-- Soh, soh, sanoi Janne valakalleen, kun tämä tuppasi hyppelemään
valjaisiin pantaessa. Mikä kiire sinulla on? Odota, kyllä me ajoissa
kirkolle tulemme. Janne oli ottanut nappularattaansa, pukeutunut
parhaimpaan pukuunsa ja mieli iloisena kuin häkissään hyppelevällä
oravalla hän valmistautui lähtemään kirkolle.
Jannella oli oma talonsa, jonka hän oli rakennuttanut itselleen
luovuttuaan kaupastaan. Pari tynnyrin alaa maata oli sen ympärillä.
Apulaisena oli hänellä Hilma niminen piika. Hilma oli niitä
luomakunnan jäseniä, joista eivät miehet välitä eivätkä naiset huoli
seuraansa. Yhtä vähän kuin hänellä oli kauneutta, yhtä vähän oli
hänellä järkeäkin. Mutta yksi suuri ominaisuus oli hänellä, jonka
tähden Janne hänet piti palveluksessaan: hän ihaili "hantelsmannia".
Kun Hilma näki valakan hyppelevän, niin hän kikatti ja sanoi:
-- Kylläpä valakalla nyt on veri kiertämässä. Kyllä elukkakin tietää,
ketä se saa vetää. Niin minäkin hyppelisin, jos olisin valakka.
Janne nauroi ja sanoi:
-- Saisinko minä lyödäkin sinua niin kuin valakkaa?
-- No, vaikka yhtä päätä, vastasi Hilma. Kyllä hantelsmanni saisi
minulle tehdä vaikka mitä, vaikka hengen veisi.
Ja kenellekään kelpaamattomassa neitseellisyydessään Hilma nauroi
makeasti.
Jannen suu meni hymyyn, ja hän tuumiskeli: -- Mistähän se tulee, että
muutamat miehet vaikuttavat niin puoleensavetävästi naisiin, niinkuin
minä esimerkiksi? Jos minä en olisi niin siveä mies kuin olen, niin
kuinka vaarallinen minä olisinkaan, kuinka vaarallinen!
Ja Janne loi Hilmaan kiitollisen katseen siitä, että tämä hänestä
niin kauniisti ajatteli.
Ajaessaan kirkkoa kohden tuli Janne mietiskelleeksi elämää ja sen
suurta monimutkaisuutta. Hän alkoi heitellä ajatuksen kiekkoa
edestakaisin. -- Kyllä tässä maailmassa on paljon kronittavaa, mutta
paljon sitä kronitaankin. Mutta ei mistään mitään tulisi, ellei
joukossa olisi sellaisia miehiä, joilla on sanan voima. Kyllä se
kuitenkin on ihmeellistä, kuinka sekin lahja jaetaan niin perin
puolueellisesti. Toinen saa, toinen ei, sillä se annetaan eikä sitä
puntarilla jaeta. Muutamat eivät saa sitä nähdäkseenkään ja toisille
annetaan oikein kukkuramitalla. Niinkuin minulle esimerkiksi. Minähän
tässä tyyrään ja tällään sen kautta ihan niinkuin itse tahdon. Eihän
se Salomokaan minkään muun kautta suuri ollut kuin sen kautta, että
hänellä oli sana vallassaan. Rakensihan hän sitäpaitsi temppelin,
mutta kun se jaotettiin, niin mitä siitä sellaisesta hyötyä oli.
Turhaa työtä ja rahan ja voiman haaskausta. Toista se oli, kun minä
hommasin tähän kylään osuusmeijerin. Se ei häviä, se kasvaa vuosi
vuodelta. Kuinkahan paljon minä saisinkaan tällä paikkakunnalla
aikaan, jos tahtoisin. Mutta kun ihmisiä täytyisi kääntää yksitellen,
niin veisi se aivan liian paljon aikaa. Toista oli, kun minä tuon
meijerin perustin. Kutsuin ukot kokoon, selitin asian ja sanoin: niin
se on! Ja se oli niin. Se on se minun luonteeni suuruus, joka sen saa
aikaan, että minun täytyy aina kääntää ihmisiä laumoittain ja vain
harvassa tapauksessa suostun yksitellen vaikuttamaan niihin. Kuinka
paljon minä sainkaan tässä kuulutusasiassa käyttää sanan voimaa
ja kauniita vertauksia. Ihan niistä olisi jo kirjan kirjoittanut.
Mutta sainhan kaksi ihmistä yhteen. Ja kahden ihmisen onni, se on
sentään aina jotain sekin. Ei se ole mikään sellainen asia, jolle
saa sylkeä, ei, niinkuin kukkanen se on otettava käteen ja koreasti
sitä on kannettava. Kyllähän minä tämän voimani, voida tehdä ihmisiä
onnelliseksi, olen ostanut suurella uhrilla, sillä, etten ole itse
mennyt naimisiin. Mutta harvoinhan ne oikeat ihmiskunnan hyväntekijät
ovatkaan olleet naimisissa. Ei niillä ole ollut aikaa ajatella omaa
onneaan toisten onnea hommatessaan.
Kun kirkkomäelle tultiin, niin Janne karautti aika vauhtia perille.
Kirkkomaan aidassa oli rengas, jossa jo vuosikymmeniä oli ollut
Jannen hevonen jumalanpalveluksen aikana sidottuna odottamassa
herraansa. Ei kukaan ollut koskaan uskaltanut siihen renkaaseen sitoa
hevostaan, vaikka Janne ei olisikaan ollut kirkolla.
