Täytyihän Jannen kaikin mokomin päästä näyttämään Topiastaan
Aakustille ja Emmallekin. Ja olihan hänellä toinenkin syy, miksi hän
niin hartaasti tahtoi sinne päästä. Hän oli aivan varma siitä, että
tuo nuori pariskunta oli kaikin tavoin kiittävä häntä siitä, että
he olivat toisensa saaneet vastoin kavalan maailman villityksiä ja
pauloja.
Mitäs muuta kuin pantiin valakka valjaisiin ja lähdettiin ajamaan.
Matkalla tuli Janne oikein haikeaksi ajatellessaan, kuinka paljon
hyvää ja kerrassaan korvaamatonta hän oli tehnyt Aakustille ja
Emmalle. Eihän hän mitenkään voinut pitää itsessään kaikkea sitä,
mitä hän tunsi, vaan täytyi hänen jakaa siitä Topiakselle.
Kun Topias istui takaistuimella, niin eihän keskustelu ollut Jannelle
oikein mukavaa, sillä hänen täytyi kääntää päätään myötäänsä
taaksepäin. Ja kun hän sen teki, niin oli ajamisen laita hiukan niin
ja näin, valakka ei tietänyt, pitikö pysyteltämän tien keskellä vai
oliko aikomus kierrellä maantien ojasta toiseen.
-- Sinä, Topias, et taida tietää, että meidän on maailmassa aina
autettava toisiamme, alkoi Janne.
-- Kyllähän siitä rippikoulussa aina puhuttiin, ja sitähän meidän
muorikin kotona saarnasi silloin kun me pojat emme tahtoneet mennä
työhön.
-- Katsohan, se oli sitä alempaa muotoa lähimäisenrakkautta. Se
korkeampi on siinä, että panee henkensä ja verensä alttiiksi toisten
onnen ja hyvinvoinnin puolesta.
-- Onko kauppias ollut sodassa, koska niin puhuu?
-- Olen. Se tahtoo sanoa, että sotaa on monenlaista. Sitä sotaa,
jota käydään kanuunoilla, ja sitä, jota käydään sanoilla. Molemmat
ovat yhtä vaikeita ja vaarallisia. Minä olen ollut tuollaisessa
sanasodassa. Minä en häpeä puhua siitä, sillä minä sain siinä voiton.
Jollen minä olisi ryhtynyt asiaan ja pannut alttiiksi kaikkea,
niin eivät Aakusti ja Emma nyt olisi yhdessä. Enkä minä pannut
tässä asiassa vaaraan ainoastaan omaa asemaani, omaa arvoani, vaan
henkenikin. Niin juuri, minä panin henkenikin vaaraan. Minä olin
hukkumaisillani järveen. Minä tulin vasta viimeisessä hetkessä
pelastetuksi. Mutta se on niin pitkä juttu, ettei siitä ennätä nyt
puhua. Pääasia on se, että Aakusti ja Emma saivat toisensa.
-- Oliko se siihen aikaan, kun Aakusti kuuluu uittaneen kauppiasta?
kysyi Topias.
-- Kuka sinulle sellaista on kertonut? ärähti Janne. Se on suorastaan
hävytöntä panettelua, tosiasioitten vääristämistä. Sano paikalla,
kuka sinulle sellaista on kertonut, ja minä panen sellaisen miehen
niin moneen mutkaan, että hänen sielunsa ei enää tiedä, kuinka päin
ruumiissa ottaa asunnon. Vai minua olisi uitettu? Minä kun menin
aivan vapaasta tahdosta veteen, jotta Aakusti ei tekisi mitään pahaa
omalle itselleen. Top, Rusko, mitä sinne ojiin menet, pysy tiellä!
Sano, Topias, heti paikalla, kuka sinulle on kertonut sellaisia. Ei
se voi olla mikään järki-ihminen, vaan on ties millainen löylynlyömä.
-- Se maalarihan minulle siitä kertoi.
-- Mikä maalari?
-- Joka oli Syrjälässä silloin, kun me siellä kävimme.
-- En minä nähnyt siellä mitään maalaria.
-- Oli siellä tuvan puolella maalari. Humalassa se mies oli, sanoi
alkavansa kaiken ensin sillä.
-- Nyt minä tunnen. Se on ollut Ylänen, ihan varmasti Ylänen. Kyllä
minä sen miehen tunnen. Vai se mies minusta sellaisia juttuja kertoo.
