Eestä öiden oivallisten, hauskain hämyhetkien,
eestä töiden voimallisten, hurjain riistaretkien,
eestä aamun armaan tuoksun joukkoon kastehelmien,
eestä vainon varman juoksun sarvaan tiellä telmien,
eestä vinhan kilpakiistan, ken saa ensimäisnä riistan.
eestä öisen mellastuksen,
eestä päivän uinahduksen,
eestä kaiken riita saikin,
taisteluun me käymme kaikin!
Miellyttävin vaihe alkoikin Mowglin elämässä sitten kun viidakko oli
laskettu valloilleen. Hänellä oli laillisen velan maksun tuottama
hyvä omatunto, ja koko viidakko oli hänen ystävänsä, sillä koko
viidakko pelkäsi häntä. Hänen kokemansa ja näkemänsä ja kuulemansa,
hänen vaeltaessansa kansasta toiseen yksikseen tai neljän kumppaninsa
keralla, riittäisivät moneksi, moneksi jutuksi, jotka kaikki olisivat
yhtä pitkiä kuin tämäkin. Siispä ette saa kuulla, kuinka hän kohtasi
Mandlan Hullun Elefantin, joka surmasi kaksikolmatta sonnia niiden
vetäessä hallituksen rahastoon yhtätoista hopearahakuormaa ja ripotteli
kiiltävät kolikot tomuun; kuinka hän taisteli Jacala-krokotiilin kanssa
pitkän pituisen yön pohjoisissa rämeissä ja katkaisi nahkapuukkonsa
pedon niskakilpiin; kuinka hän löysi uuden ja pitemmän puukon erään
miehen kaulasta, jonka villikarju oli tappanut, ja kuinka hän seurasi
karjua ja tappoi hänet kohtuulliseksi hinnaksi puukosta; kuinka Ison
nälän aikaan pillastunut hirviparvi sai hänet keskeensä ja hän oli
rusentua hikoilevien laumain vilskeessä; kuinka hän pelasti Hathi
Äänettömän suistumasta kuoppaan, jonka pohjassa oli terävä seiväs, ja
kuinka hän itse seuraavana päivänä putosi hyvin ovelasti viritettyyn
leopardihautaan, jolloin Hathi pirstasi paksut salot hänen ympäriltään;
kuinka hän lypsi villipuhveleita suossa, kunnes -- --
Mutta meidän on kerrottava tarina kerrallaan. Isä ja emo Jolkka
kuolivat, ja Mowgli vieritti luolan suulle ison kallionlohkareen ja
lauloi kuolinvirren heidän kunniakseen. Baloo kävi elähtäneeksi ja
kankeaksi, ja Bagheerakin, jonka hermot olivat terästä ja jäntereet
rautaa, näytti verkallisemmalta tapossaan. Akelan kauhdutti iän taakka
harmaasta maidonvalkeaksi; hänen kylkiluunsa kohosivat kaarelle, hän
käveli kuin puusta vuoltu, ja Mowgli tappoi häntä varten. Mutta nuoret
sudet, Seeoneen hajonneen lauman lapset, vaurastuivat ja karttuivat,
ja kun heitä oli nelisenkymmentä herratonta, puhdasjalkaista
viisivuotiasta, neuvoi Akela heitä keräytymään yhteen, noudattamaan
lakia ja juoksemaan yhden päällikön johdannolla, kuten Vapaan Kansan
arvo vaati.
Tuollaisessa asiassa ei Mowgli tahtonut neuvojana esiintyä, sanoen
haukanneensa karvasta hedelmää ja tuntevansa puun, joka niitä kasvoi;
mutta kun Phao, Phaonan poika (hänen isänsä taas oli Harmaa Vainuja
Akelan päällikkyyden päivinä), viidakon lain mukaisesti taisteli
itsensä lauman päälliköksi ja kun vanhat kutsut ja vanhat laulut
alkoivat taaskin kerran kajahdella tähtitaivaan kuulakkuuteen, niin
Mowglikin menneitten päivien muistoksi saapui Käräjäkalliolle. Jos hän
suvaitsi puhua, niin lauma kuunteli häntä loppuun asti, ja hän istui
kalliolla Phaon yläpuolella Akelan vieressä. Nuo olivat hyvän saaliin
ja hyvän unen aikoja. Muukalainen ei huolinut tunkeutua viidakkoihin,
jotka kuuluivat Mowglin kansalle, kuten he laumaa nimittivät, ja
nuoret sudet lihoivat ja voimistuivat, ja penikoita tuotiin runsaasti
katselmukseen. Mowgli oli aina saapuvilla katselmuksessa, sillä hän
muisti yön, jolloin musta pantteri lunasti laumaan alastoman ruskean
lapsosen ja pitkä huuto: "Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet!" sai
hänen sydämensä lepattamaan oudoin tuntein. Muulloin hän oli kaukana
viidakossa, maistaen, kosketellen, nähden ja aistiten uusia ilmiöitä.
Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen asteli selänteiden poikki
viemään Akelalle tappamansa kauriin puolikasta, neljän sutensa
jolkkiessa takanaan ja pelkässä elämänsä ilossa painiskellen ja
teutaroiden keskenään, hän kuuli huudon, jonka viimeksi muisti Shere
Khanin pahoilta päiviltä. Sillä on viidakossa nimenä pheeal, ja se on
jonkunlainen kirkaisu, jonka shakaali päästää metsästäessään tiikerin
kintereillä tai kun jokin iso tappo on tekeillä. Jos voitte kuvitella
vihan, voitonriemun, pelon ja epätoivon yhtymän, jota kauttaaltaan
värittää jonkunlainen ilkamointi, niin saatte hiukan käsitystä siitä
pheealista, joka kohosi ja laski ja vavahteli ja värisi kaukana
Waingungan tuolla puolen. Nuo neljä alkoivat nostaa harjaksiansa ja
murista. Mowglin käsi hamuili puukonpäätä ja hänkin seisahtui kuin
kivettyneenä.
"Eihän mikään viirukylki rohkenisi täällä tappaa", hän virkahti vihdoin.
"Tuo ei ole etujuoksijan huuto", huomautti Harmaa Veikko. "Joku suuri
tappo on tulossa. Kuunnelkaahan!"
Se kajahti jälleen, puolittain nyyhkivänä ja puolittain hahattavana,
ihan kuin olisi shakaalilla ollut pehmeät ihmishuulet. Silloin Mowgli
hengähti syvään ja juoksi Käräjäkalliolle, matkallaan saavuttaen lauman
kiirehtiviä susia. Phao ja Akela olivat kalliolla yhdessä, ja heidän
alapuolellaan istuivat toiset, kaikki hermot pingottuneina. Emot
ja penikat vilistivät luoliinsa, sillä pheealin kajahtaessa ei ole
heikkojen aika olla liikkeellä.
He eivät kuulleet muuta kuin Waingungan kohun pimeässä ja iltatuulten
kahinan puiden latvoissa, kunnes äkkiä virran takaa huusi susi. Se ei
ollut lauman susia, sillä ne olivat kaikki kalliolla. Ääni vaihtui
pitkäksi toivottomaksi haukunnaksi. "Dhole!" se huhuili, "dhole! dhole!
dhole!" Moniaan minuutin kuluttua he kuulivat väsyneitten käpäläin
kaapivan kallion kuvetta, ja laihtunut, vettä valuva susi, kupeilla
verijuovia, oikea etukäpälä tarmottomana ja suupielet vaahtoisina,
syöksähti piiriin ja vaipui läähättäen Mowglin jalkoihin.
"Saalista saaos! Kenen johdolla?" lausui Phao vakavasti.
"Saalista saakaa! Won-tolla olen", oli vastaus. Hän tarkoitti olevansa
yksinäinen susi, joka suojeli itseänsä, kumppaniansa ja penikoitansa
jossakin syrjäisessä luolassa. Won-tolla merkitsee ulkonamakaajaa --
sutta, joka makaa laumojen ulkopuolella. He näkivät hänen sydämensä
tempoilevan niin rajusti, että ruumis heilahteli edes takaisin.
"Mitä liikkeellä?" tiedusti Phao, sillä sen kysymyksen tekee koko
viidakko pheealin perästä.