Kun Janne oli sitonut hevosensa, läksi hän etsimään sellaisia, joille
saisi purkaa kaikki tietonsa ja kertoa, mitä suurta hän oli saanut
aikaan. Tämä taistelu kirkkoherran kanssa oli hänelle niin tavaton
voitto, että hän ei mitenkään voinut siitä vaieta.
-- Kyllä on suuri vahinko, ettei tällä paikkakunnalla ole mitään omaa
sanomalehteä, jossa tärkeimmät uutiset kerrottaisiin, ajatteli hän.
* * * * *
Jannen ystävällisyyden määräsi vanhempien ihmisten keskuudessa
se, kuinka suuressa määrässä nämä olivat hänelle sukua tai kuinka
paljon ne aikoinaan olivat hänen luonaan kauppaa käyneet. Nuorten
tyttöjen suhteen hän katsoi ensi sijassa aina kauneuteen. Olihan
hän melkein jokaisen tytön nähnyt pienenä ja oli silloin niitä
polvellaan kiikutellut. Heidän vartuttuaan täysikasvuisiksi piti
Janne oikeutenaan saada nipistää heitä leuasta ja taputella poskelle.
Nuoria miehiä Janne oikeastaan suuresti halveksi. Hän oli nähnyt
melkein jokaisen niistä retkahousuissaan ja avojaloin käyvän
ostamassa hänen kaupastaan viiden pennin edestä ongenkoukkuja,
eikä millään ehdolla tahtonut voida sulattaa sitä, että nämä samat
pojat tulivat aikamiehiksi ja siis hänen vertaisikseen. Jokainen
tuollainen nuori mies oli Jannen silmissä jonkinmoinen syytös siitä,
että hän oli vanhentunut. Nuorilla miehillä ei hänen edessään
ollut milloinkaan muulloin arvoa kuin silloin, kun naittaminen oli
kysymyksessä ja Janne siis sai leikitellä kohtaloa kahden ihmisen
elämässä.
Janne etsi ryhmän, jossa oli koolla suuri joukko arvokkaita
talonisäntiä. Kun oli kätelty ja oli toivotettu jumalaa antamaan
hyvää päivää, vaikka kesäinen aurinko paistoi niin kuumasti kuin
suinkin jaksoi, niin Janne vain odotti sitä kysymystä, joka antaisi
hänelle aiheen kertoa viimeisestä suuresta riidastaan kirkkoherran
kanssa. Kun ei kukaan kysynyt, mitä hänelle kuului erityistä, niin
kysyi Janne sitä itse muilta. Kun ei sittenkään tullut mitään
kysymystä, josta hän olisi saanut sopivan lähtökohdan puheelleen,
alkoi hän harjailla hihallaan hattuaan, kasteli sormensa ja koetti
poistaa takistaan olemattomia likapilkkuja.
Se puuha vihdoin herätti siksi huomiota, että muuan isäntä kysyi:
-- Mitäs Janne itseään nyt niin kovasti hienoksi laittelee?
-- Onhan tässä hiukan syytäkin, tohahti heti Janne. Tänään
kuulutetaan Lahdenperän Aakusti ja Syrjälän talon torpan Emma yhteen.
Ja kun se liitto aivan alusta alkaen, ihan tunteen nystyröitä myöten,
on minun työtäni ja vaivaani, niin täytyyhän sitä silloin omaa
pystyttämäänsä rakennusta kunnioittaa.
-- Vai on se Janne taas ollut sellaisissa hommissa. Taitaa
hommata niin paljon muitten puolesta, ettei joudu omia asioitaan
ajattelemaankaan. Pitäisihän Jannellakin olla halunsa, onhan ne
täilläkin. Ja tekeehän vanhankin kissan maitoa mieli. Tai ehkä onkin
jo tiedossa, vaikka ei ole julkisuudessa, oma muija nimittäin.
-- Mitä minä nyt enää naimisiin menisin, vastasi Janne. Kun
ihminen tulee kolmenkymmenenviiden vuotiaaksi, niin on hän silloin
niin viisas, ettei enää mene naimisiin, ei, vaikka kintuista
kiskottaisiin. Ja minähän olen jo aikoja sitten jättänyt sen ijän
taakseni. Parempi on hommata toisten puolesta voimiensa takaa ja
auttaa nuoria miehiä saamaan niskaansa avioliiton paksua iestä. Ja
olenpa minä monessa hommassa ollut, mutta en koskaan niin vaikeassa
kuin tämä on ollut.
-- Eivätkö nuoret tahtoneet ottaa mennäkseen yhteen? Saahan Janne
kuitenkin aina lopulta nuoret toisiinsa käymään kiinni. Taitaa Janne
käyttää jotain noituutta?
-- Mitä noituutta siihen tarvitaan, vastasi Janne. Kun karja ei
toisistaan huoli, niin annetaan pulveria sisään, kyllä silloin tulee
toinen meininki. Nuorille kun puhuu, niin kyllä huomaavat mitä
rakkaus on, ja että maailma ei pysy pystyssä, ellei sitä noudateta.
Eihän nuorista tässä mitään hätää ollut, mutta kirkkoherrasta. Ei
tahtonut millään ilveellä päästää nuoria yhteen. Mutta silloin minä
pidin sille pienen saarnan, hänellekin kerran vuorostaan. Ja minä
vakuutan, että minun saarnani oli voimakkaampi ja sisältörikkaampi
kuin hänen koskaan on ollutkaan. Paukutin sanaa ja paukutin
nyrkkiäkin.
Ja kummasteleville ja tarkkaavina kuunteleville isännille kertoi
Janne jutun aivan juurta jaksain. Väkeä kokoontui Jannen ympärille,
ja hän sai yhä uudestaan kuvailla, miten hän oli kirkkoherraa
läksyttänyt.
