V.

Ristimäen metsässä.

Rukiinleikkuu oli nyt tehty. Tiheät kuhilaat seisoivat vainioilla, ja

muutamat riihet oli jo puitu. Toukovilja kellerti kaikkialla, ja sitäkin

oli jo ruvettu leikkaamaan.

Uotilassa oli tapa lopettaa leikkuu jollakin talon kaukaisemmista

pelloista. Niinkuin kertomuksemme alussa kerrottiin, kuului Uotilaan

muutamia salopeltoja, jotka olivat noin puolen peninkulman päässä

talosta. Ne olivat tänä vuonna kauralla, ja tavan mukaan oli nämä n. s.

Järvenpääpellot jätetty kauimmin leikkaamatta.

Isäntä oli ruistalkoon jälkeen saanut ikäänkuin rauhaa sydämeensä. Ei

niin että hän olisi tukahduttanut rakkautensa; päinvastoin oli se

innokkaampi nyt kuin koskaan ennen. Hänen rauhansa tuli siitä, että se

epävarma, salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä,

halu saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänestä

kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli

auttava häntä hänen toivonsa perille. Tämä oli vain sattuman vaikutusta.

Tyhjä, miltei miettimätön sana oli itävänä siemenenä pudonnut Laurin

sydämeen, jonka myötäiseen maaperään se juurtui. Se taimi, joka siitä

kasvoi, rehotti siellä, se kietoi oksiansa kaikkialle ja tukahdutti sen

rauhattomuudenkin, joka siellä oli vallinnut.

Ja tämä sana, ja se ajatus, joka siinä oli, oli kuitenkin niin outo

Laurin omalle sydämelle! Lauri tarttui siihen kuin hukkuvainen tarttuu

korteen, sen heikkoutta huomaamatta.

Kun isäntä nyt hiljaisuudessa katseli nuorta kaunista Liisaa, katseli

hän häntä sillä tyynellä, iloisella tunteella, että hän kerran oli

sanova Liisaa omaksensa. Ja samalla tunsi hän vaimoansa kohtaan, jolla

ei kaikesta tästä ollut haimiakaan, sitä hellyyttä, mikä on verrattava

siihen tunteeseen, jota usein vastoin tahtoammekin tunnemme erotessamme

jostakin paikasta, vaikkapa se meistä arvotonkin on. Eroaisihan Laurikin

hänestä. Leenan oli lähteminen pois antaakseen sijaa Laurin nuorelle

onnelle, joka ei voinut eikä saanut viihtyä tämän naisen nuhtelevain

silmäin varjossa.

Käytöksessäänkin osotti Lauri selittämätöntä, milloin suoraa, milloin

miltei arkaa ystävyyttä Leenaa kohtaan. Hän tosin ei katsonut Leenaan,

kun häntä puhutteli, mutta äänensä oli sula ja hellä, kuin heikkoa ja

kivuloista lasta puhutellessa. Uotilan yleensäkin tasainen ja rauhaisa

jokapäiväinen elämä ei koskaan ollut kulunut rauhallisemmin kuin juuri

tähän aikaan.

* * * * *

Syksy oli alkanut hyvin sateisena, mikä suuresti viivytti leikkuutyön

loppua. Erittäin sateinen oli se päivä, jona isäntä oli määrännyt että

kaura oli leikattava Järvenpääpelloilla, ja sen tähden täytyikin lykätä

tämä työ vastaiseksi. Rajusti tulvaileva sade oli maantiehen kaivanut

vakojen tapaisia ojia ja veteen upottanut noromaat.

Erittäin hävitellen oli raju-ilma kulkenut sen maantien-osan yli, jota

Uotilan oli kunnossa pitäminen. Tätä tien-osaa oli yleensä vaikea pitää

voimassa, se kun, osaksi malkasiltaa myöten, kulki hyvin rämeisen ja

vetisen maan poikki.

Vähemmän osan tuota siltaa oli rankkasade ja vedentulva turmelleet, ja

se vaati pikaista korjaamista. Mädänneet puut olivat painuneet ja tie

oli sen tähden arveluttavalla tavalla laskeutunut.

