Kotimatkalla kirkosta oli Hartun ja Liisan aamuinen puhe johtunut
isännälle mieleen, ja paljon ajatteli hän, kuinka onnellisia nuoret
kuitenkin ovat, vaikka ei heillä olekaan mitään maallista omaisuutta.
Sitten tuli hän myös ajatelleeksi, kuinka tyhjältä ja kolkolta hänen oma
iso talonsa usein kyllä tuntui hänestä. Vielä autiommalta ja
halvemmaltahan se oli tuntuva hänen vanhoilla päivillään, kun ei enää
ollut hänellä voimia tehdä työtä.
Ensimäistä kertaa tunsi hän tyytymättömyyttä osaansa ja melkeinpä
tylyyttä vaimoaan kohtaan, ja raskaalla mielellä tuli hän vihdoin
Uotilan taloon.
Kun hän astui tupaan, liikkuivat kaikki siellä tavallista hiljaisemmin
ja varovammin.
Hän koputti lumen jaloistansa ja pani pois lakin luotansa.
Kun hän sitten katsahti ympärilleen lieden ja leimuavien päreitten
tulesta huonosti valaistuun tupaan, ei hän voinut nähdä emäntää.
Pöydälle oli jo kuitenkin kannettu iltaruoka ja lieden ääressä seisoi jo
Liisa huuruvaa puuroa padasta vatiin ajamaisillaan.
Oli kuin olisi outo ajatus nyt äkkiä noussut isännän päähän, ja liedestä
kääntyneenä kysäsi hän masennetulla äänellä eräältä palvelijaltansa,
missä emäntä oli.
Toimeliaasti astui silloin esille vanha Kaisa, joka oli ollut
neljäkymmentä vuotta talossa, ja laihoja kuihtuneita käsivarsiansa
silitellen kertoi hän kielevästi, kuinka alati hilpeä ja terve emäntä
vähäistä ennen lounasta äkisti oli alkanut valittaa huonoa vointia,
josta hänen pian täytyi vaipua vuoteelle. Sitten oli kova kuume hänet
vallannut ja pannut hourailemaan. Houraillessaan oli emäntä usein
kysynyt isäntää. Kun ei häntä kuulunut, sanoi emäntä hänen kuolleen.
Sanoi että nyt oli toimitettava isot pidot, mutta että häneltä itseltään
siihen voimia puuttui. Tahtoi että hänen vanhempansa kutsuttaisiin
hautajaisiin, ja kun muistutettiin, että molemmat jo olivat kuolleet,
sanoi hän, että hän itsekin oli kuollut, arvellen, kenhän nyt Uotilan
emännäksi. -- Talolaiset olivat kyllä ehdittäneet hänelle kylvyn ja
vieneet sairaan emännän saunaan, parannusta siitä kuitenkaan
ilmaantumatta. Illempana oli emäntä nukkunut ja nukkui nyt levotonta
unta. Jumala yksin tiesi, oliko tämä tauti elämäksi vai kuolemaksi,
sillä niin ankarasti oli se emäntään iskenyt. Liisa oli nyt Kaisan
käskystä ja heti myllykylästä palattuaan ryhtynyt emännyyteen.
Kaisan laveasti kertoillessa emännän taudista, kuunteli Lauri, kuten
näytti, tarkasti joka sanaa muijan suusta, vaan todellisesti oli hän
niistä vain ymmärtänyt sen, että emäntä oli hyvin sairas ja suuri muutos
Uotilan oloissa ehkä oli tapahtuva.
Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut, otti isäntä pari kertaa
miettiväisesti otsaansa ja meni sitten katsomaan vaimoansa, joka
levottomassa unessa viskahtelihe vuoteellansa.
Se runsas puna, jonka kuume oli ajanut emännän poskille, sai hänet
terveeltä näyttämään; hän ei ollut moneen vuoteen ollut niin nuoren
näköinen, kuin nyt. Lauri seisoi hetken katsellen häntä, ja muisteli nyt
kuinka vaimonsa aina oli ollut hänelle hyvä ja avulias ja uskollisesti
hoitanut isoa taloutta. Ystävällisillä tunteilla häntä kohtaan palasi
Lauri siis tupaan.
Hänen tullessansa kantoi Liisa juuri puurovatia pöydälle, ja kaikki
istahtivat iltaselle.
