Jo kuivuu lampi ja virran uoma,
ja kumppanukset nyt oomme, kuoma;
ja rantaan ryömivän polttaa kieltä,
pois toinen toistansa tyrkkii tieltä
ja poudan paahtavan turtuu painoon
eik' aatos yletä tappoon, vainoon.
Ei sutta säikähdä arka vuona,
ja särmäsarvisen kauriin luona
sen taaton surmaaja säilyy yhä,
ja luonnon valtasi rauha pyhä.
_Kun kuivui lammet ja virtain uomat,
niin kisaveikot me oomme, kuomat;
kun sade -- Saalista saakaa! -- pauhaa,
taas silloin ei ole Vesirauhaa_.
Viidakon laissa -- maailman verrattomasti vanhimmassa -- on säädetty
melkein kaikenlaatuisten tapausten varalta, mitkä voivat viidakkoväkeä
kohdata, kunnes sen pykälät nyt ovat niin tarkoituksenmukaisia kuin
aika ja tapa tekee mahdolliseksi. Baloo, ruskea karhu, se Mowglin
tullessa kärsimättömäksi ainaisia sääntöjä kohtaan huomautteli hänelle,
että laki oli kuin jättiläisköynnös, tämä kun putoili kenen tahansa
selkään ja ketään säästämättä. "Elettyäsi minun ikääni, Pikku Veikko,
sinä näet miten koko viidakko tottelee ainakin yhtä lakia. Eikä siitä
tule mikään mieluinen näky", puheli Baloo.
Tämä puhe meni korvasta sisälle ja toisesta ulos, sillä syömällä ja
nukkumalla päivänsä kuluttava poika ei vaivaa mieltänsä vastuksella
ennen kuin tämä todella kohoutuu eteen. Mutta eräänä vuonna Baloon
sanat toteutuivat ja Mowgli näki koko viidakon toimivan yhden lain
alaisena.
Ensin ehtyivät talvisateet miltei tyyten, ja Sahi Piikkisika kertoi
bambutiheikössä Mowglin tavatessaan tälle, että metsäjämssit olivat
kuivumaisillaan. Jokainenhan tietää, että Sahi on naurettavan nirsu
ruokansa valinnassa eikä kelpuuta syödäkseen muuta kuin kaikkein
parasta ja kypsintä. Mowgli siis vain nauroi sanoen: "Mitä se minulle
kuuluu?"
"Ei paljoa nyt", vastasi Sahi jäykän kalseasti, rahistellen
harjaksiansa, "mutta saammepa nähdä tuonnempana. Vieläkö on
sukelluspaikkaa syvässä kallionsilmässä Mehiläisrotkon alapuolella,
Pikku Veikko?"
"Ei. Hupsu vesi heruu pois, enkä tahdo päätäni puhkaista", vastasi
Mowgli, joka luuli varmasti tietävänsä yhtä paljon kuin mitkä tahansa
viisi viidakon asukasta yhteensä.
"Se on sinun häviösi. Pikku halkeama saattaisi päästää hiukkasen
viisautta sisälle." Sahi sukelsi nopsasti, jotta Mowgli ei olisi saanut
nykäistyksi häntä turpaharjaksista, ja Mowgli mainitsi Baloolle, mitä
Sahi oli sanonut. Baloo näytti hyvin totiselta ja jupisi puolittain
itsekseen: "Jos olisin yksinäni, niin muuttaisin metsästysaluettani
nyt, ennen kuin toiset alkavat ajatella. Ja kuitenkin -- metsästäminen
muukalaisten parissa päättyy tappeluun -- ja ne voisivat satuttaa
ihmisenpenikkaani. Meidän täytyy odottaa nähdäksemme kuinka mohwa
kukkii."
Sinä keväänä mohwa-puu, josta Baloo piti perin paljon, ei kukkinut
ollenkaan. Vihertävät, kermanväriset, vahamaiset kukat poltti paahde
ennen puhkeamista, ja vain muutamia pahanhajuisia terälehtiä leijasi
alas, hänen takajaloillaan seisten ravistellessaan puuta. Sitten hiipi
hellittämätön helle tuuma tuumalta viidakon sydämeen, muuttaen sen
keltaiseksi, ruskeaksi ja viimein mustaksi. Rotkojen seinustain vehmas
ruohikko paloi katkenneiksi langoiksi ja käpertyneeksi karstaksi:
piiloutuneet lammet vajosivat mutakuoren alle, säilyttäen viimeisen
pikku jalanjäljen reunoillaan kuin raudasta valettuna; mehuvartiset
köynnökset putoilivat kiinnipitelemistänsä puista ja näivettyivät
niiden juurelle; bambut kuivuivat, kuumissa tuulahduksissa kalisten,
ja syvällä viidakossa kalliot kuorivat pois sammaleensa, kunnes olivat
yhtä kaljut ja kuumat kuin vipajavat siniset paatereet virran uomassa.
Linnut ja apinakansa muuttivat alkuvuodesta pohjoiseen, sillä ne
tiesivät mikä oli tulossa; ja hirvet sekä villisiat murtautuivat
kauas kylien tuhoutuneille vainioille, kuollen toisinaan ihmisten
nähden, jotka olivat liian heikot niitä tappamaan. Chil Sääksi pysyi
asemillaan ja lihosi, sillä raatoja riitti tarpeeksi asti, ja iltaisin
hän toi pedoille, jotka olivat liian nääntyneet tunkeutumaan uusille
metsästysmaille, sen ainaisen viestin, että aurinko kuoletteli
viidakkoa kolmen päivän lentomatkan alalla joka suuntaan.