Mutta Janne sattui huomaamaan, että kirkkoherra tuli kääseissään.
Silloin tuli Jannelle tulinen kiire. Hän heti jätti kuulijansa ja
riensi lähelle kirkon porttia, jonne kirkkoherran hevonen aina
sidottiin ja jossa sillä oli aivan oma vakituinen häkkinsä heiniä
varten. Janne tahtoi kaikin mokomin seisoa kirkkoherran lähellä tänä
hetkenä.
Hän sattui tulemaan juuri parahiksi, kun kirkkoherra koetti suurta
ruumistaan vyöryttää kääseistä alas. Janne riensi auttamaan ja
tarjosi kohteliaasti kätensä. Mutta kirkkoherra katsoi kiukkuisesti
häneen ja tervehtimättäkään meni sakastia kohden.
-- Näittekös, miehet? sanoi Janne kirkkoherran mentyä. Ei tohtinut
edes päivää sanoa. Kyllä se mies tietää, että hänen herransa on tässä
pitäjässä. Ja se olen minä!
Samassa tulla karautti portin luo Peltolan emäntä komeilla
nappularattaillaan. Hän oli leski, rikas kuin vietävä, naimisiin
pyytävä ja senvuoksi kaikille miehille hyvin ystävällinen. Janne oli
nuoruudessaan ollut hänen häissään sulhaspoikana ja oli sittemmin,
vielä isännän eläessä, käynyt usein emäntää katsomassa. Emäntä oli
mielistellyt jo kauan Jannea, joka hänen mielestään oli viisaampi
kuin kukaan muu mies, mutta hänen leskeksi tultuaan oli Janne
alkanut pelätä, että tuo nainen jollain tempulla sieppaa hänet
miehekseen. Peltolan Pauliina-emäntä, Paukkumuija, niinkuin häntä
nimitettiin, oli näet tunnettu siitä, että hän piti jokaista miestä
kovassa kurissa, ja kerrottiinpa sellaistakin, että hänen miehensä
olisi kuollut siitä, että oli saanut liian tuntuvan selkäsaunan
vaimoltaan. Eihän Janne sellaisen kurituksen alaiseksi olisi tahtonut
joutua. Mutta kun kuka muu tahansa olisi muijan ottanut hänen
rahojensa tähden, tiesi Janne arvonsa nousevan siitä, että hän oli
valloittamaton.
Janne riensi auttamaan emäntää rattailta.
-- Tule alas, Paukku, sanoi hän.
-- En tiedä, pääsenkö, vastasi emäntä ja koetti nuorekkaasti nauraa.
Jalat tuntuvat kovasti puutuneen matkalla.
-- Hyppää, kyllä minä otan vastaan.
Emäntä hyppäsi rattailta alas. Lienevätkö jalat olleet laisinkaan
puutuneet, sitä on vaikea sanoa, mutta lujasti hän vaan riippui
Jannessa ja koetteli pysytellä pystyssä.
-- Pidä kiinni, ettet romahda maahan, sanoi Janne. Kyllä minä olen
sellainen ankkuri, että jokainen roomu tässä kiinni pysyy.
Silloinpa Paukku äkkiä huomasi osaavansa taas kävellä ja erkani
Jannen sylistä. Samassa Pauliinan tamma hirnui, ja kun emäntä sen
kuuli, loi hän veikeän katseen Janneen ja sanoi:
-- Kuuletko, kuinka kauniisti meidän tammakin hirnuu? Sekin on niin
iloinen, kun näkee tuttuja hevosia, mitä sitten ihminen.
Heillä ei ollut aikaa keskustella, sillä samassa Janne näki Aakustin
tulevan äitinsä rinnalla ja takana tulivat Emma ja hänen vanhempansa.
Janne riensi ketterästi heitä vastaan ja ottaen hatun päästään hän
kumarsi syvään, erityisesti jokaiselle. Hän oli juhlallinen aivan
kuin hautajaisissa ja ääneti hän pusersi jokaisen kättä. Sen jälkeen
hän kerran vielä kumarsi Emmalle ja sanoi:
-- Onnittelen!
Emma sävähti punaiseksi ja niiasi syvään.
-- Ja menkäämme nyt kirkkoon! sanoi Janne. Hän asettui Aakustin äidin
viereen, pani Emman ja Aakustin kulkemaan rinnatusten ja viimeiseksi
tulivat Emman vanhemmat, vakava Helena ja retkaileva Kalle.
Janne tunsi itsensä hyvin suureksi ja tärkeäksi olennoksi tänä
hetkenä. Pienillä käskevillä liikkeillä hän syrjäytti muut, jotta
tämä hänen joukkonsa pääsi kulkemaan häiriintymättä ja hiukan
erillään muusta rahvaasta.
Mutta Peltolan emäntä ei millään muotoa tahtonut jäädä liian kauaksi
Jannestaan. Hän sieppasi virsikirjan rattailta ja ryntäsi Jannen
sivulle. Kun renkipoika, joka häntä oli ajanut kirkolle, kulki
emäntänsä ohitse, niin Paukku sanoi:
-- Jussi, kun pappi on saarnansa lopettanut, niin vie meidän tamma
Kirkonjärveen uimaan.
