VIII.

Muutama vuosi eteenpäin.

Ne, jotka maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti elävät, unhotetaan heidän

kuoltuansa pian. Niin kävi emännänkin. Tosin ei Lauri emäntää koskaan

unohtanut, mutta hän salasi synkät muistonsa hänestä; Liisakin vuodatti

kyyneleitä emännän kamalasta kuolemasta ja muisteli häntä joskus

sittemminkin. Mutta ei yksikään lapsi täällä kätkenyt kuolleen äidin

muistoa koko iäkseen kiitolliseen sydämeensä.

Sen tähden ei kukaan joulun aikana enää emäntää kysellytkään, ja väki

vietti pyhää kuin ainakin leikeillä ja iloisilla ilveillä.

Hiljaa ja tasaisesti joutui päiväin ja kuukausien kulku Uotilassa, mutta

syvällä tuon hiljaisen pinnan alla vieri salainen, mutta ei sen tähden

heikompi virta. Talon suoran ja jokapäiväisen väen joukossa oli yksi

henkilö, jota ei kukaan oikein tuntenut, vaikka kaikki noudattivat hänen

käskyjänsä ja söivät hänen leipäänsä. Se oli Lauri.

Ehkä heidän isäntänsä, oli hän kuitenkin heidän vankinsa. Hän tosin ei

raudoissa ollut, mutta hänen sanansa ja silmänsä olivat kahleissa, ja

vapaina asuivat hänen mielessään ainoastaan syntien ja rikosten synkät

muistot.

Lauri, joka ennen vaimonsa murhaa joka päivä oli rukoillut ja lukenut

raamattua, ei rukoillut enää. Tosin pakotti rauhattomuutensa häntä

rukoilemaan, mutta hänellä ei ollut mitään Jumalalta rukoilla, sittenkun

hänen rukouksensa emännän kuolemasta oli kuultu sillä tavoin, millä hän

nyt näki sen täytettynä. Hänen ei käynyt rukoileminen, mutta raamattua

luki hän kuin ennenkin. Lauri parka! Se jumalanpelko, jossa hän oli

kasvanut, oli muuttunut törkeäksi taika-uskoksi, ja rikostansa oikein

katumatta tahtoi hän Jumalalta saada rauhaa sairaalle sydämelleen.

Olihan se aika nyt tullut, jota hän oli odottanut ja valmistanut. Nyt

oli hän nauttiva kadotetun tunnonrauhansa hedelmiä.

Ja nämät hedelmät näyttivät hänestä rakkailta ja kalliilta. Ei mitään

estettä ollut enää hänen ja armaansa välillä, paitsi lyhyt maltin ja

odotuksen aika.

Suuressa talossaan ja hyvävaraisessa kodissaan näki Lauri nyt tuon

nuoren ja kauniin Liisan toimittavan kaikki hänen mieltänsä myöten,

vaikkapa Liisa siellä vielä piti palvelijan virkaa. Eihän Liisa tuntenut

nuoren isäntänsä ajatuksia; hän ei aavistanut, että tuo pulska mies, tuo

häntä kohtaan aina umpimielinen ja harvapuheinen Lauri ei mitään

parempaa toivonut kuin että Liisa tulisi hänen vaimokseen, ja että hän

vain odotti otollista hetkeä.

Rakastiko Liisa Uotilan isäntää? Kukahan sitä olisi tietänyt. Hän teki

hänen töitänsä ja toimitti kaikki niin huolellisesti ja hyvästi hänen

talossaan kuin suinkin taisi. Pitihän Liisan tehdä se mielellään, sillä

hyvä isäntä oli Lauri koko väkeänsä ja Liisaakin kohtaan. Jospa hänen

nuori, säveä sydämensä joskus olikin tuntenut tuota kaikissa hellissä

sydämissä asuvaa halua saada turvautua väkevämpään, eihän tuon köyhän,

turvattoman tytön sopinut ajatella rikasta, arvossa pidettyä isäntää,

jonka aviopuoleksi moni pitäjän talontyttäristä mielellään rupeisi.