Mowgli, joka ei ollut koskaan tiennyt, mitä todellinen nälkä merkitsi,
turvautui ummehtuneelta tuoksuvaan hunajaan, kolmen vuoden vanhaan,
hylätyistä kalliopesistä kaapittuun, -- hunajaan mustaan kuin suomuta
ja kuivuneesta sokerista pölyyntyneeseen. Hän pyydysteli myös toukkia
syvimmistä lokeroista puunkuorien alta ja ryösti vaapsahaisilta uudet
pesyeet. Kaikki viidakon riista oli pelkkää luuta ja nahkaa, ja
Bagheera saattoi tappaa kolmasti yössä ja tuskin saada täyttä ateriaa.
Mutta veden puute oli pahin, kunnes vihdoin Waingungan päähaara oli
ainoa virta, jonka kuolleiden äyräitten pohjukassa vettä vähänkin
norui; ja kun Hathi, villi elefantti, joka elää sata vuotta ja enemmän,
näki pitkän, ohuen sinisen kallioriutan pistäytyvän esille ihan
virran keskeltä, niin hän tiesi katselevansa Rauhankalliota, ja siinä
paikassa hän kohotti kärsänsä ja julisti Vesirauhan, kuten hänen isänsä
ennen häntä oli sen julistanut viisikymmentä vuotta takaperin. Hirvi,
villisika ja puhveli kävivät käheästi jatkamaan huutoa, ja Chil Sääksi
lenteli isoissa kehissä leveälti ja laajalti, vihellellen ja kirkuen
varoitusta.
Viidakon laki kieltää kuolemanrangaistuksen uhalla juomapaikoissa
tappamisen, kun kerran on Vesirauha julistettu. Syynä tähän on se,
että juominen käy syömisen edellä. Jokainen viidakkolainen kykenee
elää kituuttelemaan jotenkuten, milloin ainoastaan riista on niukka;
mutta vesi on vettä, ja milloin sitä on vain yhdessä paikassa,
silloin kaikki metsästäminen taukoaa viidakon väen käydessä sinne
janoansa sammuttamaan. Hyvinä vuosina, kun oli viljalti vettä, ne
jotka laskeusivat juomaan Waingungasta -- tai mistä tahansa muualta --
tekivät sen henkensä uhalla, ja tuo uhka oli melkoisena aineksena yön
toimien viehätyksessä. Painua virralle niin taitavasti, ettei lehtikään
liikahtanut; kahlata vaahtoavaan ryöppyyn polvia myöten, häivyttääkseen
kaiken melunsa pauhuun; juoda olkansa yli katsellen, jokainen
lihas valmiina villityn säikähdyksen ensimmäiseen epätoivoiseen
poukahdukseen; piehtaroida rantahietikolla, ja märkäturpaisena ja
pyylevänä palata ihailevan lauman luo -- olipa se riemukasta kaikille
kiiltosarvisille kauris nuorikoille, juuri syystä että tiesivät
Bagheeran tai Shere Khanin minä hetkenä hyvänsä voivan karata heidän
niskaansa. Mutta nyt oli tuo elämän ja kuoleman leikki loppunut,
ja viidakon väki keräysi kutistuneelle virralle nälkiintyneenä ja
voipuneena -- tiikeriä, karhua, hirveä, puhvelia ja sikaa yhdessä --,
joi pilautuvaa vettä ja maleksi virran kaltailla, liian uupuneena
lähtemään pois.
Hirvet ja siat olivat tallustelleet kaiken päivää etsimässä jotakin
parempaa kuin kuivunutta kuorta ja lakastuneita lehtiä. Puhvelit eivät
olleet löytäneet mitään viileätä mutapaikkaa piehtaroidakseen eivätkä
orasmaita varkaisiin mennäkseen. Käärmeet olivat heittäneet viidakon ja
tulleet alas virralle, toivoen saavansa siepatuksi jonkun harhailevan
sammakon. Ne kiertyivät märkien kivien ympärille eivätkä ajatelleetkaan
iskeä, milloin jonkun juuria tonkivan sian kärsä työnnälsi ne sivulle.
Virtakilpikonnat oli ammoin tappanut Bagheera, pyydystäjistä nokkelin,
ja kalat olivat hautautuneet syvälle rakoilevaan mutaan. Rauhankallio
vain lojui pitkän käärmeen näköisenä, ja väsyneet pikku vedenvirit
pihisivät kuivuessaan sen kuumiin kylkiin.
Tänne Mowgli pistäysi joka yö vilvottelemaan ja seuraa saamaan.
Nälkäisinkään pojan vihollisista olisi tuskin välittänyt pojasta
silloin. Hänen karvaton nahkansa sai hänet näyttämään laihemmalta
ja kurjemmalta kuin yksikään hänen tovereistaan oli. Aurinko oli
valkaissut hänen tukkansa rohtimenkarvaiseksi; kylkiluut pullistuivat
kuin tynnyrin vanteet, ja nelin kontin väijymisestä kyynärpäihin ja
polviin sierottuneet kyhmyt antoivat hänen surkastuneille jäsenilleen
solmuisten heinänkorsien näön. Mutta tuuheitten ripsien varjosta
tähysivät silmät tyyninä ja hätäilemättöminä, sillä Bagheera, hänen
neuvojansa tänä hädän aikana, kehotteli häntä liikkumaan hiljaisesti,
metsästämään verkalleen ja kaikin mokomin karttamaan malttinsa
menettämistä.
"Aika on paha", puheli Musta Pantteri muutamana löylyisenä iltana,
"mutta sekin menee, jos jaksamme elää loppuun asti. Onko makosi täysi,
ihmispenikka?"
"Täytettä on vatsani saanut, mutta mitään ei siitä lähde. Luuletko,
Bagheera, että sateet ovat unohtaneet meidät eivätkä enää milloinkaan
palaa?"
