Lauri.
Uotilassa oli Lauri illalla lukenut ääneen vaimollensa Luukkaan
evankeliumin kolmannenkolmatta lu'un. Tässä ylevässä kertomuksessa
Kristuksen kuolemasta oli puhe Jesuksen ja hänen viereensä naulittujen
pahantekijäin kesken suuresti liikuttanut Lauria, ja lukemisensa
lopetettuaan puhui hän siitä Liisan kanssa, kertoen sanat: "Herra muista
minua, koskas tulet valtakuntaasi".
Lauri oli viime aikoina usein puhunut Liisan kanssa hengellisistä
asioista, mikä Liisasta oli hyvin mieleen, sillä Lauri selitti raamatun
sanoja niin selvästi ja vakavasti, että moni sana, joka tähän asti oli
ollut Liisalle hämärä, siitä selveni ja tuli ymmärrettäväksi.
Talonväkikin kuunteli mielellään nuoren ja ahkeran isännän heleää ääntä,
kun hän illoin luki ääneen raamatusta. He kuuntelivat häntä sitä
mieluummin, kun hän ei milloinkaan moittinut sitä, että he ottivat osaa
nuorison tavallisiin huvituksiin, milloin pyhäpäivät soivat heille
vapautta työstä.
Vihdoin mentiin levolle tuvassa, jonka ulkopuolella tuuli vinkui
raivosasti. Kaikki nukkuivat rauhallista ja sikeää unta. Laurikin nukkui
rauhassa.
Vähän keskiyön perästä heräsivät he siitä, että lukittua porstuvan ovea
kovasti kolkutettiin.
Lauri sytytti päreen ja läksi kuulustelemaan, kenpä tuo lienee, joka
tähän aikaan yöstä ja semmoisella ilmalla oli liikkeellä ulkona.
Hänen kysymykseensä vastasi tyyni miehen ääni, että se oli pappi
likipitäjästä, joka tarvitsi apua päästäkseen kulkemaan eteenpäin.
Kun Lauri sitten avasi oven, valaisi päreen tuli tuon nuoren
pappismiehen jalot ja ystävälliset kasvot, jotka heti Laurissa
synnyttivät luottamusta häneen. Lauri käski hänen astua tupaan ja teki
itse valkean takkaan sill'aikaa kun matkustavainen muutamin sanoin
kertoi tapaturmasta metsässä, kuinka hevonen oli säikähtynyt ja kärryt
olivat hajonneet, ja pyysi saada lainata toiset ajoneuvot sijaan, koska
hänen vielä tänä yönä täytyi jatkaa matkaansa.
Sillä välin olivat Liisa ja talonväki ruvenneet liikkumaan tuvassa, ja
emäntä puuhaili jo jotakin suun-avausta vieraalle pappismiehelle.
Papin kertomusta oli Lauri hartaasti kuunnellut valkea kädessään. Kun
pappi herkesi puhumasta, kääntyi Lauri kirkkaasti leimuavalta valkealta
ja kysyi vähän liikutetulla äänellä, mutta kasvot syvän totisina:
"Missä onnettomuus tapahtui?"
Pappi kertoi tarkalleen paikan metsän alanteessa.
"Minä tunnen sen", sanoi Lauri surullisesti hymyillen. "Kylläpä minä sen
paikan tunnen", toisti hän vieläkin kerran.
Sillä välin oli kyytipoika tullut tupaan ja meni talonväen joukkoon,
hiljaa kysyen eräältä naispalvelijoista, oliko pappi nähnyt kummituksen,
jota hän ei ollut uskaltanut papilta kysyä tuolla pimeässä metsässä.
Pappi kuuli pojan sanat ja näki nyt vasta ympärillään seisovain
pelästyneistä ja kysyvistä silmistä, että he kenties kaikki heti olivat
toivoneet saavansa kuulla hänen puhuvan kummituksesta, josta paikkakunta
näytti olevan taruja täynnä.
Hän kääntyi nyt isäntään ja kysyi matalammalla äänellä, olikohan isäntä
nähnyt valkoisen haamun metsässä.
