Suurella uholla nousi Janne rattaille.
-- Anna mennä niin paljon kuin alta pääsee, huusi hän.
-- Minne sitä mennään? kysyi mies.
-- Syrjälään.
-- Ei minun matkani ole oikeastaan sinnepäin.
-- Mutta nyt on.
-- Onko hätä?
-- On. Etkö sinä kuule?
-- Mikä hätä?
-- Murha.
-- No sitten! sanoi mies ja raapaisi ohjaksien perällä oikein
tuntuvasti hevostaan, joka läksi täyttä laukkaa menemään eteenpäin,
niin että rattaat keikkuivat sinne ja tänne.
Kun he olivat vähän matkaa päässeet, niin mies kääntyi Janneen päin
ja kysyi:
-- Joko se murha on ollut?
-- Ei ole, mutta tapahtuu kohta!
-- No sitten mennään oikein kruunun kyytiä, sanoi mies ja löi taas
hevostaan.
Kiivasta oli ajo, kaikki vastaantulevat väistivät jo kaukaa
nähdessään heidät. Janne oli mietteisiinsä vaipuneena. Jota
kauemmaksi tultiin, sitä varmempi oli hän siitä, että Syrjälässä
vielä jotain kamalaa sinä iltana tapahtui. Vaikka hän näin syvästi
mietiskelikin, niin ei häneltä jäänyt huomaamatta, että kaikki
vastaantulijat katsoivat pitkään häneen. Janne tervehti jokaista,
sillä jokaisenhan hän tunsi, mutta kukaan ei vastannut. Jokainen
kääntyi poispäin.
-- Mikä noita ihmisiä riivaa, ajatteli Janne, kun ne eivät minua
tunne. Olenko minä mikään käärme, joka olen niin nahkaani muuttanut,
ettei minussa enää ole samaa muotoa jälellä? Tässä on takana jotain!
Varmaankin on kirkonkylän kauppias, se kaupungista tullut, taas
levittänyt jotain kamalia juttuja minusta. Kyllä minä sen miehen
tunnen, sillä on huono sisu. Arvaahan sen. Hän kerskaili kerran
kahdenkertaisella kirjanpidollaan, mutta minä sanoin siihen, että se
oli sellainen kirjanpito, josta ei koskaan tietänyt, milloin kauppias
oli vararikon partaalla, milloin ei. Siitä hän suuttui. Mutta
odotahan, kun minä pääsen sinun eteesi taas ja näytän sinulle oikein
tuntuvasti, millaista se kaupanteko ennen vanhaan oli.
Näin sai tämä asia hetkiseksi Jannen mielen kääntymään pois matkan
tarkoituksesta. Mutta kun Syrjälän talo alkoi näkyä, silloin hän
muisti taas, mitä varten oli rattaille kiivennyt.
Kun hevonen kääntyi talon pihaan, sattui Matti isäntä olemaan
kuistilla.
-- Mistä sinä, Janne, noilla kärryillä tulet? sanoi hän.
-- Mikäs näitä kärryjä vaivaa?
-- Nehän ovat vanginkuljettajan kärryt, vastasi isäntä.
-- Vai niin. Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki minuun niin pitkään
katsoivat. Mutta hän onkin se oikea mies.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat?
-- Missä on Emma? huusi Janne.
-- Enhän minä tiedä. Missä lienee talon töissä.
-- Missä hän on, kysyn minä!
-- Pyykillä taitaa olla.
-- Kuollut hän on, sanon minä! huusi Janne, joka jo oli aivan varma
siitä, että murha oli tapahtunut.
Isäntä seisoi hetkisen aivan tupertuneena, mutta sitten hän juoksi
tuvan ovelle ja huusi:
-- Emma on tapettu!
Parkaisu kajahti tuvasta, ja sitten tuli sieltä naisväkeä kiireimmän
kautta.
-- Kuka hänet on tappanut? kysyi Miina emäntä.
-- Aakusti sen on tehnyt, vastasi Janne, joka tuli yhä varmemmaksi
siitä, mitä sanoi.
Suuri valitus kuului naisten parvesta.
-- Siellä se oli äsken pesurannassa, kun minä siellä kävin, sanoi
emäntä. Voi, voi, kuka olisi silloin arvannut, että nyt jo olisi
henki mennyt!
Janne läksi kiireimmän kautta juoksemaan rantaa kohden ja koko
talon väki hänen jälestään. Kun ranta alkoi näkyä, niin Janne sanoi
puolikovaa:
-- Nyt hiljaa eteenpäin, ettei murhaaja mitään aavista, ennenkuin
olemme aivan hänen niskassaan. Siellä ei näy mitään liikettä.
-- Ei näy, valitteli emäntä. Pata siellä yksinään porisee. Voi, voi,
kuinka sen Emmankin kävi!
-- Tässä ei nyt enää auta valitus. Tässä on laki ja rangaistus
edessä! sanoi Janne.
He astelivat hiljaa eteenpäin.
Rannalla oli pesuvaja. Lähelle tultuaan he kuulivat sen takaa pientä
keskustelua.
-- Ethän sinä nyt enää ole...
-- Mitäs minä nyt enää olisin.
Janne hiipi varovaisesti maata pitkin ja kurkisti nurkan takaa.
Siellä Aakusti ja Emma istuivat rinnatusten, ja Emmalla oli
viilipytty käsissään.
Janne hyppäsi äkkiä esiin ja seisoi molempien nuorten edessä.
-- Minä tulin sittenkin oikeaan aikaan. Ja nyt, mies, et pääse enää
karkuun. Nyt sinä saat sovittaa kaiken tuon tytön kanssa.
Emma lensi säikähtyneenä Aakustin kaulaan.
Kun Janne sen näki, niin hän huusi:
-- Kas niin, nyt on kaikki hyvin taas. Mutta uskokaa minua, jollen
minä olisi tähän asiaan sekaantunut, niin murhat ja muut kamalat teot
tässä olisivat olleet vielä ennen iltaa, sen minä takaan.
Eiväthän Aakusti ja Emma voineet käsittää sinä hetkenä, mistä ne
sellaiset olisivat tulleet, mutta kun vanginkuljettajakin oli
saapuvilla, niin kai Janne totta puhui.
Kun joukko asteli taloa kohden, niin sielussaan Janne kyllä oli
varmasti vakuutettu siitä, että hän jollain tavoin tässä asiassa oli
astunut jalkansa suohon. Mutta kun kunnia oli pelastettava, niin
puhui hän siihen asti, että Aakustikin alkoi heikosti sitä uskoa,
että hänellä oli ollut niin julmia aikeita mielessään.
-- Mutta nyt meillä ei ole aikaa kadotettavissa, sanoi Janne. Nyt
koko joukko rattaille ja suoraan pappilaan! Huomenna on pyhä ja siksi
on kuulutus saatava valmiiksi.
Kaikin kolmisin he sitten kiipesivät vanginkuljettajan rattaille
ja ajoivat pappilaa kohden. Mutta matkalla Janne puheli avioliiton
kauneudesta ja otti Aakustilta ja Emmalta sen pyhän lupauksen, että
hän saisi olla heidän lastensa kummina, kun hän kerran oli asiat niin
hyvin järjestänyt, että he olivat saaneet toisensa. Eihän Emma siihen
osannut mitään vastata, hävettihän se sellainen puhe häntä. Mutta
Aakusti antoi luvan tulla kokonaisen tusinan kummiksi.