Hartusta arveli Liisa kuin ennenkin, että hän oli iloinen ja rehellinen

poika, ravakka kuin harva, mutta kyllä hän säälitteli Harttua siitä, kun

hän oli niin köyhä. Milloin sovistui, suositteli hän häntä enemmän kuin

muita, ja kärsi kenties iloisemmalla mielellä kuin ennen niitä

pistopuheita, joita hänelle siitä lasketeltiin.

Hän ei huomannut, että Harttu tänä jouluna oli vähän totisempi kuin

viime joulupyhänä. Hän ei tietänyt, että Harttu oli vähän syvemmältä

katsellut hänen suloisiin silmiinsä ja että hän turhaan vaivasi päätänsä

miettimällä kuinka paraiten hankkisi turvallista tulevaisuutta itselleen

ja Liisalle. Mutta yhtenä pyhä-iltana, kun ei isäntä eikä Liisa ollut

kotona, kuuli hän, kuinka vanha Kaisa jutteli isännästä erään kylänaisen

kanssa, jolloin Kaisa sanoi että "isäntä olkoon nyt Jumalan nimessä

aikomatta ottaa emännäkseen tuota köyhää Liisaa, kun hänelle kyllä olisi

tarjona rikkaita ja arvokkaita tyttöjä". Nämä sanat saivat hänen

uskollisen mielensä kauan miettimään, kuinkahan kuitenkin lopuksi

käynee, ja mitä likemmäksi kevät lähestyi, sitä useammin johtuivat nuo

sanat hänen mieleensä.

Ja kun kevät tuli, rupesivat paikkakunnan emännät mietiskelemään ketähän

Uotilan isäntä nyt emännäkseen ottanee, ja arveltiin, että hänen nyt

sopisi valita pitäjän omista tyttäristä eikä kosia naapuripitäjässä kuin

viime kerralla. Mutta Laurille ei kukaan rohjennut kertoa mitä tästä

asiasta puhuttiin kylässä, eikä hän itse näyttänyt aikovan käydä

kosioilla siellä eikä täällä.

Eräänä aamupäivänä istui Lauri yksin tuvassa; hän poltteli piippuansa

eikä näyttänyt huomaavan, että Liisa astui sisälle kantaen sylillistä

halkoja, jotka hän heitti takan viereen, ja alkoi virittää tulta.

Hetken kuluttua rykäisi Lauri pari kertaa ja kysyi sitte Liisalta,

nostamatta silmiänsä lattiasta: "Tarvinneekohan nyt Uotila omaa

emäntää?"

Liisa keskeytti hetkeksi työnsä, hämmästyen enemmän siitä, että isäntä

puhutteli häntä, kuin itse kysymyksen laadusta. Vitkaan lähensi hän

sytytetyt päreet halkoihin ja vastasi:

"Kyllähän se olisi hyvä! -- Ikävä on talo emännättä", lisäsi hän

iloisesti.

"Saattaapa niinkin olla", sanoi Lauri asentoansa muuttamatta.

Liisa puhalsi vähän tuoreisiin halkoihin, jotka eivät tahtoneet syttyä,

ja sanoi sitä tehdessään:

"Eihän -- vieras -- koskaan ole -- kuin oma."

Kun halot samassa syttyivät ja kirkas liekki vilkkaasti kiilteli

mustalla takalla, jatkoi kaunis tyttö puhettansa ilosilmin:

"Kyllä emäntää tarvitaan, niin arvelevat kai nuo rikkaat

talontyttäretkin kirkonkylässä!"

Lauri loi silmänsä Liisaan. Ne kohtasivat Liisan ilkamoisia ja

huolettomia silmäyksiä. Lauri nyykäytti päätänsä hymyillen. Kun Liisa

taas kääntyi ja nosti raskaan padan hahloihin, nousi Lauri istualta ja

meni Liisan luo.