"En ole", vastasi Lauri tyynellä mielin. Mutta näytti kuin vakaa päätös
samalla olisi vahvistunut hänen mielessään. Mitään puhumatta, meni hän
rauhallisna nukkuvan lapsensa vuoteelle ja nosti sen varovasti syliinsä.
Kun emäntä sen näki, sanoi hän ihmetellen Laurille:
"Sinä herätät lapsen."
Mutta Lauri katseli lasta lempein silmin ja sanoi milt'ei itsekseen:
"Tämän ainoan kerran vain", jonka sanottuansa hän lapsi sylissä palasi
papin luo ja sanoi tyynellä ja nöyrällä äänellä:
"Te näitte sen varmaankin?"
"Ihmeellistä se oli", vastasi pappi lämmitellen itseänsä valkean edessä,
"ja joku syvä salaisuus lienee siinä kaiketi. Niin selvään, kuin nyt
näen teidät täällä tuvassa, näin minä tuon valkoisen haamun hiipivän
edessäni ja viimein seisahtuvan jätettyyn hiekkakuoppaan, jossa se
vitkaan viittasi suureen hiekkavieremään."
Kauhistus kuvautui kaikkien kasvoissa; ainoastaan Lauri katseli lastansa
rauhallisna. Sitten meni hän nuoren vaimonsa luo, suuteli häntä
sydämellisesti ja antoi hänelle lapsen, jonka hän siunasi. Sen tehtyään
astui Lauri papin eteen, joka, samoin kuin muu väki tuvassa, ihmetellen
oli katsellut häntä, ja, silmät kirkkaina ja rauhallisina, sanoi hän:
"Tuon hiekkavieremän alla lepää minun vaimoni, jonka murhasin yhdeksän
vuotta takaperin."
Kun Lauri näin puhui, loi hänen vaimonsa kauhistuen silmänsä häneen ja
sitten vieraaseen pappiin, tuskalla ja hellästi sanoen:
"Jumala meitä varjelkoon. Miksikäs isäntä semmoista puhuu!"
Mutta Lauri katseli häntä sydämellisellä rakkaudella ja sanoi surullisen
vakavana:
"Minun omatuntoni isoo nyt rauhaa."
Sitten istuutui hän renkulle, joka oli takan vieressä. Hän nojasi päänsä
käsiänsä vasten, ja ensimäiset kyyneleet, jotka hiljaa heruivat hänen
silmistään, lämmittivät hänen kauan tuskallista sydäntänsä.
Hän oli puhunut hyvin tyynesti ja sydämellisesti. Ei hänen käytöksessään
mitään ylellistä ollut, eikä kukaan läsnäolevista uskaltanut
epäilläkään, että hän totta oli puhunut. Näytti kuin he kaikki olisivat
oivaltaneet, ett'ei se ollut hän itse, vaan laupias ja vanhurskas
Jumala, joka hänen sanoissaan puhui; ja ääneti ja liikutettuina he
katselivat omiin heikkoihin sydämiinsä.
Vieras pappismieskin näki että Jumalan käsi tässä johti tapausten menoa,
eikä hän sanonut mitään, vaan laski kätensä rikoksen-alaisen
painuneeseen päähän, rukoillen: "Herra kääntäköön kasvonsa meidän
puoleemme ja antakoon meille ijankaikkisen rauhan!"
Tuvassa oli niin hiljaa, että kuultiin, kuinka tuuli ulkona tohisi
hongistossa. Laurin vieressä seisoi Liisa, lapsi sylissään. Hän itki
hiljaa syvästi liikutettuna. Nojaten lapsensa kanssa Lauria vasten,
sanoi hän miehelleen:
"Miksi tahdot sä syöstä meidät onnettomuuteen?"
Silloin näytti kuin Lauri olisi mielinyt tarttua hänen käteensä, mutta
eipä hän tehnyt sitä kuitenkaan, sanoihan vain:
"Kyllähän näet, että Jumala niin tahtoo."