"Dhole, Dekkanin dhole -- Punainen Koira, Tappaja! Ne tulivat
pohjoiseen etelästä, sanoen Dekkanin käyneen tyhjäksi ja tappaen
tieltänsä kaikki. Tämän kuun ollessa uusi oli minulla neljä vaalittavaa
-- kumppanini ja kolme penikkaa. Hän opetti heitä tappamaan
ruoholakeuksilla, piiloutumaan kauriin-ajoa varten, kuten meillä
aavikoiden asujilla on tapana. Puoliyön tienoissa kuulin noiden
rähisevän täyttä kurkkua polullamme. Aamutuulen herätessä tapasin
heidät kankeina ruohikossa -- neljä, Vapaa Kansa, neljä vilkasta
pyydystäjää tämän kuun uunna ollessa! Silloin vetosin verioikeuteeni ja
etsin dhole-parven."
"Kuinka monilukuisen?" virkahti Mowgli; lauma murahteli kumeasti.
"En tiedä. Kolme niistä ei enää tapa, mutta viimeiseltä ne ajoivat
minua kuin kaurista; kolmin koivin lynkyttelin. Katsokaa, Vapaa kansa!"
Hän työnsi esille rusennetun etukäpälänsä, joka oli kuivuneesta verestä
musta. Kyljessä oli julmia puremia ja kurkku oli revelty.
"Syö", kehotti Akela, nousten Mowglin hänelle tuoman riistan äärestä;
ulkonamakaaja tarrasi siihen nälkiintyneenä.
"Tämä ei ole tappioksi", hän sanoi nöyrästi, pahimpaan nälkäänsä
haukattuaan. "Antakaa minun saada hiukan voimia, Vapaa Kansa, niin
minäkin tapan! Tyhjä on luolani, joka oli uunna kuuna täysi, eikä ole
verivelka täydesti maksettu."
Phao kuuli hänen hampaittensa rouskuttavan lonkkaluuta ja yrähti
hyväksyvästi.
"Me tarvitsemme noita leukoja", hän sanoi. "Oliko dholella pentunsa
mukanaan?"
"Ei, ei. Punaisia metsästäjiä kaikki: lauma täysikasvuisia koiria,
vantteria ja vankkoja."
Se merkitsi että dhole, Dekkanin punainen metsäkoira, oli lähtenyt
sotaretkelle, ja sudet tiesivät hyvin, että tiikerikin luopuu
saaliistansa dholen tiellä. Ne porhaltavat suoraan halki viidakon,
tallaten ja repien kaikki mitä eteen osuu. Vaikka ne eivät ole yhtä
isoja eivätkä puoleksikaan niin ovelia kuin sudet, niin ne ovat hyvin
voimakkaita ja niitä on ylen paljon. Dholet esimerkiksi eivät ala
nimittää itseänsä laumaksi ennen kuin niitä on sata koolla, sen sijaan,
että jo neljäkymmentä sutta riittää melkoiseksi susilaumaksi. Mowglin
vaellukset olivat johtaneet hänet Dekkanin ruohoylängön reunalle,
ja hän oli useasti nähnyt noiden pelottomien otuksien nukkuvan,
kisailevan ja raapiskelevan itseänsä pikku kolojen ja mättäiden seassa,
joita ne pesinänsä käyttävät. Hän halveksi ja vihasi niitä, ne kun
eivät haiskahda Vapaalta Kansalta, eivät asu luolissa eivätkä ole
puhdasjalkaisia kuten hän ja hänen ystävänsä, vaan varpaiden välistä
karvaisia. Mutta hän tiesi -- sillä Hathi oli hänelle kertonut --
millainen kamala voima on dholen metsästyslauma. Itse Hathikin siirtyy
sivulle niiden tieltä ja ne samoavat tappomatkallansa kunnes saavat
kaikki surmansa tai riista ehtyy.
Myöskin Akela tiesi punaisista koirista yhtä ja toista; hän huomautti
Mowglille tyynesti: "On parempi kuolla täydessä laumassa kuin
päälliköttä ja yksinänsä. Siitä koituu kelpo metsästys, ja minun --
viimeiseni. Mutta ihmisten iän mukaan on sinulla vielä jäljellä perin
monta päivää ja yötä, Pikku Veikko. Mene pohjoiseen ja asetu aloillesi,
ja jos on ainoatakaan sutta elossa dholen mentyä, niin hän tuo sinulle
tiedon taistelusta."
"Vai niin", vastasi Mowgli totisesti, "pitääkö minun lähteä rämeisiin
pyydystämään pikku kaloja ja nukkumaan puissa, tai pitääkö minun pyytää
apua bandar-logilta ja rauskutella pähkinöitä lauman allani otellessa?"
"Syntyy taistelu, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta", varotteli
Akela. "Sinä et ole koskaan kohdannut dholea -- Punaista Tappajaa.
Viirukylkikin --"
"Aowa! Aowa!" keskeytti Mowgli hellitellen. "Olen tappanut yhden
viirukylkisen apinan. Kuulehan nyt: Olipa muuan susi, taattoni, ja
toinen susi, emoni, ja vielä vanha harmaa susi (ei kovin viisas:
hän on nyt valkea) oli minun taattoni ja emoni. Sen vuoksi minä --"
hän korotti äänensä, "minä sanon, että kun dhole tulee ja jos dhole
tulee, Mowgli ja Vapaa Kansa ovat yhtä nahkaa siihen metsästykseen;
ja sanonpa minut lunastaneen mullin kautta, sen mullin minkä minusta
Bagheera maksoi muinaisina päivinä, joita te laumaan kuuluvat ette
muista, sanonpa puiden ja joen kuultavaksi ja minulle muistutettavaksi,
siltä varalta että sattuisin unohtamaan -- sanonpa että tämä puukkoni
palvelkoon lauman hampaana, eikä se mielestäni ole kovinkaan tylsä.
Tämä on minun sanani, ja se on minusta lähtenyt."
"Sinä et tunne dholea, sudenkielinen ihminen", huusi Won-tolla.
"Minulla on mielessä vain verivelkani kuittaaminen niille ennen kuin
olen siinä nujakassa kappaleiksi revitty. Ne kulkevat vitkallisesti,
tappaen matkansa varrelta puhtaaksi, mutta kahdessa päivässä palaa
minuun hiukan voimia ja minä käyn jälleen tehtävääni käsiksi. Mutta
teille, Vapaa Kansa, annan sen neuvon, että livistätte pohjoiseen ja
tyydytte niukkaankin elantoon, kunnes dhole on näiltä mailta poissa.
Tässä metsästyksessä ei ole torkkumisen varaa."
"Kuulkaas ulkonamakaajaa!" virnui Mowgli. "Vapaa Kansa, meidän on
mentävä pohjoiseen, syödäksemme sisiliskoja ja rottia rannalta,
jottemme millään ilveellä sattuisi dholen tielle. Sen on saatava
tappaa meidän metsästysmaamme putipuhtaiksi meidän piileskellessämme
pohjoisessa kunnes se suvaitsee luovuttaa omamme takaisin. Se on koira
-- ja koiran pentu -- punainen, keltamahainen, luolaton, karvoja
joka varpaan välissä! Se lukee pesyeensä kuusin ja kahdeksin kuin se
olisi Chikai, pikku hyppyrotta. Tietysti on Vapaan Kansan luikittava
käpälämäkeen ja pyydettävä kuolleen karjan haaskoja lahjaksi noilta
pohjoisilta kansoilta! Tunnette sananlaskun: 'Pohjoisessa syöpäläiset,
etelässä täit.' Me olemme viidakko. Valitkaa, oi valitkaahan. Hyvä
metsästys on kysymyksessä! Lauman puolesta -- täyden lauman puolesta
-- luolan ja pesyeen puolesta, yhteispyynnin ja ajon puolesta, vuohta
ajavan puolison ja luolassa värjöttelevän pienoisen, pienoisen penikan
puolesta, onhan se päätetty -- päätetty!"
Lauma vastasi yhteishaukahduksella, joka räiskähti yöhön kuin kaatuva
puu. "Se on päätetty", he huusivat.
"Jääkää näiden joukkoon", sanoi Mowgli neljälle toverilleen. "Me
tarvitsemme jokaista hammasta. Phaon ja Akelan on valmistettava
taistelu. Minä pistäydyn lukemassa koirat."
"Se on kuolemasi!" huusi Won-tolla puoleksi nousten. "Mitä mahtaa
tuollainen karvaton Punaista Koiraa vastaan! Viirukylkinenkin --"
"Oletpa tosiaankin ulkonamakaaja", hoilasi Mowgli taipaleeltaan, "mutta
saammehan puhua koirien kuoltua. Saalista saakaa kaikki!"
Kiihkonsa kimmassa kiiti hän pimeään, tuskin katsoen mihin jalkansa
laski, ja luonnollisena seurauksena siitä hän kuukertui pitkin
pituuttansa Kaan isoihin kiemuroihin, jättiläiskäärmeen loikoessa
vaaniskellen hirvenpolkua jokivarressa.
