Kummitus Ristimäen metsässä.
Jättäkäämme se huone, jossa äsken onnelliset vanhemmat murehtien ja
ääneti istuvat ainoan lapsensa ruumiin vieressä, kuulematta mitä tuvassa
jutellaan, joka puhe kenties kuitenkin olisi voinut saattaa Laurin
taintuneen sydämen hämmästyksestä säpsähtämään.
Myllykylän mylläri oli näet, sill'aikaa kun Uotilan rengit istuivat
jauhettansa odottamassa, kertonut kummallisia ja kauheita kulkupuheita,
joita useammat niistä myllymiehistä, jotka kirkolta päin olivat
kulkeneet uutta tietä, syksyllä olivat levittäneet tuosta muutoinkin
kamalasta ja kolkosta Ristimäen metsästä.
Kun he -- niin olivat he kertoneet -- yön pimeydessä olivat joutuneet
kuormineen siihen alanteeseen, joka Ristimäen tienoilla kulkee noiden
molempien korkeain metsäkangasten välillä, ja tulleet siihen paikkaan,
mistä kaita tie suikertelee toista kangasviertä ylöspäin, olivat heidän
hevosensa yht'äkkiä ruvenneet levottomiksi ja vauhkoiksi ja olleet viedä
kuormat kumoon. Kun he katselivat ympärilleen nähdäksensä syytä miksi
hevoset pelästyivät, olivat selvään nähneet valkean, mahdottoman suuren
haamun, joka seisoi nojautuen honkaa vasten. Kun he, kauhistuen tätä
hirveää kummitusta, olivat kiirehtineet eteenpäin, olivat he olleet
huomaavinaan, että tuo valkea haamu hiljaa liikkui metsän puiden
välissä, joskus kohoten luonnottoman pitkäksi, kunnes se viimein vaipui
maahan ja hävisi.
Näin oli ensimäinen, joka kummituksen oli nähnyt, kertonut tapauksen.
Sittemmin olivat useammat muutkin, jotka pimeinä syys-öinä olivat
kulkeneet mainitun paikan ohitse, kauhistuksekseen saaneet Ristimäen
metsässä nähdä kummituksen, josta kuitenkin kertomukset vähän erosivat
toisistaan. Muutamat sanoivat sen olleen pienen lapsen näköisen ja
väittivät kuulleensa sen hiljaista itkua; toiset kertoivat haamun
luonnottoman suureksi ja aivan mykäksi. Kaikki he olivat yksimieliset
mainitessaan sen paikan metsässä, jossa haamun oli tapa tulla näkyviin.
Moni oli tosin kulkenut samaa tietä, pimeälläkin, näkemättä siintoakaan
kummituksesta; mutta se usko, että semmoinen todella oli ottanut
ollakseen niillä tienoin, oli kuitenkin hyvin yleinen varsinkin
taika-uskoisessa ja vähemmän valistuneessa osassa kansasta.
Luonnollista oli, että Ristimäen metsä tällä tapaa sai pahan maineen, ja
uljas oli se mies, joka yön-aikana ja varsinkin syksyllä, jolloin haamu
useimmiten näyttihe, uskalsi kulkea uutta tietä.
Kaikellaisia selityksiä ja vanhoja muistoja ruvettiin kohta sovittamaan
tuohon tavattomaan kummitukseen metsässä, ja milloinpa sanottiin, että
se oli suuri syntinen, milloin murhattu lapsi, joka siellä kummitteli
löytämättä rauhaa haudassansa.
Semmoinen oli lyhyesti kerrottuna se ihmeellinen juttu, josta väki puhui
Uotilan tuvassa samana iltana kuin Laurin ja Liisan ainoa lapsi kuoli.
Ei surullinen isäntä silloin kuullut tätä puhetta, ja vasta kauan aikaa
jälkeenpäin sai hän kuulla muutamia tyhjiä ja katkonaisia huhuja
kummituksesta Ristimäen metsässä, jotka vanha Kaisa kertoi hänelle.