Malkasillan korjaaminen ei tosin vaatinut kovin suuria työvoimia, mutta

tämä työ oli nyt varsin vaivoiksi, kun kaikki väki hyvin tarvittiin

salopelloilla, että tavan mukaan saataisiin yhdessä päivässä vilja

siellä leikatuksi.

Isäntä otti korjaus-työn tehtäväkseen.

Se päivä, joka tuota ankaraa sade-ilmaa seurasi, oli selkeä ja suloinen

syyspäivä. Sadepisarat kimaltelivat maassa, raitis tuuli lennätteli

keveitä hattaroita taivaalla.

Isäntä valmisti kaikki huomispäiväksi, jolloin leikkuu

Järvenpääpelloilla oikeastaan oli määrätty tapahtuvaksi. Väen piti

kuitenkin jo tänään iltapäivällä lähteä sinne, illalla aloittaakseen ja

seuraavana aamuna ani varhain jatkaakseen kiireistä työtä. Yö oli

vietettävä ladoissa tuolla harvaan asutussa salossa.

Osa eväästä piti heidän nyt jo ottaa myötänsä; seuraavana päivänä

iltapuolella oli emäntä itse tuleva sinne, tuoden ne juomat ja

herkkuruo'at, jotka tavan mukaan annettiin leikkuun päätettyä. Itse oli

Lauri jäävä kotiin turmeltunutta malkasiltaa korjaamaan. Näin oli

toimelias isäntäväki kaikki valmistanut.

Iltapäivällä läksi Lauri vähän syrjässä olevaan ja synkkään Ristimäen

metsään kaatamaan soveliaita puita malkasiltaa varten. Tästä metsästä

oli Uotilan torpparit kielletty kaatamasta metsää tarpeisiinsa. Vain

talo itse otti sieltä halkoja ja hirsiä.

Lauri ajoi vankkurissaan. Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä,

jonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän huomiota

puoleensa.

Hyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän ajettu

metsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa, minkä

takana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä

mäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.

Oikealla puolella siitä rehotti tuuheat, korkeat ja synkät kuuset,

joiden alemmista, osaksi kuivettuneista oksista riippui pitkiä, harmaita

hakanoita. Maa kellahti ja loisti valkoiselta jäkälistä ja

suosammaleista. Rytöjä ja tähteitä puista, jotka oli kaadettu pärepuuta

varten, retkotteli kaikkialla maassa lahonneiden kantojen ja

sammaltuneitten kivien välillä.

Lauri tunsi hyvin tuota jylhää, vakavaa ja synkän ylevää metsää, ja

luonto ikäänkuin käski häntä vaipumaan sisimpiin ajatuksiin. Hän

ajatteli lemmittyä tyttöänsä, olivatko tämän ajatukset koskaan

rakkaudella kääntyneet häneen ja eikös Liisakin odotellut sitä hetkeä,

jolloin Lauri voisi kutsua hänet Uotilan emännäksi.

Näistä harhailevista ajatuksista heräsi hän kun hevonen oli poiketa

tieltä eräässä kohden, missä aita viime vuodelta asti oli ollut maassa,

sillä talvitie kirkkoon kulki siinä metsän läpi. Lauri hoputti taas

vanhaa hevostansa. Kahden oravan kuultiin mäiskivän petäjissä, joiden

notkuvilla oksilla ne ikäänkuin kiistellen toisiansa juoksuttivat.

Variksen rääkkyvä ääni kuului kaukaa, ja sitten oli taas hiljaa

metsässä; tuulen tasainen tohina havupuiden latvoissa vain ylensi

hiljaisuutta siellä.

Luonnon viaton rauha levitti sovinnollista syliänsä rauhattomalle

ihmissydämelle. Sen vakavuudessa leikitteli eräs ilon vivahdus, kun

yksittäiset päivän välkähdykset valaisivat kanervikon, joka oli täydessä

ihanuudessaan vaaleanpunaisine kukkasineen ja raittiilla vihreydellään.

Puolat punoittivat, kärpässienet hohtivat ja kaadetut, kuivettuneet

männyn ha'ot, jotka halkojen hakkuusta olivat jääneet, punertelivat

päivän paisteessa, kunnes näiden takana kulovalkean polttama maa levisi

kamalassa, synkässä, kolkossa muodossaan.