Ystävällisesti syleili hän tyttöä ja sanoi, katsellen hänen punastuviin

kasvoihinsa:

"Uotila tahtonee mieluimmin köyhää tyttöä emännäkseen."

Kun hän sen oli sanonut, kääntyi hän pois; seisoi nyt ääneti hetken.

Sitte läksi hän ulos.

Mutta Liisa jäi takan ääreen. Ahkeraan hän hämmensi oivallista

päivällispuuroa padassa. Mitä hän sitä tehdessänsä ajatteli, se lensi

iloisten räiskyvien kipinäin seurassa ylös takan torveen, ja kevättuuli

vei sen kauas yli seudun.

Kaukana metsänrinteellä seisoi silloin Harttu aidaksia haloten. Hän näki

kuinka savu leikiten tuprueli Uotilan takantorvesta ja sanoi itsekseen:

"Nyt puuhailee Liisa takalla."

Kun Lauri sitte taas tapasi Liisan, oli kaikki kuin ennenkin ja Lauri

yhtä harvapuheinen ja totinen kuin koskaan.

Mutta vaikkei Lauri mitään näyttänyt, oli kuitenkin vanhan Kaisan

sukkela silmä hoksannut, että isäntä rakasti Liisaa, ja Kaisa ei siitä

päivin voinut kärsiä tuota nuorta tyttöä, jolle rikas isäntä hänen

mielestään oli liian hyvä. Ikä olikin vaikuttanut Kaisaan, ja hän oli

käynyt hyvin toraiseksi. Kun vain joku syy siihen tarjoutui, valitti hän

kuinka nurinpäin vieras väki hoiti taloutta, mutta siihen ei Lauri

koskaan vastannut sanaakaan, vaan Liisa vuodatti usein yksinäisellä

luhdillaan katkeroita kyyneliä ämmän sanoista.

Aika kului. Kesä oli kylmä ja sateinen. Aikaiset hallat turmelivat

kasvavaa laihoa. Kaikki ennusti huonoa vuotta. Monessa paikoin pitäjässä

pestattiin sen tähden tulevaksi vuodeksi vähemmän palvelijoita kuin

tavallisesti, ja moni kelpo renki jäi sillä tapaa paikatta.

Niiden joukossa oli Harttukin, jonka isäntä, mistä syystä, ei tiedetty,

kaikessa ystävyydessä erotti palveluksestaan. Paikkaa ei hän saanut

muissakaan taloissa. Harttu aikoi sen tähden, niinkuin useimmat muutkin

pitäjän rengeistä, etsiä itselleen työtä vierailta paikoilta.

Kauan epäili hän kuitenkin, sillä hän ei tahtonut joutua kauas

Uotilasta. Liisa kyllä surkutteli häntä, mutta ei hän näyttänyt surevan

sitä, että Hartun oli lähteminen.

Eräänä iltana -- oli jo myöhään syksyllä -- oli Kaisa taas ankarasti

torunut Liisaa, isännän poissa ollessa. Liisa ei vastannut mitään. Mutta

kun Lauri hetken kuluttua astui tupaan, sytytti Liisa lyhtinsä ja meni

navettaan, jossa ammuvat lehmät ystävällisesti ottivat hänet vastaan,

kun hän, heitä puhutellen, alkoi lypsää toista toisensa perästä.