"Eihän toki. Kyllä vielä näemme mohwan kukkivan ja pikku vuonat kaikki
tuoreen ruohon lihottamina. Lähdetäänpä Rauhankalliolle uutisia
kuulemaan. Selkääni, Pikku Veikko."
"Ei ole nyt aika taakan kantamiseen. Pystyn vielä seisomaan omin
jaloin, mutta -- emmepä toden totta ole mitään syöttömulleja, me kaksi."
Bagheera silmäili resuista, tomuttunutta kuvettansa pitkin ja kuiskasi:
"Viime yönä minä tapoin ikeen alta mullikan. Niin kehnoon tilaan olin
joutunut, etten luullakseni olisi uskaltanut hyökätä, jos se olisi
valtoimena ollut Wou!"
Mowgli nauroi. "Niin, olemme aimo metsästäjiä nyt", sanoi hän, "Minä
olen varsin urhea -- syömään toukkia", ja kumppanukset laahustivat
kaksistaan rytisevän vesaikon läpi jokirantaan ja siitä joka suunnalle
haarautuvaan hietasärkkien kudelmaan.
"Vesi ei voi enää kauan elää", huomautti Baloo heihin yhtyen. "Katsokaa
tuonne! Jälkiä kuin ihmisen teitä."
Tuonpuolisen äyrään tasangolla oli kankea viidakkoheinä kuoleutunut
pystyyn ja siinä sitkastunut. Virralle pyrkivien hirvien ja sikojen
polut olivat viivailleet värittömän aavikon tomuisilla railoilla, jotka
halkoivat kymmenen jalan korkuista heinikkoa, ja näinkin aikaisin oli
kukin pitkä kuja täynnä veden partaalle kiirehtiviä ensimmäisiksi
ehättäytyjiä. Kuuli naaraspeurain vasikkoinensa köhivän nuuskamaisessa
pölyssä.
Virran ylävarrella Rauhankallion polvekkeen sameassa lampareessa
seisoi Vesirauhan vartijana villi elefantti Hathi poikineen jyhkeänä
ja harmaana kuutamossa, huojuen edes takaisin -- aina huojuen. Hiukan
hänen alapuolellaan oli hirvien joukko; näiden alapuolella taas siat
ja puhvelit; ja vastapäisellä äyräällä, missä isot puut ulottuivat
vedenreunalle asti, oli lihansyöjille määrätty paikka -- tiikerille,
susille, pantterille, karhulle ja muille.
"Olemme saman lain alaiset, tosiaankin", virkahti Bagheera, kahlaten
veteen ja virran yli katsellen kalahtelevien sarvien ja säpsähtelevien
silmien riveihin, missä hirvet ja siat tyrkkivät toisiansa edes
takaisin. "Saalista saakaa, te kaikki minun kumppanini", hän tervehti
laskeutuen pitkäkseen, toinen kuve särkällä; ja lisäsi sitten
hampaittensa raosta: "Ja ilman sitä, mikä on lakina, olisipa toden
totta nyt kerrakseen saalista."
Hirvien herkät korvat kuulivat viime lauseen, ja pelokas kuiske suhahti
heidän riveissään. "Aselepo! Muistakaa aselepo!"
"Rauhoittukaa siellä, rauhoittukaa!" kurlutti villi elefantti Hathi.
"Aselepo pitää paikkansa, Bagheera. Ei ole nyt aika puhua saaliista."
"Ken sen paremmin tietäisi kuin minä?" vastasi Bagheera, kieritellen
keltaisia silmiään virran yläjuoksulle päin. "Minä olen kilpikonnain
syöjä -- sammakkojen kalastaja. Ngaajah! Jospa tulisin toimeen
lehdeksillä!"
"Me sitä soisimme, kaikesta sydämestämme", määkäisi muuan nuori vuona,
joka oli syntynyt sinä keväänä eikä ollenkaan pitänyt olostaan.
Niin viheliäisessä tilassa kuin viidakon väki olikin, ei Hathikaan
voinut olla nauraa hörähtämättä; ja kyynärpäiden varassa lämpimässä
vedessä viruva Mowgli hahatti täyttä kurkkua, jaloillaan piesten vettä
valkeaksi vaahdoksi.
"Hyvin sanottu, pikku nuppusarvi", kehräsi Bagheera. "Aselevon
päätyttyä se muistetaan hyväksesi", ja hän tähysteli tiukasti pimeän
läpi, varmasti tunteakseen vuonan toisella kertaa.
Vähitellen puhelu levisi ylös ja alas jokivartta. Saattoi kuulla
tönivän, pärskivän sian pyytävän parempaa tilaa; puhvelien örähtelevän
keskenään, vaappuessaan särkkien yli, ja hirvien juttelevan surkeita
muistelmia pitkistä rasittavista taivalluksista ruuan etsinnässä.
Silloin tällöin he virran poikitse kyselivät lihansyöjiltä yhtä ja
toista, mutta viestit olivat järjestään huonoja, ja viidakon kuuma
tuuli kahahteli vinhoina puhalluksina kallioiden lomitse ja ritisevissä
oksissa, sirotellen risuja ja pölyä veteen.
"Ihmisväkikin kuolee aurojensa ääreen", kertoi eräs nuori sambhur.
"Auringonlaskun ja yön välillä sivuutin kolme. Ne makasivat alallaan,
ja niiden sonnit vieressä. Alallamme makaamme mekin ennen pitkää."
"Virta on viime yöstäkin alentunut", pakisi Baloo. "Hathi hoi, oletko
sinä koskaan nähnyt tämän poudan veroista?"
"Se menee ohi, se menee ohi", vakuutteli Hathi, pirskotellen vettä
selkäänsä ja kylkiinsä.
"Meillä on täällä yksi, joka ei voi kestää kauan", arveli Baloo, ja hän
katsahti rakastamaansa poikaan.