Ja katsottuaan hellästi Janneen lisäsi hän:
-- Uita kauppiaan valakka yksintein! Kirkossa menivät Jannen
viittauksesta Emma ja hänen äitinsä ensiksi penkkiin istumaan, Emman
isä oli erkaantunut ovella joukosta, eikä Janne nähnyt häntä, vaikka
kuinkakin kurkisteli ympärilleen. Sitten käski Janne Eevastiinaa
astumaan penkkiin. Aakusti meni miesten puolelle. Mutta Janne, joka
oli paljon matkustellut ja muualla nähnyt, miten miehet ja naiset
sekaisin istuvat kirkossa, meni Eevastiinan viereen. Peltolan emäntä
asettui Jannen vierustoveriksi.
Täynnä pyhää hartautta painoi Eevastiina päänsä virsikirjaansa
vastaan ja rukoili. Rukouksen sanat unohtuivat kesken, ja suloinen,
mieltä hivelevä onnen tunne tuli hänen ylitseen. Voittamattomana
ajatuksena tuli hänen mieleensä muisto päivästä, jolloin hän samalla
tapaa oli painanut päänsä alas sinä kauniina sunnuntaina, jona
hän oli kuullut kuulutettavan itseään miehensä kanssa yhteen. Kun
hän päänsä nosti, niin hän huomasi Emman luovan katseensa arkana
käytävän toiselle puolelle, jossa Aakusti istui. Ja Eevastiina
muisti niin elävästi, kuinka hän oli aivan samoin tehnyt. Tämä
muisto oli elämän aikana jäänyt piiloon ja peittoon surujen alle,
ja jokapäiväiset puuhat olivat levittäneet paksun harmaan kerroksen
kaiken sen yli, mikä ennen muinoin oli hänelle ollut niin suloista.
Mutta nyt palasivat kaikki muistot suurena tulvana hänen ylitseen.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta ne lankesivat suloisena
sateena sieluun kirkastaen siellä kaiken. Ja kun seurakunta alkoi
virren, niin kirkkaana ja heleänä kaikui Eevastiinan laulu. Ei hän
moneen aikaan ollut kirkossa enää kovaa laulanut, ei ollut uskaltanut
peläten äänensä kaikuvan soinnuttomalta, jolla ei herraa sopinut
ylistää. Mutta nyt hän sen korotti. Virsikirja painui alas, sillä
hän osasi ulkoa virren sanat, ja katse suunnattuna alttarin viereen
hohtavan valkoiseen seinään, jonne ikkunasta tulevat päivänsäteet
loivat ikkunapuitteiden kuvan, hän lauloi, lauloi sydämensä koko
kyllyydestä.
Mutta Peltolan emäntä, joka oli nähnyt Jannen mielestään liian
suurella huomaavaisuudella kohtelevan Eevastiinaa, tunsi kovaa
tuskaa. Kateus istui aivan viheriäisenä hänen sielussaan. Mutta vielä
ei tuo mies ollut kadotettu, vielä saattoi hän käyttää keinojaan.
Senvuoksi Pauliina kyynärpäällään tölkkäsi Jannea ja kuiskasi hänen
korvaansa:
-- Sinun valakkasi on jo alkanut tulla vanhaksi. Meidän tammat ovat
tänä kevännä varsoneet, ja komeita onkin tullut. Käy nyt meillä, niin
saat valita itsellesi niistä uuden hevosen. Ja kun minä sen kasvatan
ja totutan valjaisiin, niin kyllä sillä vaikka keisari ajaa.
Janne oli hyvin iloinen tästä tarjouksesta. Mutta eihän hän keskellä
jumalanpalvelusta voinut ruveta täten varsoista keskustelemaan. Hän
tyrkkäsi senvuoksi Pauliinaa ja kuiskasi vihaisesti:
-- Veisaa siinä, äläkä tammoistasi puhu!
Jumalanpalvelus jatkui.
Kun saarna loppui ja suntio kiipesi saarnastuoliin viemään
kuulutuksia, niin Janne nousi paikaltaan, sillä Pauliina oli jo kauan
aikaa nipistellyt häntä ja kuiskutellut suunsa pielestä kaikenlaisia
kartanoaan koskevia uutisia. Janne tahtoi aivan rauhassa kuulla,
kuinka hänen holhokkinsa kuulutettiin pyhään avioliittoon. Ennen
menoaan hän kuitenkin nyökkäsi Emmalle ja käytävän toiselle puolelle
Aakustille.
Janne oli päässyt hiukan yli ristikäytävän, kun kuuli kirkkoherran
julistavan pyhään avioliittoon menevien nimet.
Jannen suu oli kauniissa hymyssä. Mutta pian se haihtui, sillä mitä
kummaa kirkkoherra kuulutti! Emman ja hänet yhteen!
Janne oli juuri hirmustuneena ryntäämäisillään saarnastuoliin
korjaamaan tätä erehdystä. Mutta samassa, kun hän sen aikoi tehdä,
lämähti äkkiä miesten puolella penkin ovi, ja Janne näki Aakustin
uhkaavana tulevan häntä kohden. Silloin pyörähti Janne kuin viiri
ympäri ja alkoi rientää kirkon ovea kohden. Hän tiesi, että nyt oli
leikki kaukana ja että Aakustin kanssa ei voinut edes sanan voimalla
tulla toimeen, sillä hän oli rynnännyt eteenpäin pää kumarassa kuin
härällä ja kädet nyrkissä.
-- Pääsisi edes pois tässä ensi hädässä, ajatteli Janne. Kyllä minä
sitten taas panen kaikki entiselle tolalle, käännän niinkuin kelkan,
joka tuppaa menemään ojaan, taas tielle.
Hän juoksi rattaittensa luo. Mutta hevonen olikin poissa.
-- Kuka sen nyt on siepannut? ajatteli Janne hädissään.
