myöten.
Niiden joukossa, jotka toivoivat pakkasen kestävän, oli Aakustikin.
Eräänä päivänä oli Emma kuiskannut Aakustille salaisuuden, joka
oli pakottanut ilon veret miehen kasvoille. Silloin oli onni
läiskyttänyt laineitaan niin voimallisesti miehen povessa, että
hän oli tuntenut rintansa liian ahtaaksi. Vaimonsa käteen hän oli
tarttunut, pusertanut lujasti ja sitten mennyt tuvasta ja portaille
päästyään hengittänyt syvään. Mutta ei mies siinä kauaakaan seisonut,
vaan kädet housun taskuissa ja hiljakseen vihellellen hän kierteli
tupaansa ja tarkasteli sitä puolelta ja toiselta.
Emma talousaskareissaan sattui tämän huomaamaan ja kysäisi:
-- Mitä sinä mökkiä sillä tavoin kiertelet?
-- Katselenhan vaan, vastasi Aakusti. Hänen silmissään oli iloinen
kiilto, ja suu oli hymyssä.
-- Mitä sinä siitä katselet? Eikö kelpaa mökki miehelle?
-- Ei oikein.
-- Mitäs puuttuu?
-- Pitäisi olla suurempi. Yksi huone lisää, kun tulee yksi henkikin
lisää.
-- Sitäkö sinä ajattelet? sanoi Emma ujosti. Kaikkea sinä
ajatteletkin.
-- Minä olen sillä tapaa tuumaillut, että jokaiselle uudelle hengelle
laitetaan yksi huone lisää. Ja kun sitä jatketaan, niin tulee talosta
aivan kuin pappila.
Emma punastui, mutta ei voinut olla nauramatta.
-- Hyvähän on niin puhua, mutta millä rahoilla? sanoi hän miehelleen.
-- Eiköhän sitäkin ilmesty, kun kiltisti odottaa, vastasi Aakusti.
Jos tässä pakkanen pysyy, niin että pääsee liikkeelle, niin menen
minä Antinmarkkinoille Tampereelle ja myyn siellä varsan. Onhan se jo
ajokunnossa ja hyvä se on. Kyllä siitä rahaa irtaantuu.
Emma ei sanonut mitään, hän tuli lähemmäksi Aakustia, ja yhdessä
he katselivat sitä paikkaa, johon uusi osa mökkiä oli rakennettava
niillä rahoilla, jotka varsasta saataisiin.
Näin päättelivät Aakusti ja Emma markkinamatkasta. Mutta toisin oli
Syrjälässä. Kun Matti noin salavihkaa, kautta rantain, oli Miinalle
maininnut markkinoista ja että talossa olisi yhtä ja toista, jota
voitaisiin sinne viedä myytäväksi, kun edellisenä vuotena ei oltu
päästy laisinkaan Tampereelle, niin tuli Miinan vastaus aivan
jyrkkänä. Ja se vastaus oli niin tiukasti kieltävä, että Matti piti
suunsa kiinni.
-- Kun ei se muija vain nyt kiukun tuulen vallassa alkaisi kertoa
siitä vanhasta asiasta, ajatteli Matti.
Mutta markkina-sana oli herättänyt Miinan mielessä kiukkuiset
muistot, ja hän alkoi heti puhua juuri siitä, mistä Matti olisi
toivonut hänen olevan vaiti:
-- Mitähän sinäkin, retkale, siellä tekisit? Kävisi vielä samoin
kuin toissa vuonna. Tietysti sinä olet sen asian luutannut pois
mielestäsi, mutta minun sieluuni ei jumalan sanakaan ole niin
kaivettu kuin se juttu. Aikamies ja talon isäntä ja lasten isä menee
kaupunkiin, juo kaikki rahansa ja tulee niin sikahumalassa kotia,
että makaa kokonaisen viikon yhteen kyytiin.
Matti huokasi. Surkeahan se herääminen oli ollut, mutta ihana oli
ollut sen sijaan kaupungissa olo. Hän oli tuntenut itsensä niin
onnelliseksi kuin ei olisi ollut naimisissa ollenkaan. Viime talvena
oli tullut niin huono keli markkinoiden ajaksi, että kaupunkimatkasta
ei voinut puhuakaan. Mutta nyt oli taivas ollut armollinen, ja
nyt täytyisi hänen jäädä kotia. Kyllä ne koettelemukset olivat
moninaiset, sen huomasi Matti. Näiden hänen mietteittensä keskellä
kuului Miinan kiukkuinen ääni, joka jauhoi tuota vanhaa asiaa:
-- Sinä, senkin retkumperi, saisit kiittää jumalaa siitä, että olet
saanut sellaisen vaimon kuin minäkin olen, muuten sinä ihan joisit
talon tyhjäksi. Ja mitä sitten lapsille jäisi? Mikä ryyppyvimma
sinulla jo taas on? Eihän siitä ole pitkääkään aikaa, kun Yläsen
kanssa joit itsesi aivan pehmoiseksi.
-- Kaupalle minä menisin markkinoille, vakuutti Matti, en minä sinne
ryyppäämään mene.
-- Kyllä minä sinun kauppasi tunnen. Muistahan, miten toissa vuonna
teit. Möit kyllä kaiken tavarasi, mutta toitko kotia mitään rahoista?
Et niin kristuksen killinkiä tuonut.
-- Niin, kun minulta varastettiin,
-- Totta kai sinulta varastettiin, kun olit ihan tankona.
-- Minulla oli vatsa silloin niin kipeä, vakuutti Matti. Minä otin
vain ropiksi pari ryyppyä. Ja se meni niin kovasti pian päähän.
-- Kyllä minä sinun kipeän vatsasi tiedän, sanoi Miina. Sinulla on
sitä huulilta asti. Jollen minä sinua olisi holttaamassa, niin olisit
varmasti sikahumalassa aamusta iltaan asti.
Matti katsoi pää kallellaan niin laupiaasti kuin mahdollista Miinaan
ja sanoi:
-- Ajattelehan nyt, mitä kylässä ajatellaan, kun ei näin suuresta
talosta kukaan mene markkinoille.
Miina tiuskaisi:
-- Kyllä minä tiedän, mitä ne ajattelevat, jos sinne menet: "Kas kun
Syrjälän isäntäkin taas on mennyt kaupunkiin juopottelemaan. Saisi
sekin mies pysyä vaimonsa kurissa." Niin ne ajattelevat, jos sitä
tahdot tietää.
Matti ei sanonut enää mitään, mutta ajatteli sitä kovemmin.
-- Jos nuorena uskoisi, mitä vanhat naimisista sanovat, niin ei
totta maarin menisi siihen loukkuun. Mutta kun luulee aina olevansa
se valkoinen korppi, se ainoa, jolle kaikki käy hyvin. Kyllä niillä
naisilla nuorna monet hameet on päällä, mutta vielä useammat niillä
on pahaa sisua verhoamassa. Avioliitossa ne sitten riisutaan pois.
Ja voi sitä kauhistusta, joka silloin tulee näkyviin. Mikä minutkin
riivasi ottamaan tuon muijan itselleni? Talo minulla oli hyvä ja
varoja oli minulla itselläni niin paljon, että olisin jaksanut niillä
juoda ja hummata vaikka elämäni ehtooseen asti. Ja nyt, saanko
edes niin paljoa, että saisin tuikun murheeseen? Nuorena me Jannen
kanssa olimme hyvää pataa, oikein hyvää olimmekin. Hän on pysynyt
naimattomana, vaikka sitä miestä on niin koetettu onkia, että on
oikein hirvittänyt sitä katsellessa. Mutta se mies ei ole napannut,
ei millään tavalla. Nyki aina silloin tällöin, mutta ei jäänyt
koukkuun kiinni. Senkin kiiski, senkin kiiski! Ja minä, senkin vanha,
suurisuinen ahven!
Matti mietti keinoa, millä tavoin hän pääsisi Tampereelle, mietti
koko päivän, niin että hän ei sen syvemmin ollut koskaan koettanut
raamatun suuria salaisuuksiakaan miettiä.
-- Jos karkaisi, menisi noin vain omin neuvoin, lupaa kysymättä.
Mutta, voi armias taivas, mitä silloin tulisikaan! Tuo nainen tulisi
vissisti hevosella jälestä ja etsisi minut vaikka olisin mennyt
vankilan kivijalan alle piiloon. Perässä se tulisi, ei hellittäisi.
Mutta sen minä sanon, vaikka henki menisi, niin sinne minä lähden.
Ei sitä mies jaksa odottaa autuudenkaan päivää, jolloin pääsee
vaimostaan vapaaksi. Ei se saakelin ämmä usko mitään muuta kuin
tautia. Ja mistä minä nyt saisin edes ison rokon tai jonkun muun
taudin.