"Kssha!" sähähti Kaa kiukustuneesti. "Onko tämä nyt laitaa, mokoma
tepastus ja temmellys yön metsästyksen tuhoksi -- kun vielä riistakin
on niin ylen nopsajalkaista?"
"Vika oli minun", myönsi Mowgli nousten jaloilleen. "Sinua minä juuri
etsinkin, Latuskapää, mutta joka kerta kun tapaamme toisemme olet sinä
kasvanut pituutta ja paksuutta käsivarteni mitan. Ei ole viidakossa
ainoatakaan sinun veroistasi, sinä viisas, vanha, voimakas ja kaunis
Kaa."
"No minnehän tämä jälki johtanee?" Kaan ääni oli lauhkeampi. "Ei ole
kuukauttakaan siitä, kun muuan Miekkonen, jolla oli puukko kyljellä,
viskeli kiviä päähäni ja syyti häijyn pikku puukissan hävyttömyyksiä
silmilleni syystä että makasin aukealla nukkumassa."
"Niin, ja hajoittelit kaikki ajetut hirvet kuin akanat tuuleen, ja
Mowgli oli pyynnillä ja tämä samainen Latuskapää oli liian kuuro
kuullakseen hänen vihellystänsä ja jättääksensä hirvenpolut vapaiksi",
vastasi Mowgli levollisesti, istahtaen kirjavien kiemurain keskeen.
"Nyt tämä samainen Miekkonen tulee sima suussa ja mesi kielellä tämän
samaisen Latuskapään luokse kertomaan hänen viisauttansa, voimaansa
ja kauneuttansa, ja tämä sama vanha Latuskapää uskoo ja kietoo tällä
tavoin lokeron tätä samaa kivittäjämiekkosta varten ja... Onko nyt
mukava ollaksesi? Voisiko Bagheera antaa sinulle niin näpsää leposijaa?"
Kaa oli tapaansa myöten muodostunut pehmeäksi puolittaiseksi
riippumatoksi Mowglin alle. Poika kurottausi pimeässä ja vyyhtesi
notkeata touvimaista kaulaa sivullensa kunnes Kaan pää lepäsi hänen
olallansa, ja sitten kertoi hänelle kaikki mitä viidakossa oli sinä
iltana tapahtunut.
"Viisas voinen olla", virkkoi Kaa viimein, "mutta kuuro olen varmasti.
Muutoin olisin kuullut pheealin. Eipä ihme, että ruohon syöjät ovat
rauhattomia. Monilukuisenako samoaa dhole?"
"En ole vielä nähnyt. Vilistin kiireimmän kautta luoksesi. Sinä olet
vanhempi kuin Hathi. Mutta voi, Kaa", -- Mowgli tempoili riemusta, --
"siitäpä sukeutuu oiva metsästys! Harvat meistä näkevät uuden kuun."
"Isketkö sinä mukana? Muista, että olet ihminen; ja muista, mikä lauma
sinut hääti. Anna suden pitää koirasta huolta. Sinä olet ihminen."
"Menneen vuoden pähkinät ovat tämän vuoden multaa", vastasi Mowgli.
"Ihminenhän kyllä olen, mutta mielessäni palaa tänä yönä, että olen
vannoutunut sudeksi. Haastoin joen ja puut todistajiksi. Kuulun
Vapaaseen Kansaan, Kaa, kunnes dhole on tolaltaan kääntynyt."
"Vapaaseen Kansaan", hymähti Kaa. "Vapaita varkaita. Ja kuolleiden
susien muiston vuoksi olet sinä punoutunut kalmansolmuun! Ei ole tämä
kunnollista metsästystä."
"Sanani olen sanonut. Puut tietävät sen, joki tietää sen. Ennen kuin
dhole on torjuttu, ei sanani minulle palaa."
"Ngssh! Se muuttaa kaikki ladut. Olin ajatellut viedä sinut pohjoisiin
rämeisiin, mutta sana -- pienoisen, alastoman, karvattoman Miekkosenkin
-- on sana. Nyt minä, Kaa, sanon --"
"Tuumipa tarkoin, Latuskapää, ettet itsekin punoudu kalmansolmuun. En
tarvitse mitään sanaa sinulta, sillä hyvin tiedän --"
"Olkoon sitten niin", peruutti Kaa. "En anna sanaani: mutta mitä on
mielessäsi tehdä dholen tullessa?"
"Niiden täytyy uida Waingungan yli. Ajattelin puukkoni keralla asettua
niiden tielle kaalamossa, lauma takanani, ja siinä iskien ja reutoen
saattaisimme käännättää ne painumaan alas virtaa tai hiukan vilvoittaa
niiden kurkkua."
"Dhole ei käänny tolaltaan, ja hänen kurkkunsa on kuuma", epäili Kaa.
"Ei ole sen pyynnin perästä Miekkosta eikä sudenpentua, vaan pelkkiä
kuivia luita."
"Alala! Jos kuolemme, niin kuolemme. Kerrassaan roima metsästys siitä
saadaan. Mutta mieleni on nuori, enkä ole monta sadekautta nähnyt. Minä
en ole viisas enkä väkevä. Onko sinulla parempaa suunnitelmaa, Kaa?"
"Minä olen nähnyt sata sadekautta sadan jälkeen. Ennenkuin Hathi loi
maitohampaansa oli polkuni pitkä. Kautta ensimmäisen munan, olenpa
vanhempi kuin monet puut, ja olen nähnyt kaikki mitä viidakko on
tehnyt."
"Mutta tämä on uutta metsästystä", intti Mowgli. "Ei ole dhole
konsanaan ennen polullemme satuttautunut."
"Mikä on, se on ollut. Mitä on oleva, se ei ole sen enempää kuin
taaksepäin heilahtava unohtunut vuosi. Olehan hiljaa, laskiessani noita
vuosiani."
Pitkän tunnin lojui Mowgli kiemurain keskessä puukollansa leikitellen
sill'aikaa kun Kaa, liikkumaton pää nurmella, mietiskeli kaikkea mitä
oli nähnyt ja tiennyt siitä päivästä asti, jona hän munasta tuli.
Valo näytti sammuvan hänen silmistään jättäen ne himmeän opaalin
kaltaisiksi, ja silloin tällöin hän kankeasti nykäisi päätänsä oikeaan
ja vasempaan ikäänkuin olisi metsästellyt unissaan. Mowgli torkahti
rauhallisesti, tietäen ettei metsästyksen edellä ole mikään unen
veroista, ja unta hän oli oppinut ottamaan minä tahansa päivän tai yön
hetkenä.
Sitten hän tunsi Kaan venyvän ja paisuvan allansa, kun jättiläiskäärme
hengähti, sinkuen kuin säilä teräshuotrasta lennähtäessään.
"Olen nähnyt kaikki kulokaudet", virkkoi Kaa vihdoin, "ja isot puut ja
vanhat elefantit ja kalliot, jotka olivat kaljut ja teräväsärmäiset
ennen kuin alkoivat kasvaa sammalta. Oletko sinä vielä elossa,
Miekkonen?"
"Kuu on vasta äsken noussut", vastasi Mowgli. "En käsitä --"
"Hssh! Olen jälleen Kaa. Tiesin että aikaa on kulunut vain hiukan. Nyt
me lähdemme joelle ja minä näytän sinulle, mitä dholelle on tehtävä."
Hän kääntyi nuolisuorana Waingungan pääuomaa kohti ja syöksyi veteen
hiukan yläpuolella Rauhankalliota peittävän lammen, Mowgli vierellään.
"Ei, älä ui. Minä etenen nopeasti. Selkääni, Pikku Veikko."
Mowgli kietaisi vasemman käsivartensa Kaan kaulaan, painoi oikean
käsivartensa pitkin kylkeään ja ojensi jalkansa suoriksi. Sitten
Kaa lähti viilettämään vastavirtaa niinkuin hän yksin kykeni, ja
veden vaahto röyheltyi Mowglin kaulaan hänen jalkojensa heiluessa
edes takaisin jättiläiskäärmeen vellovien kylkien alla vilisevässä
kurimuksessa. Mailin verran Rauhankallion yläpuolella Waingunga
kohisee ahtaana kouruna kahdeksastakymmenestä sataan jalkaan korkeiden
marmorikallioiden rotkossa, ja vesi tempautuu siellä kuin myllykoski
kaikenlaisten uhkaavien paasien lomissa ja ylitse. Mowgli ei veden
voimasta välittänyt: minkäänlainen vesipyörre ei olisi voinut herättää
hänessä hetkeksikään pelkoa. Hän pälyili molemmin puolin rotkoa ja
haisteli levottomasti, sillä ilmassa leijui makeankirpeä tuoksu, joka
hyvin suuresti muistutti helteessä hautuvan muurahaiskeon hajua. Hän
painui vaistomaisesti veteen, nostaen päätänsä vain hengähdelläkseen,
ja Kaa ankkuroitsi sipaisemalla pyrstönsä kahdeksi kierteeksi erään
vedenalaisen paaden ympärille, pidellen Mowglia erään kiemuransa
lovessa, veden hyrskytessä ohitse.