Sitte nousi hän seisoalle, katseli ympärilleen ja sanoi eräälle
talonväestä:
"Pastori sanoi tarvitsevansa kärryjä. Eiköhän liene parasta nyt niitä
hankkia hänelle."
Mentiin ulos valjastamaan hevonen talon kärryihin.
Lauri kääntyi nyt pappismieheen, kiitti häntä hänen tulostaan ja sanoi
sitten:
"Koska nyt näin on käynyt, pyydän saada seurata teitä kirkonkylään,
sillä minun pitää lähteä vallesmannin luo."
Silloin hyrähti Liisa ankaraan itkuun, ja ympärillä seisovainkin
silmissä oli kyyneleitä, kun kuulivat kunnioitetun isännän sellaisia
sanoja puhuvan.
Lauri yksin näytti tyyneltä ja rauhalliselta. Nöyränä tarttui hän
lempeästi Liisan käteen ja sanoi:
"Armas vaimoni, suo mulle anteeksi mitä nyt olen sinulle tehnyt. Mutta
omatuntoni tahtoo rauhaa."
Ei kukaan häneltä kysynyt miksi hän entisen emäntänsä oli murhannut.
Eikös sitä hennottu, vai ajateltiinko vain isäntää ja sitä taistelua ja
tuskaa, joka niin kauan oli hänen sydämessään asunut.
Muutaman hetken kuluttua, jolloin syvä äänettömyys vallitsi, sanoi Lauri
Liisalle:
"Nukkuuko pienokaisemme?"
Hymyillen katseli hän hellällä mielin pientä lastansa, jonka Liisa antoi
hänelle.
Silloin tultiin ilmoittamaan papille, että kaikki oli valmis matkaa
varten.
Vieras, rehellinen mies meni nyt Liisan luo, antoi hänelle kättä ja
sanoi:
"Vaimo parka, pysy lujasti Jumalan sanassa ja muista, että hän on
laupias."
Lauri seurasi pappia ja tarttui innollisesti rakastetun vaimonsa käteen.
Äänensä oli hellä ja vapisi, kun hän lausui:
"Nyt saa murhattu rauhaa haudassaan ja rikoksen-alainen sovituksen. Suo
sinäkin mulle anteeksi ja sano pojallemme, että olen katunut rikokseni."
Liisa itki, hän itki niitä katkeroita kyyneliä, joita se itkee, joka
eroaa siitä, jota hän on rakastanut ja kunnioittanut, kauan uskottuaan,
että ystävän omatunto oli puhdas, ja näkee, että ystävä on kärsinyt
yksin ja on kärsivä suruja, joihin hän ei saa ottaa osaa. Ei tietänyt
Liisa, että Lauri oli tehnyt kaikki heikosta rakkaudestaan häneen. Hän
rakasti Lauria vielä nytkin, tuo vaimo parka; eihän hän näin yht'äkkiä
voinut luopua rakkaudestaan häneen, ja lapsi sylissään sopersi hän vähä
väliä rukouksen, pyytäen Lauria olemaan lähtemättä.
Mutta Lauri hymyili synkkämielisesti, jätti jäähyväiset muille tuvassa
oleville, kiitti heitä yhteisen työn vaivoista ja käski heitä
uskollisesti palvelemaan emäntää, joka nyt yksin oli jäävä talon
haltiaksi.
Vieras ei tahtonut pyytää Lauria jäämään. Hän näki että Lauri, sovitusta
isoten, oli tehnyt vakaan ja muuttamattoman päätöksen. Mutta vaistonsa
vaikutuksesta vetäytyi hän kuitenkin syrjään ovelta, ett'ei lähtöä
jouduttaisi.
Kun Lauri sen huomasi, sanoi hän nöyrästi:
"Hyvä herra pastori, nyt on aika lähteä."
Sitte kääntyi Lauri niihin, jotka jäivät taloon, sydämellisellä äänellä
lausuen jäähyväissanat:
"Jumala varjelkoon teitä!"
"Jumala varjelkoon teitä!" vastasivat kaikki hiljaa.