"Minä?" kivahti Mowgli, nousten istumaan vedessä. "Ei ole minulla
pitkää karvaa luitteni loimena, mutta -- mutta jos sinun taljasi
kiskaistaisiin pois, Baloo --"
Hathi vapisi hillitystä naurusta tuollaista ajatellessaan, ja Baloo
muistutti ankarasti:
"Ihmisenpenikka, tuo ei ole soveliasta sanoa lain opettajalle. Koskaan
ei ole minua taljattani tavattu."
"Ei, enhän minä pahaa tarkoittanut, Baloo: ainoastaan että sinä olet
ikäänkuin kookospähkinä kuoressaan, ja minä samainen kookospähkinä
paljaaltaan. Nyt tuo sinun hallava kuoresi --" Mowgli istui jalat
ristissä, tapansa mukaan etusormi pystyssä selitellen asioita, kun
Bagheera kurotti pehmeätä käpäläänsä ja vetäisi hänet taaksepäin veteen.
"Pahempaa ja pahempaa", nuhteli Musta Pantteri pojan pärskyen
noustessa. "Ensin on Baloo mukamas nyljettävä ja nyt hän on
kookospähkinä. Varohan vain, ettei hän tee kypsän kookospähkinän
tavoin."
"Ja mitä?" kysyi Mowgli hetkeksi aavistamattomana, vaikka tuo oli
viidakon kuluneimpia sukkeluuksia.
"Puhkaise päätäsi", vastasi Bagheera tyynesti ja kiskaisi hänet taas
veden alle.
"Ei ole hyvä lasketella leikkiä opettajastansa", moitti karhu, Mowglin
saatua vielä kolmannenkin kylvyn.
"Eikö hyvä! Mitäpä tahdotte? Tuo sinne ja tänne liehuva alaston otus
tekee apinapilaa niistä, jotka ovat aikanaan olleet hyviä metsästäjiä,
ja nykii meidän parhaitammekin viiksistä huvikseen." Tämä oli Shere
Khan, Nilkku Tiikeri, ontumassa veden ääreen. Hän odotti kotvan
nauttiakseen vastakkaisella rannalla pälyileviin hirviin tekemästänsä
vaikutuksesta; sitten hän laski alas nelikulmaisen, röyhelöisen päänsä
ja alkoi latkia, moristen: "Viidakko on nyt käynyt alastomien pentujen
luskutusmaaksi. Katso minuun, ihmisenpenikka!"
Mowgli katsoi -- oikeastaan tuijotti -- niin röyhkeästi kuin vain
hän osasi, ja minuutissa kääntyi Shere Khan rauhattomasti pois.
"Ihmisenpenikka sinne, ihmisenpenikka tänne", hän murisi juontiansa
jatkaen. "Penikka ei ole ihminen eikä penikka, muutoin hän olisi
pelännyt. Ensi kautena minun pitänee pyytää häneltä lupaa juodakseni.
Aurgh!"
"Voi sekin sattua", tokaisi Bagheera, tiukasti tähystellen häntä
päin silmiä. "Voi sekin sattua... Huh, Shere Khan! Mitä uutta törkyä
syydätkään?"
Nilkku Tiikeri oli painanut leukansa ja poskensa veteen, ja tummia
öljyisiä viiruja valui hänestä alas virtaan.
"Ihminen!" vastasi Shere Khan häikäilemättömästi; "minä tapoin tunti
takaperin".
Eläinten rivi värjyi ja huojui, ja kuiskeesta alkanut hämmästys kasvoi
huudoksi: "Ihminen! Ihminen! Hän on tappanut ihmisen!" Sitten kaikkien
katseet kääntyivät Hathiin, mutta hän ei näyttänyt kuulevan. Hathi ei
koskaan tee mitään ennen aikojaan, ja siinä yksi syy hänen pitkään
ikäänsä.
"Tällaisena kautena tapat ihmisen! Eikö muuta riistaa ollut jalkeilla?"
puheli Bagheera halveksivasti, vetäytyen pois saastutetusta vedestä ja
kissan tavoin ravistaen kutakin käpäläänsä niin tehdessään.
"Tapoin mielikseni -- en nälkään." Hirmustunut kuiske kuhisi taas, ja
Hathin valpas pikku silmä terittyi Shere Khaniin päin. "Mielikseni",
jamasi Shere Khan. "Nyt tulen juomaan ja puhdistautumaan. Onko kukaan
kieltämässä?"
Bagheeran selkä alkoi käyristyä kuin bamburuoko tuulen tuiverruksessa,
mutta Hathi nosti kärsänsä ja puheli levollisesti.
"Tapposi oli mieliksesi?" hän kysyi; ja kun Hathi tekee kysymyksen,
silloin on paras vastata.
"Niin juuri. Se oli minulle oikea työ ja oikea yö. Tiedäthän sen, oi
Hathi." Shere Khan puhui miltei kohteliaasti.
"Kyllä tiedän", vastasi Hathi; ja jatkoi tuokion vaiti oltuaan: "Oletko
juonut kylläsi?"
"Täksi yöksi olen."
"Lähdehän siis. Joki on juotavaksi, ei saastutettavaksi. Kukaan muu
kuin Nilkku Tiikeri ei olisi kerskannut oikeudestansa tänä kautena,
kun -- kun me kärsimme yhdessä -- ihminen ja viidakon väki yhteisesti.
Puhdas tai likainen, laputahan luolaasi, Shere Khan!"
Viime sanat kajahtelivat kuin hopeaisen torven törähdykset, ja Hathin
kolme poikaa vaapahti puoli askelta eteenpäin, vaikka sitä ei tarvittu.
Shere Khan luikki tiehensä, uskaltamatta nurkua, sillä hän tiesi --
minkä kaikki muutkin tietävät -- että kun koetukseen käydään, niin
Hathi on viidakon herra.
