Antaakseni teille hiukkasen käsitystä viidakon lain tavattomasta
moninaisuudesta olen kääntänyt runomuotoon (Baloo aina veteli niitä
jonkinlaiseen veisuun tapaan) muutamia susikaaria. Tietysti niitä on
sadoittain muita, mutta nämä kyllä kelpaavat yksinkertaisien sääntöjen
näytteiksi.
_Laki viidakon, vanha kuin taivas, se kaikille kaikesta määrää;
susi tottelevainen varttuu, ja kuolee kärkkyvä väärää_.
_Kuni runkoa vyöttävä köynnös, laki puolin ja toisinkin käy --
sillä susi se lauman on voima, suden voima ei laumatta näy_.
Pese aamuisin kuonosta häntään; juo kylliksi, vaan älä yli;
yön sait sinä pyyntiä varten; unen sulle on päiväksi syli.
On shakaali tiikerin norkko: alat, pentu, jo viiksesi saada,
susi metsästäjäksi muista -- oma ruokasi käyppä ja kaada.
Pysy armossa viidakon herrain: otso, tiikeri, pantteri niit' on.
Älä hiljaista Hathia härnää; pila rikkoo karjun liiton.
Kun laumasi lauman kohtaa ja kumpikin polulla pysyy,
istu johtajain haastoa kuullen -- avun keksivät kenties rysyyn.
Oman laumasi suden kanssa hyvin kaukana ottelus ota,
jotta toiset ei riitaan yhtyis ja runtelis laumaa sota.
Suden luola on hänelle turva; koti hänellä missä on,
sinne Pääsusi ei edes pääse, ei asiaa Neuvoston.
Suden luola on hänelle turva -- sen julkiseks' aivan jos laatii,
niin neuvosto viestillä sentään sen muuanne tehtäväks vaatii,
Tapa ääneti iltayöstä: jos riemusi läikähtää,
niin, veikkosi tyhjiksi jättäin, parvi karkuhun säikähtää.
Tapa itselles, kumppaneilles, tai pennuilles, tarpeen mukaan
huvin vuoksi vain älä -- _eikä saa Ihmistä tappaa kukaan!_
Jos saaliin viet heikommaltas, älä korskana korjaa tätä:
on kaikilla lauma-oikeus; hälle pää sekä nahka jätä.
Liha lauman on lauman saalis. Se syödään paikaltaan,
ken luolaansa siitä sieppaa, hän joutuu kuolemaan.
Liha suden on suden saalis. Häll' olkoon vallassaan,
jos tahtoo, kutsua lauma sitä kanssansa jakamaan.
Penu-oikeus ensvuotiaalla: tämä kaikilta vaatia saa
kidan täyden, tappajan jälkeen; tät' on täytymys noudattaa.
Pesä-oikeudellansa emo ikäveikoilta vaatia saa
pesyeellensä saaliista koiven; tät' on täytymys noudattaa.
Isä luolaoikeudellaan vain perheelle saalista tapaa;
häntä neuvosto yksin käskee; hän on laumakutsuista vapaa.
Ikä, viekkaus, voima muussa on kaikille ratkaisijana:
mistä laki ei selvästi säädä, laki siinä on Pääsuden sana.
_Elos taistelu uljaana muuten omapäisesti ottele,
lain pää sekä selkä ja koipi on kuitenkin: tottele!_
"TIIKERI-TIIKERI!"
Tuottiko pyyntisi, urhosein?
_Veikko, ma tyhjää työtä tein_.
Sortuiko saalis riidassa?
_Veikko, viel' astuu se viidassa_.
Missä on ylpeä voimasi?
_Veikko, mua heikoksi soimasi_.
Minne noin riennät joutuisaan?
_Veikko, käyn luolaani kuolemaan_.
Jätettyänsä sudenluolan Käräjäkalliolla lauman kanssa taistelleena
painui Mowgli alas kyntömäille, kyläläisten asuinsijoille, mutta ei
pysähtynyt niin lähelle viidakkoa, tietäen käräjillä saaneensa ainakin
yhden verivihollisen. Hän kiiruhti sen vuoksi edelleen, pysyen pitkin
laaksoa johtavalla kivikkoisella tiellä, jota myöten viiletteli
tasaista hölkkäjuoksua lähes kahdenkymmenen mailin taipaleen, kunnes
saapui hänelle tuntemattomaan tienooseen. Laakso avautui laajaksi
tasangoksi, jota rotkot leikkelivät kalliotöyräitten lomissa. Toisessa
päässä oli pienoinen kylä, toisessa tuuhea viidakko äkkiä katkesi
laidunmaiden reunalta kuin viikatteella lyötynä. Yltympäri tasankoa
oli karjaa ja puhveleita laitumella, ja Mowglin nähdessään pikku
paimenpojat säntäsivät parkuen tiehensä ja jokaisen intialaisen kylän
liepeillä lurjustelevat keltaiset paria-koirat äityivät haukkua
luskuttamaan. Mowgli asteli päin, sillä hän oli nälissään, ja kylän
portille saapuessaan hän näki sen pielessä ison orjantappurapensaan,
jolla iltahämärissä tukitaan portin aukko.
"Pyh!" mutisi hän, sillä hän oli tavannut useita sellaisia öisillä
retkillään syötävää etsiessään. "Täälläkin siis ihmiset pelkäävät
viidakon väkeä."
Hän istuutui portin vierustalle, ja erään miehen astuessa ulos hän
nousi seisaalleen, avasi suunsa ja viittasi kurkkuunsa merkiksi,
että hän kaipasi ruokaa. Mies töllisteli ja juoksi sitten takaisin
pitkin kylän ainoata katua, huutaen pappia, joka oli kookas, lihava,
valkopukuinen mies, otsassa keltaisen- ja punaisenkirjava merkki.
Pappi saapui portille, saattueenansa ainakin sata ihmistä, jotka
tuijottelivat, pakisivat, hoilasivat ja osoittelivat Mowglia.
"Tapojapa ei ole tällä ihmisväellä", sanoi Mowgli itsekseen.
"Ainoastaan Harmaa Apina käyttäytyisi kuten nuo." Hän siis ravisti
pitkää tukkaansa ja katseli joukkoa karsaasti.
