Janne otti itselleen rengin.
Miksi hän sen otti, ei kukaan voinut ymmärtää, sillä eihän Jannella
ollut mitään maanviljelystä, jollei siksi laske saunan vieressä
olevaa peltotilkkua, jota Hilma hoiti ja jota varten ei siis tarvittu
renkiä taloon. Eihän valakankaan hoitaminen tähän asti ollut
tarvinnut ketään muuta kuin Jannen. Miksi hän siis oli hankkinut
itselleen rengin?
Kukaan ei Jannelta sitä tohtinut kysyä, sillä jokainen oli aivan
varma siitä, että Janne ei tee mitään muuta kuin viisasta ja
välttämätöntä.
Pari viikkoa ennen yleistä pestuupäivää oli Janne kylällä
liikuskellessaan puhunut kaikkien suureksi kummaksi siitä, että hän
palkkaa itselleen rengin. Eikä mistään rengit puhuneet niin paljoa
kuin juuri siitä kadehdittavasta asemasta, johon se mies pääsee,
jonka Janne ottaa palvelukseensa.
Kun Janne pestuupyhänä tuli kirkolle, niin ei ainoakaan nuori mies,
jolla oli paikan muutto mielessään, ollut suostunut kenenkään isännän
pyyntöihin ja tarjoomuksiin.
Kaikkien odottavista katseista Janne, huomasi kuinka tärkeänä
pidettiin hänen tuloaan kirkonmäelle. Janne asteli ja pasteeraili
tervehtien jokaista ja näyttäen koko luonteensa iloisuuden oikein
kukassaan. Koko hänen olemuksensa näytti sanovan:
-- Katsokaahan nyt, hyvät ihmiset, millainen erinomainen ihminen minä
olen, ja mikä suuri onni onkaan tullut sen miehen osaksi, joka pääsee
sellaisen miehen seuraan kuin minä olen.
Siinä Janne sitten katseli ja tarkasteli. Se, joka olisi voinut nähdä
hänen ajatustensa koppaan, olisi nähnyt siellä kummallisen seikan,
jonka hän oli asettanut tämän valikoimisensa perustaksi. Hän etsi
sellaista miestä, jonka selkä ja olkapäät olivat yhtä leveät kuin
hänelläkin. Jannessa oli nimittäin herännyt se ajatus, että hän
antaa rengilleen kaikki entiset takkinsa, mutta panee niihin ensin
kiiltävät napit.
Jopa sattui hänen silmiensä eteen kaksikin nuorta miestä, joiden
ruumis vastasi Jannen takin vaatimuksia. Toinen oli Jannen mielestä
liiaksi taipuvainen likaisuuteen, sillä hän raappi aina vähän päästä
takaraivoaan. Toinen sitävastoin oli jokseenkin yksinkertaisen
näköinen, mutta oli hiljainen ja rauhallinen, antoi ihmisten
katsella ja odotteli aivan tyynesti sitä isäntää, joka hänet ottaa
palvelukseensa, sillä hän oli päättänyt olla tyytyväinen siihen, mikä
osuu elämässä tielle.
Moneen kertaan oli Janne jo mennyt tämän miehen ohitse, oli
tarkastanut häntä ja sittenkin mennyt etsimään toista. Mutta lopulta
hän palasi miehen eteen.
-- Kuka sinä olet? kysyi Janne lempeällä äänellä.
-- Jaa, mitenkä? kysyi mies ja katsoi vedenharmailla silmillään
Janneen.
-- Mikä ajatusten suloinen yksinkertaisuus, ajatteli Janne. Kuinka
tuollainen ihminen kerran tuleekaan kiittämään sitä päivää, joka
hänet on tuonut minun luokseni, minun, joka voi hänet nostaa
ajatusmaailman suurille kukkuloille!
Ja tämän ajatuksen ihanan pyörryttävän voiman vallassa Janne väänsi
äänensä vieläkin lempeämmäksi, kun hän kysyi:
-- Mikä on sinun nimesi?
-- Jaa, minunko? Vilhelmi Topias Jefraiminpoika Römppölä se on.
Villeksi minua sanotaan.
-- Mistä päin olet?
