VII.

Emäntää kaivataan.

Korkealla oli jo aurinko taivaalla, kun Lauri kavahti rauhattomasta

unestansa. Hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt hirmuisesta unelmasta,

jota hän ei enää voinut muistossaan elvyttää; mutta kuta enemmän unesta

selkesi, sitä vakaammin käsitti hän, että tuo hirmuinen tapaus oli

todenperäinen ja hänen sydämensä salasi kauheaa rikosta, josta ei mikään

maailmassa voinut häntä vapauttaa.

Hiljaisessa tuvassa suuri seinäkello ei enää raksuttanut. Se oli

seisahtunut, kun ei emäntä ollut sitä käymään vetämässä. Lauri istui

kauan vuoteen reunalla. Hän ei ajatellut, hän vain kuunteli, hän

odotteli tuskallisella rauhattomuudella jotakin ääntä kuullaksensa,

jospa sitte emäntä itse tulisi haudastaan takaisin taikka nimismies

saapuisi murhaajaa kahleisiin panemaan.

Mutta ketään ei tullut, kaikki oli ääneti. Kissa hiipi äänettömin

askelin ympäri huonetta, niinkuin ketä etsien. Vihdoin rupesivat Laurin

silmät seuraamaan hiipivän kissan askeleita. Hän näki, kuinka se hyppäsi

jähtyneeseen hiilukseen ja sieltä kulki oven ja sivulavitsan ohitse

ikkunalaudalle sekä istui siinä kauan äänettömänä päivää paistatellen.

Laurin ajatukset olivat nyt saaneet suunnan, jota seurasivat. Kukapa nyt

hiiluksen lämmittää ja tekee emännän askareet? kysyi hän itsekseen. Ensi

kerran tunkihe Liisan kuva nuoren miehen poveen hempeällä sulolla.

Liisan tähden olikin häijy ääni hänen povessaan saanut hänet syntiä

harjoittamaan, ja ainoastaan hän ehkä voisi hänen rauhattomuutensa

levoksi muuttaa.

Silloin tunsi hän kuinka kissa tuttavasti sivuili hänen jalkojansa, ja

hän nousi seisalleen. Itsensä suojelemisen halu hänessä nyt viimein sai

voiton oman tunnon kovilta nuhteilta ja hän meni ulos poistamaan, mikäli

mahdollista, kaikki ne jäljet, jotka voisivat hänen hirmutyönsä

ilmaista.

Rattaiden pyörät, joilla muutamia veripilkkuja näkyi ja verisen kirveen

puhdisti hän hyvin huolellisesti.

Kun hän tähän tarpeeseen haki vettä takakartanolta, ammui karja

surullisesti. Se oli jo kauan ja turhaan odottanut emäntää.

Järjettömien luontokappalten murheellinen huuto kuului uhkaavalta Laurin

korvissa ja hän kiiruhti päästämään ne tutulle laitumelle, lypsystä

välittämättä.

Kun kaikki murhan jäljet olivat poistetut, meni Lauri katsomaan mitenkä

emäntä oli valmistanut eväät leikkuuväelle. Kaikki mitä niihin kuului,

oli vainaja tavallisella toimellisuudellaan järjestänyt. Ainoastaan

suuri kahvipannu oli vielä tavallisella sijallaan. Hän mietti itsekseen,

mitenkä hänen oli käyttäytyminen Järvenpäällä olevaa väkeä kohtaan;

päätti toki ensiksi vain kiiruusti tarttua malkasillan työhön.

Hän siis valjasti hevosen metsästä tuodun kuorman eteen ja läksi sille

paikalle tiestä, jonka veden juoksu oli turmellut.

Siellä hän askaroi uutterasti koko aamupuolen päivää, että tehdystä

työstä nähtäisiin, mitä hän oli toimittanut sinä päivänä, jona emäntää

kaivattaisiin. Muutama verenpisara oli murhan tapahtuessa sinne tänne

roiskahtanut hakattuihin puihin, jonka tähden hän hakkasi ne uudestaan

ja piilotti pantujen malkojen alle.

