Jannen ajaessa kotiaan kohden oli hänen kiukkunsa oikein valloillaan.
Milloin se tulisilla pihdeillä repi hänen sisuaan ja pakotti miehen
päästämään hampaittensa välistä pihisevän äänen, milloin kiukku taas
retkahti voimattomaksi ja mies ajatteli omaa suurta arvoaan, jota ei
mikään voinut järkyttää.
Kostonajatus suloisena palssamina lääkitsi pahimmat naarmut,
kansakoulunopettaja oli sittenkin aina hänen vallassaan, sillä
olisipa se ihme ja kumma, elleivät pitäjän miehet panisi painoa
hänen, Jannen, sanoille. Ja saattoihan opettaja aina tehdä jonkun
kompastuksen, josta sitten voi vaatia hänet tilille.
-- Kaikki me kompastumme, ajatteli Janne, kompastumme pahastikin.
Milloin oma tekomme on joutunut poikkipäiseksi hirreksi elämämme
tielle, ja juuri kun pää pystyssä kuljemme oman ylpeytemme suuressa
sokeudessa, niin töytääkin jalkamme tuota hirttä vastaan ja me
makaamme maassa kintut haroen ilmaa. Eihän kukaan viisas silloin
toista auttamatta jätä, vaan menee ja koreasti antaa kätensä
toiselle, vaikkapa hartioistakin nostaisi. Toisinaan olemme niin
suuressa määrässä valehdelleet ja koettaneet peitellä asioitamme
muilta, että lopulta olemme keskellä verkkoa. Siinä on sitten
varovaisesti meneteltävä, jotta emme sotkeudu. Mutta juuri silloin
ihminen oikein hätääntyykin ja alkaa potkia sinne ja tänne. Ja kuinka
onkaan, niin on ihminen ihan äkkiä keskellä omaa verkkoa, ja siinä
ovat sitten jalat ja kädet niin sidotut, ettei voi niitä vähääkään
liikuttaa. Jos päätään heiluttaa, niin kyllä nenäkin ja korvat saavat
verkon silmukat ympärilleen. Ei siitä ihmistä muulla tavoin irti
saa kuin leikkaamalla kaikki silmukat auki. Siinä sitten tulee ilmi
kaikki valhe ja kaikki huonous, minkä ihminen on koonnut. Tällaiseen
verkkoon, oikeaan elämän väliverkkoon, hienosilmäiseen mutta lujaan
ja piukkaan, menee tuokin opettaja vielä. Ja kyllä minä kiristän,
totta totisesti minä kiristän sitä lujalle! Mutta onhan sitten
minulla se suloinen hetki edessä, jolloin minä saan kaiken päästää
auki. Odottakaamme sitä hetkeä, odottakaamme, sillä tulee sekin. Ken
mahtavia vastaan alkaa sotaa käydä, hän lopulta sortuu, sen opettaa
meille historia moninaisissa muodoissa.
Näin Janne ajatustensa vilkkaan kulun ja taipuisuuden kautta saattoi
mieltään tyynnyttää. Mutta johtuipa hänen mieleensä Ylänen, tuo
humalainen maalari.
-- Kun ihminen kaiken kunniansa on syönyt, niin millä häntä enää
vahingoittaa? Jollei Ylänen olisi niin tuiki tarpeellinen ihminen
tässä kylässä, niin helpostihan hänet ajaisi pois. Mutta häntä
tarvitaan. Eihän kukaan sen miehen sanoille mitään painoa pane,
mutta se minun täytyy tunnustaa, että sillä miehellä on viisautta,
joskin ilkeyttäkin, viisautta enemmän kuin monella muulla, ja
sellainen mies voi aina, kun se oikein suuttuu, saada paljon pahaa
aikaan. Minä muistan, kuinka hän kosti Syrjälän Matille sen, että
tämä kerran haukkui häntä laiskaksi. Ylänen antoi Matin sanoa mitä
sanoi, ja luuli Matti sanojensa langenneen otolliseen maahan ja tuon
miehen tekevän parannusta. Niinkuin röhkivästä siasta tulisi koskaan
laulavaa satakieltä! Eräänä sunnuntaina, kun Ylänen, luultavasti
juoppotovereitaan hakemassa ollessaan, oli eksähtänyt kirkkoon,
palasi hän sieltä Syrjälään, jonka väki sinä sunnuntaina oli ollut
kotosalla. Rauhallisesti Ylänen puheli isännän kanssa yhtä ja toista.