-- Olen tuolta veden takaa.
-- Oletko sinä jo ollut palveluksessa?
-- En ole ollut.
-- Kuinka vanha sinä olet?
-- Olenhan minä jo kahdeksantoista.
-- Etkä vieläkään ole ollut palveluksessa?
-- En ole.
-- Miksi et?
-- Kun ei ole tarvinnut.
-- Tarvitseekos nyt?
-- Kun se minun nuorempi veljeni, Jussi, jo jaksaa tehdä kaikki
torpan työt, niin minä sanoin, että nyt minä menen muualle.
-- Tuletkos minulle, jos minä otan?
-- Kyllähän minä tulen.
-- Minä olen Janne Nakkila, entinen kauppias. Ja Janne tuli oikein
liikutetuksi sanoessaan oman nimensä.
-- Niin, niin, ajatteli hän, tuo ihminen on elämänsä ajan elänyt
syrjäkylässä ja nyt tulee äkkiä keskelle sivistyksen kehtoa ja
pääsee suurten sielujen seuraan. Jollen minä olisi minä, niin oikein
kadehtisin tuota nuorukaista.
Palkoista sovittiin, ja Janne oli siis saanut rengin.
Suurella kateudella katselivat kaikki rengit tuota nuorta miestä,
joka oli tullut sillä tavoin valituksi korkeaan asemaan. Kun he Ville
Topiakselle sitten kuvailivat sitä onnea, joka oli hänen osakseen
tullut, niin oli nuori mies aivan ymmällään.
Kun se päivä tuli, jolloin Jannen rengin tuli saapua, niin oli Janne
hiukan levoton. Olihan hänellä siihen aikaan, kun kauppapuoti vielä
rehotti, ollut aina renkejä rahtiajoa tekemässä ja hoitamassa kaikkia
kaupan yhteydessä olevia raskaita toimia, mutta näin rengin pitäminen
aivan omaa itseään varten, se oli sittenkin jotain uutta.
Kun renki oli saapunut, niin Janne käski Hilmaa ensin ruokkimaan
hänet hyvin ja sen tehtyään kutsumaan hänet Jannen puheille.
Ville Topias astui Jannen huoneeseen, jossa tuolin karmilla oli
Jannen vanha sininen takki. Siihen Janne itse oli ommellut kiiltävät
napit.
-- Sinä olet siis tullut, sanoi Janne.
-- Niin, olenhan minä tullut. Janne rykäisi.
-- Koska sinun tehtäväsi täällä tulee olemaan monessa suhteessa
poikkeava tavallisuuden sileästä ladusta, niin en minä tahdo
kutsua sinua tuolla Ville-nimelläsi, koska sitä käyttävät kaikki
poikanaskalitkin, vaan mainitsen sinua Topiakseksi.
Ja Janne koetti mahdollisimman pehmeästi ääntää p:n hänen nimessään.
Topias, joksi häntä siis oli nimitettävä, ei osannut mitään sanoa,
hän vain rykäisi.
Janne jatkoi:
-- Ja nyt puhelkaamme sinun tehtävistäsi. Sinä et tule tähän taloon
mihinkään rengin asemaan, kaukana siitä, vaan tahdon minä aina sinua
itseni ja muitten edessä sanoa palvelijaksi, näin erottaakseni
sinun asemasi kaikista muista palkollisista. Minä tiedän, että sinä
olet elämäsi alun ja sen puhtaimman ja kirkkaimman ajan, jota me
aina kaipauksen kyynel silmäkulmassa muistelemme, viettänyt luonnon
keskellä ja maan sydämessä. Jo kirkonmäellä tulin huomaamaan, että
sinä et elämässäsi ole nähnyt huomattavia henkilöitä. Kuinka siis
tietäisitkään niistä suurista, useinkin raskaista velvollisuuksista,
jotka ylhäisen aseman mukana seuraavat. Sinä itse harjaat saappaasi,
jos sitä muuten teet kuin pyyhkäisemällä hiukan nurmen pieleen,
mutta niin ei sovi muiden tehdä. He alentaisivat kovasti arvoaan,
ellei heillä olisi henkilö tätä tointa varten. Tämän vaatii se
yhteiskunnallinen arvoaste, joka maailmassa on vallitsemassa. Ei
kukaan huomattava, joko rikkautensa tai älynsä puolesta muita
yläpuolella oleva henkilö saa arvoansa täysin esiin tulemaan, ellei
hänellä aina ja joka paikassa ole ihmisten seurassa mukanansa
henkilö, joka kaikille huomauttaa siitä. Havaitse siis, että
tällaiseen ylen tärkeään ja vastuunalaiseen toimeen olet sinä nyt
tullut valituksi.
