IV.

Leikkuu-aika.

Kun nyt emäntä taas oli ruvennut talouttansa hoitamaan, näytti elämä

Uotilassa kaikissa kohdin asettuneen entisilleen. Syytä oli kyllä uskoa

että näin oli laita.

Isäntä, joka taas ja kenties ahkerammin kuin koskaan ennen johti tuon

suuren talon ulkotöitä, oli kodissansa ääneti ja umpimielinen kuin

ainakin, mutta hänen käytöksessään emäntää kohtaan ei milloinkaan

huomattu vähintäkään tylyyttä. Yhdessä he neuvottelivat talon asioista

ja jakoivat keskenänsä ne huolet ja ilot, jotka vaihteleva aika toi

Uotilan tuville.

Sen vain olisi tarkempi silmä kuin emännän voinut huomata muutokseksi

isännän oloissa, että hän nyt, kun hän työstä oli vapaa, useammin kuin

ennen otti raamattunsa hyllyltä ja luki siitä ääneti itsekseen.

Niinikään oli hänen nyt tapa joka sunnuntai-aamu hoputtaa emäntäänsä

valmistautumaan kirkkomatkalle. Kirkossa istui hän penkissään

järkähtämättä saarnastuoliin katsellen ja tarkasti papin sanoja

kuunnellen tai virsikirjastaan lukien. Ja kun virret veisattiin, lauloi

Laurikin, eipä kuitenkaan niin kuin ennen, jolloin hänen voimakas

äänensä rauhallisna ja heleänä ikäänkuin johti seurakunnan monisävelisiä

ja vapisevia ääniä -- nyt kuului Laurin ääni heikommalta ja vähän

epäselvästi. Oli kuin hän olisi pelännyt, että oma äänensä liiankin

selvästi ilmoittaisi Jumalalle kuinka hänen sydämensä oli laita.

Ja tähän sydämeen juurtui päivä päivältä yhä syvemmäs kamala ajatus,

joka uhkasi vihdoin vallita hänet kokonaan. Yön unettomina hetkinä ja

useinpa keskellä päivän vaivaloista työtäkin mietiskeli hän:

milloinkahan se päivä viimeinkin ennättää, jolloin emäntä kuolee.

Olihan emännän kova sairaus Lauria totuttanut hänen kuolemaansa

odottamaan. Nyt oli kuin ei hän enää olisi voinut jättää tätä ajatusta.

joka monimuotoisena lähestyi häntä, vuodattaen hänen sieluunsa, hänen

oman kurjuutensa ja heikkoutensa katkeria tunteita. Tätä tietäen ja

tuntien hän taika-uskoisella hurskaudella ahkeroitsi käydä kirkossa ja

tahtoi Jumalaa rukoilemalla saada syntiset ajatuksensa anteeksi. Mutta

näitä ajatuksia hän kuitenkin rakasti, eikä niitä oikein katunutkaan, ja

kun hän pitkällisistä rukouksista palasi työhönsä, kantoi hän aina kuin

ennenkin noita vanhoja ajatuksia sydämessään, päivä päivältä yhä

syvemmin siihen juurtuneina.

Kun nyt kevät oli ohitse, oleskeltiin yhä harvemmin huoneissa, ja

kiireiset ulkotyöt vaativat useimmiten, että kaikki palkolliset ottivat

niihin osaa. Emännän täytyi sen tähden usein luopua Liisasta, pellolla

tehtävää työtä varten.

Siellä oli usein tapa jakaa työ niin, että Liisa ja Harttu joutuivat

työskentelemään yhdessä. Isäntä sitä tuskin huomasi, kenties sen tähden,

että ahkera työ hetkeksi poisti osan niitä ajatuksia, joita hän

mielessään kantoi, kenties senkin tähden, että hän tosiaan oli liian

ylpeä köyhää renkiä pelätäkseen. Kyllähän Lauri tiesi, että hän itsekin

oli nuori ja yhtä pulska kuin Harttu. Ja olihan hänen tietäminen, että

köyhä tyttö pitäisi enemmän hänen varakkaasta talostansa kuin Hartun

tyhjistä kourista. Mutta mitäs arvoa tällä kaikella oli Liisalle ja

isännälle niin kauan kuin emäntä eli? Vaimo parka, vielä hyvin nuori,

vain kaksikymmentä ja pari vuotta, ja hän oli kuitenkin oman miehensä

mielestä jo elänyt liiaksi. Lauri vihasi tuota yhä karttuvaa punaa

vaimonsa kasvoilla, jotka äsken, kärsityn kovan taudin perästä, olivat

sangen vaaleat ja laihat, ja joskus, kun nuo pahat ajatukset olivat

hänessä liian suuren vallan saaneet, oli hän tahtonut jättää koko talon

ja seudun, mitkä joka päivä muistuttivat häntä hänen sydämensä

rauhattomuudesta.