"Mistä hänelle oikeasta työstä Shere Khan puhuu?" kuiskasi Mowgli
Bagheeran korvaan. "Ihmisen tappaminen on aina häpeällistä. Laki sanoo
niin. Ja kuitenkin Hathi sanoo --"
"Kysy häneltä. Minä en tiedä, Pikku Veikko. Ellei Hathi olisi
puhunut, olisin minä tuota rampaa teurastajaa opettanut. Tullakin
Rauhankalliolle vereksestä ihmisentaposta -- ja pöyhkeillä siitä, sepä
shakaalin kehnoutta. Hän sitäpaitsi saastutti hyvän veden."
Mowgli odotti minuutin rohkeutta kootakseen, sillä ketään ei haluttanut
puhutella Hathia suoraan, ja sitten hän huusi: "Mikä on Shere Khanin
oikeus, oi Hathi?" Hänen sanojaan säestettiin molemmilta äyräiltä,
sillä viidakon väki on kiihkeän uteliasta ja kaikki olivat juuri
nähneet sellaista, mitä ei tuntunut ymmärtävän kukaan, paitsi Baloo,
joka näytti hyvin miettiväiseltä.
"Se on vanha tarina", selitti Hathi, "tarina viidakkoa vanhempi.
Pysykää vaiti äyräillä, niin kerronpa sen tarinan."
Minuutin, pari siat ja puhvelit tönivät toisiaan ja työntyivät
toistensa väliin, mutta sitten laumain johtajat mörähtivät toinen
toisensa jälkeen: "Me odotamme." Hathi harppasi eteenpäin, kunnes
oli melkein polvia myöten Rauhankallion lampareessa. Niin laiha ja
kurttuinen ja keltahampainen kuin olikin, hän näytti siltä minä
viidakko häntä piti -- viidakon herralta.
"Te tiedätte, lapset", hän alotti, "että te kaikista enimmin pelkäätte
ihmistä". Kuului myöntävää sorinaa.
"Tämä tarina koskettaa sinua, Pikku Veikko", virkahti Bagheera
Mowglille.
"Minuako? Minä kuulun laumaan -- olen Vapaan Kansan metsästäjä",
vastasi Mowgli. "Mitä minuun ihminen kuuluu?"
"Ja te ette tiedä miksi pelkäätte ihmistä?" pitkitti Hathi. "Syy
on seuraava. Viidakon alussa, eikä kukaan tiedä milloin se oli, me
viidakon väki käyskentelimme yhdessä, toinen toistamme pelkäämättä.
Niinä aikoina ei poutaa tunnettu, ja lehtiä, kukkia ja hedelmiä kasvoi
samalla varrella, emmekä me syöneet mitään muuta kuin lehtiä, kukkasia,
ruohoa, hedelmiä ja kuorta."
"Olenpa iloinen siitä, etten syntynyt noihin aikoihin", tokaisi
Bagheera. "Kaarna kelpaa vain kynsien terottimeksi."
"Ja viidakon herra oli Tha, elefanttien ensimmäinen. Hän veti viidakon
ylös syvistä vesistä kärsällään, ja mihin hän kynti vakoja maahan
torahampaillaan, siinä virrat juoksemaan, kunne kavion kopaisi, siinä
lampi läikkymään, minne puhalsi kärsällään -- näin -- siinä puut
ryskyen maassa. Siihen tapaan teki viidakon Tha; ja sellaisena minulle
tarina kerrottiin."
"Ei ole se menettänyt mehuansa kerronnasta", kuiskasi Bagheera, ja
Mowgli peitti myhäilynsä kädellään.
Niinä päivinä ei ollut maissia, ei meloneja, ei pippuria eikä liioin
sokeriruokoa, yhtä vähän kuin sellaisia pikku mökkejä, joita olette
kaikki nähneet; eikä viidakon väki tiennyt ihmisestä tuon taivaallista,
vaan asusti viidakossa yhtenä kansana. Mutta sitten alkoi tulla
kinastusta ruuasta, vaikka rehua riitti yltäkyllin kaikille. Olivat
laiskoja. Jokainen halusi syödä missä makasi, kuten toisinaan me
saatamme tehdä nyt, kun kevätsateet ovat antoisat. Tha, elefanttien
ensimmäinen, hääräsi viidakkojen teossa ja virtojen raivaamisessa
uomiin. Hän ei voinut kävellä joka paikassa, joten hän teki tiikerien
ensimmäisestä viidakon herran ja tuomarin, jolle viidakon väen oli
alistettava riitansa.
Niinä päivinä tiikerien ensimmäinen söi hedelmiä ja ruohoa muiden
kanssa. Hän oli yhtä kookas kuin minä, ja hyvin kaunis, väriltään
kauttaaltaan kuin kultaköynnöksen kukka. Ei ollut ainoatakaan viirua
tai täplää sen taljassa noina hyvinä päivinä, jolloin viidakko oli
uusi. Kaikki viidakon väki saapui hänen eteensä pelotta, ja hänen
sanansa oli kaiken viidakon laki. Olimme silloin, muistattehan, yhtä
kansaa. Mutta eräänä yönä syntyi kiista kahden kauriin kesken --
tuollainen laidunriita, joita nyt ratkaisette sarvin ja etusorkin --
ja kerrotaan, että kun nuo kaksi puhuivat yhdessä kukkasien keskessä
makaavan tiikerien ensimmäisen edessä, toinen kauris tuli häntä
nyhjäisseeksi sarvillaan, ja tiikerien ensimmäinen unohti olevansa
viidakon herra ja tuomari, karkasi kauriin kimppuun ja katkaisi häneltä
niskan.