Odotahan, kun tulee kerran minunkin vuoroni. Kyllä minä näytän, millä
tavoin ihmisen sielua maalataan. Sinä, Topias, et tietysti uskonut
sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.
-- Mitäs minä tiesin uskoa sitä tai tätä, kun en ollut nähnyt mitään,
vastasi Topias.
-- Se oli oikein vastattu. Mutta kun minä olen siinä asiassa ollut
mukana, niin minä voin sinulle kerran selittää kaiken oikein juurta
jaksaen. Mitä muuten ihmisten puheisiin tulee, niin sinä et saa niitä
uskoa. Ihmisillä on aina niin kärkäs halu halventaa toisia. Niinkuin
tuolla Yläselläkin. Millainen mies sekin on! Minä en luule, että hän
humalastaan selkiää ennenkuin maattuaan viikon haudassa. Ja mitä
humalaisen puheisiin on luottamista. Näkee pikkuäijiä aamusta iltaan
ja puhuu sen mukaan. Mutta jättäkäämme hänet oman sielunsa haisevaan
mädännykseen, siksi kunnes olen hänet ottanut oikean kurituksen
alaiseksi. Minulla on yksintein sanottavana hänelle muutakin, sillä
se mies on ennenkin puhunut minusta kovasti halventavalla tavalla.
Johan minä kerran sen vedin oikeuteenkin ja sai hän kaksikymmentä
markkaa sakkoa siitä, että oli väittänyt minun haluavan Hämeen läänin
kuvernööriksi. Ajattelehan, Topias, menee ja sanoo sellaista!
-- Olihan se hirveä häväistys kruunulle ja esivallalle, kun tahtoi
kauppiaan panna sellaiseen virkaan, sanoi Topias.
-- Et sinä nyt oikein minua ymmärtänyt, sanoi Janne. Kyllähän minä
sellaisellakin paikalla, ja ehkä juuri sellaisella paikalla olisin
niinkuin kotonani, mutta mennä sanomaan, että minä sitä aikoisin,
siinä se häväistys oli. Minä annan panna kammariini uudet tapeetit,
niin sittenhän saadaan tuon miehen kanssa oikein puhua juurta
jaksaen. Mutta olemmepa kovin kauaksi eksyneet täten Aakustista
ja Emmasta, joiden luo meidän matkamme maali on. Kun kuulet, mitä
minä olen heidän hyväkseen tehnyt, niin opi siitä, miten sinun on
maailmassa meneteltävä. Ja minä olen varma siitä, että kun minä
olen kuollut, sinä pyhällä ilolla ajattelet kaikkea sitä kaunista
ja suurta, jonka minä sinulle olen opettanut. Niin, niin, ei mikään
maailmassa ole sen kauniimpaa kuin hyvä seura.
He olivat jo tulleet lähelle mökkiä, jossa Aakusti asui.
-- Kummallista, kun eivät tule edes katsomaan, kuka ajaa maantiellä,
sanoi Janne. Näetkö sinä, Topias, mitään liikettä talossa?
-- En näe.
-- Mitä he nyt ovat menneet, juuri kun minä tulen, kauaksi töihin.
En minäkään joka päivä joudu tänne ajamaan. Mutta annetaan se heille
anteeksi, koska he eivät ole tietäneet minun tulostani.
Janne laskeutui Topiaksen avulla rattailta alas ja asteli mökkiä
kohden.
Ei ainoatakaan kristinsielua näkynyt. Janne avasi tuvan oven.
-- Onko täällä ketään kotona? huusi hän. Tuvan perältä nousi Emma
penkiltä ja sanoi itkevällä äänellä:
-- Janne-setäkö se on?
-- Minähän täällä olen, vastasi Janne. Mutta, hyvänen aika, mikä
sinua, Emma, vaivaa? Täällähän on oikea vedenpaisumus.
Emma purskahti täyteen itkuun.
-- Joko avioliiton rakennus on veden vaarassa? sanoi Janne ja istui
Emman viereen.
-- En minä tiedä, mikä on milläkin tavalla, mutta minun on niin
vaikea olla, että oikein hirvittää, sanoi Emma.
-- Kyllä minä arvaan, että Aakusti tässä taas on ollut mellastamassa.
Mitä hän on tehnyt?
