Nuorten rakkaus.
Aika kului nyt tavallisissa syystöissä. Rengit harjoittivat ulkotöitä,
vetäen pelloille lantaa talon tanhualta. Piiat kehräsivät lankaa
kudottavia kankaita varten.
Näin olivat Liisa ja Harttu hyvin harvoin yhdessä. He kohtasivat toinen
toistansa vain iltasilla ja aterian aikoina, jolloin monta iloista
kompasanaa tokaistiin Liisalle siitä suosiosta, jolla hänen usein
nähtiin kohtelevan hilpeää Harttua.
Liisa oli kyllä sukkela niihin vastaamaan, mutta eipä hän näyttänyt
juuri valjuin silmin katselevan sitä, että Harttu kuuli kuinka häntä
tällä ujosteltiin. Kun he joskus olivat kahden kesken, poisti hän taas
naurullansa pojalta sen luulon, että hän pitäisi hänestä enemmän kuin
muistakaan rengeistä.
Emännän mielestä oli tuo puhe, jota pöydässä lasketeltiin, vain liedon
nuorison tavallista leikkiä, ja Lauri istui ääneti pöydän päässä eikä
näyttänyt kuulevan nuorten leikillistä lörpötystä.
Eräänä aamuna, kun uudet palkolliset olivat lähes kuukauden olleet
Uotilassa, alkoi työ kuin ainakin. Yöllä oli lunta satanut vähäisen, ja
pakkanen oli jotenkin kova aamupuhteella.
Lauri oli mennyt katselemaan riihtänsä, joka oli vähän matkaa talosta
maantielle päin, mikä vei myllykylään.
Vanhemmat rengit olivat jo täyttäneet kuormansa ja lähteneet tanhualta.
Harttu, joka viimeiseksi oli tullut taloon, oli viimeinen työssäkin ja
jäi vähäksi aikaa yksin pihalle. Mutta pian oli hänenkin kuormansa
täytetty, ja kun oli pannut kintaat käteensä ajoi hän hiljaa kujasta
myöten, heleällä äänellä laulellen erästä renkutusta, jota siihen aikaan
niillä seuduin hyvin suosittiin ja jossa kerrotaan pojasta, joka kosi
yhtä tyttöä ja kutsui hänet hyvään ja varakkaaseen taloonsa.
Hän pääsi maantielle, jonka vieressä tuo Uotilan eteinen havumetsä oli,
laulaessaan seuraavat värssyt:
Kylä on täynnä
Tyttöjä, neitoja vaan.
Yks niistä onkin
Kuin kaunihin ruusu.
Kun mä sen näen,
Sykkii mun sydämein.
Tän' iltana jo
Taas kylähän lähden.
Kun minä sitten
Kultani armahan nään,
Niin hältä heti
Näin kysyä mielin:
Kun tähän kohtaan renkutustansa oli ehtinyt, herkesi hän yht'äkkiä
laulamasta, nykäisi vähäisen ohjaksista ja hoputti laiskaa hevostansa,
joka juuri oli poikkeemaisillaan sille tielle, joka metsän halki oli
raivattu taloon.
Siinä seisoi Liisa, jonka emäntä oli lähettänyt jollekin asialle vähän
enemmän kuin peninkulman päässä olevaan myllykylään.
Naurusuin odotti hän Hartun tuloa ja kysyi:
"No, mitäshän Harttu poika mielisikään kysyä häneltä?"
Harttu ajoi vain eteenpäin ja sanoi vähän ajan päästä, vakavasti
katsellen tyttöä, joka astuskeli hänen takanansa, muutama askele
hänestä.
"Ei mitään."
"No miksikäs niin? Harttu ei varmaankaan uskalla kysyä", vastasi Liisa
pilkaten.
"Ei hän juuri pelkää", sanoi Harttu ja katseli tyttöä miehuullisesti,
antaen hevosen astua hiljemmin, jotta hän tulisi Liisan rinnalle. "Ei
hän pelkää", toisti hän, "mutta hän ei tarjoa tytölle mitä hänellä ei
ole."
"Kyllä se niin on", sanoi Liisa totisemmin kuin ennen. "Parempi on
rikkaus kuin köyhyys", lisäsi hän iloisemmin, vetäytyen tiepuolessa
olevan pehmeän lumen tähden likemmäs rekeä, joka kulki ajetuissa
jäljissä.
Naurusuin katseli Harttu tuota kaunista tyttöä ja sanoi:
"Mutta köyhän miehen sopii käskeä tyttönsä ajamaan, ettei hänen tarvitse
kävellä." Sen sanottuansa, seisahdutti hän hevosen hetkeksi, Liisa nousi
rekeen ja istui Hartun viereen kuorman yli levitetylle niinimatolle.
Harttu läiskähytti hevosta ohjaksilla ja reki luisti sukkelaa menoansa,
Hartun toistamiseen laulellessa:
Kylä on täynnä
Tyttöjä, neitoja vaan.
Yks niistä onkin
Kuin kaunihin ruusu.
Ja tällä kertaa lauloi hän laulunsa loppuun asti.
Kun hän nyt alkoi laulun uudestaan, ajoivat he juuri riihen ohitse,
jossa Lauri oli. Ovi oli longallaan, ja Laurin tarkka korva oli tuon
kirkkaan aamun hiljaisuudessa kuullut hyvän osan korkealla äänellä
lausuttua puhetta.
Vaivuttuansa tavallista syvempiin ajatuksiin, sanoi hän itsekseen:
"Kylläpä hän kutsuisi tuon tytön Uotilaan, jos talo olisi hänen omansa."
Lauri katseli oven ra'osta kuinka Harttu ja Liisa aika vauhtia ajoivat
eteenpäin, Hartun yhä lauluansa laulellessa, ja kuinka hän avatulla
veräjällä, joka vei pellolle, seisahdutti hevosen. Siinä nousi Liisa
re'estä ja jatkoi matkaansa myllykylään päin, mutta Harttu ajoi
kuormansa lumen peittämälle pellolle.
Kun ei Liisaa enää näkynyt, läksi Lauri riihestä ja alkoi astua
vastakkaista suuntaa kirkonkylään päin, joka oli jotenkin kaukana. Hän
meni sinne neuvottelemaan erään talollisen kanssa muutamista yhteisistä
ja sekavista asioista. Siellä viipyi hän hämärään asti ja palasi sen
tähden vasta myöhemmin illalla Uotilaan.