Matti oli niin alakuloinen kävellessään kartanolla, että renki
kysäisi häneltä:
-- Onko isäntä kipeä?
Matti hiukan säpsähti. Uskoisivatkohan kaikki hänet kipeäksi, kun hän
vaan olisi hyvin voimattoman ja alakuloisen näköinen?
-- Olen, kipeä minä olen kovasti, sanoi hän.
-- Missä se vaiva istuu?
-- En voi oikein sanoa, se on milloin siellä milloin täällä,
pääasiassa on se ruumiin joka paikassa.
-- Kovasti kuulostaa vaikealta, sanoi renki sääliväisesti. Eiköhän
olisi parasta, kun isäntä menisi maata?
-- Niinkö maata? Mitä minä makuulla tekisin?
-- Ehkä tauti siinä menee ohitse.
-- Ei se mene ohitse. Jos se on tauti, niin ei se saa mennä ohitse...
Minä tarkoitin, että kaikin tavoin on saatava se menemään ohitse.
Kyllä kai minä menen maata. Ei kai tässä mikään muu auta.
Matti meni vähän matkaa. Mikä sattuikaan olemaan lumen alla palikka,
koska Matti siihen kompastui. Renki riensi avuksi.
-- Kovastipa heittelee jo, sanoi hän.
-- Mikä? kysyi Matti. Ai niin, se tauti. Niin, kovasti heittelee. Ei
mies tautia voita, kyllä se heittää vahvimmankin alleen.
-- Kyllä minä isäntää talutan, sanoi renki.
-- Tee se, hyvä mies, niin kyllä se sinulle taivaassa palkitaan,
vastasi Matti surkealla äänellä.
Hän oli saanut taudin päästä kiinni, ja nyt oli siitä pidettävä
kaikin voimin.
-- Kun vain osaisi, kun vain osaisi! ajatteli hän. Hän tekeytyi niin
heikoksi, että rengin täytyi koota kaikki voimansa pitääkseen häntä
pystyssä. Niin sitä mentiin vaivalloisesti, kunnes tultiin viimein
kamariin. Siellä vei renki Matin sohvalle makaamaan.
Matti tunsi mielensä kovin haikeaksi. Hänen oli niin sydämestään
surku omaa itseään, joka tällä tavoin sai maata hervottomana
kamarinsa sohvalla.
-- Kyllä tämä vielä sinulle kerran runsaasti korvataan, vakuutti
Matti ja puristi rengin kättä.
-- Eihän sitä tarvitse ajatella, vakuutti renki. Onhan meidän
toisiamme autettava koettelemuksen hetkinä.
Renki meni tupaan ja ilmoitti emännälle:
-- Jos emäntä menisi sinne kamariin, isäntä on siellä kovasti huonona.
-- Mitä huonona se on, vastasi Miina. Viinaa sen mieli tekee, siinä
sen huonous on. Senkin retkale tässä on ihan sielun saada halkeemaan.
-- Kyllä sillä nyt on totinen tuuri, sanoi renki. Niin se oli heikko,
että ei jaloillaan pysynyt, kun minä sen sinne vein.
-- Joutavia. Mistä se nyt äkkiä olisi taudin saanut. Äsken puhui
markkinareisusta sellaisella vimmalla, että vahto valui suupielistä,
kun ajatteli ryyppyjä.
-- Ei tauti kysy, milloin se tulee, vastasi renki. Kyllä olisi hyvä,
kun emäntä vilkaisisi sinne, ettei vielä satu kuolemaan kesken
kaikkea.
Miina tuli jo vakavaksi. Hän ei sanonut mitään, vaan meni kamariin.
Matti kuuli askeleista, että Miina oli tulossa. Nyt oli ratkaiseva
hetki lähestynyt. Matti koetti pidättää henkeään, mutta raskaaksi
se tuli, ja kun Miina avasi oven, puhkaisi Matti oikein täydellä
voimalla. Hän turvautui vaikerruksiin ja päästeli pieniä hätähuutoja.
-- Mitä sinä siellä koiruuksissasi vikiset? sanoi Miina, joka
nähdessään miehensä oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että tämä
oli aivan terve.
-- Kun minulla on niin kova ahdistus, sanoi Matti.
-- Kyllä minä sinut ahdistuksista päästän, sanoi Miina. Vedän sinut
kintuista pellolle. Kyllä silloin näet, mistä paikasta olet kipeä.
-- Vedä vaan, en minä kuitenkaan jaksa vastustaa. Minä olen kuolemaan
tuomittu, ja samahan se on, milloin se tapahtuu.
Miina vaikeni, katseli hetkisen miestään ja sanoi:
-- Mikä paikka sinulla on kipeä?
-- Enhän minä tiedä, mikä paikka on kipeä, vastasi Matti. Tohtorihan
sen sellaisen tietää.
-- Mutta on kai sinulla jossain kohdin vaiva?
-- On, vaiva minulla kyllä on, mutta se on niin kovasti muuttelevaa
laatua, milloin se lakkaa yhdestä paikasta pistämästä, silloin he
heti oikein täydellä voimalla ottaa toisesta kiinni.
Ja vahvistaakseen sanojaan tunnusteli Matti milloin mitäkin kohtaa
ruumiissaan ja päästi parahduksen.
-- Tässä on sauna pantava lämpiämään, sanoi Miina.
Hän riensi huoneesta pois. Matti jäi yksinään makaamaan sohvalle.
-- Nousisikin tästä jo jaloittelemaan, ajatteli hän, mutta se
ämmä ryökäle voi tulla minä hetkenä tahansa ja silloin on koko
asia pilattu. Eiköhän tuota jaksaisi maata kahta päivää vielä,
silloin voisi puhua kaupunkiin-menosta lääkärin apua saamaan.
Jos vaan jaksan, niin totta totisesti pääsen sinne. Ja miksi en
jaksaisi. Kovempia tuskia ne marttyyritkin kestivät saadakseen
maistaa paratiisin iloja. Siellä Tampereella on Kyttälän puolella
sellainen pieni tillikka, jonne aina ennenkin olen poikennut, kun
on piiskaryyppy otettu ennenkuin on tultu kaupungista pois. Ollapas
siellä. Kun minä muistan sen huoneen rasvaiset seinät, niin ei
taivaan kukkanurmi ole sen kauniimpaa. Sen huoneen tapeeteissa on
sellaisia kummallisia ulkomaan kukkasia, minä muistan sen niin hyvin.
Ja kun sitten höyry on päässä, niin nuo kukkaset tanssivat tapeetilla
niin lystisti. Kun minä sitä ajattelen, niin totta minä jaksan tässä
maata vaikka vuoden. Alkoi tuo muija jo uskoa. Kyllä se tautiin aina
uskoo. Se on itse niin terve kuin hakotukki, mutta tautia se pelkää
jeevelisti. Kai se niin maailmassa on, että jos tietää, mitä toinen
pelkää, niin kyllä silloin toisesta voiton saa. Ja annappas olla,
muija, kun minä kerran olen Tampereella, niin en muista sinua, en
edes sellaisena kuin olit ennen häitä.
Siinä pimeässä Matti makasi. Tupakkaa teki kovasti mieli. Ei muu
auttanut kuin nousta ja sytyttää piippu. Huone oli jo aivan paksunaan
savupilviä, kun Miina tuli takaisin.
-- Oletko sinä hassu, huusi Miina, sairas ihminen ja poltat piippua!
Anna heti paikalla piippu tänne!
Kovalta tuntui piipun riistäminen, mutta olihan Miina hänen suureksi
ilokseen sanonut häntä sairaaksi ihmiseksi.
-- Minä koetin, lähtisikö siitä apua, vakuutti Matti.
-- Ja sitten lähdet heikkona rimpuilemaan pitkin huonetta, sanoi
Miina. Olisit vielä kesken kaikkea kaatunut ja taittanut niskasi. Kun
kerran on sairas, niin on itseään hoidettava, siksi kunnes parantuu.
Miinan sanat sairastumisesta kaikuivat taivaallisen kauniilta Matin
korvissa. Hänen teki jo mieli kiittää Miinaa, joka niin helposti oli
uskonut. Hän etsi pimeässä Miinan kättä ja kun sen vihdoin löysi
saatuaan hapuilla pitkin hänen lihavaa ruumistaan, puristi hän sitä
ja sanoi:
-- Kyllä sinä, Miina, olet sentään hyvä ihminen!
-- Ei puhuta nyt, sanoi Miina, vaan mennään saunaan!
Miinan tukemana meni Matti saunaan. Kun hän sieltä palasi, antoi
Miina hänelle suuren viinaryypyn.
-- Juo nyt tuo, kai se auttaa, sanoi hän. Matti joi sen ja meni
tyytyväisenä ja saunasta uupuneena levolle.
