Kallis vala.
Kauhusta tyrmistyneenä kuuli Lauri taas syvän huokauksen. Hän ei
uskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle
kuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen
hirmuisen rikoksensa.
Silloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä
synkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen
suuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin. Lauri heitti ruumiin maahan, ja
vihasta ja kauhusta vavisten huusi hän:
"Kukas olet sinä perkele?"
Vanhuksen ääni vastasi surullisesti: "Jumala armahtakoon, isäntä, mitäs
olette tehnyt?"
Ääni oli Laurille hyvin tuttu. Mies, joka puhui, oli hänen vanha
torpparinsa Olli, joka kenties oli käyttänyt sitä tilaisuutta, kun
talonväki oli poissa Järvenpäällä, varastaakseen puita Ristimäen
metsästä, mutta jonka Jumala nyt oli kutsunut murhatyön todistajaksi.
Samalla hetkellä kun Lauri tunsi vanhan Ollin, tarttui hän voimakkaalla
kädellä korkeimpiin puunjuuriin ja hypätä heipahti tavattomalla voimalla
hiekkakuopasta sen ylireunalle.
Päästyään Ollin viereen, karkasi hän raivosti vanhuksen niskaan, vanhus
kun koetti paeta metsään.
Lauri, tuo nuori, väkevä mies, veti vanhan Ollin hiekkakuopan reunalle,
syöstäkseen itsensä ja hänet alas kuoppaan, johon murha-ase oli
piilotettu, sillä hengissä ei se vaarallinen mies, joka Laurin rikoksen
oli nähnyt, saisi metsää jättää.
Tuska toi vanhukselle voimia tehdä vastarintaa Laurille, ja kauan ja
hurjasti heittivät miehet painia yön pimeydessä. He milloin olivat
hiekkakuoppaan putoamaisillaan, milloin tarttuivat käsin puiden juuriin
ja oksiin. Ei kumpanenkaan sanaa sanonut. Tiesivät kyllä ettei kukaan
heitä metsässä kuulisi, paitsi kuollut, jonka lähellä he taistelivat.
Kumeasti ryskähtäen lohkesi yht'äkkiä maa heidän altansa. Hyvin suuri
kappale hiekkatöyrästä vieri kuoppaan, vieden myötänsä syvyyteen
molemmat miehet ja peittäen murhatun naisen ruumiin varisevan hiekan ja
kivien alle. Muutamat petäjät, jotka kasvoivat lähellä reunaa, horjuivat
hetken ja kaatuivat sitte, toistensa juuriin kiedottuina, rytisevin ja
murskahtunein oksin.
Lauri ei päästänyt Ollia käsistänsä; sorasta ja hänen päällensä
pudonneitten puiden alta reutoihe hän ylös, vetäen myötänsä vanhuksen,
joka langettuansa oli joutunut miltei miemoksiin ja jonka hän nyt
voimalla nosti ilmaan ja sitte paiskasi maahan.
Mutta vanhus rukoili, maassa ryömien, armahdusta, sanoen:
"Mitähän minä sinulle olen tehnyt, koska henkeäni vainoot?"
Oli ikäänkuin vain nämät sanat olisi tarvittu, niin jo rupesi toinen
aiottu murha Lauria inhottamaan. Hän pysähtyi ja katseli rauhatonna
syrjään, lähestyi Ollia ja sanoi:
"Sinä näit mitä sinun ei olisi pitänyt nähdä?"
"Kyllä", vastasi Olli huoaten, "mutta Jumala näki sen myöskin."
"Sinun suusi tietää siis kertoa enemmän kuin mitä henkesi maksaa",
vastasi Lauri uhaten. Sitte kääntyi hän pois ja lisäsi hiljaa ja
häveten:
"Kuolleet eivät ole kenenkään tiellä."
"Niin oikein", vastasi Olli ja nousi juhlallisen muotoisena maasta,
"mutta viattomain veri huutaa maasta. Yltäkyllin on emännän murha
sydäntäsi painava; kahta salattavaa murhaa sinä et tarvitse onnen
perille päästäksesi tässä kurjassa maailmassa."
Tuskan hiki herui Laurin otsasta. Hän ei olisi tahtonut yksin olla
rikoksen alainen. Miksi sopi tämän vanhuksen panna rauhallinen
omatuntonsa hänen syntisen muistonsa rinnalle?
