Peltolan kartanon peräkamariin vietiin Janne heti paikalla. Pauliina
juoksi ja komenteli aivan kuin suuri herra olisi taloon tullut.
Jannesta tuntui hyvin suloiselta tällainen huolenpito hänen
terveydestään. Kun hän peräkamarissa katseli sitä pukua, joka oli
hänen ympärillään, tunsi hän itsensä jokseenkin yksinkertaiseksi.
Märkä puku oli maantien tomusta tullut aivan harmaaksi. Tiellä oli se
jo ennättänyt hiukan kuivua, mutta hankalalta tuntui sittenkin siinä
oleksiminen.
Mutta pian tuli apu. Pauliina pyörähti huoneeseen ja toi
käsivarrellaan vaatteita.
-- Muuta nyt, Janne, kuivat päällesi, sanoi hän. Minä toin
Jeremias-vainajan alusvaatteet sinulle. Ota nyt ja muuta. Kyllä minä
menen pois, jotta sinun ei tarvitse hävetä. Mutta sänkyyn sinun
täytyy heti mennä maata, jotta vihastus ei pääse panemaan mitään
pahoja toimeen.
Ja Pauliina veti niin että rusahti huoneessa olevan vuoteen auki,
pöyhi siinä olevia monia polstareita, nouti nopeasti puhtaat lakanat
ja kirkkaan silkkisen peitteen. Kun kaikki oli kunnossa, katsoi hän
suurella hellyydellä Janneen ja sanoi:
-- Pane nyt maata minun morsiuspeittoni alle! Kyllä sinun on siellä
lämmin olla.
Janne riisui yltään vaatteensa ja puki Jeremias-vainajan paidan ja
alushousut ylleen ja meni sitten lakanoitten väliin.
Kun hän oli siinä väristellyt vähän aikaa, niin kurkisti Pauliina
ovesta ja toi kohta Jannelle suuren kupillisen kamomillateetä.
-- Juo nyt, että lämpenet!
Pauliina otti tuolin, siirsi sen vuoteen viereen ja pää kallellaan
katseli, kuinka Janne joi.
-- Ne Jeremiaan vaatteet näyttävät sopivan sinulle aivan kuin
olisivat tehdyt. Ne ovatkin ne paremmat paidat, jotka minä sinulle
toin. Minä en antanut hänen panna niitä päälleen muuta kuin silloin,
kun hän meni sellaiseen kylään, jossa hänen täytyi olla yötä. Kyllä
hän muuten sai käydä huonommissa. Niin hän sai. Mutta toista se on,
kun minä Jannelle annan, ihan toista.
-- Paita kuin paita! sanoi Janne.
-- Ei se sentään niinkään ole. Kyllä siinä on ero, kenelle paita
päälle vedetään, sanoi Pauliina imelästi.
Kun Janne oli teen juonut, koetteli Pauliina kädellään hänen otsaansa.
-- Aijai, kuinka kuuma on otsa. Ettei vain tulisi kuume ja sen mukana
kuolema. Kyllä se Aakusti oli sentään hyvin raaka ja rivo mies, kun
sillä tavoin ajaa Jannen järveen. Mikäs kala Janne on!
-- Ei puhuta siitä nyt enää, sanoi Janne. Mutta kovasti tuntuu
raukealta ruumiissa, ja sitten pistelee niin pahasti kupeesta ja
seläntaipeesta.
-- Kunhan ei vain tulisi halvaus! huusi Pauliina.
-- Ei se sellainen minuun pysty, sanoi Janne. Mutta sitten tuli hänen
mieleensä yhtäkkiä kuolema ja hänen tuli niin kovasti sääli ja surku
omaa itseään. Hän oli näkevinään itsensä jo paarilla ja koko kylän
suremassa hänen kuolemaansa. Eihän hän voinut näin kaunista ajatusta
omanaan pitää, vaan täytyi siitä jakaa toisellekin.
-- Vaikka, kukapa sen tietää, miten kuolema tulee, sanoi hän
surullisella äänellä. Niin, niin, arkussa sitä minunkin on maattava
kerran, nenä pystyssä ja lakki päässä. Muista se, Pauliina, kun minä
kuolen, niin täytyy minulle panna lakki päähän. On niin ikävä lojua
siinä pää paljaana aivan kuin olisi mikäkin kanavaras.
