I.

Uotilan isäntäväki.

Uotilaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa lähellä valta-maantietä

kaukana ylämaassa. Entisinä aikoina talo oli ollut herraskartanona,

mutta kertomuksemme aikana eli joku kymmenkunta vuotta takaperin sitä

hallitsi muuan sangen varakas ja arvossa pidetty talonpoika.

Maantien puolelta tuota vanhanaikaista, punaiseksi maalattua,

kahdenkertaista rakennusta ympäröitsi tiheät, ei kuitenkaan järin

korkeat männyt ja kuuset, joitten välitse oli suora maantielle

johdattava tie laitettu. Tällä taholla olivat pirtin ikkunat, sekä

moniaat aitat, jotka seisoivat ruohokentän ympärillä päärakennuksen

edustalla. Vastaisella puolella oli tarharakennukset ja niiden alla

talon avarat vainiot, joidenka takaa havumetsä kohosi synkkänä ja

jylhänä. Tämän metsän halki kävi tie Uotilasta muutamille taloon

kuuluville salopelloille, jotka olivat puolen peninkulman päässä siitä.

Nykyinen isäntäväki käytti ainoastaan alikertaa. Ylikerta oli aivan

tyhjänä. Autiolta ja hiljaiselta tuntui usein suuressa talossa, sillä

paitsi palkollisia siinä ei ollut monta asukasta. Uotilan isäntä,

kolmekymmen-vuotias Lauri, oli perinyt talon isältänsä, joka kuoli kun

poika vastikään oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joku vuosi myöhemmin

kuoli häneltä äitikin, jonka tähden Lauri päätti hankkia suurelle

talolle vireän ja toimeliaan emännän. Vähän aikaa sen jälkeen toi hän

talonpojantyttären naapuripitäjästä vaimoksensa Uotilaan.

Tässä olivat he nyt eläneet kahdeksan vuotta hiljaa ja rauhaisesti. Niin

kuin usein tapahtuu, eivät hekään olleet avioliittoon ruvenneet

keskinäisestä rakkaudesta, vaan ulkonaisten ja satunnaisten asianhaarain

vaikutuksesta. Mutta kun olivat tottuneet joka päivä olemaan yhdessä,

kun aina täytyi jakaa toistensa huolet, myötä- ja vastoinkäymiset, kun

arvossa pitivät toistensa oikeimmiten hyvää ja rehellistä luonnetta,

olivat he hyvin pian likeisesti yhdistyneet toisiinsa, ja hellä ja

ystävällinen väli oli heidän kesken syntynyt.

Emäntä, nyt kuusikolmatta-vuotias Leena oli alati työssä, osottaen

palkollisille reipasta esimerkkiä. Ensimäisenä aamusilla ja viimeisenä

iltasilla askaroitsi hän tuvassa, ja häntä pidettiinkin sen vuoksi

syystä pitäjässä perheen-emännän esikuvana. Hänen karjansa oli

parhaimmassa kunnossa. Ei pappilakaan lähettänyt niin kiiltäviä ja

uhkeita lehmiä laitumelle kuin ne olivat, jotka joka aamu sorkottelivat

Uotilan kujaa, ja tasaisempia kankaita sai etsiä kaukaa, kuin ne olivat,

joita valkaistiin tämän kelpo talon nurmilla. Ahkerasta työstä oli hän

tosin jotenkin aikaisin vanhentunut, ja mitä vähän kauneutta luonto oli

hänelle nuoruudessa suonut, se oli jo aikaa kadonnut. Sen sijaan oli

astunut tyven, vaikka vähän kylmäkiskoinen ja jäykkä ilme, joka ei

koskaan jättänyt yksivakaisia kasvoja.

Kun näki hänen ja Laurin rinnatusten, kun he sunnuntaisin pyhävaatteissa

ja komeissa kiesissään ajoivat kirkkoon, olisi luullut Lauria Leenan

pojaksi, niin hilpeältä ja nuorelta näytti hän. Isän eläessä Lauri ei

ollut suuresti huolinut työnteosta, vaan enimmiten noudattanut iloista

mieltänsä ja seudun nuorison kanssa huvitellut, kun vain niin sovistui.

Hän kävi rikkaan miehen pojasta, ja kauniiseen ja pulskaan poikaan oli

moni pitäjän tytöistä luonut lempeitä silmäyksiä, kun hän teikaroitsi

kirkonmäellä tai otti osaa kylän tanssihuvituksiin. Lauri puoleltaan ei

näyttänyt suosivan toista enemmän kuin toistakaan, vaan laski rohkeasti

leikkiänsä kaikkien kauniitten neitosten kanssa, ja kun hän viimein

aikoi naimiseen, valitsi hän omaksensa naapuripitäjästä tytön, jota

tuskin kukaan oli huomannut, eikä suinkaan erittäin kaunista. Tämä oli

kyllä ensi alussa saattanut Uotilan uudelle emännälle vähän

pitäjäläisten nurjuutta, mutta kateus unohtui pian, ja kaikki yhtyivät

kiittämään hänen vilpasta ja kunnollista olentoansa. Vaan Lauri oli

isänsä kuoltua suuresti muuttunut. Näytti kuin hänestä olisi toinen

ihminen tullut, kun tiesi että hänen yksin tuli vastata talon hoidosta.