Siihen yöhön asti ei ketään meistä ollut kuollut, ja tiikerien
ensimmäinen, nähdessään mitä oli tehnyt ja joutuen veren hajusta
hupeloksi, säntäsi pohjoisiin rämeihin, ja me viidakon väki äidyimme
tuomarittomaksi jääden tappelemaan keskenämme. Tha kuuli rynnistelyn
jytyä ja tuli takaisin; ja yksi puhui yhtä, toinen toista, mutta
hän näki kuolleen kauriin ruohikolla ja kysyi kuka oli tappanut.
Me viidakon väki emme sanoneet, sillä veren haju villitsi meidät
hupeloiksi, ihan niinkuin samainen haju meidät tänä päivänäkin
hullaannuttaa. Me kiertelimme, kaartelimme edestakaisin, huppelehtien,
huudellen ja päätämme ravistellen. Sen vuoksi Tha antoi viidakon
riippapuille ja laahaileville köynnöksille käskyn merkitä kauriin
tappaja, jotta hän sen tuonnempana tuntisi; ja Tha lausui: 'Kenpä nyt
viidakon herraksi?' Hypähti nyt jalkeille Harmaa Apina oksien asukas
ja sanoi: 'Minä nyt viidakon herraksi.' Tästä Tha nauramaan, vastaten:
'Olkoon niin', ja hän lähti kovin vihastuneena pois.
Lapset, te tunnette Harmaan Apinan. Hän oli silloin mikä nytkin.
Ensimmältä hän otti viisaan naaman, mutta tuossa tuokiossa alkoi jo
syyhytellä itseään ja hypellä ylös ja alas, ja palatessaan Tha tapasi
Harmaan Apinan roikkumassa pää alaspäin oksasta, virnuen alhaalla
seisoville, näiden virnuessa hänelle takaisin. Eikä siis ollut
viidakossa mitään lakia -- typerää puhetta vain ja järjettömiä sanoja.
Kutsui koolle meidät kaikki Tha ja sanoi näin: 'Ensimmäinen herranne on
tuonut viidakkoon Kuoleman ja toinen häpeän. Nyt on aika saada Laki, ja
Laki sellainen, jota ette voi rikkoa. Nyt pitää teidän joutua tuntemaan
Pelko, ja kun olette hänet löytäneet, niin tiedätte hänet herraksenne,
ja muu seuraa itsestään.' Sitten me viidakon asukkaat kysyimme:
'Mikä on Pelko?' ja Tha vastasi: 'Etsikää kunnes löydätte'. Niin
me kuljeskelimme pitkin viidakkoa etsimässä Pelkoa, ja sitten
puhvelit -- --"
"Uh!" hönkäisi Mysa, puhvelien johtaja, niiden omaksumalta
hietasärkältä.
"Niin, Mysa, puhvelit juuri. Ne toivat viestin, että muutamassa
viidakon luolassa asui Pelko ja että hän oli karvaton ja käveli
takajaloillaan. Me viidakon väki seurasimme laumaa luolalle, ja Pelko
seisoi sen suulla ja oli, kuten puhvelit olivat kertoneet, karvaton
ja käveli takajaloillaan. Meidät nähdessään hän puhkesi huutoon, ja
hänen äänensä lamautti meidät sillä pelolla, mikä meillä nyt on, ja
me säntäsimme karkuun, polkien ja reutoen toinen toistamme pelkomme
vallassa. Sinä yönä, kerrottiin minulle, me viidakon väki emme
asettuneet makaamaan yhdessä niinkuin oli tapamme ollut, vaan kukin
heimo vetäysi omille oloilleen -- sika sian pariin, hirvi hirven:
sarvi sarveen, kavio kavioon -- yhtäläinen lyöttäytyen yhtäläisen
kumppaniksi, ja niin värjöttelimme vapisten viidakossa.
"Ainoastaan tiikerien ensimmäinen ei ollut mukanamme, sillä hän
piileskeli vielä Pohjolan rämeissä, ja saadessaan kuulla luolassa
näkemästämme Olennosta hän sanoi: 'Minäpä menen sen Olennon luo ja
katkaisen siltä niskan.' Hän juoksemaan kaiken yötä kunnes saapui
luolalle, mutta puut ja köynnökset hänen polullaan pitivät mielessään
Than antaman käskyn, laskivat alas oksansa ja merkitsivät hänet hänen
juostessaan, sivaltaen sormensa hänen selkänsä, kupeensa, otsansa ja
leukansa poikitse. Jokaisesta kosketuksesta koitui hänen keltaiseen
taljaansa täplä ja juomu. Ja noita juomuja hänen lapsensa kantavat
tähän päivään asti! Hänen saapuessaan luolalle Pelko, Karvaton, ojensi
kätensä ja nimitti häntä 'Yöllä tulevaksi Juomunahaksi', ja tiikerien
ensimmäinen pelkäsi Karvatonta ja juoksi ulvoen takaisin rämeisiinsä."
Mowgli naurahti hiljaisesti, leuka vedessä.
"Niin äänekkäästi hän ulvoi, että Tha hänet kuuli ja kysyi: 'Mikä
on murheena?' Ja tiikerien ensimmäinen kohotti turpansa kohti äsken
tehtyä taivasta, joka nyt on niin vanha, ja pyysi: 'Anna minulle
takaisin voimani, oi Tha. Minä joudun häpeään kaiken viidakon edessä,
ja minä olen karannut erästä Karvatonta pakoon, ja hän on antanut
minulle häpeällisen nimen.' 'Ja miksi?' tiedusti Tha. 'Syystä että
rämeiden muta on minut tahrinut', selitti tiikerien ensimmäinen. 'Käy
siis uimaan ja piehtaroitse märässä ruohossa, ja jos se on mutaa,
niin se varmasti peseytyy pois', neuvoi Tha; ja tiikerien ensimmäinen
ui ja piehtaroitsi piehtaroimistaan, kunnes viidakko kiersi kehänä
hänen silmissään, mutta ainoatakaan pikku viirua hänen taljassaan ei
muuttunut, ja Tha nauroi tuota menoa katsellessaan. Sitten tiikerien
ensimmäinen valitti: 'Mitä olen tehnyt, että minulle näin on käynyt?'