Samat sanat lausui pappikin, ja tuvan ovi suljettiin. Tupaan jäivät ne,
joita Lauri rakasti. Ulkona oli yön synkkä pimeys.
Lähteväin kärryjen kolina kuului hetken; kohta kuoli tämä ääni tuulen
tohinaan, ja Uotilan talossa vallitsi taas äänettömyys. Pimeä metsä sitä
ympäröitsi.
Mutta onnettomuuden ja koston musta lintu oli sillä välin istunut ääneti
pesässään Uotilassa. Se oli nähnyt kaikki, ja nosti nyt siipiänsä,
lentääkseen pois Uotilan tuvilta. Sen sijassa lauloi siellä pitkänä
unettomana yönä lempeän surun valkoinen lintu katkeran suloisia
laulujansa yksinäiselle emännälle, joka kyynelsilmin tuuditteli
lastansa, rukoillen Jumalaa laupiaasti suojelemaan sitä tunnonvaivan
kalvavasta tuskasta.
Kun kirkolle päin ajajat olivat joutuneet siihen paikkaan Ristimäen
metsässä, jossa tapaturma oli tapahtunut, seisahtuivat he, ja
sill'aikaa, kun kyytipoika kantoi jätetyt kapineet Uotilasta saatuihin
kärryihin, katseli pappi ympärilleen, kenties nähdäkseen tuota
ihmeellistä haamua, joka yksin näytti tunteneensa salaisen rikoksen. Ei
mitään jälkeä kuitenkaan nyt enää näkynyt siitä, eikä tämän yön perästä
mikään ihmissilmä ole nähnyt tuota aikanansa hyvin kammottua kummitusta
Ristimäen metsässä.
Mutta Lauri seisoi hiekkavieremällä, ja hellin silmin hän katseli
kamalaa hautaa. Tuuli riehui vinkuen sen ylitse ja pani hautaan
kaatuneitten puiden havut vapisemaan.
"Nyt pääsee emäntä siunattuun maahan", sanoi hän hellästi.
Sitte he ajoivat eteenpäin. Kirkonkylässä he pysähtyivät. Lauri pyysi
silloin nuorta pappismiestä hautaamaan emännän lastensa hautain viereen,
kun se aika oli tullut, jonka pappi lupasikin tehdä. Sitten he erosivat
toisistaan. Pappi matkusti eteenpäin, perille päästäkseen. Kyytipoika
palasi. Hänen kanssaan lähetti Lauri terveisiä Uotilan emännälle,
sanoen, "että hänen nyt oli hyvä olla".
* * * * *
Päivän koittaessa istui Lauri sen talon rappusilla, jossa nimismies
asui. Ovi oli vielä lukittuna. Kun väki myöhempään aamulla astui ulos,
kummasteltiin sitä, että tuo varakas ja arvossa pidetty isäntä istui
ulkona rappusilla, ja kysyttiin, mihinkä hän hevosensa oli jättänyt.
Mutta Lauri pyysi vain saada puhutella nimismiestä.
Kun hän oli tullut nimismiehen huoneeseen, ilmoitti hän olevansa
kadonneen emännän murhaaja ja kertoi todenmukaisesti kuinka kaikki
murhaa tehdessä oli tapahtunut. Hän mainitsi, kuinka hänen oli
onnistunut salata rikoksensa, ja ainoastaan silloin, kun hän kertoi,
miten hän oli rääkännyt hevostansa saadakseen sen karkaamaan Järvenpään
pelloille päin, näytti arka häpeä hämmentävän sitä tyyntä ja vakavaa
tapaa, jolla hän kertoi kaikki muut kohdat.
Murhan todistajaksi ilmoitti hän vanhan Olli torpparinsa, jonka hän
tiesi uskollisesti pitäneen sen valan, jonka Olli oli tehnyt luvatessaan
olla kellekään puhumatta siitä rikoksesta, minkä hän oli nähnyt.
Kun nimismies kysyi Laurilta miksi hän oli murhannut emännän, vastasi
Lauri vain:
"Hyvä oli hän aina."