Mutta kun tuli puhe kuulutuksista, niin silloin mies koiruuden
keksi. Kirkkoherra oli kuuluttanut kirkossa, että kylän asukkaitten
tulisi pitää nälkiintyneet sikansa kotonaan eikä päästää niitä
juoksentelemaan pitkin kylän raittia, jolloin ne käyvät pappilan
pelloilla. Näin oli asia ollut, ja oli kirkkoherralla oikeus ja syy
sillä tapaa kuuluttaa. Mutta toisin käänsi tämän asian Ylänen. Hän
sanoi kirkkoherran kuuluttaneen niin, että nälkiintyneet kyläläiset
pitäkööt sikansa kotosalla. Tämä koski Mattiin, jolla on suuri
itsetunto, vaikka hän onkin Miinan komennuksen alaisena. Matti
tuli siitä niin kiukkuiseksi, että uhkasi mennä ihan oikosenaan
pappilaan, ajaa sinne selkähevosella ja ihan keskelle pappilan
salia, näyttääkseen kirkkoherralle, että nälkiintyneitä ei kylässä
ole. Miina koetti ensin sanan voimaa ja yritti lauhduttaa miestään.
Mutta turhaan nainen miestä koettaa lauhduttaa silloin, kun kiukku
kerran on saanut vallan. Matti piti sellaista ääntä, että Miinakin
kerran kuunteli. Ja hän käski satuloida talon oriin ja tuoda sen
oven eteen. Sillä hän uhkasi mennä ja lupasi vielä panna kaikki
talonsa siat perästä tulemaan näyttääkseen, millaisia elukoita
heidän talossaan oli. Nyt tuli Miinalle hätä käteen. Ei siinä muu
auttanut kuin synnin kautta hillitä toista syntiä. Pullon toi Miina
salavihkaa Yläsen kouraan ja käski tätä ryyppäämään isännän kanssa.
Tottahan Ylänen sellaiseen taksvärkkiin meni kuin autuuteen. Siinä
sitten miehet olivat istuskelleet ja keittäneet kiukkua. Ja Ylänen
yhä yllytti Mattia. Arvaahan sen, että mies sitä teki, sillä jota
kiukkuisempi Matti oli, sitä helpompi oli saada Miinalta uutta
juomaa. Kun pullo oli loppumaisillaan, niin Ylänen usutti Matin aina
pihalle ja kiipeämään oriin selkään. Silloin ei auttanut mikään muu
kuin että Miina toi taas uuden pullon. Ja niin juotiin sinä päivänä
kaikki väkevä Syrjälässä aivan kuiviin. Ja kuului Miina saaneen käydä
naapuristakin lainaamassa. Lopulla oli Matti ihan kellellään pöytää
vastaan ja selitteli Yläselle elämäänsä hamasta lapsuudesta asti,
ja Ylänen kertoili, miten hän oli ollut varoissa ennen ja miten hän
sitten oli päässyt viinan kimppuun ja miten se oli kaiken niellyt.
Silloin Miina antoi viedä oriin talliin, ja isäntä pantiin maata,
Ylänen ajettiin pellolle. Minä tulin tänä hetkenä taloon. En minä ole
rakasta sukulaistani, Miinaa, minään hurskaana ihmisenä pitänyt, joka
ei jumalan nimeäkään lausu muulloin kuin korkeintaan sunnuntaina,
mutta kyllä silloin tuli siitä suusta niin paljon kaikenlaista
tavaraa, että siitä ei viimeisellä tuomiollakaan ottaisi selkoa,
kenelle kaikki sanat kuuluvat. Tämä koirankurinen mies on vaarallinen
olento, hyvin vaarallinen. Kunnia siltä on jo mennyt, ja mihin minä
enää häneen isken, kun en kunniaankaan. Mutta luottakaamme kohtaloon,
joka aina on kunnon ihmisten puolella, kyllä se vihdoin kaikki
kääntää hyväksi ja Janne Nakkilan puolelle.