Tulivat nyt kesän kiireiset työt, ensin heinänteko ja viimein

rukiinleikkuu. Silloin oli isäntäväkikin niityillä ja pelloilla. Tuo

hupaisa ja yhteinen työ houkutteli nuoria sekä vanhoja leikillisiin

puheisiin. Eri saroilla kilpailivat kirjaviin vaatteisiin puetut joukot

toistensa kanssa, mikähän sarka ensiksi joutuisi leikatuksi, ja

useimmiten tapahtui, että siellä, missä Harttu ja Liisa leikata

häärivät, ensiksi saatiin tehtävä tehdyksi. Silloin kävi väki pellon

pientarelle istumaan, ja kun siinä levättiin ja odoteltiin, että muutkin

valmistuisivat uusilla saroilla kilpailua jatkamaan, oli poikien tapa

kerskailla ripeistä ja kauniista tytöistä, jotka olivat auttaneet heitä

kilpatyössä voittamaan. Vanhat kiittivät ahkerimpia ja kokivat heidän

voimastansa ja uutteruudestaan päättää, niistäkö vastaisuudessa

pariskunta syntyisi. Silloinpa aina kuultiin Harttua ja Liisaa yhdessä

mainittavan. Harttu yhtyi leikkiin, mutta Liisa nauroi vain ja otti

sirppinsä, taas työhön ruvetakseen. Kuulihan Laurikin tuon puheen, ja

hän hymyili kummallista hymyä, jota ei itsekään voinut oikein selittää.

Ruistalkoon loputtua oli Uotilan väki vanhan tavan mukaan käskenyt

pelimannit taloon, ja pitkälle pimeään elokuun yöhön tanssia

tepisteltiin tuvassa ja huviteltiin täydestä sydämestä.

Kerran kun tanssi juuri oli parhaillansa, lähti Lauri ulos pihalle ja

astui vitkastellen sen poikki sitä tietä kohden, joka suurelle

maantielle johdatti. Etsikö hän ketään, jota ei tuvassa ollut, vai eikö,

sitä ei voitu tietää.

Näin kävellessään yön hiljaisuudessa, kuuli hän pian vain kaukaa

tanssivain töminää tuvassa ja viulujen kimeitä ääniä, mutta lähellä

taloa olevasta avonaisesta vajasta kuuli hän selvästi kahden ihmisen

äänen, jotka hiljaa puhuivat keskenänsä.

Lauri seisahtui äkkiä, sillä toisen ääni oli hänelle hyvin tuttu. Se oli

vieno naisääni. Se oli Liisan ääni. Kuka toinen oli, ei Lauri äänestä

voinut päättää; sen hän vain kuuli, että se oli miehen ääni. Mutta

selvästi kuuli hän mitä vajassa puhuttiin, kun siinä rauhatonna seisoi

kuunnellen.

Ne, jotka siellä keskenään puhuivat, näyttivät istuvan vähän matkaa

toisistaan, sillä he puhuivat aivan selvästi, vaikka kaiketi koettivat

hiljentää ääntänsä.

Niihin sanoihin, jotka Liisa oli lausunut kun Lauri ensin kuuli hänen

äänensä, vastasi toinen, hetken ääneti oltuansa: "Kyllähän se niin on,

ettei meillä kummallakaan ole mitään, ja puutetta ja kurjuutta siitä

syntyisi, jos nyt joutuisimme yhteen."

"Niin, kyllä se on parasta, ettemme nyt asiaa ajattele", vastasi Liisa

tyynesti.

Taas vallitsi äänettömyys. Sitten kuului toinen ääni jatkavan:

"Kenties joku rikkaampi poika tulee ja kutsuu sinut luoksensa."

"Kyllähän se on mahdollista", vastasi Liisa, ikäänkuin tuntien oman

arvonsa, mutta salainen suru värähteli hänen äänessänsä.

"Niin, se kyllä saattaa tapahtua -- ja silloin pääset sinä omaan

valtaasi", sanoi toinen vitkaan.

"Hyvä on köyhän tytön, jolla ei mitään maailmassa ole, tulla omaan

valtaansa ja päästä palelemasta", vastasi Liisa.

Sen jälkeen oli hyvän aikaa aivan hiljaa vajassa. Laurikin oli vaiti,

eikä uskaltanut hengähtääkään. Vihdoin sanoi toinen, joka sanan

pontevasti lausuen, mutta ikäänkuin hän olisi tahtonut panna sanoihin

jonkinlaista leikillistä mieltä:

"Jos mulla vain olisi rahaa, kyllä sinut silloin ottaisin."

"Sen kyllä uskon", sanoi Liisa vakavasti, "ja hyvä se olisi. Mutta

Jumala ei sitä salli."

Nyt puhe taas keskeytyi. Kuului vain kuinka tupakkapiipusta muutamat

savut vedettiin ja sitä sitte pari kertaa hiljaa ja vakaasti koputettiin

pölkyn päähän. Hetken kuluttua sanoi Liisa:

"Tuletkos nyt tanssimaan?"