Lauri söi kauan, mutta ei näyttänyt ruoka hänelle oikein maistuvan,
vaikk'ei hän sitä tahtonut näyttää. Hän ei myöskään ottanut osaa muiden
puheeseen, jotka kertoilivat mitä onnettomuuksia he elämässään olivat
saaneet kärsiä, eikä ollut heissä yhtään, jolla ei jotakin kerrottavaa.
Tänä yönä ei tahtonut uni ummistaa Laurin silmiä. Hänestä tuntui kuin
olisi emännällä ollut jostakin häntä nuhdella, mutta mitä se oli, siitä
ei hän päässyt perille. Hän ajatteli koko sitä aikaa, jona olivat
eläneet yhdessä aina siitä, kun hänet Uotilaan toi ja tähän hetkeen
saakka. Tiesihän aina olleensa hyvä, malttava häntä kohtaan ja Leenan
uskolliseksi ja toimevaksi vaimoksi. Kuinka ajattelikin, eivät voineet
ajatuksensa muodostua syytökseksi häntä itseänsä vastaan. Jos vaimonsa
nyt kuolisi, kyllä antaisi hän hänelle anteeksi mitä häntä vastaan ehkä
oli rikkonut, sillä eihän sitä paljo ollut.
Vihdoin nukkui hän.
Unet ovat usein niiden ajatusten lapsia, jotka päivällä tahdomme sulkea
sydämeemme. Ehdottomasti esiintyvät ne yöllä ivaillen ja kummallisina
sielumme silmälle. Semmoisiako kuvia päivän ajatuksista olivat ne, jotka
tänä yönä Laurin sielulle esiintyivät?
Hän näki unissaan vaimonsa kuolleena ja tuli nyt muun hautajaisväen
kanssa pois hänen haudaltansa. Tullessa Uotilan pihaan, kuului sieltä
soittoa vienosti kajahtelevan. Huoneen rappusilla seisoivatkin pitäjän
tunnetut pelimannit, ja ne menivät häntä vastaan ja heidän kanssaan
hänen oma vaimonsa, jonka hän äsken oli luullut haudanneensa. Hän oli
morsiuspuvussaan, tarttui hänen käteensä, ja nyt menivät he papin eteen,
joka uudelleen luki heille vihkimissanat.
Mutta etäällä suuressa salissa luuli Lauri näkevänsä kuinka Liisa seisoi
itkien, vaikka ei sitä voinut nähdä muut, kuin hän. Hän ei enää
kuunnellut papin sanoja, vaan katseli tuota itkevätä tyttöä, ihmetellen
minkä vuoksi hän itki. Kuta kauemmin hän katseli, sitä raskaammaksi kävi
hänen oma rintansa ja oli kuin olisi hänkin ollut itkeä.
Vihdoin hävisi tyttö hänestä yhä etemmäs, väliin hiljaa huutaen isäntää.
Silloin heräsi Lauri.
Aamukoitteen vienossa valossa näki hän todellakin Liisan vuoteensa
vieressä. Hän oli hänet herättänyt.
Äkisti kavahti Lauri tilaltansa ja kysyi vielä melkein unen horroksissa:
"Onko hän kuollut?"
Liisa ei kuullut hänen sanojansa, vaan sanoi hiljalleen:
"Emäntä tahtoo teitä puhutella", jonka jälkeen hän meni pois.
Lauri astui siihen kamariin, jossa emäntä makasi.
Hän oli aamupuolella yötä herännyt unestansa ja herättänyt Liisan, joka
makasi hänen luonansa, ja kysynyt isäntää. Hän näytti olevan päästään
aivan selvä, vaikka muuten hyvin heikko.
Kun Lauri istahti vuoteen laidalle, sanoi Leena vienolla äänellä
hänelle, että Jumala luultavasti oli lähettänyt hänelle kovan taudin,
koska hän niin äkkiä oli käynyt niin heikoksi ja voimattomaksi. Kauan
tullee hän olemaan kykenemätön emännyyttä pitämään. Paljon oli hän
tahtonut lähestyviin joulupyhiin varustaa, mutta se täytyi muiden nyt
toimittaa. Ja kun hänellä nyt oli terveempi hetki, tahtoi hän määrätä
Liisan hoitamaan taloutta hänen sairautensa ajaksi. Hän sanoi kuinka se
ja se oli tehtävä talon tavan mukaan.
Lauri istui äänetönnä ja vakaana, ja kuunteli tarkasti emännän sanoja.
Hänkin katsoi soveliaaksi, että Liisa sai talon emännyyden huostaansa,
ja oli mielissään, että emäntä itse niin sääsi. Emännän vaiettua, lupasi
isäntä, että kaikissa oli meneteltävä niinkuin hän tahtoi.