-- En minä oikein tiedä, mitä hän on tehnyt.
-- No, mitä sinä, Emma, sitten itket?
-- Kun hän haukkui minua ja löi ja sitten juoksi pois.
-- Ei se mies näytä oppivan ihmisiksi, ei millään tavalla. Mitä se
sellainen on, haukkuu ja sitten menee pois, jäisi edes kuulemaan,
kuinka toinenkin sanoo jotain. Kyllä minä arvaan, että sinua itkettää
sellainen menettely. Minne hän juoksi?
-- En minä tiedä, jonnekin kai metsään. Hänen äitinsä meni heti
jälestä.
-- No, ei sitten ole hätää eikä mitään. Kyllä Eevastiina poikansa
lauhduttaa, sanoi Janne. Mutta kerrohan minulle nyt oikein juurta
jaksaen, kuinka tämä paha elämä sai alkunsa.
Itkusta nytkähdellen kertoi Emma Jannelle:
-- En minä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka Aakusti käsitti kaiken
aivan väärin. Minä olin navetassa ja katselin meidän sonnivasikkaa,
joka on niin kovasti hyvän ja voimakkaan näköinen. Minä sanoin
silloin Aakustille, että siitä tulee aivan hänen näköisensä. Ei
hän siitä ensin mitään sanonut. Ja kun hän ei sanonut, niin minä
uskalsin jatkaa ja sanoin, että Aakustikin on sellainen jukuripäinen
sonnivasikka, joka puskee monasti aivan syyttä päänsä seinään.
-- Ihan oikein sanottu, ihan kuin minun suustani, sanoi Janne. Mitäs
mies siihen sanoi?
-- Ei Aakusti silloinkaan vielä sanonut mitään, mutta sitten kun minä
aloin syyhyttää mullikkaa ja sen jälkeen sanoin Aakustille, että
minä häntäkin hiukan syyhytän, niin kiljaisi hän niin, että sydämeni
meni aivan kallelleen, ja päästi suustaan kaikenlaista. Hän haukkui
minua lehmäksi ja vaikka miksi. Olisin minä antanut hänen sanoa minua
vaikka miksikä tahansa, kun hän siihen olisi tyytynyt ja jäänyt
kotia. Mutta hän löi minua korvalle ja sitten juoksi pois.
-- Ei sen miehen järki ole minkään vahvan nastan päälle rakennettu,
sen huomaa kaikesta, sanoi Janne. Haukkua omaa vaimoaan, se on
minun mielestäni vielä luvallista, varsinkin kun nainen niin usein
sellaista saattaa ansaita, mutta lyödä, se on katalaa, se on niin
katalaa, että ei edes Elias haukkuessaan Jerikon poikanaskaleita
olisi osannut löytää sopivia sanoja. Ei nainen ole mikään
hakkuupölkky. Posliinikuppi nainen on, korea posliinikuppi, jota on
kauniisti pideltävä, muuten se särkyy, ja mikä kerran on särkynyt,
sitä ei enää koota yhteen, ei vaikka kuinka liimattaisiin. Mutta
kiitä onneasi, Emma, että minä olen tänä elämäsi vaikeana hetkenä
tullut sinun luoksesi. Kyllä minä tämän asian järjestän, siitä voit
olla huoleti. Minä olen tämän asian pannut alulle, siis minulla on
oikeus purkaakin kaikki.
-- Herra jestas, Janne-setä, mitä te aijotte oikeastaan? huudahti
Emma katsoen kauhuissaan Janneen.
-- Älä pelkää, tyttöseni, älä pelkää, sanoi Janne ja taputti Emmaa.
Luota sinä Janne-setään, niin kyllä kaikki hyvin päin kääntyy.
Luotatko minuun?
-- Totta kai minä luotan.
-- Ja saanko minä tehdä niin kuin katson oikeaksi?
-- Kyllä minä annan Janne-sedän tehdä ihan niin kuin itse tahtoo,
sanoi Emma. Minun pääni on niin paksuna, etten minä osaa ajatella
sinne enkä tänne päin.
Janne nousi ylös. Hänen rintansa kohosi, ja hän katsoi juhlallisena
kattoon.