-- Voi, voi, kylläpä sinulla nyt on kova sielun ahdistus, sanoi
Pauliina ja pani kätensä ristiin. Olisikohan konjakista mitään apua?
-- Voisihan tuota koettaa, sanoi Janne. Pauliina riensi heti
noutamaan ja tarjosi Jannelle ryypyn.
-- Juo nyt, Janne. Juo nyt, niin riemastut.
-- Ruvetaanko tässä ihan ryypyttelemään? sanoi Janne.
-- Eihän toki, sen verran ainoastaan, että uni tulee. Kyllä ruumis
aina silloin parantuu, kun se pääsee unen kehtoon kieppumaan.
Kun Janne oli ryypännyt, niin hän sulki silmänsä ja koetti nukkua.
Mutta uni teki kiusaa eikä millään tavoin tahtonut tulla. Ajatukset
olivat yhä kirkonmäellä, ja vaikka kaikki olikin lopullisesti
päättynyt jokseenkin hyvin, niin kaivelihan Jannen mieltä kuitenkin
se, että hän koko kirkkoväen nähden oli saanut mennä järveen.
Pauliina huomasi, että uni ei tahtonut tulla Jannen silmiin.
-- Ei taida oikein hyvin nukuttaa, sanoi hän. Auttaisikohan tuo, jos
minä laulaisin.
-- Miksi ei se auttaisi, vastasi Janne. Onhan tunnettu asia, että
laulu aina on ihmisiin vaikuttanut rauhoittavasti.
-- Veisaanko virttä?
-- Ei virsiä, se muistuttaisi mieleeni niin kovasti kirkkoherran, ja
silloin menisi uni heti paikalla pois.
-- Mitä minä sitten laulan?
-- Jotain iloista ja lystillistä.
Pauliina mietiskeli kauan. Eihän hän juuri ollut laulaja ja vielä
vähemmin oli hän joutunut elämänsä aikana iloisten laulujen rattailla
sieluaan hyppyyttämään. Vihdoin kuitenkin johtui mieleen laulu, jonka
hän nuoruutensa kukkeimmillaan ollessa oli kuullut. Ja hän alkoi:
-- Harjun mäen kalliolla oli huono tölli,
jossa rajasuutarilla oli poikamölli.
Isä oli Vehka-Heikki, poika myöskin siksi
ensimmältä kutsuttiin ja sitten Vekkuliksi.
Äiti niinkuin tuulimylly, suuri nuuskakuono,
Roima-Pirjo nimeltään ja tavoiltansa huono.
Ja laulua jatkui. Pauliinan ääni nousi ja laski, vuoroin pahasti
porisi, vuoroin koetti lempeästi liruttaa. Ja tätä ankaraa koetusta
päästä juoksuun laulun lakealla niityllä kuunteli Janne hetkisen ja
sitten vaipui uneen.
* * * * *
Kun Janne heräsi, niin hän tunsi itsensä aivan terveeksi; kaikki
vilunväreet olivat kadonneet, lihaksissa tuntui hauska kiverrys,
virtaava veri kutitti varpaissa, ja pää oli niin ihmeellisen viileä.
Janne oikaisi itsensä vuoteessa aivan pitkäksi, kiskoitteli ja veti
syvään henkeä rintaansa. Sitten hän vähän aikaa lepäsi selällään ja
mietiskeli:
-- Kyllä minä Pauliinan ymmärrän. Hän tahtoo tällä hoitelemisellaan
saada minut valtaansa. Minä olen aina huomannut sen, että aikamies on
hyvin taipuvainen olemaan tuollaisena kapalovauvana, jonka vieressä
nainen vahtaa. Ja kuinka moni avioliitto onkaan sen kautta päätetty,
että mies on ollut sairaana ja nainen siinä hoitelemassa. Koko
ruumis kutiaa niin hauskasti aina silloin, kun makaa vuoteessa ja
nainen siinä pääsee hypistelemään hellillä sormillaan. Kun mies on
seisaallaan, niin ei sitä nainen silloin voita, ei hellillä sanoilla,
ei silmäniskuilla, ei kerrassaan millään, jos miehen mieli ei vain
ole kääntynyt jo ennestään naista tavoittamaan. Mutta kun mies on
pitkällään, niin silloin nainen ottaa miehen omakseen. Ja vaikka
millainen nainen, vaikka oikea linnunpelätti ottaa silloin pulskimman
miehen sydämen näppiinsä ja pitelee siinä. Niin, niin, vuoteessa mies
on aina toinen kuin jalkeillaan.
