(B. Lindholm.)
Maassa, jolla on sata peninkulmaa merenrannikkoa sekä monta sataa
peninkulmaa järvirantoja, kalastus tietysti on sangen tärkeä
elatuskeino. Harva mies Suomessa ei ole joskus pyytänyt veden karjaa;
harva nainen ei ole joskus huuhtonut kalansuomuksia hyppysiltään; harva
lapsi ei ole joskus pitänyt onkivapaa kädessään.
Kalastusta täällä harjoitetaan huvina, sivutulona taikkapa
pää-elatuskeinona. Rantamaan kansa kalan pyynnissä ovat mestareita ja
ylenkatsovat meitä muita tilapäisiä kalastajia. Miehet, jotka yöt,
päivät kiikkuvat heikossa veneessään, keskellä meren myrskyjä, pitävät
onkimista ainoasti laiskurin virkana. Tavallinen suomukalan pyynti on
vaivan ja joudon vaihettelua. Lohi, siika, silakka, turska, ne ne
koettavat kalastajan miehuutta alin-omaisella raskaalla työllä,
vahvistavat hänen käsiensä voiman ja kasvattavat hyviä merimiehiä.
Ennen muinoin saatiin sillejä jokapaikasta Itämerestä. Mutta mitä
suolattomammaksi Itämeri on tullut siihen yhä laskeutuvien monien
jokien vedestä, ja mitä enemmän sen vesikasvien lajit siitä syystä ovat
muuttuneet, sitä enemmän on silli paennut, jättäen sijansa pienemmälle,
heikommalle sukulaiselleen, hopeanhohtavalle, säkenöivälle silakalle.
Tälläkin on sama taipumus suuriin seuroihin ynnä myös halu pitkiin
matkustuksiin. Koko legionat näitä pieniä kaloja, joitten koko
vaihettelee sillin suuruudesta aina salakan suuruuteen asti, täyttävät
tiheillä parvillansa meidän rantavetemme, kulkien välin rannoilta
syvyyteen, välin syvyydestä rantalahtemiin. Lukemattomin joukoin
pyydetään niitä Huhtikuusta Lokakuuhun, vieläpä toisinaan
kevättalvellakin, ja viedään suolattuina ylimaahan. Suomen talonpoika,
joka harvoin näkee herkuttomalla pöydällään muuta liharuokaa paitsi
joulukinkkua, viljelee yleisesti suolattua silakkaa särpimenä ja
höystimenä ruisleivällensä sekä potaateilleen. Näissä on samoin
varakkaan talollisen kuin myös köyhän ruotuvaivaisen jokapäiväinen
ruoka, jos ei kato- ja nälkävuosi pakoita molempia pettuleipään
turvaamaan. Silakka on meillä kansallisin, enimmin haluttu kaikista
veden asujaimista. Sen hintaa markkinoilla aina ensiksi tiedustellaan;
jos sitä on runsaasti, arvelee niin varakas kuin köyhäkin ei olevan
mitään hätää ruoasta; jos sitä on vähän ja hinta kallis, ei ole muuta
sijaan panna kuin muikku, ja muikku -- järvikalan laji -- ei löydy niin
runsain määrin eikä kaikin paikoinkaan.
Silakkaa pyydetään taikka nuotalla taikka jataverkolla, Nuotta on
vanhempi näistä pyydyksistä, jataverkko on uuden-aikuisempi,
hienosilmuisempi, joskus 5:nkin syllän syvyinen. Se lasketaan yöksi
luotopaikalle mereen, missä on 6-10 syltää vettä; taikkapa pannaan se,
Gotlannin tavalla, pulloilla varustettuna, laineita myöten ajelemaan
juuri veden pinnan alla. Tämä kalanpyynti on kaikista vaarallisin ja
vaivaloisin, mutta myös parhain saalista antava. Usein nousee pimeällä
yöllä myrsky. Kalastajalla on kallioluodollaan mökkinsä katolla
tuulihyrrä; monta kertaa yöllä hän herkistää korviaan sen ääntä
kuultelemaan, ja jos se myrskyn tuloa ennustaa, rientää hän viipymättä
veneelleen ja lähtee korjaamaan pois kalliimman tavaransa mustista
lainehista. Taikkapa myös on hän kiinnittänyt veneensä ankkurin pohjaan
samaan luotoon, mille on jataverkkonsa laskenut, useamman peninkulman
päässä lähimmästä maasta. Yksi mies vuoroitellen valvoo; myrsky nousee,
sade rapisee, ja usein täytyy silloin hakata ankkuriköysi poikki,
jättää kalliit pyydykset veteen, ja laskea vene tuulta myöten menemään,
minne meneekin kaukaisille, vieraille rannoille, sillä se on ainoa
hengen pelastus.