-- Minä en sano muuta kuin: kohtalo, kohtalo! Ihmeelliset ovat
sinun tiesi! Mitä suuria tehtäviä varten sinä oletkaan minut
luonut! Ymmärrätkö sinä, Emma, laisinkaan, kuinka juhlallinen
hetki tämä on? Minä tahtoisin, että minulla olisi tällä hetkellä
psalminveisaajan voima, ja minä sanoisin paljon, hyvin paljon suurta
ja kaunista, mutta kun nyt on kiireet paikat, niin minä en joudu
sanomaan muuta kuin: mennään pois! Me menemme ja me tahdomme näyttää
tuolle miehelle, mitä tahtoo sanoa elämä ja sen rauhan ja rakkauden
rikkominen.
Tahdottomana seurasi Emma Jannea, joka vei hänet rattailleen, ja nyt
lähdettiin yhdessä ajamaan pois.
Matkalla sanoi Emma:
-- Kun ei Aakusti vain tulisi levottomaksi siitä, että minä olen
poissa. Hän voi luulla yhtä ja toista.
-- Luulkoon, luulkoon, sanoi Janne. Mitä se melske meihin kuuluu,
sanoi lude, kun pääsi seinänrakoon. Minä muistan, kuinka se mies ajoi
minut veteen. Nyt minä olen ajanut hänet oikeaan ajatusten avantoon.
Olkoon siellä nyt.
Emma itki hiljaa Jannen rinnalla istuessaan.
Janne katseli tätä hetkisen ja sanoi hellästi taputtaen Emmaa:
-- Niin, niin, lapsi, ei siihen rakkauteenkaan totu muuta kuin
vähitellen. Ja kovalle se alussa ottaa, sen minä olen nähnyt omassa
elämässäni ja muitten myös. Kyllä minä jo alusta alkaen huomasin,
että tämä avioliitto huonosti päättyy. Olihan se mies niin kovasti
omavaltainen ja tuittupäinen. Ja kun minä tämän liiton olen alkuun
pannut, niin on minulla oikeus se purkaakin.
-- En minä Aakustista tahdo erota, valitti Emma.
-- Tahdot sinä, vakuutti Janne, vaikka et sinä nyt oikein ymmärrä,
kun olet kaikin tavoin sekaisin päästäsi. Odotahan vähän aikaa, niin
kyllä huomaat, miten tämä asia selviytyy.
Kun oli päästy Jannen kotiin, niin Janne otti Topiakselta ankarat
valat, asettaen siinä kiireessä hänen eteensä kansanvalistusseuran
kalenterin ja pakottaen hänet vannomaan, ettei hän kenellekään
ilmaise, että Emma oli Jannen luona.
Nyt oli Janne rauhallinen. Aakusti ei millään tavoin voinut häiritä
Emmaa.
Janne koetti saada Emmaa syömään, mutta ruoka ei millään tavoin
tahtonut valua Emman kurkusta alas, vaan takertui siihen.
Seuraavana päivänä oli Emma yhä vain alakuloinen, vaikka Janne
koettikin häntä kaikin tavoin lohduttaa ja ilahduttaa. Iltapäivällä
Emma sanoi, että hän tahtoi palata Aakustin luo. Silloin Janne
suuttui.
-- Kyllä minä olen tietänyt, että nainen on lehmä, sanoi hän, mutta
että nainen on koirakin, joka menee sen luo, joka sitä lyö, totta
totisesti, sitä minä en tietänyt. Nyt sinulla olisi elämä edessä,
jota parempaa ei olisi edes Abrahamin pöydässä, iankaikkisuuden
suuressa ryytimaassa. Ja mitä sinä kaipaat, jalkapuuta, jossa sinua
rusikoidaan ja kaikin tavoin pahoin pidellään. Onko tämä laitaa,
sanon minä, onko vaankin? Jos sinä selkääsi tahdot saada, niin osaan
minäkin sinulle antaa.
-- Mutta se on sentään toista, kun Aakusti antaa, vakuutti Emma.
-- On kai, on kai, sillä minulla on sydäntä, mutta hänellä on sen
sijassa kulunut nahan kappale. Ja sellaiselle miehelle sinä menisit.
Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän.
-- Mutta minne minä menen? ruikutti Emma. En minä kotianikaan voi
mennä.
-- Mitä sinä sinne menisit, on maailmassa muuallakin tilaa.
-- Mutta täytyyhän minun jollain tavoin ansaita elatukseni.