Jo oli Jannen mieli lauhtunut. Kun hän saapui kotiaan, hymyili hän jo
piialleen Hilmallekin. Hilma oli juuri paraillaan Jannen naurismaassa.
-- Mitäs Hilma nyt naurismaassa tekee? kysyi Janne.
-- Tukistelen näitä, jotta paremmin kasvaisivat, vastasi Hilma.
-- Niin, niin, sanoi Janne. Nauriita tukistetaan, jotta leviäisivät.
Elämä tukistaa ihmistä, jotta sen sielu tulisi suuremmaksi. Kaikki
tässä elämässä on tehty niin yhteisen kaavan mukaan, että näkee,
kuinka siinä on ollut ihmeellinen järjestys sitä vyöräämässä.
Ikävä oli, etten joutunut tuon hävyttömän miehen kanssa puhumaan,
millä tavalla elämä on laitettu. Hän kun kuuluu puhuvan jostain
kehitysopista. Ei mitään kehitystä, ei kerrassaan mitään, sanon minä.
Kaikki on edeltäpäin järjestetty, ihmiset pantu omiin osastoihinsa,
ihan niinkuin hyvä kauppias panee jauhot yhteen laariin ja kahvit
toiseen, sikurit yhteen kohtaan puotia ja sillit toiseen, köydet
ripustaa yhteen kulmaan ja valjaat toiseen. Ei ihminen muutu koskaan
toiseksi kuin mitä hän alkujaan on ollut, yhtä vähän kuin silakasta
tulee varpunen.
Kun Janne oli hevosensa riisunut valjaista, niin hän meni Hilmaa
puhuttamaan.
-- Onko Hilma koskaan ollut alakuloisella tuulella? kysyi Janne.
Hilma katsahti työstään, seisoi multaiset sormensa harallaan ja
silmänsä selällään ja sanoi:
-- Niin, alakuloinenko?
-- Niin. Onko Hilmalla ollut sellaisia tuulia?
-- Onhan tuota oltu sekä iloinen että alakuloinen, kuinka kulloinkin
on passannut ja minne päin mieli on ollut viistossa.
Janne huokasi.
-- Minä olen nyt alakuloisella tuulella.
-- Mistä sellainen nyt on tullut? kysyi Hilma.
-- Minun tekee nyt mieleni olla sillä tuulella, vastasi Janne.
Hilma katsoi pitkään häneen ja vastasi:
-- Tuntuu kai se vaikealta? Tietysti se tuntuu. On kai murheita
ollut? Niin onkin. Ainahan sitä ihmiselle tulee yhtä ja toista.
Mutta minä annan sen neuvon kauppiaalle, että panee kaiken surunsa
sen ajatuksen turvaan, että maailmassa ei mikään kestä kauaa, niin
kyllä tulee heti muutos. Kun minulle hullusti käy, niin minä aina
ajattelen, että käy sitten taas vähän ajan päästä hyvinkin, ja
silloin heti kaikki tuntuu helpommalta. Jos kauppiaskin koettaisi
samaa keinoa.
-- Sinä et ole mikään tyhmä nainen, sanoi Janne. Sanohan, mitä sinä
tekisit, jos sinua syvästi loukattaisiin?
-- Jos loukattaisiin...? Eihän tuota tiedä, mitä tuossa tekisi.
Antaisin kaiken kai olla ja ajattelisin, loukatkoon se, jonka mieli
tekee; enemmän harmia hänelle siitä on, jos ei mikään näytä minuun
pystyvän.
-- Se on kyllä viisaasti ajateltu, vastasi Janne. Mutta oletko sinä
koskaan oikein perinpohjin ajatellut maailman suurta viheliäisyyttä
ja ylitsevuotavaista typeryyttä?