Muuta vastausta ei hän vast'edeskään antanut tähän kysymykseen,
pudisteli vain päätänsä eväten ja oli ääneti. Ainoastaan papille, joka
seurasi häntä Uotilasta kirkonkylään, oli hän epäselvästi viitannut
murhan todelliseen syyhyn.
Kauhistus murhasta, joka niin ihmeellisellä tavalla ja pitkän väliajan
perästä oli tullut ilmi, ja sääli ja kunnioitus taistelivat vanhan
nimismiehen sydämessä, kun hän kuuli Uotilan isännän nöyrästi ja omasta
ehdosta syyttävän itseänsä rikoksesta, josta ei kukaan voinut pitää
häntä epäluulon-alaisena, ja hän kohteli sen tähden Lauria
sääliväisesti.
Mutta Lauri sanoi vakavasti:
"Toisin mua kohtelisitte, jos olisitte nähnyt kuinka emännän murhasin."
Käräjissä kertoi Lauri tunnustuksensa ja kehoitti vanhaa Ollia, joka
vieraaksi mieheksi oli manattu, sanomaan kaikki, mitä hän tiesi, mitään
salaamatta.
Tutkittaessa tuli silloin ilmi, että se kammottu kummitus Ristimäen
metsässä oli ollut tuo vanha torppari, joka ei saanut rauhaa sydämelleen
tuntiessaan tuota kauheaa rikosta, miksi hän nyt noin kuusi pitkää
vuotta öisin oli oleskellut murhapaikalla, toivoen että joku niistä,
jotka näkivät hänet siellä, seuraisi häntä ja panisi tähdelle
hiekkavieremän, minkä hän sille tahtoi osottaa, jotta rikos vihdoin
kenties tulisi ilmi. Mutta taika-uskoisina olivat kaikki kummituksena
pitäneet äänetöntä haamua, jota he kammosivat ja jonka ohitse he
kiiruhtivat pääsemään, kunnes viimein tuo matkustava pappi oli
uskaltanut seurata vanhaa miestä hiekkavieremälle, ja sitten oli rikos
tullut ilmi, Ollin sitä valaa rikkomatta, johon häntä oli pakotettu.
Lopullinen tuomio oli elinkautinen maanpako Siperiaan.
Lauri vastaanotti tuomionsa rauhallisna ja tyytyväisenä.
Kolkon Siperian kaivoksissa eli hän sitten muutamia vuosia kotimaansa
pahimpain pahantekijäin parissa, jotka sinne oli lähetetty. Nämä raa'at,
paatuneet onnettomat katselivat ensin pilkalla, sittemmin ihmetellen ja
jonkinmoisella kunnioituksella hiljaista, aina rauhallista ja ahkeraa
Lauria, joka joutohetkinä luki raamattuansa, minkä hän uskollisesti vei
myötänsä.
Usein nähtiin hänen kuitenkin istuvan syviin ajatuksiin vaipuneena,
unohtaen, että häntä katseltiin. Hän muisteli silloin rakkaitansa, jotka
hän kotimaahan oli jättänyt, ja raskaita huokauksia puhkesi hänen
povestaan.
Viimein tuli ikävänsä kotiin liian kovaksi ja mursi hänen ruumiilliset
voimansa. Heikosta maallisesta majasta loisti kuitenkin viho viimeiseen
hetkeen asti uskovainen henki, joka sovinnossa Jumalan ja maailman
kanssa meni astumaan tuntemattomaan valtakuntaan haudan toisella
puolella.
Kotimaassa eli Laurin muisto kauan synkkänä ja selittämättömänä
kansassa. Surullinen oli tämä muisto Liisallekin, mutta rakas ja
suloinen samalla, sillä hänen lempivä sydämensä muisti vain, kuinka hyvä
Lauri aina oli ollut häntä kohtaan. Poikaansa, joka täysi-ikäisenä,
Liisan kuoltua, otti Uotilan haltuunsa, oli hän opettanut kunnioittamaan
hänen onnettoman isänsä surullista muistoa.