Janne nautti siitä hämmästyneestä katseesta, jolla Topias häntä
katseli.
-- Niin, niin, minä huomaan, sanoi Janne, että tämä kaikki lyö
aivan kuin salama suurella voimalla sinun kokemattomaan mieleesi.
Mutta ole rauhassa, hyvä sinun tulee täällä olla. Järjestäkäämme
nyt sinun tehtäviäsi. Mitä sinun oloosi ja elantoosi täällä minun
kodissani tulee, niin täällä sinä olet täydellisesti yhdenvertainen
minun kanssani. Katsohan, jokaisen suuren ja jalon sielun oikea
tunnusmerkki on juuri siinä, että hän ei ketään pidä itseään
halvempana, vaan antaa toiselle täydet oikeudet ihmisenä ja
kansalaisena. Jotta aikasi ei tulisi pitkäksi, saat puhdistella minun
kärryjäni ja rekiäni, ruokkia ja sukia valakkaani, kantaa veden
kyökkiin piialleni, yleensä tehdä niin paljon kuin ennätät minun
taloni vaurastumiseksi. Tämä olkoon sinulla ainoastaan ajan kuluksi,
jotta et pääsisi laiskuuteen vaipumaan, sillä sen kautta minä
todellakin tuottaisin sinulle turmion. Sinun varsinainen työsi alkaa
silloin, kun minä lähden kylälle tai kaupunkiin. Jos ajan rattailla,
niin istut sinä aina takapenkillä valmiina menemään avaamaan veräjiä,
ja kun perille päästään, niin sinä silloin autat minua rattailta alas.
-- Olettekos te niin huono, ettette itse pääse? kysyi Topias.
-- Sinä voit tehdä tällaisia kysymyksiä, sillä sinä et ymmärrä vielä
maailman menoa, vastasi Janne. Kun ihminen tarvitsee silloin apua,
kun hän ei sitä oikeastaan tarvitsisi, silloin hän on jotain. Ja
jokaisen harras pyrkimys maailmassa on päästä joksikin. Sinä et
tätä vielä ymmärrä, mutta kylläpähän sitten ajan kuluessa. Aina kun
olemme muiden ihmisten joukossa, täytyy sinun pitää minusta sellaista
huolta, kuin olisin menossa rikki.
-- Osaakohan tuota ihminen koskaan oikealla tavalla? vastasi Topias.
-- Et tietysti oppimatta osaa, vastasi Janne. Mutta senhän vuoksi
minä olenkin olemassa, jotta sinulle sen opettaisin. Ja koska meidän
on mentävä piakkoin kylälle ja sinun on seurattava minua sinne, niin
tahdon alkaa opetuksen jo tänään. Mutta sitä ennen koeta tätä takkia
yllesi.
Ja Janne auttoi Topiaksen päälle takin, veti sitä joka kohdasta,
silitteli ja taputteli, katseli joka puolelta ja sanoi hyvillään:
-- Hyvin istuu, hyvin istuu! Komeata ja juhlallista on!
Topias katseli tätä prameutta, joka oli tullut hänen osakseen,
väänteli kiiltäviä nappeja, silitteli kangasta, katsoi sitten silmät
pystyssä Janneen ja kysyi:
-- Täytyykö minun aina olla tähän tällaiseen muntierinkiin puettuna?
-- Oletko sinä patahassu! Tietysti sinä saat sen yllesi ainoastaan
silloin, kun menemme kylälle ja meidän siis on näytettävä ihmisille
jotain. Riisu se nyt yltäsi ja menkäämme harjoittamaan sinua suurta
tehtävääsi varten.