"Mitä pelkäämistä siinä on?" selitteli pappi. "Katsokaa arpia hänen
käsivarsissaan ja säärissään. Ne ovat susien puremia. Hän on vain
viidakosta karannut susilapsi."
Tietysti olivat penikat kisaillessaan useasti nipistäneet Mowglia
tiukemmin kuin olivat tarkoittaneet, ja kaikkialla hänen käsivarsissaan
ja jaloissaan näkyi valkeita juomuja. Mutta eipä hän suurin surminkaan
olisi näitä puremiksi sanonut, sillä hän tiesi, mikä oli oikea purema.
"Arre! Arre!" säälitteli pari naista. "Joutua sutten pureskeltavaksi,
lapsi rukka! Hän on sievä poika. Silmät hehkuvat kuin tulen liekki.
Kautta kunniani, Messua, hän muistuttaa sinun poikaasi, jonka tiikeri
vei."
"Annas kun katson", vastasi muuan vaimo, jolla oli raskaita
vaskirenkaita ranteissa ja nilkoissa, ja hän tirkisteli Mowglia
kämmenensä suojasta. "Muistuttaa todellakin. Hän on laihempi, mutta
ihan on hänellä poikani muoto ja katsanto."
Pappi oli näppärä mies, ja hän tiesi Messuan kylän varakkaimman
asukkaan vaimoksi. Niinpä hän loi toviksi katseensa ylös taivaan lakeen
ja lausui juhlallisesti: "Mitä viidakko on vienyt, sen on viidakko
takaisin antanut. Ota poika huoneeseesi, sisareni, äläkä unohda
osoittaa kunnioitustasi papille, joka näkee niin syvälle ihmisten
elämään."
"Minut lunastaneen mullin kautta", tuumaili Mowgli itsekseen, "onpa
kaikki tämä puhelu kuin toinen laumakäräjäin katselmus! No, jos olen
ihminen, niin ihminen minun olla täytyy."
Joukko antoi tietä, kun vaimo viittasi Mowglin käymään mökkiinsä, missä
oli punainen kiillotettu makuulavitsa, iso savinen jyväkirstu, kannessa
lystikkäitä korkokuvioita, puolikymmentä vaskesta taottua keittoastiaa,
pienessä komerossa hindulainen jumalankuva ja seinässä todellinen
kuvastin, jollaisia pikku kolikosta myydään maalaismarkkinoilla.
Mowgli sai pitkän kulauksen maitoa ja leivän kannikan, ja Messua
laski kätensä hänen päänsä päälle ja katseli häntä silmiin; sillä
hän ajatteli, että kenties oli hänen poikansa tosiaankin palannut
viidakosta, minne tiikeri oli hänet vienyt. Hän siis maanitteli:
"Nathoo, oi Nathoo!" Mowgli ei osoittanut tuntevansa nimeä. "Etkö
muista, kun annoin sinulle uudet kenkäsi?" Hän kosketti pojan jalkaa,
ja se oli melkein kuin sarvea. "Ei", hän sanoi kaihomielin; "eivät ole
nuo jalat koskaan kenkiä käyttäneet, mutta kovin suuresti olet Nathoon
näköinen, ja ollos poikani".
Mowgli oli rauhaton, hän kun ei ollut milloinkaan majaillut katon
alla; mutta vilkaistessaan oljista punottuun kattoon havaitsi hän
milloin hyvänsä kykenevänsä repäisemään itselleen tien ulos, jotapaitsi
ikkunassa ei ollut saranoita. "Mitä on ihmisestä mihinkään", hän jupisi
lopulta, "ellei hän ihmisen puhetta ymmärrä? Minä olen nyt yhtä tyhmä
ja mykkä kuin ihminen olisi meidän parissamme viidakossa. Minun täytyy
oppia heidän puhettansa."
Hän ei suotta ollut sutten seurassa oppinut matkimaan kauriiden
kutsuntaa ja pienen villisian röhkimistä. Niin pian kuin Messua siis
sanankin äänsi, matki sitä Mowgli melkein virheettömästi, ja ennen
pimeäntuloa tiesi hän jo monen esineen nimet ympäristöstään.
Pulaa syntyi levolle menosta, Mowgli kun ei suostunut nukkumaan noin
pantterinloukun näköisessä karsinassa kuin mökki oli, ja kun ovi
suljettiin, läksi hän ikkunasta ulos. "Tehköön tahtonsa mukaan", neuvoi
Messuan mies. "Muista, että hän ei tietenkään tähän asti ole vuoteella
nukkunut. Jos hän on todellakin lähetetty poikamme sijaan, niin hän ei
karkaa."
Mowgli siis oikaisihe pitkään puhtoiseen ruohikkoon kentän laitaan,
mutta hän ei ollut vielä silmiänsä ummistanut, kun pehmeä harmaa kuono
tönäisi häntä leuan alle.
"Phui!" virkkoi Harmaa Veikko (hän oli emo Jolkan penikoista vanhin).
"Kehno palkinto on tämä kahdenkymmenen mailin hölkästä jäljilläsi. Sinä
haiset puunsavulle ja karjalle -- kerrassaan jo kuin ihminen. Herää,
Pikku Veikko: tuon uutisia."
"Jaksavatko viidakossa hyvin?" kysyi Mowgli häntä syleillen.
"Kaikki paitsi Punakukan kärventämät sudet. Kuulepas nyt. Shere Khan on
luikkinut etäälle metsästämään, kunnes hänen turkkinsa kasvaa jälleen,
sillä hän on pahasti korventunut. Palatessaan hän vannoo upottavansa
luusi Waingungaan.
"Kaksipa siinä mieltä. Minäkin olen tehnyt pikku lupauksen. Mutta
hyvä on aina uutisia saada. Olen tänä iltana väsyksissäni, -- kovin
väsyksissäni uusista asioista, Harmaa Veikko, -- mutta tuohan minulle
aina uutisia."
"Ethän unohda, että olet susi? Eiväthän ihmiset sinua saa sitä
unohtamaan?" urkki Harmaa Veikko huolestuneesti.
"En ikinä unohda. Muistan elämäni ajan, että rakastan sinua ja kaikkea
luolamme väkeä; mutta muistan myöskin, että minut on häädetty laumasta."
