Emma, Janne ja Aakusti astuivat kirkkoherran kansliaan.
-- No, mitäs tämä joukko nyt täältä hakee? kysyi kirkkoherra.
-- Ei täällä nyt mitään haeta, täällä ollaan varmoja asioista,
vastasi Janne. Täällä tullaan ottamaan kuulutuksia.
-- Oikein kolmisin.
-- Kaksi tässä vaan on siinä hommassa, kolmas välittäjänä.
Kirkkoherra katsoi pitkään Janneen ja sanoi:
-- Kukas te olette?
Janne tunsi tämän kysymyksen häntä syvästi loukkaavan. Kuinka voi
pitäjässä olla ketään, joka ei heti tietänyt, kuka hän on?
-- Eikös kirkkoherra ole koskaan kuullut puhuttavan Janne-sedästä?
kysyi hän.
-- Vai siinä se ihminen nyt on. Se kuuluu sanovan, että tietää
enemmän kuin tämän pitäjän papit yhteensä.
-- Mikä on sanottu, se on sanottu. En minä tässä rupea tiedoista
kilpaa juoksemaan, kun on naimisista puhe.
-- Vai te nyt olette siihen asiaan sekaantunut. Nämä nuoret olivat
eilen täällä, mutta heille tuli tavaton kiire päästä toisistaan
eroon. Tekö siinä nyt olette ollut kähväämässä? Mikä on oikeastaan
tarkoituksenne?
-- Enkö minä ole muka kylliksi sopiva tulemaan pappilaan puhumaan
avioliitosta? sanoi Janne, jota kirkkoherran puheet kovasti alkoivat
kiukuttaa. Enkö minä ole kylliksi arvokas, minä, josta ei puhuta
muuta kuin hyvää, jolla on rahaa enemmän kuin monella papilla, joka
tunnen koko pitäjän asiat tarkemmin kuin kirkkoherra tunteekaan,
minä, jolla on sukuakin niin paljon, että ei aina itsekään tiedä,
kenen kanssa ei ole sukua?
-- Saattehan te tehdä, mitä itse tahdotte, sanoi kirkkoherra. Enhän
minä estä. Mutta onko tämä morsian suostuvainen.
-- Kyllä minä suostun, sanoi Emma.
-- Ja mitä sulhanen sanoo?
-- Tämähän Janne se parhaiten tietää, kuinka asiat ovat
järjestettävät, vastasi Aakusti.
-- Siinä kirkkoherra kuulee. Ei tässä muu auta nyt kun pumaakat esiin
ja nimet niihin, sanoi Janne.
-- Kun asianomaiset ovat halulliset menemään avioliittoon, niin enhän
minä kirkonmiehenä voi muuta kuin antaa paperit ja kuuluttaa, sanoi
kirkkoherra. Mutta ihmisenä ja sielunpaimenena on minulla oikeus aina
lausua mielipiteeni niin tärkeässä asiassa kuin avioliitto on.
-- Me emme kaipaa mitään mielipiteitä, sanoi Janne, niitä on
meillä itsellämmekin. Me tiedämme mitä me tahdomme, ja siihen saa
kirkkoherra panna pisteen.
Emma muisti lukeneensa kerran ilmestyskirjasta, kuinka kaksi petoa
iskee toisiinsa ja avaruuden täyttää vimmatulla tappelullaan. Tämä
ajatus tuli hänen mieleensä, kun hän nyt näki kirkkoherran nousevan
aivan punaisena paikaltaan ja asettuvan Jannen eteen, niin että
heidän molempain vatsat melkein tavoittivat toisiaan.
-- Minä kysyn, missä on kristitty mieli, kun se tällaisessa muodossa
tulee esiin? sanoi kirkkoherra.
