Jannen Savonlinnassa ollessa oli pitäjän kansakoulunopettaja kuollut
ja uusi valittu sinä aikana hänen sijaansa. Tämä toimitus oli Jannen
mielestä ollut niin tärkeä, että hän oli pyytänyt saada kaikki
hakupaperit itselleen Savonlinnaan lähetetyiksi. Niistä hän sitten
oli itse pannut ehdolle erään Kalle Mutikon. Ja kun kylä aina ja
kaikessa oli tottunut noudattamaan Jannen viisaita neuvoja, niin se
tietysti valitsi sen, minkä Janne katsoi soveliaaksi.
Syrjälässä sai Janne kuulla, että opettaja pari päivää aikaisemmin
oli saapunut kylään ja asettunut koululle.
Turhaan Miina koetti pidättää Jannea talossa ruualla. Janne ei
millään ehdolla jäänyt. Hän sanoi äkkiä muistaneensa erään hyvin
tärkeän asian, joka pakotti hänet kiireimmän kautta menemään kirkolle.
Ajaessaan valakallaan maantietä pitkin mietiskeli Janne:
-- Totta kai tuo opettaja huomaa, että minua hän saa kaikesta
kiittää. Mikähän lintu sekin mies oikeastaan on? Kovasti hyvät
hakupaperit sillä oli, mutta niihin ei aina voi luottaa. Jota
paremmat paperit, sitä pahempi sisu. Ei tähän kylään tule toista
niin hyvää opettajaa kuin se vainaja oli. Hänellä oli niin perin
hyvä luonto. Ei hän pannut missään vastaan, ei kerrassaan missään.
Minä pelkään aina tätä uudenajan nuorisoa. No, mutta mitä minä siitä
huolehdin. Eiköhän sitä miestä saa pidetyksi kurissa? Onhan tässä
saatu pahemmatkin talttumaan. Jos hän luulee, että hän sen kautta,
että on sattunut hiukan koulua käymään, on jotain merkillistä, niin
kyllä minä pian sellaisen harhauskon otan hänestä pois. Elämän
kokemus ja se suuri viisaus, joka minulle jo luonnostaan on annettu,
se sittenkin määrää, mitä ihminen on.
Janne ei suorastaan mennyt kansakoululle, sillä eihän se olisi ollut
hänen arvonsa mukaista, jos hän noin vain uteliaana olisi pistänyt
nenänsä sinne. Mutta olihan aivan koulun lähellä talo, jonka isäntä
oli Jannelle sukua. Ja kun hän näin äkkiarvaamatta oli taas palannut
kylään, niin sopihan mennä sinnekin kertomaan, mitä ihmeellistä hän
oli saanut nähdä ja kokea kylpylaitoksessa.
Kun kaikesta siitä oli puhuttu, kysäisi Janne aivan kuin ohimennen:
-- No, millainen se uusi opettaja on?
Talon emäntä vastasi:
-- Eihän tuosta tiedä, millainen on. Kävihän se täällä, mutta oli
niin lyhyen ajan, että en ennättänyt edes kahvia keittää.
-- Ja mitä tuo puhui?
-- Eihän se puhunut mitään.
-- Mikä se sellainen ihminen on, joka ei tahdo ihmisten kanssa puhua?
sanoi Janne aivan kummastuneena. Onko hän ehkä ylpeä ja morska
ihminen? Jos niin on, niin kyllä minä olen se mies, joka otan häneltä
luonnon pois.
Janne läksi toiseen taloon, joka oli aivan kansakoulun nurkissa,
sillä hän toivoi sieltä saavansa lähempiä tietoja opettajasta.
-- Ei se mitään vaarallista ole, jos ihminen onkin hiukan ylpeä ja
koppava, pääasia on siinä, että hän tietää erotuksen, kenen edessä
hän sitä puolta piirustuksestaan näyttää! tuumi hän.