"Ja että sinut voidaan häätää toisestakin laumasta. Ihmiset ovat
vain ihmisiä, Pikku Veikko, ja niiden puhe on kuin lammikon
sammakoiden puhetta. Taas tänne alas tullessani minä odottelen sinua
bambutiheikössä laitumen liepeessä."
Kolmeen kuukauteen tuon yön jälkeen Mowgli tuskin kertaakaan poistui
kylän veräjältä, niin uutterasti hän opiskeli ihmisten menoja ja
tapoja. Ensin hänen oli käytettävä vaatetta uumillaan, ja se kiusasi
häntä kamalasti; sitten hänen piti oppia tuntemaan raha, jonka
merkitystä hän ei ollenkaan tajunnut, ja harjoitella kyntämään, jota
hän katsoi aivan hukkatyöksi. Ja kylän pikku lapset härnäsivät häntä
aika lailla. Onneksi oli viidakon laki opettanut hänet säilyttämään
malttinsa, sillä maltista riippuu viidakossa elämä ja elanto; mutta
heidän tehdessään pilaa hänestä, kun hän ei yhtynyt leikkeihin tai
lennätellyt leijoja tai kun hän äänsi jonkun sanan väärin, pidätti
häntä rusentamasta heitä ainoastaan se tieto, ettei kelpo metsästäjä
voinut alentua tappamaan pieniä alastomia penikoita.
Hän ei vähääkään tuntenut omaa voimaansa. Viidakossa hän tiesi itsensä
petoihin verraten heikoksi, mutta kylässä ihmiset sanoivat, että
hänellä oli sonnin voima. Hänellä ei ainakaan ollut käsitystäkään
siitä, mitä pelko oli, sillä kun kylän pappi kertoi hänelle jumalan
temppelissään suuttuvan hänelle, jos hän söi papin mangoja, niin
hän sieppasi jumalankuvan, toi sen papin asuntoon ja pyysi pappia
suututtamaan tämän, jotta hän saisi sen kanssa tapella. Häväistysjuttu
oli hirmuinen, mutta pappi vaiensi hälyn, ja Messuan mies maksoi kasan
hopeaa jumalan lepyttäjäisiä.
Eikä Mowglilla ollut aavistustakaan Intian ankarasta kastijaosta.
Kun savenvalajan aasi kuukertui savikuoppaan, niin Mowgli kiskoi sen
hännästä ylös ja auttoi ruukkujen sälytystä matkalle Khanhiwaran
markkinoille. Puistattavaa oli tuokin, sillä savenvalaja on
alhaissäätyinen ja hänen aasinsa vielä viheliäisempi. Papin toruessa
Mowglia uhkasi tämä sitoa hänetkin aasin selkään, ja pappi selitteli
Messuan miehelle, että Mowgli oli mahdollisimman pian toimitettava
työhön; ja kylän päämies ilmoitti Mowglille, että hänen piti
huomisaamuna lähteä puhvelinpaimeneksi.
Mowglipa oli tuosta hyvillään; ja sinä iltana, tavallaan kylän
palvelijaksi päästyänsä, hän läksi piiriin, joka keräytyi aina iltaisin
eräälle muurauslavalle ison viikunapuun alle. Tässä iltaseurassa
pakinoitsivat tupakkaansa tuprutellen päämies, yövartija, kylän kaikki
juorut tietävä parturi ja kylän metsästäjä, vanha Buldeo, jolla oli
muskettiluikku. Latvaoksilla istuivat apinat rupattelemassa, ja
lavan alla oli kolo, missä asusti cobra, ja tämä sai joka ilta pikku
vadillisen maitoa, sillä hän oli pyhä. Vanhukset istuivat puun juurella
jutustaen ja isoja huqa-vesipiippujansa pöllähytellen myöhään yöhön
asti.
He juttelivat ihmeellisiä tarinoita jumalista, ihmisistä ja aaveista,
ja Buldeo vielä ihmeellisempiä viidakon petojen tavoista, kunnes
piirin ulkopuolella kyhjöttelevien pienokaisten silmät pullistuivat
kuopistaan. Useimmat kertomukset koskivat eläimiä, sillä olihan
viidakko aina heidän ovellaan. Hirvet ja villisiat tärvelivät heidän
laihojaan, ja silloin tällöin kaappasi tiikeri ihmisen hämärissä kylän
porttien näköpiiristä.
Mowgli luonnollisesti tunsi heidän tarinoitsemiansa seikkoja, ja
hänen täytyi käsin peitellä nauruansa, hartiat hytkyvinä, kun
Buldeo muskettia polvillansa poikkiteloin pidellen siirtyi toisesta
merkillisestä jutusta toiseen.
Buldeo selitteli, että Messuan pojan riistäjä oli aavetiikeri,
jonka ruumiissa asusti muutamia vuosia takaperin kuolleen ilkeän,
vanhan koronkiskurin henki. "Ja tiedän tämän todeksi", hän sanoi,
"koska Purun Dass ontui iskusta, jonka oli saanut tilikirjojensa
polttamismellakassa, ja mainitsemani tiikeri ontuu myös, sillä sen
käpälät painavat epätasaisia jälkiä."
"Totta, totta sen oltava on", myönsivät harmaaparrat nyökkäillen.
"Ovatko kaikki nuo kertomukset yhtäläistä lukinlankaa ja kuutamolorua?"
virkahti Mowgli. "Tuo tiikeri ontuu, koska on nilkkuna syntynyt, kuten
kaikki tietävät. Lapsellista on puhua koronkiskurin sielusta elukassa,
jolla ei ole shakaalinkaan rohkeutta."
Buldeo oli tovin sanattomana kummastuksesta, ja päämies tuijotteli.
"Ohoo! Viidakkokakarako siinä?" puheli Buldeo. "Jos olet niin viisas,
niin sinun on parempi toimittaa sen vuota Khanhiwaraan, sillä hallitus
on luvannut sata rupiita sen hengestä. Vielä parempi on vaieta, kun
aikaihmiset puhuvat."
Mowgli nousi lähteäkseen. "Kaiken iltaa olen täällä lojunut
kuuntelemassa", huusi hän olkansa takaa, "ja vain kerran tai pari
on Buldeo lausunut toden sanan viidakosta, joka on ihan hänen
ovensa edessä. Kuinka siis uskoisin satuja aaveista ja jumalista ja
menninkäisistä, joita hän sanoo nähneensä?"