Samassa sattui hän katsomaan Kirkonjärvelle päin ja näki Peltolan
renkipojan taluttavan Pauliinan ja hänen hevostaan uimaan.
-- Vaikka sitten selkähevosella saisi ajaa, kun vain pakoon pääsee,
ajatteli Janne ja läksi painamaan pojan jälestä.
Hän vilkaisi taakseen. Vielä ei Aakustia näkynyt missään.
-- Kun eksyisi, kun eksyisi! ajatteli Janne. Vähän ajan päästä hän
taas mulkaisi niskansa taakse. Siellä jo Aakusti tulla ravasi täyttä
laukkaa hänen jälestään!
-- Vahvista, armias taivas, minun kinttujani tai heitä tielle kivi,
johon hän kompastuu, mutta älä jätä minua vainoojieni käsiin! rukoili
Janne ja koetti taas ponnistaa yhä kiivaampaan juoksuun.
Mutta pianhan välimatka Aakustin ja Jannen välillä lyheni. Janne
kuuli jo takaansa Aakustin juoksun töminän! Mutta olihan pelastuskin
jo aivan lähellä, Peltolan Jussi oli ihan tuossa nenän edessä
hevosineen.
-- Poika, poika! läähätti Janne. Anna tänne minun valakkani!
Hän pääsi hevosensa viereen, hyppäsi ja pääsi roikkumaan suulleen sen
selkään. Mutta samassa jo oli Aakustin tukeva koura tarttunut hänen
housujensa leveimpään paikkaan ja veti hänet maahan.
-- Kelmi, kanalja! huusi Aakusti. Anna pois minun Emmani!
-- Annanhan minä, annanhan minä, vakuutti Janne ja seisoi vapisten
kiukkuisen miehen edessä.
Samassa hän muisti, että olihan hänelle annettu sanan miekka aseeksi.
Joskin ruumiilliset voimat olivat heikot, niin sillä hän kuitenkin
voi torjua vaaran.
-- Tässä on tapahtunut pikkuinen erehdys, huusi Janne hengästyneenä.
-- Mikä erehdys se on? Sinun omia pahoja juoniasi se on kaikki tyyni.
-- Kuuntele, hyvä mies, minua ja hillitse kiukkuasi!
-- Minä en tahdo hillitä mitään, huusi Aakusti. Selkään minä tahdon
antaa sinulle, ja oikein isän kädestä, kun nyt kerran olen sillä
tuulella. Vai naimisiin sinä, senkin vanha koni, tahdot mennä, vai
naimisiin? Mutta sitä ennen annan minä sinulle kaikki sakramentit
yksintein.
Aakusti sieppasi ällistyneen Jussin kädestä piiskan, häristi sitä
Jannen nenän edessä ja sanoi:
-- Vai olet sinäkin, vanha raato, vielä niin kuuma, että naimisiin
aijot mennä! Mutta kyllä minä sinun sisusi jähdytän.
-- Rakas Aakusti, rakas Aakusti... änkytti Janne, joka värisi ja
nytkähteli piiskan heiluessa hänen nenänsä edessä.
-- Minä en ole sinulle mikään rakas, paha minä sinulle olen. Oikea
piru minä ole. Kuuletko nyt? Vai tulet sinä ottamaan minulta pois
minun Emmani! Vai tulet sinä semmoista tekemään? Mars järveen nyt,
kun minä sanon!
-- Mitä sinä riivattu mies aijot?
-- Johan minä sen sanoin, antaa sinulle kaikki sakramentit yksintein.
Kaste ensin! Ja nyt veteen! Menetkö, vai täytyykö minun ottaa sinua
niskasta kiinni ja taluttaa sinne ja painaa pääsi veden alle.
-- Hyvä mies, ajattele ensin mitä teet.
-- Minä en tahdo mitään ajatella. Minä tahdon tehdä, mitä sisuni
vaatii.
-- Muista, että kristittyjä me olemme.
-- Viis minä kristillisyydestä silloin, kun minulta Emma otetaan!
Joko menet?
Ja Aakusti antoi piiskan paukahtaa kerran oikein tuntuvasti Jannen
pehmoiseen mahaan.
Janne hyppäsi korkealle ilmaan, parkaisi ja sitten läksi karkaamaan
järven rantaa kohden.
-- Olisi se edes vihainen sonni, niin ainahan jollain tavoin tästä
pääsisi suoriutumaan. Mutta kiukkuinen ihminen! Jos minä kuitenkin
koettaisin kerran vielä sanan voimaa, ajatteli Janne.
Hän kääntyi Aakustiin päin, joka piiskaa heiluttaen juoksi hänen
jälestään, nosti oikean käden etusormen opettavaisesti ilmaan ja
sanoi:
-- Tiedätkö sinä onneton, mitä laki miesmurhasta säätää? sanoi hän.
-- En minä sinua viitsisi murhatakaan, noin huonoa miestä. Mutta
veteen sinun täytyy mennä, ihan oikosenaan veteen.
Sormukset, jotka Janne oli tuonut mukanaan antaakseen Emmalle ja
Aakustille, johtuivat hänen mieleensä, ja hän huusi:
-- Minulla on taskussani ne sormuksetkin, jotka...
Nyt ei Aakusti enää kuunnellut. Tuo sana: sormukset, sai hänet aivan
vimmoihinsa. Hän kiljaisi:
-- Menetkö siitä, menetkö!
-- Kyllä minä menen, minä menen vaikka minne sinä tahdot, vakuutti
Janne ja pani kätensä ristiin. Mutta säästä henkeäni!
-- Veteen sinun pitää mennä, johan minä sen sanoin sinulle! huusi
Aakusti.