Kun hän aamulla heräsi, niin oli kovasti hyvä olla.
-- Kyllä sauna on siunattu homma, sanoi hän itsekseen. Tuntuu niin
kepeältä kuin olisi vieteri joka paikassa ruumista. Minäpä menen
Jannea tervehtimään ja...
Matti oli hypännyt vuoteestaan, kun hän äkkiä muistikin kaiken. Hän
huokasi syvään ja kiipesi vuoteeseen takaisin.
Kiukku kihisi hänessä.
-- Tässä minä olen niin terve kuin pukki ja tuon kirotun ämmä-krääkän
tähden saan maata vuoteessa. Jollei ihmisen henki olisi niin
kovasti kallis ja sen ottaminen toisi kaikenlaisia ikävyyksiä, niin
napsauttaisinpa tuon muijan pään poikki. Mutta olenpa minä huono
ihminen, kun tällä tavoin ajattelen siitä, joka pyhän avioliiton
siteillä on minuun sidottu. Mutta onko se minun syyni, että minulle
on sattunut juuri noin huono? Onhan niitä parempiakin maailmassa.
Matti huokasi syvään.
-- Kyllä se on kummallista, kuinka tauti tekee ihmisen mielen
murheelliseksi, niin että tulee ajatelleeksi aivan liian synkästi
asioista. Eihän minulla ole syytä ajatella mitään muuta kuin hyvää.
Kestä, ruumiini, kestä, niin kohta koittaa sinulle ihana aika!
Eivät ne tamperelaisetkaan mahda rakastaa kaupunkiaan sellaisella
ylenpalttisella rakkaudella kuin mitä minä teen. Ei siinä kaupungissa
ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on niin kaukana täältä. Matti
katseli ikkunasta.
-- Tuolla pilvet menevät noin perätoukua tuonne päin. Ne näkevät
Tampereen. Minä vaivainen näen täällä vain meidän muijan. On siinä
erotusta, on siinä!
Hänen mietiskelynsä katkaisi Miina.
-- No, kuinka sinun laitasi on? Sinä taisit hourailla viime yönä,
sanoi hän.
-- Hourailinko minä?
-- Sinä puhuit koko ajan Tampereesta ja Kyttälän tillikasta.
Sinä, roisto, taisitkin puhua vain omia himojasi, viinan janoa ja
riettauden kaipausta. Oletko sinä sairas ollenkaan?
-- Olenko minä sairas? Totta kai minä sairas olen. Enhän minä muuten
makaisi sängyssä. Ja luuletko sinä, että minulla ei ole pistoksia?
Antaisin ne itsellesi, jos osaisin, niin kyllä tietäisit, olenko minä
sairas.
Matti oli niin varma omasta sairaudestaan sillä hetkellä, että hän
aivan kiivastui tällaista epäilyä.
Hän aikoi pitää Miinalle pienen nuhdesaarnan, kun tämä katkaisi
kaiken sanomalla:
-- Minä olen lähettänyt hakemaan tohtoria.
Matin naama meni hyvin pitkäksi. Tätä asioiden käännettä ei hän ollut
muistanut. Jos tohtori tulee, niin kyllä tauti tulee ilmi.
Tämä vaara uhkasi häntä ja toinen vielä suurempi Miinan puolelta,
joka tiukasti sanoi:
-- Jos sinä olet tekokipeä, niin kyllä minä sinut tänään vielä
sellaiseksi laitan, että olet täyttä totta kipeä. Siitä sinä voit
olla niin varma kuin aamenesta kirkossa.
Matti ei hiiskunut sanaakaan, mutta mustat ajatukset kiertelivät
hänen mieltään. Taisi koko tämä homma viedä sittenkin väärään päin.
-- Ottaisit elämässäsi oppia Jannesta, sanoi Miina. Se mies elää niin
siivosti, että on ilo katsella.
Matilla oli aivan toiset käsitykset Jannen siivoudesta, mutta hän ei
sanonut mitään.
-- Syötkö sinä mitään? kysyi Miina.
-- Totta kai minä syön, sanoi Matti. Ei sitä kai nälkäisenä
kuolemaankaan mennä.
Miina meni ja toi Matille ruokaa. Kun tämä oli syönyt, ummisti hän
silmänsä ja ajatteli:
-- Parasta on kun makaan. Kun se tulee, mikä tulee, niin onhan
ainakin sitä ennen levännyt.
Pian hän nukkui. Hän heräsi siihen, että pitäjän lääkäri seisoi hänen
vuoteensa vieressä.
Matti meni jokseenkin kalpeaksi. Nyt se kysyy, ja Miina vahtaa
vieressä kuullakseen sen, että hän on terve. Ja hyvästi sitten
ainiaaksi markkinat ja iloinen Tampere!
Tohtori oli vanhapoika, jörö ja usein hyvinkin kummallinen puheissaan.
-- Mikä isäntää vaivaa? kysyi hän.
-- Minä olen kipeä, vastasi Matti.
-- Mistä paikasta?
-- Se on joka paikassa. Pistää ja kolottaa niin että hampaat
kalisevat.
Matti tuumi, että koettaa hän ainakin viimeiseen asti. Hän ei
hellitä, ei vähällä.
-- Kyllä minä varmaankin olen kuolemansairas, sanoi Matti.
Tohtori tunnusteli Matin suonta.
-- Isäntä on nyt vaiti, sanoi hän. Vähän ajan päästä kysyi Matti:
-- Onko se kovastikin vaarallista?
-- Hiukan vilustumista, ei muuta, vastasi tohtori.
Matti oikein äkämystyi. Vilustumista vaan. Myttyyn taisi kaikki mennä.
-- Eiköhän se sentään ole jotain pahempaa, kun minulla on niin kovin
merkillisiä puserruksia ja pistoksia ihan joka ikisessä paikassa
ruumista, sanoi hän.
-- Minä tulen huomenna katsomaan, niin olen varma siitä, että mistään
kohdin ei enää pistä, sanoi tohtori.
Hän kääntyi Miinan puoleen ja jatkoi:
-- Antaa isännän rauhassa maata, niin kyllä kaikki menee pian ohitse.
Tohtori meni. Miina sanoi Matille:
-- Makaa nyt, sinä senkin hulttio. Kyllä minä sinun koiruutesi
arvasin. Mutta odotahan, kun tulee minun vuoroni, odotahan, kun taas
olet terve!
Kun Matti oli jäänyt yksin, niin hän huudahti:
-- Minulle on tehty ilmeistä vääryyttä! Kun minä tahdon olla sairas,
oikein kovasti sairas, niin totta kai minä saan sitä olla oman
mieleni mukaan niin kuin tahdon. Jos minä tietäisin, missä se meidän
ämmän lääkekirja on, niin hakisin sieltä sellaisen taudin itselleni,
että tohtorikin kauhistuisi. Minä tahdon nyt olla sairas.
Eihän Miinalla montakaan kirjaa ollut, niin että vaikeata ei ollut
löytää kotilääkäriä. Siellä se oli virsikirjan ja koelypsykirjan
välissä. Kirjan otti Matti vuoteeseensa ja alkoi tutkia.
-- Se on ihme ja kumma, ellei ihminen tautia itselleen saa, kun
oikein yrittää täyttä voimaa, ajatteli Matti. Jota sisällisemmän
taudin minä saan, sitä parempi ja varmempi se on. Täytyy ponnistaa,
täytyy ponnistaa! Ei tässä ole pienet asiat kysymyksessä.
Iankaikkinen helvetti minulla on edessä, ellen nyt onnistu. Olisi
melkein saanut olla alottamatta tämä juttu. Mutta kun kerran siihen
on ryhdytty, niin antaa mennä koko jutun sitten loppuunsa asti.
Matti tutki kirjaa. Lopulta hän pääsi siihen päätökseen, että hänellä
oli suolisolmu.
-- Sitä ei tohtorikaan tiedä, vaikka kuinka minun vatsaani
kurkistelisi, tuumi hän riemuissaan. Ja kun tässä oikein tuumitaan,
niin eiköhän sitä viimein päästä kaupunkiin. Millä tuo tohtori minut
täällä parantaa, kaupunkiin hän minut lähettää. Ja silloin, muija,
sano sinä mitä ikinä tahdot, kun minä menen markkinoille oikein
tohtorin käskystä!
Ja niinkuin ennen rippikoulussa katkismusta luettiin, niin Mattikin
nyt painoi kirjasta päähänsä kaikki suolisolmun tuntomerkit.
-- Nälkää tässä kyllä saa nähdä, ajatteli hän. Mutta mitä siitä, kun
sitten saa vatsan täyttää Tampereella oikein reunojaan myöten.