Mutta tuvassa istui vanha Kaisa tuikealla tuulella rukkinsa äärellä,

vihastuen kehräykseensä ja siitä syntyviin onnettomuuksiin, mutta vähä

väliä pistäen äkäisiä sanoja siitä, kuinka huonosti kaikki tätä nykyä

toimitettiin talossa. Viimein, kun lanka taas katkesi, seisatti hän

rukkinsa yht'äkkiä ja sanoi jyrkästi Laurille, ettei hän tahtonut enää

päivääkään olla hänen talossaan, jossa nyt kaikki hoidettiin ja

toimitettiin kurjimmalla tavalla, ellei Lauri kohta aikonut hankkia

taloon varsinaista emäntää. "Tuossa te istutte", pakisi hän, "nuori ja

varakas kuin olette, päivät päätänsä kotona tai ajatte pyhinä kirkkoon,

vaan ette koskaan sano sanaakaan rikkaiden ja suurten talojen

tyttärille, niinkuin Uotilan isännän kuitenkin paraiten sopisi." Itse

sanoi hän olleensa viidettäkymmentä vuotta talossa ja nähneensä täällä

parempia sekä huonompia päiviä, mutta ei koskaan mokomia kuin nyt, kun

koko talo on tuiki köyhän tytön vallassa.

Lauri hymyili huolimatta iäkkään ämmän valituksista eikä näyttänyt

aikovan vastata mitään hänen puheeseensa. Mutta hetken kuluttua hymyili

hän taas puoleksi ystävällisesti, puoleksi pilkallisesti ja sanoi:

"Mitäpä minä noista rikkaista ja isoisista talontyttäristä."

"Enkös sitä arvannut", vastasi Kaisa äreästi surisevan rukkinsa ääreltä.

"Kyllähän tuota sopi tietää."

Lauri hymyili taas ja lisäsi:

"Jos jonkun pitää tuleman Uotilan emännäksi, kenties tahtoo Liisa itse

siksi ruveta."

"Herra mun luojani!" huusi vanha Kaisa, heittäen sikseen surisevan

pyörän. Hän aikoi jatkaa puhettansa, mutta isäntä katseli häneen tuimin

silmin ja nousi istualta, josta Kaisa ällistyi. Ja kaikki tuvassa

kävivät uteliaiksi tietämään mitä nämät sanat ennustivat.

Kun Liisa tuli takaisin tupaan, vallitsi siellä syvä äänettömyys, ja hän

näki kyllä kaikkien silmistä, että hänestä oli puhuttu.

Mutta isäntä seisoi ylevänä ja vakavana keskellä lattiaa ja katseli vain

Liisaan, käskien häntä tulemaan kanssansa sisähuoneeseen.

Lauri sytytti päreen ja läksi edeltä. Liisa seurasi häntä sykkivin

sydämin. Mitähän isännän lienee hänelle sanomista?

Kaikki väki istui ääneti tuvassa, kummastuneena ja uteliaana. Kaisa

kehräsi niin että rukki surisi kuin paarma, ja hänelle tuli huomaamatta

useampia solmuja ja sykkyröitä hänen muutoin tasaiseen lankaansa.

Pitkän hetken kuluttua astuivat Lauri ja Liisa huoneesta. Lauri näytti

totiselta kuin ainakin, mutta nuori punastunut tyttö näytti onnelliselta

ja meni takan ääreen iltaruokaa puuhailemaan.

Kaikki tekivät työtä tavallista ahkerammin, ja Liisaan luotiin vain

salaisia vilkauksia. Mutta hän ei katsellut ympärilleen, hän ei katsonut

Harttuunkaan, joka istui aivan lähellä häntä takan ääressä kirvesvartta

veistellen. Harttu oli kenties vähän kalveampi kuin tavallisesti, mutta

tyynesti hän työskenteli. Hän tiesi nyt kuinka kävi eikä hän sydämessään

ensinkään nuhdellut siitä tyttöä, jota hän rakasti. Ettei Liisan sopinut

hylätä onneansa, oli Hartusta yhtä selvää ja luonnollista, kuin että

hänen nyt hyvin sopi etsiä työtä vierailta paikoilta.

Sen tähden, kun jonkun ajan kuluttua eräs korpraali tuli värväämään

miehiä komppaniaan ja tarjosi Hartulle käsirahaa, rupesi hän

sotamieheksi, ja pyhäinmiesten aikana läksi hän Uotilasta.