-- Jollei tässä muu auta, niin otan minä sinut ennen vaimokseni kuin
annan sinut tuolle miehelle.
-- Herra jestas, Janne-setä, enhän minä voi teidän vaimoksenne tulla.
-- Miksi et voi?
-- Tehän olette jo vanha mies.
-- Tyttö, tyttö, minä sanon sinulle: puhu siivommin! Olenko minä
mikään vanha mies, olenko? Sano suoraan, jos tohdit, olenko minä
vanha! Minähän olen mies, jolla on kaikki hengen ja ruumiin voimat
niin paikoillaan, että kelpaan vaikka sotaväkeen. Ymmärtääkös neiti,
hä? Montaa minä olen eläissäni rakastanut, mutta koskaan ei ole asian
laita niin ollut, että tyttö olisi minut jättänyt, vaan minä sen olen
tehnyt. Ymmärtääkös neiti, hä? Jos minä kerran kosin, niin totta kai
minä tiedän, mitä minä teen. Ja minä teen, mitä minä tiedän.
Janne oli aivan tulipunainen suuttumuksesta. Hän käveli kiukkuisena
huoneessa ja seisahtui tuontuostakin Emman eteen, joka arkana katsoi
häneen.
-- Olenko minä mikään huonompi kuin Aakusti? Sano se suoraan, jos
uskallat. Osaako hän edes puhua rakkaudesta? Tietääkö hän edes,
mitä rakkaus onkaan? Mutta minä se tiedän. Minä tiedän sen niin
tarkoin, että jos se maailmasta katoaisi, osaisin minä sen uudestaan
rakentaa. Niin minä olen siihen joka puolelta tutustunut. Kun minä
kerran sanon, että Emman on minun luonani parempi elää kuin Aakustin
luona, niin on se niin. Siitä ei kannata puhua enää mitään. Luuletko
sinä, että tässä pidetään mitään narrinpeliä? Olenko minä mikään
lystinpitäjä? En, sitä minä en ole. Mies minä olen. Ymmärtääkös
neiti, hä?
-- Kyllä minä ymmärrän, sanoi Emma arasti. Mutta Janne-setä ei saa
nyt suuttua, kun minä sanon, että kyllä minä sittenkin menisin
mieluummin Aakustin luo.
-- Tässä maailmassa ei ole vielä ollut sellaista ihmistä, joka olisi
tehnyt toisin kuin mitä minä olen määrännyt, huomaa se. Olisi maarin
se kaunis juttu, kun sinä kertoisit kaikille, että minä olen tahtonut
ottaa sinut vaimokseni ja sinä olet pitänyt tuota viheliäistä
Aakustia minua parempana. Mitä ihmiset sellaisesta sanoisivat? Oletko
sinä sitä ajatellut? Kuinka sinä olisit ajatellut sitä? Mutta minä
ajattelen sinunkin puolestasi.
-- Mutta Jannelle tulisi niin paljon vaivaa ja vastusta minusta,
kun minä olen näin ymmärtämätön, vakuutti Emma. Mutta Aakustille
minä olen kylliksi hyvä. Ei Aakusti huomaa, että minä en ole mitään,
vaikka Janne huomaakin.
-- Vaikka minun täytyisi panna sinut lukkojen taakse ja kulkea
yötä päivää taloni ympärillä ladattu pyssy olalla, niin tänne sinä
jäät. Kun minä ajattelen, kun minä ajattelen, että Aakusti saisi
kylällä kertoa, kuinka minä vein hänen vaimonsa luokseni ja hän
sitten vapautti Emmansa minulta pois, niin ei kukaan pitäjässä enää
luottaisi minuun. Minä pidän kunniastani kiinni, vaikka mikä tulisi.
Pää pystyssä meni Janne pois huoneesta ja asteli ulos. Hän oli niin
täynnä ajatuksia, että tahtoi välttämättömästi saada jonkun, jolle
saisi kertoa aivoituksensa. Mutta olihan Topias olemassa! Janne läksi
häntä etsimään ja matkalla hän sanoi itsekseen:
-- Kyllä minä sentään silloin sain viisaan ajatuksen, kun otin
itselleni rengin. Onhan ainakin joku, jonka kanssa voi puhella.
Hän tapasi Topiaan tallissa, jossa tämä oli valakkaa sukimassa. Kun
Topias näki Jannen astuvan sisään, kysyi hän:
-- Joko sitä taas ruvetaan?