Niin kävi kuin Matti oli tuuminut. Hän osasi niin itsepintaisesti
pitää kiinni kaikista taudin tuntomerkeistä, että tohtori viimein
sanoi:
-- Hjaa, en minä tästä pääse selville! Avattava se laukku on. Saatte
mennä Tampereelle. Ei tässä muu auta.
Matin sydän sykki kiivaasti, kun hän tämän kuuli. Niin oli hänen
mielensä hyvä, että hän puristi oikein lujasti tohtorin kättä.
-- Tohtori olisi niin hyvä ja sanoisi sen meidän muijalle, ei se
minua usko.
Tohtori lupasi sen. Kun Miina vähän ajan päästä tuli Matin luo, niin
oli hänellä itku kurkussa.
-- Voi kuitenkin, minun rakas mieheni, sanoi Miina. Että sinun näin
piti käymän.
-- Eihän kukaan tiedä, milloin suoli solmuun menee, sanoi Matti.
Toisin minä olin ajatellut markkinareisun, toisin. Nyt taisikin tulla
reisu aivan toiseen maailmaan. Mutta älkäämme surko sitä, koska
pääsemme ehkä pois tästä surun ja murheen laaksosta iankaikkisen
elämän suloisuuteen. Älä itke, Miina, älä itke, kyllä minä sinua
muistan!
-- Että ne sinua siellä raatelevat aivan kuin olisit teuras, jolta
henki otetaan, valitteli Miina. Puhkovat vatsasi, saavatko tuota edes
enää sitten kiinnikään. Mutta olkoon kuinka tahansa, tahdon minä
viimeisellä hetkelläsi olla ainakin vieressäsi.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Matti säikähtyneenä.
-- Minä saatan sinut Tampereelle, vastasi Miina.
Matti katsoi hetkisen suu aivan auki Miinaan. Tämä oli vasta ankara
isku! Siihen siis kuivuivatkin kaikki hommat, meni hyvät aikeet
aivan kuin tina tuhkaan. Mutta ei maarin tätä asiaa jätetä niinkään
helpolla. Kannatti sitä ponnistaa kerta vielä, kun näin pitkälle oli
päästy.
Matti väänsi äänensä niin helläksi kuin suinkin saattoi, sillä
taipumatonhan se oli niin monen vuoden avioliiton jälkeen.
-- Kyllä minä sinun rakkautesi, Miina, ymmärrän aivan hyvin. Kyllä
sinä siinä taas tahtoisit tehdä niin kovasti kauniisti. Mutta kuka
täällä sillä aikaa taloa ja karjaa hoitaisi? Ja kun minä oikein
ajattelen, niin olen minä ihan varma siitä, että tämä meidän kylän
tohtori on ymmärtänyt minun tautini väärin ja että minä kyllä
terveenä sieltä palaan.
-- Et sinä palaa enää koskaan, sanoi Miina ja pillahti itkemään.
-- Minä lupaan palata, vakuutti Matti. Ei sinun tarvitse tulla minua
sinne saattamaan.
-- Kuka sitä tietää, millä tavoin ne sinut raatelevat, valitti Miina.
Jo teki Matin mieli kiroilla. Hän hillitsi kuitenkin mieltään, sillä
täytyihän hänen pysyä sairaana, ja kiroileminen voisi antaa tiedon
hänen tautinsa oikeasta laadusta. Kaikkia sitä täytyikin tulla, ettei
saanut edes kiroilla silloin, kun sielua oikein syyhytti. Mutta
olihan sitten Tampereelta tultua taas tilaisuus sanoa vaikka mitä.
-- Kyllä minä tuon muijan jollain keinolla estän sinne tulemasta,
ajatteli Matti. En minä sitä juuri kuoliaaksi lyödä uskalla, mutta
ellei se jää kotia, niin jotain väkivallan näköistä minä teen.
Mutta jo tuli vapauttava ajatus aivan kuin valkeus tässä ahdingon
synkeässä yössä. Mitä varten oli olemassa Janne, hänen sukulaisensa,
jollei juuri sitä varten, että auttoi häntä.
-- Tule sitten, sanoi Matti. Mutta lähetähän ensin hakemaan Jannea.
-- Mitä sinä hänestä?
-- Täytyyhän meidän miesten ajatella kaikki asiat valmiiksi, jos
sattuisin jäämään sille matkalle.
-- Voi, voi sentään, kuinka sinulla on kova ahdistus ja sielun vaiva,
sanoi Miina.
Hän taputteli oikein hellästi Mattia ja jatkoi:
-- Kyllä minä lähetän hakemaan Jannea.
* * * * *
Janne säikähtyi pahasti, kun Syrjälän renkipoika tuli hänelle
ilmoittamaan, että isäntä oli sairaana ja tahtoi puhutella häntä.
Astuessaan siihen kamariin, jossa Matti makasi, oli Janne hyvin
juhlallisen näköinen. Hän oli jo miettinyt kaikki kauniit sanat
iankaikkisesta elämästä ja sen kauneudesta, syntisen elämän
jättämisestä ja autuuden valkoisen puvun pukemisesta ylle. Kun hän
loi katseen Mattiin ja huomasi, miten tämän silmät kiiluivat, ja
näki, miten sairaaksi luultu kohottautui vuoteellaan ja viittasi
häntä sulkemaan oven, niin hän ällistyi.
-- Hyvä mies, mikä sinun on? kysyi Janne. Mitä täällä on tapahtunut?
-- Minä olen menossa markkinoille, vastasi Matti. Ei täällä mitään
muuta ole tapahtunut.
-- Mutta renkipoika sanoi, että sinä olet kuolemansairaana.
-- Minä olen vaikka mitä, kun vaan pääsen Tampereelle. Minä olen omin
voimin päässyt jo näin pitkälle, mutta nyt täytyy sinun auttaa minua.
-- Millä tapaa?
-- Minä olen tehnyt itseni niin sairaaksi, että tohtorikaan ei
päässyt siitä selville, vaan lähettää minut Tampereelle. Kaikki
oli siihen asti hyvin, mutta sitten se riivattu ämmä alkoi tulla
haikeaksi, luuli minun kuolevan sillä matkalla ja tahtoo tulla
sinne yhteen reisuun. Ajattelehan nyt, muija mukana, kun menee
markkinoille! Sehän olisi samaa kuin kirkkoreisu.
Janne katseli hetkisen tätä avioliiton surkeata sankaria, pudisti
päätään ja sanoi:
-- Minä en voi sinua auttaa, sillä Miina on minun sukulaiseni.
-- On kyllä, on kyllä, vastasi Matti. Mutta olemmehan me miehet aina
keskenämme sukua, olemme sitten ylhäisiä tai alhaisia. Älä, hyvä
mies, nyt jätä minua pulaan tänä hetkenä. Minä annan sinulle sitten
vaikka mitä, kun päästät minut Tampereelle.
-- Ryyppäämään sinä sinne tahdot mennä, et yhtään mitään muuta. En
minä tahdo olla siinä edesauttamassa.
-- Mutta ajattelehan nyt, millainen minunkin elämäni on. Minä olen
kuin mädännyt omena puun juurella. Enkö minä kerran saisi unohtaa
kaikkia surujani edes humalassa. Anna nyt sydämesi heltyä pehmeäksi
ja auta minua. Muista, että minä se olin, joka estin sinua ottamasta
silloin Pauliinaa, kun hän sinua jo nuorena miehenä ollessasi
ahdisti. Minähän sinun puolestasi ja käskystäsi menin valehtelemaan,
että sinulla oli heila muualla, ja sain Pauliinan ottamaan Jeremiaan
omakseen. Oletko sinä koskaan oikein sen asian päälle ajatellut,
mistä minä silloin sinut pelastin. Eikö sinulla ole yhtään
kiitollisuutta, mies? Janne löi rintoihinsa ja sanoi:
-- Ei kukaan vielä ole sanonut, että Janne Nakkila ei olisi palkinnut
hyviä töitä. Minä autan sinua.
Ja Janne puhui Miinan kanssa. Matin matkasta päätettiin sillä tapaa,
että Janne saattaa hänet ja käyttää lääkärissä.
-- Ja sen minä vannon, sanoi Janne, että kyllä se vatsa hyvässä
kunnossa takaisin tulee.
Kaikki oli siis kuin olla pitikin, mutta kuinka olikaan, niin tuli
Ylänen taloon. Miina hyökkäsi heti häneen ja kysyi, mitä hän oli
tullut retkuttelemaan, kun ei ollut työn aika eikä mikään.
Ylänen vastasi, että hän aikoi mennä markkinoille, ja kun isäntä jo
aikaisemmin oli luvannut, että hän pääsee hänen kanssaan samassa
reessä, niin tuli hän nyt kuulostamaan, milloin matkalle lähdetään.