Kun nyt Lauri hiljaa ajoi eteenpäin, johtui mieleensä mitä pappi viime

pyhänä oli saarnassaan sanonut, ettei varpunenkaan putoa maahan, ellei

Jumala sitä salli, ja että kaikki mitä tapahtuu alkuansa on Jumalan

tahdosta lähtenyt. Eiköhän siis sama Jumala ollut tuonut tuota nuorta

tyttöä Uotilan rauhalliseen taloon? Kenties tahtoi Jumala sillä

ilmoittaa Laurille, että Lauri oli vannonut väärän valan, jota hän ei

voinut pitää, kun hän kerran lupasi rakastaa vaimoansa myötä- ja

vastoinkäymisessä. Olihan sama Jumala nyt opettanut hänelle mitä rakkaus

on ja kuinka rakkauden elämä aviopuolten kesken saattaa olla heille

runsaaksi siunaukseksi, kun päinvastoin kylmä mieli tuottaa surua ja

onnettomuutta. Eikös ollut Jumala juuri sen tähden kun oli ollut

lapsilla siunaamatta heidän avioliittoansa tuominnut heitä lähestymään

vanhuuden päiviä noiden yksinäisten honkain vertaisina, jotka

kuivettuvat ja jotka rajutuuli viimein kaataa sille hietanummelle, missä

ovat kasvaneet.

Tätä ajatellessaan oli hän joutunut syvälle metsään, joka nyt synkkänä

ja tiheänä kasvoi kummallakin puolen juuri tuon kapean ja mutkaisen tien

vieressä.

Oikealta tuli toinen tie hämärästä metsästä ja yhtyi siihen, jota Lauri

ajoi. Korkea ja tuuhea kuusi seisoi siinä, jossa nämät tiet yhtyivät

toisiinsa. Kuusesta lennähti kiivaasti rääkkyen muutamia variksia,

pelästyen sitä hälinää, jota vankkurin pyörät nostivat erämaassa.

Nämät tiet kulkivat yhdessä, kunnes toinen poikkesi metsään, vieden

hiekkakuoppaan, jossa nuoria kuusia ja mäntyjä nousi syvästä, joku

kymmenkunta vuotta takaperin jätetystä kuopasta.

Missä metsä oli tihein kohtasi avattu veräjä, ja tie kulki siitä aidan

toiselle puolelle.

Aitaa ei nyt enää näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja kolkkoa. Vain nuo

suuremmaksi osaksi nurmettuneet raitiot todistivat, että ihmiskäsi oli

puuttunut luonnon ylevyyteen ja alkuperäiseen jylhyyteen.

Syyttömään sydämeen olisi tunkenut aavistus Jumalan korkeudesta ja

kaikkivallasta, nähdessä sitä sanomattoman juhlallista näkyä, jota tuo

ikivanha metsä tarjosi, kun tie suikerteli kuusten synkkäin tyvien

välitse ja tiheät vihreät havulatvat olivat sen holvilakena ja

hiljaisuus oli niin syvä ja rauhaisa. Lauri oli vaipunut hämärään

sydämeensä eikä huomannut mitä hänen ympärillänsä oli.

Joskus tie vähän aukeni ja pieni aho alkoi. Siinä oli lätäköitä, jotka

rankka sade oli tehnyt, ja sanajalkoja, joita syyshallat vähän olivat

näpistelleet, ruskeina kohosi kaikkialla maasta. Sitten metsä taas

miehen sulki synkkään varjoonsa.

Tie oli nyt vähitellen laskenut alas syvään laaksoon, jonka kummallakin

puolen kohosi kankaita, joilla kasvoi havumetsää. Täällä laaksossa kävi

tie vetiseksi ja tukalaksi kulkea, jonka tähden Laurin taas täytyi

tarkemmin pitää silmällä, kuinka hevonen astui tuota koleaa, kivistä

tietä.