Janne oli juuri aikeissa nousta, kun Pauliina tuli huoneeseen. Kun
hän näki Jannen olevan hereillä, niin hän löi kätensä ilosta yhteen
ja sanoi:
-- Kun minä olin meidän imisikaa katsomassa, niin tuli äkkiä
mieleeni, että Janne jo ehkä on hereillä ja sen on minua ikävä. No,
kuinka terveyden laita nyt on?
-- Hyvästi se on, vastasi Janne. Jos sinä, Paukku, pysyisit siellä
oven takana, niin minä nousen ylös ja menen kotia.
-- Ei, ei, et sinä, Janne, millään muotoa vielä saa nousta ylös. Sinä
voisit uudestaan tulla kipeäksi, ja silloin sinua ei millään voisi
pelastaa. Maata sinun täytyy täällä vielä kauan aikaa.
-- Mutta täytyyhän minun nousta ja mennä kotia.
-- Mikä kiire sinulla sinne on? Eihän sinulla ole enää mitään kauppaa
eikä muita hommia, olet ja elät omaksi huviksesi. Mitä sinä silloin
suotta nouset ylös. Makaa nyt siinä vain rauhassa.
-- En minä makaa! sanoi Janne päättäväisesti. Minä nousen ylös!
Mene nyt, Paukku, tuonne toiseen huoneeseen, sillä enhän minä tässä
muuten, aivan alusvaatteillani kun olen, voi nousta ylös.
-- Vaikka minun täytyisi jäädä tänne öiksi ja päiviksi, niin en minä
nyt sinua päästä, sanoi Paukku.
-- No, sitten minä nousen, vaikka ihme olisi! sanoi Janne.
Mutta ennenkuin hän ennätti päästä vuoteesta ylös, oli Pauliina jo
voimakkaalla otteella paiskannut hänet takaisin selälleen sänkyyn ja
piteli siinä.
-- Et sinä, Janne, ole terve, vaikka sinä niin uskottelet itsellesi,
sanoi Pauliina. Pysy nyt siinä kauniisti!
Janne retkahti takaisin vuoteelle. Hän ei osannut tehdä mitään.
Siinä hän lojui ja antoi Pauliinan vetää peitteen hänen päälleen ja
painella sen sivuilta hänen alleen.
-- No, kas niin, sanoi Pauliina, kun Janne taas oli hyvin peitettynä
vuoteessa, ja taputteli häntä leveällä kämmenellään rinnan päälle.
Makaa sinä nyt siinä, kun sinusta näin hyvää huolta pidetään, makaa
ja kiitä jumalaasi, joka on minutkin sinun tiellesi johtanut ja estää
sinua tekemästä suuria tyhmyyksiä.
-- Ei tässä muu auta kuin sanan voima, ajatteli Janne.
Hän rykäisi ja katsottuaan Pauliinaan, joka istui vuoteen vieressä,
hän alkoi:
-- Sinä et tietysti ole lukenut mitään Rooman keisareista? Kuinka
sinä sellaista olisit lukenut. Silloin sinä et tiedä, että ne miehet
eivät koskaan tahtoneet olla sairaita, vaan aina ne rynnistivät
eteenpäin. Ajattele sitä ja muista, että minullakin on paljon
maailmassa sellaista, jonka puolesta minä taistelen. Kun sinä et ole
lukenut sitä, niin olet ainakin toisinaan kurkistellut raamattuusi
ja muistat kertomuksen Simsonista. Minäkin olen sellainen, hengen
Simson. Älä luule, että sinä olet toinen Taliila, joka otat minulta
miehuuden pois ja teet minut sinun suloisuutesi vangiksi. Ja vaikka
sinä saisitkin minut valtaasi, niin niinkuin Simson minä rynnistäisin
ja kaataisin kaiken. Tämän sängyn laidat hajoaisivat, jos minä
voimani kokoaisin.