-- Mitä?
-- Sitä alastuloa rattailta.
-- Ei, ei, sanoi Janne, ei minulla nyt ole siihen aikaa, sillä tässä
on pääni aivan menossa sekaisin paljosta ajattelemisesta. Tulehan
tänne ja istu minun viereeni, niin minä tahdon sinun kanssasi jutella.
Topias tuli, ja molemmat miehet asettuivat kumoon käännetyn saavin
päälle istumaan.
-- Oletko sinä koskaan ollut rakastunut? kysyi Janne.
-- En minä tiedä, mitä tuo on ollut, vastasi Topias, mutta olen minä
tyttöjä toisinaan katsellut toisella tapaa kuin äitiäni.
-- Ja oletko sinä aikonut koskaan mennä naimisiin?
-- Mitä sitä suotta naimisiin menee, ennenkuin sattuu saamaan
sellaisen, jonka kanssa kannattaa mennä. Raha se on, joka senkin
asian määrää.
-- Minä huomaan, että sinä olet asioita paljon ajatellut, sanoi Janne.
-- Tottahan sitä asiaa ajattelee, vastasi Topias. Kun se on selvä,
niin on kaikki muukin selvänä. Se on nyt minun yksinkertainen
ajatukseni. Jos minä muijan saan, jolla on rahaa, niin mitä silloin
muusta. Ottaa sitä vaikka joka päivä selkäänsäkin, kun silmillään
saa katsella kultaa ja hopeaa. Eikä se pahakaan muija alinomaan
piestä jaksa, väsyy sitä siihenkin ihminen, varsinkin nainen, jonka
kuitenkin aina tekee mieli miehen hyvyyttä.
-- Sinä olet ihan sopiva ihminen, sanoi Janne, sinulle minä voin
ajatukseni uskoa. Minä aijon mennä naimisiin.
-- Hähähähä, nauroi Topias.
-- Mitä naurettavaa siinä on? kysyi Janne vihaisena.
-- Ei sitä noin vanha mies enää naimisiin jaksa mennä. Kyllä minä
ymmärrän, että kauppias laskee leikkiä.
-- Minä en laske leikkiä, minä puhun sellaista totta, että
taivaassakaan ei sen selvemmin puhuta. Minä aijon ottaa Emman
vaimokseni.
-- Mitäs kauppias sitä minulle tulee sanomaan? Tarvitseeko minun
tulla siinäkin auttamaan ylös ja alas?
-- Oletko sinä koiranhammas vai oletko sinä niin jumalattoman typerä?
sanoi Janne.
-- En minä tiedä. Minun hyvä ystäväni, Klinkkustiinan Vihtori, sanoi,
että viisas minä olen, vaikka minä kaikessa olenkin tyhmä. Hän sanoi
sen kyllä humalapäissään ja silloin hän tavallisesti valehtelee,
jotta ei sille juuri voi rakentaa mitään.
Janne katseli hetkisen Topiaksen harmaisiin silmiin ja sanoi sitten:
-- Sinä olet sovelias sanomaan minulle totuuden. Sinä olet minun
mielestäni kylliksi yksinkertainen siihen. Katsohan, minä olen
tienhaarassa enkä tiedä, mitä minun tulee tehdä. Kyllä minä Emmalle
olen sanonut varmat sanani, mutta epäilyttää asia sittenkin. Sano nyt
suoraan, mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?
-- Minä olen niin kovin tottumaton tähän tällaiseen, vastasi Topias.
Eiköhän olisi parasta, kun kauppias puhuisi tästä asiasta itsensä
kanssa, joka on paljoa viisaampi.
-- Älä sano niin, Topias. Tarvitsee hallitsijoittenkin kuunnella
kansansa mielipidettä. Minä selitän sinulle tämän asian. Katsohan,
minä olen luonteeltani kovasti auttavainen ja kaikessa uhraan itseni
toisten hyväksi. Nyt on tässä minun edessäni Emma, joka ilman minua
varmasti syöksyy turmioon, sillä sellainen mies kuin Aakusti ei häntä
osaa oikealla tavalla kohdella. Kyllähän Emmalla on ikävä tuon miehen
luo, mutta ei se merkitse yhtään mitään, sillä hän ei ymmärrä vielä
oikeata parastaan.