Se kyyti, jolla Ylänen katosi talosta, oli jokseenkin nopea; ei siinä
paljoakaan näkynyt miehestä, kun hän porstuan läpi lensi ja löysi
itsensä portaitten edestä ja kuuli Miinan kiukkuisen äänen:
-- Jollei tohtoria olisi, niin totisesti uskoisin teidän olevan
kaikkien yhdessä juonessa.
Janne taas sanan voimalla sai Miinan rauhoittumaan, ja
markkinoille-lähtö päätettiin seuraavaksi päiväksi.
* * * * *
Jannen reessä sitä sitten mentiin. Turkkeihin käärittynä makasi
perässä Jannen rinnalla Matti. Kuskipukilla istui Topias, jonka
lammasnahkaturkkeihin Janne oli ommellut kiiltävät napit.
Eron hetki oli haikea. Mattikin itki muutaman kyyneleen. Mitä lienee
itkenyt, omaa pahuuttaanko vai Miinan itkua.
Kylän laitaan asti he yhdessä sitten sanaakaan sanomatta ajoivat.
Viimeisen talon luota pisti nurkan takaa Ylänen itsensä esiin ja
hyppäsi kannaksille seisomaan.
Kun oli päästy metsään, kohottautui Matti reessä oikein rehvakasti
istumaan ja sanoi:
-- Jollen olisi niin vanha kuin olen, niin maahan menisin ja
heittäisin pari kertaa mukkelis makkelis lumessa. Ei nuo kulkusetkaan
koskaan ole niin kauniisti korvissani soineet kuin tänä hetkenä.
Herra varjele kuitenkin! Kukahan ne markkinatkin on keksinyt?
Ottaisin minä sen miehen syliini ja siinä halailisin niinkuin parasta
veljeäni. Itkeä minä tahtoisin oikein sydämen lähteitä myöten, itkeä
ilosta. Minun pääni on mennä ihan sekaisin tässä ilon polskassa.
Janne kuunteli tätä ilon ylitsevuotavaista tulvaa, kuunteli päätään
pudistaen ja sanoi:
-- Minä havaitsen taas yhtä ja toista.
-- Havaitse mitä havaitset, sanoi Matti, mutta minä iloitsen,
iloitsen niin että paikat ruumiissani rutisevat. Ja että se muija on
kaukana, eikä pääse sanomaan yhtään mitään, se on sentään se suurin
ja ihmeellisin asia. Että minä saan mennä ensi yönä maata johonkin
vieraaseen taloon eikä kukaan ole minulle pitämässä syntisyydestäni
iltarukousta. Eijaa minun sieluni, nyt sitä mennään Tampereelle!
Tämä tällainen riemuun ratkeaminen tuntui Jannesta jo sopimattomalta.
Että Yläselle tällainen kieli oli mieluista, sen hän arvasi, mutta
olihan reessä Topiaskin, joka jo usein oli kääntynyt suu naurun
venytyksessä taaksepäin, ja kadottaisihan hän, Janne, kaiken
kunnioituksen, ellei hän nyt jo sanoisi jotain.
-- Jos synti sinun ruumistasi kiusaa ja sinä sille annat vallan,
sanoi hän, niin tee se hiljaa sielusi pimennossa ja häpeä sitä. Ei
sinun sovi tuolla tavoin tuoda kaikille ilmi luontosi pahaa puolta.
-- Janne, minun nuoruuteni hyvä ystävä, sanoi Matti ja kietoi kätensä
Janne kaulaan, ei olla nyt äkäisiä, ei olla, kun minun mieleni on
aivan kuin nuorella vasikalla. Enhän minä niin usein syntiä ole
tehnyt, ja mitä sitten, jos tällä yksinäisellä metsätaipaleella
annankin mieleni tulla esiin kuorestaan. Älä, hyvä veli veikkaseni,
nyt minun iloani turmele, kun se on ihan kukkeimmillaan. Sinä et ole
ollut naimisissa, et sinä tiedä, mitä minussa nyt liikkuu.
-- Mitä minusta, mitä minusta, sanoi Janne. Samahan minusta on,
millaisen puolen sinä käännät mielestäsi esiin, mutta onhan tässä
sellainen turmeltumaton nuorukainen kuin Topias on. Häntä sinun tulee
ajatella.
-- Kyllä minä ymmärrän sentään yhtä ja toista, sanoi Topias. Ja
voinhan minä olla kuulemattakin.
-- Ei se Topiasta pilaa, vaikka hän iloisen ihmisen näkeekin, sanoi
Matti. Topias on hyvä poika. Kun me tulemme Tampereelle, niin me
siellä ryyppäämme yhdessä oikein tuntuvasti. Emmekö ryyppääkin,
Topias?
Ylänen, joka kannaksilla seisoi, katsoi jo ajan otolliseksi
hänellekin sekaantua asiaan. Hän sanoi:
-- Odotahan, Matti, Tampereelle asti, niin kyllä me siellä saamme
purkaa mieltämme ihan niinkuin tahdomme. Me siellä seisomme
rinnatusten ja sanomme aivan niin kuin kilvoituksen kestäneet sanovat
taivaaseen päästyään, silmä korkeuteen suunnattuna ja suu makeana
paljaasta ilon siirapista: Oi, sinä kultainen autuus! Niin me sanomme.
-- Niin sanommekin, vakuutti Matti. Janne saa kääntää silloin
selkänsä pois, jos hän ei voi katsella kahta onnellista ihmistä.
-- Sillä me olemme suuria vieraita, kun Tampereelle tulemme, ja
meillä on rahaa niin että ei lukeakaan jaksa.
Matti säikähtyi.
-- No, nyt tuli tiukka paikka, sanoi hän. Eihän minulla ole rahaa.
Millä me nyt iloa pidämme?
Hän kääntyi Jannen puoleen.
-- Lainaa hyvä veli minulle, lainaa.
-- Jos minä sinulle lainaan, niin millä sinä sen maksat takaisin?
kysyi Janne.
-- Sanotaan muijalle, että tohtori otti paljon, vastasi Matti. Kyllä
Miina aina tohtorille antaa.
-- Mutta sehän on selvää valetta?
-- Mitä valetta se on? sanoi Matti. Enkö minä ole sairas, niin
sairas, että lääkärienkin sääli tulee. Minähän olen saanut olla
siellä muijan hoteissa ihan tippaakaan maistamatta. Kipeäksihän
sellaisesta tulee.
Kuinka siinä sitten keskusteltiin ja Matti oikein kauniisti pyysi,
niin lupasihan Janne kaupunkiin tullessaan antaa Matille rahaa.
Matkalla liittyi heihin Aakusti, joka oli nuoren hevosensa
valjastanut pienen ja huonon reen eteen, sellaisen, jonka hän huoleti
saattoi antaa kaupanpäällisiksi ostajalle. Takaisin oli hän aikonut
palata jonkun toisen reessä, sillä ainahan oman puolen miehiä sattuu
markkinoilla kohtaamaan.
Matti oli kovin ystävällinen nähdessään Aakustin. Janne oli
sitävastoin hiukan jäykkä, sillä eipä ollut hänen mielestään vielä
haihtunut tuo juttu, kun Emma oli häneltä riistetty pois. Topias oli
kovasti iloinen, sillä olihan Aakustin reessä hänen paras ystävänsä,
Klinkkustiinan Vihtori, iloinen ja maailman koiruudet täydellisesti
tunteva mies.
Näin he yhdessä matkassa ajoivat Tamperetta kohden. Matkalla liittyi
yhä enempi rekijonoon, joka maanteitä ja toisinaan järvien yli kulki
Tamperetta kohden.
* * * * *
Jo alkoivat Tampereen seudut tulla näkyviin. Miesten into kovasti
kasvoi lähetessä tätä autuuden maata.
Kun he sillan yli olivat ajaneet ja tulivat torille, niin löi
Matti oikein tuntuvasti Topiaksen ohitse hevosta, jotta komeasti
jouduttaisiin. Hämeenkadun varrella oli vanha, ennestään tuttu
paikka, jonka pihaan hevonen ajettiin.
Matti nousi ensimäisenä reestä ja sanoi:
-- Kovasti jo minua janottaa. Tahtoisin saada jotain kurkkuuni. Eikös
lähdetä, miehet, yhdessä jonnekin katselemaan klaseja, vieläkö ne
ovat entisen näköisiä?
Tämä puheen kuuli lähellä oleva isäntä, jonka Matti tunsi
naapuripitäjän miehiksi. Kun tämä oli Mattia kätellyt, niin Matti
kutsui hänetkin yhteen joukkoon. Silloin isäntä sanoi:
-- Ei nyt mistään saa miestä väkevämpää, sillä kuvernööri on käskenyt
panemaan kaikki kapakat markkinoiden ajaksi kiinni.
