Myllykylässä. Keskiyö metsässä.
Ennen kuin kertomus päättyy, joudumme vielä kerran Uotilaan, jonka
kuitenkin nyt jätämme kertoaksemme tapausta, joka tänä syksynä tapahtui
myllykylän majatalossa.
Pimeä oli yö pyhäinmiesten päivää vastaan. Koski, joka kuin ainakin
valtavasti vyörytti vesiänsä alas syvyyteen, kohisi yöllä tavallista
mahtavammin. Tuuli vinkui lähellä toisiansa seisovain asuinhuoneitten
välissä, ja viirit kirisivät kimeästi. Muutoin oli kaikki hiljaa
kylässä; kaikki nukkuivat, paitsi joku yksinäinen myllärinrenki
myllyissä, joka valvoi, ettei jauhin-kivet syttyisi tuleen.
Kello oli yhdentoista paikoilla, kun kärryjen kolina kuului vähän matkan
päästä, herättäen kylän koirat, jotka kaikuvasti haukkuivat vieraan
tullessa majataloon.
Matkustavainen oli nuori pappi, joka, kun molemmat papit lähipitäjässä
olivat estetyt virkaansa toimittamasta, kiiruhti sinne yötä myöten,
varhain aamulla ollakseen paikalla jumalanpalvelusta pitämässä.
Kun hän vihdoin sai talonväen valveille ja ilmoitti tahtovansa heti
saada hevosta kirkonkylään, katseli vanha isäntä häntä hämmästyneenä.
Sitte katseli hän salavihkaa ympärilleen ja vastasi matalalla äänellä:
"Se ei käy laatuun."
Kun pappismies nyt kysyi häneltä syytä ja mainitsi miksi hänen matkansa
oli kiireinen, raapi isäntä päätänsä arvelevaisesti ja rupesi kärryistä
nostamaan maahan matkustavaisen kapineita, sanoen toistamiseen
vakavasti:
"Ei se käy laatuun, herra pastori, että tänä yönä matkustatte
eteenpäin."
Vähän suuttuen isännän jyrkkiin sanoihin ja siihen kiertelevään tapaan,
jolla isäntä vastasi hänen kysymykseensä, muistutti pappismies isäntää
hänen velvollisuudestaan antaa matkamiehelle hevosta, kun hevonen oli
saatavissa, ja käski häntä paikalla ryhtymään tarpeellisiin toimiin
matkaa varten.
Sill'aikaa olivat kyytimiehet kokoontuneet pihalle puhujain ympärille,
mutta kun kuulivat mistä oli puhe vetäytyivät he milt'ei arasti muutamat
askeleet taaksepäin.
Kun majatalon isäntä huomasi, ettei matkustavainen mistään verukkeista
huolinut, vastasi hän kauan mietittyään ja kavahtavalla äänellä:
"Hyvä herra pastori, tähän aikaan vuorokaudesta ei kukaan kule Ristimäen
metsän kautta; vain onnettomuus ja kauhu asuvat nyt pimeässä korvessa."
Kun matkustavainen näki, että taika-usko ja pelko tässä koettivat estää
hänen matkaansa, kuulusteli hän tarkemmin mitä Ristimäen metsästä
tiedettiin kertoa. Sitten kun hän nyt oli saanut kuulla niitä taruja,
joita juteltiin kummituksesta siellä, nuhteli hän kansaa sen
taikauskosta ja muistutti siitä, että Jumala suojelevalla kädellään
kaikkialla varjelee ihmisiä, sekä rauhallisissa kodeissa että kolkossa
korvessa, ja kysyi eikö kukaan läsnäolevista uskaltanut tulla häntä
kyyditsemään. Kaikki olivat ääneti ja katselivat epäillen toisiinsa.
Viimein kääntyi pappi ystävällisesti ja luottamuksella pienimpään
poikaan, mikä joukossa oli, kysyen, eikö poika tahtonut seurata häntä.
Papin tyyni luonne rohkaisi pojan mieltä, ja hän suostui papin pyyntöön.
Muut, isäntä etupäässä, hääriä kiiruhtivat nyt vetämään kärryt vajasta
ja valjastivat siihen yhden talon paraimmista hevosista, ollen
tyytyväiset omasta puolestaan, kun he vihdoin näkivät kärryjen
matkamiehineen lähtevän myllykylästä kammottuun Ristimäen metsään päin.
Ei kauan viipynyt ennen kuin olivat päässeet viimeisten ihmis-asuntojen
sivutse ja tulivat synkkään havumetsään, jossa tuuli vinkui kauheasti
raivoten.
Poika rupesi aroin silmin katselemaan syrjään ja välistä taaksensakin,
mutta kun matkustavainen ystävällisesti alkoi kertoa hänelle
kaikenlaisia pieniä tarinoita ja paljon hauskaa ja miellyttävää, jota
hän tiesi, katosi pojan pelko vähitellen, ja ilolla hän kuunteli nuoren
apulaisen puhetta sill'aikaa kun kärryt kulkea pyörähtelivät tiellä.