"On tosiaan aika tuon pojan lähteä paimeneen", virkkoi päämies, Buldeon
tuprutellessa ja ähistessä Mowglin hävyttömyyttä.
Useimmissa Intian kylissä on tapana, että muutamat poikaset vievät
karjan ja puhvelit laitumelle aamulla varhain ja tuovat ne illalla
takaisin; ja sama karja, joka tallaisi valkoisen miehen kuoliaaksi,
antaa itseänsä komennella ja ropsia lasten, jotka tuskin ulottuvat
niiden turpaan asti. Niin kauan kuin pojat pysyvät karjansa matkassa,
ovat ne turvassa, sillä tiikerikään ei käy karjalauman kimppuun. Mutta
toisinaan joku joutuu pedon saaliiksi harhaillessaan kukkia poimimassa
tai sisiliskoja pyydystämässä.
Mowgli läksi kylän katua pitkin aamun koittaessa, istuen ison
johtajahärän Raman selässä; ja isot liuskakiven karvaiset puhvelit,
joilla oli pitkät taaksepäin kaareutuvat sarvet ja villit silmät,
nousivat tanhualtaan yksi kerrallaan ja seurasivat häntä, ja Mowgli
painoi hyvin selvästi mukanaan olevain lasten mieliin, että hän oli
päällikkö. Hän huiteli puhveleita pitkällä kiillotetulla bambuseipäällä
ja käski Kamyaa, erästä pojista, paimentamaan karjaa erikseen ja
olemaan visusti sen vierellä, hänen mennessään edemmäs puhvelien
keralla.
Intialainen laidunmaa on pelkkiä kallioita, näreikköjä, mättäitä ja
pikku rotkoja, joiden sekaan karjalaumat hajaantuvat ja häviävät.
Puhvelit yleensä pysyttelevät lammikkojen ja hetteiden lähistöllä,
missä lojuvat ja kahlailevat lämpimässä mudassa tuntikausia. Mowgli
ajoi ne sen tasangon laitaan, missä Waingunga pistäikse viidakosta;
sitten hän pudottausi Raman kaulalta, asteli erään bambutiheikön luo ja
tapasi Harmaan Veikon.
"Hei", virkkoi Harmaa Veikko, "olen odotellut täällä hyvin monta
päivää. Mitä tuo karjanpaimennustyö tarkoittaa?"
"Niin on määräys", selitti Mowgli; "minä olen toistaiseksi kylän
paimen. Mitä uutta Shere Khanista?"
"Hän on palannut näille tienoille ja jo kauan odotellut sinua täällä
päin. Nyt hän on taas poistunut, sillä riista on vähissä. Mutta hän
aikoo tappaa sinut."
"Hyvä on", arveli Mowgli. "Niin kauan kuin hän viipyy poissa, istu sinä
tai joku neljästä veikosta tuolla kalliolla, jotta voin nähdä sinut
tullessani kylästä. Hänen palatessaan odota minua rotkossa dhaak-puun
juurella tasangon keskellä. Meidän ei ole tarvis marssia Shere Khanin
kitaan."
Sitten Mowgli valitsi siimeisen paikan ja heittäysi nukkumaan puhvelien
rouhiessa ruohoa hänen ympärillään. Paimentaminen on Intiassa
maailman laiskimpia tehtäviä. Karja liikkuu ja järsii ja laskeutuu
levolle, ja liikkuu taas pikku taipaleen, eikä se edes ammu. Se vain
mörähtelee, ja puhvelit aniharvoin äännähtävätkään, vaan painautuvat
liejuisiin lammikkoihin toinen toisensa jälkeen ja kaivautuvat mutaan,
kunnes ainoastaan turvat ja töllistelevät vaaleansiniset silmät ovat
näkyvissä, ja siellä ne viruvat kuin tukit.
Aurinko saa kalliot vipajamaan helteessä, ja paimenpojat kuulevat
sääksen (ei koskaan useampia) viheltelevän melkein näkymättömistä
korkeuksista, ja ne tietävät, että jos joku heistä tai karjasta
kuolisi, tuo sääksi suhahtaisi alas, ja seuraava sääksi matkojen päässä
näkisi sen laskeutuvan ja tekisi samoin, ja seuraava ja seuraava, ja
melkein silmänräpäyksessä ilmestyisi tyhjästä parikymmentä nälkäistä
sääkseä. He nukuskelevat ja heräilevät ja taas nukkuvat, ja solmeilevat
pikku vasuja kuivista heinistä ja pyydystelevät niihin heinäsirkkoja,
tai nappaavat kiinni kaksi rukoilevaa mantista ja panevat ne
tappelemaan; tai pujottelevat punaisia ja mustia viidakkopähkinöitä
helminauhoiksi, tai katselevat kallion seinustalla kellivää sisiliskoa
tai hetteen reunalla sammakonpyyntiin ryhtynyttä käärmettä.
Ja he laulavat pitkiä, pitkiä lauluja, jotka päättyvät omituisiin
hindulaisiin juoksutuksiin, ja päivä tuntuu pitemmältä kuin useimpien
ihmisten koko elämä, ja he ehkä rakentavat mutalinnan sekä siihen
mudasta miehiä, hevosia ja puhveleita, sovittaen miesten käsiin ruokoja
ja ollen olevinansa kuninkaita, nuo olennot armeijoinansa, tai kansan
palvelemia jumalia. Saapuu sitten ilta ja lapsoset huhuilevat, puhvelit
möyrivät esille kanuunanlaukauksina pamahtelevasta sitkeästä liejusta,
ja kaikki parveilevat harmaan aavikon yli kohti kylän tuikkivia tulia.
Päivän toisensa jälkeen vei Mowgli puhvelit piehtaroimissijoille, ja
päivän toisensa jälkeen hän näki Harmaan Veikon selän puolentoista
mailin päässä aron toisessa laidassa, ja siitä hän tiesi, ettei
Shere Khan ollut palannut, ja päivän toisensa jälkeen hän loikoili
ruohikossa ympäristönsä ääniä kuunnellen ja vanhoista viidakon päivistä
unelmoiden. Jos Shere Khan olisi rammalla jalallaan kompastunut
Waingungan tiheikössä, niin Mowgli olisi rasahduksen kuullut noina
pitkinä hiljaisina aamuina.