Pitkän puhumisen perästä oli emäntä väsynyt ja pyysi nyt isäntää hänelle
pyhästä raamatusta lukemaan.
Lauri otti kirjan esille, istuutui vähän etemmäs Leenasta ikkunan
viereen, josta hämärä valo yhä enemmin vaaleten tuli, ja luki selvällä,
vakaalla äänellänsä Luukkaan evankeliumin viidennentoista luvun, joka
kertoo tuhlaaja-pojasta.
Kauan ennen kuin Lauri lopetti lukemisensa oli kuume taas yltyvällä
voimalla vallannut emännän, joka ummistunein silmin makasi tilallansa.
Vaan Lauri ei sitä huomannut. Mitä pitemmältä hän luki pipliaa, sitä
enemmin teki hänen alkuansa hellä, hurskas sielunsa hänet itsensä
tuhlaajapojan kaltaiseksi, ja kuten tämä katuen palasi isänsä kotiin,
niin olisi hänkin tahtonut pyytää emännältä pahat ajatuksensa anteeksi.
Lukemisen vielä kestäessä oli Liisa tullut kamariin. Ääneti istahti hän
ja kuunteli mitä isäntä luki. Oli kuin ei olisi Lauri huomannut hänen
läsnä-oloansa, vaan hänen äänensä muuttui kuitenkin ja hänen ajatuksensa
näyttivät etenevän kauas tuosta hurskaasta vertauksesta, jota hän luki.
Kun hän oli lopettanut ja pannut pois piplian, katseli hän Liisaa, joka
vielä istui siinä sormet ristissä. Hän ei vielä milloinkaan ollut
Laurista niin kauniille näyttänyt kuin nyt, kun hän vielä ikäänkuin
kuunteli noita vaienneita sanoja.
Liisa loi silmänsä isäntään, jonka kanssa hän ei ennen ollut puhellut
monta sanaa, ja sanoi huolestuneena: "Voi, jos emäntä nyt kuolee!"
Lauri katsahti vaimoonsa ja alkoi sitten kertoa Liisalle kaikki, minkä
emäntä oli määrännyt. Liisa sai siitä paljon miettimistä, kuinka saisi
kaikki niin tehdyksi, kuin emäntä sen tahtoi.
Kohta sen jälkeen meni hän askareillensa tupaan, jättäen kamarin oven
auki, että kuulisi, tarvitsisiko sairas hänen apuansa.
Laurikin läksi ulos katsomaan renkien töitä. Vaan kauan ei hän viipynyt
poissa ennen kuin jälleen tuli tupaan, jossa kävi korjailemaan isoa ja
kallista nuottaa, mikä syyskalastuksessa oli rikkunut.
Tässä työssä oli hän sitten kauan tuvassa.
Monta sanaa ei hän kuitenkaan puhunut Liisalle, joka ahkerasti
askaroitsi talon monissa töissä. Ei rohjennut hänkään puhua monta tuolle
yhä harvapuheiselle, vakaalle isännälle; väliin kyseli hän kumminkin
talon tapoja, kun joku uusi työ oli tehtävä. Silloin vastasi Lauri
hänelle aina leppeästi ja tavattoman hiljaisella äänellä, juuri kuin
olisi hän tahtonut että Liisa vain kuulisi hänen äänensä.
Mutta vaikka hän ei Liisaa paljon puhutellut, katseli hän kuitenkin
useasti nuorta tyttöä, kun ei tämä sitä huomannut.
Ja kuta enemmän hän katseli ja oppi häntä tuntemaan, sitä selvemmin hän
älysi, että tyttö oli hänelle sangen rakas, ja ettei hän häntä koskaan
voisi unhottaa. Lauri ei ollut ketään koskaan rakastanut, ei silloinkaan
kun nuorena poikana oli tepastellut seudun nuorten ja iloisain neitosten
kanssa. Hän nai, kuten sanottu, vain hankkiakseen talollensa emännän
äitinsä kuoltua. Vaikka vaimonsa ei kauan voinut olla rakastumatta
nuoreen, komeaan mieheensä, ei sallinut kuitenkaan hänen nöyrä, kaino
luontonsa hänen lähetä miestänsä suuremmalla rakkaudella, kuin mitä hän
huomasi Laurilla olevan häneen.
Lujasti ja vastustamattomasti valtasi nyt rakkauden tunteet Laurin, kun
hän miehuutensa täydessä voimassa kohtasi naisen, jonka koko olento
tunkeusi hänen sydämeensä.