Ainoatakaan näkyvää jälkeä tehdystä rikoksesta ei enää löytynyt, ja

kumminkaan ei Riihimäen metsästä kukaan aluksi etsisi emäntää.

Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt tiellä ennen kuin kauemmas

päivällä, kun aurinko jo oli korkeimmillaan taivaalla. Silloin kuului

kaukaa nopeasti eteenpäin rientävien rattaiden jyrinä.

Veri tunkeusi syyn-alaisen Laurin sydämeen, ja hän unohti korjata pois

muutamia tielle jääneitä malkapuita.

Sykkivin sydämin ja maata kohden tuijottavin silmin vetäytyi hän

vankkurinsa viereen.

Kun tulija pääsi näkyviin, huomasi Lauri, että se oli seurakunnan

kirkkoherra, joka tuli ajaen yhden-istuttavissa kiesissä, renki

taka-istuimella.

Vanha lempeä pappi hiljensi kulkua, kun läheni sitä paikkaa tiestä,

jonka malkapuut salpasivat, ja tultuansa siihen seisatti hän hevosen,

Laurin häntä nöyrästi tervehtiessä.

"Herran rauha", sanoi pappi ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä

Laurille, joka nyt vasta huomasi, että puut estivät hevosen pääsemästä

eteenpäin, ja alkoi hätäisesti raivata niitä tieltä, höpisten jotain

muka huolimattomuutensa puhtimiseksi.

"No, isäntä itse on työssä täällä", virkkoi rovasti ystävällisesti

arvossa pidetylle ja varakkaalle isännälle. "Minäpä juuri mietiskelin,

mimmoinenhan nyt tie täällä lienee viimeisen rankkasateen perästä. Mutta

enpä sinua luullut saavani nähdä täällä työssä."

Näytti siltä kuin olisivat nämä ystävälliset ja hyvittelevät sanat

hämmästyttäneet Lauria enemmän kuin jos rovasti olisi häntä hänen

rikoksestansa nuhdellut. Hän oli nyt saanut raition raivatuksi ja

seisahtui tien äärelle. Teeskennelty nauru väänsi hänen kasvojansa, ja

nöyrällä äänellä sanoi hän:

"Hyvä herra rovasti, koko väkeni on Järvenpään salopelloilla ja tie on

korjattava."

"Niin! Vai niin!" sanoi rovasti leppeästi, ohitse ajaessaan. "Rupeepa

täälläkin olemaan kiiru. Jää hyvästi nyt! Kuinka jaksaa emäntä?", huusi

hän puoleksi kääntyen taaksepäin, sillä hän oli jo ehtinyt ohitse.

Lauri otti uudestaan lakin päästänsä ja piti sitä puoleksi suunsa

edessä, kun hän miltei vavisten höpisi:

"Kiitoksia paljon kysymästä, tuossapahan hiljakseen menee."

Kun rovasti samalla nyykäytti hänelle päätänsä ja oli kääntymäisillään

eteenpäin, näytti Lauri tästä ensimmäisestä puheesta emännästä

miehistyneen, ja ääntänsä vähän korottaen lisäsi hän silmäyksellä, joka

oli vakaa olevinansa, mutta kumminkin oli arka:

"Hänkin on Järvenpäällä!"

Ei ole varmaa, kuuliko rovasti vai eikö. Lauri näki rengin virkkavan

jotakin rovastille, jonka jälkeen molemmat vilahtivat taaksensa, renki

kaksikin kertaa. He puhuivat joutavista asioista, mutta Laurin paha

omatunto sanoi hänelle, että he varmaankin puhuivat hänestä ja että joku

epäluulo oli heissä herännyt häntä kohtaan. Ja ikäänkuin poistaakseen

omia ajatuksiansa, ryhtyi hän taas kiivaasti työhön, joka joutui

nopeasti, vaikkei aika ensinkään näyttänyt edistyvän.