Vihdoin hän eräänä päivänä ei nähnytkään Harmaata Veikkoa
merkkipaikalla, ja nauraen hän ohjasi puhvelit rotkoon dhaak-puun
vieritse, joka oli kullanpunaisten kukkien peitossa. Siellä istui
Harmaa Veikko selkäturkin joka karva porhollaan.
"Hän on piileskellyt kuukauden, jotta et osaisi olla varuillasi.
Hän tuli selänteiden yli viime yönä Tabaquin keralla, kiihkeänä
jäljilläsi", kertoi susi huohottaen.
Mowgli rypisti kulmiansa. "Shere Khania en pelkää, mutta Tabaqui on
hyvin kavala."
"Ei hätää", vastasi Harmaa Veikko lipoen huuliansa. "Minä tapasin
Tabaquin päivänkoitteessa. Nyt hän latelee viisauksiansa sääksille,
mutta hän kertoi minulle kaikki ennenkuin katkaisin hänen selkänsä.
Shere Khanin suunnitelmana on odottaa sinua kylän portilla tänä iltana
-- sinua eikä ketään muuta. Hän on nyt makuulla, Waingungan isossa
kuivassa rotkossa."
"Onko hän tänään syönyt, vai metsästääkö hän tyhjänä?" tiedusteli
Mowgli, sillä vastaus oli hänelle hengen asia.
"Hän tappoi aamuhämärissä -- sian -- ja hän on juonutkin. Muistathan,
Shere Khan ei ole koskaan kyennyt paastoamaan, ei kostonkaan takia."
"Voi hupeloa, hupeloa! Siinäpä vasta penikan penikka! Syönyt ja
juonutkin, ja hän arvelee minun odottavan, kunnes hän on nukkunut!
Missä hän makaakaan? Jos meitä vain olisi kymmenen, niin voisimme
nujertaa hänet makuulleen. Nämä puhvelit eivät hyökkää, elleivät vainua
häntä, enkä minä osaa niiden kieltä. Voimmeko päästä hänen polkunsa
taa, jotta ne haistaisivat sen?"
"Hän ui pitkän matkan Waingungaa katkaistakseen sen", selitti Harmaa
Veikko.
"Sen on Tabaqui neuvonut. Yksinään hän ei ikinä olisi tullut sitä
ajatelleeksi." Mowgli seisoi sormi suussa pohtien. "Waingungan isossa
rotkossa. Se avautuu tasangolle vajaan puolen mailin päässä täältä.
Voin viedä lauman kaartaen viidakon puolitse rotkon päähän ja sitten
karauttaa alangolle -- mutta hän luikkisi alapäästä tieltä pois. Meidän
on tukittava se pää. Harmaa Veli, voitko avukseni jakaa lauman kahtia?"
"Kenties en yksin -- mutta olen tuonut viisaan auttajan." Harmaa Veikko
hölkötti sivuun ja laskeusi erääseen kuoppaan. Sitten nousi ylös iso
harmaa pää, jonka Mowgli hyvin tunsi, ja kuuman ilman täytti viidakon
kaikkein ihalin huuto -- suden metsästysulvahdus keskipäivällä.
"Akela! Akela!" huudahti Mowgli käsiänsä taputtaen. "Pitihän minun
tietääkin, ettet sinä minua unohtaisi. Meillä on iso urakka edessä.
Jaa lauma kahtia, Akela. Pidä lehmät ja vasikat yhdessä, ja sonnit ja
kyntöpuhvelit erikseen."
Molemmat sudet puikahtelivat kuin piiritanssissa lauman keskeen ja
ulos; elukat pärskyivät, heittelivät niskojaan ja erkanivat kahdeksi
ryhmäksi. Toisessa seisoivat puhvelilehmät vasikkainsa ympärillä
ja tuijottivat tannerta kuopien, valmiina hyökkäämään ja hengiltä
tallaamaan suden, jos tämä vain olisi alallaan. Toisessa korskuivat ja
polkivat sonnit ja mullit, mutta vaikka ne näyttivät mahtavammilta,
olivat ne paljoa vähemmän vaaralliset, niillä kun ei ollut vasikoita
suojeltavina. Kuusikaan miestä ei olisi saanut laumaa niin näppärästi
jaetuksi.
"Mitä käskyjä!" läähätti Akela. "Ne koettavat yhtyä jälleen."
Mowgli hypähti Raman selkään. "Aja sonnit pois vasemmalle, Akela.
Harmaa Veikko, meidän mentyämme pidä sinä lehmät koolla ja aja ne
rotkon alapäähän."
"Kuinka pitkälle?" kysyi Harmaa Veikko läähättäen ja leukojansa
luskutellen.
"Kunnes seinämät ovat korkeammat kuin Shere Khan voi loikata", hoilasi
Mowgli. "Pidätä niitä siellä kunnes me karautamme alas."
Sonnit kaartuivat syrjään Akelan ulvahdellessa, ja Harmaa Veikko
pysähtyi lehmien eteen. Nämä hyökkäsivät päin, ja hän pysyttelihe juuri
heidän edellään rotkon alapäähän asti, Akelan häätäessä sonnit kauas
vasemmalle.
"Hyvin tehty! Vielä hyökkäys, niin ne ovat oikeassa vauhdissaan.
Huolellisesti nyt -- huolellisesti, Akela! Näykkäyskin vain liikaa,
niin sonnit ryntäävät päin. Hihhei! Onpa tämä hurjempaa työtä kuin
mustien kauriiden ajo. Olisitko uskonut näiden elukkain voivan saada
tämmöisen vauhdin?" huusi Mowgli.
"Minä -- minä olen näitäkin aikoinani pyytänyt", ähkäisi Akela
tomupilvestä. "Käännänkö ne viidakkoon?"
"Käännä! Niin juuri. Käännä joutuin! Rama on hulluna raivosta. Oi,
jospa vain osaisin sanoa hänelle, mitä häneltä tänään tarvitsen."
Sonnit suunnattiin tällä kertaa oikealle, ja ne törmäsivät tiheikköön.