Uhkaavana seisoi kyllä uskollisen vaimonsa kuva hänen omantuntonsa
edessä, mutta kun hän Liisan näki tai kuuli hänen puhuvan, vaikeni nuo
nuhtelevat äänet hänen sydämessään heti ja pakenivat hetkeksi hänen
sielunsa pohjalle. Vaan siellä asuivat ne kuitenkin vaiti ja heikkoina,
kuin kaipaavat muistot viattomista lapsista, jotka heidän äitinsä
murhasi juuri kun he olivat syntyneet Jumalan kauniiseen maailmaan,
mitkä muistot sitten elävät tämän äidin sydämessä kunnes hauta sen
peittää. Niin eivät nämä Laurin tunteet itsessään olleet syntisiä, sillä
sydämellinen rakkaus on aina pyhä, vaan syntisiksi tulivat ne, kun hän
niiden tähden unhotti kunniansa ja sen uskollisuuden, jonka hän oli
vaimollensa luvannut. Silloin oli rakkaus myrkytetty, ja se sulo ja
hurskaus, jonka syttynyt rakkauden liekki antaa ihmiselle, oli hänessä
pakolainen, väliin ivaileva, väliin itkevä hänen sielunsa autuutonta
tilaa. Emmehän voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse, vaan hyvin
kyllä pysähtymästä luoksemme ja pesimästä luonamme.
Emännän tauti oli kovinta laatua. Kauan oli hän elämän ja kuoleman
vaiheilla. Lääkäriä ei saatu, vaikkapa Uotilasta oli lähetetty sellaista
hakemaan, ja vain ne luottamattomat lääkkeet, jotka pappilasta
suosiollisesti tarjottiin kunnioitetulle emännälle, olivat hänelle
saatavissa. Vihdoin sai kuitenkin hänen voimakas luontonsa taudista
voiton, ja hän parantui, vaikka vähitellen.
Kun Lauri huomasi, että emäntä jäi henkiin, joutui hän raskaille ja
synkille mielin, ja selvemmin käsitti hän sen pahan synnin, jota hän
sydämessään kantoi eikä voinut siitä poistaa.
Vaikka emäntä vielä joulupyhinäkin oli vuoteen omana, tahtoi hän
kuitenkin, että tätä maamiehen iloisinta ja huolista vapainta aikaa
vietettäisiin Uotilassa kuin ennenkin. Ruokaa ja juomia oli runsaasti,
ja nuoret huvittelivat iloisesti keskenänsä.
Hartulla, joka viime aikoina vain harvoin oli saanut sydämellisemmin
puhua Liisan kanssa, oli siihen nyt usein tilaisuutta. Liisa näytti
olevan hyvin iloissaan hyvän emäntänsä parantumisesta ja siitä, että
emäntä oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla taloutta oli hoidettu hänen
sairaana ollessaan. Hän oli sen tähden joulupyhinä jos mahdollista
iloisempi ja leikkisämpi kuin mitä hän ensin taloon tultuansa oli ollut,
ja alati kuului naurua ja leikkipuheita kun Liisa ja Harttu joutuivat
yhteen.
Silloin läksi Lauri useimmiten emännän huoneeseen. Siellä hän ei paljoa
puhunut, vaan heittihe tavallisesti vuoteelle, ikäänkuin olisi aikonut
nukkua.
Kun väki pyhänä läksi kirkkoon, ajoi Liisa ja toinen talon tytöistä
yhdessä. Harttu istui heidän sylissänsä, ajaen. Hän ylpeili siitä
kunniasta, jota nuo kaunokaiset hänelle osottivat.
Mutta yksin ajoi isäntä koreassa korjassaan kirkkoon, joka sytytettyjen
kynttiläin valaisemana säteili kaukaa.
Siellä koetti hän rukoilla, mutta sydän oli vaiti eikä hänelle niitä
oikeita sanoja sanonut, joita vailla rukous, kuin siivetön enkeli, ei
koskaan kohoa taivaaseen. Sovitusta hän ei löytänyt siellä.
Uuden vuoden tultua pääsi emäntä taas jalkeille; naapurien kesken
puhuttiin silloin usein kuinka hartaasti Lauri varmaankin olisi
murehtinut, jos emäntänsä olisi muuttanut Tuonelan tuville, sillä niin
kauan kuin emäntä sairasteli olihan tuskin ainoatakaan kertaa lähtenyt
talosta; niin hellä oli hän emännällensä.