Puolipäivän aika tuli. Lauri ei ollut syönyt mitään viime vuorokauden

kuluessa, ja nälkä rupesi tuntumaan. Mutta hän ei uskaltanut jättää

työtä, joka hänen mielestään oli todistava hänen syyttömyytensä tehtyyn

rikokseen.

Viimein kun aurinko tyynenä ja hämäränä syysiltana alkoi kallistua

maille, kiiruhti Lauri kotiinsa, pani vankkuriin emännän valmistamat

eväät ja mitä muuta tuohon tavalliseen kestaukseen kuului sekä emännän

huivin, että näyttäisi niinkuin se olisi häneltä siihen jäänyt.

Sitten kun hän vankkuriin oli valjastanut nuoren ja vähän vallattoman

hevosen, ajoi hän sen takateitä sille tielle, joka meni Järvenpäälle.

Kaikki tämä tapahtui tarkalla varovaisuudella, ettei kukaan, joka

sattuisi ohitse kulkemaan, sitä huomaisi.

Kun Lauri oli päässyt mainitulle tielle, rupesi hän hevosta ärsyttämään

sillä, että lakkaamatta nykäisi ohjaksia ja viimein ruoski sitä aika

lailla. Hevonen hirnakoitsi tuskasta, nytkäytti vankkuria ja kavahti

pystyyn, mutta Lauri pidätti sitä kiinteillä ohjaksilla. Kun eläimen oli

hurjimpaan raivoon saattanut, lyödä huimaisi hän sitä vielä kerran

ruoskallansa, päästäen ohjakset valloilleen, ja hevonen karkasi juoksuun

kivisellä tiellä.

Lauri seisoi kiitävää hevosta katsellen. Hän näki kuinka tavarat

vankkurissa jyskien kolahtelivat toisiinsa mullin mallin, ja kuinka

hevonen, pelästyneenä yhtä paljon äsken kärsitystä rääkkäyksestä kuin

syntyneestä jyskeestä, pilttosasti karkasi metsään päin.

Kun Lauri sen oli nähnyt, palasi hän kiireesti työhönsä ja viipyi siellä

kauan auringon laskettua ja hämärän tultua. Kun pimeä viimein saavutti,

oli malkasilta korjattu, ja Lauri palasi kotiin päin levotonna ja

tuskalla odottaen, mitä nyt oli tapahtuva.

* * * * *

Järvenpäällä oli tuon kauniin syyspäivän kuluessa pidetty iloa ja

reipasta menoa, kauraa leikatessa. Elähyttävä tunne, että pitkällinen ja

tärkeä työ läheni loppuansa, innostutti leikkuumiehiä vielä enemmän, ja

kauniisti tehdyt kuhilaat peittivät puolipäivän aikana jo enemmän kuin

toisen puolen pelloista.

Kun päivä alkoi illastua, rupesivat muutamat nuoresta väestä,

leikillistä puhetta laskien, odottamaan emäntää ja hänen tuotaviansa

herkkuruokia ja juomia.

Vanha Kaisa, jota aina huvitti vastustella muiden arveluja, nuhteli

nuoria heidän malttamattomuudestaan ja luetteli kaikkia niitä moninaisia

toimia, jotka emännän tehtävinä olivat ennen kuin hän pääsikään

lähtemään Järvenpäälle, jonka tähden ei vielä sopinut odottaa häntä

tänne ennen kuin aurinko oli ehtinyt puolitiehen likemmäs metsärinteen

latvoja. Mutta sydämessään Kaisa vähäisen murisi, kun tuo rakas

kahvipannu viipyi, jota muori sangen hyvin olisi tarvinnut

virkistääkseen päivän töistä väsyneitä voimiansa.

Ehtoopäivä kului, mutta emäntä ei tullut. Ruvettiin jo nurisemaan hänen

viipymisestään, kun yht'äkkiä kuului metsästä rajusti vierähtelevän

vankkurin jyrinä.

