Kademielinpä kärkkyvi kuukin meitä,
liki keikkuessamme kiehkurana!
Tekin ettekö lentelis latvojen teitä,
käsiparia toistakin toivovana?
Tekin ettekö häntäänne kiertelis näin
ylen sorjaksi solmuksi kaikin päin?
Jopa suutahdat, mutta -- siitä viis,
_veikko, sun häntäsi roikkuu siis!_
Rivi istuvi meitä nyt oksillamme,
kovin kauniita aatellen asioita;
urotöitä on uusia aikeinamme,
pian pistämme tässä jo alkuun noita --
perin jaloja, viisaita varsinkin,
ja ne tehdään pelkin toivehin.
Jopa unhotimme, mut -- siitä viis,
_veikko, sun häntäsi roikkuu siis!_
Mitä puhetta konsana kuulla saamme --
pedon, linnun taikkapa yökön kieltä --
sitä kerkeinä kaikin me matkikaamme,
siten näyttäen, että on meillä mieltä!
Sepä verratonta! Viel' uudestaan!
Kuten ihmiset pystymme haastamaan!
Muka olkaamme nyt -- mut siitä viis,
_veikko, sun häntäsi roikkuu siis!_
_Rivi koolle karttukoon yläilmain karkeloon,
missä tuuli tuudittaa lehvät hauskaan huiskinaan!
Mitä meiltä jälkeen jää, mitä teemme hälinää,
toki näyttää kaikki tuo, että meist' on toimimaan!_