Paljoa ei hän viime aikoina ollut puhunut sen kanssa, jonka hän ja

kaikki tiesivät tulevan talon emännäksi. Jäähyväiseksi sanoi hän

Liisalle vain "Herran rauha!" mutta näissä vähän kankeasti lausutuissa

sanoissa oli kuitenkin paljo yksivakaisuutta ja hellyyttä.

Hiljaa antoi Liisa hänelle kättä ja vastasi hänen jäähyväisiinsä

samoilla sanoilla. Heidän välinsä näytti aivan vieraalta ja ujolta,

mutta hyvän tytön sydämessä kysyi leppeä ääni miksikäs Harttu nyt oli

niin harvapuheinen.

Näin erosivat Liisa ja Harttu.

Vähän aikaa siitä pidettiin Laurin ja Liisan häät suuritta menoitta

Uotilassa. Vihkimisen tapahtuessa nousi rankkasade, ja naisväki ennusti

sen johdosta, että uusi emäntä saa itkeä katkerasti kaikkina

elinpäivinänsä.

Mutta kova onni näytti olevan kaukana Uotilasta. Oli kuin hyvä haltia

olisi nuoren emännän seurassa asettunut suureen taloon. Karja menestyi

hyvin, työt joutuivat nopeaan ja tasaisesti, ja näytti kuin vuoden

vähemmät varat olisivat muuttuneet kahta suuremmiksi, niin runsaasti ne

riittivät talon yltäkylläiseen ravintoon. Pimeä, pitkä ja usein synkkä

talvi kului tänä vuonna pikaisesti Uotilan väeltä, ja näytti kuin nuori

emäntä olisi levittänyt suloista päivänpaistetta kaikkeen, johon hän

puuttui.

Liisa oli onnellinen ja nautti onneansa puhtaalla omallatunnolla ja

iloisin sydämin. Ei tietänyt Liisa, että miehensä omatunto oli kipeä,

kun Lauri lemmen silmin katseli häntä.

Lauri oli hyvä ja hellä vaimollensa. Ei koskaan hän kauheaa

salaisuuttansa Liisalle uskonut; eikä hän uskaltanut sanoa hänelle

kuinka kauan hän häntä oli rakastanut. Hän ei hennonut syöstä omantunnon

tuskaa Liisankin säveään sydämeen, ja kun suru synkkänä ja uhaten

lähestyi häntä, kärsi hän yksin ja ääneti, ja sulki tuskat sydämeensä.

Silloin koetti hän rukoilla Jumalaa poistamaan hänestä muistot tehdystä

rikoksesta, jota ei mikään maailmassa voinut peräyttää, mutta hänen

sydämensä oli ääneti ja kolkko. Se rukouksen lempeä enkeli, joka kerran

on asunut joka ihmisen ja Laurinkin rinnassa, oli paennut, pelästyen

rikoksen verisiä, leppymättömiä muistoja, ja aikaansa odottaen istui se

nyt ulkopuolella, tuolla paljaalla nummella, jolla hävittävä rajutuuli

riehui ja päivän helle poltti jok'ainoan kukan, joka maasta nousi.

Laurin sydämestä ei tämä enkeli enää kantanut taivaaseen hänen

voimattomia rukouksiansa raskaina hetkinä, jotka kuitenkin harvenivat

mitä syvemmälle hän näki onnensa juurtuvan. Häntä kohtaan, jota Laurin

siitä tuli kiittää, oli hän laukea ja hellä, niinkuin kukin on sitä

kohtaan, jota hän rakastaa ja jonka tähden paljon on saatu kärsiä, ja

hän näytti rakkaudellansa Liisaan tahtovansa sovittaa mitä Leenaa

kohtaan oli rikkonut.

Niin kului vuosi rauhallisesti ja milt'ei iloisesti, ja kun Liisa

lahjoitti miehellensä pojan, ei mitään puuttunut hänen onnestansa.