Hetkisen oli Matti aivan vaiti, tyrmistyneenä, niinkuin puulla olisi
päähän lyöty. Mutta sitten kipinöivä kiukku puhkesi hänestä esiin ja
hän huusi:
-- Se on ilmeistä ja julkeata vääryyttä! Tässä minä olen ihan sitä
varten ja sen tähden saanut paljon kärsiä, ja kun kaupunkiin tulen,
niin pannaan kaupat kiinni. Se sellainen on niin hävytöntä, että
minä en osaa sanoakaan. Mikä se kruunu ja kuvernööri on, kun tahtoo
viattomilta ihmisiltä ottaa heidän ilonsa pois? Ja millä oikeudella?
Eikö mies saa silloin juoda, kun hän sitä tahtoo? Olemmeko me mitään
kakaroita, joille määrä-aikana annetaan tutti suuhun?
Hän oli niin vihoissaan, että hänen muuten kankea kielensä oikein
ravasi.
-- Onko nyt maailman loppu tullut, onko taivaan portit pantu
reekeliin? Pirutko täällä saavat määrätä, pirut ja kruunun
kateelliset herrat? Ja että ihmiset sellaisia määräyksiä kuulevat.
Muuttaa minä tahtoisin tällä hetkellä kaikki, muuttaa siihen entiseen
uskoon. Markkinat ja ilman viinaa! Onko kukaan sellaista kuullut?
Mitä minun isänikin sanoo, kun hänet kerran taivaassa tapaan ja hän
kysyy, mitä Tampereen markkinoille kuuluu, ja minun täytyy sanoa,
että niillä ei saa juoda edes yhtä pisaraa? Häpeää hän, joka oli
tuima mies ja aina markkinoilta tuli niin iloisena miehenä, että koko
talo sai totella häntä.
Janne koetti lohduttaa Mattia. Mutta tämä lykkäsi hänet syrjään,
istui reen reunalle ja sanoi surkealla äänellä:
-- Ottavatko ne riivatut ihmisen elämästä sitten kaiken pois? Onko
nyt tullut hallituksen muutos ja herrojen ylivalta? Kuinka minä olin
tästä päivästä iloinnut, ja kuinka minua on surkeasti petetty! Minun
sydämeni on kovasti murheellinen. Eikä sitten ole edes ketään, jolle
minä voisin suruani valittaa. Minä olen ihan yksinäni maailmassa.
Pääni on niin paksuna kuin olisin viikon humalassa ollut. Näin on
minulle suruja valmistettu ja kaikki ilot otettu pois Jos minä
muistaisin mitä salmin veisaaja sanoo surusta ja murheesta, niin minä
sanoisin samalla tapaa.
Hän nousi ja alkoi astella kadulle päin. Janne riensi jälestä ja
kysyi:
-- Minne sinä menet?
-- Lapsiani minä menen katsomaan, vastasi Matti.
Surun tuimana hetkenä muisti hän äkkiä, että hänellä oli poika ja
tyttö, isän näköinen Mikko ja äidin kuvallinen Hilja. Niitä hän meni
etsimään.
Kun hän tuli siihen taloon, jossa hänen lapsensa asuivat, otettiin
isä suurella ilolla vastaan, jos siksi voi sitä sanoa, että
kättä paiskattiin ja kysyttiin mitä kuului. Yhdessä he sitten
istuivat, eikä kukaan sanonut vähään aikaan mitään. Matti oli hyvin
juhlallisella tuulella. Hän oli jo päättänyt alistua kohtaloonsa
ja hän suurella ilolla jo tuumiskeli sitäkin, kuinka hän kotia
tullessaan saa sanoa Miinalle olleensa nauttimatta pisaraakaan
väkeviä ja sen kautta ainaiseksi voi pestä pois nuo menneen ajan
häpeät.
Ylänen sinne tuli häntä etsimään. Noin salavihkaa hän mainitsi
Matille, että hän oli löytänyt paikan, jossa kissan maitoa
tarjottiin. Kaikki Matin kauniit ajatukset olivat samassa pyyhkäistyt
mielestä. Hän meni kiireimmän kautta Yläsen seurassa.
Mutta rahoja, niitä oli ensiksi saatava. Kovan etsimisen jälkeen he
saivat Jannen käsiinsä.
-- Kai sinä muistat, mitä lupasit minulle? sanoi Matti. Annahan
minulle nyt rahaa.
-- Tuossa on sinulle kymppi, sanoi Janne ja kaivoi lompakostaan
setelin.
-- Etkö sinä enempää anna? sanoi Matti. Mihinkäs tällä pääsee?
-- Kyllä se sinulle riittää, sanoi Janne.
-- Mutta onhan toisillekin tarjottava. Eihän minun, rikkaan talon
isännän, sovi yksinäni olla.
-- En minä voi enempää antaa.
-- Kuulehan nyt, Janne, vakuutteli Matti. Sinulla on niin kovasti
jalo luonto ja suuri sydän, ihan sinä olet kuin patriarkka meidän
kylässä. Kuinka sinä voisit minulta kieltää?
Kiitos vaikutti Jannen mieleen, ja hän antoi toisen setelin.
-- Kiitos kaunis, sanoi Matti. Mutta olisit samalla antanut hiukkasen
enemmän.
-- En minä voi.
-- Annahan nyt kuitenkin, kyllä sinä voit.
-- Minulla ei ole, johan minä sanoin.
-- On sinulla, kun oikein katsot lompakkoosi, sanoi Matti. Auta nyt
minua tämä kerta. Kyllä minä sen sitten sinulle moninkertaisesti
korvaan. Kuka meitä siellä meidän pitäjässä auttaisi, ellet sinä sitä
tee? Sinä olet siellä aivan kuin kuningas. Kumoon kaikki menisi, jos
sinä lähtisit pois.
-- Sinä koetat houkutella minulta tuollaisilla puheilla, sanoi Janne.
-- Minä en sano yhtään mitään muuta kuin sen, mitä ajattelen,
vakuutti Matti. Kuningas sinä olet. Niin juuri, kuningas. Sen on niin
moni jo ennen minua sanonut. Antaisit nyt, kun sinulla kuitenkin on
rahaa.
Janne antoi vielä kerran setelin, ja Matti läksi Yläsen seurassa.
Kyttälän puolella, kosken rannalla, oli pieni talo, jonka oli
vuokrannut muuan maalari, Yläsen hyvä ystävä. Täällä Matti nyt alkoi
nauttia elämän märästä ihanuudesta. Juomaa oli runsaasti, ja maksukin
oli kohtuullinen.
Ilta jo kurkisti ikkunoista sisään, kun Matti kesken kaikkea muisti
lapsiaan. Hän nousi paikaltaan ja tahtoi lähteä.
-- Minne isäntä nyt menee? kysyi Ylänen.
-- Minä menen kaupungille.
-- Isäntä ei nyt mene, vaan jää tänne, kun kerran on päästy
kauniiseen alkuun.
-- Minä sanon, että minä menen, ja silloin minä menen. Se meidän
muija sanoo aina, etten minä rakasta lapsiani. Se on hävytön vale.
Minä rakastan niitä niin, että en osaa edes sanoakaan. Ja nyt minä
menen niiden luo.
Turhaan Ylänen koetti pidättää Mattia. Kun tämä kerran oli päättänyt
mennä, niin hän sen tekikin.
Ovella Ylänen huusi:
-- Mutta palaahan isäntä maksamaan, mitä on nauttinut?
-- Minä en vielä eläissäni ole jättänyt mitään maksamatta, sanoi
Matti vihaisesti ja meni.
Ulkoilma vaikutti virkistävästi hänen humalaiseen päähänsä. Torin
poikki mennessään tuli Janne häntä vastaan ja kysyi:
-- Missä sinä olet ollut kaiken päivää?
-- Olenhan ollut eräässä paikassa, vastasi Matti. Tietäisipä se
meidän ämmä, niin kyllä se sanoisi yhtä ja toista taas. Mutta ei se
elävä tiedä, ei yhtään mitään. Itkee siellä kotona minun tautiani. Se
tekee sen paatuneelle sisulle niin erinomaisen hyvää.
-- Minne sinä olet menossa? kysyi Janne.
-- Niitä lapsiahan minä olin menossa katsomaan, vastasi Matti.
-- Kävele sitten vähän aikaa minun kanssani, että viinan henki
ennättää haihtua suusta.
Matti katsoi Janneen ja löi häntä olalle sanoen:
-- Sinä olet hyvä mies, Janne, ja sinulla on kovasti hieno luonto.
Kryytimaassa sinun pitäisi asua ja katsella kukkasia, niin sinä olet
hieno.
-- Ei puhuta nyt siitä, vaan katsellaan markkinoita.
Yhdessä he sitten läksivät kävelemään markkinoille päin. Tultuaan
sille puolelle, jossa hevosia myytiin, näki Matti Aakustin.