Tha vastasi: 'Sinä olet tappanut kauriin, ja sinä olet päästänyt
Kuoleman valloilleen viidakossa, ja kuoleman matkassa on tullut
Pelko, niin että viidakon väki pelkää toinen toistansa niinkuin sinä
pelkäät Karvatonta.' Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Minua ne eivät
ikinä pelkää, sillä minä olen tuntenut ne alusta asti.' Tha vastasi:
'Mene ja katso.' Ja tiikerien ensimmäinen juoksenteli edes takaisin,
äänekkäästi huudellen hirveä ja sikaa ja sambhuria ja piikkisikaa ja
kaikkia viidakon asukkaita; mutta kaikki pakoilivat häntä, joka oli
ollut heidän tuomarinsa, sillä he pelkäsivät.
"Sitten tiikerien ensimmäinen tuli takaisin, hänen ylpeytensä oli
masentunut, ja päätänsä tantereeseen takoen hän raasti maata kaikin
käpälin ja rukoili: 'Muista että minä kerran olin viidakon herra!' Ja
Tha sanoi: 'Tämän verran minä teen, koska sinä ja minä näimme viidakon
tekemisen. Yhtenä yönä vuosittain olkoon sinulle ja sinun lapsillesi
suotua se, mikä oli suotua ennen kauriin tappoa. Jos sinä tuona yhtenä
yönä tapaat Karvattoman -- ja hänen nimensä on Ihminen -- niin sinä
et pelkää häntä, vaan hän pelkää teitä niinkuin te olisitte viidakon
tuomareita ja kaikkien olioiden herroja. Osoita hänelle armeliaisuutta
sinä hänen pelkonsa yönä; sillä sinä olet tuntenut, mitä Pelko on.'
"Silloin tiikerien ensimmäinen vastasi: 'Minä olen tyytyväinen.' Mutta
seuraavalla kerralla juodessaan hän näki kupeensa mustat juomut ja
muisti Karvattoman hänelle antaman nimen, ja hän vihastui. Vuoden hän
asusti rämeissä, odottaen kunnes Tha täyttäisi lupauksensa. Ja eräänä
yönä, kun kuun shakaali (iltatähti) näkyi selvästi yli viidakon, hän
tunsi yönsä tulleeksi ja läksi sille luolalle kohtaamaan Karvatonta.
Silloin tapahtui Than lupauksen jälkeen, sillä Karvaton lankesi
maahan hänen edessään ja makasi pitkänään, ja tiikerien ensimmäinen
iski häntä ja katkaisi hänen selkänsä, sillä hän luuli viidakossa
olevan yhden ainoan sellaisen Olennon ja tappaneensa Pelon. Sitten
saalistansa nuuskiessaan hän kuuli Than saapuvan pohjoisista
metsistä ja elefanttien ensimmäisen ääni, joka on se ääni minkä nyt
kuulemme -- --"
Ukkonen jyristeli pitkin vuorien huipukkaita särmiä, mutta ei tuonut
sadetta -- vain harjujen takana liehuvia helteensalamia -- ja Hathi
pitkitti:
"Sen äänen hän kuuli, ja se sanoi: 'Tämäkö sinun armeliaisuutesi?'
Tiikerien ensimmäinen lipoi huuliansa ja vastasi: 'Mitä välitän? Minä
olen tappanut Pelon.' Ja Tha sanoi: 'Voi sokeata hupeloa! Sinä olet
päästänyt Kuoleman jalat kammitsastaan ja hän seuraa sinun jälkiäsi
kunnes kuolet. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan!'
"Tiikerien ensimmäinen seisoi hanakasti saaliinsa äärellä ja intti: 'Hän
on kuin oli kauris. Ei ole olemassa Pelkoa. Nyt minusta jälleen tulee
viidakon kansain tuomari.'
"Ja Tha vastasi ja sanoi: 'Ei enää milloinkaan viidakon väki sinun
luoksesi tule. Eivät ne kuuna päivänä polullesi satuttaudu, eivät
lähelläsi nuku, eivät perässäsi kulje eivätkä luolasi vieressä
laitumella käy. Ainoastaan Pelko sinua seuraa ja nujertaa sinut
mielensä mukaan iskulla, jota sinä et näe. Hän panee maan avautumaan
jalkaisi alla ja köynnöksen kietoutumaan kaulaasi ja puunrungot
kasvamaan yhteen ympärilläsi korkeammalle kuin hyppysi kantaa, ja
vihdoin hän ottaa taljasi kääriäkseen siihen penikkansa milloin niillä
on kylmä. Sinä et ole hänelle osoittanut mitään armeliaisuutta, eikä
hänkään sinulle mitään osoita.'
"Tiikerien ensimmäinen oli hyvin rohkea, sillä hänellä oli vielä se
yönsä, ja hän sanoi: 'Than lupaus on Than lupaus. Eihän hän minulta
yötäni ota?' Ja Tha sanoi: 'Se yksi yösi on sinun, kuten olen sanonut,
mutta siitä on hinta maksettava. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan,
ja hän ei ole hidas oppimaan.'
"Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Hän on tässä käpäläni alla, selkä
ruhjottuna. Anna viidakolle tiedoksi, että minä olen tappanut Pelon.'