"Tulen", vastasi toinen.

Lauri vetäytyi nyt hiljaa vajan taakse. Kaksi henkeä lähti vajasta ja

astui käsityksin pihan poikki. Kun ovi valaistuun tupaan avattiin, näki

Lauri selvästi ovesta lähtevässä kynttilänvalossa, että, niinkuin hän

heti oli arvannutkin, toinen tupaan astuvista oli Harttu, jonka hän

ylpeästä astunnasta jo silloin, kun tuo mies Liisan seurassa kävi pihan

poikki, oli luullut tuntevansa.

Kun Lauri vähän ajan päästä tuli tupaan, näki hän, että Harttu ja Liisa

vielä tanssivat toistensa kanssa, mutta hän käänsi pois silmänsä heidän

puoleltaan ja rupesi korkealla äänellä puhuttelemaan vanhuksia ja laski,

ollen kovin iloinen olevinansa, leikkiä muiden tanssivain tyttöjen

kanssa. Sellaisena ei häntä oltu nähty siitä ajoin kun hän nai, ja sen

tähden hymyilivät vanhukset ja kiittivät emännän väkevää juomaa ja sitä

iloa, jonka oiva olut oli tuottanut isännälle ja kaikille vieraille

Uotilan reimassa talkoossa.

Mutta Lauri näki illempana, kuinka ei ainoastaan Harttu, vaan muutamat

nuoret ja varakkaat talonpojatkin, joita tanssi oli Uotilaan

houkutellut, loistavin silmin katselivat kaunista Liisaa. Usein, kun hän

kävi heidän ohitse, kuuli hän Liisan nimeä mainittavan ja näki kuinka

milloin mikäkin tanssi hänen kanssaan. Ja Liisa nauroi ja laski leikkiä.

Mutta Hartun luo meni hän itsestään ja vei hänet kerallansa tanssimaan.

Lauri laski vain leikkiä, niinkuin pihalta tupaan tultuansa, ja milt'ei

ylimielisesti pakinoitsi hän useamman tytön kanssa, sill'aikaa kun

tanssin meluisa ilo vallitsi tuvassa ja emäntä kanteli kuohuvaa

oluttaan, kunnes pelimannit väsyneinä viimeisen kerran viulujansa

vinguttelivat ja tanssijat lähtivät tuvasta, kauan vielä pihalla

jutellen.

Koko yön, sekä tuon hälisevän melun kestäessä että sitä seuraavassa

syvässä hiljaisuudessa, soivat Laurin korvissa sanat: "Mutta Jumala ei

sitä salli", samat sanat, jotka hän oli kuullut Liisan lausuvan ja jotka

miltei lumoavalla voimalla olivat iskeneet hänen rauhattomaan

sydämeensä, antaen hänen aaltoileville ajatuksilleen ikäänkuin tukevan

ankkurisijan. Pimeydestä, joka silloin vallitsi tuvassa, hiipivät nämä

sanat hänen vuoteellensa, sirkkujen kimeä laulu niitä toisteli, ja

tuuli, joka kaukaa kuului havumetsässä tohisevan, lennätti ne tuvan

ikkunoille ja sitte ulos ympäristöön. Hän vaipui puolinukuksiin, ja nyt

näytti hänestä kuin olisi hän kirkossa ollut ja koko seurakunta laulanut

samoja sanoja, jotka kuuluivat kuin riemuitseva jouluvirsi, kynttiläin

messinkikruunuissa ja penkeillä rauhattomasti liekutellen tuulen

viimassa, ja laulajain henki näytti kuin sumu nousevan kylmässä

kirkossa, jonka ulkopuolella äksyjen hevosten kuultiin hirnuvan, kun

ovet avattiin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin ja kertoi vakavasti nuo

sanat, jonka tehtyänsä hän astui kuoriin ja luki ne juhlallisesti,

ruumista hautaessaan, jolloin seurakunta meluten nousi penkeissänsä

laulaen: Jumala ei sitä salli. Mutta Lauri hymyili unissaan, ja

ylimielisesti hymyili hän silloinkin kun hänestä viimein näytti kuin

pappi olisi kääntynyt vaseti häneen ja kauan ja tiukasti häneen

katsellen sanonut: Jumala ei sitä salli! Silloin sammuivat kynttilät, ja

Laurista näytti kuin hän taas olisi seisonut yön pimeydessä vajan takana

ja kuullut naisen itkevän vajassa; hän ei tietänyt oliko se emäntä vai

toinenko, mutta hän olisi kuitenkin mielellään tahtonut kysyä, miksi

nainen itki, kun hän oli iloinen, vaan hän ei löytänyt vajan ovea ja

hänen täytyi jäädä ulkopuolelle.

Näin ajeli rauhattomat unelmat nuoren isännän sydämessä, kun muut

tuvassa nukkuivat rauhaista ja sikeää unta talkoopäivän iloisesta ja

väsyttävästä työstä.