Niin syvästi liikutettuna, ettei sitä olisi tuosta tyynestä, totisesta

miehestä uskonutkaan, otti Lauri viattoman lapsensa ensi kerran

syliinsä. Tämä lapsi oli sovittava kaikki, ja siinä näki hän todistuksen

siitä, että lempeä ja laupias Jumala loi silmänsä häneen eikä ankarasti

tahtonut hänen rikostansa rangaista. Niin arveli Lauri ollen onnellinen

ylimäärin.

Vähän aikaa sen jälkeen läksi hän eräänä päivänä, kun kaikki väki oli

ulkotyössä, yksin Ristimäen metsään, jossa hän ei ollut käynyt tuon

onnettoman illan perästä. Ihmeelliset olivat ne ajatukset, jotka

hiljaisessa metsässä heräsivät hänen mielessään. Siellä kangasteli

tiellä ja kamalalla murhapaikalla joka askeleella muistoja, joita,

hänestä nähden, moni, moni hävittävä talvi oli vaalentanut. Nämä talvet

olivat asuneet hänen omassa sydämessään.

Surullisen rauhallisena seisoi Lauri sillä hiekkavieremällä, joka peitti

hänen vaimonsa ruumiin. Myrskyt olivat vieläkin kaataneet muutamia

mäntyjä haudalle. Ei mikään ihmissilmä voinut huomata epäluulonalaista

jälkeä, joka voisi saattaa rikoksen ilmi.

Lauri seisoi siinä kauan ajatuksiin vaipuneena. Nuori, voimakas mies oli

tällä hetkellä, jolloin ei kukaan häntä nähnyt, kadottanut koko sen

pontevuuden, joka jokapäiväisessä elämässä oli häntä näiden kahden

vuoden kuluessa kannattanut, ja hän näytti melkein voimattomalta ukolta.

Viimein pani hän kätensä ristiin, ja ensimäinen lämmin henkäys lensi nyt

hänen sydämensä läpi. Hänen ajatuksensa puhkesivat sanoiksi, jotka

olivat kuin rukous, että Jumala tahtoisi unohtaa hänen rikoksensa. Itse

ei hän sitä koskaan ollut unohtava.

Ennen kuin hän läksi metsästä peitti hän haudan vielä paremmin, ja erosi

siitä viimein milt'ei rauhallisilla tunteilla.

Viattoman lapsensa kuva oli hänen mielessään, ja hän arveli, että hänen

entinen vaimonsa, hyvä ja nöyrä kuin hän aina oli, nyt katselee

haudastansa häneen anteeksi antavin silmin.

Kun lapsi ristittiin, nimitti hän sen Eeroksi, Leenan isän muistoksi,

jota emäntä hartaasti oli rakastanut ja kunnioittanut, ja kun Lauri

sitte tämän nimen lausui, kuului aina hänen heleässä, syvässä äänessään

tavattoman hellä väre.

Sitte kului taas yksi vuosi, jolloin onnen aurinko valaisi Laurin kotoa

ja tulevaisuuden toivo yhä syvemmäs juurtui hänen sydämeensä. Kullakin

päivällä oli omat työnsä, vaivansa ja ilonsa, ja muuta ei siitä ole

sanomista.

Ei mitään muutoksia likitienoillakaan ollut tapahtunut, paitsi se, että

myllykylä, jolla tähän asti oli ollut pitkä ja vaivaloinen mutka

kirkolle, nyt oli päättänyt raivata uuden tien, joka suuresti oli

lyhentävä matkan sinne.

Tämä tie oli menevä pitkin sitä laaksoa, joka kulkee Ristimäen metsän

poikki, ja oli aiottu myöskin sivuamaan sitä paikkaa metsässä, joka

peitti Laurin rikoksen maailman silmiltä.

Kun siis otettiin puheeksi tien tekeminen sille paikalle, oli kyllä

Laurin ensimäinen aikomus vastustaa tätä ehdotusta, mutta ei hän sitä

kuitenkaan uskaltanut, koska ehdotusta kaikin puolin pidettiin pitäjälle

hyödyllisenä. Hän antoi sen tähden, niinkuin näytti, mielellään maatansa

yrityksen hyväksi, mutta kielsi ottamasta hiekkaa hänen maaltansa.