Pauliina tarttui Jannen käsiin ja pisti ne peiton alle.
-- Älä siinä nyt riehu, vaan pysy alallasi!
Mutta Janne jatkoi:
-- Sinä et taida tietää, Pauliina, mikä on oikeastaan maailman
järjestys, että mies se on, joka kaiken määrää ja jonka tahto
maailmassa on kaikki kaikessa. Minä sitä olen herra ja määrääjä
täälläkin. Ymmärrätkö sinä sen? Minä nousen sängystä silloin kun minä
sen tahdon. Minä en vielä nouse, sillä minä tahdon ensin sinulle
puhua ja selittää, kuinka kaikki tässä maailmassa on järjestetty.
Sinä olet arvellut, että sinä sen kautta, että olet minut saanut
tähän vuoteeseen, olet myöskin saanut kaiken vallan minun ylitseni.
Mutta niin ei ole asian laita. Totisesti, niin ei ole!
Minä nousen tästä vuoteesta silloin kun minä itse sen tahdon. Minä en
tällä hetkellä sitä tahdo, sillä minä olen alusvaatteillani ja sinä
olet nainen, mutta jos minä tahdon, niin minä nousen sittenkin.
-- Rakas Janne, sanoi Pauliina, älä puhu niin paljoa, se väsyttää
sinua!
-- Herra jestas kuitenkin, Paukku, luuletko sinä, että minä olen
sairas! Minä olen ihan terve, niin terve, että lääkärit minut
nähdessään kiukusta itkisivät. Joko sinä nyt ymmärrät, mitä sinun
tulee tehdä?
Pauliina katsoi pitkään Janneen, kun hän huomasi tämän odottavan
häneltä jotain vastausta.
-- Niin, mitenkä? sanoi Pauliina.
Janne katsoi hetkisen aivan hölmistyneenä Pauliinaan huomattuaan,
että tämä ei ollut hänen puheestaan ymmärtänyt yhtään mitään.
-- Kun ei sana auta, niin auttaa väkivalta, ajatteli Janne ja hyppäsi
äkkiä ylös.
Mutta samassa oli Pauliina jo tarttunut häneen ja painanut hänet
vuoteeseen. Janne yritti kaikin tavoin päästä vapaaksi, mutta mikä
siinä auttoi, Pauliina oli häntä voimakkaampi, ja pian olivat Jannen
sätkyttelevät sääret painetut alalleen sänkyyn ja peite vedetty
niiden päälle.
Janne ei ollut uskaltaa avata silmiään, niin häntä itseään hävetti
tämä hänen tappionsa. Että nainen tällä tavoin oli saanut yliotteen
hänestä, oli kumonnut hänet ja vielä kaiken hyvän lisäksi peittänyt
hänet sänkyyn. Mieluummin hän sitten olisi jäänyt vaikka maantielle
lojumaan verissään ja vaivaisena niinkuin se mies, jonka laupias
samarialainen korjasi, kuin joutunut tällä tavoin makaamaan.
-- Kai Janne nyt on siivosti sängyssä eikä suottaspäiten tuppaa ylös,
sanoi Pauliina.
Janne ei vastannut.
-- Oletkos sinä Janne siivolla, vai etkö sinä ole?
Janne ei vieläkään vastannut. Häntä kiukutti tuo Pauliinan tapa
kysellä häneltä aivan kuin pieneltä lapselta. Oliko hän mikään
kakara, joka oli joutunut kiinni omenanvarkaudesta ja jota nyt
varoitettiin siitä.
-- Jollet sinä, Janne, lupaa olla kiltisti paikallasi, sanoi
Pauliina, niin minä en liikahda tästä paikasta pois, vaan jään tänne
kaikeksi aikaa.
-- No, minä lupaan, että olen niin paikallani, että eivät hiiretkään
kuule, vastasi Janne.