Kun Janne huomasi, että hän ei millään keinolla pääsisi Aakustista
vapaaksi, niin hän alkoi huutaa apua. Hän oli nähnyt suuren joukon
kirkkoväkeä tulevan kovaa kyytiä tietä pitkin.
Mutta Aakusti alkoi yhä kiivaammin heiluttaa piiskaansa, ja
välttääkseen lyöntejä täytyi Jannen kiepsahtaa pakoon.
Rannalle tultuaan Janne pyristeli hetkisen aivan kuin koira, joka
pelkää kylmää vettä. Mutta kauaakaan ei hän siinä saanut seisoa,
sillä Aakusti löi piiskalla häntä ja veteen oli mentävä. Kun kerran
oli sinne päästy, niin eihän siinä enää joutunut suremaan, vaan yhä
syvemmälle oli astuttava, sillä Aakusti uhkaili tulla painamaan
Jannen pään veden alle ihan huppuun.
Janne meni niin että vesi solisi hänen ympärillään. Pian tuli
niin syvää, että vesi ulottui hänen leukaansa asti. Silloin hän
hätääntyneenä kääntyi ja aikoi ruveta uimaan, mutta rannalla Aakusti
vihaisen näköisenä heilutti piiskaansa ja huusi:
-- Pysy siellä, älä tule rantaan, taikka minä annan sinulle niin
ympäri koko ruumistasi, että tiedät pyykillä olleesi.
Mutta jo oli pelastus tulossa.
Kirkkoväkeä riensi rantaan, joukon etunenässä Pauliina, joka käsiään
väännellen ja siunaillen rannalla katseli vedessä olevaa Jannea.
-- Menkää auttamaan, miehet, kauppiasta! huusi hän. Saatte
viisikymmentä penniä, jos autatte!
-- Antaa sen miehen olla siellä, se tekee hänelle niin erinomaisen
hyvää, sanoi Aakusti. Pysytkös siellä, pysytkös, jatkoi hän ja
nakkeli pienillä kivillä Jannea, joka käsillään koetti suojella
kasvojaan.
Aakusti olisi tätä leikkiä kiukuissaan jatkanut kauankin, ellei käsi
hellästi olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Aakusti ravisti sen
äreästi pois ja kääntyi katsomaan, kuka sillä tavoin uskalsi häntä
häiritä.
Kun hän näki Emman itkettyneet, surulliset silmät, tunsi hän itsensä
aivan avuttomaksi. Hän olisi tahtonut tarttua Emman käsivarteen
kiinni ja viedä hänet jonnekin piiloon ja siellä kenenkään näkemättä
sulkea hänet syliinsä. -- Aakusti, älähän nyt viitsi! sanoi Emma. Ja
mies pudotti kiven kädestään. Siinä hän seisoi Emman edessä osaamatta
sanoa mitään, tuntien vain että hänen oli niin kovasti vaikea
olla. Tänä aikana oli Janne kiireimmän kautta rämpinyt rannalle ja
ravisteli märkiä vaatteitaan, Pauliinan kaikin tavoin koetellessa
siunailuilla ja kauniilla sanoilla häntä lohdutella.
Kun Aakusti sattui katsomaan Janneen ja näki hänet vedestä tulleeksi,
niin hän hyppäsi tämän eteen ja sanoi kireällä ja kiukkuisella
äänellä:
-- Anna tänne ne sormukset!
Janne kaivoi liivinsä taskusta sormukset, jotka olivat käärityt
vedessä aivan lionneeseen paperiin.
Aakusti otti sormukset esiin, kuivasi ne takkinsa hihaan, nosti
hiukan housujaan ja astui Emman eteen:
-- Tässä on sinulle, Emma, sormus! Pidä nyt se! Emme me eroa, vaikka
pipit ja papit tekisivät mitä tahansa ja vaikka kaikki entiset
kauppiaat sekoittaisivat asiamme. Ja nyt sitä mennään purkamaan
kuulutus, sen minä sanon.
Emma oli ottanut sormuksen sormeensa. Ei hän osannut mitään sanoa
tähän kaikkeen.
Aakusti kyöräsi Jannea menemään edeltä sanoen:
-- Nyt kirkkoon, sakastiin ja purkamaan, mikä tässä on yhteen
liitetty aivan tarpeettomasti.
-- Totta kai minä sen puran, sanoi Janne. Enhän minä ole asiaa
sekoittanut. Kaikkihan on kirkkoherran syy. Johan minä sitä alusta
pitäen sinulle, Aakusti, sanoin, mutta sinä et tahtonut kuulla minua.
Janne tapasi oman valakkansa, jota Peltolan Jussi yhä vielä piteli.
Kun asteleminen oli hänelle kovin vaikeata märkien vaatteitten
tarttuessa joka paikkaan ruumista kiinni, kapusi hän Pauliinan avulla
hevosen selkään.
Yhdessä nyt koko joukko läksi kirkkoa kohden. Janne koetti pysytellä
valakkansa selässä pidellen sen harjasta kiinni, Aakusti talutti
hevosta. Emma astui hänen rinnallaan, ja Pauliina käveli Jannen
lähellä. Jälestä tuli muu joukko.
Kun vähän matkaa oli päästy, niin katsoi Janne hetken soveliaaksi
turvautua taas sanan voimaan voidakseen sen kautta kohottaa
jokseenkin alas painunutta arvoaan.