"Tämä on Kuoleman Sija", sanoi poika. "Miksi tänne tulemme?"
"Ne nukkuvat", puheli Kaa, "Hathi ei väisty ViirukyIkisen tieltä. Mutta
Hathi ja Viirukylkinen yhdessä väistyvät dholen tieltä, ja sanotaan
että dhole ei väistä mitään. Mutta entäs ketä väistää Kallioiden Pikku
Väki? Sanoppa minulle, viidakon herra, kuka on viidakon herra?"
"Nämä ovat", kuiskasi Mowgli. "Tämä on Kuoleman Sija. Menkäämme."
"Ei, katselehan rauhassa; nehän nukkuvat. Paikka on saman näköinen kuin
silloinkin, kun en vielä ollut käsivartesikaan mittainen."
Waingungan rotkon halkeilleita ja murenevia kallioita oli käyttänyt
viidakon alusta asti Kallioiden Pikku Väki -- Intian uuraat, vimmaiset,
mustat metsämehiläiset, ja -- kuten Mowgli hyvin tiesi -- kaikki
polut poikkesivat toisaanne puolen mailin päässä heidän alueeltaan.
Vuosisatoja oli Pikku Väki pesinyt ja parveillut railosta railoon ja
yhä parveillut, rakennellen kennonsa kookkaiksi, syviksi ja mustiksi
sisempien luolien pimennossa, eikä ollut milloinkaan ihminen tai
peto tai tuli tai vesi heihin kajonnut. Rotko oli molemmin puolin
pitkin pituuttansa ikäänkuin mustilla välkkyvillä samettikaihtimilla
verhottu, ja Mowglia se näky ahdisti, sillä siinä oli miljoonia
nukkuvia mehiläisiä ryhmiksi takertuneina. Toisia kimppuja, kasoja ja
lahokantojen näköisiä kohoutumia oli juuttunut itse kallioseinämiin
-- menneitten vuosien kennoja tai rotkon tuulettomiin suojiin
rakennettuja uusia kaupunkeja -- ja suunnattomat määrät huokoista,
mädännyttä moskaa oli vierinyt alas ja tarttunut kallioiden raoissa
juurehtineisiin puihin ja köynnöksiin. Pariinkin kertaan kuuli hän
täysinäisen mesikennon kaatuvan tai putoavan jossakin tuolla pimeitten
käytävien sokkelossa, sitten vihaista siipien humua ja hukkaan valuvan
hunajan tippumista, tämän vyöryessä edelleen kunnes liukui joltakin
ulkoreunalta alas ja tahmaisena roiskahteli oksille. Joen toisella
puolen oli tuskin viiden jalan levyinen pikku ranta-alanko, ja se oli
korkeana läjänä lukemattomien vuosien törkyä. Siinä oli kuollutta
mehiläistä, kuhnuria, ruhkaa, homehtunutta kennoa ja hunajan rosvouksen
houkuttelemaa perhoa ja itikkaa, kaikki pehmeästi mitä hienoimmaksi
mustaksi pölyksi läjääntynyttä. Sen pelkkä kirpeä tuoksu riitti
säikyttämään loitos kaikki siivettömät, jotka tiesivät mitä väkeä Pikku
Väki oli.
Kaa eteni jälleen ylös virtaa, kunnes saapui rotkon yläpäästä
leviävälle hiekkamatalikolle.
"Tuossa on tämän ajokauden saalis", hän huomautti. "Katso!"
Särkällä virui parin sarvaanhiehon ja yhden puhvelin luurangot. Mowgli
näki luiden luonnollisesta asennosta, ettei niihin ollut susi tai
shakaali kajonnut.
"Ne eksyivät tietämättänsä yli rajan", jupisi Mowgli, "ja Pikku Väki
surmasi ne. Mennään pois ennen kuin se herää."
"Ei se ennen aamua herää", vakuutti Kaa. "Kuulehan nyt. Etelästä
säntäsi tänne päin viidakkoa tuntematon kauris, lauma kintereillänsä,
monta, monta sadekautta takaperin. Pelon sokaisemana se hyppäsi jokeen
kuilun partaalta, lauman villiintyneenä ja huumaantuneena porhaltaessa
pelkkää näköään seuraten. Aurinko oli korkealla ja Pikku Väki kuhisi
runsaina ja kovin kiukkuisina parvina. Laumastakin monet loikkasivat
Waingungaan, mutta heittivät henkensä ennen kuin vettä tapasivat. Loput
saivat kaltaalla surmansa. Mutta kauris jäi henkiin."
"Kuinka niin?"
"Syystä että se kirmasi ensimmäisenä, ponnistaen henkensä edestä ja
loikaten ennen kuin Pikku Väki asian oivalsi, joten joutui jokeen
silloin kun nuo parhaillaan keräytyivät tappoon. Takana päin ryntäävä
lauma kerrassaan hukkui kauriin kavioiden töminän nostattaman Pikku
Väen paljouteen."
"Kauris jäi henkiin?" toisti Mowgli hitaasti.
"Ainakaan se ei kuollut silloin, vaikka sen hyppyä ei ollut
vastaanottamassa voimakas, vedenpyörteiltä torjuva turvaaja, kuten
muuan vanha lihava, kuuro, keltainen Latuskapää vastaanottaisi
Miekkosen -- niin, vaikkapa hänen kintereillänsä kiljuisivat kaikki
Dekkanin dholet. Mitä on mielessäsi?"
Kaan pää lepäsi Mowglin märällä olalla ja hänen kielensä vipatti pojan
korvan juuressa. Pitkän äänettömyyden perästä kuiskasi Mowgli:
"Se on suorastaan kuoleman kuonokarvojen nykimistä, mutta -- Kaa, sinä
olet toden totta kaikista viidakon asujamista viisain."
"Sitä ovat monet sanoneet. Katsos, jos dholet seuraavat sinua --"
"Niinkuin varmasti seuraavatkin. Ho! ho! Onpa minulla kieleni kannan
alla monta pikku väkää niiden nahkaan sinkautellakseni."
"Jos ne seuraavat sinua silmittömässä vimmassa, katsellen vain
ajettavaansa, niin ylhäältä hengissä päässeet syöksyvät veteen joko
tässä tai alempana, sillä Pikku Väki tulvii niitä ahdistamaan. Mutta
Waingunga on nälkäinen virta, eikä niillä ole Kaata tukenansa, vaan
loputkin eloon jääneet ajautuvat Seeoneen luolien kohdalla kaalamon
hietarantaan, ja siellä laumasi saa karatuksi niiden kurkkuun kiinni."
"Ahei! Eowawa! Verrempää ei voi ilmestyä ennen kuin poudalla sataa. Ei
muuta siis kuin tuo juoksu ja loikkaus. Minä toimitan itseni tunnetuksi
dhole-laumalle, jotta se ajaa minua kiinteästi."
"Oletko nähnyt yläpuolellasi olevat kalliot? Maan puolelta?"
"En tosiaankaan. Sen olin unohtanut."
"Käväise katsomassa. Maaperä on siellä kauttaaltaan murennutta, täynnä
railoja ja kuoppia. Kömpelöitten jalkaisi ainoakin tarkkaamaton askel
voisi lopettaa ajon. Kuules, minä jätän sinut tänne, ja ainoastaan
sinun tähtesi vien laumalle sanan, jotta he saavat tietää mistä etsiä
dholea. Minä puolestani en ole yhtä nahkaa ainoankaan suden kanssa."
Kun Kaalle joku tuttavuus oli vastenmielinen, niin hän saattoi olla
yrmeämpi kuin kukaan viidakon asukas, paitsi ehkä Bagheera. Hän ui alas
virtaa ja tapasi Rauhankallion kohdalla Phaon ja Akelan kuuntelemassa
yön ääniä.