-- Eiköhän sentään Emma ole se, joka tässä asiassa päättää? sanoi
Topias.
-- Sinä et ymmärrä yhtään maailman järjestystä, vastasi Janne.
Viisaampi päättää tässä maailmassa.
-- Mutta jos Aakusti tulee hakemaan Emmaa pois ja Emma mielellään
menee hänen kanssaan? Kuinka kauppias silloin tekee?
Janne katsoi pitkään Topiakseen osaamatta sanoa mitään. Hän nousi,
käveli hetkisen ja sanoi sitten:
-- Jos se mies tulee tämän talon lähelle, niin minä hänet ammun
kuoliaaksi. Sen minä teen.
-- Kuka kauppiasta nyt niin on suututtanut? sanoi ääni tallin ovelta.
Siinä seisoi Aakusti.
Janne töllisteli vähän aikaa häneen. Aakusti ei huomannut hänen
hämmästystään, vaan jatkoi:
-- Minä kuulin täältä ääniä ja tulin kysymään kauppiaalta, onko Emmaa
näkynyt täällä.
Janne oli taas toipunut hämmästyksestään ja vastasi:
-- Kas, Aakustihan se on. Kas, kun en ollut tunteakaan ensi hetkessä.
Vai Emmaa Aakusti hakee? Ei ole näkynyt, ei ole näkynyt täällä päin.
Onko Emma kateissa, vai mikä on hätänä?
Aakusti viittasi Jannelle:
-- Tulisiko kauppias hiukan tänne, niin olisi minulla puhuttavaa.
Kun he olivat tulleet tallista, niin sanoi Aakusti:
-- Nyt on meillä asiat aivan hassusti. Emma on kadonnut.
Janne oli kovasti hämmästyvinään.
-- Minne Emma sitten on mennyt?
-- En minä tiedä, vastasi Aakusti. Tulin olleeksi hänelle hiukan
paha, ja se otti sen niin kovasti sydämelleen. Minä ajattelin, että
hän olisi ehkä tullut tänne.
-- Ei ole ollut täällä, vastasi Janne. En ole nähnyt. Kyllä sinun
täytyy muualta häntä etsiä.
-- Ei sitten muu auta kuin mennä kyselemään muualta. Ja jollei kukaan
ole häntä nähnyt, niin ei sitten muuta kuin järvestä naaraamaan.
Aakusti kääntyi menemään. Janne huusi hänen jälestään:
-- Jos nuoria tarvitset naaraamiseen, niin kyllä minulta saat
lainaksi. Minulla on hyvin hyvää ja lujaa köyttä.
Aakusti palasi Jannen luo, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
lujasti:
-- Kiitos!
Hän kääntyi äkkiä ja meni.
Janne katseli hänen poistumistaan ja palasi sitten taloonsa. Hän
ei nähnyt Emmaa missään. Lopulta kuului kyökistä laulua. Janne
avasi oven. Siellä istuivat Emma ja Jannen piika Hilma ja yhdessä
veisasivat Siionin kanteleesta.
Janne sulki oven ja sanoi itsekseen:
-- Veisatkoot rauhassa. Veisuu tekee aina niin hyvää naisen sydämelle.
Ilta oli jo tullut, kun Topias tuli huoneeseen, lähestyi Jannea ja
sanoi hiljaa:
-- Se Aakusti taitaa tietää jotain.
-- Mistä sinä sellaista päätät?
-- Kun se kulkee tuolla talon lähellä.
Janne nousi, oikaisi vartalonsa, otti seinältä jahtipyssyn, meni
kyökkiin ja huusi:
-- Hilma, tuo tänne niitä karkeita suoloja!
Ja Janne latasi pyssynsä oikein täyteen suoloja. Kun ilta tuli, niin
hän meni Topiaksen kanssa vahtimaan talliin, jonka oven he olivat
jättäneet auki, niin että sieltä saattoi nähdä koko pihamaan.
Jannen oli hyvin vaikea olla, kun hän ei saanut puhua, sillä
täytyihän heidän olla hiljaa, jotta kukaan ei aavistaisi mitään
heidän juonistaan ja varustuksistaan. Kuiskasi hän kuitenkin kerran
Topiakselle:
-- Sinä et tietysti ole koskaan kuullut puhuttavan entisajan
ritareista, kuinka ne kaikkia turvattomia naisia suojasivat. Me
olemme nyt molemmat sellaisia, ja Emma on tuollainen turvaton nainen.