-- Eikö tässä nyt taas ole selvä esimerkki siitä, mihin kateus,
kiukku ja muut paheet saavat ihmisen? sanoi hän ja loi katseen
saattojoukkoonsa. Paljaasta kateudesta, kun minä olin saanut hänestä
voiton, teki kirkkoherra tämän kepposen. Onko se kristillistä,
kysyn minä? Onko sellainen sielunpaimen sopiva meidän pitäjäämme?
Ajatelkaa, miten tässä olisi voinut käydä! Jos Aakusti olisi
ollut hiukankaan toisenlainen, niin olisi hän, sen sijaan että
purki kiukkunsa minuun, mennyt nuoran kappale kourassaan jonnekin
syrjäiseen paikkaan roikkumaan. Niin olisi käynyt. Ja kenen syy se
olisi ollut? Kirkkoherran. Mutta kaikeksi onneksi johti sallimus
Aakustin kiukun minuun eikä häneen itseensä. Ja niin hän ajoi minut
veteen. Minä olen märkä ja ruumiini tuntuu kovasti jähtyneeltä, mutta
minun sydämeni on lämpimämpi teitä kaikkia kohtaan nyt kuin koskaan
ennen. Kyllä minun ruumiini tästä voi saada ikuiset vammat, kuolema
saattaa tulla, mutta mitä siitä. Minä olen kuitenkin tämän nuoren
miehen estänyt paljoa kamalammasta teosta, itsemurhasta. Kun minä
näin asiaa tarkastan, niin havaitsen, että armollinen on taivas, kun
se johtaa asiat näennäisesti hullunkurisesti ja nurinpäin, sillä
korkea viisaus asuu kaikissa sen hommissa.
Janne katsoi alakuloisesti Aakustiin ja sanoi:
-- Niin, niin, Aakusti, kuolema tästä voi minulle vielä tulla, sillä
vilustuminen on vaarallinen tauti. Mutta kun minä tiedän, että sinä
ja onnesi sen kautta on pelastettu, niin älä luule, että minä sinua
millään tavoin soimaan. Meidän tulee aina maailmassa uhrata itsemme
toistemme hyväksi. Nyt minä olen sinulle näyttänyt, kuinka minä sanan
kaunista opetusta noudatan. Tee sinä samoin.
Katuvalla mielellä asteli Aakusti hevosta taluttaen. Hän olisi
mielellään mennyt vaikka turkit päällä veteen, jos sillä olisi saanut
tämän kaiken, tekemättömäksi. Hän katsoi Janneen osaamatta mitään
sanoa. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, näyttää, että kyllä hän
osaa hyvääkin tehdä. Hän ei huomannut mitään keinoa. Mutta samassa
hän näki, että satulattoman hevosen selässä istuessa olivat Jannen
housunpuntit kovasti nousseet ylös päin. Silloin tarttui Aakusti
puntin alasyrjään ja kiskaisi oikein kovaa, jotta housut valuivat
taas saappaitten päälle.
Janne tuli yhä varmemmaksi siitä, että hän tässä oli taas tehnyt
jotain suurta ja ihmeellistä. Hän pysäytti hetkiseksi hevosen,
kääntyi seuraajiinsa ja puhui:
-- Katsokaahan, mitä tästäkin asiasta olisi tullut, jos minä olisin
Aakustin kiivasta mieltä koettanut vastustaa enkä olisi tehnyt
niinkuin hän tahtoi. Sota ja vaino siitä olisi tullut. Minä olen
maailman historiasta huomannut, että kaikki suuret mullistukset
ovat maailmassa syntyneet siitä, että toinen ei ole silloin ollut
alallaan, kun toinen on ollut kiukkuinen. Mutta mitä varten minä
olisin kirjoja lukenut, ellen sen vuoksi, että niistä olisin jotain
oppinut. Ja niin olen minä tullut huomaamaan, että järveen-meno oli
tällä hetkellä se teko, joka oli viisain. Se ei tullut pelkuruudesta,
kaukana siitä, rakkautta se oli näitä kahta nuorta kohtaan, joiden
asiat kirkkoherra oli sekoittanut.
Janne oli päässyt mieliaineeseensa, rakkauden selvittelemiseen,
ja hän unohti kaiken muun, kärsimänsä häpeän, märät vaatteensa,
kummallisen ratsastuksensa.
-- Tässä, juuri tässä, me saamme katsella kolmenlaista rakkautta.
Ensiksi on Emman ja Aakustin rakkaus. Se on sitä lämmintä ja makeata
rakkautta, se on se iankaikkisuuden voisilmä jokapäiväisyyden
puurossa. Sitten on minun rakkauteni teitä kaikkia kohtaan ihan
järjestään. Se on se tukipylväs, jota paitsi kaikki menisi kumoon
täällä. Ja sitten on Pauliinan rakkaus peltoihinsa ja karjaansa. Ei
sekään rakkaus mitään huonoa ole, sillä jollei sitä olisi, niin ei
tämä maa pysyisi pystyssä. Pauliinan kartanosta osuusmeijeriinkin
enin maito tuodaan, ja Pauliina kunnallekin korkeimmat verot
suorittaa. Hänen rakkautensa on siis tämän maan onnen ja menestyksen
pohja ja perustus.
Nyt huomasi jo Jannekin, että hänen puheensa alkoivat käydä liian
monimutkaisiksi ja vertailut horjuviksi. Hän lopetti siis. Jo oli
aikakin, sillä oltiin jo aivan kirkon lähellä.
Jumalanpalvelus oli päättynyt ja kirkonmäki oli täynnä kansaa, joka
kummastellen katseli rannalta päin tulevaa joukkoa.
Mutta Janne ei vähääkään joutunut ymmälle tästä. Hän kiipesi
hevosensa selästä alas ja alkoi astella sakastia kohden.