"Hssh, koirat!" tervehti hän ynseästi. "Dhole tulee saapumaan alas
virtaa. Ellette pelkää, niin voitte tappaa ne matalikolla."
"Milloin ne tulevat?" kysyi Phao. "Ja missä on minun ihmisenpenikkani?"
tiedusti Akela.
"Ne tulevat jahka joutuvat", vastasi Kaa. "Odottakaa, niin näette. Mitä
sinun ihmisenpenikkaasi tulee, jolta sinä olet ottanut lupauksen, siten
saattaen hänet kuolemalle alttiiksi, niin on sinun ihmisenpenikkasi
minun seurassani, ja jos hän ei jo ole kuollut, niin eipä vika ole
sinun, kauhtunut koira! Odota täällä dholea ja ole iloissasi siitä,
että ihmisenpenikka ja minä iskemme sinun puolellasi."
Kaa viiletti jälleen ylös virtaa ja ankkuroitsi keskelle kuilua,
katsellen ylöspäin kallion rajaan. Pian hän näki Mowglin pään liikkuvan
taivasta vasten: sitten kuului ilmassa suhahdus, pojan pudottautuessa
jalat edellä, ja seuraavassa hetkessä hän taas lepäsi Kaan ruumiin
silmukassa.
"Ei se öiseen aikaan ole loikkaus eikä mikään", puheli Mowgli
levollisesti. "Olen huvikseni tehnyt kahta vertaa pitempiäkin hyppyjä;
mutta hankalaa on maaperä tuolla ylhäällä -- matalia pensaita ja
syviä kuiluja, kaikki täynnä Pikku Väkeä. Olen asetellut isoja kiviä
päälletysten kolmen kuilun reunalle. Ne survaisen juostessani alas,
jotta Pikku Väki nousee vimmastuneena takanani."
"Se on ihmisen oveluutta", sanoi Kaa. "Sinä olet viisas, mutta Pikku
Väki on aina vihoissaan."
"Ei, hämyssä levähtävät kaikki siivet lähellä ja kaukana kotvan. Minä
käyn kisailuuni dholen kanssa hämyssä, sillä dhole metsästää parhaiten
päiväs-aikaan. Se seuraa nyt Won-tollan verijälkiä."
"Chil ei jätä kuollutta härkää eikä dhole verijälkiä", muistutti Kaa.
"Silloin minä laitan sille uudet verijäljet -- sen omalla verellä, jos
voin, ja annan sille multaa syötäväksi. Viivythän täällä, Kaa, kunnes
tuon tänne dholen?"
"Kyllä vain, mutta entäs jos ne tappavat sinut viidakossa tai jos Pikku
Väki tekee sinusta lopun ennen kuin ehdit hypätä virtaan?"
"Kun huomispäivä koittaa, niin voimme ajossa voittaa", vastasi Mowgli
viidakon sananlaskulla, ja jälleen: "Kun olen kuollut, on aika virittää
kuolinlaulu. Saalista saaos, Kaa."
Hän irroitti kätensä jättiläiskäärmeen kaulasta ja laski alas kuilua
kuin tukki ouruvedessä, meloen tuonpuolista rantaa kohti, missä tapasi
tyynempää vettä, ja nauraen ääneensä pelkästä mielihyvästä. Mowgli ei
pitänyt mistään enempää kuin "kuoleman kuonokarvojen nykimisestä",
kuten hän sanoi, ja herruutensa näyttämisestä viidakolle. Hän oli
monesti Baloon avulla rosvonnut mehiläispesiä yksinäisissä puissa,
ja hän tiesi Pikku Väen kammoavan kynsilaukan hajua. Sen vuoksi hän
keräsi sitä pikku kimpun, sitoen tämän nilakuidulla, ja seurasi sitten
Won-tollan verijälkiä etelään päin luolista viiden mailin verran, pää
kallellaan ja hymyssä suin katsellen puihin.
"Mowgli Sammakko olen ollut", hän puheli itsekseen, "Mowgli Susi olen
sanonut olevani. Nyt on minun heittäydyttävä Mowgli Apinaksi, ennen
kuin olen Mowgli Kauris. Lopulta päädyn Mowgli Ihmiseksi. Hoo!" ja hän
siveli peukalollaan puukkonsa kahdeksantoistatuumaista terää.
Won-tollan mustista verijäljistä tuoksahteleva latu kulki tiheässä
kasvavien tuuheitten puitten alitse ja ulottui yhä ohentuen ja
ohentuen koillista kohti aina kahden mailin päähän Mehiläiskallioista.
Viimeisestä puusta Mehiläiskallioiden matalaan varvikkoon asti oli
maa aukeata, suoden tuskin suojaa suden piilotella. Mowgli taivalsi
hölkkäjuoksua puiden juurella, harkiten oksien välimatkoja ja toisinaan
kiiveten ylös runkoa tekemään koehyppyjä puusta toiseen, kunnes saapui
aukealle, jota tarkasteli huolellisesti tunnin ajan. Sitten hän pyörsi
takaisin Won-tollan tolalle siihen missä oli siitä poikennut, asettui
erääseen puuhun, josta noin kahdeksan jalkaa korkealla pistäysi tukeva
oksa, sovitti kynsilaukkakimppunsa turvalliseen sakaraan ja istuskeli
alallaan, hioen puukkoansa jalkapohjaansa.
Hiukan ennen puoltapäivää, auringon paahtaessa hyvin kuumasti, hän
kuuli käpäläin kapsetta ja tunsi dhole-lauman inhottavan hajun sen
vakaasti ja hellittämättömästi samotessa Won-tollan ladulla. Ylhäältä
katsoen ei punainen dhole näytä puolittainkaan suden kokoiselta, mutta
Mowgli tiesi kuinka voimakkaat raajat ja leuat sillä oli. Hän tähysteli
ladulla nuuskivan johtajan suippoa kastanjanruskeata päätä ja tervehti
häntä: "Saalista saaos!"
Peto katsahti ylös ja sen kumppanit pysähtyivät sen takana, lainehtiva
parvi pitkähäntäisiä, hartevia, heikkolanteisia ja verikitaisia
punaisia koiria. Dholet ovat yleensä varsin vaiteliasta väkeä, eikä
niillä ole kunnon käytöstapoja edes omassa Dekkanissaan. Runsaasti
kaksisataa oli niitä varmasti kasaantunut puun ympärille, mutta Mowgli
näki johtajien nälkäisesti haistelevan Won-tollan latua ja koettavan
saada laumaa etenemään. Se ei saanut mitenkään tapahtua, tai ne
saapuisivat luolille ilmipäivällä, kun taas Mowgli alkoi pidätellä
niitä iltahämäriin puunsa alla.
"Kenen luvalla te tänne tulette?" kysyi Mowgli.
"Kaikki viidat ovat meidän metsää", vastasi eräs dhole paljastaen
valkeat hampaansa. Mowgli pälyili myhäillen alas ja matki mainiosti
Dekkanin hyppyrotan Chikain kirskahtelevaa piipitystä, antaakseen
parven ymmärtää, ettei hän pitänyt niitä Chikaita parempina. Lauma
ahtautui puun juurelle ja johtaja ärhenteli suuttuneesti, nimittäen
Mowglia puuapinaksi. Vastineeksi Mowgli kurotti oksalta paljasta
jalkaansa ja haritteli varpaitansa ihan johtajan pään päällä. Jo
vähempikin olisi riittänyt ärsyttämään lauman tyhmään raivoon.
Ne, joilla on karvaiset varpaanvälit, eivät mielellään näe siitä
muistutettavan. Mowgli sieppasi ylös jalkansa johtajan poukotessa
ilmaan ja haasteli herttaisesti: "Koira, punainen koira! Mene takaisin
Dekkaniin syömään sisiliskoja. Mene veljesi Chikain luo, koira, koira,
punainen, punainen koira! Karvoja joka varpaan välissä!" Hän haritteli
taas varpaitansa.
"Tule alas ennen kuin nälkiinnytämme sinut sieltä, karvaton apina",
älisi lauma, ja juuri sitä Mowgli tahtoikin. Hän laskeusi pitkäkseen
oksalle poski kaarnaa vasten, oikea käsivarsi vapaana, ja haasteli
laumalle viiden minuutin ajan, mitä hän ajatteli ja tiesi tulokkaista,
heidän tavoistaan, käytöksestään, puolisoistaan ja penikoistaan.
Maailmassa ei ole kieltä, joka olisi niin pahansisuista ja pistelevää
kuin viidakon väen uhittelua ja ylenkatsetta ilmaisevat puheentavat.