Toiset paimenet, jotka olivat puolen mailin päässä karjalaitumella
tätä menoa katselleet, pyyhkäisivät kylään mikäli koivista läksi,
huutaen että sonnit olivat hullaantuneet ja pillastuneet. Mutta Mowglin
suunnitelma oli kylläkin selvä. Hän tahtoi vain tehdä pitkän kierroksen
ylämaahan ja päästä rotkon yläpäähän, ajaakseen sonnit alas rotkoa ja
ahdistaakseen Shere Khanin sonnien ja lehmien väliin; sillä hän tiesi,
että Shere Khan ei syönnin ja täyden juonnin jälkeen mitenkään pystyisi
taistelemaan eikä kapaisemaan rotkon seinämiä ylös.
Hän viihdytteli nyt puhveleita äänellään, ja Akela oli jättäytynyt
kauas taakse, ainoastaan pariin kertaan älähdellen, jouduttaakseen
takajoukkoa. Kierros oli varsin pitkä, sillä he eivät halunneet joutua
niin lähelle rotkoa, että Shere Khan älyäisi varotuksen. Vihdoin Mowgli
pyöräytti hämmentyneen lauman rotkon päähän ruohoiselle pälvelle, joka
jyrkästi loiveni alas varsinaiseen rotkoon. Noin korkealta saattoi
puiden latvojen yli nähdä alas tasangolle; mutta Mowgli katseli
rotkon seiniä ja oli tyytyväinen nähdessään, että ne olivat melkein
kohtisuorat. Niitä verhoilevat köynnökset eivät kyenneet suomaan
jalansijaa tiikerille, joka tahtoi pyrkiä ylös.
"Anna niiden hengähtää, Akela", hän sanoi kohottaen kätensä. "Ne
eivät ole vielä vainunneet häntä. Anna niiden hengähtää. Minun täytyy
ilmoittaa Shere Khanille, kuka tulee. Hän on loukussamme."
Hän pani kätensä torveksi suulleen ja huuteli alas rotkoon -- se oli
melkein kuin tunneliin huhuilemista -- ja kaiut poukkoilivat kalliolta
kalliolle.
Pitkän ajan kuluttua kuului vastaukseksi vasta heränneen, runsaasti
syöneen tiikerin venyttelevä, uninen ärinä.
"Kuka kutsuu?" ärähti Shere Khan, ja komea riikinkukko pyrähti kirkuen
ylös rotkosta.
"Minä, Mowgli. Karjanvaras, on aika joutua Käräjäkalliolle! Alas --
kiidätä ne alas, Akela! Alas, Rama, alas!"
Lauma pysähtyi hetkiseksi rinteen partaalla, mutta Akela äityi
täyteen metsästysulvontaan, ja ne syöksähtivät syvyyteen toinen
toisensa jälkeen ihan kuin veneet koskeen, hiedan ja kivien ryöpytessä
ympärillä. Kerran vauhtiin tultua oli pysähtyminen mahdotonta, ja ennen
kuin ne vielä kunnolleen olivat rotkon uomassa, haistoi Rama Shere
Khanin ja mylväisi.
"Ha ha!" ilkkui Mowgli hänen selässään. "Nyt sinä tiedät!" ja mustien
sarvien, vaahtoavien turpien ja pullistuneiden silmien virta tohahti
alas rotkoa kuin kivenmura tulvavedessä, heikompien puhvelien
ahtautuessa seinämiin pyrkimään köynnöksien läpi. Ne tiesivät mikä työ
oli edessä -- puhvelilauman kamala hyökkäys, jota mikään tiikeri ei voi
toivoa vastustavansa.
Shere Khan kuuli sorkkien töminän, nousi jaloilleen ja löntysteli alas
rotkon uomaa, vaanien molemmin puolin jotakin pakotietä. Mutta pystyinä
kohosivat rotkon seinät, ja hänen oli pysyttävä tolallaan, raskaana
ateriastaan ja juonnistaan ja halukkaampana mihin tahansa muuhun kuin
taistelemaan. Lauma roiskahti yli lammikon, jolta hän oli vast'ikään
lähtenyt, mylvien niin että kapea kouru oli yhtenä pauhuna. Mowgli
kuuli vastausmylvinän rotkon alapäästä, näki Shere Khanin kääntyvän
(tiikeri tiesi pahassakin pinteessä paremmaksi kohdata sonnit kuin
lehmät vasikkoinensa), ja sitten Rama liukahti, kompastui ja työntyi
jälleen matkaan jonkin pehmeän yli, ja sonnit kintereillään sinkoutui
täyttä vauhtia toiseen laumaan, yhteentörmäyksen voiman suorastaan
nostaessa heikommat puhvelit jaloiltaan. Se tempaisu paiskasi molemmat
laumat ulos aavikolle, puskevina, polkevina ja pärskyvinä. Mowgli
kärkkyi sopivaa tilaisuutta ja luiskahti Raman selästä maahan,
huidellen oikeaan ja vasempaan kepakollansa.
"Joutuin, Akela! Hajota ne. Aja ne erilleen, muutoin ne tappelevat
keskenään. Aja ne pois, Akela. Hei, Rama! Hei hoi hei, lapsukaiseni.
Hiljalleen nyt, hiljalleen! Kaikki valmista."
Akela ja Harmaa Veikko hyppelivät edestakaisin nipistellen puhvelien
koipia, ja vaikka lauma kerran kääntyi uudestaan hyökätäkseen solaan,
sai Mowgli Raman suunnatuksi liejupaikkoihin ja toiset seurasivat sitä.
Shere Khan ei tarvinnut enempää poljentaa. Hän oli raatona, ja sääkset
jo lähenivät.
"Veikot, tämä oli koiran kuolema", puheli Mowgli, ottaessaan veitsen,
jota hän nyt ihmisten keskuudessa asuessaan aina kantoi tupessa kaulaan
sidottuna. "Mutta eipä hän olisi tappeluun ryhtynytkään. Heijuu!
hänen taljansa näyttää komealta Käräjäkalliolla. Meidän on ryhdyttävä
nopeasti työhön."
Ihmisten kasvattama poika ei olisi unissaankaan ryhtynyt yksinään
nylkemään kymmenen jalan mittaista tiikeriä, mutta Mowgli tiesi
paremmin kuin yksikään muu, millä tavoin eläimen nahka on sijoillansa
ja miten se voidaan irrottaa. Mutta kovaa työtä se oli, ja Mowgli
viilteli, reuhtoi ja murahteli tunnin ajan, susien katsellessa kieli
pitkällä tai hänen määräystensä mukaan autellen kiskomisessa.