Vaikkapa nämä kulkupuheet näyttivät Laurista kummallisilta ja
epäiltäviltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut näyttää haluansa saada
tarkempia tietoja niistä jutuista, jotka kerrottiin tästä, hänen pahaa
omaatuntoansa uhkaavasta ilmiöstä, ja hän koetti kylmällä ja uhkealla
epäilyksellä kuunnella kertomusta, jonka jälkeen hän teeskennellyn
rauhallisena moitti niitä, jotka uskoivat mokomia taika-uskoisia
juttuja.
Mutta Laurin sydäntä kauhisti uhkaava haamu tuolla hänen murhatun
vaimonsa haudalla ja tuskissaan sovitti hän sen ilmestymisen hänen
ainoan lapsensa kuolemaan. Eiköhän hänen uskollinen ja nöyrä vaimonsa,
jonka hän kauhealla tavalla elämästä oli erottanut, saanut rauhaa
haudassaan ennen kuin oli kostanut Laurille ja hävittänyt sen onnen,
jonka Lauri luuli saavuttaneensa rikoksen kautta? Tuo entinen tuska
tunnonvaivoineen ja unettomine öineen rupesi taaskin Laurin
seuralaiseksi, ja hän vaipui usein ankeaan synkkämielisyyteen, jolloin
vain odotti vieläkin nähdäkseen Jumalan rankaisevan käden lähestyvän
häntä.
Tätä Laurin synkkämielisyyttä selitettiin suruksi hänen lapsensa
kuolemasta. Mutta Liisan rakastava silmä rupesi aavistamaan, että Laurin
suruun oli joku muu syy ja kysyi häneltä joskus sitä.
Silloin vastasi Lauri, katkerasti silmäillen:
"Jätä minut vain rauhaan. Surenhan kuollutta."
Viimein herkesi Liisa kysymästä, sillä hän rupesi uskomaan, että isäntä
sanoi mitä hän ajatteli, ja Lauri tottui taas kuin ennenkin sulkemaan
ajatuksensa syvemmälle sydämeensä.
Kun vuosi näin oli kulunut hiljaa, olisi vieras silmä tuskin voinut
huomata muuta kuin että rauhallinen ja yleinen menestys ja onni taas
asui Uotilan talossa.
Tähän aikaan syntyi Laurin toinen poika. Isäntä vastaanotti tämän lapsen
nöyrän kiitollisuuden tunteilla, jotka suuresti erosivat siitä
ylenmääräisestä ilosta, jolla hän oli tervehtinyt ensimäisen lapsensa
syntymistä. Mutta vaikkapa hän nytkin oli iloinen, ei hän kuitenkaan
voinut poistaa epäluuloansa Jumalaa kohtaan. Ryöstettäneeköhän tämäkin
lapsi häneltä? Väijyikö kosto senkin kehdolla? Näin kyseli hän hiljaa
itseltään ja katseli levottomana tulevaisuuteen, varsinkin kun tarinat
kauheasta kummituksesta murhapaikalla tähän aikaan jälleen virkenivät
matkustajain kertomuksista, jotka sitä taas olivat nähneet.
Mutta ei mikään onnettomuus nyt Uotilaa kohdannut. Lapsi kasvoi. Sen
viaton nauru kaikui jo suuressa tuvassa ja sen ensimäiset horjuvat
askeleet koettelivat jo pihan nurmikkoa.
Kun poika oli täyttänyt kaksi vuotta oli sillä pieni sisar, jota tuo
vielä kaunis Liisa lempein lauluin tuvassa vaivutteli uneen.
Näin muuttui Laurin levottomuus rauhaksi ja suruttomuudeksi, ja hän
ajatteli tulevaisuutta isän hellin ajatuksin.
Mutta onnettomuuden musta lintu oli kuitenkin pesinyt Uotilaan, vaikk'ei
sitä ihmisten silmät vielä huomanneet. Suruja haudellen istui tuo kamala
lintu salaisessa pesässään ja eli vielä vain muutamista tuskaisista
huokauksista, jotka yksinäisinä hetkinä puhkesivat Laurin vielä
paranemattomasta sydämestä. Mutta surun kaarne rupesi suurempia uhria
haluamaan. Se levitteli siipiänsä ja toi kipumäeltä vieraita Uotilaan.