"Silloin Tha nauroi ja sanoi: 'Sinä olet tappanut monesta yhden, mutta
saatkin itse ilmoittaa viidakolle -- sillä sinun yösi on päättynyt!'
"Niin tuli päivä; ja luolan suulta astui ulos toinen Karvaton ja näki
polulla saaliin ja tiikereistä ensimmäisen röyhistelevän sen päällä, ja
hän otti terävän kepin -- --"
"Ne heittävät nyt sellaista esinettä, joka leikkaa", tokaisi Sahi
rahisten äyrästä alas; sillä gondit pitävät Sahia perin suurena
herkkuna; sen nimenä on heidän keskuudessaan Ho-Igoo -- ja hän tiesi
yhtä ja toista ilkeästä pikku gondilaiskirveestä, joka suhahtaa
metsänaukeamasta kuin sudenkorento.
"Se oli terävä keppi, jollaisia he kuoppaloukun pohjalle asettavat",
vakuutti Hathi. "Heittämällä sen hän iski tiikerien ensimmäistä
syvälle kupeeseen. Siten tapahtui kuten Tha oli sanonut, sillä
tiikerien ensimmäinen juoksenteli ulisten pitkin viidakkoa kunnes
keppi repeytyi irti, ja koko viidakko sai tietää, että Karvaton kykeni
iskemään kaukaa, ja he pelkäsivät, yhä enemmän. Sillä tavoin kävi,
että tiikerien ensimmäinen opetti Karvattoman tappamaan -- ja te
tiedätte, mitä vauriota se on sittemmin tuottanut kaikille kansoillemme
-- silmukalla, kuopalla, salaloukulla, lentävällä kepillä, valkeasta
savusta sinkoavalla pistokärpäsellä" (Hathi tarkoitti kivääriä) "ja
Punakukalla, joka ajaa meidät aukealle. Mutta yhtenä yönä vuosittain
Karvaton pelkää tiikeriä, kuten Tha lupasi, eikä koskaan ole tiikeri
antanut hänelle syytä pelätä vähemmin. Tiikeri tappaa hänet missä vain
tapaa, muistaen mihin häpeään tiikerien ensimmäinen joutui. Muulloin
Pelko kävelee pitkin viidakkoa päivällä ja yöllä."
"Ahai! Auu!" huokasi peura, ajatellen mitä se kaikki heille merkitsi.
"Ja ainoastaan silloin, kun kaikkia kohtaa suuri yhteinen Pelko, kuten
nyt, voimme me viidakon väki jättää sikseen kaikki pikku pelkomme ja
tavata toisemme yhteisellä rauhan alueella, kuten nyt on käynyt."
"Yhtenä yönä vain pelkää ihminen tiikeriä?" kysyi Mowgli.
"Yhtenä yönä vain", vahvisti Hathi.
"Mutta minä -- mutta me -- mutta kaikki viidakko tietää, että Shere
Khan tappaa ihmisen pari kolme kertaa kuussa."
"Aivan oikein. Silloin hän hyökkää takaa ja iskiessään kääntää päänsä
syrjään, sillä hän on pelkoa täynnä. Jos ihminen katsoisi häneen,
niin hän luikkisi tiehensä. Mutta omana yönänsä hän lähtee julkisesti
kylään. Hän astelee talojen välillä ja työntää päänsä oviaukkoon, ja
ihmiset lankeavat kasvoilleen, ja siinä hän tekee tapponsa. Yksi tappo
sinä yönä."
"Ohoo!" virkkoi Mowgli itsekseen, kieriskellen vedessä. "Nyt näen miksi
Shere Khan pyysi minua katsomaan häntä. Hän ei siitä hyötynyt, sillä
hän ei kyennyt pitämään silmiään vakaina, ja -- ja minä totisesti en
langennut hänen jalkoihinsa. Mutta minähän en olekaan ihminen, koska
kuulun Vapaaseen Kansaan."
"Umm!" virkkoi Bagheera syvältä karvaisesta kurkustaan. "Tietääkö
tiikeri yönsä?"
"Ei koskaan ennen kuin kuun shakaali näkyy iltasumusta kirkkaana.
Toisin ajoin se sattuu kuivana kesänä ja toisin ajoin märkänä
sadekautena -- tuo tiikerin yksi yö. Mutta ilman tiikerien ensimmäistä
ei tätä olisi ollut eikä kukaan meistä olisi pelkoa tuntenut."
Peura örähti murheellisesti, ja Bagheeran huulet kiertyivät häijyyn
hymyyn. "Tietävätkö ihmiset tämän -- tarinan?" hän kysyi.
"Kukaan muu ei sitä tiedä kuin tiikerit ja me elefantit -- Than lapset.
Nyt te lampareitten äärellä olostajat olette sen kuulleet, ja minä olen
lopettanut."
Hathi painoi kärsänsä veteen merkiksi siitä, että hän ei mielinyt puhua.
"Mutta -- mutta -- mutta", kummasteli Mowgli Baloolle, "miksei
tiikerien ensimmäinen jatkanut ruohon ja lehtien ja kerppujen syöntiä?
Hän ainoastaan katkaisi kauriilta niskan. Hän ei sitä syönyt. Mikä
hänet johti kuumaan lihaan?"
"Puut ja köynnökset merkitsivät hänet, Pikku Veikko, ja tekivät hänestä
sen viiruisen otuksen minkä näemme. Ei hän sen koommin tahtonut niiden
hedelmiä syödä, vaan kosti siitä päivästä asti peuroille ja muille
ruohon syöjille", selitti Baloo.
"Siispä sinä tunnet tarinan. Hä? Miksi en ole sitä koskaan kuullut?"
"Syystä, että viidakko on sellaisia tarinoita täynnä. Jos aloittaisin,
niin niille ei koskaan loppua tulisi. Hellitähän korvani, Pikku Veikko!"