Äkkiä laskeusi käsi hänen olalleen, ja ylös katsahtaessaan hän näki
Buldeon, pyssy kainalossa. Lapset olivat kylällä kertoneet puhvelien
pillastumisesta ja Buldeo oli lähtenyt vihaisena liikkeelle,
mielelläänkin moittiaksensa Mowglia huonosta karjan kaitsennasta. Sudet
hävisivät näkyvistä heti kun huomasivat miehen lähestyvän.
"Mitä hulluutta tämä on?" ärisi Buldeo. "Sinäkö muka pystyisit
nylkemään tiikerin! Missä puhvelit tappoivat sen? Ja onpa se juuri se
nilkku tiikeri, josta on luvattu sadan rupiin palkinto. No, no, emme
nyt välitä siitä, että laskit lauman karkuun, ja kenties annan sinulle
palkinnosta yhden rupiin, jahka olen vienyt nahan Khanhiwaraan."
Hän hamuili vyöstänsä tuluksia ja kumartui kärventämään Shere Khanin
viiksiä. Useimmat alkuasukasmetsästäjät kärventävät tiikerin viikset
estääkseen sen haamun kummittelemasta heille.
"Hm!" jupisi Mowgli puolittain itsekseen, vetäessään etukäpälän nahkaa
irti. "Vai viet sinä nahan Khanhiwaraan palkinnon saadaksesi ja kenties
annat minulle yhden rupiin? Mutta minullapa on mielessäni, että
tarvitsen nahan omaksi käytettäväkseni. Äläst, ukkeli, taulasi syrjään!"
"Mitä puhetta tämä on kylän metsästäjälle? Sinun onnesi ja puhveliesi
typeryys ovat sinulle toimittaneet tämän saaliin. Tiikeri on vast'ikään
syönyt, muutoin olisi se jo kahdenkymmenen mailin päässä. Ethän edes
osaa sitä kunnollisesti nylkeä, senkin kulkurikakara, ja komentelet
siinä vielä minua, Buldeota, olemaan kärventämättä sen viiksiä.
Mowgli, en anna sinulle palkinnosta ainuttakaan annaa, vaan lämpimän
selkälöylyn. Pois raadon kimpusta!"
"Minut lunastaneen mullin kautta", puheli Mowgli yritellen päästä
hartioihin käsiksi, "pitääkö minun kaiken päivää lörpötellä vanhalle
apinalle? Hoi, Akela, tämä mies kiusaa minua."
Buldeo oli ollut vielä kumarassa tiikerin pään kohdalla, mutta keikahti
äkkiä selälleen ruohikolle ja näki harmaan suden seisovan poikittain
ylitsensä, Mowglin jatkaessa nylkemistänsä kuin olisi ollut yksinänsä
koko Intiassa.
"Ni--in", mutisi hän hampaittensa raosta. "Sinä olet aivan oikeassa,
Buldeo. Sinä et anna minulle ainuttakaan annaa palkinnosta. On olemassa
vanha sota tämän nilkun tiikerin ja minun välillä -- hyvin vanha sota,
ja -- minä olen voittanut."
Ollaksemme Buldeolle kohtuullisia on meidän sanottava, että hän kyllä
olisi kymmenen vuotta aikaisemmin käynyt rynnistelemään Akelaa vastaan,
jos olisi suden metsässä tavannut, mutta eihän voinut pitää tavallisena
petona sutta, joka totteli ihmissyöjätiikerin kanssa yksityisissä
riidoissa olevan pojan käskyjä. Tuo oli lumousta, pahinta lajia
taikuutta, ajatteli Buldeo ja odotti epätietoisena suojelisiko häntä
kaulassaan kantamansa amuletti. Hän makasi hiventäkään hievahtamatta,
joka hetki odottaen näkevänsä Mowglinkin muuttuvan tiikeriksi.
"Maharadsh! Suuri kuningas", hän vihdoin käheästi kuiskasi.
"Niin", hymähti Mowgli päätänsä kääntämättä.
"Minä olen vanha mies. En tiennyt sinun olevan muuta kuin paimenpoika.
Saanko nousta ylös ja mennä tieheni, vai repiikö palvelijasi minut
kappaleiksi?"
"Mene, ja rauha kanssasi. Mutta älä vast'edes pyri sotkemaan peliäni.
Päästä hänet, Akela."
Buldeo astua köpitti kylään minkä kerkesi, vilkuen taakseen nähdäkseen
muuttuisiko Mowgli joksikin hirviöksi. Perille päästyään hän kertoi
sellaisen tarinan loihdinnasta, lumoomisesta ja taikuudesta, että pappi
kävi varsin vakavaksi.
Mowgli pitkitti työtänsä, mutta oli jo melkein hämärä, ennen kuin hän
ja sudet olivat saaneet ison, heleän taljan kokonaan erilleen raadosta.
"Nyt meidän täytyy kätkeä tämä ja viedä puhvelit kotiin! Auta minua
niiden kokoamisessa, Akela."
Karja saapui kylän edustalle harmaassa hämyssä. Mowgli näki valoja
kaikkialla ja kuuli simpukankuorten törähdyksiä ja kellojen kumahduksia
temppelistä. Puoli kylää näytti olevan portilla häntä odottamassa. "Tuo
tapahtuu syystä että tapoin Shere Khanin", virkahti hän itsekseen;
mutta kivisade alkoi vinkua hänen korvissaan ja kyläläiset kiljuivat:
"Velho! Suden pentu! Viidakkokummitus! Tiehesi! Painu pois täältä, tai
pappi muuttaa sinut jälleen sudeksi. Ammu, Buldeo, ammu!"
Vanha musketti pamahti, ja muuan nuori puhveli mylvähti kivusta.
"Yhä taikuutta!" huusivat kyläläiset. "Hän osaa kääntää kuulia. Buldeo,
se oli sinun puhvelisi."
"Mitähän tämä merkinnee?" hämmästeli Mowgli, kivien sadellessa
tiheämmin.
"Ne eivät ole toisenlaisia kuin laumakaan, nuo veljesi", tuumi Akela
levollisesti istuutuen. "Näyttääpä minusta siltä, jos luodit mitään
tarkoittavat, kuin tahtoisivat ne häätää sinut pois."