-- Tekee minunkin mieleni kysyä, missä se kristitty mieli on, kun
kuulen, miten kirkkoherra kyselee kaikilta nuorilta tytöiltä,
miten heidän sulhasensa ovat heitä mielistelleet. Onko se sopivaa
kirkonmiehelle, onko vaankin? Eikö luulisi olevansa Baabelissa,
jossa ei enää jakseta lihan himoa tyydyttää, vaan sitä tahdotaan
katsella. Onko tämä pitäjä ja nuorten ihmisten rakkaus mitään
teatteria, jota rahan edestä näytetään. Ei ole, sanon minä. Täällä
eletään sitä oikeata suomalaista rakkautta, joka ei kaipaa kyselyjä.
Kyllä minä sen tiedän, joka olen kuullut kaikkien tässä pitäjässä
olevien avioparien yhteenmenon tarinan. Minun puotikamarissani
on niitä kerrottu. Mutta minä en ole mikään kirkkoherra, joka
kyselen. Ei! Minulle kerrotaan aivan hyvän hyvyyttään, sillä kaikki
tietävät, kuinka lempeä ja hyvä mieli minulla on ja kuinka minä olen
auttavainen. Sen nämätkin nuoret ovat saaneet kokea, ja siksi minä
olenkin heidän asiansa saattanut oikealle tolalle.
Kirkkoherra seisoi aivan tulipunaisena Jannen edessä.
-- Menkää ulos, senkin hävytön kollo! huusi hän.
-- Minä en mene, sanoi Janne, joka tunsi itsensä yhä varmemmaksi.
Kuuleeko kirkkoherra, että minä en mene! On minua suuremmatkin
herrat kuin kirkkoherrat ajaneet pois, saamatta kuitenkaan menemään.
Lakituvastakin on koetettu minua poistaa, mutta ainapa on lautakunta
sielläkin sanonut tuomarille, että Janne tietää kaikki asiat, ei sitä
saa ajaa.
-- Minä en anna teille kuulutuspaperia. Te olette liian hullu siihen
ja vähämielisille ei sellaisia sallita, sen sanoo jo kirkkolakikin.
-- Olenko minä vähämielinen? huusi Janne kimeällä äänellä. Olenko
minä vähämielinen, minä, joka tunnen Rooman historian, olen lukenut
kaikki kansanvalistusseuran kalenterit, tilaan sanomalehtiä ja olen
sukua koko pitäjälle? Olenko minä vähämielinen? Sellainen syytös käy
jo kunnialle. Jollei se kuulutuskirja nyt heltiä, niin tästä voi
tulla vielä sellainen prosessi, että käräjätuvan seinät punottavat.
-- Minä en sitä anna, ettekö jo kuule, huusi kirkkoherra.
-- Jo nyt on ihme ja kumma, kiljaisi Janne.
-- Minä en anna, sanoi kirkkoherra ja meni pöytänsä luo.
Janne meni hänen jälestään, löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:
-- Jumal'auta kuitenkin teitä, ellei siitä kuulutuksesta tule. Minä
olen sen asian päättänyt ja minä ajan sen perille! Minä varoitan
kirkkoherraa, minä varoitan. Teidän veljenpoikanne aikoo hakea tänne
kappalaiseksi, minä tiedän sen. Mutta kun minä olen tämän pitäjän
kanssa sukua, kun jokainen on minun heimoani, niin minä vannon,
että se mies ei näe muita kuin kirkon hiiret silloin, kun kokeiksi
saarnaa, eikä kuule muita ääniä kuin oman vatsansa lorinan. No, mitäs
nyt sanotaan? Joko se paperi nyt heltiää?
Kirkkoherra, joka oli lihava mies, oli alkanut vaivalloisesti
hengittää.
-- Menkää pois, niin minä kuulutan huomenna.
-- Onko se asia aivan varma?
-- On.
-- Siinä ei tule enää mitään peruutusta?
-- Ei tule, kun vain menette.
-- Hyvästi sitten ja nöyrin kiitos kaikesta ystävällisestä avusta,
sanoi Janne.
Kaikin kolmisin he kumarsivat kirkkoherralle ja menivät pois. Kun
he olivat pihamaalle tulleet, niin Aakusti, joka ei vieläkään ollut
muistanut panna lakkiaan päähänsä, sanoi:
-- Kylläpä siinä oli kuuma ottelu. Niin siinä iskettiin kuin
taistelussa ainakin.
