(A. Edelfelt).
Talonpoikais-tupa Uudenmaan rannikolla.
On iltapäivä lopulla Elokuuta, jolloin telkänpojat ovat tulleet
"syötäviksi" ja kallis-arvoinen nahka ei enää ole lain suojan alla,
Eerik Fagerholm on kovin viisas metsästäjä, ettei hän pitäisi
metsästyssääntöä pyhänä. Hän ei tosin katso kaikkia noita herrain
keksimiä uusia metsäviljan suojelemisen keinoja niin erittäin
viisaiksi. Hän ei myös huoli toimittaa poliisin virkaa kaikkia
lainrikkojia vastaan, jotka aikaiseen kesällä soutelevat saaresta
saareen, poimien merilintuin munia ja ampuen emiäkin kuvilla. Mutta
Eerik Fagerholm tietää että, jos hän luvattomalla ajalla vie lintuja
Helsinkiin, niin joutuu hänen saaliinsa, vieläpä hän itsekin
ensimmäisen kalasatamassa vastaantulevan poliisikonstapelin kynsiin.
Sitä hän syystä pitää ikävänä seikkana ja päättää senvuoksi luvallista
aikaa odottaa.
Hänen nuottansa on nyt par'-aikaa korjattavana, ja hän käyttää tämän
loma-ajan linturetkeen. Huomattuansa telkkäpoikuuden kaidan salmen
likeisyydessä, on hän parilla myötään-viedyllä verkolla sulkenut tämän
salmen suun ulkopuolelta. Sitten on hän kokeneen linnustajan
varovaisuudella ja taidolla ajanut poikuuden sisäselältä salmeen ja
oikealla ajalla päästänyt haulinsa ratisemaan veden pintaa myöten.
Muutamiin on sattunut, toiset ovat menneet sukelluksiin ja koettaneet,
uiden veden alatse, päästä ulkoselälle. Juuri sepä olikin linnustajan
tarkoitus. Hän poimii huolettomasti ensin kaikki jääneet kokoon, ja
lähtee sitten verkkojansa kokemaan. Niistä hän löytää useimmat
poikuuden onnettomista pakolaisista, kaula puuttuneena silmukoihin.
Tuskin on yksi tai kaksi päässyt pakoon.
Eerik Fagerholm on tullut kotiin tupahansa. Ilta-aurinko paistaa
ikkunoista sisään lattialle, takalle sekä, kaksin kerroksin kohoavalle,
seinässä kiinni olevalle, pumpuli-uutimilla varustetulle sängylle. Sen
alla seisoo arkku, joka talon harvoja kalleuksia talleltaa ja vieressä
juurivasu villakerää sekä muuta pientä varten. Likellä ikkunaa riippuu
kivipiirros -- muotokuva -- mustissa kansissa. Silmämme kaipaa noita
tavallisia kirjavia nimipäivä-onnentoivotuksia: ne koristavat
luultavasti toista seinää, joka ei tässä näy, vastapäätä sänkyä.
Työkaluin puute ei todista kovin suurta taitoa kotiteollisuudessa.
Karoliina emäntä, vielä verevä, vaikka jo kolmansilla kymmenillä,
paitahihasillaan ja viiruhameessa, pumpuli-liina päässä, on täydessä
nuotan paikkaamisen toimessa; hänellä on yksi kappale edessään; muut --
niin monta kuin talon osaksi tulee -- ovat heitetyt tuolille. Tästä
työstä sanoo tuttu arvoitus: _hakee mitä ei soisi löytävänsä_,
nimittäin reikiä. Emännän vieressä seisoo rasiallinen nuottarihmaa ja
pieni saavi eli korvo. Emäntä on ahkera nainen, hän ei tahdo istua
kädet ristissä, sillä aikaa kuin perunat eli potaatit kiehuu.
Tällä hetkellä astuu mies sisään ja näyttää aika hahkaa, jonka
pehmoiset untuvat kenties ovat aiotut emännän omaan pään-alaiseen.
Eerik on roteva mies, noin 40 vuotta ijältään, sinisessä tröijyssä,
harmaissa housuissa, pitkävartisissa, hyvin rasvatuissa, vettä
päästämättömissä saappaissa. Hänellä ei ole tapana hätäillä
merimies-hatun päästään ostamisessa. Emäntä vaihettelee hänen kanssaan
pari sanaa, työstään lakkaamatta. Sitä enemmän on lasten uteliaisuus
hereillä. Kymmenvuotisella Eemil'illä on ollut se onni että sai seurata
isän kanssa; hän on nyt jo ennen kiirehtinyt kotiin, tuoden kimpun
tapettuja lintuja, jonka on viskannut lattialle, ja kaikki ne urhotyöt
aikaan-saaneen pyssyn on hän asettanut tuolin nojalle. Eemil hiukan
ylpeilee. Lakki niskassa, nostaa hän pari lintua maasta ja kertoelee
ihmettelevälle siskollensa, viidenvuotiselle Edlalle, retken
eriskummallisista tapauksista. Edla kädellään silittelee linnun
pehmeitä höyheniä, ja hänen hellempi sydämensä pikemmin soisi että
lintuset vielä olisivat hengissä. Mutta Eemil vakuuttaa että ainoasti
kuolleita lintuja voi höyhentää ja paistaa, ei eläviä. Tähän
selitykseen Edla tyytyy ja pyytää jo ennalta luvan saada muutamat
kaikkein koreimmista sulkasista.
Itse kuva, nuoren taideniekan tekemä, on täynnä elämää ja totuutta. Kun
Eerik Fagerholm jo aikaa sitten on laskenut pyssyn vanhuudesta
rauentuneesta kädestään, kun hänen vaimonsa Karoliina on jo aikaa
sitten lakannut näkemästä nuotan repiämiä, niin, kun Eemil ja Edlakin
jo aika-ihmisinä ja vanhuksina ovat soutaneet Uudenmaan rantoja -- on
tämä kuva yhä vielä säilyttävä muiston tästä ihanasta Elokuu-illasta,
jolloin lintumies saaliinensa tuli kotiin vesiltä.