-- En ole joutunut ajattelemaan, kun on taloudessakin siksi paljon
hommaa ja vaivaa, että on täysi työ, kun pitää oman päänsä selvänä.
-- Eikö sinua koskaan ole loukattu?
-- Eiköhän ole, kun oikein ajattelen. On, totisesti. Muuan mies sanoi
minulle, että minä olin niin tyhmä, että minä taidan olla luomakunnan
tehdastavaraa. Niin hän sanoi, tehdastavaraa!
-- Ja mitä sinä silloin teit?
-- Mitäs minä siihen tein. Menin kotia ja panin parhaat vaatteet
päälleni. Kyllä hän siitä kai hoksasi, että en minä mitään
tehdastavaraa ollut. En minä paljoakaan maailman menoa ole joutunut
kaikessa kiireessä ajattelemaan, mutta sen minä olen huomannut, että
jota komeampaa ihmisen ympärillä on, sitä viisaampana häntä pidetään.
Janne ei sanonut mitään, mutta hän meni hyvin miettiväisenä pois.
-- Rapakalliossa kuuluu usein kultakin asuvan, ajatteli hän. Hilman
puheissa taitaa olla yhtä ja toista viisasta. Ainakin murunen, joka
taitavasti käytettynä voi olla hyvinkin hyödyllistä. Minkä vuoksi
me aina herroja kumarramme? Minä kysyn, minkä vuoksi? Sen vuoksi,
että niillä on komeus, kiilto ja loisto ympärillään, käyvät silkissä
ja safiirissa. Jota enemmän ihminen antaa toisten itseään palvella,
sitä suuremman kunnioituksen hän saa osakseen. Minä olen palvellut
muita, siksi minua ei ole osattu kunnioittaa kylliksi. Mutta tästä
on tehtävä toinen meno, sen minä olen vannonut. Minä muistan erästä
kaupungin herraa, joka tuli tänne kesää viettämään. Hän pani
itselleen oman postinkuljettajan. Kyllä sitä kylässä ihmeteltiin,
ja suureksi herraksi me kaikki häntä luulimme, kunnes tuli syksy ja
hän meni pois ja jätti kaikki maksamatta, niin asunnot kuin ruuat
ja postinkuljettajat, kaikki tyyni. Silloin minä sain tietää, että
tuo mies ei ollutkaan mitään muuta kuin maisteri, joka ei ollut
edes ylioppilas ja joka ei mitään ansaitse. Jos minulla, jolla on
rahaa, olisi varsinainen palvelija, niin siitä vasta huomattaisiin,
mikä minun arvoni on. Kukas ihmisen arvosta ensin huolta pitää,
ellei ihminen itse! Kovin kärkkäitä me olemme repimään toisiamme
kunnian liepeestä. Jollei sitä itse kisko päälleen, niin jää se
toisten hyppysiin. Kovasti tuota vaatetta on tänään minunkin päältäni
yritetty repiä ja ratkoa, ja pelkäsin jo olevani ilman sitä, mutta
lujasti minä sen sidon ruhooni kiinni, ja saadaanpa nähdä, kuka tässä
viimein on se korkein ja arvossapidetyin, köyhä vaivainen ja muiden
palkkaama kansakoulunopettaja vaiko Janne Nakkila, jolla on rahoja
pankissa ja pääknuppu sellainen, että siellä pysyy kaikki mitä sinne
pannaan.
Janne hymyili tyytyväisenä itsekseen.
-- On se sentään jumalan onni että minulle on annettu tällainen
luonto, että pujahdan vaikka mistä vastuksesta pois ja aina vain
olen iloinen ja tyytyväinen. Vaikka minä itse olisin ollut itseäni
rakentamassa ja sielua kokoon laittamassa, niin ei siitä tämän
parempaa olisi koskaan tullut.
Janne oli tyytyväinen. Hän oli saanut uuden, loistavan ajatuksen,
sellaisen, joka jälleen nostaa hänet korkeaan asemaan kylässä.