Toisessa talossa sai Janne kuulla, että opettaja siellä oli ruvennut
puheisiin ja oli kertonut jostain kehitysopista, kuinka ihmisrotu
muka on alkanut jostain alkusolusta. Se saattoi Jannen aivan
vimmoihinsa.
-- Onko mokomaa kuultu! Vai sellaista oppia tuo ihminen julkeaa tulla
saarnaamaan tänne! Mutta paha on katkaistava jo heti alussansa, ei
muuten siitä hyvää tule. Kaikeksi onneksi olen minä täällä. Kun minä
puhelen tuon nuoren miehen kanssa, joka ikänsä villiydessä on eksynyt
järjen ja hyvien ajatusten tieltä pois, niin ihme ja kumma on, ellei
hän saa oikeata käsitystä taas maailmasta ja sen rakennuksesta. Tulee
kai hän silloin huomaamaan, että toiset miehet sitä ovat olleet
tekemässä ja toisessa järjestyksessä kuin mikä hänellä on. Mutta
laskekaamme tämä kuitenkin hänen nuoren luontonsa tiliin. Ihminen
on aina alussa, silloin kun hän alkaa saada osaa tiedon suuresta
määrästä, sangen tuittupäinen ja kiivas tiedoissaan ja uskoo, että
kaikki on juuri niin kuin hän näkee, eikä hiuskarvaakaan toisin.
Mutta mistä syystä meitä vanhoja olisi maailmaan tehty, ellei juuri
neuvomaan ja opastamaan nuoria elämän kompastuskivillä lasketulla
tiellä. Kyllä hänkin vielä kerran huomaa, minkä suuren palveluksen
minä hänelle olen tehnyt, ja siunaa varmasti kerran vielä sitä
hetkeä, jona hän tuli tähän kylään valituksi ja siten minun kauttani
ohjatuksi oikealle tielle.
Janne meni kansakoululle. Portilla hän kurkisteli ympärilleen,
näkyisikö missään tuota nuorta, eksyksissä kulkevaa miestä. Pienessä
lehtimajassa näytti joku istuvan ja lueskelevan. Siellä se mies nyt
oli. Mutta mitä hän lukikaan, ei suinkaan mitään hartauskirjaa, siitä
oli Janne aivan varma, sillä liian koreakantinen oli kirja hengen
ruuaksi, eikä se näyttänyt kansanvalistusseuran kalenteriltakaan.
-- Tietääkö täällä kukaan, mitä kello on tällä haavaa? sanoi Janne
saadakseen puheen alkuun.
-- Tämä on kansakoulu, ei täällä tiedetä mitään, kuului vihainen
vastaus.
-- Kylläpä sinä kohta vastaat toisella tavalla, ajatteli Janne.
Kunhan ensin saat tietää, kuka sinun kanssasi puhelee.
Hän kysäisi uudelleen:
-- Vai ei täällä tiedetä? Eikö koulun kello käykään?
-- Se ei kuulu kehenkään, käykö se vai onko käymättä, tiuskaisi ääni
lehtimajasta.
-- No sitten menen minä itse katsomaan, sanoi Janne ja tuli portista
sisään.
-- Kuka te olette, hävytön ihminen, joka sillä tavoin tulette omin
lupinne tänne? kysyi opettaja ja astui esiin lehtimajasta.
Jannen mieli oikein pihahti kiukusta hänen kuullessaan tämän
kysymyksen.
-- Minä olen Janne Nakkila.
-- Vai niin.
-- Niin, minä olen Janne Nakkila, sanoi Janne entistään pontevammin,
sillä häntä kovasti kummastutti se, ettei tämä nimi herättänyt mitään
vastakaikua opettajassa.
-- Kyllä minä sen kuulin, vastasi opettaja. En minä ole mikään kuuro.
Mikäs mies te olette?
Nyt jo Janne oli purkamaisillaan koko sisunsa aivan pohjiaan myöten
tuollaisen tyhmeliinin päälle, joka oli jo muutaman päivän ollut
kylässä eikä ollut ottanut selkoa siitä, kuka Janne Nakkila oli.