Asiaa ajatellessanne oivallatte, että näin täytyykin olla. Kuten Mowgli
Kaalle sanoi, hänellä oli kielensä kannan alla paljon pikku väkäsiä,
ja verkalleen ja säälimättömästi hän härnäsi dholet äänettömyydestä
murinaan, murinasta ulvontaan ja ulvonnasta käheään kuolaiseen poruun.
Ne yrittivät vastata hänen herjauksiinsa, mutta yhtä hyvin olisi
penikka pätenyt vastaamaan raivostuneelle Kaalle, ja kaiken aikaa
roikkui Mowglin oikea käsi käyränä hänen sivullansa valmiina
toimintaan, jalkojen kietoessa oksaa. Iso kastanjanruskea johtaja
oli monet kerrat loikannut ilmaan, mutta Mowgli pelkäsi tekevänsä
harhaotteen. Viimein se raivonsa vauhdissa äityen yli luonnollisten
voimiensa poukkosi seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkealle maasta.
Silloin Mowglin käsi singahti ulos kuin puukäärmeen pää ja nappasi sitä
niskahaivenista, ja oksa huojui nytkähdyksestä, sen painavan ruumiin
tempautuessa riippumaan, ollen vähällä riuhtaista Mowglin maahan.
Mutta hän ei hellittänyt otteestaan ja tuuma tuumalta kiskoi hukkuneen
shakaalin tavoin riippuvan pedon oksalle. Vasemmalla kädellään hän
sieppasi puukkonsa ja sivalsi poikki punaisen, tuuhean hännän,
paiskaten dholen takaisin maahan. Siinä kaikki mitä tarvittiin. Dhole
ei nyt etenisi Won-tollan ladulla ennen kuin Mowgli saisi surmansa tai
surmaisi piirittäjänsä. Hän näki niiden istahtavan piireiksi, näki
ryntäitten värinän niiden vannoessa kostoa kuolemaan asti, ja kapusi
siis korkeampaan haarukkaan, etsi mukavan selkänojan ja vaipui uneen.
Hän heräsi kolmen tai neljän tunnin kuluttua ja luki lauman. Kaikki
olivat paikalla, äänettöminä, kähisevinä ja kurkut kuivina, silmät
teräskovina. Aurinko läheni laskuansa. Puolessa tunnissa lopettaisi
Kallioitten Pikku Väki työskentelynsä, ja dholehan ei tappele hämyssä
hyvin.
"En ollut niin uskollisten vartijain tarpeessa", sanoi hän nousten
seisomaan oksalla, "mutta muistankin tämän. Olette oikeita dholeja,
mutta minun nähdäkseni liian yhdenkaltaisia. Siitä syystä en isolle
sisiliskonsyöjälle luovuta häntää takaisin. Etkö ole mielissäsi,
punainen koira?"
"Minä itse repäisen mahasi maalle", vonkui johtaja pureskellen puun
tyveä.
"Ei, mutta ajattelehan, viisas Dekkanin rotta. Sukeutuupa nyt monia
pesyeitä pienoisia hännättömiä punaisia koiria, niin, sijalla vain
vereslihaisia tynkiä, joita karvastelee hiekan ollessa kuumaa. Laputa
kotiisi, punainen koira, ja kilju, että tämän on apina tehnyt. Et aio
livistää? Tulkaa sitten minun matkassani, niin teenpä teidät hyvin
viisaiksi."
Hän siirtyi apinan tavoin viereiseen puuhun ja niin edelleen,
lauman seuratessa nälkäiset päät koholla. Silloin tällöin hän oli
putoavinaan ja lauma huppelehti toinen toisensa ylitse tappamisen
kiihkossa. Se oli omituinen näky -- poika, jonka puukko välkähteli
latvuksien lomitse siivilöityvissä auringon viimeisissä säteissä, ja
äänetön lauma tulipunaisina rusottavine turkkeineen sulloutumassa
hänen alapuolelleen. Viimeiseen puuhun päästyään hän hieroi itseänsä
kauttaaltaan kynsilaukalla, ja dholet ärisivät halveksivasti.
"Sudenkielinen apina, luuletko voivasi häivyttää jälkesi?" ne
luskuttivat. "Me seuraamme sinua kuolemaan asti."
"Ota häntäsi", sanoi Mowgli sinkauttaen sen taaksensa. Lauma tietysti
veren haistaessaan hätkähti hiukan peräytymään. "Ja seuratkaa nyt --
kuolemaan asti!"
Hän oli solahtanut alas runkoa myöten ja vilisti tuulena paljain jaloin
Mehiläiskallioita kohti, ennen kuin dholet näkivät mitä hänellä oli
mielessä.
Ne puhkesivat kumeaan ulvahdukseen ja lähtivät pitkään roikkelehtivaan
laukkaansa, joka ajan mittaan tavottaa jok'ainoan elollisen
pakolaisen. Mowgli tiesi niiden laumavauhdin paljon hitaammaksi kuin
susien; muutoin hän ei olisi millään muotoa antautunut kahden mailin
kilpajuoksuun aukealla maalla. Ne olivat varmat siitä, että lopulta
saisivat pojan saaliiksensa, ja hän taas varma siitä, että saattoi
mielinmäärin leikitellä niiden kanssa. Hän koetti vain pitää niitä
kyllin kiihkeinä kintereillänsä estääkseen niitä ennen aikojaan
pyörtämästä takaisin. Hän juoksi kepeästi, tasaisesti ja joustavasti,
hännätön johtaja tuskin viiden metrin päässä takanaan ja koko lauma
venyneenä neljännesmailin mittaiseksi, verisen raivon huumaamaksi ja
sokaisemaksi tulvaksi. Hän ylläpiti välimatkaa korvakuulon avulla,
säästäen viimeisen ponnistuksensa Mehiläiskallioiden yli tapahtuvaa
ryntäystä varten.
Pikku Väki oli käynyt levolle heti hämärän alussa, sillä nyt ei ollut
myöhäiseen kukkivien kasvien aika; mutta ensimmäisten askeleittensa
kumistessa ontolla kamaralla kuuli Mowgli humua sellaista kuin olisi
maanjäristys ollut uhkaamassa. Silloin hän juoksi vinhemmin kuin
oli ikinä yrittänyt; survaisi pari kolme kiviläjää mustiin makealta
tuoksuviin kuiluihin; kuuli pauhinaa kuin meren meurua rantaluolassa,
näki silmänurkkauksestansa ilman pimittyvän takanansa, mutta erotti
kaukana allansa Waingungan vedet ja litteän, vinokulmion näköisen pään;
loikkasi ulospäin kaikella voimallansa, hännättömän dholen yrittäessä
keskellä hyppyä puraista hänen olkaansa, ja putosi jalat edellä virran
turviin, hengästyneenä ja voitokkaana. Hän ei ollut saanut ainoatakaan
pistoa, sillä kynsilaukan lemu oli ehkäissyt Pikku Väkeä juuri niiksi
muutamiksi sekunneiksi, joiden kuluessa hän porhalsi kallioiden
yli. Hänen noustessaan pinnalle syleilivät häntä Kaan kiemurat, ja
kallioreunalta poukkoili jotakin -- näköjään isoja mehiläisryhmiä
möhkäleinä, jotka putoilivat kuin punnukset; ja kunkin möhkäleen
ehtiessä veteen lensivät mehiläiset ylös ja dholen ruumis kellui alas
virtaa.
Päänsä yllä he kuulivat raivoisia älähdyksiä, jotka pyrkivät hukkumaan
ukkosenkaltaiseen jyrinään -- Pikku Väen siipien pörräykseen. Moniaat
dholet taas olivat tupsahtaneet kuiluihin, jotka olivat yhteydessä
maanalaisten onteloiden kanssa, ja reutoivat tukahtuvina, ponnistellen
keikahtelevien mesikennojen seassa, kunnes niiden alla kuhisevien
mehiläisten aaltoilevien vyöryjen kannattamina suistuivat ulos jostakin
virranpuolisesta aukosta ja vierivät mustille pölykumpuroille. Oli
niitäkin, jotka olivat hypähtäneet kallioilla kasvaviin puihin, ja
mehiläiset häivyttivät niiden muodot; mutta isompi osa dholeja oli
pistojen ärryttäminä syöksynyt veteen, ja Waingunga oli nälkäinen
virta, kuten Kaa sanoi.
Kaa piteli poikaa, kunnes tämä sai hengähtäneeksi.
"Emme voi viipyä tässä", hän sanoi. "Pikku Väki on tosiaan saatu
villiin. Tule!"