-- Sitten minä menen noutamaan sinulle syötävää. Mutta sinun
vaatteesi minä otan mukaani kuivumaan.
Janne oli jo sinä aikana ehtinyt ajatella, että hän karkaa salavihkaa
talosta. Mutta eihän se laatuun käy, jos Pauliina hänen vaatteensa
vie piiloon.
-- Anna niiden olla täällä, kuivuvathan ne täälläkin.
-- Sikistyvät ne, jos saavat siten kuivua, vastasi Pauliina. Minä
vien ne tuvan puolelle puhdistettaviksi ja silitän ne siellä kuumalla
raudalla, niin ovat sitten aivan kuin juuri räätäliltä tulleet. Nuku
nyt, Janne, nuku oikein rauhassa, kyllä Pauliina sinusta huolen pitää.
Ja ystävällisesti nyökäten Jannelle otti Pauliina hänen vaatteensa ja
meni.
Janne kurkisteli kauan oveen päin osaamatta mitään sanoa tai tehdä.
Lopulta hän nousi istualleen vuoteessa ja sanoi:
-- Pysähtyy sitä järki viisaammaltakin toisinaan. Onko ennen kuultu
mokomaa tapausta? Minä olen lukenut maailmanhistoriaa, mutta en minä
koskaan ole kuullut puhuttavan siitä, että nainen olisi ryövännyt
itselleen miehen. Muuan Rooman keisarinna kyllä väkipakolla tahtoi
saada erään nuoren miehen omakseen. Mutta sehän oli siinä turmeluksen
maassa, ja me elämme sentään Suomessa. Mitä minä nyt teen?
Pakeneminen olisi yhtäkaikki jokseenkin kurjaa, sillä olenhan minä
urhoollinen mies. Ja jos pakenisin, niin enhän minä paidallani voi
juosta pitkin maantietä. Ja jos menisinkin, niin tulisihan tuo nainen
ihan varmasti minun jälestäni. Jos taas jään tänne, niin olen aivan
varmasti ennen pitkää naimisissa tuon lohikäärmeen kanssa. Hänen
ei tarvitse muuta kuin mennä kirkkoherran luo, kertoa, että minä
olen ollut yötä täällä, niin kirkkoherra kuuluuttaa minut niin että
roikaa. Ja kannattaako enää tällä ijällä mennä naimisiin, kun tähän
asti on itseään siitä visusti varjellut? Jokainen vuosi on ollut
pölkky minun rauhani majaan. Nyt se on valmis, ja annanko minä tuon
ämmän sen jaottaa, pois se!
Hymyilevänä palasi Pauliina jonkun ajan kuluttua takaisin tuoden
tarjottimella Jannelle ruokaa. Siinä oli niin paljon kaikenlaista
hyvää, että Jannea aivan kauhistutti ruuan paljous. Pauliina
istui vuoteen viereen ja alkoi tarjoilla ruokaa Jannelle, eikä
Janne tiennyt koskaan syöneensä niin paljoa, ei edes häissä tai
maahanpaniaisissa.
Kun syönti oli loppunut, niin Janne oikaisi itsensä vuoteelle ja
vaipui vanhurskaan uneen.
* * * * *
Huoneessa oli jo hämärää, kun Janne heräsi.
Hän kuulosteli. Kaikki oli hiljaista. Että Pauliina oli käynyt
huoneessa, sen hän huomasi siitä, että vuoteen viereen oli pantu
tuoli ja sille lasillinen vettä.
-- Kyllä tuo Pauliina olisi huomaavainen aviovaimo, sen minä
tunnustan, jollei se olisi niin jeevelin kovakätinen, että henki
on vaarassa. Ja onhan avioliitto hengen ylläpitämiseksi, eikä sen
menettämiseksi.
Hän nousi istualleen ja kuunteli.
-- Taitaa kello jo olla paljonkin, koska häntä ei enää kuulu eikä
näy. Kuorsaa kai jossain omassa sängyssään. Mitähän kello onkaan? Se
nainen taisi viedä vaatteitten mukana minun kellonikin.