-- Minä olen kauppias.
-- Vai niin. Eikö kauppiaalla ole kelloa, kun täytyy tulla sitä
kysymään kansakoululta?
-- Kyllä minulla on kelloja panna vaikka joka taskuun.
-- Eivät kai käy?
-- Kyllä ne käyvätkin, ja kohta kai tässä saadaan nähdä, mikä tunti
on lyönyt. Vai tällainen se meidän uusi opettajamme siis onkin, vai
tällainen? Kylläpä on oikea kukonpoika.
-- Jos ette mene pois, niin ajan minä teidät, huusi opettaja. Mikä te
oikeastaan olette, kun tulette syyttä suotta ihmisiä haukkumaan? Minä
vedän teidät oikeuteen tällaisesta menettelystä.
-- Nuori mies, nuori mies! sanoi Janne juhlallisesti. Jos te aijotte
oikeuteen mennä, niin kai minä sen paikan tunnen paremmin kuin te,
sillä minä olen siellä melkein kuin kotonani. Ja mitä lakiin tulee,
niin osaan minä sen ulkoa kannesta kanteen, niin naimakaaren kuin
rikoskaarenkin.
-- Kyllä minä teille kaaren näytän, sanoi opettaja ja pui Jannelle
nyrkkiään.
Mutta tämä oli jo liikaa Jannen mielelle. Hän korotti äänensä ja
huusi:
-- Kuulkaa, hyvät ihmiset, mitä tuo kurja olento minulle aikoo tehdä!
Eihän siinä olisi mitään, jos se teille tapahtuisi, mutta minulle.
Hän aikoo näyttää minulle kaaren. Hoi, tänne kaikki, tulkaa tänne!
Ja Janne huusi minkä suinkin jaksoi kaikille, joita näki, ja vaati
heitä tulemaan todistamaan sitä suurta häväistystä, jonka alaiseksi
hän oli joutunut.
Ihmisiä tuli oikealta ja vasemmalta. Kun Janne oli saanut ympärilleen
kylliksi suuren joukon väkeä, niin hän päätti tuolle opettajalle
näyttää, mitä hän oikeastaan oli. Hän oikaisi vartalonsa ja sanoi
juhlallisella äänellä:
-- Tämä mies ei tiedä, kuka minä olen. Mutta te sen tiedätte. Ja
te voitte todistaa, että ilman minua ei tämä mies olisi sillä
paikalla, jolla hän nyt on. Ja millä tavoin hän sen kaiken on minulle
korvannut. Huutanut ja räyhännyt ja haukkunut suut silmät täyteen,
aivan kuin minä olisin mikäkin pitäjän vaivainen. Mutta kerran hän
tästä vielä saa tehdä tilin, sen minä vannon. Ja sen minä sanon,
tässä pitäjässä ei hän ainakaan pääse naimisiin!
Tämä viimeinen uhkaus oli Jannen mielestä kaikista pelottavin. Sen
jälkeen ei opettaja varmaankaan enää uskalla sanoa yhtään mitään.
Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun opettaja purskahti
makeaan nauruun ja sanoi:
-- Kun te ette ole mikään pappi, niin ette voi estää minua saamasta
kirkollista vihkimistä... jos minä yleensä sitä haluan saada. Onhan
olemassa rakkaus ilman kirkonkin siunausta, on vapaa rakkaus.
Janne ei olisi sen pahemmin kauhistunut, vaikka hänelle olisi
sanottu, että rutto on ilmestynyt kylään. Hän korotti äänensä kimeään
sointuun ja huusi:
-- Kuulkaa, kaikki hyvät ihmiset, mitä tuo mies sanoo! Hän tahtoo
väkisin, että me saisimme mennä naimisiin ihan oman mielemme mukaan,
milloin tahdomme ja kenen kanssa tahdomme. Ajatelkaa, millainen
sekaannus siitä syntyisi, tietäisikö kukaan tässä enää, kuka on hänen
isänsä.