Laurin molemmat lapset makasivat kohta sen jälkeen kuolinvuoteella.
Sairastettuaan kovan taudin, joka silloin kävi näillä tienoin, kuolivat
he, toinen vain muutamia päiviä toisen perästä ja kaksi uutta ristiä
nousi kohta kalmistossa sen pienen, valkoisen ristin viereen, jonka alla
Laurin ensimäinen lapsi lepäsi.
Tuoni, joka viimein on kokoova kaikki, jotka maailmassa elävät, avaraan
valtakuntaansa, ei katsele meihin niin tuimasti vanhusten sammuneista
silmistä, kuin lasten viattomista silmäyksistä. Vanhat lähtevät ikuiseen
lepoon väsyneinä päivän harvoista iloista, pitkistä huolista ja
pettyneistä toiveista, jotka kerran olivat heistä suloisia ja rakkaita,
mutta jotka he nyt aikoja sitte ovat jättäneet taaksensa elämän tiellä
kuihtumaan päivän polttavassa helteessä. Mutta kun lapsi kuolee, on kuin
tuo pienoinen, kylmenevä enkeli eroaisi meistä pitkällä kysymyksellä,
miksikäs hänen täytyy lähteä päivänvalosta ja kukkasilta, jotka hänestä
vielä näyttävät lempeiltä ja kauniilta. Ei kuoleva lapsi kysymykseensä
saa mitään vastausta. Elämää se ei tunne, kuolo on sille vieras, ja
ihmetellen se lähtee ikuisuuden valoon.
Moni isä ja moni äiti olisi omalla hengellään tahtonut ostaa armaansa
hengen, jos se vain olisi mahdollista ollut. Katkera oli Laurin mieli,
kun hän ajatteli, että se rangaistus, joka hänelle oli aiottu, näin
tempasi hänen lapsensa elämästä, johon Jumala kuitenkin oli heidät
työhön synnyttänyt, ja hänen sydämessään suli se jää, joka siitä oli
sulkenut tien rukouksen enkeliltä.
Hänen entiset itsekkäät ajatuksensa, jotka vain tarkoittivat hänen omaa
onneansa ja rakkauttaan, olivat nyt kuin tyhjät varjot, verrattavina
pirteän metsän kuolleisiin puihin, ja selvää oli hänelle nyt vain se,
että se paha, jonka hän oli tehnyt, vaati sovitusta Jumalan kanssa.
Oli kuin Laurin tuskallinen sydän olisi herännyt uuteen elämään, kun
katumuksen ja sovitus-toivon ensimäinen lämmin henkäys siitä kerran oli
poistanut itsekkäisyyden jäät. Hänen sydämessään oli parempi tunne, joka
ei ollut elämästä herennyt, vaikka se tähän asti vain epävakaisena ja
hämäränä oli astunut hänen ajatuksiinsa. Se oli tarve saada sovintoa
Jumalan kanssa. Nyt tiesi hän, että tämä oli se päämäärä, johon hänen
oli pyrkiminen, ja sen oli hän kerran saavuttava. Sen sanoi hänelle
nöyrästi katumuksen ystävällinen ääni.
Lastensa hautoja katseli hän surulla ja kuitenkin sydämellisellä ilolla.
Nämä viattomat pienokaiset, joita hän hartaasti oli rakastanut,
olivathan nekin häntä rakastaneet ja lähteneet pois, jotta hän heräisi
suruttomuudestaan ja saisi rauhaa sielulleen.
Milloin hän lähti kirkkoon, oli hänestä kuin hän olisi mennyt kysymään
lapsiltansa mitä hänen oli tehtävä, ja kun virret kaikuivat temppelissä
oli hänestä kuin pienokaisten heikot äänet kalmiston haudoista olisivat
niihin yhtyneet, taivaallisella autuudella laulaen, että rauha häntä
lähestyi, kun hän vain ensin täydellisesti oli käsittänyt rikoksensa ja
vakaasti tahtoi sen sovittaa.
