(O. Kleineh).
Koska Kyminjoki v. 1743 oli tullut Suomenmaan ja Ruotsin vallan rajaksi
Venäjän keisarikuntaa vastaan, pyysivät muutamat kauppiaat Venäjän
vallan alle joutuneissa Haminan ja Lappeenrannan kaupungeissa lupaa,
saadakseen muuttaa kauppansa Pernon pitäjään sisäänpistävän merenlahden
rannalle, puolentoista peninkulman päähän Kymin suusta. Ruotsin
hallitus katsoi hyödylliseksi että siihen rajakaupunki syntyisi, osti
300:lla vaskitaalarilla Degerbyn seterikartanon Porvoon kymnaasin
lehtorilta Kraftman'ilta ja julisti Kesäk. 26 p. 1745 perustuskirjan
uudelle _Degerbyn_ kaupungille.
Ruotsi ja Suomi olivat tosin silloin tasavaltana, kuningaskunnan
nimellä, mutta "luonto se kuitenkin voitti", eikä ole koskaan
nöyremmästi kumarrettu kuninkaallista nimeä, kuin juuri tällä
Vapauden-ajalla. Ylinmäärin suureksi kunniaksi katsottiin siis, että
kuningas Aadolf Fredrik, Suomessa matkustelussaan v. 1752, myös kävi
tässä uudessa kaupungissa ja soi sille nimen Loviisa, muistoksi hänen
puolisostaan Loviisa Ulrikasta, joka silloisessa historiassa
kyllin on tuttu. Kuninkaan puolison kaimaa pidettiin nyt onnen
kantamoisena ja ennustettiin sille suurta tulevaisuutta, Se sai kohta
merikaupungin-oikeuden, jota niin suuresti kadehdittiin; se sai
runsaasti alusmaata ynnä muita etuja. Kyminkartanon maaherra otti
siihen asuntonsa ja 500 miestä sotaväkeä siihen majoitettiin rajan
vartijoiksi.
Ensi-alussa oli Loviisa myös rajalinnaksi aiottu. Muurien alkuja
nähdään sen itä- ja koillis-puolella; kasarmit ja ekseerauskenttä ovat
myös todistuksena kaupungin sotaisasta lapsuuden-ajasta. Mutta sitten
muuttui hallitsevain tuumat. _Svarthohnan_ saari lahden suussa
linnoitettiin; mutta ei sekään täyttänyt maan toivoa seuraavissa
sodissa. Sen lyhyt historia päättyi Maaliskuussa 1808 arvaamattomalla
antaumuksella.
Sillä välin oli Loviisan kaupunki joutuisasti vaurastunut, niin että
sillä tämän vuosisadan alussa oli 2,700 asukasta, suuri määrä kyllä
siihen aikaan. Loviisa oli nähnyt sotatapaukset sekä salaliitot
naapuristossaan 1788 vuoden sodan aikana; se oli hurrannut Kustaa
III:lle, huvittanut itseään vapaamuurari-salatempuilla, vienyt ulos
rautaa sekä puuta, saanut oman historiankirjoittajansa, Henrik
Backman'in, v. 1776, ja havaitsi v. 1809 arvaamatta joutuneensa Venäjän
puolelle Ruotsin rajaa. Siihen aikaan jo oli kaupungin lyhyt
kukoistus-aika lähennyt syksyään. Loviisa kuningatar oli jo aikaa
kuollut, loppunut oli jo käytännöllisyyden aikakausi, kuollut Kustaa
III, ja pian olivat myös Kyminkartanon maaherranlääni sekä Kymin raja
muuttuneet paljaiksi, aikakirjoihin kätketyiksi muistoiksi. Maaherra
oli jo v. 1779 siirtänyt asuntonsa Heinolaan, Loviisan satama oli
mataloitunut ja laivain pääsö sen rantaan tullut vaikeaksi, kauppa sai
pahoja loukauksia useampain haaksirikkoin kautta ja raukeni. Tästä
ajoin on kuninkaan puolison kaima ollut vapauden-ajan nöyränä leskenä
Suomessa, kyllin nuorena yhtähyvin seurustellaksensa uuden ajan kanssa
ja ottaaksensa osaa sen toimihin. Se on nyt tiheästi asutun, varakkaan
maanseudun asiamiehenä, koristelee itseänsä kukkasilla ja rakastaa
taiteita. Pentti Lindholm on sen poikia, mutta on, peläten että hän ei
voisi tasapuolisesti kuvata äitinsä kauneutta, antanut sen toimen O.
Kleineh'lle.
Tässä me näemme kaupungin maapuolelta, puuryhmiä ympärillään, korkea
kirkko keskellään. Se on pieni soma kaupunki, joka vielä on somistunut
palonsa perästä yöllä Heinäk. 5-6 p. 1855, eikä ole suinkaan
sennäköinen kuin olisi se vaan lakastunut lehti menneeltä suvelta. Näin
tuuheita vaahteria kuin täällä ei näe monin paikoin Suomessa, Loviisa
Ulrika olisi ihastuksissaan niistä, ja ne ovat vihriäisenä seppelenä
hänen muistopatsaansa päällä.