Yht'äkkiä teki tie milt'ei ympyrän mutkan toista kangasviertä kohti,

jossa raitiot luikertelivat kivien lomitse ja vihdoin päättyivät

syvänteeseen, josta monta aikaa takaperin oli otettu hiekkaa ja jossa

nyt kasvoi varsin hyvä metsä.

Tähän pysähtyi Lauri, riisui hevosen valjaista ja pani sen rauhassa

syömään. Itse etsi hän malkasiltaan sopivia puita, jonka tehtyään hän

rupesi työhön.

Mutta tänä iltana kävi työ huonosti nuorelta isännältä. Hän kaasi kyllä,

rivakkaasti iskien kirveellänsä, puun toisensa perästä; mutta kun puut

alkoivat notkua ja horjua ja viimein omituisella huokaavalla äänellä

ryskyen putosivat maahan, seisahtui hän ja kuunteli tuota outoa ääntä

erämaassa, vieläpä kauan sen vaiettuakin.

Kun hän sitte karsi puut ja hakkasi tyvet tarpeellisen mitan mukaan,

keskeytti hän usein työnsä, istuutui kivelle ja vaipui syviin

ajatuksiin, kunnes jonkun linnun lentoon lehahtaminen tai se ryminä,

joka syntyi siitä, että joku kivi vieri hiekkakuoppaan, sai hänet taas

työhön ryhtymään.

Se oli pitkä ja raskas ilta Laurille, joka ei koskaan ollut osaansa niin

katkeraksi tuntenut, kuin tuolla synkässä salossa, missä hän vapaasti

sai vaipua ajatuksiinsa. Jos emännän, joka hänkin oli yksinänsä tuolla

hiljaisessa talossa, olisi ollut yhtä raskas, kyllähän Laurin olisi

käynyt häntä sääliksi. Mutta mitäpä Leena tiesi Laurin murheista ja

taisteluista ja mitäpä ne olisivatkaan huolestuttaneet tyyntä, aina

muuttumatonta emäntää, vaikka hän olisikin tietänyt niistä! Milloinkahan

koko tämä tuskallinen aika oli päättyvä koskei Jumala tahtonut kuulla

häntä, vaikka hän joka hetki oli Jumalaa rukoillut.

Lauri oli taas käynyt istumaan ja istui kauan kädet otsalla ja

kyynäspäät polviin nojaten. Ruskea, aaltoileva tukka valui käsille,

jotka peittivät hänen tavattoman valkoisen ja tasaisen otsansa, mikä

näytti olevan aiottu todellisen tunnonrauhan vallittavaksi. Huulensa

olivat tiukasti umpeen pinnistetyt. Koko hänen asentonsa osotti yhtä

paljon uskaliaisuutta kuin maltin puutetta.

Päivä oli jo aikoja mennyt maille. Tarpeellinen määrä puita oli jo

maassa hakattuna. Vähitellen levisi hämärä synkkäin honkien välille

kolkossa maisemassa.

Vihdoin nousi Lauri äkisti istualta, kun hän huomasi syysyön

saavuttavan, ja iski voimalla kirveensä lähellä olevaan puuhun, johon se

jäi seisomaan. Hän rupesi nyt vankkuriin kantamaan hakatuita malkapuita,

kotimatkalle valmistautuakseen.

Mutta siitä räjäyksestä, jonka tuo voimakas isku oli synnyttänyt,

lohkesi hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä, jonka alusta syvältä oli

syöty, vierien alas ja vieden myötänsä muutamia hoikkia mäntyjä, jotka

melkein haudattiin hiekkaan ja someroon. Kauan sen jälkeen lohkeili

vielä vähempiä kappaleita töyräästä ja varisi suhisten kuopan pohjaan.

Oli kuin tämä hyvin tavallinen tapaus olisi herättänyt nukkuvaisen

ajatuksen Laurin sydämessä. Hän katseli ympärilleen. Hän näki, kuinka

ylempänä hänestä tuon syvän hiekkakuopan reunoja ympäröitsi honkien

riippuvat juuret, joidenka alle mustat varjot kuvautuivat. Siellä

kellerteli moni noista metsän ikivanhoista sankareista, jotka talven

myrskyt olivat kaataneet. Niiden kiertyneet juuret, ikäänkuin

kuolemantuskassa ollen, kohosivat haudastansa, missä kaikki näytti

olevan vihitty kuolemalle, joka ääneti ja kamalana joka vuosi vaati

uhriansa.