"Susi! Suden pentu! Mene pois!" hoilasi pappi, heiluttaen pyhän
tulsi-kasvin vesaa.
"Taas? Viime kerralla se tapahtui syystä että olin ihminen. Tällä
kertaa on syynä se, että olen susi. Mennään, Akela."
Yksi nainen -- se oli Messua -- juoksi karjan lähelle ja huusi: "Voi
poikani, poikani! Sanotaan sinun olevan velho, joka voi mielinmäärin
muuttaa itsensä pedoksi. Minä en sitä usko, mutta lähde pois, taikka ne
tappavat sinut. Buldeo sanoo sinua taikuriksi, mutta minä tiedän sinun
kostaneen Nathoon kuoleman."
"Tule takaisin, Messua!" kirkui väkijoukko. "Tule takaisin, tai me
kivitämme sinut."
Mowgli ärähti, sillä kiven mukula oli osunut häntä huuleen. "Juokse
takaisin, Messua. Tämä on niitä hulluja tarinoita, joita ne ison puun
juurella hämyssä jaarittelevat. Minä olen ainakin maksanut poikasi
hengestä. Hyvästi; ja juoksehan joutuin, sillä minä lähetän kylään
karjan vikkelämpää vauhtia kuin heidän kivipallonsa lentelevät. En ole
mikään taikuri, Messua. Hyvästi!"
"Nyt, vielä kerran, Akela", hän huudahti. "Lähetä lauma kylään."
Puhvelit olivat kylliksi kiihkeät pääsemään tanhuoilleen. Ne tuskin
tarvitsivat Akelan ulvahdusta, vaan säntäsivät sisälle portista kuin
tuulispää, hajottaen väkijoukon oikealle ja vasemmalle.
"Laskekaa lukumäärä!" huusi Mowgli ylväästi. "Kenties olen varastanut
niistä jonkun. Laskekaa, sillä minä en enää paimeneksenne rupea.
Hyvästi jääkää, ihmisten lapset, ja kiittäkää Messuaa siitä, etten tule
sinne susineni kaahaaman teitä ylös ja alas katua."
Hän pyörähti kantapäillään ja asteli pois Yksinäisen Suden kanssa; ja
katsahtaessaan ylös taivaan tähtösiin hän tunsi itsensä onnelliseksi.
"Eipä tämä poika enää ansoissa nukuskele, Akela. Ottakaamme Shere
Khanin talja ja lähtekäämme. Ei; me emme vahingoita kylää, sillä Messua
oli minulle hyvä."
Kuun noustessa tasangon yli ja hopeoidessa sen maidonkarvaiseksi
näkivät hirmustuneet kyläläiset Mowglin, kaksi sutta kintereillään
ja vankka kimppu päänsä päällä, hölköttävän aavikon poikki suden
tasaisella tahdilla, joka syö pitkiä penikulmia kuin kulo. Silloin
he kajahuttelivat temppelin kelloja ja puhaltelivat simpukkatorvia
rämeämmin kuin konsanaan; ja Messua itki, ja Buldeo koristeli
seikkailutarinaansa, kunnes lopulta vakuutti Akelan nousseen
takatassuilleen ja puhuneen kuin ihminen.
Kuu oli juuri laskemaisillaan, kun Mowgli ja kaksi sutta saapuivat
Käräjäkallion kukkulalle, ja he seisahtuivat emo Jolkan luolalle.
"Ne ovat häätäneet minut ihmislaumasta, emo", huusi Mowgli, "mutta
sanani pitääkseni tuon Shere Khanin taljan".
Emo Jolkka käveli kankeasti ulos luolasta penikat takanaan, ja hänen
silmänsä hehkuivat, kun hän näki taljan.
"Sanoin hänelle sinä päivänä, jona hän sulloi päänsä ja hartiansa tähän
luolaan, etsien sinun henkeäsi, pikku sammakko -- sanoin hänelle, että
metsästäjä joutuisi metsästettäväksi. Hyvin on tehty."
"Pikku Veikko, hyvin on tehty", yhtyi syvä ääni tiheiköstä.
"Olimme ilman sinua yksinäisiä viidakossa!" Ja Bagheera juoksi
Mowglin paljaitten jalkojen juureen. He kiipesivät yhdessä ylös
Käräjäkalliolle, ja Mowgli levitti taljan laakakivelle, jolla Akelan
oli ollut tapana istua, ja naulitsi sen maahan neljällä bambun sälöllä.
Akela paneusi sille pitkäkseen ja kajautti vanhan kutsun käräjäväelle:
"Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet", ihan niinkuin hän oli huutanut
Mowglia sinne ensimmäistä kertaa tuotaessa.
Aina Akelan viraltapanosta asti oli lauma ollut ilman johtajaa,
metsästellen ja tapellen kukin mielensä mukaan. Mutta totuttuun
tapaan he vastasivat käräjäkutsuun. Toiset heistä olivat rampautuneet
loukuissa, joihin olivat harhautuneet; toiset ontuivat ampumahaavojaan,
toiset olivat kapisia kehnon ruuan syömisestä, ja monta puuttui. Mutta
he tulivat Käräjäkallioille, kaikki hengissä säästyneet, ja näkivät
Shere Khanin viiruisen taljan paadella, suunnattomat kynnet tyhjinä
roikkuvien käpäläin päissä.
"Katsokaa tarkoin, oi sudet. Olenko pitänyt sanani?" kehoitti Mowgli;
ja sudet ulvahtelivat myönnytystään, ja muuan resuinen susi kiljui:
"Johda meitä jälleen, oi Akela. Johda meitä jälleen, oi ihmisenpenikka,
sillä me voimme pahoin tästä laittomuudesta, ja tahtoisimme vielä
kerran olla Vapaa Kansa."
"Ei", kehräsi Bagheera, "sepä ei käy laatuun. Täyteen ravittuina
ollessanne voi hulluus taas riivata teidät. Tyhjänpäiten ei teitä
Vapaaksi Kansaksi nimitellä. Te taistelitte vapaudesta, ja se on
teidän. Syökää se, oi sudet."
"Ihmislauma ja susilauma ovat minut häätäneet", virkkoi Mowgli. "Nyt
aion metsästää yksinäni viidakossa."
"Ja me metsästämme sinun kanssasi", sanoivat ne neljä penikkaa.