-- St! sanoi Topias.
-- Kuulitko sinä mitään? sanoi Janne hiljaa.
-- Tiellä tulee joku.
-- Aijai, se on Aakusti. Ollaan hiljaa, jotta hän saa pienen latingin
pöksyihinsä.
-- Minä menen katsomaan, kuiskasi Topias. Ei hän pelästy vaikka minut
näkeekin.
Topias meni. Hän viipyi jokseenkin kauan. Kun hän palasi, selitti hän
Jannelle:
-- Aakusti siellä on talon lähellä, kiertää sitä. Minä tiedän, millä
tavoin me annamme hänelle paraiten latingin. Teidän pitää mennä vajan
katolle, sillä sieltä näette paraiten joka taholle.
-- Mutta millä minä sinne pääsen?
-- Tikapuita myöten.
-- Eikö olisi parasta ampua nurkan takaa.
-- Sillä aikaa, kun te olette yhden nurkan takana, saattaa Aakusti
kiertää toisen nurkan takaa. Paras paikka on vajan katto.
-- Mutta jos minä putoan.
-- Minä sidon köyden teidän suolivyöllenne ja pitelen siitä kiinni.
Ette te millään muotoa silloin pääse putoamaan.
Janne katsoi tämän tuuman oivalliseksi. Topias sitoi paksun nuoran
Jannen vatsan ympärille, ja sitten Janne alkoi kiivetä vajan katolle.
-- Pitele lujasti kiinni, kun menen tänne harjan yli, jotta en pääse
putoamaan, kuiskasi hän päästyään katolle.
-- Vaikka sormet menisivät, niin kyllä täällä kiinni pidellään,
vakuutti Topias.
Topias seisoi alhaalla ja piteli köydestä Jannen kiipeillessä pitkin
kattoa.
Nurkan takaa tuli Aakusti, lähestyi varovaisesti, tallin seinää
sipaisten, Topiasta ja kysyi:
-- Joko se on siellä?
-- Jo on.
Janne kysyi katolta:
-- Kenelle sinä siellä puhut, Topias?
-- Itsekseni minä puhun, ei minulla täällä ketään ole.
-- Ole hiljaa, niin saadaan varis, sanoi Janne. Pitele lujasti, sillä
katto on kovin liukas.
Vähän ajan päästä kuiskasi Topias:
-- Joko minä pudotan?
-- Anna mennä vaan.
-- Mutta ensin se kymmenen markkaa, sanoi Topias. Anna se ensin
minulle.
-- Tuossa on, sanoi Aakusti ja pisti Topiaksen käteen setelin.
-- No, herran nimeen sitten, sanoi Topias, tarttui seteliin ja päästi
köyden irti.
Kamala parkaisu ja vähän sen jälkeen pyssyn laukaus kuului.
-- Se taisi pudota alas, sanoi Topias. Kyllä minun täytyy mennä häntä
auttamaan.
Topias meni nurkan taakse ja Aakusti riensi taloon.
-- Herra jestas, kuinka kauppiaan on käynyt, huusi Topias
kumartuessaan Jannen puoleen.
-- Kuollut minä olen, ihan kuollut, vaikeroi Janne.
-- Ei se ole minun syyni, vakuutti Topias. Köysi katkesi.
-- Auta minut ylös, sanoi Janne. Minä olen aivan kuin yhdeksi
syltyksi hakattu, koskee joka paikkaan. Ja kintuissa on sellainen
kova kirvellys. Pyssy laukesi ja minä sain kaikki suolat omaan
ruumiiseeni.
Säälitellen ja vaikerrellen talutti Topias Jannen taloon. Täällä
kohtasi Jannea uusi kolaus. Emma oli kadonnut. Hilma kertoi, että
Aakusti oli ollut siellä ja yhdessä he olivat menneet. Olivat
käskeneet sanomaan kauppiaalle sydämelliset kiitokset ja terveiset.
-- Terveisiä minä tässä vielä tarvitsen, sanoi Janne, kun koko ruumis
on yhtenä kirveltävänä haavana. Sellaista se on, kun sekaantuu
naisiin. Sen minä sanon, että naiset ovat kaikkeen pahaan syypäät
tässä maailmassa. Joka niille rakentaa, rakentaa hiekalle.