Yhtäkkiä loppui häneltä sen tähden juoksu kylissä, ja emännän taloon

hankittuansa kääntyi hän koko luonnoltansa niin totiseksi ja vakavaksi,

ettei sitä olisi hänestä uskonutkaan, kun otti huomioon hänen

nuoruutensa.

Ne, jotka tarkemmin tunsivat Uotilan isäntäväen, puhuivatkin paljon

siitä, kuinka nämä sopivat hyvin toinen toiselleen, ja pitäjän

herrasväetkin arvelivat heitä kaikin puolin onnelliseksi ja

ymmärtäväiseksi pariskunnaksi.

Kuitenkin yhtä kaivattiin varakkaassa talossa ja isoissa huoneissa. Ei

mikään lapsi leikitellyt ihanalla kedolla rakennuksen edessä, ei mitään

iloista naurua kuulunut kujalta, eikä mikään kehto ollut tuvassa

liikkunut. Lauri ajattelikin tätä usein ikävillä mielin, kun muisti,

ettei hän saisi jättää huolekkaasti hoidettua taloansa ja muita runsaita

varojansa pojalle, vaan kaukaisille ja ahnaille sukulaisille.

Yksinäisillä hetkillä tämä ajatus raskaana taakkana painoi nuoren miehen

mieltä, mutta vaimollensa hän ei milloinkaan surujaan ilmoittanut. Jos

vaimo olisi hänelle perillisen lahjoittanut, niin ei olisi mitään

puuttunut hänen rauhallisessa ja hiljaisessa koti-elämässään.

Pyhäinmiesten aika oli käsissä, ja palvelusväki hankki muuttoa. Syystyöt

olivat viikoksi tauonneet, ja ainoastaan talon jokapäiväisiä askareita

toimitettiin. Uotilastakin muutti osa palkollisia, mutta nekin, jotka

jäivät taloon, olivat vanhan tavan mukaan saaneet joutoviikon. Sitä

enemmän työtä oli siis isäntäväki saanut itsellensä. Vähitellen oli uusi

palvelusväki tullut taloon, ja kaikki alkoi asettua entiselle

kannalleen. Isäntä määräsi puoleltansa uusille rengeille heidän

ulkotyönsä, ja emäntä koetti totuttaa uusia piikojansa talon

askareisiin. Kun isäntäväki jäi kahden kesken, oli emännän tapa sanoa

Laurille mitä hän arveli uusien palkollistensa kelvollisuudesta.

Näiden vastatulleitten joukossa oli eräs nuori tyttö emännän

kotipitäjästä, yhdeksäntoista-vuotias Liisa, jonka vanhempia, jotka

olivat köyhää torpanväkeä, Leena kauan oli tuntenut kunnollisiksi ja

ahkeriksi ihmisiksi. Sen tähden olikin emäntä, koska nyt niin sopi,

antanut puhutella Liisaa tulemaan hänen palvelukseensa Uotilaan. Liisa

oli iloinen ja kaunis tyttö, aina valmis leikinlaskuun ja sukkela

vastauksiin, ja työ häneltä kulki ripeämmin ja sievemmin kuin muilta

piioilta. Hän saavuttikin ensi hetkeltä alkaen emännän suosion, ja se,

joka tarkasti piti silmällä Uotilan jokapäiväistä menoa, olisi kenties

huomannut, että ikään kuin uusi ja hupaisempi elämä oli alkanut

ykstotisessa ja hiljaisessa talossa siitä ajasta asti kun nuori

punaposkinen Liisa sinne muutti.

Emäntä havaitsi pian, että hän huoletta voi jättää osan toimistansa

tälle nuorelle tytölle, ja sai nyt useammin kuin ennen istua tuvassa

rukkinsa äärellä taikka kamarissa kangaspuissaan.

Isännälle hän silloin usein lausui tyytyväisyytensä uuteen

palvelijaansa. Hän jutteli isännälle Liisan köyhästä, mutta siivosta

kodista ja hänen ahkerista vanhemmistaan. Lauri poltteli silloin

piippuansa ja loi vain silloin tällöin jonkun silmäyksen Liisaan, kun

tämä notkeasti astuskeli pihan poikki, täytettyjä kiuluja kantaen.

Välistä hän kuunteli Liisan iloista, heleää ääntä, kun Liisa laski

pilapuheitansa yhdelle talon uusista rengeistä, nuorelle Hartulle, joka

näytti häntä erinomaisella mielihyvällä katselevan. Mutta mitä ikänänsä

isäntä näki taikka kuuli, ja mitä hyvänsä hän näissä tiloissa aatteli,

ei hän mitään virkkanut, nyykäytti vain päätänsä emännälle, kun tämä

kehui uutta palvelijaansa, köyhää ja kaunista Liisaa.