Opettaja nauroi yhä makeammin Jannen puheille, ja se saattoi
kauppiaan entistään suurempaan vimmaan.
-- Sen minä sanon, ja te kaikki muistatte sen kerran vielä, että
maailman loppua tämä tällainen tietää. Ja tuollaisen miehen
huostaanko te antaisitte lapsenne kasvatettaviksi! Ajatelkaa,
millaisia roistoja niistä tulee!
Janne loi katseen ympärilleen. Hän luuli puhuneensa hyvin, mutta
huomasikin, että suuri joukko oli opettajan puolella. Toinen vaikutus
oli tullut pitäjään, joka uhkasi Jannen asemaa. Ei tässä mikään muu
auttanut kuin yrittää voimiensa takaa kaataa vastustajansa.
-- Muistakaa, rakkaat pitäjäläiseni, sanoi Janne, että ilman
rakkautta ei maailma tule toimeen.
-- Sitähän juuri minä selitänkin, sanoi opettaja.
-- Niin, mutta millä tavoin, millä tavoin? huusi Janne. Te ette tahdo
antaa vanhemmille ihmisille mitään oikeutta määrätä, kuka kuhunkin
saa rakastua. Sehän sellainen on kerrassaan kauheata.
-- Eivät kai ne nuoret ennenkään ole kysyneet lupaa, kun on ollut
rakastuttava, vai mitä?
Ja opettaja kääntyi ympärillä oleviin. Ja moni suu venähti hymyyn.
Janne huomasi sen ja tahtoi iskeä oikein voimiensa takaa.
-- Tuollainen mies, joka ei ymmärrä avioliiton tärkeyttä, on huono
opettaja. Muistakaa, että minä sen olen sanonut.
-- Eihän kauppiaskaan ole mennyt naimisiin, vaikka aina siitä puhuu
muille, kuului muuan ääni joukosta.
Janne loi vihaisen katseen sinne päin. Ääni oli tullut eräästä
maalarista, Yläsestä, joka kiersi pitäjää tehden kaikenlaisia
maalaus- ja tapiseeraustöitä, oli suuri juoppo ja pahasuinen, mutta
iloinen mies.
-- Yläsen, joka kristillisen elämänsä on juopumisella kokonaan
pilannut, ei tarvitse sekaantua näihin asioihin, sanoi Janne
vihaisesti.
Ylänen ei tyytynyt tähän vastaukseen, hän sylkäisi suunsa pielestä,
katsahti hymyillen Janneen ja sanoi:
-- Niin, kauppias ei ole kai saanut ketään vaimokseen, ei olisi kai
kukaan nainen jaksanut koko elinaikaansa kuunnella Jannen puheita.
Jos minun äitini olisi minut tehnyt vaimonpuoleiseksi, niin minä
olisin tullut, ja silloin olisi saatu nähdä, kuinka kauppias vaikenee.
Janne loi murhaavan katseen Yläseen, mutta tämä ei siitä välittänyt,
vaan jatkoi:
-- Minä olen usein sitä ajatellut, mutta en ole päässyt mihinkään
selvyyteen, mikä kauppiaan on tehnyt niin kovasti varmaksi omasta
viisaudestaan. Sanotaan, että jota tyhmempi ihminen on, sitä varmempi
se on kaikesta. Minä en tätä kansan viisautta tahdo sekoittaa tähän
asiaan, mutta minä vaan ajattelen.
-- Ajattele sinä mitä ajattelet, huusi Janne vihaisesti. Tuollainen
juopporatti, joka on kuluttanut kurkkunsa kautta kaiken sen, mitä
on saanut perintöä. Ja tuollaisen puheilleko minä panisin mitään
painoa? Sehän on samaa kuin kuuntelisin harakan puheita. Ja sen minä
sanon teille kaikille, jotka tässä nyt seisotte, varokaa visusti
huonoja vaikutuksia, joita näkyy tähän kylään runsaasti ilmestyvän.