Väki keskeytti työnsä. Olikohan se emäntä, joka noin tuli ajaen,

kysyttiin toisiltansa. Muutaman hetken kuluttua tuli vaahtoileva hevonen

nelisiin kiitäen näkyviin ja pysähtyi kauheasti vavisten, kun vankkurin

pyörät tarttuivat avattuun veräjään ja vankkuri kaatui kumoon.

Pellolla oleva väki kokoutui nyt paikalle, hämmästyksestä ja

kauhistuksesta huutaen. Miehet ottivat kiinni hevosen ja nostivat

vankkurin pyörilleen, ja hajalle lentäneet tavarat kerättiin kokoon.

Kaikki he tiesivät, että hevonen ja vankkuri oli Uotilasta. Hälinä oli

suuri, ja ensimäisen hämmästyksen kestäessä kyseltiin tuskalla mitähän

tiellä lienee tapahtunut ja lieneekö emäntä vikautunut, sillä että

emäntä oli tällä hevosella ajanut nähtiin siitäkin, että hänen huivinsa

löydettiin vankkurissa olevain tavarain joukosta.

Mutta kun ei emäntää näkynyt eikä kuulunut, päätettiin viimein, että

jonkun oli lähteminen häntä etsimään, jos kenties joku onnettomuus oli

häntä kohdannut.

Kaksi renkiä lähti sen tähden matkalle, mutta muu väki palasi työhönsä,

monella tapaa selittäen tuota odottamatonta tapausta.

Etsintään lähetetyt rengit eivät palanneet. He etsivät tiellä ja

metsässä, vaan eivät löytäneet mitään jälkeä emännästä.

Sillä välin saatiin Järvenpään pelto loppuun leikatuksi, ja alakuloisena

lähti väki kotiin, tien vieriä tähystellen nähdäkseen jälkiä emännästä.

"Hän on kai palannut taloon", arvelivat he.

Mutta kun he pimeällä tulivat kotiin, eivät he Uotilassa tavanneet

emäntää eikä niitä renkejä, jotka häntä etsimään oli lähetetty. Nämä

olivat juur'ikään menneet tavoittamaan isäntää, jonka tiesivät olevan

työssä malkasillalla.

Matkalla kohtasivat he Laurin, joka palasi tyhjissä vankkurissaan, ja

kysyivät häneltä, oliko hän nähnyt emännän?

"Tottapa hän on Järvenpäällä?" vastasi Lauri. Pimeä esti näkemästä sitä

tuskaa, joka kuvautui hänen kasvoihinsa, kun hän nyt näki, että aika oli

tullut, jolloin hänen täytyi vastata emännän kohtalosta.

Rengit kertoivat nyt pilttouneesta hevosesta ja kuinka he turhaan olivat

emäntää etsineet.

Lauri istui ääneti vankkurissa, heidän kertoessaan. Kun olivat

lopettaneet, sytytti hän vitkaan sammunutta piippuansa ja sanoi, että

emäntä puolipäivän aikana oli tuonut hänelle vähän ruokaa, sanoen heti

jälkeen puolipäivän lähtevänsä Järvenpäälle. Sittemmin ei hän häntä

ollut nähnyt.

Ääneti tulivat he Uotilaan, jossa kauan oli mietiskelty mitä nyt oli

tehtävä. Ei kukaan voinut arvatakaan mitä emännälle oli tapahtunut. Jos

hän vain oli kaatunut, kylläpä sitte löydettäisiin elävänä tai

kuolleena. Mutta jos rosvot olivat tahtoneet ryöstää häntä ja hän oli

jäänyt heidän käsiinsä, kun hevonen karkasi Järvenpäälle päin, olivat ne

varmaankin murhanneet hänet ja piilottaneet ruumiin metsään.