Nuottamies ei ole näiden vaarojen alainen. Hänellä tosin on raskas työ,
usein sateessa ja pakkasessa; hänen on ponnisteleminen tuulta ja virtaa
vastaan; mutta hän pyytää saalistansa myrskyltä suojatuista lahtemista,
ja käypi tavallisesti makaamaan, jos aalto jonakuna päivänä on kovin
ankara. Lindholmin ensimmäisessä kuvassa näemme lahteman, jolla on
syvät, kallioiset rannat, ja lahtemalla kolme venettä väkineen. Kaksi
niistä on rantaan kiinnitettynä; valkea on viritetty, ja pata tarjoo
lämpimiä potaatteja, luvaten toisella kerralla antaa täytensä silakkaa.
Kaksi miestä seisoo jouten, nälkäisen näköisenä; poikanen lämmittelee
kohmettuneita käsiänsä valkealla. Kaikki odottelevat kolmatta venettä,
joka pian on saanut nuottansa ulospannuksi.
Tätä venettä pannaan, Uudenmaan tavan mukaan, liikkeelle niin, että
yhdellä airolla kokassa soudetaan, toisella perässä huovataan.
Soutamassa on vaimonpuoli harmaissa vaatteissa. Monestikin on puolet
nuottaväkeä naisia, hameet ylös-sonnustettuna, rivakoita soutajia ja
kaikkiin vaivoihin tottuneita, yhtä paljon kuin miehetkin. Etukokan
kärjellä ratsastaa pikku, hyvää toivoa itsestään herättävä Jouto-Jussi,
punatupsu lakissa, ikään kuin täten oikein mukavalla tavalla opiskellen
vastaista virkaansa. Viidentoistavuotinen poika paitahihasillaan
huopaelee; ahvettunut mies pruunisessa jakussa, lakki silmille
vedettynä, on ottanut osakseen raskaimman työn, nimittäin nuotan
ulospanon, jolla aikaa kahdentoistavuotinen apumies selittelee verkkoa,
ettei se veneessä sekaannu. Pian on vene menevä rantaan; vaimonpuoli --
aina etumaisena, aina uupumattomimpana -- on käyvä istumaan
polkuveivilleen toiseen veneesen ja hitaasti jaloin polkien hinaava
sisään toisen nuotansivun köyttä. Mies ja pojat aivan mukavasti
rannalta auttavat nuotan vetämistä, ja näin on se väljä piiri, joka
meren vapaat asukkaat on kietonut, ahdistuva ahdistumistaan, kunnes
koko kalakarja sätkyttelee nuotanperässä. Minkälainen on saalis tuleva?
Niinkö runsas, että kaikki saavat hauskaa työtä yltäkyllin, vai
ainoasti muutamia yksinäisiä karkureita merenkuninkaan väestä, tuskin
niin paljon että pata rannalla tulee täyteen? Sitä ei tiedä kukaan,
mutta kaikki silmät ovat nöyrällä onneensa tyytymyksellä kääntyneet
toivotun saaliin puoleen. Tulkoon kapallinen, tulkoon nelikollinen,
tulkoon 50 tynnöriä kalastaja on tottunut saamaan erilaisia lippuja
onnen arpapyörästä, ja hän odottelee vakaisella mielellä.