Lauri istahti Ollin viereen, ja raskaita huokauksia lähti hänen
povestaan. Pitkäänsä ja pelokkaasti kysyi hän sitte vanhukselta:
"Luulleekohan kansa minun murhanneen emäntäni?"
Olli hymyili katkeraa hymyä ja pudisti päätänsä: "Hyväpä sinä aina olet
ollut häntä kohtaan."
Lauri nousi äkkiä seisoalle, ikäänkuin olisi hänen rintaansa
tukehuttanut. Sitte uudisti hän entisen kysymyksensä:
"Luulevatkohan, että minä olen emännän murhannut?"
Olli vastasi surullisen vakavana:
"Kukapa sitä Uotilan isännästä uskoisi."
Silloin vimmastui Lauri, sieppasi kirveen, paiskasi taas vanhuksen
maahan ja huusi hänelle:
"Mutta sinä kaiketi sanot heille mitä tiedät! Sinä vanhus!"
Hän pudisteli rajusti vasemmalla kädellänsä vanhuksen olkapäätä, samalla
kun tuskissaan heitti kirveen kauas luotansa. "Vanno", miltei kuiskutti
hän, "vanno pyhän Jumalan nimen ja hänen laupeutensa kautta viimeisen
tuomion päivänä, ettet koskaan kellekään ihmiselle sano mitä tänä yönä
olet kuullut ja nähnyt minun tekevän emännälle!"
Kun hän juuri vanhuksen korvan alla lausui nämät sanat, oli hän
ikäänkuin tietämättänsä molemmilla käsin tarttunut Ollin kurkkuun ja
piti häntä liikahtamatonna paikallansa.
Kuoleman tuska ahdisti Ollin rintaa ja hän huusi:
"Päästä minut -- minä teen mitä tahdot!", ja hän työnsi kaulastansa
Laurin kädet, jotka nyt vallan hermottomina putosivat alas.
Ja kun Lauri voimatonna seisoi käsiin päätänsä peittäen, istui vanha
Olli hänen vieressään. Hartaasti pani Olli kätensä ristiin ja lausui
pyhän valan.
Metsä, yö ja Jumala kuulivat kalliit sanat. Lauri itse, seisoen vaimonsa
ruumiin edessä, ei kuullut sanaakaan valasta.
Sitte vallitsi äänettömyys kolkossa korvessa. Aikaa kului ennen kuin
kumpikaan elävistä liikahti.
Vihdoin sanoi Lauri matalalla ja vienolla äänellä:
"Peittäkäämme hänet paremmin!"
Olli nousi maasta; hän totteli nyt sanaakaan sanomatta.
Hiekkavieremä oli tykkänään täyttänyt sen syvän kuopan, johon Lauri oli
heittänyt ruumiin, niin ettei mitään jälkeä näkynyt. Molemmat miehet
kokosivat siihen kuitenkin vielä enemmän hiekkaa ja poistivat sitte ne
veriset jälet, jotka maasta löysivät.
Tämän surullisen työn kestäessä ei Olli virkannut mitään. Mutta Lauri
näytti pelkäävän äänettömyyttä ja kertoi luonnottoman kylmällä äänellä,
vaikka hänen luontonsa ikäänkuin pakotti häntä siihen, ne sanat, jotka
emäntä oli lausunut, kun Lauri hänet murhasi. Hän kertoi vielä, kuinka
hänen oli täytynyt iskeä Leenaan kaksi kertaa ennen kuin tämä kuoli, ja
kuinka vanha hevonen, joka hyvin usein oli vienyt isäntäväen kirkkoon,
sitte oli tullut haistelemaan emännän lämmintä verta.
Kun murhan kaikki jälet oli poistettu, ei Lauri enää sanonut niin
mitään.
Mutta vanha Olli otti lakin päästänsä, pani kädet ristiin ja luki ääneti
rukouksen. Sitte painoi hän lakin päähänsä, katseli murhaajaan ja sanoi:
"Jumala sinua armahtakoon." Sen sanottuansa läksi hän kiviselle tielle
päin ja katosi pimeyteen.
Lauri sanoi vain:
"Kiitos!"
Hän meni vielä kerran sille paikalle, johon ruumis oli peitetty. Sitte
pani hän hevosen valjaisiin, kävi kuormalle istumaan ja ajoi metsään
samaa tietä, jota hän oli tullut, jättäen taaksensa kammottavan
hiekkakuopan, jossa emännän ruumis kylmeni kamalassa haudassaan.