-- Joko hevosesi on mennyt kaupaksi? kysyi hän.
-- Ei ole. Tarjoavat niin kovasti vähän, vastasi Aakusti.
-- Paljonkos sinä pyydät?
-- Neljäsataa minä pyydän.
-- Se on hyvä hinta.
-- Mutta on hevonenkin hyvä.
-- Katsotaanhan, sanoi Matti ja aikoi mennä hevosta tarkastamaan.
Janne pidätteli häntä.
-- Mitä sinä sinne nyt menet? sanoi hän. Ei nyt ole mikään sopiva
aika sinulle mennä hevosta katsomaan.
-- Luuletko sinä, etten minä hevosen päälle ymmärrä. Vaikka
minä olisin niin humalassa, että silmät olisivat harmaina, niin
hevoskaupassa ei minua kukaan petä, ei, jumaliste, petäkään.
Jannen estelyistä huolimatta meni Matti, joka oli täyden
itsepäisyyden vallassa, tarkastamaan Aakustin hevosta. Kun hän oli
tutkinut hevosen joka puolelta, sanoi hän:
-- Kyllä sinä pyydät viisikymmentä markkaa liian paljon.
-- En minä sitä muille sillä hinnalla myisi, sanoi Aakusti, mutta jos
isäntä sen ottaa, niin tiedän, että sillä on hyvä olla. Minä olen
tästä hevosesta kovasti paljon pitänyt, kun olen sen alusta alkaen
saanut totuttaa.
Matin humalaiset silmät katsoivat liikutuksen kyynelten niissä
välkkyessä Aakustiin.
-- Sinä olet hyvä mies, kun hevosia rakastat, sanoi hän. Ovat ne
minullekin kalleinta maan päällä. Minä ostan hevosesi.
Hän kääntyi Janneen päin sanoen:
-- Annahan tänne kolmesataaviisikymmentä markkaa minulle. Minä tahdon
saada hevosen, jolla ajan kotia. Ei Syrjälän isännän sovi tulla
markkinoilta lainahevosella. Älä siinä venkastele, anna rahat pois.
Kyllä minä kotona aina hevoskaupoistani vastaan.
Matti oli niin käskevä, että Janne sanaakaan sanomatta kaivoi
lompakkonsa esiin ja antoi rahat.
Matti maksoi rahat Aakustille, nousi rekeen ja läksi ajamaan.
-- Hevosella tällainen poika lapsiaan menee katsomaan, huusi hän ja
ajoi hyvää vauhtia loitos Jannen näkyvistä.
Kun Matti oli tullut poikansa ja tyttärensä luo, ihmetteli hän sitä,
että nämät olivat kotona.
-- Mitäs te kotona olette, ettekä markkinoilla? sanoi hän.
-- Olimmehan me, isä, vastasi Hilja. Mutta millä me olisimme mitään
ostaneet?
-- Eikö teillä ole rahaa? sanoi Matti. Se teidän äitinne on sellainen
kitsas ämmä. Ei edes markkinarahoja anna lapsilleen. Mutta minä annan.
Hän kaivoi taskustaan esiin ne setelit, jotka hän ryyppäämistä varten
oli saanut Jannelta.
-- Tuossa on, ottakaa ne, sanoi hän. Täytyyhän Syrjälän lasten
markkinoilta saada ostaa, mitä mieli tekee.
Nähdessään lastensa ilon tuli Matti liikutetuksi. Huoneessa oleva
kuumuus oli nostanut humalan höyryt jälleen hänen päähänsä. Silmät
alkoivat miehen päässä sirrittää ja pää meni kallelleen hänen
katsellessaan lapsiaan.
-- Niin, niin, kyllä te olette minun lapsiani, sanoi hän. Ainakin
sinusta, Mikko, minä tiedän varmasti, että sinä olet minun poikani,
niin sinä olet minun näköisenikin. Sinusta, Hilja, en minä ole aivan
varma, sillä Janne oli siihen aikaan usein meillä, kun sinä tulit
maailmaan. Mutta mitä siitä, niin minä teitä rakastan, että annan
teille kaikki tyyni, mitä minulla on, kun äiti vaan on mennyt toiseen
maailmaan.
Kun lapset huomasivat isän tulevan hellälle tuulelle, alkoivat he
puhua markkinoille-menosta. Pian olivat he pihalla ja Matti vei
heidät reessään torille. Itse hän läksi ajamaan sillan toiselle
puolelle Yläsen seuraan.
* * * * *
Ilta oli jo pitkälle kulunut ja yö aivan pimeä, kun Janne herätettiin
siinä talossa, jonne hän oli ottanut kortteeria. Ylänen oli tullut
häntä hakemaan.
-- Kauppias tulisi sinne toiselle puolelle.
-- Mikä on hätänä?
-- Matti isäntä tahtoo nähdä teitä. Janne kiroili hetkisen itsekseen
ja läksi.
Kun he sillan toiselle puolelle tulivat, niin he näkivät kadulla
Aakustin, joka piteli hevosta.
Nähdessään Jannen ja Yläsen tuli hän heidän luokseen ja sanoi:
-- Missähän se meidän isäntä on, kun on päästänyt hevosen karkaamaan?
Satuin kävelemään täällä päin ja näin hevosen kulkevan yksinään
kadulla.
-- Kyllä minä tiedän, missä se mies on, sanoi Ylänen. Me olemme juuri
menossa hänen luokseen.
Yhdessä he sitten menivät siihen taloon, jossa Matti oli löytänyt
itselleen ryyppypaikan. Huone oli aivan täynnä tupakansauhua, jonka
läpi heikkona tuikkuna näkyi yksinäinen lamppu. Huoneessa vallitsi
suuri rähinä, sillä kaikki miehet olivat humalassa ja jokainen tahtoi
melkein väkipakolla saada äänensä kuulumaan toisten äänten yli.
Kun Matti näki Jannen, aikoi hän mennä häntä vastaan, mutta jalat
eivät enää ottaneet kantaakseen, mies putosi takaisin tuolille
istumaan.
-- Tulehan tänne, hantelsmanni, meidän seuraamme, sanoi hän. Täällä
on iloinen saki koolla ja juomaa on niin, että ei tiedä, millä sen
saisi loppumaan.
-- Mitä varten sinä lähetit minua hakemaan? kysyi Janne.
-- Minä tahdoin nähdä sinun naamasi, vastasi Matti. Täällä on niin
paljon toisen pitäjän miehiä, että tuli jo ikävä omiensakin joukkoon.
Istu ja iloitse meidän kanssamme!
-- Minä en jouda iloitsemaan, minä tahdon mennä maata, vastasi Janne.
-- Haudassa me makaamme, täällä me iloitsemme ja valvomme, vastasi
Matti. Lasi kädessä, niinkuin uskonlamppu, tahdon minä ottaa kuoleman
vastaan ja sanoa: skoolis pruuri!
-- Minä en jää tällaiseen syntiseen seuraan, sanoi Janne ja loi
ankaran katseen ympärilleen.
-- Olet sinä jo ennestäänkin syntiä tehnyt, sanoi Matti. Tee
yksintein enemmän, niin sittenhän kaikki pannaan siihen suureen
lopputiliin.
Janne katsoi parhaimmaksi olla keskustelematta tällaisten ihmisten
kanssa. Hän meni jo ovea kohden, kun Matti huusi:
-- Älähän mene, Janne! Sinä lupasit minun muijalleni, että hoidat
minun tautiani. Se on nyt juuri pahimmillaan. Jos sinä minut jätät,
niin millä sinä silloin itsesi korjaat Miinan edessä? Niin, mies,
ajattelehan asiaa. Minulla ei ole yhtään rahaa, ja senvuoksi sinä
saat jäädä tänne siksi, kunnes olemme juoneet minkä vatsa vetää.
-- Minne sinä onneton olet jo kaiken sen rahan pannut, jonka minulta
sait? Eikö se riitä?
-- Lapsilleni minä sen annoin, sillä minä ajattelen aina heitä
rakkaudella. Minulla ei ole niin killinkiäkään, ja jollet sinä
minulle anna, niin saavat viedä minut poliisin huostaan. Katsohan,
niin sitä käy, kun olet minut ottanut huomaasi. Mitäs sinä nyt sanot?
Janne oikein vimmastui. Hän avasi jo suunsa pitääkseen oikean kiivaan
nuhdesaarnan, mutta Matti ennätti ennen häntä:
-- Juo nyt sinäkin, Janne, kyllä ryyppy aina vanhallepojalle hyvää
tekee.
Eihän Janne voinut mitään muuta tehdä kuin jäädä, sillä pelottavana
ajatuksena tuli hänelle mieleen Miina ja hänen kiukkuiset tapansa.