Samassa alkoi etäällä kello lyödä. Janne laski sen lyönnit ja huomasi
kellon jo olevan yhdeksän.
-- Nyt olisi niinkuin sopiva hetki pötkiä pakoon. Mitä minä tänne
suotta jään. Osaan minä kotonanikin maata, jos mieleni tekee.
Janne hyppäsi sängystä ja meni ovelle. Hän koetti avata sitä.
-- Se ämmä on pannut oven lukkoon. Kyllä sillä on varmat aikeet
minun suhteeni. Ei se heitä ennen kuin minä olen hänen miehensä. Sen
minä kaikista merkeistä huomaan. Mutta nietu, sanoi ryssä. Minä en
olekaan mikään sellainen mies, joka on otettavissa koska tahansa.
Kyllä minä osaan itseäni varjella naimisen suuresta portista. Eihän
porsastakaan saa läävään silloin, kun se tahtoo ulkona olla. Kuinka
sitten vanhaapoikaa silloin, kun hän tahtoo vapautensa säilyttää.
Vaikka pakeneminen onkin itse asiassa häpeällinen teko, niin ei sitä
jouda silloin ottamaan varteen, kun on kysymyksessä sellainen asia
kuin tässäkin on. Minä menen keinolla millä tahansa pois.
Ilo leimahti hänen silmissään, sillä hän oli keksinyt keinon, millä
hän saattoi paeta.
-- On sitä ennenkin laseja rikottu, kun on miehiä suorinta tietä
heitetty ulos. Saatikka sitten, kun on mentävä pakoon elämänaikaista
hirsipuuta. Mutta mitä minä suotta rikon, kun minä saan avatuksikin
ikkunan. Hiljaa ja hissuksiin, niin sitten päästään pois.
Ja Janne avasi varovaisesti ikkunan ja sen tehtyään kiipesi ulos.
-- Nyt sitä olisi juostava, mutta minne näillä Jeremias-vainajan
housuilla pääsee, kovasti ovat laajuutensa puolesta eroavaiset
minun housuistani. Ihme ja kumma, että se mies pääsi niinkin paljon
lihomaan sellaisessa komennuksessa. Ja pitääkö minun nyt krekkalehtia
tällaisessa valkoisessa puvussa pitkin maantietä. Jos tietäisin,
minne minun valakkani on viety, niin hakisin sen. Rattaani ovat
tuolla kartanolla, sen minä hämärässä erotan. Mutta ehkä onkin
tallissa. Ainakin kannattaa käydä katsomassa.
Janne hiipi talliin. Siellähän valakka oli, ja runsaasti sitä oli
siellä kestitty kauroilla, niin runsaasti, että iso osa oli jäänyt
syömättäkin.
Janne kuljetti hevosensa pihalle, valjasti sen rattaitten eteen ja
läksi ajamaan. Ensin hän hiljaa ajoi, jotta kukaan talon väestä ei
heräisi. Mutta kun oli päästy nurkan taakse, niin löi Janne ohjaksien
päillä valakkaa ja sanoi:
-- Mene nyt, minkä suinkin alta pääset! Matkalla hän mietiskeli
asioitaan:
-- Onko ennen kuultu mokomaa, että mies pakenee naista tällä tavoin?
Onko kuultu, kysyn minä. Ja minne minä nyt menen? En minä suinkaan
tänne kylään voi jäädä. Pois minun täytyy kaukaisille maille.
Janne tuli oikein liikutetuksi ajatellessaan, että hän tällä tavoin
oli joutunut kohtalon kovan käden alaiseksi. Mutta hän päätti
urhoollisesti kaiken kestää.
-- Finne, Hämäläisiä.
Kotia tultuaan ja herätettyään Hilman, piikansa, hän pukeutui
paraimpaan pukuunsa ja pakkasi tavarat matkalaukkuun. Kun hämmästynyt
Hilma kysyi, minne kauppias nyt niin äkkiä matkusti, niin Janne
vastasi:
-- Minä tunsin tänään sellaista kamalaa kolotusta koko ruumiissani.
Ei tässä muu auta kuin mennä kylpylaitokseen. Minä matkustan
aamujunassa heti Savonlinnaan.