Lauri ja muutamat rengeistä menivät vielä yön pimeällä metsään ja

huhuilivat siellä emäntää, mutta vastausta ei saatu eikä mitään jälkeä

nähty, ja he palasivat kotiin.

Mutta koko tämän päivän kuluessa ei Lauri tapansa mukaan ollut

uskaltanut rukoilla Jumalaa, ja väsyneenä ruumiin sekä mielen

ponnistuksista nukkui hän raskaaseen uneen.

Ne tiedustukset, jotka nimismieskin sittemmin teki, olivat turhia. --

Nostetun rahvaan joukossa nähtiin myöskin eräs vanha, harmaapää ukko,

jonka otsassa oli syvät rypyt. Hänen synkän surulliset, mutta tavattoman

kirkkaat silmänsä eivät oikein tajonneet hänen kasvojensa muutoin

jyrkkään muotoon. Vanhus otti ääneti ja, niinkuin näytti, innokkaasti

osaa tiedustukseen. Lauri astui usein vanhuksen vieressä, vaan ei

ainoatakaan sanaa eikä silmäystä nämä miehet keskenänsä vaihtaneet.

Vanhus oli Olli torppari, joka uskollisesti piti valansa, vaikkapa

tunnon tuskat siitä, että hän oli ainoa, joka tiesi kauhean rikoksen

eikä kuitenkaan voinut ilmaista tuota tuskallista salaisuutta,

vaivasivat häntä päivät sekä yöt. Senpä tähden tuo selittämätön asia,

mitenkä emäntä oli kadonnut, vast'edeskin peittyi kaikilta pimeyteen, ja

niistä useammista arveluista, jotka tästä asiasta lausuttiin, näytti tuo

ensimäinen, että muka rosvot olivat hänet murhanneet ja että hevosen oli

onnistunut päästä heidän käsistään, olevan otollisin ja luonnollisin.

Monta huhua rosvoista ja karanneista linnanvangeista ilmautui samaan

aikaan, ja useampi, etenkin naisista, luuli nähneensä sellaisten

epäluulonalaisten ihmisten kuleksivan hämärällä.

Yleinen ja sydämellinen myötätunto, jota arvossa pidetylle isännälle

osotettiin, vaivasi häntä kovasti, ja raskain sydämin kuunteli hän

nöyrästi pitäjäläistensä valituksia emännän kuolemasta. Kunnioitettu

kirkkoherrakin surkutteli liikutetulla sydämellä Laurin kovaa onnea ja

muistutti häntä siitä, kuinka he samana päivänä olivat tavanneet

toisensa aavistamatta että kova onni oli Lauria lähellä.

Niinkuin Lauri, kun hän edellisen kerran puhui rovastin kanssa

emännästä, yht'äkkiä vavahti, kun emännän nimi ensin mainittiin, mutta

sitte rauhoittui ja hillitsi mielensä, niin kävi hänen vast'edeskin

hyvän aikaa. Hän oli odottanut, että edes joku epäluulon varjo sattuisi

häneen. Nyt kun hän ei huomannut siitä vähääkään, vaan kaikki osottivat

hänelle milt'ei suurempaa kunnioitusta kuin ennen, häpesi hän enemmän

teeskentelyään kuin todella rikostaan katui.

Tosin olisi hän suonut, että kauhea teko olisi ollut tekemättä, vaikkapa

hänen olisikin monta pitkää vuotta täytynyt odottaa emännän kuolemaa,

mutta usein valtasi hänet selittämätön rauha, kun hän kuollutta

ajatteli.

"Onhan hänen paras niinkuin nyt on", sanoi hän silloin itselleen,

muistellen vastoin tahtoansa oman sydämensä tuskallista tilaa.

Vähitellen, kun kaikki tiedustukset yhä olivat turhia, laattiin

puhumasta emännän salaisesta katoamisesta ja Uotilassa mukautui kaikki

tuohon uuteen tilaan.

Mutta se, joka nyt, isännän määräyksen mukaan, emännöitsi Uotilassa, oli

nuori Liisa.