Usein katsoi hän taaksensa, seisatti hevosen, nousi puoleksi kuormalla
ja kuunteli tarkkaan. Kun kaikki oli ääneti, joudutti hän vanhaa hevosta
miten suinkin saattoi. Mutta hänestä oli kuin hevonen olisi
kivenraskailla askeleilla astunut eteenpäin. Vihdoin oli hän päässyt
synkimmästä metsästä ja ajoi tuon kaadetun aidan yli. Kun vankkuri siinä
tärähti, säpsähti hän, sillä hän tunsi jonkin koskevan hänen
vaatteisiinsa.
Äkkiä kääntyi hän ja näki emännän huivin, joka liehui hänen vieressänsä
ja jonka Leena hiekkakuopalle tultuansa oli pannut kuormalle. Kuin
kärmeen puremana veti Lauri kätensä takaisin. Hän katseli kauan tuota
tuttua huivia ja köytti sen viimein vankkurin laitaan, ettei sitä
metsästä löydettäisi.
Ja Lauri hoputti hevosta, mutta tie näytti hänestä loppumattomalta.
Ainoastaan ajatus joutua pois metsästä ja sen kauheista muistoista ja
salaisuuksista asui hänen mielessään ja poisti siitä kaikki muut kuvat.
Tyttökin, jonka voittamiseksi hän oli tehnyt rikoksen, muistui hänen
mieleensä vain hämäräin, unentapaisten ja kauhistavain väliaikain
perästä ja silloinkin vain tyhjänä muistona, vieraana nimenä, jonka
oikeaa mieltä ja arvoa hänen ei nyt ollut aikaa muistella.
Lauri oli nyt jättänyt taaksensa tuon pienemmän hiekkakuopan ja ajoi sen
korkean kuusen ohitse, missä metsäpolut yhtyivät. Hänen tullessaan
lennähti varesparvi tästä suuresta puusta, ja hetken kovasti räpistellen
siivillään vaihettivat ne sijoja. Vihdoin pääsi hän maantielle. Vasta
täällä hengähti hän rauhallisemmin, vaikka yhä vielä vilkui taaksensa.
Nyt nousi hän toisinaan kuormalta ja käveli nopein askelin hevosen
rinnalla, sitä yhä kiiruhtaen; toisinaan hän taas heittäytyi rattaille
ja antoi hevosen kulkea niinkuin se itse tahtoi.
Olipa tänä yönä kuutama, vaikka kuu nousi hyvin myöhään, vasta noin
yhdentoista aikana iltaa. Nyt kello jo oli yli kahdentoista ja kuu alkoi
kumottaa puiden latvojen välistä. Kirkkaassa valossa seisoivat hongat
synkkinä ja jäykkinä kuin raudasta valettuina.
"Minkähän näköistä nyt on hiekkakuopassa", ajatteli Lauri.
Hän oli ennättänyt Uotilaan ja ajoi tuota metsän läpi raivattua tietä
pihamaata kohden, mihin kuun valossa ulottuivat pimeät ja jyrkät varjot
rakennuksista.
Avoimen vajan edustalla riisui hän vanhan hevosen ja antoi sen mennä
mihin tahtoi. Itse päästi hän emännän huivin ja otti sen mukaansa.
Synkkä ja kamala oli nyt mielensä, kun hän astui hiljaista pihaa.
Yksinään oli hän nyt. Emäntä oli, niinkuin Lauri oli tahtonut, poissa
hänen tieltänsä. Vaan eiköhän se, vaikka näkymättömänä, vielä ollut
häntä lähellä? Kastepisarat maassa kimaltelivat hänen kyyneleinänsä,
kuun valossa oudosti loistavat pienet lasiruudut aitan oven ylipielessä
katsoivat Lauriin emännän silmillä. Portaat sanoivat hänen nimessään
surullista "terve tultua", ja suuri tupa kyseli koko pimeän,
ijäisyydeltä tuntuvan yön aikana häneltä, missä emäntä raukka, tuo hyvä
viaton emäntä oli.
Ajatus Liisaan, joka ennen usein ja riemullisesti oli häntä
elähdyttänyt, pakeni Lauria tänä yönä eikä mistään mailmassa tullut
ainoatakaan sovinnon ja lohdutuksen muistoa väsyneelle, valveutuneelle
ja rikoksen alaiselle isännälle.
Ammoin aamulla uinahti hän rauhattomaan uneen.