Ei hän kuitenkaan voinut olla antamatta ankaria nuhteita Matille.
Ensiksi hän otti tuon karanneen hevosen kysymyksen alaiseksi. Mutta
kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun Matti kutsui Aakustin
luokseen:
-- Tule tänne, Aakusti, jotta minä siunaisin sinua!
Kun Aakusti seisoi hänen edessään, katseli Matti liikutettuna häneen
ja sanoi:
-- Sinä olet kunnon poika, Aakusti, ja hyvä muija sinulla on. Olisi
minustakin tullut kunnon mies, jos minulla ei olisi ollut sellaista
monikulmaista tahkoa sieluani hiomassa kuin tuo minun Miinani on.
Kunnon poika sinä olet. Minä en ole antanut sinulle vielä mitään
häälahjaa, minä muistan, etten ole antanut.
-- Enhän minä ole mitään isännältä odottanutkaan, vastasi Aakusti.
-- Tietysti et ole, sillä ethän sinä ole minun hyvää sydäntäni
tuntenut. Mutta nyt minä annan. Kun sinä olet tuon hevosen saanut
kiinni, niin saat sen pitääkin omanasi.
Aakusti katsoi kauan pitkään Mattiin.
-- Mutta enhän minä sitä voi ottaa vastaan, kun isäntä sen osti
minulta.
-- Minä ostin, ja mitä minä ostin, sen minä saan antaa pois, silloin
kun itse niin tahdon.
-- Mutta...
-- Mitä sinä siinä muttailet! Hevonen on sinun ja sillä hyvä.
Aja kotiasi ja sano vaimollesi terveisiä minulta. Sano oikein
sydämellisiä, sillä sydän minullakin on, vaikka ei sitä jokainen usko.
Aakusti ei osannut sanoa mitään, hän puristi vain Matin kättä. Kauaa
ei Aakusti malttanut viipyä tillikassa, hän hiipi pihalle, nousi
rekeen ja alkoi ajaa kotiaan kohden. Mielensä oli niin keväisen
leiskahteleva, hän lauleli koko matkan, ja kun pitkälle kankaalle
tultiin, niin hän puheli hevoselleen, kertoi Matista ja kertoi
pojastaan, joka keväällä oli tuleva maailmaan.
Mutta kapakassa istuivat miehet lasiensa ääressä.
-- Niin sitä elämä on meillä suruton kuin kananpojalla, sanoi Matti.
Ei muuta kuin olla lellotetaan tässä.
-- Mutta muistahan Miinaa, mitä hän sanoo, lausui Janne, jota alkoi
kauhistuttaa se metakka, jonka hän tiesi Miinan panevan toimeen, kun
he saapuvat kodin nurkkiin.
-- Ei puhuta Miinasta, ei mistään piinasta, sanoi Matti. Kun sekin
aika tulee, niin se tulee. Ja kun se tulee, niin tahdon ajatella,
että minäkin olen kristitty ihminen, jonka on elämässä kärsittävä
koettelemuksensa, jotta voiton palmu hänelle lopulta annettaisiin
käteen.
-- Mutta millä sinä selität tämän viipymisesi? sanoi Janne.
-- Kyllä tauti kaiken selittää, vakuutti Matti. Sano sinä hänelle,
että minä olen ollut niin lähellä kuolemaa, että ei ollut elämän
ja kuoleman välillä muuta kuin silakan nahka. Jollei Miina usko,
niin lyököön, kyllä minä vastaan otan, olen minä ennenkin ottanut.
Muistelenpa silloin, kun kovin kipu tulee, tätäkin ihanaa hetkeä
tässä huoneessa. Kerran sitä naineillakin miehillä on atventtinsa, se
on nyt minulla, älä sinä sitä häiritse, vaan veisaa hoosiannaa minun
kanssani.
Ja Matti hyppäsi seisaalleen ja sanoi Yläselle:
-- Kuule sinä maalari, annahan ääntä tulla huuliesi raosta ja vihellä
iloinen polska minulle, niin näytän, kuinka kepeät kintut minulla
vielä on.
Ja Yläsen vihellellessä tanssi Matti yksinään permannolla polskaa.
Kun hän siitä hengästyneenä vaipui tuolille taas, sanoi hän:
-- Olisi se ihanaa elämää, jos saisi aina ja alati olla vanhapoika.
Jahka se minun poikani tulee maisteriksi, niin käsken minä sitä
miettimään, miten maailma lisääntyisi ilman naisväkeä. Ja kun hän sen
on keksinyt, niin silloin me nuijimme kaikki ämmät kuoliaiksi. Ja
Miinan minä lyön ihan ensimäiseksi ja lyönkin niin liiskaksi, että
ei ole jälellä muuta kuin märkä pläntti. Ja kun minä sitten hänen
kanssaan keskustelen, niin kyllä minä uskon, että Miina puhuu ihan
toista kieltä kuin tähän asti ja sanoo: Ole sinä herra ja isäntä
talossa, sillä sinä sen olet ansainnut. Niin sitä käy.
Janne koetti selittää Matille, että kaikki se oli mahdotonta, että
maailman järjestys oli sellainen, että siinä naisia tarvittiin.
Mutta Matti väitti kiivaasti, että hän poikansa avulla muuttaa koko
järjestyksen ihan toiseksi.
* * * * *
Kun Topias aamulla majatalossa heräsi, etsi hän isäntäänsä. Johan
oli ajateltava kotimatkaakin, eikä hän sille mitenkään yksinään
voinut lähteä. Klinkkustiinan Vihtorin seurassa oli Topias viettänyt
iltaa, ja olivat he moneen kertaan vannoneet toisilleen pysyväistä
ystävyyttä elämän kaikissa vaiheissa. Lopulla oli Vihtori ollut
niin liikutettu, että oli kertonut Topiakselle heilastaankin, ja
todistaakseen suurta ystävyyttään hän tarjosi sitä Topiakselle. Tämä
epäsi, mutta Vihtori tarjosi yhä, ja tässä jalossa väittelyssä oli
kulunut suurin osa iltaa.
Päätä porotti ja kävellessä ruumista toisinaan pahasti hieputti,
mutta Topias ei siitä välittänyt, hän tahtoi löytää isäntänsä.
Torilla kulkiessaan hän sattui tapaamaan Pauliinan, joka heti ensi
työkseen huusi Topiakselle reestään:
-- Missä kauppias on?
-- Jossain hän kai on, vastasi Topias. Häntähän minäkin tässä etsin.
Kun Pauliina oli siunailunsa lopettanut ja päättänyt markkinoiden
suurten viettelysten maalailun, niin he läksivät yhdessä ajaen
etsimään Jannea. Kyseltyään kaikilta, jotka suinkin tunsivat,
joutuivat he lopulta Kyttälän puolelle. Siellä he ajelivat toista
katua ylös, toista alas.
Erään talon kohdalle tullessaan kuuli Pauliina laulua.
-- Se on Jannen ääni! huusi hän.
-- En minä ole isäntäni kuullut laulavan koskaan, sanoi Topias, mutta
tutulta tuo ääni minustakin tuntuu.
Samassa kiepsahti Pauliina jo taloon. Hän ryntäsi aivan kuin haukka
keskelle parvea.
Ennenkuin kukaan humalan höyryjen keskellä oli päässyt asioista ja
tapauksista oikein selville, oli Pauliina jo siepannut Jannesta
kiinni ja vienyt matkaansa.
-- Se oli sen tuleva vaimo, sanoi vihdoin Matti, eli, oikeammin
sanoen, väkinäinen morsian. Sinne se Jannen nyt vei. Mutta mitä me
sitä suremme, meillä on hänen rahansa, ja maailman märkää hyvyyttä
on tässä talossa runsaasti. Juokaa, pojat, juokaa! Kerran ne
markkinatkin ovat, ja kerran mieskin saa iloita!
Kun Topias näki Pauliinan tuovan Jannea ja huomasi, miten isäntänsä
tuupattiin rekeen, niin hän väistyi syrjään. Suu auki hän katseli,
kuinka Pauliina tarttui ohjaksiin ja läksi ajamaan saaliinensa pois.
-- Siinä meidän kylässä on tavattoman topakkaa naisväkeä! sanoi hän
viimein.
Hänen mietteensä keskeytyivät, kun tillikassa olevat miehet
ilmestyivät kadulle katsomaan, minne Janne oli kadonnut.
-- Minne kauppias meni? kysyi Ylänen.
-- Sinne, minne vietiin, vastasi Topias. Miehet eivät sanoneet
sanaakaan, he katselivat vain toisiinsa ja palasivat jatkamaan
ryyppäämistään. Kun Topiaksella ei tällä tavoin ollut isäntää, jota
hänen olisi täytynyt odotella, seurasi hän miehiä.