Laurin luonteessa oli aina ollut jotain hentoa ja haaveksivaista,
vaikkapa taika-uskoista, jota kuitenkin hänen muutoin voimakas luontonsa
hallitsi. Nyt alkoi tämä puoli yhä selvemmin ilmestyä ja omituinen
lempeys kirkasti usein hänen totiset kasvonsa.
Eräänä iltana oli hän yksin tuvassa Liisan kanssa, jota hän nyt oli
lähestynyt jos mahdollista suuremmalla hellyydellä kuin ennen.
Hän kiskoi päreitä takan äärellä, jossa tuli vilkkaasti leimusi.
Molemmat olivat he tänä iltana hyvin vähän puhutelleet toisiansa.
Viimein loi Lauri silmänsä Liisaan ja sanoi:
"Minä ajattelen kummitusta tuolla metsässäni ja milloinka kerran saanen
sen tavata."
Mutta Liisa, joka hurskaasti ja järkähtämätönnä uskoi Jumalan sanaa ja
jonka puhdas omatunto ei mitään pelännyt, vastasi tähän paheksien:
"Synti on sellaista puhua, eikä onneksi ole kuunnella kansan mielettömiä
loruja mokomista asioista."
Nämät sanat vähän hämmensivät Laurin ajatuksia. Hetken kuluttua sanoi
hän:
"Kenties se kuitenkin voisi neuvoa minua, kuinka autuaaksi pääsisin."
Kummallisilta kuuluivat Liisasta nämä sanat, ja tuska ahdisti häntä, kun
hän katseli isäntää ja ajatteli hänen synkkämielisyyttänsä, jonka hän
luuli lasten kuoleman synnyttäneen. Liisakin oli suuresti surrut
lapsiansa, mutta nöyryydellä taivaan tahtoa kohtaan. Nuoren vaimon ääni
vapisi vähän, kun hän hartaalla luottamuksella sanoi:
"Sen neuvoo meille vain Jumalan sana, ja hänen armonsa on kerran antava
meille autuuden kruunun. Sen on hän sanonut lapsillemmekin."
Laurin kasvoissa ilmeni synkkä väre nöyrää odotusta ja toivoa. Hän ei
puhunut sen enempää. Liisakin oli ääneti.
Puoli vuotta sen jälkeen, eli noin seitsemän aastaikaa siitä kun Laurin
ja Liisan häät olivat, syntyi heidän neljäs lapsensa, poika, jonka tulo
maailmaan milt'ei maksanut hänen äitinsä henkeä. Lapsen syntymisen ja
Liisan parantumisen piti Lauri ansaitsemattomana taivaan lahjana. Hän
rukoili vain, että Jumala hänen kanssansa tehköön miten hyväksi ja
oikeaksi katsonee, ja valmistakoon häntä vihdoin löytämään rauhaa
maailman ja taivaan kanssa.
Lempeämpi kuin ennen oli hän kodissaan, ja mielellään hän usein luki
Liisalle raamatusta, jolloin hän ylisti sitä laupiasta ja ihmeellistä
tapaa, jolla Jumala johti syntiset ihmislapset. Rauhallisemmaksi kävi
hänen mielensä, ja Liisa näki ilokseen, että Lauri yhä ahkerammin ryhtyi
talon töihin, joita hän kaikin puolin koetti parantaa ja järjestää.
Kun syksy tuli täysine latoineen ja aittoineen, puhui Lauri nähtävällä
tyytyväisyydellä siitä, kuinka Uotilassa kaikki nyt oli valmistettu
lähestyvää talvea varten. Ei nyt Liisan eikä hänen lapsensakaan
tarvinnut puutosta kärsiä, vaikkapa Jumalan tahto olisikin, että joku
onnettomuus oli Lauria kohtaava. Liisa iloitsi Laurin ilosta, ja hänen
suora, suruton mielensä ei etsinyt mitään salaista tarkoitusta isännän
ystävällisissä sanoissa.