Kun työ oli tekeillä, oli Lauri usein metsässä katsomassa, että

määrätyitä ehtoja noudatettiin. Vaan ei mikään siellä antanut hänelle

syytä pelkoon, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi.

Syksyn alussa oli uusi tie valmis käytettäväksi, ja moni myllykuorma ja

useampia kirkkomiehiä kulki jo silloin tätä tietä.

Joulu lähestyi ja sen seurassa nuo moninaiset valmistuspuuhat pyhää

varten.

Tämä vuosi oli ollut tavattoman hyvä ja siunattu viljavuosi Uotilassa.

Aitat olivat täynnä kalliita tavaroitansa, jotka halusivat saada palkita

viljelijän vaivaa ja ilottaa häntä. Senpä tähden tahtoikin Lauri, että

hänen väkensä tänä jouluna vielä runsaammin kuin ennen saisi nauttia

hänen hyväänsä, ja Liisa koetti sen tähden valmistaa pyhäpäiville

surutonta iloa Uotilaan, jossa onni ja hiljainen autuus nyt näyttivät

viihtyvän hyvin.

Kaikki siis valmistettiin joulua varten, kun isäntäväen ainoa lapsi,

Eero, joka nyt jo oli vuoden vanha, yht'äkkiä sairastui kovaan

kuumetautiin.

Tuo pienokainen oli viattomalla hymyllänsä jo ehtinyt poistaa monta

surullista ajatusta Laurin sydämestä ja oli tullut hänelle rakkaammaksi

kaikkea muuta maailmassa.

Kun Lauri nyt yht'äkkiä näki lapsen makaavan vuoteellansa, hiljaa

kuumehoureissa vaikeroiden, vapisi hänen sydämensä ja hän pelkäsi että

ankara Jumala nyt oli lapsukaiselle kostava hänen isänsä rikoksen.

Kaikista niistä ahkeroimisista huolimatta, jotka taudin poistamiseksi

tehtiin, paheni se kuitenkin pahenemistaan.

Muutamat tuskalliset ja pitkät päivät kuluivat, ja kaikki toiveet pojan

pelastumisesta näyttivät haihtuneen.

Oli ilta. Lapsi oli jo kolme päivää ollut sairaana. Kynttilä paloi

huoneessa, johon Liisa oli muuttanut armaan kipeän lapsensa. Hän suuteli

sitä hellästi, kun ei hänellä muita neuvoja sen tuskain lievittämiseksi

ollut, otti sen varoen syliinsä ja tuuditteli sitä näin hiljaa,

kyynelsilmin katsellen pienokaiseensa.

Lauri istui Liisan vieressä, kallella päin. Hänen sydämensä oli kolkon

epätoivon vallassa. Hän ei rukoillut, hän ei ajatellut, hän ei sanonut

mitään. Milloin lapsi liikahti, loi Lauri kuitenkin pitkän, kysyvän

silmäyksen siihen ja sitte lapsen äitiin.

Vähitellen sairaan liikunnot harvenivat ja heikontuivat heikontumistaan.

Viimein makasi lapsi aivan liikkumatta, eikä vaikeroinutkaan enää.

Kuoleman enkeli oli vienyt hänen viattoman henkensä ja pitkällinen uni

oli vallannut pienokaisen, joka väsyneenä lepäsi nuoren äitinsä sylissä,

sillä aikaa kun Lauri yhä istui kuunnellen, havaitakseen edes heikointa

ääntä, vähintä liikuntoa ainoassa lapsessaan.

Mutta siitä suuresta tuvasta, joka oli huoneen ulkopuolella ja johon ovi

oli auki, kuultiin kuinka muutamat myllystä tulleet talonrengit hiljaa

kertoivat ihmeellisiä juttuja, joita koskenkylässä oli kerrottu

Ristimäen metsästä.