-- Nuori mies, nuori mies, sanoi Janne vaatimattomasti, kun on saanut
sanan voiman, niin eihän sitä voi olla käyttämättä. Minä tunsin,
että jos olisin ollut aikoinani Rooman valtakunnassa, joka huonojen
puhujien kautta meni turmioon, niin toista olisi ollut, kun minä
olisin siellä ääneni antanut kaikua.
-- Kai se niin olisi ollut, sanoi Aakusti ja katsoi suurella
kunnioituksella lakki kourassaan Janneen.
Pää kallellaan katseli Emma häneen. Kyllä hänen avioliittonsa nyt oli
turvattu, kun sillä oli sellainen puoltaja kuin Janne oli.
-- Oikeastaan minä olenkin aivan liian hyvä tällaiseen maailman
kulmaan kuin tämä pitäjä on. Minä olen monasti ajatellut, että minun
olisi muutettava pois muualle, mutta sitten minä olen säälillä
ajatellut, kuinka tämänkin pitäjän kävisi, jos minua ei enää täällä
olisi asioita järjestämässä. Nurinhan täällä kaikki menisi, aivan
sekaisin. Ja silloin olen aina jäänyt.
-- Niin, kuinkahan meidänkin olisi käynyt, ellei Jannea olisi ollut?
sanoi Emma.
-- Hullusti teidän olisi käynyt, sanoi Janne. Mutta kun minä olen
sangen vaatimaton ihminen, niin älkäämme puhuko siitä.
-- Kyllä se kirkkoherrakin otti kovalle, mutta täytyipä sen lopulta
alistua.
-- Alistuttava siinä on, kun minä tartun asiaan kiinni, sanoi
Janne. Ei se kirkkoherra ole mikään paha mies, mutta hän vaatii,
että kaikkien olisi ajateltava asioista samalla tavalla kuin hän
tekee. Tässä johtuu mieleeni eräs tapaus, joka on sangen kuvaava
siitä, miten ihmiset päättävät toisen viisaudesta ja hulluudesta,
kuten näimme kirkkoherrankin tekevän minun suhteeni. Joutuipa
eräs vaimo vankeuteen. Kun häneltä kysyttiin, tahtooko hän syödä
silakat keitettyinä vai paistettuina, niin hän vastasi: se on aivan
samantekevä! Tämän kuuli entinen keittäjätär ja hän sanoi: ei
sellainen ihminen voi olla viisas! Näin me ihmiset päätämme toistemme
viisaudesta aivan liian kärkkäästi. Jokaisella meillä on omat
silakkamme, ja niiden mukaan me toisiamme arvostelemme.
Näin keskustellen astelivat he tietä eteenpäin, sillä
vanginkuljettaja oli jättänyt heidät.
Syrjälän pirtissä Janne sitten talon väelle kuvaili
pappilassa-käyntiään, ja kaikki iloitsivat siitä, että heillä oli
niin voimakas ja urhoollinen sukulainen.
Mutta Aakusti kulki Emman kanssa kotiaan, jossa Eevastiina heitä
kestitsi.
Ja suvinen ilta painui maan puoleen ja hyväili sitä.
Kun Aakusti saattoi Emmaa metsäpolkua pitkin, niin oli hänen
sydämensä täynnä voimakasta onnea. Hänellä oli morsian, koti, oli oma
maantilkku, jota sai viljellä.
Siinä Aakustin vierellä kulkiessa Emman herkkä mieli herahti
kyyneliksi. Silloin mies tunsi, miten kaikki oli hänelle pyhää ja
suurta. Hänen teki mieli sanoa jotain, kiittää Emmaa siitä, että
oli hänet, niin halvan miehen valinnut. Hän ei löytänyt mitään
sanoja. Hänen kätensä vain tarttui Emman olkapäähän ja puristi siitä
voimakkaasti.