"Jos hän lepäisi noiden alla", virkahti Lauri hiljaa ja katseli kamalin

silmin uutta vieremää, "ei hän silloin enää olisi tielläni."

Silloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen

takanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän

tuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen

sydämeensä ja hän kääntyi äkisti.

Silloin painuivat oksat erillensä, hiljaa kahisten, ja emäntä seisoi

Laurin edessä, joka tällä hetkellä ei voinut torjua sydämestään tuota

kauhistuttavaa tunnetta, ettei se ollut elävä ihminen, joka näin

ilmestyi hänen eteensä.

"Mitäs täällä teet?" kysähti Lauri jyrkästi Leenalta, joka nyt seisoi

aivan hänen vieressään.

Emäntä pani huivinsa, joka hänellä oli ollut päässä, vankkuriin ja

rupesi heti tyynesti auttamaan Lauria malkapuita vankkuriin latoessa,

jota tehdessään hän tavallisella tasaisella äänellään sanoi:

"Kun lehmät jo aikoja olivat tulleet kotiin ja olin saanut karjatyöt

tehdyiksi, ja kun ei isäntää eikä hevostakaan näkynyt kotosalla, vaikkei

täällä olisi pitänyt olla monen tunnin työtä, tulin minä tänne

tiedustelemaan. Eihän koskaan tiedä kuinka käy". Sitte lisäsi hän, puuta

tarkasti kuormaan sovitellen, "ikävä tulikin minun ollessani yksin

suuressa talossa, kun kaikki työ oli lopetettu."

"Kyllä se täälläkin pian loppuu", vastasi isäntä hiljaa.

Isännältä kysymättä, miksi hän niin kauan oli viipynyt, kertoi emäntä,

Lauria yhä auttaen, kuinka väki hyvään aikaan miehissä oli lähtenyt

Järvenpäälle, jotenka siellä kyllä saataisiin kaikki leikatuksi

huomenna. Itse oli hän leiponut nuorta leipää ja valmistanut kaikki,

mitä hänen huomenna oli vietävä vä'elle. Paljon oli hän tänä iltana

saanut käsistänsä. Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt

siitä asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut.

Emännän tätä kertoessa ei Lauri paljon puuttunut työhön.

Tuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla

pyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä. Joskus astui hän

askeleen syrjään, kuunteli päin haudanhiljaista, metsää, mutta ei mitään

ääntä kuulunut, ei lintukaan liikahtanut, eikä mikään tuulenhenki

huokunut havupuissa. Vain tuo vanha hevonen, joka kuultuansa puhelevain

tutut äänet oli lähestynyt hiekkakuoppaa, kuului lähellä heinän korsia

appaavan.

Hiljaa lähestyi Lauri emäntää ja kysyi aralla, matalalla äänellä:

"Kohtasitko ketään metsässä?"

Emäntä loi silmänsä häneen, mutta Lauri oli samalla kumartunut ja oli

käsin toisessa vankkurin pyörässä. Emäntä vastasi samalla tyynellä

äänellä kuin ainakin:

"Kuka täällä olisi pimeänä yönä. Ovathan torppariemme metsät tuolla

lammen rannalla asti."

Nyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja

sanoi oudolla, rohkealla äänellä:

"Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse

kuusten juurille."

Emäntä katsoi vieremään ja sanoi: "Hiekka on hyvää laatua ja olisi hyvä

olemassa kodissamme."

Kun hän näki Laurin katselevan ympärillensä kirves kädessä, kysyi hän,

aikoiko Lauri vieläkin hakata puita.

"Yhden vain vielä, mutta se on riittävä", vastasi Lauri ja lähestyi

suurta honkaa, jonka vieressä vankkuri seisoi. Voimalla rupesi hän

iskemään sen mahtavaan tyveen, niin että kaarnaa pirskui kaikkialle.

Mihin kaarnan pirskat putosivat ei enää syvästä pimeydestä käynyt

näkeminen. Vaikea oli nyt synkkäin puiden välistä nähdä kirveen kirkasta

terääkään.