Uiden syvällä ja sukeltaen niin useasti kuin kykeni painui Mowgli alas
virtaa veitsi kädessään.
"Hiljakseen, hiljakseen!" kehotteli Kaa. "Ei yksi hammas tapa
sataa, paitsi ehkä silmälasikäärmeen, ja monet dholet syöksähtivät
kiireimmiten veteen oitis kun näkivät Pikku Väen nousevan. Ne ovat
vahingoittumattomia."
"Sitä enemmän työtä puukolleni. Phai! Kuinka vimmatusti Pikku Väki
painuu perässä." Mowgli vajosi taas. Veden pinnan yllä leijaili
mehiläispilvi pörräten ärtyisesti ja pistäen mitä tielle osui.
"Vaiteliaisuus ei ole konsanaan tuottanut mitään häviötä", varoitteli
Kaa -- mikään pisto ei hänen suomuihinsa pystynyt -- "ja sinulla on
pitkän pituinen yö metsästykseesi. Kuulehan kuinka ne ulvovat!"
Lähes puoli laumaa oli nähnyt toveriensa kohtaaman loukun ja jyrkän
käänteen sivulle tehden törmännyt virtaan sillä kohtaa, missä rotko
aleni jyrkiksi äyräiksi. Niiden raivonhuudot ja uhkaukset "puuapinaa"
vastaan, joka ne oli häpeään saattanut, sekaantuivat Pikku Väen
rankaisemien ulvahduksiin ja mölyyn. Rannalle jääminen oli kuolema,
ja jokainen dhole tiesi sen. Lauma eteni pyörteiden kiidättämänä
alas ja yhä alas Rauhanlammikon kallioille asti, mutta sinnekin
seurasi vihainen Pikku Väki ja hääti sen jälleen veteen. Mowgli
kuuli hännättömän johtajan kehottelevan väkeänsä pysymään lujina ja
tappamaan Seeoneesta jokaisen suden. Mutta hän ei haaskannut aikaansa
kuuntelemiseen.
"Joku tappaa pimeässä takanamme!" kiljaisi muuan dhole. "Tässä on
saastunutta vettä!"
Mowgli oli sukeltanut eteenpäin kuin saukko, tempaissut erään
rimpuilevan dholen veden alle ennen kuin tämä ehti äännähtääkään, ja
tummia öljyisiä renkaita poreili Rauhanlammikossa ruumiin putkahtaessa
pinnalle ja kääntyessä kyljelleen. Dholet yrittivät pyörtää toisaanne,
mutta virran voima kiskoi ne sivuitse, Pikku Väki ärhenteli niiden
korvissa, ja ne kuulivat Seeoneelauman haasteen kajahtelevan yhä
voimakkaampana ja kumeampana, pimeän tihetessä yhä sankemmaksi
edessäpäin. Taaskin sukelsi Mowgli ja taas upposi dhole kuolleena
noustakseen pinnalle, jolloin lauman takajoukossa jälleen nousi meteli,
kun toiset karjuivat olevan parasta nousta maihin, toiset huutelivat
johtajaansa viemään lauma takaisin Dekkaniin ja toiset haastoivat
Mowglia tulemaan näkyviin tapettavaksi.
"Ne joutuvat taisteluun maha pullollaan ja ääntä täynnä", puheli Kaa.
"Lopusta huolehtikoot veljesi tuolla alhaalla. Pikku Väki palaa levolle
ja takaisin käännyn minäkin. Minä en avita susia."
Pitkin rantaa juoksi kolmella jalalla susi, hypähdellen, viistäen
kyljellänsä maata, köyristäen selkäänsä ja teuhaten kuin penikoittensa
kanssa kisaillen. Se oli Won-tolla, Ulkonamakaaja, eikä hän hiiskunut
sanaakaan, pitkitti vain kamalaa leikkiänsä dhole-parven vierellä.
Nämä olivat nyt olleet vedessä pitkän tovin ja uivat työläästi turkki
lionneena ja raskaana ja tuuhea häntä laahaamassa kuin vesisieni, niin
uupuneina ja ränstyneinä, että nekin olivat vaiti, tähyillen leimuavaa
silmäparia, joka liikkui niiden rinnalla.
"Tämä ei ole hyvää metsästystä", virkkoi viimein muuan.
"Hyvää metsästystä!" toivotti Mowgli rohkeasti noustessaan pedon
vierestä ja syöstessään pitkän puukkonsa lapaluihin, sätkäisten
voimakkaasti, välttääkseen kuolinhaukkausta.
"Oletko sinä siellä, ihmisenpenikka?" huudahti Won-tolla rannalta.
"Kysy vainajilta, Ulkonamakaaja", vastasi Mowgli. "Eikö niitä ole virta
riepotellut ohitsesi? Olen täyttänyt näiden koirien kidat perskoilla;
olen puijannut ne ilmipäivällä, ja niiden johtaja on häntäänsä vailla,
mutta täältä liikenee vielä moniaita sinullekin. Minne ajan ne?"
"Minä odotan", tuumi Won-tolla. "Pitkä yö on edessäni ja minä näen
hyvin."
Lähempää ja lähempää pauhasi Seeoneen susien möry: "Lauman edestä,
täyden lauman edestä taistoon!" ja virran polveke sulloi dholet
särkille ja matalikoille vastapäätä Seeoneen luolia.
Silloin ne oivalsivat hairahduksensa. Niiden olisi pitänyt ponnistaa
maihin puolta mailia ylempänä ja rynnätä susien kimppuun kovalla
maalla. Nyt oli myöhäistä. Ranta oli hehkuvien silmien viiruna eikä
viidakossa kuulunut hivaustakaan, paitsi hirmuista pheealia, joka ei
ollut siltä auringonlaskusta saakka hetkeksikään herjennyt. Näytti
ikäänkuin olisi Won-tolla kielastellut niitä tulemaan maihin; ja
"Kääntykää ja käykää kiinni!" komensi dhole-johtaja. Koko parvi
paiskautui rantaan, velloen ja rapistellen matalassa vedessä, kunnes
Waingunga pärskyi vaahtona ja kareet lainehtivat molemmin puolin kuin
veneen keulatyrskeestä. Mowgli säntäsi takaa, sohien ja viileskellen
dhole-parvessa, joka kasaan ahtautuneena törmäsi rantahiekalle kuin
hyökyaalto.
Sitten alkoi pitkällinen taistelu, kohoillen ja jännittyen, hajoillen
ja pirstoutuen, souketen ja leveten punaisella märällä hietikolla,
solmiutuneiden puunjuurien päällä ja lovissa, pensastossa ja
ruohomättäissä, sillä vielä nytkin oli dholeja kaksi yhtä vastaan.
Mutta ne kohtasivat susia, jotka taistelivat kaikestansa, eivätkä
ainoastaan lauman leveärintaisia eränkävijöitä valkeine torahampaineen,
vaan myöskin leimusilmäisiä lahineja -- luolain narttuja, kuten
sanotaan -- tappelemassa pesyeittensä puolesta, ja siellä täällä vatvoi
ja nujuutti heidän vierellään ensivuotias susi, turkki vielä puoleksi
villaisena.
Susi, tietäkää, karkaa kurkkuun tai iskee kupeeseen, kun taasen dhole
parhaiten puree alhaalta, joten dhole-liudan rämpiessä ylös vedestä
päät pystyssä susilla oli etu puolellaan; kuivalla maalla sudet
olivat tiukemmalla, mutta sekä vedessä että maalla suhahteli Mowglin
puukko yhtä tuhoisana. Nuo neljä veljestä olivat tunkeutuneet hänen
apuunsa. Harmaa Veikko lyyhistyi pojan polvien väliin ja suojeli hänen
vatsaansa, kun taasen toiset turvasivat selkää ja molempia kylkiä tai
seisoivat, hänen suojakseen kurottautuen, milloin joku hypähtävä,
ulvova dhole äkillisellä ponnahduksella sai hänet kuukertumaan.