Janne ja Topias menivät vajaan, jossa rattaat olivat. Aisat
nostettiin oikeaan korkeuteen erään pukin varaan. Janne kiipesi
rattaille ja sanoi Topiakselle, joka tätä vieressä katseli:
-- Nouse nyt sinä tuonne taakse! Topias teki niinkuin käskettiin.
-- Hyppää nyt alas, sanoi Janne. Ei, ei tuolla tavoin.
Juhlallisuutta, nuori mies, juhlallisuutta! Ei tämä ole mikään
sontakuorma, jonka päältä hypätään alas. Ota se temppu uudestaan. Kas
noin! Tee se kerta vielä! Kas noin! Ja nyt sinä asetut tähän minun
viereeni ja ojennat minulle kätesi, jotta minä voin siihen nojata
astuessani alas.
Topias teki Jannen määräysten mukaan. Mutta kun Janne hyppäsi alas,
niin ei Topias heti päästänytkään Jannen kättä irti, ja niin tämä
meni että loiskahti suulleen permannolle.
Tavallisissa oloissa olisi Janne pitänyt sellaisen nuhdesaarnan
tällaisesta kömpelyydestä, että helvetin kiukaita olisi sillä
kiukulla voitu lämmittää. Mutta nyt hän oli sellaisessa touhussa,
ettei välittänyt putoamisestaan mitään, vaan kiipesi uudestaan
rattaille ja antoi Topiaksen auttaa häntä alas.
Tämä uusi yritys onnistui jo paljoa paremmin. Näin he kauan aikaa
jatkoivat, siksi kunnes Topias osasi hypätä kauniisti rattailta
alas ja taitavasti auttaa Jannen niistä hyppäämään. Mutta kun tämä
juttu oli saatu Topiaksen päähän, niin tuli Jannelle heti tavaton
kiire kylään. Hän tahtoi kaikin mokomin näyttää tuttavilleen ja
sukulaisilleen sitä, minkä hän oli itselleen hankkinut.
Kiireimmän kautta tuotiin valakka, rattaat vedettiin esiin ja
pian ajoi Janne oikein taatipuvussaan, Topias takanaan siniseen,
kiiltonappiseen takkiinsa verhottuna, läheisimpään naapuriin.
Ensimäisessä paikassa, jossa koko talon väki suurella ihmeellä oli
katsomassa Jannen tuloa, oli kaikki päättyä hyvinkin hullusti.
Harjoittaessaan rattailta alas tuloa oli Janne unohtanut sen, että
edessä oli hevonen. Valakka ei pysynytkään alallaan, kun Janne
tuli rattailta alas. Seurauksena siitä oli, että Janne oli vähällä
mennä suulleen kuraan. Kaikeksi onneksi hän sai jalkansa siksi pian
järjestykseen, että hoiperteli ainoastaan ja oli pakotettu tarraamaan
Topiaksen kaulaan kiinni.
Kun Janne sitten lähestyi talon väkeä, sanoi hän, vaikka ei kukaan
ollut hänelle vielä mitään ennättänyt lausua:
-- Päivää, päivää, ei tarvitse, ei tarvitse, kyllä minun palvelijani
pitää huolta hevosesta.
Jannen koko ruumis hätkähteli mielihyvästä, kun hän sai lausua tuon
sanan: palvelijani.
-- Minne Janne nyt on matkalla, kun niin komeasti kulkee? kysyi talon
isäntä. Kun ei vain olisi menossa kihlaamaan.
-- Eihän minulla ole mitään aivan erikoista mentävää, vastasi Janne.
Olenhan oikeastaan tavallisella lystiajolla. Olen samalla menossa
noutamaan kansakoululta postia. Mutta kun vielä on liian aikaista,
niin poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.
Ja Janne pisti sormensa kauluksen ja kurkun väliin ja oli
korjailevinaan kaulustaan. Samalla hän oli niin vaatimattoman
näköinen kuin mahdollista. Mutta kun ei kukaan sanonut mitään
Topiaksesta, niin Janne virkkoi:
-- Minä olen ottanut itselleni palvelijan. En renkiä, mutta
palvelijan, sillä minä tarvitsen sellaista nykyään.