"Ei se malkapuuksi ole sopiva", sanoi emäntä vähän kummastuen, mutta

hänen äänensä kuului kuin ainakin, kun hän miestänsä puhutteli,

kunnioittavalta ja miltei nöyrältä.

"Kyllä se sopii", sanoi isäntä, purren hampaansa yhteen.

Samalla emäntä, joka juuri oli kyyristynyt puun vieressä seisovan

vankkurin yli, tuskalla tunsi, että kirves oli käynyt hänen

olkapäähänsä. Emäntä päästi hiljaisen tuskanhuudon ja sanoi puoleksi

nuhtelevalla, puoleksi nöyrällä äänellä:

"Sinä iskit minuun!"

"Niin, sen minä teen", huusi Lauri, joka nyt hillittömästi raivoten iski

raskaan kirveen maahan vaipuneen emäntänsä päähän. "Sen minä teen! Nyt

on vihdoin aika sinun kuollakin."

Kirves kävi syvälle. Ei huutoa, vain vavahdus seurasi siitä. Emännän

ruumis oli pitkänänsä hiekalla.

Ryminästä lennähti pienoinen lintu pyörryksissä oksaltaan, liipoitteli

hetken siivillänsä, ja sitte oli taas vallan hiljaista kolkossa

korvessa.

Lauri makasi maassa kumartuen murhatun yli, kuunnellakseen oliko hän

todellakin kuollut.

Sydän ei sykkinyt enää. Ei vähintäkään liikuntoa näkynyt. Kuollut oli

poloinen, hiljainen nainen, joka ei edes kuolemansakaan hetkenä tietänyt

mitä pahaa hän oli tehnyt isännälle ja miehellensä, miksi hän

rangaistukseksi oli ansainnut kuoleman. Ei kuullut Lauri vaimonsa

kaipaavia, katkeroita jäähyväisiä hänelle. Kuolleitten äänet eläville

kuuluvat hitaasti, mutta soivat sitte kauan, kauan sydämen äänettömissä

majoissa.

Kun Lauri näki, että Leena oli kuollut, tunsi hän kamalaa iloa ja

samalla tuskallista kauhua siitä työstä, jonka oli tehnyt.

Verestyneen murha-aseen piti hän vielä kädessä, kun äkkiä nousi maasta,

kuunnellen kuuluisiko ääntä metsästä. Ei, kuoleman hiljaisuus vallitsi

siellä. Hän oli yksin, yksin murhatun naisparan kanssa. Mutta yöstä ja

pimeydestä ja hiljaisuudesta kuuli hän tuhansien äänten huutavan

hänelle: "Mitäs olet sinä tehnyt?" ja milt'ei tunnotonna tupertui hän

vankkuria vastaan.

Miemoksistaan ailahti hän, kun kuuli, kuinka hevonen päristäen haisteli

emännän lämmintä verta. Lauri nousi varovasti, kuunteli taas, sillä nyt

oli hänestä joka hetki kuin korpi olisi kaikunut ääniä ja tulevain

askeleita. Sitte peitti hän tarkasti murha-aseen vankkurissa olevain

puiden väliin ja valjasti hevosen, ikäänkuin pitääkseen kaikki varalla

pakoa varten. Mieluimmin olisi hän yksin ja jalkasin tahtonut paeta

metsästä, joka oli hänen verisen työnsä ainoa näkijä, mutta ensin täytyi

hänen kuitenkin piilottaa emännän ruumis.

Vielä kerran katseli Lauri ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Kun kaikki

oli ääneti kuin ennenkin, nosti väkevä mies tuon hoikan naisen ruumiin

helposti maasta, ja kantoi sen hiekkakuopan sisäreunalle. Siellä asetti

hän sen syvälle noiden pitkälle ulkonevain juurien alle.

Kun hän näin oli kumarruksissaan puiden vääntyneitten juurien alla

kauhea taakka sylissään, jäätyi hänen verensä, sillä hän kuuli selvästi

syvän huokauksen, joka ikäänkuin korkeudesta tunkeutui hänen luoksensa

pimeydestä.