Muuten oli temmellys täydellisenä sekamelskana -- häilähtelevänä,
kiinteänä mylläkkänä, joka siirtyi oikealta vasemmalle ja vasemmalta
oikealle pitkin rantaa ja myöskin verkalleen kiersi oman keskuksensa
ympäri. Tuolla oli kurimuksessa kieppuva vesikuplan näköinen kohoileva
kumpu, joka särkyi kuin vesikupla ja heitti sivulle neljä tai viisi
raadeltua koiraa jälleen pyrkimään takaisin keskustaa kohti; täällä
kahden tai kolmen dholen nujertama yksinäinen susi raahasi niitä
eteenpäin painonsa alla lyyhistyen; tuolla tungos piteli pystyssä
ensivuotiasta penikkaa, vaikka se oli saanut surmansa taistelun alussa,
sen emon kieriessä mykän raivon vimmastuttamana pureskellen puoleen ja
toiseen; ja keskellä tulisinta tuoksinaa saattoi joku susi ja dhole
kaiken muun unohtaen yritellä päästä ensimmäisenä iskemään toinen
toiseensa, kunnes kiljuvien kamppailijain rynnäkkö pyyhkäisi heidät
pois. Kerran Mowgli sivuutti Akelan, jolla oli dhole kumpaisellakin
kupeellaan ja harvahampaiset leuat iskeytyneinä kolmannen lonkkaan;
ja kerran hän näki Phaonin kiskoa jutuuttavan vastustelevaa dholea
kurkusta ensivuotiasten lopetettavaksi. Mutta enimmäkseen oli taistelu
sokkosilla tepastelua -- iskemistä, hypähtelyä, hyppelehtimistä,
ähkynää ja nujuuttelua ylt'ympäri.
Yön kuluessa kiihtyi pyörivä liike nopeammaksi. Dholet olivat uupuneita
ja karttelivat voimakkaampia susia, vaikka eivät vielä uskaltaneet
lähteä pakoon; mutta Mowgli tunsi lopun lähenevän ja tyytyi hosumaan
vihollisiansa rammoiksi. Ensivuotiaat kävivät rohkeammiksi; oli aikaa
hengähdellä; ja nyt pelkkä puukon välähdys toisinaan käännytti dholen
tolaltaan.
"Liha on hyvin lähellä luuta", ähkäili Harmaa Veikko. Hän oli saanut
parikymmentä lihahaavaa.
"Mutta luu on vielä rouhimatta", vastasi Mowgli. "Aowawa! Noin me
viidakossa teemme!" Punainen terä viuhahti kuin liekki pitkin erään
dholen kylkeä, jonka takaosaa peitti kiinni iskeytynyt susi.
"Minun saaliini!" yrähti susi kuroutuneista sieraimistansa. "Jätä tämä
minulle!"
"Onko vatsasi vieläkin tyhjä, Ulkonamakaaja?" kysäisi Mowgli. Won-tolla
oli kamalasti revelty, mutta hänen otteensa oli herpaissut dholen, joka
ei päässyt käännähtämään häntä tavoittaakseen.
"Minut lunastaneen mullin kautta", huudahti Mowgli katkerasti
naurahtaen, "se onkin se hännätön!" Ja iso kastanjanruskea johtaja
siinä tosiaan oli tuhonsa kohdannut.
"Ei ole viisasta tappaa penikoita ja lahineja", pitkitti Mowgli
järkeillen ja verta silmistänsä pyyhkien, "ellei myöskin tapa luolan
herraa, ja pelkäänpä pahoin, että tämä luolan herra tappaa sinut".
Muuan dhole hypähti johtajaansa auttamaan, mutta ennen kuin sen hampaat
pääsivät Won-tollan kupeeseen oli Mowglin puukko sen rinnassa ja
lopusta piti Harmaa Veikko huolen.
"Ja noin me viidakossa teemme", sanoi Mowgli.
Won-tolla ei hiiskunut mitään, mutta sen leuat puristuivat yhä
tiukemmin selkärankaan elämän ehtyessä. Dhole vavahteli, sen pää painui
riipuksiin ja se lyyhähti pitkäkseen, Won-tollan pudotessa sen päälle.
"Sh! Verivelka on maksettu", virkkoi Mowgli. "Laula virtesi, Won-tolla."
"Hän ei enää metsästä", lausui Harmaa Veikko, "ja kauan on jo Akelakin
ääneti ollut".
"Luu on rouhittu!" ärjyi Phao, Phaonin poika. "Ne lähtevät! Tappakaa,
tappakaa puhtaaksi, oi Vapaan Kansan metsästäjät!"
Dhole toisensa perään livahti noilta pimeiltä ja verisiltä särkiltä
virralle, tiheikköön, ylös virtaa tahi alas virtaa sikäli kuin tie oli
avoin.
"Velka! Velka!" hoilasi Mowgli. "Maksakaa velka! Ne ovat surmanneet
Yksinäisen Suden! Älkää antako ainoankaan koiran karata!"
Hän oli hyökkäämässä virralle puukko kädessään estämään dholeja
yrittämästä syöksyä veteen, kun yhdeksän ruumiin röykkiön alta kohosi
Akelan pää ja vartalo, ja Mowgli painui polvilleen Yksinäisen Suden
viereen.
"Sanoinhan että taistelu olisi minun viimeiseni!" ähkäisi Akela. "Hyvä
on ollut metsästys. Entä sinä, Pikku Veikko?"
"Minä elän, tapettuani monta."
"Oikein. Minä kuolen, ja soisin -- soisin kuolevani sinun lähelläsi,
Pikku Veikko."
Mowgli otti kamalan, arpisen pään syliinsä ja kietaisi kätensä
reveltyyn kaulaan.
"Onpa jo aikoja vierinyt Shere Khanin ja tomussa alastomana
kieriskelevän ihmisenpenikan päivistä asti", köhi Akela.
"Ei, ei, minä olen susi. Olen yhtä nahkaa Vapaan Kansan kanssa",
huudahti Mowgli. "En ole omasta tahdostani ihminen."
"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko, vaalimani sutonen. Olet kauttaaltaan
ihminen, muutoin olisi lauma paennut dholea. Olen velkaa sinulle
henkeni, ja tänään sinä olet pelastanut lauman ihan kuten minä kerran
pelastin sinut. Oletko unohtanut? Kaikki velat on nyt maksettu. Mene
oman väkesi luo. Sanon sinulle vielä kerran, sinä silmäni silmä, että
tämä metsästys on lopussa. Mene oman väkesi luo."
"En ikinä mene. Tahdon metsästää viidakossa yksikseni. Olen sanonut
sen."
"Kesää seuraa sadekausi ja sadekautta kevät. Mene takaisin ennen kuin
sinut ajetaan."
"Kuka minut ajaisi?"
"Mowgli ajaa Mowglin. Mene takaisin väkesi luo. Mene ihmisen luo."
"Kun Mowgli ajaa Mowglin, silloin minä menen", vastasi Mowgli.
"Muuta ei minulla ole sinulle", puheli Akela. "Nyt haluaisin puhua
heimolleni. Pikku Veikko, jaksatko nostaa minut jaloilleni? Olenhan
minäkin Vapaan Kansan johtajia."
Hyvin huolellisesti ja hellästi kohotti Mowgli Akelan seisaalleen,
molemmat käsivarret häntä tukemassa, ja Yksinäinen Susi henkäisi
syvään ja aloitti kuolinvirren, joka on lauman johtajan laulettava
kuollessaan. Se kajahti yhä voimallisempana hänen päästessään
pitemmälle, nousten ja paisuen kauas virralle kantavaksi, kunnes
päättyi viimeiseen tervehdykseen "Saalista saakaa!" ja Akela
silmänräpäykseksi ravistausi irti Mowglista ja ilmaan ponnahtaen kaatui
selälleen kuolleena viimeiseen ja hirvittävään saalisröykkiöönsä.
Mowgli istui pidellen kylmenevää päätä sylissään, kaikelle muulle
tylsänä, viimeisten punaisten koirien joutuessa armottomien lahinien
ahdistamina surman suuhun. Vähin erin kuoleutuivat kiljahdukset, ja
sudet palasivat haavojensa kangistumisesta nilkutellen katsomaan
kuoleman satoa. Viisitoista lauman metsästäjää sekä puolikymmentä
lahinia virui kuolleina jokivarressa, eikä eloonjääneistä ollut
yksikään välttänyt vammoja. Mowgli istui alallaan viileään
aamunkoittoon asti, jolloin Phaon punainen kuono painui hänen käteensä
ja Mowgli peräytyi näyttääkseen Akelan jyhkeän ruumiin.
"Saalista saaos!" virkahti Phao, ikäänkuin Akela olisi vielä ollut
elossa, ja sitten pureskellun olkansa yli toisille: "Ulvokaa, koirat!
Susi on tänä yönä kuollut!"
Mutta koko kahdensadan tappelija-dholen, Dekkanin punaisen koiran
laumasta, joka kerskuu, ettei ainoakaan viidakon eläjä uskalla asettua
sen tielle, ei yksikään palannut Dekkaniin tietoa tuomaan.