Tulkaa pois kaikki te, jotka oikein ajattelette, minun seurassani. Me
menemme muualle, mutta me emme unohda, mitä täällä on sanottu, vaan
kaivamme sen mielemme seiniin oikein puukon kärjellä.
Janne viittasi ruhtinaallisen varmasti ja läksi menemään pois.
Muutamat seurasivat häntä.
Päästyään jonkun matkaa kääntyi Janne katsomaan taakseen iloitakseen
siitä, kuinka opettaja ja Ylänen olivat jääneet yksinään. Kuinka
suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän näki jälestään tulevan
ainoastaan viisi vanhaa akkaa. Kaikki miehet ja nuoret naiset olivat
jääneet opettajan luo. Ja kun Janne kääntyi, kuului sieltä naurua.
Tämä oli ankara isku Jannelle. Näin siis hänen vaikutuksensa oli
saanut ankaran täräyksen.
-- Katsokaa! huusi hän. Tuolla ne nauravat. Mitä on tämä kylä, sanon
minä, mitä se on? Sotoma ja Komorra se on, kaupunki, joka taivaan
tulella poltettiin. Minä nostan käteni taivaaseen ja sanon: Kyllä
tämä teille vielä kalliisti maksetaan!
Jannen seurassa olevat ämmät katsoivat kauhuissaan ja kädet ristissä
vatsan päällä Janneen, jonka silmät löivät tulta ja ääni värisi
kiukun pyhästä voimasta.
Pian Janne heistä erosi, nousi rattailleen ja alkoi ajaa kotiaan
kohden mieli mustana ja kiroillen tämän maailman kiittämättömyyttä.
-- Kuinka minä olen elämäni kuluttanut tukeakseni ja pitääkseni yllä
heitä, taluttaakseni heidän sielujansa oikealle ajatuksen tielle,
sanoi hän. Ja tässä nyt on tulos! Mutta minä en tahdo kohtaloani
valittaa. Kun ajattelen maailman historiaa, niin ovathan kaikki
suuret miehet saaneet kärsiä runsaasti vainoa ja vastusta. Kruunua
kirkastetaan, kruunua kirkastetaan, sanon minä. Ja kerran vielä
koittaa se hetki, jolloin he seisovat minun hautani partaalla ja
huomaavat, kuinka väärin he ovat minusta ajatelleet. Ja minä olen
varma siitä, että vielä se aika tulee, jolloin kansakoulunopettaja
minun syntymäpäivänäni kokoaa kylän lapset ja tuo ne haudalleni
laulamaan. Ja tämä päivä on oleva kylässä se suuri päivä, jolloin
työ seisoo ja kaikki ajattelevat kaipauksella minua. Ja kun minun
syntymäpäiväni on ihan keskellä kesää, jolloin ei ole tulista
kiirettä töissä, niin saattaahan silloin kaiken työn pysäyttää. Ja
vaikka olisin asettanut syntymäpäiväni toiseksikin päiväksi, niin
pysäytettäisiin työt sittenkin. Samahan se on, milloin ihminen on
syntynyt, sillä jokainenhan syntyy ennemmin tai myöhemmin, parempi
kun ei syntyisi ollenkaan, mutta se tapahtuu tuskin yhdelle sadasta.
Pääasia on, kun vain elää niin, että siitä kannattaa puhua!
Näin rauhoitti Janne mieltään. Mutta pistävänä okaana pysyi hänen
mielessään kuitenkin ajatus siitä, että niin monet olivat jääneet
kuuntelemaan opettajan puheita. Hän tunsi arvonsa saaneen ankaran
kolauksen, ja hänen oli löydettävä keino, jonka avulla hän saattoi
sen jälkeen nostaa.
-- Kyllä he vielä tätä hetkeä tulevat katumaan, siitä minä olen
varma, päätti hän.
Ja se päätös tuntui suloiselta palssamilta.