He olivat nyt syvällä metsässä. Alakuloisuutta pappismiehenkin mielessä
synnytti tuo valtavan ylevä luonto metsässä, jota myrsky ikäänkuin
tuuditteli, ja hän rupesi harvapuheisemmaksi. He olivat nyt joutuneet
siihen alanteeseen, jossa kummituksen oli näyttäyminen.
Poika kuunteli nyt vain hajamielin papin jotenkin pakonperäistä puhetta
ja loi vakavana silmänsä tien vasemmalle puolelle. Hänen ajatuksensa
kulkivat omaa suuntaansa, ja vihdoin sanoi hän papille, puoleksi
kuiskaten:
"Tuossa se on."
Pappi koetti vakaalla ja rauhallisella äänellä poistaa pojan
kauhistusta, mutta samassa pilttoutui hevonen yht'äkkiä, heittäen kärryt
matkamiehineen rajusti syrjään. Hevosen koko ruumis vapisi, ja korviansa
liipottaen seisoi se hajonneitten kärryjen vieressä.
Samana hetkenä näki pappi pitkän, valkoisen haamun liikkuvan tuuheain
puiden välissä mäen rinteellä. Kun hän oli tointunut ja huomasi olevansa
viatta, loi hän vielä kerran silmänsä metsään ja näki tuon valkoisen
haamun vitkaan viittaavan hänelle seuraamaan itseänsä, liikkuen syvemmäs
metsään.
Kun pappismies näki, että kyytipoika makasi tainnuksissa tien vieressä,
vaikk'ei hän muutoin näyttänyt joutuneen vialle, nosti hän nopeaan hänet
tien vieressä olevalle nurmelle, ja koetti sitten rauhoittaa
pelästynyttä hevosta, jonka hän riisui hajonneista kärryistä ja sitoi
lähellä kasvavaan puuhun.
Tätä tehdessään loi hän tuon tuostakin ihmettelevän silmäyksen
valkoiseen haamuun, joka välistä katosi puiden taa, yhä peräytyen ja
kehoittaen matkustavaista seuraamaan itseänsä.
Ajatus, että tässä kummallisessa ilmiössä piili tehdyn tai kenties häntä
itseänsä tarkoittavan rikoksen salaisuus, oli noussut matkustavaisen
mieleen, ja hän päätti saada selville tämän oudon tapauksen.
Pelkäämättä, mutta mahdollista väkivaltaa varoen, seurasi hän haamua
tuota suikertelevaa, kivistä tietä ylöspäin. Yht'äkkiä katosi valkoinen
haamu hänen silmistään, ja kun hän astui muutaman askeleen eteenpäin,
huomasi hän olevansa jätetyssä hiekkakuopassa, joka oli täynnä
kaatuneita puita. Tutkistellen katsellessaan joka haaralle, näki hän
kuinka valkoinen haamu taas vitkaan kohosi hiekkakuopan toiselta
töyräältä, johon se jäi seisomaan, kolme kertaa kädellänsä vitkaan
viitaten alhaalla olevaan hiekkavieremään.
Kun pappi nyt puhutteli tuota ihmeellistä olentoa, katosi se yht'äkkiä
eikä hän enää voinut nähdä jälkeäkään siitä.
Syvästi mietiskellen mitä hän täällä oli nähnyt, palasi pappi
maantielle, jossa kyytimies alkoi tointua tainnuksistaan.
Kysymättä papilta kummituksesta, hiipi poika pelästyksissään lähemmäs
hevosta ja kysyi papilta mitä nyt oli tekeminen, kun kärryt olivat
hajallansa tiellä ja he olivat keskellä pitkää väliä yksin kolkossa
korvessa.
Pappi kysyi pojalta eikö likempänä ollut taloa, josta saisivat lainata
kärryt voidakseen jatkaa matkaansa. Poika ilmoitti, ettei Uotilan suuri
ja varakas talo ollut kaukana siitä, ja että sieltä varmaankin
saataisiin mitä oli tarvis.
Kun pappi sen kuuli, ja että kulettava metsätie meni sinne, päästi hän
hevosen puusta, nousi sen selkään ja nosti pojan eteensä, sanoen:
"Lähtekäämme siis Uotilaan."
He kulkivat nyt hiljaa tuota meille tuttua tietä, jonka poika hyvin
tunsi. Eivät he puhuneet keskenään siitä tapauksesta, jonka äsken olivat
nähneet, ja ratsastivat metsän läpi, ollen ääneti miltei koko ajan.
Vihdoin tulivat he vanhalle maantielle, joka nyt oli jätetty ja
rappiolla.
He poikkesivat Uotilaan päin.