Koko saattojoukko tuli jälestä. Aakusti ja Emma olivat kovin
levottomia siitä, miten asia saataisiin jälleen oikealle tolalleen.
Pauliina piti suurta uhoa tästä kaikesta ja sanoi menevänsä
valituksillaan vaikka senaattiin asti, ellei kihlausta pureta.
Janne ei välittänyt toisten puheista mitään, hän vain asteli märkänä,
mutta juhlallisena kirkkoon ja sieltä sakastiin. Ovi sulkeutui hänen
jälkeensä. Saattue jäi kirkkoon ja pamppailevin sydämin istui kirkon
penkkeihin sakastin oven luo odottamaan.
Eipä kestänyt kauaakaan, niin alkoi sakastista kuulua aivan tavatonta
melua. Ensin kaikui kirkkoherran kiukkuinen ääni, mutta pian siihen
vastasi Janne oikein täydellä voimalla. Kirkossa istuvat odottivat,
ja jota kauemmin Janne viipyi, sitä toivottomammalta heistä tuntui
se, että tämä kaikki saataisiin puretuksi ja siis Aakusti kaikista
vastoinkäymisistään huolimatta saisi Emmansa. Eevastiina ensimäisenä
puhui:
-- En minä tahdo sanoa mitään pahaa sanaa Jannesta, viisas mies hän
on, vaikka onkin paikoin hassu, ja hyvä mieshän hän on, mutta olisi
hän saanut olla sekaantumatta tähän asiaan.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat? ärähti Pauliina.
-- Janne tekee kaikki asiat niin kovasti monimutkaisiksi, hän ei
joudu ajattelemaan, ennenkuin vasta sitten, kun asian kelkka on jo
menossa kovaa kyytiä mäkeä alas. Naimisiin olisi sen miehen pitänyt
ajoissa päästä, niin silloin hän olisi kyllä tasaantunut.
Tämä viimeinen lause oli kova isku Pauliinalle. Olihan Eevastiina
leski, ja kun hänen poikansa nyt aikoo mennä naimisiin, niin vapaahan
hän olisi vuorostaan ottamaan itselleen miehen. Mutta Jannea ei
Pauliina antaisi kenellekään, sen hän oli päättänyt.
-- Riippuu siitä, millaisen vaimon hän olisi saanut, vastasi Pauliina
kiukkuisella äänellä. Ei jokainen nainen kelpaakaan sellaiselle
miehelle kuin Janne on. Rikkautta Janne tarvitsee, jotta hän oikein
pääsee näyttämään, mitä hän on.
Eevastiina ymmärsi Pauliinan puheen tarkoituksen ja häntä nauratti
hiukan Pauliinan toivoton miehen pyynti.
-- Eipä se rikkaus aina näy tuovan onnea avioliittoon, vastasi
Eevastiina.
Pauliina nousi ja olisi ehkä alkanut keskellä kirkkoa oikean jymyn,
ellei samassa Janne olisi ilmestynyt sakastin ovelle. Hän astui aivan
kuin ruhtinas alas portaita kirkkoon. Kun hän oli päässyt levottomina
odottavien kohdalle, niin hän sanoi:
-- Nyt se asia on taas järjestyksessä. Emma saa Aakustin ja Aakusti
saa Emman!
Aakustin mieli oli niin hyvä, että hän ei saanut ilossaan sanaakaan
suustansa. Hän tarttui vain oikein lujasti Jannen käteen ja puristi
sitä.
-- Kovallehan se otti, oikein kovalle, sanoi Janne. Mutta eihän
minulle suotta ole annettu sanan voimaa. Minä näytin taas
kirkkoherralle elämän peiliä, panin hänet katsomaan totuuden ja
oikeuden osviittaan, ja silloin meni miehen luonto pois. Hän taipui
kauniisti ja sanoi, että hän oli erehtynyt. Ja ensi sunnuntaina on
uusi kuulutus käymässä.
Kun Janne seuralaisineen tuli kirkon ovelle, niin häntä alkoi
puistattaa. Pauliina sen heti huomasi ja tuli siitä kovasti
levottomaksi.
-- Aijai, kuinka kauppias värisee, sanoi hän. Tämä ei tiedä hyvää.
Nyt on ihan varmasti tullut vilustus, ja hengenvaara on silloin
edessä.
Pauliina oli niin hätääntynyt, että se tuntui Jannesta oikein
suloiselta. Hän tekeytyi heti heikommaksi saadakseen kauemmin nauttia
siitä.
Mutta silloin Pauliina, joka kaikessa oli tottunut heti puuhaamaan ja
hommaamaan, sieppasi Jannen kyynärpäästä kiinni ja läksi aika kyytiä
kuljettamaan häntä rattaitaan kohden.
Ennenkuin Janne oikein tiesikään, mistä oli kysymys, oli Pauliina
jo lykännyt hänet rattaille, otti ohjakset omiin käsiinsä ja huusi
kuskipojalleen:
-- Ota sinä, Jussi, kauppiaan hevonen ja tuo se meille!
Ja Pauliina maiskautti suullaan, nykäisi oikein lujasti ohjaksista ja
läksi ajamaan kartanoaan kohden.
Niin äkillinen oli lähtö, että toiset eivät vielä olleet päässeet
asioista selville ennenkuin rattaat jo olivat kaukana.
-- Sinne se sen vei, sanoi viimein Aakusti.
-- Sinne vei, vakuutti Emman isä.
-- Otti kotiaan, lisäsi Eevastiina. Taitaa tulla oikein suuret häät
vielä tänä kesänä tähän pitäjääseen.